Kevättalvi 2023

Vuosi on jo pitkällä eikä mies ole vielä tehnyt elettäkään uuden blogikirjoituksen suhteen. Mikäs nyt, alkaako ikä jo painaa, ehtyykö luomisvoima? No, niinkin voi jossakin määrin sanoa. Tai sitten on niin, että kun tulee ikää, nousee myös riman korkeus – kaikessa tekemisessä. Ehkä ei sittenkään. Alkanut vuosi ja edellisen vuoden loppupuoli on ollut kohdallani vain aika erikoinen, työntäyteinen, mutta kerron siitä enemmän lopuksi. Toisaalta, nuorempana näytti juttua ja blogeja syntyvän paljon helpommin kuin myöhemmin, niitä syntyi jopa päivätyön ohessa ja parikin tarinaa viikossa. Yritän taas tavoitella sitä tekemisen helppoutta, kun ennen työpäivää piskuisessa toimistossamme tein usein ensin valmiiksi blogin ja vasta sitten tartuin päivän töihin! 

Onko vuosi 2023 ja sen kevättalvi ollut jotenkin erikoinen, lumisempi ja kylmempi kuin aikaisemmat? Kurkataan vähän tilastoja – tai oikeammin, kurkkaan omia vuosien takaisia kevätkuvia ja pitämääni päiväkirjaa. Paljastuu, että edelliset viisi vuotta ovat kaikki olleet melko samanlaisia sään ja lumipeitteen suhteen kuin tämä kevättalvi. Poikkeuksen tekee koronakevät 2020. Silloin talvi ja kevättalvi olivat vähälumisia, ja sinivuokot nousivat etelä-Suomessa maasta jo maaliskuun puolivälissä. No, kohtalaisen lyhyt takatalvi runsaine lumisateineen yllätti myös sinä vuonna, huhtikuussa. Nyt maaliskuun lopulla 2023 varmasti jo haikaillaan lämpimien perään – ja sitä tekevät myös monet maahamme jo tulleet muuttolinnut. 

Aika ajoin olen käynyt katsastamassa talvehtivien ja tänne aikaisin tulleiden lintujen tilanteen, mutta melko hiljaista on ollut aina maaliskuun puoliväliin asti. Talvehtivia lintuja on näkynyt vähän, mutta laulujoutsenia alkoi ilmaantua maaliskuun alussa, ja ensimmäisen kiurun kuvasin Hyvinkää taivaalta 19.3. Töyhtöhyyppiäkin alkoi saapua kotipelloilleen pienissä parvissa maaliskuun puolivälissä. Tulihan sieltä myös kottaraiset ja hanhiparvet! Lauantai 25.3. oli pilvinen, lämpöä vain parisen astetta. Päätin lähteä muutaman tunnin rundille lähinnä kait vain ulkoilemaan. Tuuli oli ankara, jouduin laskemaan lippikseni korvaläpätkin alas. Nyt en luovuta, koukkaan vielä tutun Kytäjoen halkoman peltoaukean, josko siellä olisi jotakin. Ja olihan siellä. Jokin vähän erikoisempi, vaaleiden pikkulintujen parvi lennähteli pellon yllä välillä laskeutuen alas ja taas ponnahtaen lyhyeen kaarteluun. Siinä ne lensivät, pulmuset, joita en ollut tavannut moneen vuoteen! Eivät tienneet pulmuset, että saman päivän iltana peltoaukea peittyisi paksuun lumikerrokseen – muuttomatkalle tuli hetkeksi täysi pysähdys. Takatalven lumipeite kasvoi kymmenillä senteillä seuraavien päivien tuiskuissa.

