Välskärinkadulta vasemmalle – vai oikealle?

Muuttolintuja on alkanut työntyä etelämmäksi, ja vaahteranlehdet ovat saanet nopeasti punertavaa väriä. Yöt ovat kylmenneet, syksy on tulossa. Kun Tammelan Heinijärvellä auringonkaari on käynyt yhä matalammaksi, ei samaa vetoa mökkimaisemiin enää ole kuin keskikesän pitkinä valoisina päivinä (vaimolla ehkä vielä olisi). Kirjoittajaan on iskenyt kaukokaipuu – tai no, ainakin kaipuu etelän suuntaan: pääkaupunkimme kaduille ja teille. En kaipaa istumaan Katajanokan maailmanpyörään tai meriuimalaan – ihan tavallinen kattaus riittää. Helsingissä on yllin kyllin muutakin. Kaupunki kasvaa jatkuvasti, myös uudet alueet kuten Kalasatama tai Jätkäsaari kiinnostavat. Tutkimuksia on jatkettava ja vanhoja muistikuvia virkistettävä. Kuinka mielelläni astuisin uudelleen opiskeluaikani päiviin, jolloin lämpimänä kesäyönä kävelimme keskustasta Herttoniemeen; viimeinen bussi oli mennyt aikoja sitten. Kulosaaren sillalle paistoi joko laskeva tai nouseva aurinko. Ei sillä ollut väliä, silloin ei tunnettu suuria murheita. Nyt odotan aikaa, jolloin pääsen kävelemään Kruunusiltaa pitkin Laajasalosta Hakaniemeen (mieluiten kuitenkin päiväsaikaan). Vielä on tavoitteita!

Vuosi sitten kirjoittaja kurvaili Etu-Töölön katuja (”Oksasenkadulta oikealle” -blogi). Hesperiankatujen tienoilla ajattelin silloin, että toki tuo Taka-Töölökin on joskus kierrettävä ristiin rastiin. Nyt oli sen aika. Alkukesästä kipeytynyt polvenikin oli jo melkein marssikunnossa. Taka-Töölö on Helsingin kantakaupungin isoimpia alueita: idässä ja lännessä sitä rajoittavat merenlahdet (Taivallahti ja Töölönlahti), etelässä Pohjoinen Hesperiankatu sekä pohjoisessa karkeasti Stenbäckinkatu ja Nordenskjöldinkatu. Aloittaisin matkani tutustumalla uuden Lastensairaalan rakennustyömaahan ja päättäisin kierrokseni Välskärinkadun Art Deco -taloihin. Taka-Töölö ei ole nuoruudessani tullut kovin tutuksi. Parhaat muistikuvat tulevat Mannerheimintien itäpuolelta kesäolympialaisten Stadionilta v:lta 1952 ja myöhemminkin, ja niiltäkin glorian päiviltä muistan parhaiten hernekeiton, jota tarjoiltiin Talvipuutarhan tienoille pystytetyistä kenttäkeittiöistä. Muistan myös Messuhallin (nyk. Kisahallin) Puutarhamessut vuonna kivi ja keppi, joilla messuilla voitin arpajaisissa (äidilleni) upean syklaamin. Poistuimme areenalta kukka kainalossa samalla, kun lavalle hetki sitten noussut Tamara Lund lauloi suosikkisävelmiään. Seuraavana yönä oli vaikea saada kaunista syklaamia mielestäni. Niin ja tottahan toki, jokusen jääkiekko-ottelun pelasin Töölön Vesan juniorijoukkueessa 60-luvulla, ulkojäillä kipakassa pakkasessa.

Taka-Töölön päiväni oli kaunis ja jopa helteinen, mutta olinko nyt todella Helsingin Taka-Töölössä? Ensimmäinen ihminen kenen kanssa jouduin keskusteluun, oli Lastensairaalan työmaan nuori liikenteenohjaaja. Hän puhui leveällä Kainuun tai Savon murteella (ja väitti tulevansa Porista). Aamukahvini hörppäsin ratikkahallien luona paikassa, jossa oven päällä luki Töölön kahvila. Sisällä tiskin taakse kuitenkin hypähti tummatukkainen hymyilevä nuori mies, joka oli harjoitellut suomen kieltä vasta kolmisen vuotta. Hän tuli Kiinasta. Töölöntorilla myytiin mm. loppilaisia tuotteita, mutta torin laidalla, penkillä istuva vakiojoukkue oli hyvin varmasti paikallisia. Eräs heistä opasti minua Töölön kirkon löytämisessä. Kirkolta jatkoin alas Välskärinkatua, mutta menenkö vasemmalle vai oikealle? Suuntasin Taivallahdelle ja palasin viimein Runeberginkadulle, jossa aloin etsiä ruokapaikkaa. Vastapäätä Runebergin antikvariaattia sellainen löytyikin. Suomea puhuttiin, mutta nepalilaisittain murtaen. Ruoka oli kuitenkin suomalaisellekin maistuvaa. Matkani alkoi olla loppusuoralla, olinhan siirtynyt jo Etu-Töölön puolelle. Lopulta koin Taka-Töölön miellyttäväksi, vehreäksi puistojen kaupunginosaksi, monien kansallisuuksien, monien mahdollisuuksien, monien kiskojen, monien katutöiden, nupukivikasojen ja torventöräytysten kaupunginosaksi. Oli taas mukava nousta Kampissa toffeejäätelön väriseen bussiin ja palata rauhalliseen kotikaupunkiini.

