Matkalla Hakaniemeen

Keimolan kohdalla kaivoin repustani esille pienet eväät. Aamupala oli jäänyt muutamaan lusikalliseen marjapuuroa, mutta onneksi olin ehtinyt tehdä mukaan reissueväät. Helsingin bussissa oli melko väljää, ainakaan vieressäni ei istunut ketään, joka olisi pyrkinyt osille eväistäni. Harvoin tupeksin herätyskellon kanssa, mutta tänään oli niin käynyt ja heräsin myöhässä. Nyt oli tankattava, jotta jaksaisin suunnittelemani lenkin, yli 4 tunnin kaupunkikierroksen. Niin, jokin veti taas eläkeläismiestä kohti suuria seikkailuja – kohti syntymäkaupunkiani ja nuoruuteni Helsinkiä. Kovasti on muotiin tullut ohjatut kävelylenkit pääkaupungissa teemana vaikka kummittelu tai arkkitehtuuri tai komisario Palmun leffojen kuvauspaikat tai Virpi Hämeen-Anttilan upeiden Björk-romaanien tapahtumapaikat. Meikäläinenhän on ollut aikaansa edellä, kun näitä Helsinki-lenkkejä olen itse vetänyt jo kait kohta kymmenen vuoden ajan! Erona edellämainittuihin on lähinnä se, että olen ohjattujen kävelyjeni ainoa osanottaja. Ja täytyy sanoa, että tällä kerralla oli vähän hakusessa, mihin itseni ohjaisin. Lähtö tuli niin äkkiä, kun huomasin, että keskiviikko onkin täysin vapaata, ja vaimonikin näytti matkalle vihreää valoa.

Jostakin syystä valitsin kohteekseni Siltasaaren ja Hakaniemen. Hakaniemen kauppahallin remontin ajaksi pystytetty väistötila oli ainakin tsekattava. Onhan se kohde siinä missä joku toinenkin, vai kuinka? Ehtisinkö vielä kavuta Kallion puolelle, ei, ei taida onnistua. Otetaan Kallio, sen linjat, kuppilat, puistikot, kirjasto ja kirkko joskus ihan omaksi päiväkseen. Mutta keskustakirjasto! Niin, se Oodi, joka avataan pian entiselle VR:n makasiinien alueelle. Mitä Oodille nyt kuuluu? Miten se istuu maisemaan? Aloitin siis syynäämiseni entiseltä Kluuvinlahdelta, jota nyt täyttävät mm. Musiikkitalo, Kiasma ja Sanomatalo – ja uusi tulokas on pian avattava keskustakirjasto Oodi. Tuliko aurinko ihan väärästä suunnasta, vai oliko verensokerini alhaalla, en kyllä oikein tiedä … Paljon hehkutettu Oodi ei mielestäni istu sille valittuun paikkaan. Vai onko niin, että hyvin erilaiset jo pystyssä olevat monumentaalirakennukset ovat jo ennen Oodia tehneet alueesta suloisen arkkitehtonisen sekamelskan! Aluehan on vielä keskeneräinen, kyllä. Sitä pitää arvioida myöhemmin, kun viimeinenkin punahaalarinen remonttimies on työnsä tehnyt ja vienyt mennessään ylimääräiset rakennusjätteet ja Pekkaniskan nosturit.

Oodin rakennustyömaan nosturien ääniä ei enää kuulunut, kun astelin Metsätalon luona kohti Hakaniemeä. Tulin jo Kasvitieteellisen puutarhan rauta-aidan kohdalle. Aitaan kiinnitetyt opastenuolet veivät kirjoittajaa magneetin lailla kohti puutarhan sisäänkäyntiä Kaisaniemenranta 2:een. Ovi oli auki, tervetuloa! Talviaikaankin puutarha on upea paikka keskellä suurkaupunkia, mutta mitä se tarjoaakaan, kun kasvit heräävät eloon talven jälkeen. Hetken puutarhan käytävillä kierreltyäni jatkoin matkaani ja tulin kohta Hakaniemen torille. Tuolla on se hallin väistötila! Ei ihan havainnekuvien näköinen, mutta sisältä valoisa, hyvin toimiva, ja väkeä, ainakin monissa hallin kahviloissa, todella runsaasti. Oman kupposeni jälkeen astuin ulos ja jäin mietteisiini keskelle tyhjää toria. Yllättävän paljon tuttua ympärillä … Suoraan edessä Elannon tyylikäs tavaratalo (nyt Sokoksen väreissä). Se oli aikoinaan suosittu tavaratalo joulunaikaan. Arena-talossa, tuolla oikealla, oli muinoin Tuulensuu! Siellä näin monet elokuvat veljeni kanssa 1960-luvulla. Ja selkäni takana kerrostalossa asui Kulosaaren yhteiskoulun englanninkielen opettajamme Armi Ailas, joka kutsui kerran luokkamme kotiinsa iltaa viettämään. Kaikki oli siistiä – ja siistiä oli myös lähdettyämme, kun me lukiolaiset tiskasimme porukalla tarjoiluastiat! Matka Hakaniemeen avasi monia luukkuja. Yhdessä luukussa näen isän, äidin ja kaksi poikaa kävelevän torin poikki myöhään illalla joulun aikaan. Ykkösen ratikka on tuonut joulunviettäjät Käpylästä Hakaniemeen. Luukku alkaa sulkeutua, mutta sitä ennen perhe ehtii nousta torin toisella laidalla bussiin numero 32, Herttoniemen bussiin, kohti perheen omaa joulunviettoa.

 

Keskustakirjasto Oodi valmistuu entiselle VR:n ratapiha-alueelle. Suunnittelu: arkkitehtitoimisto ALA.

Oodi Musiikkitalon suunnalta. Etualalla Reijo Hukkasen veistos Laulupuut.

Helsingin rautatieaseman sisälle on päästävä välillä, vaikkei junaan nousisikaan. Aseman hallin kattokruunut, Paavo Tynell.

Vuosikymmenien ajan muuttumaton maisema rautatieaseman itäisellä aukiolla. Rakennukset pysyvät, toiminnot vaihtuvat.

Ortodoksien Kotikirkon kupoli nousee mystisesti ylös kerrostalokorttelista Liisankadun loppupäässä.