Kirjoittajan päiväohjelma on saanut merkillisen käänteen. Jokin sai miehen hakemaan Hyvinkään kaupungille töihin, vanhoilla päivillään. Laitoin jo lokakuussa hakemuksen rekryyn tavoitteena tehdä opettajan sijaisuuksia kaupungin peruskouluissa. En kertonut vaimollenikaan hakemuksesta mitään, kunnes sain kutsun kaupungintalolle haastatteluun. Läpi meni, ja haastattelun jälkeisenä maanantaina huomasin olevani aamulla klo 8 Aseman koulussa luokan 6 A edessä jonkinlainen sijaisen päiväohjelma kädessäni. Siitä päivästä selvittiin, niin kuin on selvitty jo 40 muustakin koulupäivästä jo 10:ssä kaupungin peruskoulussa eri luokka-asteilla. Upeaa on ollut se, miten hienosti oppilaat sijaisensa hyväksyvät, ja miten voi hetkessä syntyä luottamuksellinen suhde. Kerran tein samalla luokalla useamman päivän sijaisuuden. Ensimmäisenä päivänä eräs tyttö kysyi ” Milloin Anu tulee takaisin?” En osannut sanoa, mutta parin päivän kuluttua joku toinen oppilas kysyi ”Olethan sä meillä vielä huomennakin?”. Muistan sen ja paljon muutakin, kun joskus tämän pestin lopetan. Aikoinaan itseltäni jäi suorittamatta auskultointi, kun olin jo matematiikan ylimääräisen lehtorin vakanssilla kolmena lukuvuonna. Päätin, että voisin hoitaa auskultoinnin v. 2023. Auskultointiani eivät arvioi nyt normaalikoulun kokeneet opettajat, vaan sen tekevät oppilaat, joille olen opettanut murtolukuja, mittakaavaa, palmusunnuntain merkitystä, musiikin kolmisointuja tai lintulaudan lintulajeja sekä niiden ääniä.  

Aikainen helmikuun aamu v. 2023.

Lähimetsissä ja pelloilla oli talvehtivia lintuja melko vähän. Löytyi sentään palokärki ja valkoselkätikka.

Pajunkissat havahduttavat kevään tuloon. Vielä on matkaa pajun kukkimiseen.

Sitkeä isolepinkäinen vahtii mahdollista saalista pellonreunalla. Se pärjää huononkin talven omilla saaliskätköillään.

Keltasirkut löytävät siemeniä pelloilta ja teiden varsilta.

Kesykyyhkyt kevätpuuhissaan hevostallin ikkunasyvennyksessä.

Laulujoutsenten tulon kuulee kauas. Ne ovat usein muuttolinnuista ensimmäisiä.

Lisää joutsenia!

Ehei, tälle pellolle ei suvaita ylimääräisiä!

Lähdetkös siitä, tunkeilija!

Yksinäinen kiuru Hyvinkään taivaalla 19.3.

Töyhtöhyypät tulevat pian kiurujen jälkeen.

Hyypät ovat jo asettuneet kotipellolleen.

Joutsenten, monien hanhien ja sorsien levähdyspaikka tulvivan joen äärellä.

Tundra- ja metsähanhia saapuu suurina lauttoina.

Kanadanhanhet.

Hyvinkään Kytäjällä on täpläkauriiden vahva populaatio.

Täpläkauriiden joukossa oli kaksi täysin valkoista yksilöä.

Varis häätää pois hiirihaukkaa. Oliko haukka jo muuttaja vai yksi harvoista alueella talvehtineista?

Pieni, runsaan 20 yksilön pulmusparvi ilahdutti koleana, tuulisena lauantaina.

Pulmusparvi nousee pellolta herkästi lentoon, mutta laskeutuu taas pian samoille sijoilleen.

Pulmusista koiraalla on puvussaan enemmän valkoista ja siivenkärjet ovat täysin mustat.

Pulmuset eivätkä joutsenet olleet ainoita valkeita lintuja. Sinisorsien joukossa lenteli täysin valkoinen sorsa!

Blogikirjoittaja toivottaa kaikille seuraajilleen Iloista Pääsiäistä!

Read Full Post »

Takatalven linnut

Huhtikuun toinen viikonloppu v. 2022 ei näyttänyt mitenkään keväiseltä. Mutta luontoon, vähän pidemmälle lenkille, oli kuitenkin päästävä, tuli sitten räntää, lunta tai rakeita. Näitä kaikkia tulikin sitten päivän mittaan lauantaina 9.4! Sääkartalla näytti olevan Hyvinkään kohdalla parin tunnin poutainen jakso, ja tällä kerralla se piti kutinsa. Ulos sitten vain, vaikka aamuinen kova räntäkuuro pani vielä epäröimään. Toiveena kirjoittajalla oli paitsi rääkätä kroppaa, myös palauttaa mielen tasapaino perjantai-illan tv-tarjonnan jäljiltä, ja ennen kaikkea, jos mahdollista, nähdä kevään muuttolintuja. Maaliskuun puolelta oli jo havaintona pieni parvi töyhtöhyyppiä, pari kottaraista ja kiurun lauluäänet; huhtikuun puolelta taas kymmenkunta peipposta kotipihan pihlajassa.