Uusi Lastensairaala nousee

V. 1948 pystytetty vanha Lastenlinna

Lastenlinnan ylilääkärin, arkkiatri Arvo Ylpön puisto

Stenbäckinkadun tyyliä

Päiväkotilapsia Sibeliuksen puistossa

Eila Hiltusen Sibelius-monumentilla riittää kävijöitä

Töölön kirjasto (professori Aarne Ervi, 1970). Avattiin uudistuneena elokuussa 2016.

Töölön kirjaston sisääntulo

Töölön kirjasto 02

Töölön kirjasto 03

Töölön kirjasto 04

Maineikas, 100 vuotta täyttänyt ravintola Lehtovaara (Mechelininkatu 39)

Sisäpiha Lehtovaaran talossa

Topeliuksenkadun rakennuksia

Korjaamo ja ratikkamuseo Eino Leinon kadun varrella

Stadionin torni, totta kai!

Turisti kuvaa turisteja

Töölöntoria myllerretään

Töölöntori 01

Töölöntori 02

Töölöntori 03

Runeberginkatua syyskuussa 2016

Muistatko Kino Adlonin?

Töölön kirkko (1930, Hilding Ekelund)

Taka-Töölö on puistojen kaupunginosa (Topeliuksen puisto)

Välskärinkadun Art Deco -taloja

Töölön tornit

Taivallahden venerantaa. Taustalla yksi professori Antti Nurmesniemen suunnittelemista voimalinjapylväistä, ”Antin askeleet”.

Etu-Töölöstä Taka-Töölöön päin

Kannattaako satsata?

Vaimo on kantanut saunamökin rappusille lähes kaikki saunavedet; jätti sentään saunanlämmittäjälle parin vesiämpärin noutourakan. Valmista alkaa olla. Vielä kun asettelen iltanuotion puut paikoilleen, voin laittaa tulen saunan kiukaaseen. Lämpimänä loppukesän päivänä ei pienen saunan valmistuminen kauan kestä; taidetaan hyvin ehtiä uimaankin saunomisen päätteeksi ennen pimeää. Elokuusta on jäljellä enää runsas viikko –  nopeasti ovat valoisat kesäpäivät kuluneet. Huomaan yllättäen, että tänä kesänä en ole tuntenut samanlaista haikeutta kuin aiemmin. Juuri elokuu on ollut minulle vaikeaa, ei enää syys- tai lokakuu, jolloin syksy on jo tosiasia. Olisiko eläkeläinen viimein sopeutumassa uuteen elämänvaiheeseen, ja ymmärtää, että mökillehän voi vielä jäädä maanataiksi, tiistaiksikin, jos lämmin sää jatkuu viikonvaihteen yli. Työaikana oli nokka kohti kaupunkia hyvissä ajoin sunnuntai-iltapäivällä ja otsa vetäytyi rypyille viimeistään kello viisitoista tulevaa työviikkoa pohtiessa. Sitkeässä ovat asenteet ja opitut tavat.

Eipä kirjoittaja tiennyt, mikä riesa seurasi nuoruusvuosien seurakavereitten kanssa pelatusta juhannusviikon pesäpallo-ottelusta. Jo peliä edeltävissä harjoituksissa alkoi kipu tuntua molemmissa polvissa. Toinen jalka rauhottui aika nopeasti, mutta nyt elokuun lopulla vasen polvi kipuilee yhä. Ja tietenkin valvottaa öisin. Lähdin viimein tutkittavaksi paikalliseen terveyskeskukseen. Kaikki alkoi lupaavasti, mutta sitten tuntui, että potilas pian unohdettiin. Suunniteltu fysioterapiakin poistettiin, kunnes sitä uudelleen pyysin (tulossa elokuun lopulla). Olen muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hoidattanut vaivani julkisen terveydenhuollon puolella ja ollut tyytyväinen saamaani hoitoon. Nyt olen ihmeissäni. Onko tämä sitä resurssointia? Tuohon eläkeläispappaan ei enää kannata satsata? Selvää vastausta kivun aiheuttajasta en saanut (nivelside, kierukka, ruston oheneminen …), enkä myöskään vastausta siihen, tuleeko polvestani vielä kelvollinen. Tavallisissa röntgenkuvissa näkyi ”kulumaa”. No se tiedetään toki ilman kuvaustakin, mutta jäin kaipaamaan, miten tästä eteenpäin. Olen yrittänyt lukea Helena Mirandan kirjaa ”Kipu”, mutta kivuiltani en ole pystynyt kirjaan kunnolla keskittymään. Miranda on itse kokenut ja kokee yhä monenlaisia kipuja, hänen selviytymisoppejaan on vaimoni klenkkaavalle blogimiehelleen aika ajoin siteerannut. Luulen, että turvaan kohta suomalaiseen ikiaikaiseen perinnehoitoon, jonka tukipylväät ovat: sauna, terva ja viina. Kahta on jo kokeiltu, täytynee ottaa ohjelmaan kolmaskin?