Astu sisään, talvellakin!

Kasvitieteellisen puutarhan portti.

Kasvitieteellisen puutarhan kasvimuseorakennus. Suomen mahdolliselle kuninkaalle Friedrich Karlille 1900-luvun alussa ehdolla ollut residenssi. Rakennus ollut myös kasvitieteen dosentti Kaarlo Linkolan virka-asuntona, ja samalla Linkolan perheen asuntona.

Puutarhan mustarastas. Mukana oli vain 50 mm:n objektiivi, ja siivekkäitä olisi ollut kuvattavaksi paljon.

Kasvitieteellisen puutarhan kasvihuoneet ja piha-aluetta.

Edellisen kuvan oikean reunan puu: amurinkorkkipuu, josta oheinen kyltti.

Pieni syrjähyppy Krunikan puolelle sallitaan? Yhtäkkiä huomasinkin olevani Helsingin kantakaupungin vanhimman puutalon luona. Ruiskumestarin talo kutsui luokseen.

Ruiskumestarin talo Kristianinkadulla Kruununhaassa.

Päiväkotilapset Ruiskumestarin talon pihalla.

Pitkäsilta Kaisaniemenlahden suunnalta.

Kohti Hakaniemeä. Keskellä Kallion kirkko ja Arena-talo.

Entinen Elannon tavaratalo Hakaniemen torin laidalla, nyt S-ryhmän omistuksessa.

Yksityiskohta tyylikkäästä rakennuksesta Hakaniemen torin itälaidalla.

Helsingin työväentalo, Paasitorni, Siltasaaressa. Rakennus kärsi pahoja vaurioita sisällissodassa 1918.

Mika Waltarin syntymäkoti sijaitsi Siltasaaressa Saariniemenkatu 6:ssa.

Hakaniemen kauppahallin väistötilat Hakaniemen torilla 2018.

Kauppa tuntuu käyvän hyvin kauppahallin väistötiloissa.

Hakaniemen kauppahallin väistötiloissa on tilaa liikkua.

Tauon paikka. Pieni kahvi ja … torttu, ei kun lohileipä!

Kerrostalon sisäänkäynti Säästöpankinrannassa Siltasaaressa.

Hakaniemen tutuksi käyneitä maamerkkejä: ympyrätalo, Arena-talo ja kauppahalli.

 

 

 

 

Mainokset

Tuulihaukan katse

Nuorempana, kymmeniä vuosia sitten tein mielelläni pitkiä kävely- tai pyörälenkkejä Hyvinkäällä ja sen ympäristössä; yksin, vaimoni kanssa tai mäyräkoiramme Allun kanssa. Yksin kulkiessani purin varmaan nuoren miehen stressiä tai työpaineita, eikä mukanani vielä silloin ollut kameraa, mutta kiikarit saattoi olla. Sittemmin on kävelyille tullut mukaan myös kamera, ja halu kuvata lintuja. Vuosi 2018 alkaa kääntyä lopuilleen – päätin käydä läpi tämän vuoden lintukuvani ja nyt erityisesti haukkakuvat. Nuoruusvuosilta muistan elävästi välähdyksen, jossa varpushaukka syöksyy talventörröttäjillä ruokailevien punatulkkujen kimppuun ja iskee yhteen niistä. Tai näen tienvarren kuusikon penkalla rotevan kanahaukan tekemässä selvää jostakin isommasta linnusta. Tai sitten, saan muistikuvan Hausjärven Nyryssä puhelinlangalla istuvasta pienikokoisesta haukasta, jonka selän väritys oli upea tiilenruskea. Tuulihaukka! Se taisi olla ensimmäinen varsinainen tuulihaukkahavaintoni. Enkä voi koskaan unohtaa kuulaassa syyssäässä korkeuksissa kaartelevia hiirihaukkoja – enkä keväällä pohjoiseen matkaavaa hiirihaukan vaaleaa sukulaishaukkaa, piekanaa! 

Siinäkö ne kaikki takavuosien haukkahavaintoni olivat? Ei sentään, mutta ne olivat mieliinpainuvimpia. Kun eläkevuosina on ollut enemmän aikaa kuljeksia luonnossa, kiikaroida ja kuvata lintuja, en aluksi muistanut haukkoja, enkä niitä luonnossa nähnytkään. Se tapahtui vasta vähitellen – ja vähitellen opin myös saamaan niistä jonkinlaisia kuvia. Kamerani ja objektiivini eivät ole mitään ammattilaisen laitteita, mutta kun jotakin ahkerasti puuhastelee, siinä myös pakosta kehittyy. Oman laitteistoni kanssa on päästävä melko lähelle kuvattavaa lintua, muuten kuva jää suttuiseksi. Ja on siinä paljon muutakin, kuten valon suunta ja määrä, tarkennuksen onnistuminen, suljinnopeus, aukko jne. Lentävään lintuun tai lintuparveen tarkennan yleensä 9 pisteen matriisilla ja tietenkin seuraan kohdetta panoroimalla, siis kääntämällä kameraa lintua seuraten. Kerran pääsin kohtuullisen lähelle matalalla lentelevää ruskosuohaukkanaarasta, mutta hellepäivä nostatti maanpinnan yläpuolelle lämpöväreilyn. Pilallehan ne ne kuvat menivät, ja pettymys oli suuri kuin maajoukkuepelaajilla hävityn Moldovia-ottelun jälkeen. Kerrankin arka ruskosuohaukka oli lähietäisyydellä.  

Loppusyksyllä yritin päästä kaveriksi piekanan kanssa ja saada siitä muitakin kuin linnun alapuolelta otettuja kuvia. Monena aamuna kurvasin autollani pellonreunaan, jonka pellon toisella laidalla tiesin piekanan majailevan. Välimatkaa meillä oli alle 100 m. Aika passeli etäisyys, mutta kuinka edes nousta autosta haukan huomaamatta? Monet kerrat kokeilin, mutta huonolla menestyksellä. Viime viikonvaihteessa kehitin uuden taktiikan: hyvissä ajoissa turvavyö irti, kamera laukaisuvalmiiksi syliin, auto hitaasti liu’uttaen, valot pimeinä tienvarren metsäsaarekkeen taakse piiloon – ja sitten ulos varovasti ovia paukauttamatta. Se onnistui, siellä se peto yhä istui! Pääsin jopa astelemaan pellolla muutaman metrin kohti haukkaa ja sain laukaistua useita otoksia, ennen kuin piekana äkkäsi lippismiehen ja otti siivet alleen. Yritys palkittiin, mutta usein on niinkin, että mitä vähemmän yrittää, sitä paremmin onnistuu – pelkällä tuurilla!