Ei siis vielä kovin vilkasta, ja kuinka voisi ollakaan, kun peltoja peittää yhä hanki, jota yöpakkaset öisin kovettavat. Jokien virtapaikat ovat olleet sulina koko talven ja kevään, mutta ei alueen järvet. Muuten, tiesitkö, että Hyvinkäällä on aikoinaan pidetty Meripäivät!?? Totta se on, ensimmäisen kerran v. 1966 ja pari kertaa myöhemmin. Haahkaa en ole täällä ikinä nähnyt enkä naapurin takapihalla kanoottia kummempaa vesipeliä, mutta löytyy kyllä kaksi hyvää lintujärveä: Ridasjärvi ja Kytäjärvi. Kevättulvien aikaan vesilintujen ja kahlaajien näytöksiä esitetään myös tulvapelloilla. Enimmäkseen täällä on tyytyminen pelloilla ja metsissä viihtyviin lajeihin. 

Turha kieltää, takatalveahan tämä. Kun ei lämpene niin ei lämpene, eikä nuo lumikinokset häviä mihinkään ennen vappua, hyvä kun jussiksi. Olin lauantaina aikaisin liikkeellä. Päädyin suosikkimaisemiini, peltoaukeita halkovalle hiekkatielle, ja vaikka en mitään erikoista uskonut näkevänikään, aamun rauha ja hiljaisuus alkoi tehdä omaa työtään – tämäkin riittäisi. Yllättäen lakeus täyttyi äänistä. Kurkiaura hajaantui oikealla puolellani ja linnut laskeutuivat joen partaalla odottavien lajitoverien sekaan. Vain hetken ne olivat aloillaan, huutelivat ja nostelivat kaulojaan, mutta nousivat pian siivilleen ja lähtivät varmaankin etsimään parempia ruokapaikkoja. Ei ollut vielä hanhien aika, vaikka yksittäisiä lauttoja oli jo Uudellamaalla lennellyt. Talvehtivia petolintujakaan ei näkynyt, paitsi yksi. Maaliskuussa jo kuvasin isolepinkäistä, joka tyynesti istui korkean koivun ylimmällä oksalla. Se oli jälleen paikalla, nyt matalamman haapapuun yläoksilla. Isolepinkäinen pärjää talvet, vaikkei olisi hyvä myyrävuosikaan. Talvella voi lintu käyttää hyväkseen syksyllä keräämäänsä ruokavarastoa, josta löytyy yhtä ja toista: myyrää, hiirtä, päästäistä, liskoa ja pikkulintua. Kun olin saanut isolepinkäisen kuvatuksi, alkoi eteläinen taivas nopeasti tummua. Sakea lumikuuro peitti hetkessä näkyvyyden, lauantainen linturetkeni päättyi siihen – lumi peitti myös haaveeni uusista lintulajeista.

Isolepinkäiselle on meille sanoma, joka on ajankohtainen aina. On huolehdittava varmuusvarastoista, on oltava omavarainen. Noin 150 vuotta sitten koettiin Suomessa yksi maan pahimmista väestökatastrofeista kautta aikojen, nälkävuodet. Varmuusvarastoja jo tuolloin oli, mutta ei ehkä sittenkään riittävästi. Kun vuosien 1866–68 keväät ja kesät, talvetkin, olivat todella kylmiä, ei saatu viljaa korjattavaksi eikä jaettavaksi. Suomessa kuoli nälkään ja tauteihin n. 200 000 henkeä, joka oli 8 % koko väestöstä. Lisäksi jo Krimin sodan aikana (1853–1856) Venäjään silloin kuuluneen Suomen rannikkoa ja maan viljavarastoja olivat tuhonneet Yhdistyneen kuningaskunnan sotalaivat pommituksillaan. Vuoden 2022 koleat maalis- ja huhtikuu, takatalvi, johon emme ole viime keväinä tottuneet, ei taida sittenkään olla sietämättömän vaikea. Palmusunnuntai 10.4. oli vielä hitusen tuulisempi ja koleampi päivä kuin edellinen päivä, mutta Hyvinkään Palopurolla tapasin jälleen koiraspeipposen. Se asettui oksalle, availi vähän ääntään ja lyhyen arastelun jälkeen päästi ilmoille kuuluvan ja niin tutun keväisen sävelmänsä – ja sehän kulkee duurissa!