Miranda toteaa kirjassaan mm. että hyvällä mielellä ollessa ei kipua välttämättä edes huomaa. Totta, ainakin lievissä tai keskivaikeissakin tapauksissa. Niinpä olen pyrkinyt viihdyttämään itseäni suosikkiympäristöissäni; olen kolunnut (oik. klenkannut) kivusta huolimatta suot ja rämeet, järvenrannat sekä luonnonpuistot, kiikaroinut ja kuvannut. Tähän vuodenaikaan vain ei metsässä juuri elämää ole eikä siivekkäiden ääniä. Sen totesin erään toisen ulkoilijan kanssa, jonka tapasin Sveitsin luonnonpuistossa Hyvinkäällä. Meille kehkeytyi vilkas keskustelu linnuista ja keväisistä ilmaiskonserteista, joita Sveitsinkin puiden oksilla järjestetään. Mutta sitten iski molemmille samanaikainen muistikatkos erään linnun nimestä. Se oli …. ei, ei tule nyt mieleen. Suuntasimme omille teillemme, ja kohta kuulin polulta kuusien lomasta loittonevan juttukaverini karjaisun: ”Se oli merimetso!” Hienoa. Edes toinen muisti linnun nimen. Eihän tässä sitten mitään hätää. Lähdin kiipeämään oman lenkkini viimeistä pätkää tyttäreni koiran Fitzin – ei kun Fonzien kanssa kohti autoa. Vai mökillekö meidän piti? Muistaisitko sinä Frazier?

Mökkisaunan ovi

Auringonlasku Tammelan Heinijärvellä

Metsäkatinlieko

Kantarelleja meillekin

Ja suppilovahveroita jo elokuussa

Mökkimetsissä törmäsin hömötiaisten parveen

Keisarinviitta, koiras. Komea, iso päiväperhonen Hyvinkäällä kahdesti tavattu.

Kesäinen elokuun päivä, Tammelan Heinijärvi

Vaimo innostui maalaamaan. Hyvä tulikin!

Mökin kurrekaveri

Syksyn merkit alkavat näkyä

Liikkuvainen pajulintu viihtyy vielä Hyvinkään metsissä

Loppukesän runsaslukuinen neitoperhonen

Loimijoki Forssan keskustassa. Taustalla vanhan kutomon rakennuksia

Loimijoen onkijat

Lenkkikaverini Fonzie

Fonzien kanssa

Sveitsin luonnonpuistoa, Hyvinkää

Kesän pilkahduksia

Kauas pilvet karkaavat – ja kohta karkaa myös kotimaan kesä. Ei kesä kylmä ole ollut, mutta vanhanajan helteisiä heinäpoutia ei keskikesällä, loma-aikaan ole liiaksi nähty. Tai sitten olen vaimoni kanssa ollut aina väärässä paikassa. Muualla nautitaan auringosta samalla kun itse juoksemme sateensuojaan joko Tampereen Tallipihalla, Forssan Kehräämöalueella tai mökkipihallamme. Helteitä lupailtiin taas kerran heinäkuun lopun viikonvaihteeseen. Ja kuinka kävi? Pilvistä ja vähäistä sadetta aina perjantaista sunnuntaihin – ja vasta maanantaina kauan odotettu kesäsää. Toisaalta, on tällä ”tasaisuudella” ollut puolensa. Marja- ja sienisato on monin paikoin runsas, ja linnut tekevät toisia poikueitaan niin, ettei metsä täysin hiljene vielä heinäkuussakaan. Pilvinen sää on myös sallinut kaikenlaisen rehkimisen mökillä: puut on pilkottu seuraavaa kesää varten, saunamökki on saanut kylkeensä uusia hirsiä, ja oma väki (vaimo) on maalannut rakennuksen kertaalleen niin sisältä kuin ulkoa. Mökkiläisten ahkerointiin ei olisi helle oikein sopinutkaan.

Tässä blogissa en nyt aio urputtaa (tämän enempää). Kesäkuun alun blogini “Lisää hyttysiä, kiitos” saa riittää siltä saralta koko kauden edestä. Oikeastaan, näin jälkeen päin, en siitä tekstistä oikein itseäni tunnistakaan. Luulen olevani perusluonteeltani aika postiviinen, harmiton ja elämääni kohtalaisen tyytyväinen kansalainen. Mutta nyt on kyllä ollut heinäkuun ajan hieman hankalaa tuon kropan hallinnan kanssa. Kesäkuisen ikämiesottelun jälkeen kärsin polvikivuista kuutisen viikkoa. Polvet kun alkoivat vähitellen kuntoutua, niksahti selkäni mökkisaunan rappusille istahtaessani. Iskiassärkyä on kestänyt kohta viikon verran. Alkaako kroppa rapistua? Ei tällaista ole ollut pitkään aikaan. Enemmän vain liikuntaa, ja rautaa penkkiin! Ihan vakavasti, hyvä fyysinen kunto on meille vanheneville ihmisille entistä tärkeämpää. Vammani arvioitiin mökkiduumassa niin vakavaksi, että sain päivälläkin oikaista aina välillä pitkäkseni. Onneksi mukaan oli tullut runsaanpuoleisesti lukemista, niinpä matkasin useana päivänä Rauli Virtasen “Reissukirjan” myötä maanosasta toiseen, seikkailin läpi viidakoiden ja autiomaiden, nousin ylös Amazon-jokea ja neuvottelin rahattomana maahanpääsystä USA:han Rio Granden rajajoella. Sitkeä kaveri tuo Rauli, ja hyvä kun teki niin paksun kirjan.

Kaikki lastenlapsemme ovat jo saaneet oman mökkijaksonsa isovanhempien täysihoidossa. Itse olemme ehtineet saada sitä tärkeää omaakin aikaa niin mökillä kuin pikku matkoillamme Etelä-Suomessa. Pienikin vaihtelu totutusta voi olla hyvin virkistävää. Ei matkan tarvitse suuntautua Kolille tai Kyprokselle, ihan nurkan takana voi olla kohde, joka yllättää ja tulee muistikuvina piristämään alkutalven loskassa kenkänsä kastellutta kulkijaa. Kesän muistoihin voi myös jäädä ystävällinen asiakaspalvelija, peloton linnunpoikanen kuusennäreen alaoksalla, vanhojen rokkistarojen kohtaaminen Humppilan Lasilla (the Scaffolds!), Vihdin ja Someron maalaismaisemat, Aira Samulinin Hyrsylän Mutka, Baddingin kioski Somerniemellä tai kymmeniä vuosia sitten suosionsa huipulla ollut kartanomiljöö Porintien varrella, jossa loistoa edusti enää värikäs krassi punamullatun talousrakennuksen seinustalla. Havahdun ja huomaan, että elän ajatuksissani jo tulevaa syksyä. Ei se onneksi tule vielä pitkään aikaan – kesän pilkahduksia tulee eteen vielä monia: pieniä, isoja, yllättäviä ja odotettuja – joistakin niistä voi ajan saatossa tulla oikea helmi.