Vaikka petolinnut ovat vähentyneet, kyllä niitä on ja niitä näkee, etenkin lintujen syysmuuton aikaan. Peltoaukeiden reunaan vain ihmettelemään, ja kiikarit sekä eväät mukaan. Vuosi oli omalla kohdallani hieno haukkavuosi; tuulihaukka sen aloitti jo huhtikuun lopulla. Tätä siroa haukkalintua seurasin melko tiiviisti koko kauden ajan. Ihailin sen vaivatonta lentoa, lekuttelua saaliin yläpuolella myrskytuulessakin paikallaan pysyen ja ihailin sen rohkeaa kisailua isompien haukkojen sekä varisten kanssa. Kävin jopa tuulihaukan pesälaatikolla aina silloin tällöin katselemassa poikasten kehittymistä. Kerran emo oli juuri tuonut poikasilleen ruokaa. Se oli liikkumattomana pesän alapuolella ikkunan pielilaudan päällä, ja katse oli tiiviisti kohti kirjoittajaa. Se katse … Ei se ollut vihamielinen, mutta tiukka se oli! Voisiko itsekin yrittää viritellä tuollaista ilmettä kasvoilleen? No, ei siitä taida eläkeläismiehelle olla enää mitään iloa eikä hyötyä. Paitsi ehkä joskus sitten elämän loppusuoralla, tehostetun palveluasumisen ehdoista ja yksityiskohdista sovittaessa?

Kevät on tullut! Vesilintujen jälkeen saapuvat joutsenet, kurjet ja hanhet – ja pian myös haukat.

Tuulihaukka palasi kotipellolleen huhtikuun lopussa.

Tuulihaukkaa näkee peltoaukeilla yleisesti joko lekuttelemassa saaliin perässä tai tarkkailemassa ympäristöä.

Tuulihaukka avasi vuoden haukkasesonkini. Pääsin lähes kasvotusten yhden suosikkihaukkani kanssa.

Matala, ruoikkoinen Ridasjärvi on mieluinen paikka mm. ruskosuohaukalle, nuolihaukalle ja sääkselle.

Komea, suurikokoinen ruskosuohaukka on melko arka lintu. Vasemmalla koiras, oikealla rantapusikossa piilottelee naarasruskosuohaukka.

Kaverini Timo Kytäjärven maapadolla.

Hiirihaukan ylilento.

Sinisuohaukkanaaras auringonkukkien yllä.

Sinisuohaukka iskemässä saaliiseen.

Komea, melko peloton sinisuohaukka. Valkoinen yläperä on suohaukoille tyypillinen. Ruskosuohaukalla sitä ei ole.

Tuulihaukka (ylinnä) leikittelee varisten kanssa.

Tuulihaukan pesälaatikossa alkaa olla jo ahdasta. Kuva päivätty 12.7.

Tuulihaukka vahtii pesälaatikkoaan.

Tuulihaukan katse.

Punarinta piilottelee rakennuksen suojissa.

Syksy saapuu haukkapellolle.

Piekana saapui viimein pohjoisesta ehkä talvehtimaan haukkapellolle. Tuulihaukkaa ei enää näkynyt.

Komea piekana.

Piekanan mustavalkoiset pyrstösulat näkyvät pitkälle.

Piekana laskeutuu puuhun aamuauringossa.

Syksyn aamu-usva haukkapellolla.

Metsäkauriit katselevat haukkakuvaajaa.

Monet haukat ovat jo lähteneet, mutta korpit jäävät aluetta vartioimaan.

Taajaman takana taikamaa

Kaupungin taajama-alue päättyy länsisuunnalla moottoritiehen, tai oikeastaan jo moottoritien vieressä kulkevaan vanhaan 3-tiehen. Moottoritien länsipuolella on vielä huoltoasema-, erikoisliike- ja ruokapalvelukeskittymät, mutta kun näiden jälkeen suuntaat länteenpäin, tulet totaaliselle maaseudulle. Taloja on enää harvakseen ja niitä ympäröi laajat peltoalueet. Täällä, jo noin kilometrin päässä moottoritiestä, alkaa tapahtua merkillisiä asioita. Siirry pois aluetta halkovalta ainoalta asfalttitieltä jollekin pienemmistä hiekkateistä ja pysähdy. On hiljaista, liikenteen melu ei tänne enää kuulu. Muita ääniä kyllä kuulee: kevätaamuna konserttiaan pitävät kiuru ja hyyppä, mutta vielä kuuluvampi ääni tulee ensimmäisen pellon vallanneelta kuovilta. Nyt elokuussa samaa peltoa isännöivät kymmenet kurjet, ja sieltähän sitä ääntä lähtee! Kun nostat katseesi yli metsänreunan, saatat nähdä jonkun isomman linnun kaartelevan korkeuksissa. Ehkä haukka? Se voisi olla nopea tuulihaukka tai verkkaisempi hiirihaukka, tai jokin jo muuttomatkansa aloittanut suohaukka. Ruskosuohaukka on täällä yleisin suohaukka, mutta runsas pari viikkoa sitten kolmen haukan kisailijoista yksi olikin melko harvinainen arosuohaukka! Haukat ovat vähitellen lisääntyneet peltojen yllä hiljaisen kesän jälkeen, eikä kestä kauan, kun saadaan täydennystä lapin tuntureiltakin. Silloin saapuu alueelle uljas piekana ja asettuu tutulle tähystyspaikalleen lehdettömän koivun ylimmille oksille.

