Blogikirjoittaja taitaa olla onnekas suurten ikäluokkien kasvatti, kun jalkansa vielä nousee niin, että pitkätkin kävelymatkat ovat yhä mahdollisia. Ja liikuttava on, muuten perii hukka. Kumpi on mieluisampi ympäristö: metsäluonto vai kaupunki? Ei niitä voi verrata, molemmat käyvät hyvin, mutta nyt alkoi olla taas kaupungin vuoro. Se kaupunki tarkoittaa useimmiten synnyinkaupunkiani Helsinkiä, tuttua ympäristöä. Tähän uusimpaan Helsingin kävelyyni sain kimmokkeen, kun olin saattamassa vaimoani HUSin Meilahden silmäklinikalle tarkempiin tutkimuksiin. Muistin, että lähellä, uuden lastensairaalan vieressä on punatiilinen rakennuskolossi, Topelius-koulu. Muistin myös, että sen oli suunnitellut Karl Hård af Segerstad. Vaimollani tuli tutkimuksissa tauko, ja silloin lähdin omalle rundilleni – kävin katselemassa ja kuvaamassa Stenbäckin kadun Topelius-koulua! Vanha alkoi innostua, ja seuraavan viikon suunnitelma oli selvä. Silloin olisi Hård af Segerstadin monien muiden rakennusten vuoro eri puolilla kantakaupunkia. Niitä oli juuri sopiva määrä, sopivien kävelyetäisyyksien päässä toisistaan. Siispä matkaan! Saisinko vielä retkeni bonuksena nähdä syksyn väreihin pukeutuneen Helsingin?
Kuka oli Karl Adam Nils Gabriel Hård af Segerstad? Hänen perheensä muutti Ruotsista Suomeen 1870-luvun alussa. Karl syntyi Helsingissä v. 1873. Hän kävi koulunsa Helsingin Nya svenska läroverketissä ja opiskeli vuosina 1891–1895 arkkitehdiksi Suomen polyteknillisessä opistossa Helsingissä. Vuonna 1896 Hård af Segerstad perusti arkkitehtitoimiston yhdessä kurssitoverinsa Bertel Jungin kanssa. Parin vuoden kuluttua hän toimi yksin ja saatuaan huomattavan yksityisen työtarjouksen Viipurista, hän muutti Viipuriin. Vuonna 1907 Helsinkiin perustettiin kaupunginarkkitehdin virka. Siihen valittiin Hård af Segerstad, jossa virassa hän toimi aina vuoteen 1921 asti. Tältä ajalta on syntynyt monia tunnettuja julkisia rakennuksia kuten Cygnaeuksen koulu Ratakadulla (1911), Kallion kirjasto (1912) ja Hakaniemen kauppahalli (1913). Monissa töissään hänellä oli apunaan yhtiökumppaninsa Bertel Jung, ja myöhemmin arkkitehdit Runar Eklund ja Einar Flinckenberg, jotka olivat hänen alaisiaan kaupungin organisaatiossa.
Vaikka Hård af Segerstad teki monet suunnittelutyönsä kansallisromanttisen hypetyksen aikana, ei hänen tyyliään kuitenkaan luonnehdita kansallisromanttiseksi tai jugendtyyliksi. Hän oli kuitenkin ensimmäisiä arkkitehtejä, jotka ottivat käyttöön juuri jugendiin liitettyjä materiaaleja kuten vuolukiven! Hänen luomustaan, vuolukivellä verhoiltua Nylands Nationin rakennusta ”Natsaa” pidetäänkin mitä parhaimpana jugendtyylin edustajana. 1910-luvun alusta lähtien hän luopui kiviverhoilusta ja valitsi julkisivuihin rappaamattomat tiiliseinät. Lähteet kertovat, että Hård af Segerstad oli tarkka rahankäyttäjä, hän myös halusi käyttää laadukkaita ja kestäviä materiaaleja kuten tiiltä kattojen pintamateriaalina. Henkilönä hänen todetaan olleen vaatimaton ja jopa syrjäänvetäytyvä, mutta samalla annetaan arvoa hänen tekniselle asiantuntemukselleen ja osaamiselleen. Hård af Segerstad mainitaan Arkkitehti-lehdessä vain harvoin, mutta viimeisellä kerralla v. 1931 Bertel Jung kuvailee muistokirjoituksessa entistä kurssitoveriaan ammattimieheksi, jonka epäitsekästä työtä Helsingin hyväksi ei ole osattu riittävästi arvostaa.
Blogikirjoittaja on nyt yli puolen päivän kävelykierroksensa tehnyt. Istun kotona tietokoneeni ääressä matkasta jo toipuneena; päivä alkaa vähitellen kääntyä iltaan. Teen kuviini sävykorjauksia, perspektiiviäkin paikoin korjaan, rajaan kuvia ja palautan samalla mieleeni retken vaiheita. Kaikki karttaan etukäteen merkitsemäni rastit löytyivät ongelmitta. Kun astuin ulos Kampin terminaalista ja otin suunnaksi Punavuoren, oli aurinko vasta noussut. Snellmanin koulu oli ensimmäinen kohteeni ja lenkkini jatkui Ratakadun, Johanneksen kirkon ja Kasarmitorin kautta Kruununhakaan ja sieltä Kallion Karhupuistoon. Kotona vaimoni arveli, että olin löytänyt paitsi rakennuskohteita myös juttukavereita muista ulkoilijoista. Ei tällä kerralla, muutamat sanat vaihdoin vain bussinkuljettajan kanssa, joka raisulla mutta taidokkaalla suorituksellaan alitti vuoron tavoiteajan Helsinkiin! Pääkaupunki oli tiistaina kylmä ja tuulinen, kaikkialla rakennettiin, turistejakin näkyi vain muutamia, eikä ruskakaan ollut vielä kunnolla noussut pääkaupungin puihin. Mutta hyvä lukijani, ei tämä tähän jää, Helsingin kantakaupunki on täynnä rakennustaidetta, jollaista ei enää nähdä nousevan Kalasatamaan tai Jätkäsaareen – tuskin muuallekaan.
Kort svensk sammanfattning. Vem var Karl Adam Nils Gabriel Hård af Segerstad? Han var en finsk arkitekt (1873–1931) som förblev relativt okänd för allmänheten. Det speciella är att många av de offentliga byggnader han ritade i början av 1900-talet omedelbart blev mycket populära; och det är de än idag. Hård af Segerstads familj flyttade från Sverige till Finland på 1870-talet. Karls modersmål var alltså svenska men han förstod lite finska. Jag startade min blogg på mitt modersmål finska, men jag kommer att avsluta den på svenska, till Hård af Segerstads ära. Jag tycker att bilderna på min blogg kan dock förstås och tolkas på alla språk.
PS. Jutun kuvat ovat kirjoittajan ottamia retkeltä 20.9.-22, yksi kuva on vuodelta 2016. Kirjoituksessa on tärkeimpänä lähteenä käytetty Jyri Viljan kirjaa ”Kallion kirjasto ja kaupunginarkkitehti Karl Hård af Segerstad”. Tästä teoksesta on myös arkkitehdin yksi julkisivupiirros.
Ekbergin kahvila Bulevardilla oli juuri avautunut, mutta vielä ei ollut kahvin aika.
Kiinteistöosakeyhtiö Falken, Bulevardi 30 (Karl Hård af Segerstad, valm.v. 1898)
Arkkitehti Karl Hård af Segerstad (1873 Hki – 1931 Hki)
Matkalla eteenpäin. Sinebrychoffin puiston rakennuksia.
Punavuoren kallioilta näkee kauas merelle. Helsingin telakan nostureita Hietalahdella.
Snellmanin kansakoulu, Punavuorenkatu 6–10 (Karl Hård af Segerstad ja Runar Eklund, 1921)
Kouluunko kiire, vai pois suojatieltä?
Vanha poliisiasema, Ratakatu 10 (Karl Hård af Segerstad, 1909)
Cygnaeuksen koulu etelän suunnalta, Ratakatu 8 (Karl Hård af Segerstad, avustajina Runar Eklund ja Einar Flinkenberg, 1911)
Cygnaeuksen koulun yksityiskohta
Kihlmanin talo, Korkeavuorenkatu 19 (Karl Hård af Segerstad ja Bertel Jung, 1898)
Johanneksen kirkko ja kirkkopuisto olivat näyttämöinä, kun Vesa-Matti Loiri siunattiin viimeiselle matkalleen 20.9.2022.
Nylands Nation, Kasarmikatu 40 (Karl Hård af Segerstad, 1901)
Nylands Nationin rakennus, ”Natsa” on koristeltu monin eri aihein, jotka olivat tyypillisiä 1900-luvun alun jugendtyylille. Hård af Segerstad toi julkisivukoristeiksi myös muinaisskandinaavista symboliikkaa.
Nylands Nation, Helsingin yliopiston vanhin osakunta.
Syksyn lehtiä Kruununhaassa.
Svenska Litteratursällskapet, Ritarikatu 5. Entinen Laurellska skolan (Karl Hård af Segerstad, 1925–27)
Svenska Litteratursällskapet -talon seinälaatta
Päiväkotilapsia ja -ohjaajia Kruununhaassa.
As Oy Helios, Rauhankatu 13 (Karl Hård af Segerstad ja Bertel Jung, 1898)
As Oy Helioksen seinälaatta.
Matka jatkuu Snellmanin katua eteenpäin Siltavuorenpenkereelle.
Kuvan alareunassa Hakaniemen kauppahallin väistötilat, ns. Lasihalli (tumma rakennus) ja punatiillinen matala kauppahalli, jota peruskorjattiin vielä syyskuussa 2022.
Kyyhkykin on tullut kurkkaamaan, mitä sinne torille oikein kuuluu.
Näkymä Pitkältäsillalta Oopperatalolle päin.
Hakaniemen vanha kauppahalli (pääsuunnittelija Einar Flinckenberg ja Karl Hård af Segerstad, 1913)
Kalliossa, ylhäällä Porthaninkadun varrella, Porthaninkatu 12, on vaikuttava ja tyylikäs Kallion kirjasto (Karl Hård af Segerstad ja apulaisena Runar Eklund, 1912).
Kallion kirjasto sekä vasemmassa reunassa Viidennen linjan rakennuksia. Taustalla Kallion kirkko.
Kallion kirjaston ovi ei avautunut 20.9.2022 toisen kerroksen remontin takia. Blogikirjoittaja ei ollut ainoa, jota asia harmitti.
Kallion kirjasto etelän suunnalta.
Käynnilläni Helsingin kaupungin Talvipuutarhassa v. 2016 talvella kuvasin sattumalta myös vähän kaupunginpuutarhurin asuntoa (tiilikattoinen rakennus).
Karl Hård af Segerstadin piirros Talvipuutarhan puutarhurin rakennukseksi (piirros Jyri Viljan kirjasta ”Kallion kirjasto ja kaupunginarkkitehti Karl Hård af Segerstad)
Hakaniemen rannan ja Siltavuorenrannan puut alkavat saada lehvästöön syksyn värejä.