Maalis–huhtikuussa Uudenmaan peltoja peitti tiivis hanki. Välillä hanki jo aleni mutta uutta lunta tuli vielä huhtikuussa eivätkä yöpakkaset hellittäneet.

Karaistuneet laulujoutsenet pärjäävät takatalvenkin avointen jokien äärellä. Usein ne jäävät myös talveksi. 

Ensimmäisiä pieniä hanhiparvia näkyi jo maaliskuun puolella. 

Paju valmistautuu pian kukkimaan.

Kottarainen on yksi aikaisimmista muuttajista. Omat ensimmäiset havaintoni olivat ajalta 19.3.

Peippoparvi näyttäytyi kotipihallamme 6.4. Niille kelpasi syksyltä pihlajaan jäneiden marjojen siemenet.

Maaliskuussa oli lyhyt lämpimämpi jakso. Laulujoutsenet tervehtivät kevättä upeilla trumpettiäänillään.

Kurkia alkoi näkyä horisontissa yhä enemmän.

Kurkien pitkä muuttomatka on päättynyt. Se on saattanut alkaa jopa Pohjois-Afrikasta..

Kurjet laskeutuvat joen partaalla odottavien lajitoverien seuraan.

Kurkia Vantaanjokeen liittyvän Kytäjoen reunalla.

Kevättä ilmassa, vaiko vain kurkien siipisulkia?

Kurjet päättävät vaihtaa maisemaa.

Töyhtöhyypillä on takuulla ongelmia ravinnonsaannissa. 

Rusakko seuraa piilostaan peltoaukean tapahtumia.

Lepän kukinta on jo pitkällä.

Isolepinkäinen on upea ilmestys. Se on pitkäpyrstöinen rastaan kokoinen petolintu, joka koukkupäisellä nokallaan saalistaa niin hiiriä ja myyriä kuin myös pikkulintuja.

Huhtikuun alussa peltoaukean kosteikot ovat yleensä jo sulaneet jäästä ja lumesta.

Ensimmäiset naurulokit tapasin 9.4.

Huhtikuinen lumisade ei tullut yllättäen, mutta se tuli nopeasti.

Pajukissat olivat jo valmiit avautumaan. Heteet ja emikukinnot jäivät juuri sataneen lumen alle.

Varis on kekseliäs lintu, mutta ei senkään ruokapöytä ole kovin runsas ja monipuolinen.

Palmusunnuntaina 10.4. aurinko paistoi muutaman tunnin keski- ja iltapäivällä. Metsähanhien parvi lensi ylitseni idästä päin.

Kallioisen metsikön kätköissä piileksi rastas! Tapasin yleisen mutta harvemmin nähdyn ja aranpuoleisen kulorastaan 10.4.

Hyvinkään Palopurolla peippokoiras asettui tienvarren puunoksalle – ja päästi ilmoille niin tutun kevätsävelmänsä!

Read Full Post »

Pieni metsäretki

Joulu ja joulunpyhät olivat takana, edessä uusi viikko. Maanantaille 28.12. oli ennustettu aurinkoista säätä ja pientä pakkasta – ei hassumpaa ulkoilua ajatellen. Ulkoilu oli ollut vaimoni kanssa ohjelmassa jo Tapaninpäivänä, jolloin kiersimme pitkän kaupunkilenkin kaupungin itäisiin osiin Pavinmäelle. Nyt oli aikomukseni tehdä oma luontolenkkini ja sukeltaa synkkään metsään Usmin suunnalla. Kytäjä-Usmin kallioinen ja rotkoinen maasto on korona-aikana tullut tutuksi monelle etelä-Suomen patikoijalle, mutta sen laajalta alueelta löytää vielä reittejä sekä soita ja lampia, joilla ei muita kulkijoita välttämättä tapaa. Ainoat jäljet lumen peittämillä poluilla olivat tänäänkin metsän omien asukkaiden jättämiä. Aurinko ei nyt näyttäytynyt ja luonto oli hiljainen, todella hiljainen. Alpo Noponen talletti tämän tunnelman Otto Kotilaisen joululauluun Kun joulu on sanoillaan ”ja metsä autio, lauluton”. Kun reittini nousi ylemmäksi, tuntui tuuli navakkana, mutta alempana suurten puiden suojassa tuulta ei huomannut. Jopas nyt kulkijaa laulattaa, kun tuulesta tuli mieleeni Finntrion tutuksi tekemä Bob Dylanin kappale Tuulelta vastauksen saan. Pysähdyin hetkeksi puupinon viereen, kallistelin oikein päätäni ja kuulostelin, vastaisiko tuuli minulle jotakin? Ei sieltä mitään vastausta tullut, ei tietenkään, kun joulusta vielä raukealla ihmisellä ei ollut mitään kysyttävääkään!