Olin taas kerran lähtenyt aamupäivän haukkaretkelleni. Elokuinen aamu oli aurinkoinen ja vielä hyvin lämmin. Haukkoja ei nyt näkynyt, mutta kauempaa, vasemmalla puolellani, näin sänkipellolla liikettä. Suoraan kohti tuli kovaa kyytiä kookas valkohäntäkauris ja sen perässä täplikäs vasa! Ne eivät jarrutelleet ennen kuin kuulivat kamerani ääniä. Silloin emä vain rauhallisesti pysähtyi, kääntyili ylväänä paikoillaan, käänteli päätään ja korviaan, ei saanut oikein selvää vaaran aiheuttajasta –  ja antoi samalla kuvata itseään sekä vasaa ihan joka kantilta! Upea hetki, jollainen ei luonnossa kulkevalle monta kertaa toistu. Toisena aamuna, samalla paikalla luulin näkeväni jopa ilveksen! Ei ihan tärpännyt. Puiden varjo peitti pellon kivellä liikkumattomana makaavan eläimen yksityiskohdat. Iso se oli, mutta tupsukorvia ei tällä otuksella ollut. Kun kiikareilla katsoin tarkemmin, huomasin eläimen kaulassa punaisen silkkinauhan ja siihen kiinnitetyn pienen tiu’un. Se oli lähitalon kookas mirri, joka oli hankkimassa luomuaamupalaansa suoraan pellolta! Pitkään siinä toisiamme tapiteltiin, mutta viimein kissa kyllästyi ja lähti hiipimään kohti kotitaloaan. Sain aika hyviä kuvia, mutta luulen, etten niitä luontokuvakilpailuun kuitenkaan lähetä.

Kaupungin itäpuolellakin on taikamaa. Kutsun sitä ”taikamaa kakkoseksi”. Se ei ole ihan edellisen veroinen ja matkaakin tulee taajamasta paljon enemmän. Kakkoseen kyllä vie pyörätie, jota vasta kaupungin länsipuolelle suunnitellaan. Kiinnostukseni kohteita joutuu kakkosessa tarkkailemaan lintutornista tai kilometrin päässä olevalta venerannalta. Jos tämän välimatkan taitat jalkaisin, pidä hatustasi kiinni, lukuisat rekat voivat tempaista rakkaan lippiksesi mukanaan. Lähdin eräänä hellepäivänä katselemaan saisinko nähdä ja kuvata ruskosuohaukkaa, jota täällä vuorenvarmasti tapaa. Odotusta riitti ja eväitä kului aurinkoisella lavalla 5 metrin korkeudessa. Hiljaista oli. Laskeuduin viimein alas ja siirryin venerannalle. Nyt tarkkana, ruskis voi tulla hetkellä millä hyvänsä. Ei vain kuulunut, mutta koiranulkoiluttaja tuli juttuseuraksi. Käänsin järvelle selkäni ja antauduin keskusteluun, vain hetkeksi. Ja sehän riitti. Kun käännyin järvelle päin, lähellä rantaviivaa lentänyt ruskosuohaukka oli ohittanut venerannan ja meni jo kauempana lintutornia kohti! Voi änkeröinen, olisi Pikku Kakkosen Pelle Hermanni huudahtanut! Missasin ainutlaatuisen hetkeni. Lohdutukseksi sain tarkkailla nuolihaukan armotonta saalistuslentoa, ja liitelihän siellä korkeuksissa myös upea kalasääski. Ihminen tarvitsee taikamaita, vähintään ykkösen ja kakkosen. Ne eivät kissaa ilvekseksi muuta, mutta jo parin tunnin vaeltelu hiljaisessa maalaismaisemassa saa hypotalamuksen tyvitumakkeissa liikettä, niin että taas kestää arjessa sen, mitä ihmisen on kestettävä.

Kurjet ovat vallanneet pellon, jota keväällä hallinnoi kuovi.

Kurjet vaihtavat ruokailu- ja levähdyspeltoa.

Valkohäntäkauriin ja vasan yllättävä kohtaaminen

Emä pysäytti viimeinen vauhtinsa.

Valkohäntäkauris ei tiennyt, oliko vaara lähellä.

Oli parasta palata sinne, mistä pellolle tultiin.

Maatilan kissa sai kuvaajan mielikuvituksen liikkeelle. Ilveskö kivellä?

Vielä on niityllä kukkivia kasveja.

Seurasin pitkään kolmen haukan kisailua. Tuulihaukka ahdisteli sitkeästi kotipellolleen tullutta arosuohaukkaa.

Pohjoisen keltavästäräkit siirtyvät etelämmäksi.

Keltavästäräkki.

Auringonkukat ja pikkuvarpuset.

Auringonkukka.

Kytäjärvi elokuun puolivälissä.

Tiklit Kytäjärven reunamilla.

Kytäjärven maapadon kasvillisuus houkuttelee perhosia. Ohdakeperhonen oli ahkera vierailija.

Gammayökkösiä näkyi todella runsaasti heinä-elokuun vaihteessa.

Hiirihaukkaa näki keskikesällä harvoin, syksyllä toivottavasti useammin.

Haukka siirtää saalistaan rauhallisempaan paikkaan. Kynsissä lienee peltopyy, jota alueella tarhataan.

Pikkulepinkäinen jokivarren puussa.

Taikamaan tunnelmaa.

Tuulihaukka, joka on kotiutunut näille pelloille.

Ridasjävi.

Kurjet Ridasjärven matalassa vedessä.

Nuolihaukka saalistaa sudenkorentoja – ja onnistuu!

Ruskosuohaukka lähti yllättäen lentoon rantapensaikosta.

Ruskosuohaukka kotijärvellään.

Ridasjärvi ja kalastajat.

Colias palaeno

Kun metsä ja tienvarren pusikot jo keskikesällä hiljenevät lintujen liikkeistä ja äänistä, tulee luonnontarkkailijalle hätiin perhoset, nuo kaikkien taiteilijoiden ja muotoilijoiden innoituksen lähteet. Ehkä tunnen lintumaailman paremmin omakseni, mutta tänä kesänä olen opiskellut myös perhosia ja yrittänyt päntätä päähäni kaikki parikymmentä sinisiipilajia ja saman määrän hopeatäpliä. Maastokäyntien ja valokuvieni hyvänä apuna tunnistamisessa on ollut Dick Forsmanin ja Olli Vesikon yhdessä tekemä ”Päiväperhoset Suomen luonnossa” -kirja sekä netistä valokuvaus- ja perhosharrastajien sivusto ”Suomen perhoset” . Jos haukkaa tai kotkaa saa seurata kohtalaisen läheltä ja onnistuu vieläpä tallentamaan tilanteen valokuvaksi, on se jonkinlainen lintupäivän täyttymys. Samat kutinat tulee myös komean haapaperhosen yllättävästä tapaamisesta metsätiellä, ja hetkestä, kun se laajojen kaarrostensa jälkeen laskeutuukin ihan lähellesi. Olit jo luullut sen ottavan lisää korkeutta ja lentäneen tavoittamattomiin.