Paikka nimeltä Kota mainitaan yhtenä Särkisalon kylänä. Ja näetkö, tästä lähtee Kotantie, sinne siis! Loppukesän retkemme jännin vaihe oli alkamassa Särkisalontieltä erkanevalla hiekkatiellä. Veisikö tämä tie taloille, joissa oli asunut vaimoni isän sukua, ehkä isäkin – varmuudella ainakin vaimoni serkku. Hänen luona olimme käyneetkin, mutta se oli tapahtunut jo 80-luvulla, yli 40 vuotta sitten. Itse muistin paikasta vain korkean saarnipuun, mutta sillä muistikuvalla ei taideta löytää perille? Ajelimme hiekkatietä hiljakseen eteenpäin, ja mitä kummaa … jokin ympäristössä alkoi vaikuttaa tutulta, kalliot, suuret lehtipuut. Pysäytimme auton eräälle talolle vievän nurmikkotien päähän ja lähdimme kävelemään kohti edessä näkyviä hyvin vanhoja puurakennuksia. Vaimoni vähän arkaili, mutta pian hän alkoi tunnistaa paikkoja. Olimme tulleet oikeaan osoitteeseen!
Salon kaupunkiin nykyisin kuuluva Särkisalo, yksi Saaristomeren entisistä itsenäisistä kunnista, oli elokuun lopun päivämatkamme kohde. Reissu oli tehtävä viimeistään nyt, ennen kuin lämpimät kesäpäivät olisivat vain muisto. Matkalla jo aisti syksyn – tienvarsia värittäviä kesäkukkia näkyi enää hyvin vähän. Maisema oli vähän alakuloinen alkumatkan auringonpaisteesta huolimatta. Olin kuitenkin iloinen, että matka tehtiin, ja vaimoni pääsi tunnelmoimaan isänpuolen sukunsa juurilla ja ”muistomerkeillä”. Särkisalo on tullut tunnetuksi kalkista ja kalkkikaivoksistaan, joista nostettiin kalkkikiveä vielä v. 2010. Vaimoni esivanhempia tai sukulaisia on käynyt töissä kaivoksilla, mutta alueella on toki ollut myös maataloutta, sinnekin on tarvittu työvoimaa. Kalkintuotannon perustaja Karl Teodor Forsström on ollut myös yksi paikallisista maatalouden kehittäjistä ja työantajista. Forsströmin kartanon palveluksessa oli mm. vaimoni isänisä Karl Ulrik Rosberg (1856–1923).
Särkisalon alueella on yli 110 saarta, mutta me reissaajat ehdimme käydä niistä vain muutamalla. Lossimatka Petun saarelle ja takaisin (sekä muutama alhaalla kaarteleva merikotka) olisi ollut hieno lisä retkelle, mutta juuri silloin tuli sade. Jouduimme muuttamaan suunnitelmia: Förbyn kylä, sen veneranta, kaivosalue ja Ulkoluodon sileät rantakalliot jäivät näkemättä. Merenrannan Cafe Vinssi oli myös kohteena, mutta kun saarilla ei juuri muita turisteja näkynyt, oli kahvila suljettu jo aikaisemmin päivällä.
Viritimme ravintola Tiirannassa nautitun pikku ateriamme jälkeen navigaattorin etsimään reittiä kotiin (varmuudeksi), vaikka kyllähän se paluumatka jo pitäisi osata. Niin kai, mutta miksi Perniön liikenneympyrästä käännyttiin ihan väärään suuntaan? Oikea suunta se oli, mutta kuljettajan suuntavaisto petti nyt pahan kerran. Märkiäkin olimme, ainakin vaimoni kengät olivat.
Toivottavasti sinä, hyvä lukijani, viihdyt blogini parissa ja navigoit itsellesi sopivan reitin Särkisalon kuvajoukossa. Hyvää matkaa, the Season is soon over!
Vuosikymmenten aikana tie Uudeltamaalta Turkuun on muuttunut paljon. Moottoritie kulkee useiden tunneleiden läpi, pisin niistä yli 2 km.
Elokuun lopun arkipäivänä liikenne Turun moottoritiellä oli melko hiljaista.
Vielä pieni matka mantereella ennen merenrantaa ja monien saarien Särkisaloa.
Eri tapahtumien ja juhlien pitopaikka Meripirtti juuri ennen Särkisalon ensimmäistä siltaa.
Muistomerkki Meripirtin pihalla.
Sateisena loppukesän päivänä Meripirtin uimaranta on autio ja hiljainen. Lasten lelut odottavat hakijaa.
Vaimoni on löytänyt rannalta Särkisalon omaa kalkkikiveä.
Blogimies laiturilla.
Särkisalon rannoilla kasvaa monin paikoin rantavehnää (Leymus arenarius). Se voi kasvaa 50–150 cm korkeaksi.
Hyvässä kunnossa olevia maatilan rakennuksia Särkisalontien varrella.
K & O F 1886, kartanon ja tilan omistajat Karl ja Olivia Forsström.
Olivia Gustava (1847–1922) ja Karl Teodor Forsström (1850–1912). Karl Forsström pani alulle Särkisalon kalkkikivilouhinnan.
Kotan kylästä löytyy vielä kalkkitehtaan työntekijöille rakennettuja taloja. Vaimoni serkku asui taaimmaisessa talossa vielä 1980-luvun lopussa. Nykyään talossa asuu enää kesäasukkaita.
Pitkästä aikaa Kotan kylän pihamaalla, jossa sukulainen on asunut kymmeniä vuosia sitten.
Vaimoni isän, Väinö Rosbergin saamaan lahja-Raamattuun kirjoitettu omistuskirjoitus: U.G ja S.G. = Uno ja Saima Gammal. Jälkimmäinen oli Karl Forsströmin pojan, Petter ”Kalkkipetteri” Forsströmin sisko.
Sade tuli sittenkin ajallaan. Matkalaiset joutuivat typistämään reittisuunnitelmaa.
Herttoniemi, tai Länsi-Herttoniemi, kuinka vain, on Helsingin ensimmäisiä lähiöitä, jonka rakentuminen alkoi 1940-luvun lopulla. Alakoululaisesta aina opiskelujeni päättymiseen paikka oli kirjoittajalle kotiseutu – se oli vielä paljon enemmän. Kapeat kadut, vanhat 1950-luvun kerrostalot, koko Itäväylän ja Vanhankaupunginlahden välinen alue on käytävä aina silloin tällöin tsekkaamassa. Tein vaimoni kanssa pienen kesäretken nuoruuteni mestoihin, kurkkasimme samalla Kulosaaren viehättävän, pienellä Leposaarella sijaitsevan hautausmaan, jatkoimme Mustikkamaalle ja Isosisänsiltaa pitkin Kalasatamaan ihmettelemään uutta, uljasta Helsinkiä. Retki oli kirjoittajalle kohteiltaan lähes viime vuoden marraskuun uusinta. Jokainen käynti nuoruusmaisemiin on kuitenkin ainutlaatuinen. Kalasataman ruokapaikkakin oli ainutlaatuinen – pöytämme oli iltaruuhkan takia ulkona jalkakäytävällä, maisemat ja auringon peittämän nosturiauton vieressä! Who cares, meillä oli nälkä!
Blogin kuvat on otettu 30.7.2022, lämpimänä heinäkuisena päivänä.
Erätori Hiihtomäentien ja Kettutien välissä Herttoniemessä sateen jälkeen kesällä 2022.
Erätori ja ostokeskus v. 1962. Niilo Tarvajärvi juontokeikalla Lions Clubin Pääsiäismuna-tapahtumassa (Valok. Niilo Kienanen, HKM).
Erätorin laidan rakennus Hiihtomäentie 38. Talossa toimi pitkään Elanto, jonka myymälöitä oli Hertsikassa enemmänkin. Kirjoittajallekin hyvin tutuksi tulleella bussipysäkillä istumassa urheilukaverimme Mika Vuorio (toinen vas.). Valok. Jalmari Aarnio 1968, HKM
Nykypäivän hertsikalaisia Kettutien bussipysäkillä. Oikealla osa Ahmatien koulurakennusta, joka valmistui v. 1952 (suunn. arkkitehti Jorma Järvi).
Herttoniemen tyypillinen katunäkymä: n. 4–7-kerroksisia rapattuja taloja vehreässä, kallioisessa maastossa. Kuvassa Portimopolun alkupäätä.
Blogimies vanhan Ahmatien kansakoulunsa aidan vieressä. Hyvää koulua kannatti käydä 5 luokkaa ennen opparia – kun kouluun astuminen tapahtui jo 5-vuotiaana.
Uusia rakennuksia Herttoniemen metroaseman vieressä. Itäväylän tuntumaan on noussut kauppakeskus Hertsi. Oikeassa reunassa näkyy kulma K-Supermarket Herttaa, jonka paikalla oli ennen yhden opettajan vetämä ns. supistettu kansakoulu. Puinen koulurakennus valmistui v. 1929; se purettiin vasta 1970-luvulla.
Matka jatkui, pidempi paussi pidettiin idyllisellä Kulosaaren hautausmaalla Leposaaressa. Saarelle on haudattu enimmäkseen kulosaarelaisia, kirjoittajallekin tuttuja henkilöitä.
Leposaaren siunauskappelin on suunnitellut arkkitehti Armas Lindgren. Hän myös laati hautausmaalle suunnitelman. Lindgren on yksi Leposaareen haudatuista tunnetuista henkilöistä.
Leposaaren erittäin hyvin hoidettu hautausmaa. Kirjoittajalle paikka tuli tutuksi jo oppikouluvuosina, etenkin kunniakäynnillä sankarivainajien haudoille ylioppilasvuonna 1965.
Jalkaväenkenraali Paavo Juho Talvelan ja hänen vaimonsa hautapaasi.
Olisi niin helppo pyöräillä kanavarantaan, nauttia alkaneesta kesästä, aistia kaikki sen värit, äänet ja tuoksut, meren tuoksu. Muuta ei tarvittaisi. Mutta eihän se käy, kuivan maan kaupungissa se vaan ei käy. Jokaisella paikkakunnalla on kuitenkin puolensa, on omanlaisensa luonto – se on vain opittava tuntemaan ja hyväksymään. Kesäkuussa tutkin tarkkaan kaikki lähialueen polut ja tiet ja annoin pyörän rullata. Välillä tietenkin jalkauduin. Koin senkin, minkälaista on ajella rautatien huoltotiellä muutaman metrin päässä pääradasta, kun Intercity painaa täysillä ohitse. Hirveää meteliä. Tähän ei jäädä. Syvemmälle metsään ja kauas kyläteille – se oli oleva kesäkuun juoni luontoa harrastavalle blogikirjoittajalle.