Heinäkuun alun mökkimatkan teimme Tampereen kautta. Kaupungissa satoi.

Tallipiha on vakiokohteitamme Tampereella.

Tallipihasta voit saada Laurase:n uusiokoruja.

Näsinlinna on taas avattu yleisölle.

Kurkistus sisälle von Nottbeckin ravintolaan.

Heinäkuinen aamu valkenee Tammelan Heinijärvellä

Kanadanhanhet – järven pysyvät asukkaat laulujoutsenten estelyistä huolimatta.

J-tyttö oli ensimmäinen kesävieraamme.

Heinäkuun perhosia mökkimme alueella: liuskaperhonen, lanttuperhonen ja kangassinisiipi.

J-poika isoisänsä kuvausopissa

J-poika ja isoisä (Papu)

Isoäiti (Mumppa) ja L-poika Loimijoen sillalla Forssassa

Papu ja L-poika

L-poika mökkilaiturilla

Manu Andersson hoitaa mökkiremontit

Saunamökki kunnostettuna ja vaimoni maalaamana

Vaimon syntymäpäiväamppeli

Heinäkuun lintuja mökkimme pihapiirissä: rastaan poikanen, metsäkirvinen ja puukiipijän poikanen

Forssan Kehräämön rakennuksia Loimijoen rannalla

Yksinäinen onkija

Aira Samulinin Hyrsylän Mutka

Miina Äkkijyrkän Woima-sonni Hyrsylän Mutkassa

Reipas nousu Vihdin kirkkoon

Kirjoittaja Vihdin kirkon pihalla

Vaimoni Pyhän Birgitan kirkon raunioilla, Vihti

Kolmospuolelta läpi!

Vieläkö pelataan perinteinen juhannusviikon pesäpallo-ottelu Herttoniemen urheilukentällä? Ei voi olla totta! Pelaajat eivät enää mitään nuorukaisia ole: vanhin reilusti yli 70 ja nuorimmat hyvän matkaa yli 60 vuotta. Näin olivat Timppa, Ari, Mika ja kumppanit kuitenkin päättäneet – vai perustuiko ottelun pelaaminen tuntemattomiin luonnonlakeihin? Ottelu olisi sarjassaan 20. ja se tulisi tietenkin olemaan se viimeinen (uskokoon, ken haluaa). Joukkueet muodostuivat Herttoniemen Urheilijoiden pesäpalloilijoista. Osa vanhempien pelaajien joukosta, oli ollut mukana jo HerU:n perustamisajoista lähtien 1950-luvun lopulta. Toisen joukkueen runko koostui HerU:n B-poikien SM-joukkueesta vuodelta 1966! Kirjoittajakin lähtisi mukaan monen vuoden tauon jälkeen, kun tuo operoitu sydän näytti kestävän kovaakin rääkkiä. Ei kun tekemään inventaariota vaatekomeroon. Löytyisikö sieltä edes räpylää? Ei löytynyt, mutta poikani antoi lainaksi. Piikkarit voisivat olla hyvät juoksua helpottamaan. Sellaiset, ihan iskemättömät, löytyivät Järvenpään Urheiludivarista. Enää puuttuu huippukunto – ja sehän hankittaisiin!

Juhannusviikon näyttämönä oleva kenttä oli tuttuakin tutumpi. Tänne HerU:a vastaan rynnivät aikoinaan mm. kovat Kallion kundit, ”tempolaiset”, jotka kaukaa kentän laidoilta huusivat meille landeille ”onko perunat jo seipäillä?” Täällä on taisteltu kovat matsit ”Limppua” ja muita Haminan tähtiä vastaan. Onhan täällä toki pelattu myös huippujalkapalloa, jossa Siilitien taitavat nuoret olivat pääosissa. Oma ensimmäinen muistoni kentältä on, kun ehkä 11–12-vuotiaana sain harjoituksissa pallon otsaani. Hyppäsin ottamaan lyönnistä koppia, mutta koordinaatio ei pikkumiehellä ollut vielä kohdallaan. Otsa kuitenkin kesti, mutta miten mahtoi pallon käydä? Taas oltiin kotikentällä tuttujen kavereiden kanssa. Nyt ei ollut ihan tosi kyseessä – vai oliko sittenkin? Minulle riittäisi, kun ei jokainen lyönti olisi huti ja jaksaisin juosta kentän ympäri läkähtymättä. Huomasin jopa nauttivani juoksemisesta, vaikka harjoituksissa pari viikkoa sitten kipeytyneet polvet olivat hädin tuskin kävelykunnossa.