Päiväperhosia voi tarkkailla, talvea lukuunottamatta, ympäri vuoden. Ensimmäisten sinivuokkojen ja leskenlehtien aikaan on jo hyvät mahdollisuudet nähdä ainakin sitruunaperhonen. Se talvehtii aikuisena, joten ensimmäiset kevätlämpimät saavat sen pian lentelemään pälvipaikoille. Tänä vuonna kirjasin oman ensimmäisen sitruunaperhoseni päiväyksellä 9.4. Kun paju aloittaa kukintansa, lisääntyy perhosten määrä nopeasti. Ruskeanharmaaseen kevään taustaväriin ilmestyy väriläikkiä, kun myös neito- ja nokkosperhonen sekä suruvaippa heräävät lentelemään. Ne kaikki talvehtivat aikuisina. Kasvillisuuden ja kukkien lisääntyessä saa pian pinkoa vikkelän auroraperhoskoiraan perässä, ja ihmetellä, milloin se malttaa pysähtyä, ja mihin? Kohta tulee mukaan karttaperhonen, usein hyvinkin runsaana, vaikka joutuukin kokemaan yhden muodonvaihdoksen ennen siivilleen nousemista – se kun talvehtii koteloasteella. Vähän juhannuksen jälkeen kävelin Hyvinkäällä syrjäisellä metsätiellä, joka kaartui runsaiden tienvarsikukintojen ja valoisien niittyjen läpi. Uskalsin toivoa näkeväni ohdakkeiden kukinnoilla ohdakeperhosen – ja kas, siinä se vain olikin! Perhonen oli menettänyt osan toisista siivistään, muuttomatkallako vai lintujen auhdistelemana? Seuraavana päivänä näin samoissa kukinnoissa taas ohdakeperhosen! Tämä oli eri yksilö, joka oli säilynyt pitkästä vaelluksestaan Suomeen ehjempänä.

Itse on ollut säilyä ehjänä eräällä perhosretkelläni. Kohteenani oli mökkimme lähellä oleva lampi ja sitä ympäröivä suo. Kävelin aluksi hyväkuntoisia pitkospuita ja tarkkailin suolammen ympäristössä lenteleviä hyönteisiä. Sinisiipiä ja sudenkorentoja vilahteli siellä täällä, mutta sitten näin kauempana jotakin keltaista. Se ei ollut sitruunaperhonen, vaan jokin muu? Sinne perään! Hyppäsin kamera laukaisuvalmiina pois pitkospuilta ja lähdin kiireellä tavoittelemaan sitä keltaista. Sitten tapahtui jotakin merkillistä! Huomasin yhtäkkiä olevani rähmälläni suolla vaivaiskoivujen ja hillanlehtien keskellä; toinen jalka oli uponnut nivusia myöten suohon ja toinen oli koukistunut linkkuun alleni. Sain kuin sainkin itseni kammettua ylös suomudasta. Kävely lähti vähitellen sujumaan, vaikka polveani aristi ja toista jalkaa painoi saapas, joka oli täynnä vettä ja suomutaa. Missä vaiheessa sain otettua kuvan siitä keltaisesta, en oikein muista. Suokeltaperhonen (Colias palaeno) oli kuitenkin piirtynyt kamerani kennolle, ja kamerakin oli ihme kyllä täysin ehjä ja kuiva. Lupasin vaimolleni olla enää menemättä soille tai koskille. Lupaus on melkein pitänyt. Olen ainakin pitänyt vastedes varani, luulen!

(Seuraavat päiväperhoskuvat ja yksi mittari on kuvattu Hyvinkäällä ja Tammelassa touko–heinäkuussa v. 2018).

 

Auroraperhonen, koiras

Kangasperhonen

Karttaperhonen

Amiraali

Kesäinen peltomaisema Hyvinkään Kytäjällä

Suruvaippa

Neitoperhonen

Juolukkasinisiipi suokukalla

Hopeasinisiipi, naaras

Ketohopeatäplä

Lanttuperhonen

Sinisiipi ja horsmat

Loistokultasiipi

Loistokultasiipi

Mustatäplähiipijä, koiras

Eksoottisen näköinen nokimittari – ei päiväperhonen

Nokkosperhonen

Niittyhopeatäplä

Peurankellot

Ohdakeperhonen

Mesiangervot

Orvokkihopeatäplä

Täpläpapurikko

Tesmaperhonen. Yleinen, vikkelään liikkuva päiväperhonen

Metsänokiperhonen. Alkoi runsastua tänä vuonna vasta heinäkuun puolivälin jälkeen.

Kookas, aina säväyttävä ritari.

Pitkospuut

Suokeltaperhonen (Colias palaeno)

 

Yhtenä kesäaamuna

Onko metsä jo linnunlauluista hiljentynyt? Ei ehkä vielä, mutta olisiko jo hiljaisempi kuin viikko sitten? Väistämättä tulee mieleen Eino Leinon herkkä ”Lapin kesä” -runo, jossa surraan ja murehditaan vähän kaikkien asioiden perään – ja apeuden syyksi paljastuu Lapin (Suomen) lyhyt kesä. Laulaja Mamba palauttaa toivon omalla kappaleellaan ”Vielä on kesää jäljellä”, mutta, ei kai sitä sentään vielä soiteta? Emme anna nyt valtaa alakulolle, vaan lähdemme kuuntelemaan alkukesän ääniä ja katselemaan kasvien väriloistoa. Eikä unohdeta tuoksujakaan! Milloin olet viimeksi nuuhkaissut kukkivaa oravanmarjaa, tai juuri nyt kukkivaa vanamoa? Uskomattomia tuoksuja, jotka täyttävät laajat tienoot ja ovat parhaimmillaan tyynenä aamuna tai iltana. Olin jo matkalla omaan eldoradooni kaupungin länsipuolelle. Sään piti olla pilvinen, mutta eikö mitä; aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, kuten hyvin usein tänä keväänä ja alkukesänä. Onneksi silloin tällöin on saatu myös sadetta, mikä on ollut tarpeen kaikelle kansalle: pellosta ansionsa saaville ja pellonreunaa huvikseen kulkeville. Kun lähtee seikkailulle ilman suuria odotuksia, voi kohdata yllättäviä asioita. Kävikö nytkin niin?