Kuvakertomus alkaa läheltä kotiamme Hyvinkäällä. Pyörätie vie etelän suuntaan, poikkean jo kilometrin jälkeen voimalinjan alla kulkevalle polulle, joka päättyy muutaman sadan metrin päässä vetiseen kohtaan. Hiekkatie, tai polku vain, nousee mäelle ja laskee taas notkelmaan. Linjan puusto on pidetty tarkoituksella matalana. Ei se ryteikkö ihan tyhjä elämästä ollut.
Kesäkuu oli vasta alkanut, ja niin oli myös rastaan poikasen elämä. Se osasi jo lennähtää heinikosta ylös puun oksalle parempaan turvaan.
Teiden varsilla ei ole vielä loppukuun kukkaloistoa, mutta puiden ja kasvien tuoksut tuntuvat aamulla voimakkaina.
Voimalinjan alla kulkeva hiekkainen huoltotie ja sen ympäristö voi olla kasveista sekä eläinlajeista yllättävän runsas. Kyykin näyttäytyy tiellä, jolla harvemmin liikutaan.
Alkukesän ensimmäisiä kotelostaan kuoriutuneita päiväperhosia: karttaperhonen, mansikkakirjosiipi ja mustatäplähiipijä.
Lehtokertun hyväntuulisen laverruksen oppii pian tuntemaan, mutta missä se lintu piileksii? Tällä kerralla lehtokerttu esiintyi ujostelematta.
Kesäkuun alussa kukintansa aloittava keltamaite (Lotus corniculatus) viihtyy voimalinjan kuivalla hiekkatiellä. Yksittäisessä kukassa on 5 terälehteä: 2 ylintä muodostavat purjeen, sivuilla on siivet ja alinna keskellä erottuu 2 terälehdestä muodostunut venho.
Kauempana, kuusen oksalla laulurastas piti aamuista konserttiaan. Linnun kupeissa ja rinnassa erottuu tyypilliset nuolenpääkuviot (jos oikein näköään pinnistää).
Metsäkurjenpolvikin (Geranium sylvaticum) jo kukassa! Kansankielessä kasvi tunnetaan juhannuskukkana, mutta kukinta on sittemmin aikaistunut huomattavasti.
Usmin suunnalta löytyy luottopolkuni, joka kumpuilevassa maastossa koukkaa vanhaan suojeltuun metsään. Vanha metsä ei ole iso, mutta se pitää sisällään myös suolammen. Istun lammen rannalla vahvalle puupenkille, laitan kameran viereeni ja kaivan repustani retkieväät. Harvoin täällä tapaa muita ihmisiä, ja metsän eläimiäkin vain aikaisin aamulla, kun on liikkeellä yksin.
Vaihdetaan polkua ja ilmansuuntaa. Nyt taajaman länsipuolelle, paljon vaihtelevampaan maastoon.
Kesäkuussa 2022 sää suosi ulkoilijaa, ainakin etelä-Suomessa. Ei pitkiä sadejaksoja, ei hellettä eikä rajuja tuulia.
Pääsin metsän suojassa yllättämään niityllä ruokailevan yksinäisen kauriin. Eläin ei kummemmin hätääntynyt, tiedä vaikka olisi blogimiehen tunnistanut.
Polku vie syvälle vanhaan, hämärään metsään. Hiljaista on, kun metsän monet pikkulinnut alkavat jo vaieta.
Raatteen (Menyanthes trifoliata) kukinta on juuri parhaimmillaan. Koko suolampea reunustaa raatteen valkeat kukinnot.
Raatteen kukkaterttu. Yksittäinen, suppilomainen kukka on tiheään ripsikarvainen.
Suolammen vastarannalla kasvoi runsaasti myös suokukkaa (Andromeda polifolia). Sinne ei ollut asiaa – raatikko (hankala kosteikko) kun esti lähestymisen metsän puolelta.
Useimmat vanhan metsän linnut olivat hiljaa pesintäpuuhissaan tai syöttivät jo poikasiaan. Vain käpytikka halusi tulla kuvattavaksi.
Metsätähti (Trientalis europaea) loistaa kirkkaina pisteinä vanhan metsän hämärässä. Kasvi leviää hyvin maarönsyistä, jotka voivat olla toista metriä pitkiä.
Metsäorvokki (Viola riviniana) ja suo-orvokki (Viola palustris) kuuluvat vanhan metsän vakiokasveihin.
Kuiville pölyisille kyläteille pääsee Hyvinkäällä monelta suunnalta. Vaikka teiden vieressä ei kulje pyörätietä, on autoliikenne hiljaista. Tänne ei myöskään kantaudu isompien teiden liikennemelu, saat olla yksin ajatustesi kanssa. Tai eihän täällä yksin olla. Nähtävää riittää. Piennarta koristaa monet kesäkuun kukat, joista yksi erikoisimmista on korkea pukinparta (Tragopogon pratensis). Se kukkii vain aamuisin ja sulkee kukkansa jo puoliltapäivin, ”Jack go to bed at noon”!
Kulttuurimaisemiin ja kyläteille! Sinne näytti pyöräni nyt tahtovan.
Samoissa, edellisen kuvan Ahdenkallion–Ridasjärven maisemissa sitä ollaan käyty ennenkin. Nuori perheeni päiväreissulla v. 1979.
Ridasjärventien ja päätien no. 25 risteyksessä tauolla v. 1979.
Ahdenkallion kartanon hevosia kylätien varrella. Kauempaa kuului kartanon kukon kiekuminen!
Kielo (Convallaria majalis) on kukkinut pitkään ja runsaana sille suotuisassa säässä.
Lämpiminä ja sateettomina kesäkuun päivinä auroraperhoset lentelevät edestakaisin tienpiennarta. Koiras, keltaista siivissään, on välillä ihan täpinöissään.
Lemmikin heleänsiniset kukat pilkottavat ojanpohjan muun kasvillisuuden joukosta, ja erottuvat toki.
Talitiainen ei tarkkailusta hätäänny, nyt on poikaset ruokittavina.
Lähes metriseksi kasvavaa komeaa pukinpartaa (Tragopogon pratensis) ei voi olla huomaamatta tienpientareelta. Sitä on kuitenkin vaikea löytää enää iltapäivällä, kun kukinnot sulkeutuvat jo keskipäivällä!
Pysähdyn paikalle, jossa on joskus ollut laaja suo. Nyt aluetta halkoo tie no. 1430. Liikenne on kohtalaisen vilkasta. Muistona menneestä suosta on tien tuntumassa laaja tupasvilla-alue, ja suopursuja nousee monin paikoin. Jostakin kuuluu erikoinen ääni: ”Tik-kot tik-kot tik-kot …”. Nyt erotan linnun kelottuneen koivun latvasta. Linnulla on vartaloon nähden suhteettoman pitkä nokka ja lyhyet jalat, taivaanvuohihan siellä! Samaa ääntä lintu piti jo aikaisin keväällä, vaikka sen tunnetuin ääni muistuttaakin lampaan määkimistä.
Laajasta suoalueesta muistuttaa yhä tupasvilla (Eriophorum vaginatum), joka on vallannut ison alueen.
Näyttävä ja huumaavan tuoksuinen suopursu (Rhododendron tomentosum) luetaan nykyisin alppiruusujen sukuun, kuten sen tieteellinen nimikin kertoo.
Kevään ensimmäisiä hopeatäpliä on pursuhopeatäplä. Ja rämeiltä suopursujen luota sen takuuvarmasti kesäkuussa löytääkin.
Suokuvista puuttui vielä jotakin. Puuttui kelopuu ja sen latvasta jokin lintu. Kaikki järjestyi, kun taivaanvuohi otti asian hoitaakseen.
Ojakellukka (Geum rivale) viihtyy rämeen reunamilla ja ojanpenkassa.
Pieni ja nykyään jo harvalukuiseksi käynyt kissankäpälä (Antennaria dioica) on tehnyt rämeestä nousevaan kuivaan rinteeseen omat tuppaansa. Kaksikotisen kissankäpälän hedekukat muodostavat vaaleita mykeröitä, emikukat punertavia.
(Kiitos seurastasi! Kaikki kuvat olivat Hyvinkään alueelta, kesäkuulta 2022).
Suomen toukokuu on pitkä kuukausi, silloin luonnossa tapahtuu paljon. Varjopaikassa missä vapun jälkeen löytyi vielä lunta, kasvaa kuun lopulla monia niittykasveja, ja keltavalkoinen aurorakoiras lentää vimmatusti naarasperhosen tuoksujen ajamana. Ajo oli päällä kirjoittajallakin, kun etsin kuvattavaa keväisessä metsässä. Osa siitä oli hyvin vanhaa metsää, sellaista jossa viihtyy niin sirittäjä, peukaloinen, puukiipijä, rautiainen kuin harvinainen pikkusieppokin. Tämän vuoden toukokuussa en tavannut upeaa pikkusieppoa. Tulinko paikalle muutaman päivän liian aikaisin vai myöhään, vai oliko syynä pikkusiepon kotimetsän reuna-alueen hakkuu? Koleudesta huolimatta monet linnut olivat kuun lopulla jo pitkällä pesimisessään; metsä myös jo aavistuksen hiljeni. Ei ollut sirittäjälläkään lauluhaluja enää toukokuun viimeisinä päivinä.
Toukokuun kuvat ovat jokseenkin aikajärjestyksessä, kaikki Hyvinkään alueelta, ja vuodelta 2022.
Maalis–huhtikuussa Uudenmaan pelloilla levänneet ja ruokailleet valtavat hanhijoukot siirtyvät vähitellen pohjoisemmaksi – alkaa pienempien muuttolintujen aika.
Talven jäljiltä hiljaisessa metsässä kuuluu jo linnunlaulua! Kuvan punarinta (Erithacus rubecula) ja peippo ovat saapuneet reviireilleen jo huhtikuussa.
Luonto alkaa vähitellen saada vihreän sävynsä.
Aukeilla paikoilla valkovuokon kanssa kukkii keltainen pikkukäenrieska (Gagea minima).
Kirjosieppo (Ficedula hypoleuca) saapuu reviirilleen usein jo vapun aikaan. Koiraan puvun selkäpuolen väri vaihtelee mustasta tummanruskeaan.
Vähitellen koivutkin alkavat vihertää, kun silmuihin nousee hiirenkorvia.
Koivutyttöperhonen (Archiearis partheanis) viihtyy koivujen lähettyvillä ja lentää usein jo huhtikuussa.
Sinivuokkojen (Hepatica nobilis) joukosta löytyi erikoiset lilanväriset kukinnot.
Mustarastaalla (Turdus merula) helpottuu ravinnonsaanti, kun routa väistyy ja maahan tulee elämää.
Keltasirkku (Emberiza citrinella) on sinnitellyt pitkän talven – toukokuu on sillekin täynnä lupauksia.
Aikuisena talvehtinut suruvaippa (Nymphalis antiopa) on joutunut luopumaan osasta siipiä.