Peli lähti hissuksiin käyntiin ja kallistui vähitellen vanhempien, All Stars -joukkueen hallintaan. Vanhemmat pelin sitten voittivatkin juoksuin 8–4. En uskalla arvioida, miltä peli näytti katsojien silmin (katsojiakin oli, ainakin parikymmentä). Kelta- ja mustapaitojen yritys oli joka tapauksessa armotonta, vaikka heittokäden eräpäivä oli useimmilta umpeutunut kauan sitten. Joku pelaaja vähän kuumenikin ja otti kantaa tuomarityöskentelyyn. Sitä sattuu ja sellainen vain nyt kuuluu asiaan. Hienoja suorituksia oli harvassa, mutta tulihan niitä kuitenkin yksi: keltapaitojen Eero Vilen löi komean lyönnin kolmospuolelle. Läpi meni. Eero juoksi kunnarin ja tyhjensi jasson! Meille muille vastaava jäi vain haaveeksi. Itse olin uneksinut lyönnistä, joka lähtisi kovana laakana keskelle kenttää. Se ylittäisi polttoviivalle vähän liian eteen sijoittuneen Karlssonin Jukkiksen. Pallo ottaisi lisää korkeutta takakentällä ja lentäisi kauas Lehikoisen Tanden ulottumattomiin. Se jatkaisi yhä korkeammalle, ylittäisi Mölylään johtavan kävelytien ja jättäisi taakseen myös rantakosteikon uljaat tervalepät. Pallo molskahtaisi viimein keskelle Vanhankaupunginlahtea hölmistyneen telkkäemon viereen. Telkkä huomaa oudon keinokuulan, miettii hetken mitä tehdä, ottaa ja piilottaa sen syvälle rantaturpeeseen. Peliväline on nyt lopulta haudattu kuin urheilukentän muinaiset mammutinluut. Enää eivät Mellerit eivätkä Hangasmaat viheltäisi vanhoja sotureita kiilaan. Se oli sitten siinä. Kiitos pojat, pelikaverit ja kaikki asianosaiset! Oli hienoa saada taas olla mukana! Ja kaiken kruunasi Gala-ilta Ravintola Solvikissa upeine ruokineen ja puheineen.

HerU:n edustusjoukkue Lahdessa v. 1963. Renkomäki kaatui juoksuin 27–3!

HerU:n ensimmäinen Suomensarjakausi 1963 – saldona 2. sija Etelälohkossa! Ylh. vas. joukkueenjohtaja Viljo Naukkarinen, Pauli Vellonen, Antero Tiittanen, Antti Pokki, Ari Karlsson, Pekka Könönen, Tapani Taavitsainen, Eero Niemioja, Reijo Parkkari, Esa Könönen ja Matti Vellonen. Useana vuonna nuori joukkue oli lähellä nousta Mestaruussarjaan.

HerU:n pesäpalloilijat kotikentällään v. 1966. Ylh. vas. Jussi Harsunen, Timo Ahola, Timo Haapaniemi, Rolf Myhrman, Pekka Könönen, Eero Niemioja, Mika Vuorio, Reijo Parkkari, Esa Könönen ja Antero Tiittanen.

Hotelli Haagan lounailla suunniteltiin v:n 2016 peliä ja Gala-iltaa. Kuvassa HerU-tapahtuman puuhamiehet Ari Karlsson ja Timo Haapaniemi.

Kesän peliin harjoiteltiin Meilahden kentällä (vas. Timo Lehikoinen, Eero Vilen ja nestori Matti Vellonen)

Kohta aloitetaan. Keskellä katsomaan tullut entinen TMP:n pelaaja Tuomo Vuori

Vuorion veljekset Markku (vas.) ja Mika.

Vanhempien = All Stars -joukkueen kokoonpanoa vielä hiotaan.

Kirjoittaja Pekka Könönen kasvattiseuransa HerU:n kotikentällä Herttoniemessä, vielä kerran.

Tapani Taavitsainen lämmittelee ennen pelin alkua.

Vanhempien joukkue (All Stars):
Ylärivi: tuomarit Aimo Meller ja Urpo Hangasmaa. Pelaajat: Pekka Könönen, Tapio Korkka, Pentti Olkkonen, Markku Vuorio, Tapani Taavitsainen, Rolf Myhrman, Ilpo Suomi ja Ari Karlsson. Alarivi: Olli Huttunen, Matti Vellonen, Hannu Tarnanen ja Timo Haapaniemi

Nuorten joukkue.
Vasemmalta tuomarit Aimo Meller ja Urpo Hangasmaa.
Seisomassa: Reijo Naukkarinen, Jukka Karlsson, Matti Hietala, Jorma Kanervo, Erkki Vilen, Pentti Oijala, Mika Vuorio ja Eero Vilen. Alarivissä: Tapani Lehikoinen ja Timo Lehikoinen

Kuka pannaan kärkeen?

Päätuomari Aimo Melleri

Timo ”Räpsä” Haapaniemi ja lyöjänä Ilpo Suomi

VIP-katsomo kotipesän takana

Mika Vuorio syöttää pahan Olli Huttuselle

Pentti Olkkonen tuo juoksun mustapaidoille.

Syöttötuomari Urpo Hangasmaa

Erimielisyyksiäkö? Tuskin sentään.

HerU-patsaiden jako. Vastaanottajina Tapani Taavitsainen ja Ilpo Suomi.

Faneja ja tukijoita ei jätetä. ”Nuorten” joukkueen keskellä Katariina Siirilä.

HerU:n Gala-ilta vietettiin Ravintola Solvikissä Vuosaaren Aurinkolahdella.

Vuosaaren Aurinkolahtea.

Kunnarinlyöjä Eero Vilen.

Ari Karlsson, yksi HerU-tilaisuuden järjestäjistä.

Etualalla Erkki Vilen vaimoineen.