Muistelin metsässä muutaman viikon takaista kettukohtaamista. Se tapahtui jokseenkin näillä main. Kettua ei nyt näkynyt, mutta mikä ihme tuolla polulla hitaasti kiemurtelee? Iso musta kyy! Siitä onkin aikaa, kun olen tavannut näin komean yksilön, enkä ehkä koskaan täysin mustaa kyytä. Hetken ajattelin seurustelevani rantakäärmeen kanssa, mutta rantakäärmeen tunnusomaisia pään laikkuja tällä ei ollut. Ja silmän kapea pupilli oli kyyn. Siis, ei liian lähelle, mutta ei myöskään paniikkia. Muutama vuosi sitten kun keräsin vaimoni kanssa kanervia matkalla mökille, melkein työnsin käteni kyykäärmeen selkään, mutta nyt tilanne oli erilainen, kun käärme oli näkyvillä. Jätin kyyn luikertelemaan heinikkoon, ja kohta taas tapahtui: vastaani juoksi rusakko jonkun pelästyttämänä. Oli vähällä, ettei juossut haarojeni välistä. On täällä vilskettä! Tulin kuuntelemaan lintujen aamukonserttia enkä varomaan jokaista askeltani. Nyt kuuluu lauluääni, jota en tunne? Joku voi luulla, että näillä tuntimäärillä luontomiehen pitäisi tuntea kaikki linnut ja niiden äänet, mutta ei se ihan niin ole: lintulajeja on Suomessa yli 470! Opiskelua riittää vielä eläkepäivillä.

Punavarpusen iloista säettä kartanon mailla kuunnellessani tajusin, että tätä lintua en kuulekaan mökkimaisemissamme Tammelassa. Muutoin samoja lajeja löytyy yllättävän paljon: on samat siepot, rastaat, samoja kerttuja, valkoselkätikka, peukaloinen, ruokokerttunen … Viime päivien luontomittelön (ikioma sellainen) Tammela–Hyvinkää voitti Tammela, jos lasketaan mukaan perhosetkin. Tammelassa näin kohtalaisen harvinaisen täpläpapurikon ja myös kansallisperhosemme paatsamasinisiiven – ja yllättävää oli, että molemmat paikat saivat pisteet omista ritariperhosistaan! Viime vuosina on kirjoitettu sekä lintujen että perhosten kantojen romahduksesta (mm. Keskisuomalaisen pääkirjoitus 9.4.2018). Ikävä kyllä, on siinä perää rivimiehenkin havaintojen mukaan. Luontolenkkini paluumatkalla tulin kapean virran sillalle ja kurkkasin alas nähdäkseni piilottelevan rantasipin. Rantasipin ääni kyllä kuului, mutta lintua ei näkynyt. Sen sijaan näin heinikossa, hyvin lähellä laulujoutsenperheen. Kohtaaminen sujui rauhallisesti, joutsenten poikaset eivät ihmistä mitenkään säikkyneet – niillä oli rajaton luottamus emojensa turvaan ja viisauteen. Näin kun voisi olla myös ihmispopulaatiossa. Viisaat päättäjät luovisivat meidät kuiville vaikka minkälaisista mikromuovi- tai myrkkyongelmista!

Hevoset kesäpäivänä Kytäjän kartanon mailla. Keltainen rakennus entinen kapearaiteisen radan asemarakennus.

Kytäjän kartano ei ole enää vuosien takaisessa loistossaan. Rakennus ollut tyhjillään vuosikaudet.

Ulkoilupolulla musta kyy.

Ei kannata lähestyä

Vielä kukkii juhannuskukka metsäkurjenpolvi.

Metsikön ja pihojen asukki kirjosieppo

Rusakko laittoi jarrut päälle juuri ennen kuvaajaa.

Niittyhopeatäplä. Tämän vuoden kesäkuussa hyvin yleinen.

Alkukesän upeimpia päiväperhosiamme ritari!

Lupiinit

Niittynätkelmä

Punarinta. Laulua ei kuule niin runsaasti kuin aiemmin?

Harakankellot

Harmaasieppo kotimetsässään

Harmaasieppo pyrähtää

Kytäjärveä vanhan viinatehtaan ja kaupan nurkalta

Kansallisperhosemme paatsamasinisiipi, naaras (kuvattu Tammelan Heinijärvellä)

Täpläpapurikko (kuvattu Tammelan Heinijärvellä)

Peukaloinen pesänsä lähettyvillä

Telkkälampi ja taaempana Kytäjärvi

Telkkäemo ja poikanen kotilammellaan. Poikanen on kasvanut kovasti.

Myös lammella viihtynyt sorsapoikue voi hyvin.

Laulujoutsenperhe pienehkössä vesialtaassa. Missä on ollut perheen pesä?

Armoton toukokuu

Joskus saa kaikkea ihan liikaa ja liian lyhyessä ajassa. Esimerkkejä löytyy. Näin voi käydä lapselle, joka hukutetaan jouluaattona valtavaan lahjapakettivuoreen. Tiedämme tapauksia myös firman pikkujouluista, joissa tarjoilu pelaa ylitsevuotavasti ja huomattavasti paremmin kuin osastopäällikön jalat. Voi tulla myös sellainen toukokuu, joka rikkoo kaikki lämpöennätykset ja saa hetkessä luonnon valmiiksi – liian pian. Tänä keväänä on todella pitänyt kiirettä, jos on yrittänyt kirjata ylös, mikä kasvi on kulloinkin puhjennut kukkaan tai mikä muuttolintu on liittynyt siivekkäiden sekakuoroon. Jos kuumuus jo ahdistaa, kannattaa muistella vuoden 2017 toukokuuta. Se oli vuosituhannen kylmin toukokuu! Mutta vielä paremmaksi pantiin vuonna 1966, jolloin esim. Lahdessa toukokuun keskilämpötila oli 6,5°C! Kirjoittaja suoritti silloin varusmiespalveluaan Haminassa, ja muistaa hyvin, että vapun tienoilla vielä hiihdeltiin Haminan–Virolahden metsissä! Ja tottakai vedettiin raskasta ahkiota, joka aina alamäissä pyrki menemään omille teilleen – mäen ainoan kuusennäreen tai kannon väärältä puolelta, tietenkin!