Kevätlinnunherne (Lathyrus vernus) viihtyy lehtomaisissa kangasmetsissä. Hyvinkään länsipuolen metsissä se on melko harvinainen.
Kun pienen ja hyvin yleisen kangasperhosen (Callophrys rubi) oppii näkemään, sitä onkin kaikkialla metsässä. Perhosen siivet ovat yläpuolelta ruskeat.
Tiltaltti (Phylloscopus collybita) ja hyvin samannäköinen pajulintu piristävät toukokuista metsää lauluillaan.
Kevään ensimmäinen haarapääsky (Hirundo rustica) näyttäytyi blogikirjoittajalle 9.5.
Oikea metsäkurre tuli ihmettelemään metsässä vaeltelijaa.
Hyvinkään Usmin laajalla ja kallioisella alueella voi nähdä metsäpuronkin.
Metsäpuro laskee suolampeen, jonka ympärillä jo koivutkin alkavat vihertää.
Sammakoiden lokoisaa oleilua suolammen rauhassa.
Suolampea ympäröi vanha metsä, joka on luonnonsuojelualueena suurelta osin säilynyt vielä ennallaan.
Vanhan metsikön kosteassa maassa kasvaa mattoina kevätlinnunsilmä (Chrysosplenium alternifolium).
Vanhan metsän yksi kiehtovimpia ja aikaisia kukkijoita on lehtoimikkä (Pulmonaria obscura). Se häviää helposti samanaikaisesti kukkivien sinivuokkojen joukkoon.
Sirittäjä (Phylloscopus sibilatrix) viihtyy vanhassa, suurten kuusten vartioimassa metsässä. Kun kuvasin sirittäjää, vierelläni lenteli kiihkeästi vanhan metsän toinen vakioasukki, peukaloinen.
Maasta ponnahti yllättäen puun oksalle salaperäinen ja piilotteleva rautiainen (Prunella modularis). Sain vain muutaman hätäisen kuvan, tietenkin vastavaloon.
Käenkaali (Oxalis acetosella) kukki vuoden 2022 keväällä myöhemmin kuin aikaisempina vuosina. Pian vanhan metsän aluskasvillisuus täyttyy käenkaalin kukinnoista.
Toukokuun lopun eräänä päivänä vanha metsä oli hiljainen enkä nähnyt yhtään siivekästä. Kunnes etäällä vilahti valkoista – puukiipijä (Certhia familiaris) lennähteli puusta toiselle. Aina puun puolivälistä seuraavan puun tyveen, ja taas ylöspäin puunrunkoa kiertäen.
Toukokuun puolivälissä metsä jo selvästi vihertää – koivuun tulee lehti.
Metsäpolun kuusella voi tavata kevään ensimmäisen sinisiiven – paatsamasinisiiven (Celastrina argiolus), joka on äänestetty Suomen kansallisperhoseksi. Kuvan sinisiipi on koiras.
Metsäpolun kuivalla ja lämpimällä reunalla lämmitteli kyy. Hetken toisiamme katselimme, kunnes kyy sai tuijottelusta tarpeekseen.
Tuomi on viimein kukassa, mutta v. 2022 vasta toukokuun loppupuolella.
Lehtotyyppisessä metsässä on linnunlaulua ja hyörinää toukokuun lopulla. Ensimmäiset muuttolinnut jo ruokkivat poikasiaan.
Lehtokerttu (Sylvia borin) on yksi viimeisistä kevätmuuttajista. Sen iloista laulua voi verrata puron solinaan.
Viimeistään kesäkuun loppupuolella metsä alkaa laulajista hiljentyä. Peippo (Fringilla coelebs) tekee tässä poikkeuksen, ja niin myös tiltaltti, joka saattaa laulaa vielä myöhään syksyllä.
Nyt tuli metsän jänikselle kiire! Piti vielä ehtiä mukaan blogiin, koska toukokuun blogi pitää julkaista toukokuussa!
Vuoden 2022 huhtikuu alkoi hyvin talvisena – kuun ensimmäisen päivän aamuna oli Uudenmaan pohjoisosissa pakkasta 8 astetta. Kylmää siis, mutta lohtua toi kirkkaalta taivalta paistava aurinko. Pian sää lämpeni, mutta kohta taas kylmeni. Huhtikuu ei oikein tiennyt miten päin olisi ollut. Luonto kuitenkin alkoi vähitellen valmistua kevääseen, aivan niin kuin ennenkin. Korkeat lumikinokset madaltuivat päivä päivältä, ja muuttolintuja alkoi saapua etelästä pieninä ja isoina parvina. Nyt saatiin myös kunnon kevättulvat. Se tiesi sitä, että tulvapeltoihin ilmestyi vähän erikoisempiakin lajeja …
Annetaan kuvien jatkaa blogia. Kaikki kuvat ovat huhtikuulta 2022, Hyvinkään lähiympäristöstä.
(PS. jos katsot kuvablogia kännykällä, saat kuvat helposti isommiksi kääntämällä känny vaakasuoraan (ja tekemällä kuvankiertoasetus kännykkääsi).
Mustarastaan iloksi maa alkaa viimein sulaa ja ravintoa löytyy helpommin.
Rastas havahtuu etäältä lähestyvään äänekkääseen isojen lintujen parveen; tundra- ja metsähanhet tulevat.
Tundrahanhi lentää pesimään, nimensä mukaisesti, tundralle pohjois-Venäjälle, mutta laskeutuu usein päivien ajaksi lepäämään ja ruokailemaan etelä-Suomen pelloille.
Aikaisimpia muuttolintuja ovat töyhtöhyypät. Vielä lumen peittävälle pellolle ne ovat saaneet seurakseen kandanhanhet.
Myös kiuru kuuluu hyvin aikaisiin muuttajiin. Pääsin kuvaamaan kiurua muutaman metrin päästä.
Melko pian saapumisensa jälkeen alkaa koiraskiurun soidinlento, johon yhdistyy kauas kuuluva yhtäjaksoinen liverrys.
Kottaraispari pesänrakennuspuuhissa. Tuntuu kuin toinen olisi tehnyt jotakin väärin, ehkä huonoja rakennustarpeita?
Vuoden 2022 huhtikuussa ensimmäiset leskenlehtien kukat nousivat etelärinteisiin vasta kuun puolivälissä.
Kun paju aloittaa kukintansa, alkaa luonto todella herätä kevääseen.
Yksi ensimmäisistä kevään perhosista on nokkosperhonen.
Västäräkki ilmoittaa saapumisestaan iloisella silputuksellaan.
Laulujoutsenet etsivät jo pesäpaikkaa, tai ehkä se on jo katsottuna. Pesintä alkaa jo huhtikuussa.
Jääpeitteen hävittyä pellolta sen valtaavat niin isot kuin pienemmät muuttolinnut.
Kurkien saapumista ei voi olla kuulematta. Parvi tekee lukuisia, näyttäviä kaarroksia ennen kuin päättää alueesta, mille laskeutua.
Valtaosa valkoposkihanhistakin on matkalla pesimään pohjois-Venäjälle, mutta osa on sopeutunut pesimään myös Suomen puolella.
Sinivuokkoa ei voi olla huomaamatta muuten niin harmaassa huhtikuisessa maassa.
Komea suruvaippa on myös yksi kevään ensimmäisistä päiväperhosista.
Kellanvihreä sitruunaperhonen on, totta kai, nähtävä huhtikuun aikana. Koiras on voimakkaamman värinen kuin naaras.
Neitoperhonen talvehtii myös aikuisena kuten blogin kaikki muutkin päiväperhoset. Sen voi löytää huhtikuussa esimerkiksi pajun kukinnoilta.
Ensin kuului karmea rääkäisy, sitten metsästä asteli esille upeanvärinen fasaanikukko.
Töyhtöhyypät ovat jo aloittaneet soidinlentonsa.
Peippo ei enää säästele ääntään, kuten kuun alkupuolella, vaan antaa sen kuulua kirkkaana ja voimakkaana.
Sinitiainen, kuten talitiainenkin, on sinnitellyt pitkän talven, mutta lämpimien tultua jo helpottaa.
Kuovi paljastaa olinpaikkansa maassa kuuluvalla äänellään. Muuttavan kuoviparven kohtaaminen on yksi hienoimmista kevään tapahtumista.
Lintuharrastajakavereita peltotien varrella. Joko olet saanut sata lajia kasaan?
Pajusirkkukoiraan vienoa, kirkasta laulua alkaa kuulua aikaisin keväällä kosteikkopensaiden yläoksilta.
Vanha tuulihaukkakoiras on saapunut kotipellolleen. Oikeassa kuvassa pyrstösulkien yläosa on siipisulkien varjostamana tummempi kuin on.
Sinisuohaukkanaaras syöksyy saaliin kimppuun. Kauempana saalisti myös sinisuohaukkakoiras.
Kevättulva on tosiasia. Vantaanjoki on laajentunut järveksi Hyvinkäällä Kittelän kohdalla.
Huhtikuun lopulla Hyvinkää Kytäjärvi on sulanut vain rannoiltaan.
Metsäviklo ja naurulokki ravintoa etsimässä. Siinä samalla vaihdetaan varmaan kuulumisia?
Nokikanaa näkee yleensä vain tulva-aikoina Hyvinkään länsipuolen peltoalueilla.
Tavi on pienin sorsalinnuistamme. Koiraan pään värit näkyvät vähän erilaisina eri valoissa.
Tavit ovat arkoja lintuja ja ne nousevat herkästi lentoon pienestäkin uhasta tai häiriöstä. Tavipariskunta jäi kuvaajalta harmittavan kauas.
Melko harvinainen heinätavi oli yksi tulvapeltojen yllätyksistä. Sen koiras on mielestäni uivelokoiraan kanssa upeimpia sorsalintujamme.
Heinätavi päättää spurttinsa vähän etäämmälle.
Perhosia jo näkyy (myös kuvassa), muttei vielä pääskystä. Huhtikuu on Suomessa arvaamaton – kuun viimeisenä viikkona saattaa vielä tulla luntakin!
Huhtikuun toinen viikonloppu v. 2022 ei näyttänyt mitenkään keväiseltä. Mutta luontoon, vähän pidemmälle lenkille, oli kuitenkin päästävä, tuli sitten räntää, lunta tai rakeita. Näitä kaikkia tulikin sitten päivän mittaan lauantaina 9.4! Sääkartalla näytti olevan Hyvinkään kohdalla parin tunnin poutainen jakso, ja tällä kerralla se piti kutinsa. Ulos sitten vain, vaikka aamuinen kova räntäkuuro pani vielä epäröimään. Toiveena kirjoittajalla oli paitsi rääkätä kroppaa, myös palauttaa mielen tasapaino perjantai-illan tv-tarjonnan jäljiltä, ja ennen kaikkea, jos mahdollista, nähdä kevään muuttolintuja. Maaliskuun puolelta oli jo havaintona pieni parvi töyhtöhyyppiä, pari kottaraista ja kiurun lauluäänet; huhtikuun puolelta taas kymmenkunta peipposta kotipihan pihlajassa.