Miten erilainen onkaan metsä talvella, vuoden pimeimpänä aikana kuin huhti-toukokuussa, jolloin värien ja äänten runsaudella ei ole mitään rajaa. Kesällä vehreys myös siloittelee hakkuiden jälkiä. Vähälumisena talvena metsän aukot paljastuvat ja puuston yksipuolisuus näkyy selvästi. Lähestyin metsän kätkemää suolampea, joka oli saanut lumipeitteen ja alkoi vähitellen jäätyä, vaikka vuolas puro toi yhä lammelle vettä läheisestä pikku järvestä. Lammen reunamien suopursut nukkuivat talviuntaan, ja käkkärämännyn telkänpönttö oli vailla asukkaita. Istuin alas nuotiopaikan penkille ja hörppäsin termaristani kupposen kuumaa mehua. Kauempana äänteli korppi, ja lähellä rääkäisi närhi, kun jatkoin suolammelta eteenpäin. Muistin hyvin paikat, joissa olin kesällä nähnyt keisarinviitan, paatsamasinisiiven ja monet, monet muuttolinnut. Päiväperhosia on näillä seuduilla vielä entiseen malliin, mutta oliko linnuissa lajien kato jo hyvinkin näkyvää? Metsätiaisia olin maanantain retkelläni toivonut näkeväni, mutta tosiasia on, että reittini varrella tapaa hömö- tai töyhtötiaista enää harvoin kesälläkään. Kun katselen ympärilleni, ymmärrän syyn lajien huonoon tilaan: en juurikaan näe pesimiseen sopivia lahoja pökkelöpuita. Vilkkaamman tien viereinen hakattu metsäala tekee poikkeuksen – hakkuualueelle on jätetty useita lahopuita kaatamatta, ne on enintään katkaistu muutaman metrin korkeudelta! Onnistuuko kolopesijöiden houkuttelu uusiin pesäpuihinsa ja onnistuuko näin lajien runsastuminen?

Hiljainen, hämärä metsä voi olla ulkoilijalle yhtä antoisa kuin elämää ja ääniä täynnä oleva. Eikä ole vaaraa, että lähtisi säntäilemään umpimetsään jonkun etäisen äänen suuntaan tai seuraamaan kuusikkoon livahtanutta repolaista – ja samalla putoaisi kartalta! Kännykkä on hyvä olla mukana, jos liikkuu yksin, ja on hyvä muistaa pitää puhelimen sijaintitieto päällä. Tunnetko sovelluksen nimeltä Karttaselain? Itse opin sen vasta jokin aika sitten kunnolla ja huomasin sovelluksessa hienon ominaisuuden. Se ei ainoastaan osoita, missä päin olet, vaan sovellus myös näyttää, minne olet juuri nyt kulkemassa! Nerokasta! Voit astella rauhassa tiheään kuusikkoon tietäen, että tämä suunta vie perille. Tällainen kun olisi ollut mukana armeijan suunnistuskilpailussa Virolahden ryteiköissä vuonna oksa ja käpy, olisin takuulla voittanut koko kisan. Taisin jossakin vaiheessa olla jopa johdossa, mutta sitten meni jokin vikaan (mies meni), ja huomasin olevani viimeisiä, jotka iltahämärässä maaliin tulivat. Silloin oli enemmän kuntoa kuin malttia. Nyt en tarvinnut kännykkääni, mutta se heräsi yllättäen eloon ja näytti, että yksi viesti oli tullut. Tyttäreni ilmoitti, että huomiselle tarvittaisiin peräkärryä. Ei siinä mitään, peräkärryä vain vuokraamaan, kenelläkään muulla lähipiirissä kun ei ole vetokoukkua. Jostakin syystä ei vieläkään. Pieni metsäretkeni olikin sitten siinä.