Kun eläkeläisellä on aikaa, ja liike on lääke, olen ottanut tavakseni lähes päivittäin lähteä monituntisille kävelyilleni lähiluontoon. Olalle heittämäni reppu on täynnä tavaraa, ihan kuin armeijan aikoina. Selvyyden vuoksi sanottakoon, että elämääni kuuluu kyllä paljon muutakin, kuten lasten ja lastenlasten auttamista, kirjastossa ja kaupassa käymistä, sängyn petaamista ja muitakin kotitöitä. Nyt on kuitenkin kiireesti mentävä, koska eilen olin ollut kuulevinani punavarpusen laulua vanhan sähkölaitoksen jokilehdosta: ”Nice to meet you!”. Niinhän se lintu tervehtii ja tulee esille pusikosta melko ujostelematta. Alueella pyörähtelevät myös jo tutuksi tullut sirittäjä sekä piilotteleva punarinta. Ne löytyvät joka kevät samoista paikoista, jopa samojen puiden samoilta oksilta. Kun eräänä aamuna lähestyin lehtoaluetta, huomasin kauempana hiekkatiellä jonkin hahmon. Mikä se oli? Katsoin kameran etsimen läpi ja näin nuoren ketun lähestyvän. Ketulla oli silmät lähes kiinni ja jokin keppi suussaan? Annoin sen vielä tulla lähemmäksi, mutta viimein repolainen kuuli kameran äänen ja sai jalat alleen. Ei taida helle ja kuivuus olla ketunkaan mieleen. Kanalinnun tilalla oli roikotettavana vain kuivunut keppi!

Eräänä päivänä päätin ottaa luontoharrastukseni rauhallisemmin enkä lähtisi säntäilemään metsiin kaupungin ulkopuolelle. Miksen voisi tarkkailla luontoa kotipihaltamme – kuulostella sieltä sieppoa ja punarintaa? Vein kahvikupposen ja aamulehden takapihalle ja rentouduin. Tämähän on mukavaa, mutta sitten … Naapuri alkoi kohta leikata nurmikkoaan (käsipelillä kylläkin), ja pian kuului myös moottorileikkurin möreä ääni, kun huoltoyhtiön pojat aloittivat päivänsä. Mitähän ääniä seuraavaksi? No tietenkin, olin unohtanut taloyhtiömme julkisivukorjaajat; naulapyssyllä uusia lautoja kiinni yläkolmioon eikä yhtään kauempana kuin oman asuntomme ulkoseinällä! Myös roska-auto tuli kierrokselleen juuri tänä aamuna, enkä voinut olla taustalta kuulematta junan kolketta ja lentokoneen kumua. Aamukonserttini loppufanfaarin vetäisi naapuriyhtiön puunkaataja. Husse käyntiin ja kierrokset tappiin! Tämä riitti, reppu kuntoon, loput kahvit mukaan ja oikopäätä täältä pois, rauhallisempiin maisemiin! Kytäjärven maapadolla sain seurakseni säksättävän ruokokerttusen. Tyynessä säässä kerttunen tikkasi kuin telavikainen offsetkone – se ei juuri Hussen pärinälle hävinnyt! Toukokuu on armoton kuukausi. Ei riitä, että se olisi ollut vain kuiva, meluisa ja kuuma. Pian vapun jälkeen tehtiin hyppy suoraan keskikesään. Tuntui samalta kuin lehteillessäni rakkaalta vaimolta saamaani tuoretta lahjakirjaa ”Koko perheen värikasvio” (Juha Laaksonen). Kirjassa ei ollut sisällystä eikä johdantoa – kirja alkoi suoraan sivulta 34!

(Ps. Sain vaihdetuksi Laaksosen kirjan asianmukaiseen, ”kokonaiseen” kappaleeseen. Se oli hyllyn viimeinen.)

Tuulihaukka on palannut pesimäalueelleen jo huhtikuun lopulla.

Kaverini tuulihaukka. Halusi tervehtiä ihan lähietäisyydeltä.

Vapun aikoihin sinivuokot runsastuivat.

Pölyttäjät ovat aloittaneet tärkeän työnsä.

Peippo on laskeutunut vielä lehdettömälle puulle.

Hanhet viipyvät vielä hetken ennen pitkää matkaansa pohjoisemmaksi.

Hanhet lähtevät.

Kytäjärvi toukokuun alkupäivinä.

Pajusirkku, yksi järven rantaruoikon kesäasukeista.

Nurmijärven Nukarinkoskella jo vihertää.

Nurmijärven Nukarinkoski

Valkovuokot runsaimmillaan äitienpäivän aikoihin.

Sepelkyyhky antoi lähestyä melkein kosketusetäisyydelle.

Kosteikkojen kevätlinnunsilmä.

Kalatiira kuuluttaa kevään tulleen.

Karttaperhonen

Ketunleipä

Vilkas auroraperhonen ei kovin usein pysähtele.

Kartanontien uninen kettu

Nyt silmät auki! Tiellä on muitakin.

Kuikkien soidinmenoja Tammelan Heinijärvellä

Kuikka ilta-auringossa

Punakylkirastas

Pienen odottelun jälkeen punavarpunen tuli näkyville.

Peloton sirittäjä. Se antoi kuvata itseään rauhassa, mutta eräänä päivänä sen laulua ei kuulunut. Haudonta oli alkanut?

Telkkätytöt.

Voikukat

Nurmitädykekin jo kukassa!

Naarassieppo antaa huutia urossiepolle. Syytä emme tiedä.

Metsäkurjenpolvi.

Kesä on tullut. Kytäjän kartanontie.