Ei siis vielä kovin vilkasta, ja kuinka voisi ollakaan, kun peltoja peittää yhä hanki, jota yöpakkaset öisin kovettavat. Jokien virtapaikat ovat olleet sulina koko talven ja kevään, mutta ei alueen järvet. Muuten, tiesitkö, että Hyvinkäällä on aikoinaan pidetty Meripäivät!?? Totta se on, ensimmäisen kerran v. 1966 ja pari kertaa myöhemmin. Haahkaa en ole täällä ikinä nähnyt enkä naapurin takapihalla kanoottia kummempaa vesipeliä, mutta löytyy kyllä kaksi hyvää lintujärveä: Ridasjärvi ja Kytäjärvi. Kevättulvien aikaan vesilintujen ja kahlaajien näytöksiä esitetään myös tulvapelloilla. Enimmäkseen täällä on tyytyminen pelloilla ja metsissä viihtyviin lajeihin.
Turha kieltää, takatalveahan tämä. Kun ei lämpene niin ei lämpene, eikä nuo lumikinokset häviä mihinkään ennen vappua, hyvä kun jussiksi. Olin lauantaina aikaisin liikkeellä. Päädyin suosikkimaisemiini, peltoaukeita halkovalle hiekkatielle, ja vaikka en mitään erikoista uskonut näkevänikään, aamun rauha ja hiljaisuus alkoi tehdä omaa työtään – tämäkin riittäisi. Yllättäen lakeus täyttyi äänistä. Kurkiaura hajaantui oikealla puolellani ja linnut laskeutuivat joen partaalla odottavien lajitoverien sekaan. Vain hetken ne olivat aloillaan, huutelivat ja nostelivat kaulojaan, mutta nousivat pian siivilleen ja lähtivät varmaankin etsimään parempia ruokapaikkoja. Ei ollut vielä hanhien aika, vaikka yksittäisiä lauttoja oli jo Uudellamaalla lennellyt. Talvehtivia petolintujakaan ei näkynyt, paitsi yksi. Maaliskuussa jo kuvasin isolepinkäistä, joka tyynesti istui korkean koivun ylimmällä oksalla. Se oli jälleen paikalla, nyt matalamman haapapuun yläoksilla. Isolepinkäinen pärjää talvet, vaikkei olisi hyvä myyrävuosikaan. Talvella voi lintu käyttää hyväkseen syksyllä keräämäänsä ruokavarastoa, josta löytyy yhtä ja toista: myyrää, hiirtä, päästäistä, liskoa ja pikkulintua. Kun olin saanut isolepinkäisen kuvatuksi, alkoi eteläinen taivas nopeasti tummua. Sakea lumikuuro peitti hetkessä näkyvyyden, lauantainen linturetkeni päättyi siihen – lumi peitti myös haaveeni uusista lintulajeista.
Isolepinkäiselle on meille sanoma, joka on ajankohtainen aina. On huolehdittava varmuusvarastoista, on oltava omavarainen. Noin 150 vuotta sitten koettiin Suomessa yksi maan pahimmista väestökatastrofeista kautta aikojen, nälkävuodet. Varmuusvarastoja jo tuolloin oli, mutta ei ehkä sittenkään riittävästi. Kun vuosien 1866–68 keväät ja kesät, talvetkin, olivat todella kylmiä, ei saatu viljaa korjattavaksi eikä jaettavaksi. Suomessa kuoli nälkään ja tauteihin n. 200 000 henkeä, joka oli 8 % koko väestöstä. Lisäksi jo Krimin sodan aikana (1853–1856) Venäjään silloin kuuluneen Suomen rannikkoa ja maan viljavarastoja olivat tuhonneet Yhdistyneen kuningaskunnan sotalaivat pommituksillaan. Vuoden 2022 koleat maalis- ja huhtikuu, takatalvi, johon emme ole viime keväinä tottuneet, ei taida sittenkään olla sietämättömän vaikea. Palmusunnuntai 10.4. oli vielä hitusen tuulisempi ja koleampi päivä kuin edellinen päivä, mutta Hyvinkään Palopurolla tapasin jälleen koiraspeipposen. Se asettui oksalle, availi vähän ääntään ja lyhyen arastelun jälkeen päästi ilmoille kuuluvan ja niin tutun keväisen sävelmänsä – ja sehän kulkee duurissa!
Maalis–huhtikuussa Uudenmaan peltoja peitti tiivis hanki. Välillä hanki jo aleni mutta uutta lunta tuli vielä huhtikuussa eivätkä yöpakkaset hellittäneet.
Karaistuneet laulujoutsenet pärjäävät takatalvenkin avointen jokien äärellä. Usein ne jäävät myös talveksi.
Ensimmäisiä pieniä hanhiparvia näkyi jo maaliskuun puolella.
Paju valmistautuu pian kukkimaan.
Kottarainen on yksi aikaisimmista muuttajista. Omat ensimmäiset havaintoni olivat ajalta 19.3.
Maaliskuussa oli lyhyt lämpimämpi jakso. Laulujoutsenet tervehtivät kevättä upeilla trumpettiäänillään.
Kurkia alkoi näkyä horisontissa yhä enemmän.
Kurkien pitkä muuttomatka on päättynyt. Se on saattanut alkaa jopa Pohjois-Afrikasta..
Kurjet laskeutuvat joen partaalla odottavien lajitoverien seuraan.
Kurkia Vantaanjokeen liittyvän Kytäjoen reunalla.
Kevättä ilmassa, vaiko vain kurkien siipisulkia?
Kurjet päättävät vaihtaa maisemaa.
Töyhtöhyypillä on takuulla ongelmia ravinnonsaannissa.
Rusakko seuraa piilostaan peltoaukean tapahtumia.
Lepän kukinta on jo pitkällä.
Isolepinkäinen on upea ilmestys. Se on pitkäpyrstöinen rastaan kokoinen petolintu, joka koukkupäisellä nokallaan saalistaa niin hiiriä ja myyriä kuin myös pikkulintuja.
Huhtikuun alussa peltoaukean kosteikot ovat yleensä jo sulaneet jäästä ja lumesta.
Ensimmäiset naurulokit tapasin 9.4.
Huhtikuinen lumisade ei tullut yllättäen, mutta se tuli nopeasti.
Pajukissat olivat jo valmiit avautumaan. Heteet ja emikukinnot jäivät juuri sataneen lumen alle.
Varis on kekseliäs lintu, mutta ei senkään ruokapöytä ole kovin runsas ja monipuolinen.
Palmusunnuntaina 10.4. aurinko paistoi muutaman tunnin keski- ja iltapäivällä. Metsähanhien parvi lensi ylitseni idästä päin.
Kallioisen metsikön kätköissä piileksi rastas! Tapasin yleisen mutta harvemmin nähdyn ja aranpuoleisen kulorastaan 10.4.
Hyvinkään Palopurolla peippokoiras asettui tienvarren puunoksalle – ja päästi ilmoille niin tutun kevätsävelmänsä!
Ristisanatehtävien ratkominen on varmasti hyvä keino virkistää ja ylläpitää aivojen toimintaa, oikeastaan ylläpitää koko ihmisen virkeyttä. Oma pulmaruudukkoni on erilainen ja löytyy toisaalta, mutta siinä on paljon samaa löytämisen riemua ja tuskaa kuin paperiristikoissa. Kirjoittaja, nykyinen lande, haluaa seikkailla syntymäkaupunkinsa Helsingin tuulisilla kaduilla, tutkailla ja tutustua uudelleen kantakaupungin vanhoihin rakennuksiin, mennä kivimuurien sisälle, tietää talojen perustamisesta ja suunnittelijoista, historiasta ja asukkaistakin. Seikkailen pelipohjalla, jonka tiukan ruudukkorakenteen loi aikoinaan Johan Albrecht Ehrenström (1762–1847) yhdessä Carl Ludvig Engelin (1778–1840) kanssa. Ilman jalkautumista ja työlästä tutustumista eri laitosten arkistoihin olisi tehtävä ollut ennen internetiä lähes mahdoton. Ei tehtävä 2000-luvullakaan ole ihan helppo, kun rakennusten tietoja on siellä täällä, ei ollenkaan keskitetysti. Haastetta ja jalkatyötä riittää, mutta se on tämän pelin henki ja viehätys. Syytänkö harrastuksestani nyt erästä herraa, joka toimi pitkään vanhempieni ja perheemme hammaslääkärinä ns. Klion talon asunnossaan Annankadun ja Lönnrotinkadun kulmassa. Koristeellinen porraskäytävä, sen ikkunoiden lyijylasimaalaukset ja haitariovellinen hissi! Upea barokki–jugend-tyylinen talo, jonka komeuden huomasi kait vasta silloin, kun tuskallisen hidas hammaspora oli lakannut pyörimästä, ja sai lampsia helpottuneena rappuset alas hampaanvälit täynnä amalgamia. Jotkut muistot säilyvät ja jalostuvat, toiset haluaa unohtaa!
Ennen koronapandemian vyörymistä Suomeen, v:n 2020 alussa, ehdin kierrellä Ullanlinnan ja Eiran kaduilla, kun mittailin Tehtaankatua päästä päähän. Nyt v:n 2022 alussa, pitkästä aikaa, olisi vuorossa historiallisen keskustan Unioninkatu. Jos kadun päihin lasketaan vielä Kopernikuksentie etelässä ja Siltasaarenkatu pohjoisessa, saadaan ns. Unioninakseli, jolla on pituutta 2,5 km. Se on kantakaupungin pisin suora katulinja. Tarkempaan syyniin asettaisin osuuden Tähtitorninmäeltä Pitkällesillalle. Mitä uutta ja erikoista saisin itselleni ja lukijoille irti keskustan yhdestä tunnetuimmasta kadusta, joka sivuaa kauppatoria, Pohjoisespan vanhoja kauppiastaloja, Senaatintoria, Helsingin yliopistoa ja tuomiokirkkoa, Kansalliskirjastoa ja muita Carl Ludvig Engelin 1800-luvulla suunnittelemia empirerakennuksia? En ajattele sitä, koska matkan valmistelu on jo pitkällä – matka on jo alkanut. Talo talolta, kortteli korttelilta olen tutkimuksissani edennyt jo Varsapuistikkoon ja vielä on edessä Unioninkadun mielenkiintoinen loppupää, mm. Pikku Naantali, Unioninkatu 45. Ja nyt istun vielä kotona kirjoituspöydän ääressä! Hetkittäin tulee tosin mieleen, onko tuleva käyntini turvallinen? Korona jyllää yhä eikä huippua ole ehkä vielä saavutettu?Helsingin keskustan nettikameran kuvissa ei suuria ihmismassoja näkynyt. Sekaan sinne vain sitten, kolmasti rokotettu!
