Yhtenä kesäaamuna

Onko metsä jo linnunlauluista hiljentynyt? Ei ehkä vielä, mutta olisiko jo hiljaisempi kuin viikko sitten? Väistämättä tulee mieleen Eino Leinon herkkä ”Lapin kesä” -runo, jossa surraan ja murehditaan vähän kaikkien asioiden perään – ja apeuden syyksi paljastuu Lapin (Suomen) lyhyt kesä. Laulaja Mamba palauttaa toivon omalla kappaleellaan ”Vielä on kesää jäljellä”, mutta, ei kai sitä sentään vielä soiteta? Emme anna nyt valtaa alakulolle, vaan lähdemme kuuntelemaan alkukesän ääniä ja katselemaan kasvien väriloistoa. Eikä unohdeta tuoksujakaan! Milloin olet viimeksi nuuhkaissut kukkivaa oravanmarjaa, tai juuri nyt kukkivaa vanamoa? Uskomattomia tuoksuja, jotka täyttävät laajat tienoot ja ovat parhaimmillaan tyynenä aamuna tai iltana. Olin jo matkalla omaan eldoradooni kaupungin länsipuolelle. Sään piti olla pilvinen, mutta eikö mitä; aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, kuten hyvin usein tänä keväänä ja alkukesänä. Onneksi silloin tällöin on saatu myös sadetta, mikä on ollut tarpeen kaikelle kansalle: pellosta ansionsa saaville ja pellonreunaa huvikseen kulkeville. Kun lähtee seikkailulle ilman suuria odotuksia, voi kohdata yllättäviä asioita. Kävikö nytkin niin?

Muistelin metsässä muutaman viikon takaista kettukohtaamista. Se tapahtui jokseenkin näillä main. Kettua ei nyt näkynyt, mutta mikä ihme tuolla polulla hitaasti kiemurtelee? Iso musta kyy! Siitä onkin aikaa, kun olen tavannut näin komean yksilön, enkä ehkä koskaan täysin mustaa kyytä. Hetken ajattelin seurustelevani rantakäärmeen kanssa, mutta rantakäärmeen tunnusomaisia pään laikkuja tällä ei ollut. Ja silmän kapea pupilli oli kyyn. Siis, ei liian lähelle, mutta ei myöskään paniikkia. Muutama vuosi sitten kun keräsin vaimoni kanssa kanervia matkalla mökille, melkein työnsin käteni kyykäärmeen selkään, mutta nyt tilanne oli erilainen, kun käärme oli näkyvillä. Jätin kyyn luikertelemaan heinikkoon, ja kohta taas tapahtui: vastaani juoksi rusakko jonkun pelästyttämänä. Oli vähällä, ettei juossut haarojeni välistä. On täällä vilskettä! Tulin kuuntelemaan lintujen aamukonserttia enkä varomaan jokaista askeltani. Nyt kuuluu lauluääni, jota en tunne? Joku voi luulla, että näillä tuntimäärillä luontomiehen pitäisi tuntea kaikki linnut ja niiden äänet, mutta ei se ihan niin ole: lintulajeja on Suomessa yli 470! Opiskelua riittää vielä eläkepäivillä.

Punavarpusen iloista säettä kartanon mailla kuunnellessani tajusin, että tätä lintua en kuulekaan mökkimaisemissamme Tammelassa. Muutoin samoja lajeja löytyy yllättävän paljon: on samat siepot, rastaat, samoja kerttuja, valkoselkätikka, peukaloinen, ruokokerttunen … Viime päivien luontomittelön (ikioma sellainen) Tammela–Hyvinkää voitti Tammela, jos lasketaan mukaan perhosetkin. Tammelassa näin kohtalaisen harvinaisen täpläpapurikon ja myös kansallisperhosemme paatsamasinisiiven – ja yllättävää oli, että molemmat paikat saivat pisteet omista ritariperhosistaan! Viime vuosina on kirjoitettu sekä lintujen että perhosten kantojen romahduksesta (mm. Keskisuomalaisen pääkirjoitus 9.4.2018). Ikävä kyllä, on siinä perää rivimiehenkin havaintojen mukaan. Luontolenkkini paluumatkalla tulin kapean virran sillalle ja kurkkasin alas nähdäkseni piilottelevan rantasipin. Rantasipin ääni kyllä kuului, mutta lintua ei näkynyt. Sen sijaan näin heinikossa, hyvin lähellä laulujoutsenperheen. Kohtaaminen sujui rauhallisesti, joutsenten poikaset eivät ihmistä mitenkään säikkyneet – niillä oli rajaton luottamus emojensa turvaan ja viisauteen. Näin kun voisi olla myös ihmispopulaatiossa. Viisaat päättäjät luovisivat meidät kuiville vaikka minkälaisista mikromuovi- tai myrkkyongelmista!

Hevoset kesäpäivänä Kytäjän kartanon mailla. Keltainen rakennus entinen kapearaiteisen radan asemarakennus.

Kytäjän kartano ei ole enää vuosien takaisessa loistossaan. Rakennus ollut tyhjillään vuosikaudet.

Ulkoilupolulla musta kyy.

Ei kannata lähestyä

Vielä kukkii juhannuskukka metsäkurjenpolvi.