Opaste Usmin metsässä Hyvinkäällä

Helppokulkuinen metsäpolku

Vanhemmissa kuusissa oli yleisesti naavaa.

Hakattu kalliorinne alkaa vähitellen kasvaa kuusta.

Talvisessa metsässä virtaa puro tummana, mutta keväällä virran ja suolammen yhtymäkohta täyttyy raatteiden hienoihin kukintoihin.

Talviuntaan nukkuva suolampi ja sen suopursut.

Suolammen telkänpönttö odottaa uutta kevättä.

Vaskivuoren luontopolun opastaulu.

Talvinen karu metsä herättää keväällä aikaisen paatsamasinisiiven.

Iso puupino on unohtunut vuosiksi metsätien varrelle.

Löytääkö hömötiainen katkaistuista koivuista uuden pesimäympäristön?

Evästauko talvisella puupinolla. Hyvällä tuurilla pikkutikka tekee seuraa muulloinkin kuin kesällä.

Asumaton talo retkeni loppuosalla.

Vammalan konepajan pihapumppu on ollut jo vuosia virattomana.

Ikkuna.

Read Full Post »

Joulusatuiluako vain?

Kuvakirja, siinäpä lahjavinkki sinulle, mutta nyt taitaa jo tulla kiire? Kerronpa omia kokemuksiani. Olen tehnyt molemmista lapsistamme kuvakirjat, myös lastenlapsistamme tein yhteisen kuvakirjan, ja sellaisen tein myös vaimostani. Viimeisin oli hankalin, koska se piti tehdä salaa, ainakin melkein. Vaimoni kuvakirja tuli lahjaksi hänen merkkipäivänään. Jouduin kyllä joitakin kuvia hänelle näyttämään ja kyselemään, keitä kuvassa oikein on. Hän varmaan ymmärsi, mistä oli kysymys, mutta ei ihme kyllä udellut sen enempää. Jokaiseen kuvakirjaan tuli 40 sivua ja kuviin liitin tekstit parhaani mukaan. Sain olla luova: sijoitella kuvia vapaasti ilman tiettyä kaavaa, joskus vain yksi iso kuva ja rinnalle pari pientä, toiseen aukeamaan useita samankokoisia kuvia. Pitihän se osata, työkseni olin taittanut lukuisia esitteitä, yrityshistoriikkeja ja muita julkaisuja. Perheen ja lastenlasten kuvakirjojen tekeminen oli todella mukavaa, ensimmäiset kirjat tein jo yli kymmenen vuotta sitten. Kaikista on kotonamme tallella yksi kopio.

Vielä on tekemättä yksi kuvakirja – itsestäni. Vaimoni on jo useasti minua siihen patistanut. En tiedä, mikä on, mutta kuvakirjan tekeminen omista kuvista, omasta elämästä (tai tähän asti koetusta) tuntuu oudolta ja vaikealta. Miksi? Enpä osaa sanoa, ainakaan lauseella tai parilla. Kuva-aineistoa on tarjolla vaikka kuinka, myös omasta lapsuudestani, koska isäni oli innokas valokuvaaja. Mikä siis mättää, anna palaa vaan ja aloita ekoista kuvistasi, niistä missä ryömit lapsuudenkotisi pihanurmella! Siitä vain skanneriin, sitten rajaamaan ja säätämään sävyjä. Kunpa se olisikin näin suoraviivaista. Ei se ole. Kun selaat perhealbumien kuvia, selaat samalla koko elämääsi. Tulet arvioineeksi itseäsi eri ikäisenä, eri elämänvaiheissa ja -tilanteissa. Kelpuutatko valintasi ja tekosi nyt, kun itselläsi on ikää ja arviointikykyä? Tähän väliin tarvittaisiin nyt kiireesti Hannele Törrösen tai Maaret Kallion, tai ehkä jopa Hannu Lauerman huojentava kommentti: et ole yksin, anna armoa äläkä kohtele itseäsi liian kriittisesti! No näin se varmaan on, ja voin sanoa lukijalleni, että melko hyvin olen kuitenkin oman kuvakirjani luonnostelun kanssa jo edennyt – taistellut läpi turvallisen lapsuuden, aika harmittoman teini-iän, ja lopulta urheilun sekä opiskelun värittämän nuoruuden kautta aikuisuuteen. 