Useat Unioninkadun rakennukset kuuluvat kaikkein vanhimpaan Helsinkiin. Senaatintori ja siitä vielä pohjoiseen Liisankadun kulmaukseen on Engelin Helsinkiä, uusklassista tai toiselta nimeltään empiretyyliä. Unioninkadun alkupäästä löytyy myös koristeellista uusrenessanssia, mutta hyvin vähän rehevää jugendia. Funkista on ripoteltu niin kadun alku- kuin loppupäähän. Google Earth oli apunani, kun loin 3-ulotteista yleissilmäystä Unioninkadusta ja sen rakennuksista. Kun yleiskuvassa näet mielenkiintoisen rakennuksen, josta haluat lisätietoa, ota selville katuosoite. Tätä osoitetta esim. kuvahaulla tutkimalla päädyt todennäköisesti finna.fi -sivun kuvaan, ehkä useampaankin, nykyiseen ja mahdollisesti paikalta puretun talon kuvaan. Finnan sivulta selviää rakennuksen perustamisvuosi, sen suunnittelija ja usein paljon muutakin taustatietoa. Saat mm. kuulla, että juuri tässä, Unioninkatu 9:n yksikerroksisessa empiretyylisessä talossa avasi Diakonissalaitos ensimmäisen sairaalansa v. 1867. Tai havahdut huomaamaan, kuten kirjoittajakin, että onpas tuo Unioninkatu 26 (Eteläesplanadi 4) todella upea. No niin, suunnittelija oli eräs1800–1900-lukujen taitteen ja 1900-luvun alun mestareista, Armas Lindgren! Satelliittikuvasta näin myös, että vielä on lähes ennallaan eräs Unioninkadun suosikkipaikkojani, bussipysäkki, jolle tultiin Kaisaniemen kentältä, luennoilta, treffeiltä, milloin mistäkin. Pysäkin takana oleva kalliorinne sai olla tyhjillään 40 vuotta, kunnes v. 2005 siihen nousi suuren eläkevakuuttajan mahtava lasipalatsi.
Matka on nyt tehty! Istun jälleen kotona työpöytäni ääressä, vedän henkeä rankan reissun jälkeen ja puran tietokoneelle kahden kameran kuvia. Talviseksi päiväksi sain hienon, aurinkoisen matkasään, mutta yhtä liukkaat olivat Helsingin jalkakäytävät kuin muuallakin Uudellamaalla. Ja Helsingissä paitsi tuulee aina, siellä myös rakennetaan tai peruskorjataan aina, keskustassakin. Reitilläni oli remontissa observatorio, yliopiston päärakennuksen Fabianinkadun puoli ja ns. Vanha klinikka Liisankadun kulmauksessa. Monet ovet avautuivat kulkijalle, mutta eräässä kohteessa ei tahdottu ymmärtää sisään tupsahtanutta reppumiestä, joka oli kiinnostunut talon arkkitehtuurista. Toisaalta, sain henkistä nostetta kahdessakin pyhätössä, sekä evankelisluterilaisessa että ortodoksisessa, joten maaliin tultiin ehyenä ja saldo reilusti plussalla! Unioninkatu ja sen rakennukset ovat nähneet satoja kulkueita, mielenosoituksia, väkivaltaa, päämiesten hautajaissaattueita, promootioita, hääpareja – elämää joka laidalta. Vaikka maa oli saanut uuden isännän, ja alkoi autonomian aika v. 1809, Helsinkiin ja koko Suomeen panostettiin vahvasti lukuunottamatta unionin loppukautta. Senaatintorin ympärille muodostui se Helsinki, jota tullaan ihailemaan myös kauempaa. Entä nykyinen, läntinen unionimme? Millaiseksi muodostuu sen historiankirjoitus? Saako myös EU tänne omat muistomerkkinsä ja nimikkokatunsa? Ei Unioninkatu lopulta niin pitkä ollut, mutta tarinoita kadusta riittäisi useampaankin blogiin.
(Blogin kuvat ovat kirjoittajan tärppejä Unioninkadun varren rakennuksista järjestyksessä etelästä pohjoiseen. Jos kuvaajan nimeä ei ole mainittu, on kuva kirjoittajan ottama)
Unioninkatu alkaa Tähtitorninvuorelta, kansan suussa Tähtitorninmäeltä. Helsingin observatorio on mäen korkeimmalla kohdalla Kopernikuksentiellä.Tähtitorninmäeltä näkee kauas. Puoli tuntia sitten noussut aurinko värjää lämpimästi Katajanokan rakennukset ja taaimmaiset, Kalasataman pilvenpiirtäjät.Svenska normallyceum, Unioninkatu 2. Suunnittelija Axel Hampus Dahlström, 1880. On Helsingissä vanhin alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan oleva rakennus; nykyisin talossa toimii Grundskolan Norsen.Svenska normallyseumin vieressä historistista arkkitehtuuria edustava rakennus Unioninkatu 4. Suunn: Grahn, Hedman Wasastjerna, 1901.Pilasterin koristeveistos, Svenska normallyceum. Veistokset tilattiin Robert Stigelliltä, joka ei suostunut tekemään antiikin jumalia, vaan piti päänsä ja veisti realistiset naisenpäät (lähde: ”Julkisivustakatsojat”, Juha Ilonen)Unioninkadun pariton puoli alkaa Saksalaiselta kirkolta, uusgotiikkaa. Suunn: Harald von Bosse ja C.J. von Heideken, 1864. Taaempana uusrenessanssirakennus, Sebastian Gripenberg, 1889. Unioninkadulla on harvoja jugendtaloja. Unioninkatu 7:n, As Oy Unitaksen yksityiskohta. Mauritz Gripenberg, 1903.Navigatorin talo, Unioninkatu 12. Jugend-tyyliä, Harald Neovius, 1904. Huolintayhtiöiden ja varustamoiden talo.Navigatorin talon sisäänkäyntiä koristaa vuolukiveen veistetyt kotkat, tekijä todennäköisesti Hans Uthuslien (lähde: ”Julkisivustakatsojat”, Juha Ilonen)Navigator-talon jugend-tyylinen parveke Eteläisen Makasiinikadun puolella.1909 . Unioninkatu 9, 7, 5, 3, Eteläinen Makasiinikatu 2.Unioninkatu 9:n empiretyylisessä puutalossa toimi Diakonissalaitoksen ensimmäinen sairaala 1860-luvulla. (HKM, Signe Brander, 1909)Unioninkatu 15, pohjoismaista renessanssia, 1906. Talo oli Theodor Höjerin viimeisimpiä töitä. Rakennuksessa oli alunperin kaksikerroksinen kauppahalli.Unioninkatu 26 – Eteläesplanadi 4, ns. Valtion talo. Armas Lindgren, 1910-13. Talossa on ollut valtion virastoja ja myös 1950-luvun alkuun asti pääministerin edustusasunto, jota ainakin Urho Kekkonen käytti.Google Earth -kuva Eteläesplanadin alkupään taloista 2-6. Keskimmäinen taloista Unioninkatu 26.OLYMPUS DIGITAL CAMERAUnioninkatu 28, ns. Uschakoffin talo. Pehr Granstedt, 1815-16, empiretyyliä. Nykyään tunnettu jugendsalistaan (Lars Sonck), jossa v. 2022 toimii Roberts Coffee. Kuva on vuodelta 2014, jolloin kahvilanpitäjä oli toinen.Jugendsalin tyylikkyyttä. Ns. Wuorion talo, Unioninkatu 30. Koristemaalari ja sittemmin teollisuusneuvos Salomon Wuorio rakennutti tontille liikepalatsinsa 1909. Suunn: Herman Gesellius (rakennuksen korotus Armas Lindgren).Wuorion talon sisäänkäynnin koristelua.Kiseleffin talo Unioninkatu 27. Jo 1770-luvulla valmistuneen talon ulkoasu muutettiin Engelin suunnitelmien mukaan 1818. Stockmann toimi talossa ennen siirtymistään nykyiselle liikepaikalleen Aleksanterinkadun loppupäähän. Helsingin yliopiston päärakennuksen Unioninkadun puoli (vanha puoli) Senaatintorin länsireunalla, C.L. Engel 1832. Torin keskellä autonomian ajan kolmannen keisarimme, Aleksanteri II:n patsas (Johannes Takanen ja Walter Runeberg, 1894).Helsingin yliopiston päärakennuksen vanhan puolen upea porrashalli, jonka peruskorjaus on hiljattain saatu päätökseen. Myös harvinaiset klassisten veistosten kipsikopiot restauroitiin saneerauksen yhteydessä.OLYMPUS DIGITAL CAMERAFrans Mikael Franzén (C.E. Sjöstrand, 1872) yliopiston päärakennuksen porrashallissa. Franzén (1772–1847) oli runoilija, kirkonmies, piispa, professori ja akateemikko. Franzénilla on suora katseyhteys porrashallin toiselle puolelle sijoitetun Johan Ludvig Runebergin vastaavanlaiseen rintakuvaan.Yliopiston päärakennuksen tyylikäs juhlasali. Ystävällinen vahtimestari ei nähnyt asiassa mitään ongelmaa, kun pyysin päästä katsomaan juhlasalia. Kiitos siitä!Helsingin tuomiokirkko tammikuisen aamuauringon valossa. Kirkon suunnittelija C.L. Engel ei ehtinyt nähdä luomustaan valmiina ennen kuolemaansa 1840. Kirkon ulkoasuun tehtiin lopuksi huomattavia muutoksia, E.B. Lohrmann. Kirkko vihittiin käyttöön 1852.Tuomiokirkon kattoja koristaa 12 Raamatun apostolia. Apostoli Pietarilla on käsissään kaksi avainta, jotka symboloivat oikeutta päästä taivaalliseen valtakuntaan.Helsingin tuomiokirkon keskipäivän rukoushetkeen osallistui pieni joukko ihmisiä.Helsingin tuomiokirkon yksinkertaisen tyylikkäät sisätilat.Sytytä kynttilä Helsingin tuomiokirkossa.Tuomiokirkon pohjakerroksessa on krypta, jossa on usein näyttelyitä, konsertteja ym. Kesäisin on auki myös kryptan kahvila.Senaatintorin ja tuomiokirkon alue on kesäisin turistien kansoittama. Jokunen reppureissaaja oli löytänyt tänne myös talvella.OLYMPUS DIGITAL CAMERAAutonomian ajan 1809-1917 ensimmäinen suuriruhtinaamme, keisari Aleksanteri I. Kirjoittaja ikuisti Aleksanteri I:n rintakuvan (Ivan Martos 1814) Kansalliskirjaston pihalta v. 2013. Rintakuva on sen jälkeen poistettu tältä paikalta. Alunperin Turussa paljastetun rintakuvan lopullista sijoituspaikkaa ei ole päätetty.Kansalliskirjasto, Unioninkatu 