Metsikön ja pihojen asukki kirjosieppo

Rusakko laittoi jarrut päälle juuri ennen kuvaajaa.

Niittyhopeatäplä. Tämän vuoden kesäkuussa hyvin yleinen.

Alkukesän upeimpia päiväperhosiamme ritari!

Lupiinit

Niittynätkelmä

Punarinta. Laulua ei kuule niin runsaasti kuin aiemmin?

Harakankellot

Harmaasieppo kotimetsässään

Harmaasieppo pyrähtää

Kytäjärveä vanhan viinatehtaan ja kaupan nurkalta

Kansallisperhosemme paatsamasinisiipi, naaras (kuvattu Tammelan Heinijärvellä)

Täpläpapurikko (kuvattu Tammelan Heinijärvellä)

Peukaloinen pesänsä lähettyvillä

Telkkälampi ja taaempana Kytäjärvi

Telkkäemo ja poikanen kotilammellaan. Poikanen on kasvanut kovasti.

Myös lammella viihtynyt sorsapoikue voi hyvin.

Laulujoutsenperhe pienehkössä vesialtaassa. Missä on ollut perheen pesä?

Mainokset

Armoton toukokuu

Joskus saa kaikkea ihan liikaa ja liian lyhyessä ajassa. Esimerkkejä löytyy. Näin voi käydä lapselle, joka hukutetaan jouluaattona valtavaan lahjapakettivuoreen. Tiedämme tapauksia myös firman pikkujouluista, joissa tarjoilu pelaa ylitsevuotavasti ja huomattavasti paremmin kuin osastopäällikön jalat. Voi tulla myös sellainen toukokuu, joka rikkoo kaikki lämpöennätykset ja saa hetkessä luonnon valmiiksi – liian pian. Tänä keväänä on todella pitänyt kiirettä, jos on yrittänyt kirjata ylös, mikä kasvi on kulloinkin puhjennut kukkaan tai mikä muuttolintu on liittynyt siivekkäiden sekakuoroon. Jos kuumuus jo ahdistaa, kannattaa muistella vuoden 2017 toukokuuta. Se oli vuosituhannen kylmin toukokuu! Mutta vielä paremmaksi pantiin vuonna 1966, jolloin esim. Lahdessa toukokuun keskilämpötila oli 6,5°C! Kirjoittaja suoritti silloin varusmiespalveluaan Haminassa, ja muistaa hyvin, että vapun tienoilla vielä hiihdeltiin Haminan–Virolahden metsissä! Ja tottakai vedettiin raskasta ahkiota, joka aina alamäissä pyrki menemään omille teilleen – mäen ainoan kuusennäreen tai kannon väärältä puolelta, tietenkin!

Kun eläkeläisellä on aikaa, ja liike on lääke, olen ottanut tavakseni lähes päivittäin lähteä monituntisille kävelyilleni lähiluontoon. Olalle heittämäni reppu on täynnä tavaraa, ihan kuin armeijan aikoina. Selvyyden vuoksi sanottakoon, että elämääni kuuluu kyllä paljon muutakin, kuten lasten ja lastenlasten auttamista, kirjastossa ja kaupassa käymistä, sängyn petaamista ja muitakin kotitöitä. Nyt on kuitenkin kiireesti mentävä, koska eilen olin ollut kuulevinani punavarpusen laulua vanhan sähkölaitoksen jokilehdosta: ”Nice to meet you!”. Niinhän se lintu tervehtii ja tulee esille pusikosta melko ujostelematta. Alueella pyörähtelevät myös jo tutuksi tullut sirittäjä sekä piilotteleva punarinta. Ne löytyvät joka kevät samoista paikoista, jopa samojen puiden samoilta oksilta. Kun eräänä aamuna lähestyin lehtoaluetta, huomasin kauempana hiekkatiellä jonkin hahmon. Mikä se oli? Katsoin kameran etsimen läpi ja näin nuoren ketun lähestyvän. Ketulla oli silmät lähes kiinni ja jokin keppi suussaan? Annoin sen vielä tulla lähemmäksi, mutta viimein repolainen kuuli kameran äänen ja sai jalat alleen. Ei taida helle ja kuivuus olla ketunkaan mieleen. Kanalinnun tilalla oli roikotettavana vain kuivunut keppi!