Kari Laento (vas.) ja pöydän toisella puolella oik. Matti Hietala, Juha Heinonen ja Antti Heinonen (mm. Suomen Pankista ja PuMu:sta tunnettu)

HerU-tilaisuuden ja -pesäpallon väsymätön puurtaja sekä pelaaja Timo ”Räpsä” Haapaniemi Hannele-vaimonsa kanssa.

Yksi HerU-tilaisuuden puuhamiehistä Mika Vuorio.

Blogikirjoittaja Pekka Könönen vierellään Timo Haapaniemi (vas.) ja koripallosaavutuksistaan tunnettu Kari Liimo.

Aika upea, eikö vain!

 

 

 

 

 

Lisää hyttysiä, kiitos!

Kun on kesä – sään puolesta vieläpä ihan kelvollinen – ei se tunnukaan kesältä. Mökkiverannan korituolikin painaa selkää. Tai eihän se selkää voi painaa, koska se ei tue alaselkää ollenkaan! Selkä kipeytyy aina, kun kuistilla iltaa istumme. Vastako nyt sen huomasin? Vaimoni mielestä korituolimme ovat nyt ja aina olleet tosi mukavia. Miten voi olla niin erilaisia näkemyksiä! Samassa perheessä. Lintuja pesii ja hyörii touhukkaina kolmessa mökkimme neljästä pöntöstä, mutta sehän on onnetonta – vaivalla ripustamani ja siivoamieni pönttöjen täyttöaste vain 75 %, jos oikein laskin. Miten kaikki oli ennen toisin! Nuo pihalaatatkin alkavat vaikuttaa ihan kulahtaneilta. Ei maistu halkojen hakkaaminen, ei kesäjuomakaan. Mistä oikein kiikastaa? Sanopa se hyvä lukijani. Kyllä kirjoittajakin jotakin ihmisluonnon päälle ymmärtää, kyllä vain. Mutta vie todella aikansa, ennen kuin kaiken oivaltaa ja alkaa olla valmis työelämän jälkeiselle ajanjaksolle, eläkeläisen pakolliseen downshifting-vaiheeseen  –  ja on jotakuinkin sinut myös vanhenevan kroppansa kanssa.

Mökillä huomaan yhä useammin hakeutuvani yksinäisille vaelluksilleni mökkitien ympäristöön, vaikka tiedän, että iso pino metrisiä koivuhalkoja odottaa pihallamme klapien tekijää. Tuskin alkuun päästy, vasta metrin verran pinoa liiterin järven puoleisella seinustalla. Sepeliäkin voisi poluille levittää, onhan tuo jäljellä oleva kasa vielä kohtalainen. Ei ole tarkoitettu, että kasa jäisi tonttimme reunaa koristamaan. Vedenhakupaikka vaatisi ehdottomasti rappuset, mutta kun ei ole niitä tarvikkeita. Saimme sentään hankittua paikallisesta rautakaupasta uutta maalia pihakalusteisiin, ja jostakin löysin tarmoa rapsuttaa pois vanhat maalit kahdesta penkistä ja pöydästä. Sitten astui kehiin maalarimestari (vaimoni), joka näytti tekemisen mallia. Ei hänelle riittänyt kalusteiden maalaus – samalla sudilla ja samalla vauhdilla vedettiin myös liiterin seinää ja betoniset, värinsä jo menettäneet kukkatolpat. Mikäs vaimon touhutessa, lähes kuusi vuotta miestään nuorempi. On hänelläkin liki kroonista käsisärkyä, mutta ei sitä aina esille tuoda, kuten eräät siinä vieressä. Nuorin lapsenlapsemme saatiin pari viikkoa sitten mökkiviikonloppuna seuraksemme – ja se todella ilahdutti, myös mökin vanhinta (alkoi jo melkein naureskella)!

Onko elämäni ollut jopa liian helppoa, ilman suuria vastoinkäymisiä? Ehkä osittain, mutta tiedän kyllä aikoinani ahkeroineenikin. Työn ohessa on kannettu aamulehteä, oltu sivutoimisena talonmiehenäkin (vaimo porrassiivoojana), kun ensimmäistä asuntoamme säästettiin. Moniko olisi tehnyt makuuhuoneestaan pimiön ja raahannut sinne naapurimiehen kanssa painavan reprokameran, kun lisätöitä hankittiin AV-tuotteilla alle nelikymppisenä? Sittemmin yrittäjänä vakiopaivän pituus oli vuosikymmenien ajan 10-11 tuntia. Ja lomat olivat, mitä olivat. Sehän tässä kai nyt kiikastaakin! Tarvitaan yhä – ja kaipaan yhä nuoruuden rääkkiä! Tarvitaan verta, hikeä sekä kyyneleitä, että elämä taas maistuu! Pitäisikö mökille saada myrskytuuli paikkoja myllertämään, ja kasapäin lisää hyttysiä pistelemään ihminen hereille? Muistan äkkiä tuoreen käyntini hyvinkääläisessä hoivakodissa. Asukkaat oli koottu istumaan rinkiin, ja hoitajaneitonen heitti Tuoville hernepussin. Pussi lähti varovaisilla heitoilla kiertämään ryppyisistä käsistä toisiin. Kaikki vanhukset olivat pian leikissä mukana, nekin, jotka yleensä vain tuoleissaan torkkuvat. Hernepussi herätti uneliaimmankin vanhuksen. Nyt tarvitsen pikaisesti oman hernepussini, joka herättää ja saa pistellä hyttysparven lailla. Kyllä se siitä taas lähtee. Jos, hyvä lukijani, olet malttanut pysyä mukanani, tahdon kiittää sinua seurasta ja vuodatukseni kuulemisesta. Minua kirjoittaminen helpotti. Kiitokseksi sinulle on alla jokunen valokuvani kotimaan alkukesästä – kesän parhaimmasta vaiheesta. Ja siitä luonnon kauneudesta, joka on tarjolla meille kaikille, vaikka vain pienen hetken.