36. C.L. Engel, 1840. Kirjastorakennusta pidetään Engelin hienoimpana työnä, ja se on samalla yksi maailman kauneimpia kirjastoja. Laajennusosa Rotundan suunnittelusta vastasi Gustaf Nyström, 1902-1906.Kansalliskirjaston ns. kupolisali.Kansalliskirjaston friisin koristelua Unioninkadun puolella. Reliefin Filosofia ja lääketiede toteutti ruotsalainen kuvanveistäjä Carl Magnus Mellgren v. 1850.Helsingin ortodoksiseurakunnan Pyhän kolminaisuuden kirkko, Unioninkatu 31. C.L. Engel, 1826. Helsingin Pyhän kolminaisuuden kirkon sisätilat. Keskipäivän liturgia on juuri päättynyt.Kansalliskirjaston jälkeen pohjoisen suuntaan on Unionikadun varrella laajahko Helsingin yliopiston Topelian alue. Rakennusryhmä tehtiin alunperin venäläisten poikien kantonistikouluksi (sotilaallinen sisäoppilaitos), Engel 1824. Sen jälkeen rakennuksissa on toiminut mm. yliopiston sisätautien klinikka.Vastapäätä Topeliaa on Unioninkatu 33b, ns. Uusi klinikka, E.B. Lohrmann, 1842. Peruskorjattu 1982 Suomen Pankin käyttöön.Kaisaniemenkadun ja Unioninkadun muodostamassa kiilassa on Varsapuistikko. Sen patsas ”Äidinrakkaus” (Emil Cedercreutz, 1928) on usein äänestetty korkealle kauneimpien patsaiden listalla. Itse puisto on nimetty uudelleen patsaan mukaan (ennen Kaisaniemen puisto).Unioninkadun loppupään vaaleat rakennukset. Keskellä Kuntien eläkevakuutuksen (Keva) uudehko toimitalo, Käpy ja Simo Paavilainen, 2005.1963 . Unioninkatu 43. Figarol -mainos rakennuksen seinässä, Unioninkatu 45. Rakennus on Kruununhaan yläasteen kuvaamataidon ja käsityön opetustiloina.Unioninkatu 41:n tontti oli ollut tyhjillään n. 40 vuotta sen jälkeen, kun kadunvarren v. 1892 valmistunut kaksikerroksinen talo purettiin 1938. Ylempänä rinteessä ns. Laivurintalo, jonka kapteeni J.E. Lönnberg rakennutti v. 1869. (HKM-kuva v:lta 1963)Kevan ala-aulasta on lasiseinien läpi näkymä Laivurintalolle. Nykyisin talo toimii koulurakennuksena. Kirjoittajalle hyvin tuttu bussipysäkki 1950- ja 60-luvuilta. Pysäkin takana Kevan rakennus.Unioninkatu 45, Einar Flinckenberg, 1923. Sotien jälkeen talossa asui n. 1500 ihmistä – enemmän kuin silloisessa Naantalin kaupungissa. Taloa alettiin kutsua Pikku Naantaliksi.Pikku Naantalia sisäpihalta nähtynä.Matka päättyy Pitkällesillalle, jonne myös Unioninkatu päättyy pohjoisessa.Hyvän palvelun taukopaikka Hav a Java Kevan talon katutasossa. Maukkaan, punasipulilla ryyditetyn tonnikalaleivän sekä kahvikupposen jälkeen blogimies oli valmis ottamaan suunnan kohti rautatieasemaa.
Kulosaaren vanha puusilta purettiin v. 1957, kun uusi teräspalkkien kannattelema silta valmistui Sörnäisten ja Kulosaaren välille. Muistan puusillan, mutta en niin, että jotakin olisi sillalla bussin kyydissä jäänyt erityisesti mieliin; hiljaa kapealla sillalla kuitenkin päästeltiin. Raitiovaunua en ehtinyt Herttoniemen aikanani sillalla nähdä, mutta hilkulla sekin oli. Viimeiset Kulosaaren ratikat kulkivat puusillalla vielä 1950-luvun alussa. Tapahtui muitakin muutoksia. Vähä vähältä, ikään kuin salaa sillan eteläpuolen monet saaret jyrättiin tasaiseksi, niiden väliset salmet täytettiin, ja näin Sörnäisten ranta-alue sai uuden linjauksensa sekä uudet haltijat. Silloin elettiin 1960-luvun alkua. Itse olin lukiolainen Kulosaaren opparissa; matikka alkoi viimein luistaa ja liikuntatunneilla satasen ajat paranivat nopeasti. Mutta Sompasaaresta, Nihtistä, Kanasta, Hanasaaresta ja Pannukakusta oli jäävä historiaan vain eriskummalliset nimet, saaria ei enää ollut. Oli vain vilkas, veden päälle rakennettu satama-alue. Sen laitureihin kiinnittyi niin hiili- kuin muita rahtilaivoja, konttilaivojakin. Myös matkustajia kuljetettiin täältä moderneilla ro-ro-aluksilla Itämeren moniin rantakaupunkeihin. Mitä seuraavaksi? Satamatoiminnot siirtyivätkin Vuosaareen, ja Sörnäisten rannalla, molemmin puolin Kulosaaren siltaa alkoi taas uusi rakentamisen vaihe – alkoi kiivas asuintalojen ja kaupunkirakentamisen aika!
Entinen kotikaupunkini kasvoi nyt vauhdilla; halusin päästä katsomaan uutta itäisempää Helsinkiä. Pyysin kaveriksi mukaan ”Ranuan miehen”, hyvän ystäväni ja pelikaverini Viken, jonka kanssa viimeksi olimme liukastelleet Torronsuon pitkospuilla. Suunnittelin retkeämme, mietin reitit ja taukopaikat, arvioin kierrokseen kuluvan ajan – sitten startattiin hienona marraskuun alun päivänä. Olin yksin käynyt vuonna 2017 tsekkaamassa Isoisänsillan, joka oli juuri valmistunut, mutta Sörnäisten ranta ja Kalasatama eivät vielä silloin olleet saaneet nykyisiä muotojaan. Suomen ensimmäinen varsinainen pilvenpiirtäjä, Kalasataman asuintalo Majakka, nousi nyt uudelta asuinalueelta 134 metrin korkeuteen. Kaikkiaan tornien ryppääseen tulisi kuulumaan 8 korkeaa rakennusta kauppakeskus Redin tuntumassa! Kolmenkin, huomattavasti muita rakennuksia korkeamman tornin näkeminen kaupunkisiluetissa, oli todella hämmentävä ja mykistävä näky – lähes uskomaton, ei mitenkään suomalainen, ei edes helsinkiläinen! Näimme ne ensiksi Herttoniemen Majavatien kallioilta, kun aamun autere vielä viipyi Vanhankaupunginlahden yllä. Entinen hertsikalainen oli tottunut näkemään tasaisen kaupunkisiluetin poikkeamina enintään Kallion ja Paavalin kirkkojen tornit.
Tornit saivat hetkeksi jäädä, kierrätin ystävääni seuraavaksi vanhassa Herttoniemessä, ajelimme hiljakseen kapeita katuja, ohitimme pienkerrostaloja, rivi- ja omakotitaloja. Pakitimmekin välillä, jotta roska-auto mahtui Ahmatiellä etenemään. Selostin ystävälleni kaikkea täällä vuosia sitten kokemaani, ja kurvasimme viimein Herttoniemen liikenneympyrästä yli Itäväylän kohti Herttoniemenrantaa. Uusi, rakennettu Herttoniemenranta oli kirjoittajallekin tuntematon (mutta väljästi rakennettuna miellyttävä yllätys!). En haistanut enää Paasivaaran tehtaiden tunnusomaista lemua, eikä Tullisaarenselällä näkynyt säiliölaivoja tulossa kohti vahvojen tolppien varaan rakennettua pitkää puulaituria – laituria, jonka kärjessä niin usein pikkupoikina ongimme ahventa ja kampelaa. Tämä ei kuitenkaan ollut nostalgiamatka vaan retki uuteen Helsinkiin. Eteenpäin siis, kohti Mustikkamaata ja Isoisänsiltaa, josta olikin parhaat näkymät Kalasataman ja Sompasaaren uusiin rakennuksiin. Retkemme alkoi olla lopuillaan. Se tarvitsi päätökseksi vielä tuhdin aterian Kalasataman La Bella Trattoriassa ja pienen huilihetken Kulosaaren Casinon rannassa ennen syöksymistä Itäväylän autovirtaan. Juuri tässä paikassa, tästä Kulosaaren rantamaisemasta oppikoululuokkamme teki kuvaamataidon tunnilla vesivärityön, kukin omanlaisensa. Taisin onnistua ainakin kohtuullisesti. Tämän päivän Helsinki-retkestämme jäi kotimatkalle vähintään yhtä hyvät tunnelmat kuin Kulosaaren yhteiskoulun opettaja Margareta Aintilan kuvistunnilta 60 vuotta sitten. Kiitokset vielä Vikelle hyvästä matkaseurasta!
Sörnäisten rantaviiva ja lähisaaret 1900-luvun alkupuolella (Karttakeskus 1949).
19570626 . Kulosaaren vanha ja uusi silta.
Kulosaaren ja Sörnäisten välinen v. 1918 valmistunut puusilta oli käytössä vielä 1950-luvulla (Bertel Okkola HKM).
Oikeita saaria Sompasaarta ja Nihtiä muokataan satama-alueen pohjaksi v. 1963 (HKM)
1960 -luvun loppu . Ruuhkaliikennettä Itäväylällä Kulosaaren sillan kohdalla.
Kulosaaren sillan liikennettä 1960-luvun lopulla (Lehtikuva, HS)
Sörnäisten satama v. 1994 (Suomen Ilmakuva Oy, HKM)
Sörnäisten ranta-alue 2020-luvulla (Karttakeskus ja Maija Orava/HS)
Helsingin Kalasataman kolme yli 120-metristä tornitaloa valmiina v. 2021. Kirjoittajan kuva Herttoniemen kallioilta aamu-usvassa.
Kaupunkia rakennetaan myös Kalasataman pohjoispuolella.
Viken kanssa reissussa. Majavatien kallioilla Herttoniemessä oli ensimmäinen taukopaikka.
Blogikirjoittaja aamuauringon punerruksessa. Hyvin on yhä muistissa paikalla ollut hyppyrimäki, sen puurunkoinen ylämäki ja kalliorinteeseen rakennettu alamäki.
Reissumiesten kohdekartta. Päivän valoisa aika vierähti hienosti kartan tummennetulla alueella.
Herttoniemenranta rakentui 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alkupuolella.
Herttoniemenrannan asuintalot ovat kohtuullisen kokoisia ja sijoittuvat väljästi vaihtelevaan maastoon.
Herttoniemenrannassa tunsi vielä syksyn, vaikka elettiin marraskuun alkua.
Rantapolun tyttö ja koira.
Herttoniemenranta jätti kirjoittajaan mukavat tunnelmat; viihtyisän tuntuinen asuinalue.