Eräänä päivänä päätin ottaa luontoharrastukseni rauhallisemmin enkä lähtisi säntäilemään metsiin kaupungin ulkopuolelle. Miksen voisi tarkkailla luontoa kotipihaltamme – kuulostella sieltä sieppoa ja punarintaa? Vein kahvikupposen ja aamulehden takapihalle ja rentouduin. Tämähän on mukavaa, mutta sitten … Naapuri alkoi kohta leikata nurmikkoaan (käsipelillä kylläkin), ja pian kuului myös moottorileikkurin möreä ääni, kun huoltoyhtiön pojat aloittivat päivänsä. Mitähän ääniä seuraavaksi? No tietenkin, olin unohtanut taloyhtiömme julkisivukorjaajat; naulapyssyllä uusia lautoja kiinni yläkolmioon eikä yhtään kauempana kuin oman asuntomme ulkoseinällä! Myös roska-auto tuli kierrokselleen juuri tänä aamuna, enkä voinut olla taustalta kuulematta junan kolketta ja lentokoneen kumua. Aamukonserttini loppufanfaarin vetäisi naapuriyhtiön puunkaataja. Husse käyntiin ja kierrokset tappiin! Tämä riitti, reppu kuntoon, loput kahvit mukaan ja oikopäätä täältä pois, rauhallisempiin maisemiin! Kytäjärven maapadolla sain seurakseni säksättävän ruokokerttusen. Tyynessä säässä kerttunen tikkasi kuin telavikainen offsetkone – se ei juuri Hussen pärinälle hävinnyt! Toukokuu on armoton kuukausi. Ei riitä, että se olisi ollut vain kuiva, meluisa ja kuuma. Pian vapun jälkeen tehtiin hyppy suoraan keskikesään. Tuntui samalta kuin lehteillessäni rakkaalta vaimolta saamaani tuoretta lahjakirjaa ”Koko perheen värikasvio” (Juha Laaksonen). Kirjassa ei ollut sisällystä eikä johdantoa – kirja alkoi suoraan sivulta 34!

(Ps. Sain vaihdetuksi Laaksosen kirjan asianmukaiseen, ”kokonaiseen” kappaleeseen. Se oli hyllyn viimeinen.)

Tuulihaukka on palannut pesimäalueelleen jo huhtikuun lopulla.

Kaverini tuulihaukka. Halusi tervehtiä ihan lähietäisyydeltä.

Vapun aikoihin sinivuokot runsastuivat.

Pölyttäjät ovat aloittaneet tärkeän työnsä.

Peippo on laskeutunut vielä lehdettömälle puulle.

Hanhet viipyvät vielä hetken ennen pitkää matkaansa pohjoisemmaksi.

Hanhet lähtevät.

Kytäjärvi toukokuun alkupäivinä.

Pajusirkku, yksi järven rantaruoikon kesäasukeista.

Nurmijärven Nukarinkoskella jo vihertää.

Nurmijärven Nukarinkoski

Valkovuokot runsaimmillaan äitienpäivän aikoihin.

Sepelkyyhky antoi lähestyä melkein kosketusetäisyydelle.

Kosteikkojen kevätlinnunsilmä.

Kalatiira kuuluttaa kevään tulleen.

Karttaperhonen

Ketunleipä

Vilkas auroraperhonen ei kovin usein pysähtele.

Kartanontien uninen kettu

Nyt silmät auki! Tiellä on muitakin.

Kuikkien soidinmenoja Tammelan Heinijärvellä

Kuikka ilta-auringossa

Punakylkirastas

Pienen odottelun jälkeen punavarpunen tuli näkyville.

Peloton sirittäjä. Se antoi kuvata itseään rauhassa, mutta eräänä päivänä sen laulua ei kuulunut. Haudonta oli alkanut?

Telkkätytöt.

Voikukat

Nurmitädykekin jo kukassa!

Naarassieppo antaa huutia urossiepolle. Syytä emme tiedä.

Metsäkurjenpolvi.

Kesä on tullut. Kytäjän kartanontie.

 

Huhtikuun huilut ja karheat torvet

Nurmijärven Rantakulmalla Vantaanjoessa on pieni koskentapainen; joki pysyy avoimena kovinakin pakkastalvina. Sulassa saattoi olla jo kevään ensimmäisiä vesilintuja, vaikkei niitä kauempaa nähnytkään. Astelin varovasti pakkasyön kovettamalla hangella kohti joentörmän latoa, joka kätki taakseen sulan ja joen leveimmän kohdan. Olin aavistanut oikein, sieltä niitä löytyi! Kymmenkunta laulujoutsenta ja saman verran sinisorsia käänsi päätään kohti yhtäkkiä esille tullutta kulkijaa. Vetäydyin vähän sivummalle ja otin samalla kuvia joessa lipuvista joutsenista. Silloin huomasin sinisorsien joukossa yhden pienemmän sorsalinnun. Se oli uivelo! Jostakin lajinimi tuli mieleeni, mutta en ollut tiennyt, että uivelo on sinisorsaa paljon pienempi. En saanut naarasuiveloa pitkään ihastella, sillä kun pienen joenvarsilenkin jälkeen tulin ladolle uudelleen, oli uivelo kadonnut! Tuntui kuin pohjoiseen matkaava pieni uivelo olisi ollut isompien, sorsien ja joutsenten erityissuojeluksessa. Joku luontokokemus jää toisia paremmin mieleen – Rantakulman uivelopäivä oli sellainen.