 

Huhtikuun huilut ja karheat torvet

Nurmijärven Rantakulmalla Vantaanjoessa on pieni koskentapainen; joki pysyy avoimena kovinakin pakkastalvina. Sulassa saattoi olla jo kevään ensimmäisiä vesilintuja, vaikkei niitä kauempaa nähnytkään. Astelin varovasti pakkasyön kovettamalla hangella kohti joentörmän latoa, joka kätki taakseen sulan ja joen leveimmän kohdan. Olin aavistanut oikein, sieltä niitä löytyi! Kymmenkunta laulujoutsenta ja saman verran sinisorsia käänsi päätään kohti yhtäkkiä esille tullutta kulkijaa. Vetäydyin vähän sivummalle ja otin samalla kuvia joessa lipuvista joutsenista. Silloin huomasin sinisorsien joukossa yhden pienemmän sorsalinnun. Se oli uivelo! Jostakin lajinimi tuli mieleeni, mutta en ollut tiennyt, että uivelo on sinisorsaa paljon pienempi. En saanut naarasuiveloa pitkään ihastella, sillä kun pienen joenvarsilenkin jälkeen tulin ladolle uudelleen, oli uivelo kadonnut! Tuntui kuin pohjoiseen matkaava pieni uivelo olisi ollut isompien, sorsien ja joutsenten erityissuojeluksessa. Joku luontokokemus jää toisia paremmin mieleen – Rantakulman uivelopäivä oli sellainen.

Huhtikuun alussa oli vielä kovia yöpakkasia, mutta vähitellen, ja yhden aamuöisen lumipyryn jälkeen, kevät alkoi viimein edetä. Hyvinkään länsipuolen peltoalueista on viimeisen kymmenen vuoden aikana tullut todella hyviä isojen lintujen muutonseurantapaikkoja. Tänä talvena on alueella nähty myös monia talvehtijoita, kuten piekana ja hiirihaukka. Pelloille oli jäänyt talveksi myös pieni laulujoutsenten joukko odottamaan ankarasta dieetistä vapauttavaa kevättä. Torstaina 12. huhtikuuta heräsin aikaisin ja otin suunnaksi Kytäjän pellot. Ihmettelisin, elleivät torvet ja pasuunat raikuisi kuulaassa, hiljaisessa varhaiskevään aamussa! Taajaman ulkopuolella pysähdyin hetkeksi katselemaan (muutaman kymmenen kuvan verran) töyhtöhyyppien lentonäytöstä. Hyypät olivat tulleet heti, kun nurmea oli alkanut paljastua lumen alta. Tänne asettuisi lopulta vain muutama pari, muut hakisivat toisaalta oman pesimäreviirinsä. Vielä pystyin kuulemaan hyyppien kimakat äänet. Eihän tässä ollut hädän päivää, kun päiväkin näytti lämpenevän!

Tulin peltoaluetta halkovalle hiekkatielle juuri oikeaan aikaan. Vähän lännempänä majailleet valtavat hanhijoukot olivat parhaillaan siirtymässä uuteen laidunpaikkaan. Nyt ne parkkeerasivat Kytäjoen reunamille – ja lensivät suoraan ylitseni! Siellä kaakattivat ja kähisivät metsä- ja tundrahanhet, valkoposkihanhet ja kanadanhanhet. Kovinta ääntä pitivät kuitenkin laulujoutsenet. Eri hanhet ja joutsenet mahtuvat täällä samoille peltolaikuille ilman suurempia ongelmia, mutta pesimäpaikoilla on tilanne toinen. Mökkijärvellemme ei pesivä laulujoutsen kanadanhanhea päästä. Mitä nyt tapahtuu? Tuhatpäinen hanhijoukkio lennähti ilmaan, ja kaikki torvet soivat. Katselimme pienellä harrastajaporukalla, mistä hanhien pelästyminen johtui. Tuolla! Metsikön takaa tuli näkyville yksinäinen iso lintu laiskanoloisesti siipiään käyttäen. Ei ollut hiirihaukka, vaan komea maakotka! Nuori maakotka vaaleine siipilaikkuinen. Saalista olisi ollut tarjolla vaikka kuinka, mutta miten tehdä yllättävä hyökkäys, kun tuhannet silmäparit valvovat ilmatilaa. Maakotka ymmärsi tilanteen mahdottomuuden – tänään se ei hanhea jaloissaan roikottaisi. Se jatkoi matkaansa itään päin. Hanhet rauhottuivat pian ja peltoalueelle laskeutui rauha. Nyt kuului jo kiurunkin liverrys.

Vantaanjoen sulapaikka Nurmijärven Rantakulmalla.

Joen jääkannella naarasuivelo sinisorsien ja laulujoutsenten suojeluksessa.

Uivelo otti pieniä lentopyrähdyksiä – ja katosi sitten lopulta jatkamaan matkaansa pohjoiseen.

Töyhtöhyypät ovat jo parinsa valinneet.

Hyvinkään Kytäjän pelloilla on tilaa kaikille muuttajille, myös kurjille.

Kurjet ottavat korkeutta ja jatkavat matkaansa.

Lintupelloilta tapaa usein myös komeita kuusipeuroja.

Nyt tulevat hanhet!

Vielä uusille tulijoille riittää tilaa.

Laulujoutsenia tulee pieninä joukkoina. Joutsenia on myös talvehtinut Kytäjän pelloilla.

Joen reunamilla, metsän varjossa, on vielä runsaasti lunta.

Paikallinen sinitiainen ihmettelee yhtäkkiä lisääntynyttä ilmaliikennettä.

Metsähanhia

Valkoposkihanhia

Tundrahanhet

Ylempänä metsähanhet ja alempana kanadanhanhet.

Kevään ensimmäisiä kukkia: leskenlehti ja sinivuokot.

Kottaraisia. Täyden kympin laulajia. Pysähdy kuuntelemaan!

Koirassinisuohaukka saalistaa.

Maakotka lennähti hetkeksi peltoalueen ylle. Kotka oli harmittavan kaukana.

Pelloilla taas rauha maassa, uusia joutsenia tulee etelästä päin.

Kiuru tuo kevään. Onko niitä yhtä paljon kuin viime vuonna?

Kiurut kotipellollaan.