Herttoniemenrannan asukkaita hemmotelellaan meren läheisyydellä.
Reissumiesten matka jatkuu. Kalasataman tornit Kulosaaren rannasta, Leposaaren kohdalta nähtyinä.
Kulosaaren sillan maltillinen liikennemäärä marraskuisena keskipäivänä 2021. Metrorata oikealla.
Kalasataman aluetta ja Kulosaaren silta Mustikkamaan kallioilta.
Metro lähestyy Kalsataman aluetta Kulosaaren sillalla.
Tyylikäs Isosisänsilta Mustikkamaan ja Kalasataman välillä.
Isoisänsilta ei ollut vain terästä ja betonia – se heijasi hauskasti kulkijaa.
Myös entinen Sompasaari on alkanut täyttyä uuden tyylin rakennuksista. Näkymä Isosisänsillalta.
Vasemmalla Sompasaarta, keskellä Hanasaaren voimalaitos, oikealla Kalasatamaa.
Matkamiesten tauko- ja ruokapaikka La Bella Trattoria Kalasatamassa. Annokset olivat jättisuuria!
La Bella Trattoria. Kiitokset hyvästä palvelusta ja maukkaasta ateriasta!
Kalasataman rakennuksia katutasolta.
Kalasataman tornitaloja rakennetaan kaikkiaan 8 kpl.
Huimapäät huoltotöissä tornitalon seinustalla.
Mitä olisi Kalasatama ilman Mustikkamaalle vievää Isoisänsiltaa?
Uutta Helsinkiä syntyy eripuolille kaupunkia, Kalasatama saa vähitellen lopullisen siluettinsa.
Reissumiehet sulattelivat hetken päivän antia ja näkymiä Kulosaaren Casinon rannassa.
Pihakäytävän hiekka rapisi lokasuojissa, kun starttasin matkalle. Reitti oli selvä, tai ainakin reitin kääntöpiste. Saattoi olla sesongin viimeinen ja kohtalaisen lämmin päivä, joten nyt ei aikailla vaan mentiin! Entisen pesulan kulmalta oikealle, sitten heti pitkä loiva ylämäki, mutta rauhallisesti vain ykkösellä, ei ongelmaa, pulssi ei tästä vielä nouse. Olinko viimeinkin innostunut pyöräilystä pitkän tauon jälkeen, siltä alkoi näyttää? Ruotsalainen musta kuljetti kirjoittajaa hienosti, pyörä rullasi paljon herkemmin kuin sen edeltäjä, kippurasarvinen samanmerkkinen. Pyörä … taitaa olla aika erikoinen sana ulkolaisen korvissa, kuka lie tuonut sen suomen kieleen? Polkupyörä-sanasta tiedetään enemmän, se laitetaan eri lähteiden mukaan I.K. Inhan (1865–1930) piikkiin – monialahenkilön, joka reissasi paljon (myös polkupyörällä!) ja ikuisti raskaalla kamerallaan kotomaatamme sekä kansanperinnettä. Koetaanko pyöräily kuitenkin yleisesti ottaen hankalaksi, kun hyvin vähän pyöräilystä on tehty lauluja? On tietenkin mummolaan pyöräily ja tandemilla ajaminen, mutta eipä juuri muita tunnettuja. Freemanin (Leo Friman) säveltämään lauluun ”Ajetaan tandemilla” teki sanat Hector, (Heikki Harma), ja kerrotaan Freemanin ihmetelleen, kuinka laulu voisi pärjätä tällaisilla sanoilla. Vähänpä Freeman tiesi.
Nykyinen kotikaupunkini Hyvinkää (ollut jo 50 vuotta) tarjoaa pyöräilijälle hyvät väylät niin keskustassa kuin sen laidoilla. Kaikkiin muihin ilmansuuntiin on taajamasta pyörätiet myös poispäin, paitsi länteen. Länteen päin, Kytäjälle, ja aina Karkkilaan asti kulki keskustasta aikoinaan junakin, mutta pyörätietä ei vain saada aikaiseksi. Se on suuri puute, oikeastaan häpeä. Joku vuosi sitten sen rakentaminen oli maakuntahallinnon vastuulla (muistaakseni), mutta nyt se onkin kaupungin oma hanke. Kytäjäntie on tosi vaarallinen pyöräilijälle vilkastuneen liikenteen ja ennen kaikkea raskaan liikenteen takia. Sinne en lähde, paitsi kiertoteitä! Siinä tullaankin Hyvinkään yhteen erikoisuuteen ja erinomaisuuteen. Vaikka Hyvinkää on suuresti pientalovaltainen, se on kuitenkin kompakti alue – viimeisten omakotitalojen tai autoliikkeen verkkoaidan jälkeen alkaa maaseutu, ja maaseudun omat pikkutiet! Sen arvon ymmärtää myös sunnuntaipyöräilijä, joka siirtyy kaupungista hetkessä täysin eri maailmaan. Hiljaisella hiekkatiellä pyöräilijä haistaa maatalon savun, heinän ja viljan tuoksun, kuulee kukon kiekumiset, lampaat ja lehmät – ja joutuu väistelemään vain satunnaisia hevosen lantakasoja! KONE Oyj:n tehtaiden hissitorni tai sairaalan valkeat rakennukset näkyvät kauas hiljaiselle hiekkatielle, jossa ulkoilija on ristiriitaisista aistimuksistaan ymmällään.
Kirjoittaja ei suinkaan jäänyt ensimmäiseen pitkään ja loivaan ylämäkeen, tarina jatkuu. Myös matka jatkui, olin jo Kittelän mailla, missä Vantaanjoki leviää tulva-aikoina lähes järveksi. Osa matkastani kulki samoja teitä pitkin, jotka kuuluvat kaupungin yhteen ”Kotikaupunki tutuksi” -pyöräreittiin. Näitä reittejä on julkaistu netissä ja esitteissä ainakin 6 erilaista. Ei huono ollenkaan, ja suuret plussat reitin varrella olevien merkittävien kohteiden taustatiedoille! Kittelästä suuntasin Hyvinkäänkylään, sieltä Åvikin harjulta alas Hyrian alueelle (ent. maaseutuopisto) ja edelleen moottoritien toiselle puolelle. Mutta toppuutellaan vähän. Nyt olemme hyvinkääläisittäin ja myös kansallisesti merkittävillä seuduilla. Hyvinkäänkylästä, Åvikin palvelukeskuksen ja harjun alueelta löytyy vanhinta rakennettua Hyvinkäätä, ja lisäksi vielä maastossa pätkä ikivanhaa Helsinki–Hämeenlinna-tietä. Tiestä löytyy mainintoja ainakin 1500-luvun lopulta! Oma reittini eteni nyt länteen päin, kohti Kytäjoen peltoaukeita, kohti kääntöpistettä. Reittivalintaani ei ollut piirretty opaskarttoihin, ei siellä myöskään kerrottu viljapellossa juoksevasta kaurisperheestä, ei korkeuksissa kaartelevasta hiirihaukasta eikä merikotkasta eikä kesantopellon yläpuolella lekuttelevasta tuulihaukasta. Lämmin, hieno syyskuun alun päivä täytti odotukset – ja pyörän päällä tapahtui jotain yllättävää:
Åvikin mäkeä laskettelen mustalla pyörällä Ruotsin Kiskot on edessä, jarruttelen tuolla mä nautin leivät ja kahvin Suoraa riittää, peltoja näkyy hyvä on pyörällä mennä Kohta mun ympäri kääntyä täytyy polkea teillä – ellen lennä! Taas on kovan työn vuoro kun edessä on Åvikin mäki Rankka on Åvikin mäki … pitkä on Åvikin mäki … laulaa Hyrian kuoro!
Kumit on pumpattu, matka saa alkaa!Hyvinkään Vehkojan omakotitaloja Kittelän tuntumassa.Vantaanjoki, Kittelän kohdalla.Maltillinen Kittelän koski.Kesällä 2021 Vantaanjoen reunat täyttyivät komeasta sarjarimmestä.Kittelän tilan vanha hirsiaitta.Mahtava munalukko, mutta missä paikassa?Vanhan aitan hirsisalvoksetKittelän kohdalla Vantaanjokilaaksossa on väljyyttä.Hyvinkäänkylässä Ali-Anttilan talo lienee Hyvinkään vanhin, alkuperäisessä käytössä oleva asuinrakennus (perusosa valmistui 1801).Mutilan tilan päärakennus Hyvinkäänkylässä (valm. 1905)Hyvinkäänkylään, Uudenmaankadun pohjoispuolelle valmistui taiteilijatalot Humala ja Krapula v. 1916. Taloissa asuivat ja työskentelivät mm. Jalmari Ruokokoski ja Tyko Sallinen. Kuvanveistäjä Terho Sakki hankki talot perheensä omistukseen v. 1957. Alueelle järjestettäneen yhä tutustumiskäyntejä Riikka Sakin opastuksella. Kuvassa Krapula v:n 2016 esittelykäynnillä.Tyko Sallisen Hihhulit-maalauksen rekonstruktio Krapula-talon ateljeessa.Taiteilijan paletit.Kuvanveistäjä Terho Sakin pienoisveistoksia, vasemmalla omakuva.Hangon radan tasoristeys Palvelukeskus Åvikin ja Hyria koulutuksen luona.Hyria koulutuksen päärakennus Uudenmaankadun loppupäässä. Paikalla olleen Krissin kartanon maille sijoitettiin Suomen ensimmäinen Pienviljelysneuvojaopisto. Opisto toimi Uudenmaan maaseutuopiston nimellä ennen liittymistään Hyria Koulutus Oy:öön. Opetus keskittyy luonnonvara- ja ympäristöalaan.Hyria koulutuksen rakennuksia.Hyria koulutuksen opiskelijoita opettajansa vasemmalla puolella. Suostumus kuvattavaksi syntyi helposti.Hyrian hirsiveistämisen opetuspiste.Muiden töiden lomassa on lupa leikkiä.Matka jatkuu. Takana on taajama.Kurkien etujoukko jo muuttaa.Pyörälenkkini kääntöpisteessä.Metsäkauriin komeaa etenemistä.Haukkojakin näkyi, ja korkeuksissa vanha merikotka! Vasemmalla hiirihaukka, oikealla tuulihaukka.Heinä on korjattu. Ei ole varastoinnin ongelmaa.Takaisin Hyrian alueelle ja Vantaanjoen syystunnelmiin.Puusilta Hyrian alueella.Eksoottinen rohtoraunioyrtti viihtyy Hyrian alueella. Lienee jo Krissin kartanon peruja?Lehmiä Hyrian pellolla. Koulutuksen jatkuessa entisellään, myös lehmät pysyvät.Lehmät pyörääni vartioivat. Kun jätin pyöräni nojalle, ei lehmiä ollut lähellä?Hyvinkään kaupungin yhden pyöräilyreitin opasvihkosen kansi.
Kuvista ja muita kuulumisia 