Huhtikuun alussa oli vielä kovia yöpakkasia, mutta vähitellen, ja yhden aamuöisen lumipyryn jälkeen, kevät alkoi viimein edetä. Hyvinkään länsipuolen peltoalueista on viimeisen kymmenen vuoden aikana tullut todella hyviä isojen lintujen muutonseurantapaikkoja. Tänä talvena on alueella nähty myös monia talvehtijoita, kuten piekana ja hiirihaukka. Pelloille oli jäänyt talveksi myös pieni laulujoutsenten joukko odottamaan ankarasta dieetistä vapauttavaa kevättä. Torstaina 12. huhtikuuta heräsin aikaisin ja otin suunnaksi Kytäjän pellot. Ihmettelisin, elleivät torvet ja pasuunat raikuisi kuulaassa, hiljaisessa varhaiskevään aamussa! Taajaman ulkopuolella pysähdyin hetkeksi katselemaan (muutaman kymmenen kuvan verran) töyhtöhyyppien lentonäytöstä. Hyypät olivat tulleet heti, kun nurmea oli alkanut paljastua lumen alta. Tänne asettuisi lopulta vain muutama pari, muut hakisivat toisaalta oman pesimäreviirinsä. Vielä pystyin kuulemaan hyyppien kimakat äänet. Eihän tässä ollut hädän päivää, kun päiväkin näytti lämpenevän!

Tulin peltoaluetta halkovalle hiekkatielle juuri oikeaan aikaan. Vähän lännempänä majailleet valtavat hanhijoukot olivat parhaillaan siirtymässä uuteen laidunpaikkaan. Nyt ne parkkeerasivat Kytäjoen reunamille – ja lensivät suoraan ylitseni! Siellä kaakattivat ja kähisivät metsä- ja tundrahanhet, valkoposkihanhet ja kanadanhanhet. Kovinta ääntä pitivät kuitenkin laulujoutsenet. Eri hanhet ja joutsenet mahtuvat täällä samoille peltolaikuille ilman suurempia ongelmia, mutta pesimäpaikoilla on tilanne toinen. Mökkijärvellemme ei pesivä laulujoutsen kanadanhanhea päästä. Mitä nyt tapahtuu? Tuhatpäinen hanhijoukkio lennähti ilmaan, ja kaikki torvet soivat. Katselimme pienellä harrastajaporukalla, mistä hanhien pelästyminen johtui. Tuolla! Metsikön takaa tuli näkyville yksinäinen iso lintu laiskanoloisesti siipiään käyttäen. Ei ollut hiirihaukka, vaan komea maakotka! Nuori maakotka vaaleine siipilaikkuinen. Saalista olisi ollut tarjolla vaikka kuinka, mutta miten tehdä yllättävä hyökkäys, kun tuhannet silmäparit valvovat ilmatilaa. Maakotka ymmärsi tilanteen mahdottomuuden – tänään se ei hanhea jaloissaan roikottaisi. Se jatkoi matkaansa itään päin. Hanhet rauhottuivat pian ja peltoalueelle laskeutui rauha. Nyt kuului jo kiurunkin liverrys.

Vantaanjoen sulapaikka Nurmijärven Rantakulmalla.

Joen jääkannella naarasuivelo sinisorsien ja laulujoutsenten suojeluksessa.

Uivelo otti pieniä lentopyrähdyksiä – ja katosi sitten lopulta jatkamaan matkaansa pohjoiseen.

Töyhtöhyypät ovat jo parinsa valinneet.

Hyvinkään Kytäjän pelloilla on tilaa kaikille muuttajille, myös kurjille.

Kurjet ottavat korkeutta ja jatkavat matkaansa.

Lintupelloilta tapaa usein myös komeita kuusipeuroja.

Nyt tulevat hanhet!

Vielä uusille tulijoille riittää tilaa.

Laulujoutsenia tulee pieninä joukkoina. Joutsenia on myös talvehtinut Kytäjän pelloilla.

Joen reunamilla, metsän varjossa, on vielä runsaasti lunta.

Paikallinen sinitiainen ihmettelee yhtäkkiä lisääntynyttä ilmaliikennettä.

Metsähanhia

Valkoposkihanhia

Tundrahanhet

Ylempänä metsähanhet ja alempana kanadanhanhet.

Kevään ensimmäisiä kukkia: leskenlehti ja sinivuokot.

Kottaraisia. Täyden kympin laulajia. Pysähdy kuuntelemaan!

Koirassinisuohaukka saalistaa.

Maakotka lennähti hetkeksi peltoalueen ylle. Kotka oli harmittavan kaukana.

Pelloilla taas rauha maassa, uusia joutsenia tulee etelästä päin.

Kiuru tuo kevään. Onko niitä yhtä paljon kuin viime vuonna?

Kiurut kotipellollaan.

 

 

Suomenlinnan valleilla

Aurinko paistoi, oikeastaan ihan lämpimästi, eikä tuulikaan osunut, kun kiikaroin jäättömälle ulapalle. Itätuulta pääsi pakoon laskeutumalla valleilta Ison Mustasaaren, Susisaaren tai Kustaanmiekan alaville rantakallioille, lähelle vesirajaa. Suomenlinnan ja Helsingin puolustamiseen 1700-luvun puolivälissä rakennetut rantavallit ja bastionit antoivat hyvän tuulisuojan, kun vain hoksasi, mistä päin puhaltaa ja minne piiloutua. Kaksi vuotta sitten maaliskuussa olin tehnyt päivän retken Suomenlinnaan, ja nyt halusin tulla tuulisille saarille uudestaan. Edellisestä kerrasta jäi kait hyvä maku, kun täällä taas oltiin – ainakin Rantakasarmissa sijaitsevan Viaporin Deli & Cafen lohikeiton herkullisen maun saatoin vieläkin tuntea suussani. Tällä kerralla olin asettanut päivän ja käyntini teemaksi linnut! En  alentuisi yleiseen hortoiluun turistijoukon mukana tykiltä toiselle tai tenaljeilta kurtiineille. Pah!