Alkukesän vehreyttä. Ilta Tammelan Heinijärvellä

J-tyttö ja isoäiti matkalla mökille

Metsätähdet

J-tyttö ja tikat

J-tyttö kutsuu peliin

Yhden pihapöntön kirjosieppo, koiras

Kirjosieppo, naaras

Laulurastaan poikanen (oletan)

Telkkäemo ja poikaset

Kukkopillit

Mökkipihaa

Punarinnan poikanen

Leinikit

Mies ja penkki

Maalarimestari

Syreenit

Pihan oravakaveri

Vanamot

Juhannusruusut

Värivirheitä ja väriläiskiä

Olipa tiukka alkuviikko. Siihen kuului taloyhtiön mullanlevitystä talkootyönä, vaimoni siskon piharoskien poiskuljettamista, vähän hoivakodin vapaaehtoistyötä ja kovimpana fyysisenä ponnistuksena oman rivitaloasuntomme etupihan reunakivien uusimista. Vanhat reunakivet olivat pahasti sammaloituneet. Ei niitä harjaamalla enää puhtaaksi saanut, ja totta puhuen, ei se kivien asettelu alunperinkään ollut mennyt kuten esitteissä hehkutettiin. Naapurit yrittivät vielä kannustaa harjaamaan ja säilyttämään vanhat kivet, mutta aloin kallistua vaimoni kannalle – uusitaan kaikki. Perusteellisten suunnitelmien ja piirrosten jälkeen sitten vain kiviä hakemaan ja paikoilleen latomaan. Kun alkuun päästiin, vähä vähältä reunakivivalli alkoi olla viimeistä päätykiveä vaille. Minusta kaikki näytti hienolta! Ei enää muuta kuin loppusiivous, lapiot ja haravat varastoon, ja työntekijät huilaamaan. Ennen nukahtamista kuulin vaimoni huokailevan jotakin kivien väristä ja jopa värivirheestä … Hänen mielestään kivien väri vaihteli liian paljon. Olinko ottanut kiviä väärästä lavasta? Katselin yläkerran ikkunasta vielä reunakiviä, ja minusta missään ei ollut mitään vikaa. Ei, nyt tarvitaan unta ja huomiselle jotakin ihan muuta ohjelmaa. Ei sanaakaan reunakivistä tai niiden värisävyistä!

Sanotaan, että vihreä väri on rauhoittava ja sopusointuinen. Se lisää viisautta, ymmärrystä ja harmoniaa. Sanotaan, että vihreä on sydämen väri, tasapainoinen, tervehdyttävä ja virkistävä (lainaus Marika Borgilta). Vihreää tunsin nyt tarvitsevani, ja sitä kevät juuri tällä hetkellä tarjoaa yllin kyllin. Ei kun mielimetsääni kuljeksimaan ja unohtamaan reunakivet ja kaikki elämän pikku murheet. Olin jo alkuviikolla käynyt katsastamassa tutun rantalehdon ja sinne muuttaneita siivekkäitä. Aiemmin tapaamani yksijalkainen västäräkki pärjäsi ihan hyvin, ja peloton peippokoiras antoi taas kuvata itseään vain muutaman metrin päästä. Tänään toivoin näkeväni viime vuosien uuden löydön, punavarpusen. Sen laulu on mainio. Se menee näin: ”Nice to meet you, nice to meet you!” Ja huom. paino sanalla ”meet”. Kuulostelin, joko punavarpunen olisi rantalehtoon tullut. Se oli – ei tosin ihan viimevuotisille oksille, ja lauluakin oli vähän muunnellut. Nyt kuulin tuomen oksalta ”Nice to meet you, there!”. Juha Laaksonen kuvailee hienosti lintujen käyttäytymistä ja elinympäristöjään uudessa kirjassaan ”1000 ilmiötä Suomen luonnosta”. Kirja oli raikas uutuus luonto- ja lintukirjojen sarjassa, enkä yhtään pane pahakseni, vaikka punavarpunen mainittiin vain tekstissä sivulla 57. Sen opin, että punavarpunen, metsän väriläiskä, kuuluu säelaulajiin peipon, pajulinnun ja useimpien sirkkujen ohella.

Jotakin maalaajaa saatetaan kutsua viiden värin taiteilijaksi. Näin valistuttiin eräänä vuonna vaimoni kanssa Iittalan Lasimäen taidenäyttelyssä. Omat blogikirjoitukseni asettuvat samaan kaavaan, kuitenkin niin, että kynästäni syntyy useimmiten vain ja tasan kolme kappaletta. Miksi näin? Luulen, että kolme kappaletta on juuri sopiva määrä lukijan kannalta. Kaksi kappaletta tuntuu pihtaamiselta, neljää kappaletta ei malta kukaan lukea. Mutta nyt on pienen juhlan paikka. Edellisen blogini kohdalla huomasin, että se oli järjestyksessään 200. blogikirjoitukseni. Tähän on tultu. En tiedä, mistä ideasta tai ajatuksesta blogikirjoitteluni alunperin lähti liikkeelle vuonna 2010 – ja vielä vähemmän tiedän, mihin tarinaan blogini aikanaan päättyy. Lisää vauhtia ja väriä tuleviin blogeihini? Enpä tiedä – näillä mennään eteenpäin, hillitysti perusväreillä.