Tuolta talon pihalta kuului kova rääkäisy! Mikä ihmeen lintu se oikein …? Kiipesin vaivalloisesti jyrkkää rinnettä ylöspäin kohti ääntä. Nyt ison linnun hahmo näkyy … fasaanihan se tietenkin! Tästä ei sitten kerrota kotona mitään. Eräs kotipuolen tosi kova lintuharrastaja oli evästänyt minua, että saatan valleilla nähdä jopa tunturikiurun. Tämä ensimmäinen havaintoni oli jotain ihan muuta. Totta puhuen, olin kyllä Suomenlinnassa suureksi osaksi ihan vain jaloittelemassa ja nauttimassa kauniista kevättalven päivästä. Olisin hyvin mielelläni poikennut myös museoissa ja Suomenlinnan kirkossa, mutta eiväthän ne ole talvisaikaan auki! Eivätkä ainakaan maanantaisin! Jotenkin tuntuu, että Suomessa ei aina nähdä asioita. Ei ole nähty verkkokaupan maailmanvalloitusta eikä nähdä, että Suomenlinnassa käy turisteja myös talvisin! Vuonna 2016 Suomenlinnassa kävi jo yli miljoona vierailijaa – ja talviajan vierailut lisääntyvät kovaa vauhtia! Mitä me tarjoamme näille kävijöille? Miksei joku myy tuon tykin vieressä kuumaa mehua? Miksei Augustin Ehrensvärdin vetämä seurue 1700-luvun asuissaan tee saarivaellusta kuninkaallisen soittokunnan tahdittamana? Kävisi se talvellakin? Ei, en jaksanut enää kehitellä enempää, vaan siirryin syrjään kulkuväylältä huilimaan, otin repun selästäni – ja avasin ikioman termarini, jonka olin viisaasti aamulla täyttänyt kuumalla mehulla. Se höyrysi vieläkin.

Lenkkini kääntöpiste olisi Kustaanmiekan korkeimmalla vallilla. Pääsin sinne viimein painavien kantamusteni kanssa. Repussani oli tavaraa kuin Hannu Hautalalla – vain turistien vakioväline selfiekeppi puuttui. Huipulta avautui hieno ja rauhoittava näkymä auringossa välkehtivälle ja etelänsuunnalla avoimelle Suomenlahdelle. Seniorikansalainen oli jo aika poikki könyttyään kaikki saaret Länsi-Mustasaaresta alkaen. Linturetkeksi käyntini oli vaatimaton: vain joitakin pihalintuja ja muutamia keväisiä vesilintuja. Jäin kaipaamaan näkymää haahkalautoista tai edes hemppojen ylilentoa, mutta ei tällä kerralla! Mielellään yksin luonnossa liikkuvana jäin tänään yllättäen kaipaamaan matkaseuraa! Mutta kukapa nyt suostuu lähtemään kaverikseni viimaisille, alastomille linnoitussaarille, jonne pitää suoriutua jo auringonnousun aikaan – ainakin vaimoni aikataulusta on yliviivattu kaikki päivän ensimmäiset tunnit. Pientä piristystä sain lautalle kävellessäni Susisaarella, lähellä suurta linnanpihaa, jossa kivimuurin vieressä jokin teatteriryhmä harjoitteli omaa esitystään. Ja olihan jäljellä vielä huikea lauttamatka Kauppatorille. Suomenlinna II näytti voimansa ja ryskyi uhmakkaasti läpi paksujen jäälauttojen! Sillä oli selvä päämäärä toiseen kotirantaansa. Niin oli kirjoittajallakin. Matkailu avartaa, mutta siellä kotisatamassa on kaikki! Ja kotipuolen pelloilla voi nähdä haukkojakin – jopa talvella!

Matkalla Suomenlinnaan.

Vapaamatkustajiakin mukana!

Suomenlinna II rantautuu Isoon Mustasaareen.

Tervetuloa Suomenlinnaan!

Lautta ei viivy rannassa kauan. Uusi kyyti odottaa jo Kauppatorilla.

Ensimmäinen kohteeni Länsi-Mustasaari

Rantakasarmi ja joukko turisteja

Mustarastas viihtyy Suomenlinnassa

Matkalla eteenpäin. Ison Mustasaaren rakennuksia.

Asuintalon pihan fasaani.

Kattotutkielma

Näkymä Susisaarelta Etelä-Helsinkiin

Valleilla kiipeämisessä kysytään kuntoa – ja pitäviä kengänpohjia.

Saarten eteläpuolella aava ja avoin meri.

Minne seuraavaksi? Ulkomaisia turisteja riittää ympäri vuoden.

Opaskylttejä on saarella riittävästi.

Suuren linnanpihan rakennuksia Susisaarella.

Turisteja Susisaaren rantakalliolla

Kyhmyjoutsenet

Isokoskelonaaras kuivattelee

Rantavallien kulkijat

Tykit ovat vaienneet kauan sitten

Teatterilaisia harjoituksissaan. Jotakin tällaista saisi olla lisää!

Kohti lauttarantaa

Hyvästi Suomenlinna! Vielä me nähdään!

 

Vain sata vuotta sitten

Musiikkitalon jykevän kolossin jälkeen, vähän etäämmällä Mannerheimintiestä tulee näkyville tyylikäs punertavaksi maalattu rakennus. Se on ollut paikoillaan aina 1840-luvulta lähtien – ja erottuu uusklassisilla piirteillään kaikista sitä ympäröivistä lukuisista monumentaalirakennuksista. Talo on Hakasalmen huvila. Se oli aikoinaan suuren hyväntekijän, Aurora Karamzinin vanhuudenkoti, mutta viime vuosisadan alusta lähtien talo on ollut osa Helsingin kaupunginmuseoverkostoa. Olin menossa Hakasalmen huvilan näyttelyyn ”Vihan kevät – Helsinki 1918”.

Sisällissodan aika keväällä 1918 oli järkyttävä ajanjakso Suomen historiassa. Ihmisiä tapettiin ja ihmisiä kuoli vankileireillä pienen kaupungin verran, yli 37000 henkeä. Helsinki ja helsinkiläiset kokivat sodan omalla tavallaan; Tampereen kaltaista yhteenottoa punaisten ja valkoisten välillä ei kaupungissa koskaan käyty. Helsinki oli punaisten määräysvallassa alkuvuoden 1918, ja vasta saksalaisten mukaantulo mursi punaisten ylivallan. Muu Suomi oli asteittain saatu valkoisten hallintaan. Jotkut saattoivat elää sisällissodan aikaisessa Helsingissä lähes normaalia elämää – ehkä niin tekivät äitini vanhemmat ja myös heidän vanhempansa, jotka olivat muuttaneet Helsinkiin 1800-luvun lopulla. Mutta aikaa leimasi levottomuuksien lisäksi myös pitkään jatkunut elintarvikepula. Työtön, entinen tehdastyöläinen saattoi liittyä punakaartiin vain saadakseen leipää itselleen ja perheelleen …

”Oli veljeään vastassa veli nyt
vaan he kumpikin kaatuivat puolesta maan
Lumi valkea peittona heillä vain on
ja kummankin hauta on tuntematon …”
(Laulusta ”Ruusu on punainen”, suom. sanat Sauvo Puhtila) 

Hakasalmen huvilan näyttelysalit olivat aamupäivällä melko tyhjät. Ruuhkia tulisi vasta myöhemmin päivällä. Salien hiljaisuudessa eläydyin nayttelytaulujen ihmisten kokemuksiin ja viime vuosisadan alun Helsinkiin. Näin Töölönlahden toisella puolella Työväen talon torniin syttyneen punaisen lyhdyn – ja näin taistelujen tauottua vangittujen jonot sekä saksalaisen tykkitulen jäljet rakennusten ja siltojen kupeissa. Oliko kaikesta vain sata vuotta? Astelin viimein ulos näyttelytilasta ja lähdin kävelemään Mannerheimintietä pohjoiseen, kohti Laakson sairaalaa tuttua tapaamaan. Nyt ei vastaani tullut saksalaisten joukkoja Huopalahden suunnalta, mutta jokin kolonna tästä oli kyllä hiljattain kulkenut: kevyenliikenteen väylällä Hotelli Scandian edustalla oli tuoreita kavioiden jälkiä – ja kasoittain hevosten jätöksiä! Vaarattomia liukumiinoja.

Hakasalmen huvila, Mannerheimintie, Helsinki

Hakasalmen huvila, Helsinki (E.B. Lohrmann)

Vihan kevät – Helsinki 1918 -näyttely

Vihan kevät -näyttely

Valkokaartilaisia, Helsingin kaupunginmuseo HKM

Helsinkiläiset naiset valmistavat patjoja ja tyynyjä valkokaartilaisille ja punaisten vangeille (HKM)

Valkokaartilaisia (HKM)

Punakaartilaisia (HKM)

Punakaartilaispariskunta (HKM)

Punakaartilaisia (HKM)

Helsingin Työväentalon torni on saanut osuman (HKM)

Sisällisodan aikainen Helsingin keskustan kartta, jossa mm. saksalaisten ja punakaartilaisten taistelupaikkoja (HKM)

Helsingin Pitkälläsillalla veneiden barrikaadi ja etualalla ruumisarkkuja (HKM)

Venäläisten aikainen Turun kasarmi Helsingissä on palanut. Nykyään kasarmin paikalla on Lasipalatsi (HKM)

Punaisten hautoja Helsingin Mäntymäellä (HKM)

Vangin sormus (HKM)