Kastehelmet

Lanttuperhonen

Neitoperhonen

Rantaleppä

Rantasipi 01

Rantasipi 02

Voikukat ja leinikit

Punakylkirastas

Kevät on aikaisessa – nurmitädykekin nousee jo.

Sinitiainen

Yksijalkainen västäräkki

Koirasvästäräkki

Tuomi ja tiiliseinä

Vielä valkovuokot kukkivat

Närhi

Peippo, koiras

Pian on kielon aika

Peurat

Rentukka

Tiltaltti

Punavarpunen, koiras. Yksi metsän väriläiskistä.

Piilopaikka

Jokaisella ihmisellä pitäisi olla piilopaikka, jonne vetäytyä tarpeen tullen omiin oloihinsa. Sellaiseksi olen itselleni merkannut pienen järvenranta-alueen melko lähellä kaupungin keskustaa. Oma paikkani se ei ole, mutta Suomen mainion jokamiehenoikeuden turvin siellä käyskentelen kuin kartanonherra ikään. Mutta, hyvänen aika, enhän minä sentään siellä piiloon mene? Joten, eihän se silloin mikään piilopaikka ole! No voi harmi, jos ja kun näin on, silloinhan pitää tarinan otsikkokin muuttaa? Hetkinen kuitenkin, ei tarvitse tehdä isompaa remppaa, kun … Kyllä, asiasta selvittiin muuttamalla tarkastelukulmaa! Itse en tosiaan piilottele, mutta kohteeni kyllä sitä tekevät. Olen viemässä lukijaa omaan lempipaikkaani, jossa saan kokea vuodenaikojen vaihtelut, saan ihmetellä luonnon heräämistä talviunestaan, tarkkailen ja valokuvaan lintuja – ja nehän siellä piilottelevat. Tervetuloa siis siivekkäitten piilopaikkaan!

Tein matkaa mukapiilopaikkaani vappuaattona. Ei kai siinä mitään? Kun päivä on lämmin ja kevät etenee vauhdilla, silloin on oltava tunnelmassa mukana. Matkalla tuli pieni keskeytys, kun näin edessäni suoralla tienpätkällä auton hätävilkut päällä. Pysäytin rinnalle ja kyselin, tarvitaanko apuja. Asia oli jo hoidossa, mutta olin kohtalaisen vilkkaalla tiellä ensimmäinen, joka oli pysähtynyt kyselemään ongelmasta. Perheen mies oli lähtenyt kävellen hakemaan jarrunesteen täydennystä. Mietin kuulemaani vielä, kun saavuin määränpäähäni. Perillä, heti jalkauduttuani olin varautunut punakylkirastaan ankaraan hyökkäykseen, mutta ei – sain pitää lippalakkini eikä tarvinnut maastoutua vihamielisiltä hyökkäyksiltä. Merkillistä? Punakylkirastas oli varmasti jo tullut ja oli valtaamassa viimevuotista reviiriään, mutta en ollut vielä sille ja sen pesinnälle uhka. Metsässä oli jo monenlaista lentäjää, hyönteissyöjiäkin näytti jo tulleen. Järven rannalla, tulva-alueella sain läheltä katsella västäräkkipariskunnan ruuanhankintaa, ja kas vain, näiden seurassa oli myös pajusirkku. Västäräkkinaaraan toinen jalka oli vioittunut, se oli mutkalla eikä oikein kantanut. Sivullisen auttamishalulle ei nyt ollut käyttöä.

Lintujen kuvaaminen on aika haasteellista, erityisesti amatöörille. Joskus sitä onnistuu kohtalaisen hyvin, kun vain pääsee lähelle kuvattavaa. En tiedä auttoiko kuvaamistani, kun olin tällä kerralla pukeutunut metsävihreään ja tummiin, melko tyylittömiin kamppeisiin. Lippiskin oli sävytetty maastonväreihin – ylioppilaslakissa ei tänne kannata tulla. Valoa tarvitaan hyvään lintukuvaan ja valon tulisi mieluiten tulla kuvaajan selän takaa. Ja kun kerrankin tilanne on perfekt, lintu hyvin näkyvillä, tarkennus osuu kohteeseen, kamera ei laukeakaan. Tai laukeaa vasta sitten, kun kuvattava on jo lennähtänyt pois. Ei tuo metsäni kuitenkaan kovin hyvä lintujen piilopaikka ollut, koska parissa tunnissa sain kamerani kennolle melko monia lajeja. Tiltaltti onnistui parhaiten piilottelussaan. En taida kertoa tarinani piilopaikkaa kenellekään – paitsi vaimolleni, jotta hän tietää minne lähettää etsintäpartiot, jos ei miestä ala kuulua ennen pimeää. Varmuudeksi pidän myös mukanani ikämiehelle määrättyjä täsmälääkkeitä, pientä pilleripurkkia. Mutta missäs ne nyt oikein olivatkaan? Kyllä ne mukaan tulivat. Jaa, hyvässä piilossa repun kätköissä, luulisin.

Metsä- ja tundrahanhia tulvapellolla matkalla kohteeseen

Paju kukkii

Kiuru laskeutuu

Järvi tulvii

Västäräkki, koiras

Naarasvästäräkki, jonka toinen jalka oli vioittunut

Kevään kimallus syvemmällä metsässä

Käpytikalla on asiaa

Järven pohjoisrannan metsätie

Sorsien allas

Vuokot

Valkovuokot

Vene ja ranta

Vanha sähkölaitos

Pajusirkku

Hyönteissyöjiä saapuu

Peippo, naaras

Peippo, koiras