Perillä

Olin sopinut itseni (ja vaimoni) kanssa, että keskiviikkona pidän Helsinki-päivän. Edellisenä iltana oli ollut rankka taloyhtiön hallituksen kokous; siitä ja monesta muustakin syystä koin tarvitsevani pientä irtiottoa arjesta. Sellaiseen riittäisi hyvin muutaman tunnin vaeltelu Helsingin eteläkärjessä, meren rannalla. Vanhan kertaustahan se olisi, mutta mitäpä muuta meidän YLE:kään tekee, uusintoja päivästä toiseen. Miksi juuri meren ranta? Mikä vetää sisämaassa asuvaa kirjoittajaa meren rannalle? Myönnän, en ole koskaan omistanut purjevenettä, tai edes seilannut sellaisella, mutta yllättävän paljon lapsuudessani ja nuoruudessani meri on ollut läsnä, vähintäänkin kulissina – ja lähes päivittäin. Nuoruuteni Herttoniemen kotitalo oli ollut aivan Vanhankaupunginlahden tuntumassa, asuin opiskeluaikana tovin Lauttasaaressa, ja kansakoulun ensimmäistä ihastustani saattelin usein Vartiosaareen. Lapsuuteni Leppävaaran kodistamme ei myöskään ollut pitkä matka meren rannalle, Laajalahteen. Espoon lapsuusvuosistani ei tosin ole mielikuvaa merestä eikä paljosta muustakaan.

Ventoniemen bussin keinutus alkoi vaivuttaa Helsinkiin menijää uneen. Ennen horrokseen vaipumista ajattelin kait merikotkaa, jonka saattaisin nähdä Kaivopuiston kallioilta. En enää kuullut kanssamatkustajieni puhelinkeskusteluita enkä kännyköiden räpläystä, unestani tuli yhä syvempi. Päivä paistoi kirkkaasti ja oli hyvin lämmin. Allani oleva hiekka oli kuuma. Laajasalossako … kyllä, meri avautui edessämme eri tavalla kuin Marjaniemessä, olimme Laajasalon uimarannalla. Äkkiä kuva vaihtui Tammisaloon. Kanavan reunamilla, leppeässä kesäillassa istui monta nuorta onkijaa, minä muiden mukana. Saalista ei sillä kerralla tullut, mutta edellisenä päivänä Herttoniemen öljysataman pitkän laiturin päässä olimme nostaneet kasoittain kampelaa. Mitä nyt … lunta ja jäätä? Siirryttiin rivakasti talveen ja pakkasiin – Saunalahden luonnonjäälle. Luistimeni olivat alkeelliset nurmarit, mutta niin ne olivat muillakin. Taas nopea siirto! En ollut enää pikkupoika, vaan jo lähes aikuinen. Meloin Marjaniemen Melojien kajakkiani rauhallisin vedoin kohti aavaa merta. Pitkät, loivat aallot heijjasivat kanoottiani miellyttävästi, olin kaukana rannasta, mutten pelännyt mitään.

Huh, ravistelin itseäni hereille Kampin terminaalissa. Astuin ulos bussista ja lähdin askeltamaan Eteläsatamaan päin. Sääennustus piti kerrankin paikkansa, päivä oli aurinkoinen ja yllättäen vähätuulinen. Olin varma, että jo ensimmäisessä etapissani Tähtitorninmäellä saisin kuvata vähän erikoisempia pikkulintuja, mutta ei, kuulin vain joitakin oudompia ääniä. Maailmoja syleilevästi olin jo miettinyt reissublogini otsikoksi ”Etelä-Helsingin kaikki linnut” tai jotakin sinne päin, mutta nyt näytti siltä, että otsikko ja juttuuni ajattelema lintuteema oli vaihdettava – siivekkäitä ei näkynyt. Katseeni siirtyi merelle. Näin vähitellen jäätyvän meren, Olympialaituriin oli kiinnittynyt mahtava Silja Serenade ja etäällä piti vauhtia Suomenlinnan lautta. Laskeuduin mäeltä Ehrenströmintielle ja otin suunnan Uunisaareen; se olisi seuraava etappini. Väkeä liikkui Kaivopuiston rannassa yllättävän paljon, ja monia kieliä puhuttiin. Pian seisoin Eteläisen Uunisaaren kalliolla – ja katselin horisonttiin. Meri näytti tyyneltä, mutta kauempana, jäähileisellä aavalla syntyi maininkeja, jotka rikkoontuivat rantakivikkoon. Tuo ääni … murtuvien maininkien ääni; se voi syntyä vain suurten vesien rannoilla. Muistin selvästi kaikki nuoruuteni meret. Olin perillä.

Espan puiston jälkeen kaarran rantaan ja juon kahvit Vanhassa Kauppahallissa.

Taakse jäävät Kauppatori ja keskustakorttelit.

Satama-altaan lokit

Silja Serenade Olympialaiturissa

Kaivopuiston rantaa. Matkalla kohti Uunisaarta.

Särkkään ja Harakkaan lähtevien laivojen laituri

Meri alkaa jäätyä

Lähes keväinen päivä Kaivopuiston rannassa

Mattolaiturin vapaakuukaudet

Uunisaaren edusta mantereen puolella

Näkymä Suomenlinnaan kahvila Ursulasta

Merikadun rakennuksia

Poijut

Uunisaaren ja Harakan välinen kapeikko

Näkymä Suomenlinnaan

Uunisaaren ja taustalla Harakan kalliot

Yksinäinen koirastelkkä

Nainen ja koira

Suomenlinnan lautta

Vieläkö löytyy käyttöä?

Liuskasaari

Tyynen sään mainingit rikkoutuvat Uunisaaren rantaan

Fonzien joululenkki

Pääsen tänään lenkille, nyt se varmistui.Tunnen sen selvästi. Lenkkikaverikseni tulee emäntäni isä, jolle on annettu aika hassu lempinimi ”Papu”. Voihan vuotava juomakuppi, sanon minä, kas kun ei ”Pupu”. No, ei sen väliä, pääasia, että pääsen tänään ulos pitkälle lenkille. Luulenpa, että minua viedään Sveitsin luonnonpuiston hienoihin maastoihin. Vapaana en saa siellä olla, mutta ei se minua haittaa. Ainakin tämä Papu antaa hyvin löysää ja päästää nuuhkimaan kiinnostavia kannonkoloja ja pikkueläinten lymypaikkoja. Ja lenkillä saan heittäytyä selälleni puhtaaseen lumeen … Ai että se tekee hyvää! Koirakavereitakin saattaa tulla vastaan. On siellä mukaviakin, mutta jotkut taas ovat niin olevinaan. Erään kerran nähtiin Papun kanssa vähän oravaa isompi erikoinen villieläin. Kun lähestyimme sitä, se lähti kiipeämään ylös vanhaa kuusta. Papu yritti ottaa siitä kuvia, mutta marmatti myöhemmin ääneen, että ei ollut asetukset kohdillaan, tummia tuli. No, kullakin on omat murheensa. Sanoivat sitä eläintä näädäksi. Että noilla ihmisillä on hassuja nimityksiä eri asioille. No, olkoon näätä tai niitä näitä – kohta päästään ulkoilemaan!

Taidanpa tietää ja aavistella, että alkanut uusi viikko on jotenkin erikoinen. Olen nähnyt, kun ihmiset raahaavat kaupoista kaikenlaista roinaa ja iltamyöhällä lopen uupuneina käärivät ostokset vielä käsittämättömän räikeisiin ja kahiseviin papereihin! Sellainen ei minulta onnistuisi. Mutta paketin purkamisessa ei minun nokkani kyllä kauan tuhise! Nuorempana käytin hampaitani myös eteisessä lojuvien kenkien stailaamiseen, ja taisinpa tehdä valmista parista sohvastakin. Mutta se siitä, nyt en enää jaksa. No Papun vaimon takamusta vielä silloin tällöin on kiva näykkästä alahampailla pentuaikojen muistoksi, hi-hi. Tätä aikaa sanotaan joulun ajaksi, ja viikon päästä vietetään varsinaista joulua. Tämän olen painanut mieleeni, koska esiintymällä mallikkaasti, tulen itsekin saamaan jotakin erikoista; ehkä niitä samoja isoja herkkuluita kuin tasan vuosi sitten. Ei, mutta nyt soi ovikello! Papu on tulossa. Kuulin sen kyllä jo ajat sitten, mutta jäin haaveisiini ja muistelemaan menneitä jouluja.

Huomasin heti ulkona, että Papu on erikoisen hyvällä tuulella. Ulkoiluttajani käveleekin eri tavalla kuin aiemmin, ei raahaa eikä onnu toista jalkaansa. Hmm.. taisi olla niin, että se polvi oli kiusannut. Olisikohan se vaiva mennyt ohi? Niin sen täytyy olla. Mutta skarppina nyt, tuolta lähestyy yksi hankala tapaus. Ollaan coolisti vaan, ei provosoiduta. Ei, näin sittenkin väärin, mutta miksi nuo kiertävät meidät metsän puolelta? ”Hoo, jos minä olen musta, olen minä hyviltä kaivattu”. Jaa, sopikohan tuo värssy tähän nyt ollenkaan, mutta sanoin sen ihan Papun mieliksi, hän kun tykkää leikkiä sanoilla. Ja myös kuvilla. Tänään kyllä oli lähellä, etten hermostunut, kun koko ajan piti filmata. Käännä vähän kuonoa tuonne männyn suuntaan, ole nyt paikallasi, ei et vielä saa … Tällaista se oli. Olisin kyllä ulkoillut vielä pitempäänkin; lenkkimme näyttää nyt kuitenkin päättyvän, koska ollaan jo tulossa kotitielle. Sen kyllä tunnistan vaikka pimeässä. Ei kai tässä sitten muuta kuin, hou hou ja wuf wuf! Kaikille tutuille ja kaikille meidän yhteistä blogiamme lukeneille kiitokset mukavasta vuodesta, ja mitä parhainta joulua!

Lenkkipäivän ja jouluviikon ensimmäinen aamu valkenee.

Joko mennään metsälenkille?

Lenkkimaastona Hyvinkään Sveitsi

Lenkkikavereita 01

Lenkkikavereita nämäkin. Turhaan meitä väistätte. Juttuun kyllä tullaan!

Hyvinkään Sveitsin viittoja

Lumihierontaa

Lenkkeilijä

Fonzie, labradorinnoutaja

Kuntoilijoita riittää. Perttulankentän latukin on kunnossa.

Lisää lenkkikavereita

Kotiraitilla lenkin jälkeen

Fonzie toivottaa Hyvää Joulua!