Edes eläkeläinen ei voi olla kokopäiväinen kuvakirjan tekijä. Eräänä joulukuun aamuna vien taas kerran nuorinta lastenlastamme päiväkotiin. Tehtävä on ihan mieluinen. Pikku-T tuntuu viihtyvän seurassani ja ehdimme matkalla vähän rupatella niitä näitä sekä katsella kaupungin jouluvaloja. Jouluun on enää pari viikkoa, hui! Olemme kohta perillä, kävelemme loppumatkan käsi kädessä kohti päiväkodin valaistua ovea. Pikkumiehen lämpimän käden muisto tuntuu kädessäni vielä pitkään, kun olen tehtäväni hoitanut. Kuinka luonnollista onkaan pitää kiinni pienen lapsen kädestä. Väistämättä ajatukseni menevät omaan lapsuuteeni, monen vuosikymmenen päähän. Pitikö oma isäni minua kädestä kiinni, ottiko syliin muulloinkin kuin valokuvissa? Ei ainakaan usein, mutta ei sitä voinut vaatiakaan. Sodan kokeneet miehet kävivät omaa taisteluaan vielä pitkään – vielä silloinkin, kun ilmassa lentävät sirpaleet eivät enää raastaneet korvia ja hermoja, tuli viimein rauha ja heistä oli tullut perheenisiä. Harmaana joulukuun aamuna kysyn itseltäni: otinko sitten minä omia lapsiani syliin riittävästi? Poikkesinko tavoiltani juurikaan omasta isästäni? Oliko sotien arpia myös itsessäni – suurten ikäluokkien vesassa?

Jätän hetkeksi pohdinnat ja valitsen kuvakirjaani yhden lapsuuskuvistani Espoon Laajalahdelta. Olen siinä ihan hassun näköinen. Kun asetan sitä skanneriin, luulen ymmärtäneeni elämästä jotakin tärkeää – ja oivallukseni on vapauttava. Lisäksi oivallukseni säästää selvää rahaa, koska valkotakkisten ihmismielen tuntijoiden palveluja en tule tarvitsemaan; voin suunnata säästyneet eurot muualle, vaikka joululahjoihin! Tällä menolla ja luovimisella oman kuvakirjani tekeminen ei kylläkään edisty, eikä se ainakaan jouluksi valmistu. Huomaamattani sain kuitenkin aikaan jouluisen tarinan, vai oliko se ihan joulusatu?

• 

Talven koristelema piikkilankaeste siellä jossakin jatkosodan aikana (isäni kotialbumista).

• 

Neuvottelu Kannaksella (isäni kotialbumi)

• 

Tykit (isäni kotialbumi)

• 

Räiskäleenpaistoa, kun tilanne sallii (isäni kotialbumi)

• 

Valkjärven kirkko jatkosodan aikaan (isäni kotialbumi)

• 

JSP:n joulu jatkosodan aikaan. Isäni ylikersantti Unto Könönen oikealla etummaisena (isäni kotialbumi)

• 

Olot normalisoituvat rauhan tultua, mutta joulupöytä 1953 on vielä hyvin vaatimaton. Kirjoittaja oikealla äitinsä ja veljensä kanssa.

• 

Kuusen koristelua 1953. Veljekset Herttoniemen kodissaan.

• 

Sukulaisia joulunvietossa Helsingin Käpylässä v. 1953. Vanhempani kuusen vasemmalla puolella.

• 

Isäni äiti, Bertta-mummo ahersi jouluruokien parissa ja nautti, kun talo oli täynnä jouluväkeä.

• 

Veljekset Esa ja Pekka Theo-serkun (kesk.) kanssa. Joku on saanut kirjoittajan nauramaan.

• 

  OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Blogikirjoittaja kiittää lämpimästi kaikkia lukijoitaan ja toivottaa kaikille Hyvää Joulua!

Read Full Post »

Yövieraita ja päiväperhosia

Kesäkuun 2020 hellejakso loppui yhtä varkain kuin se alkoi. Eikä vain helle loppunut, kylkiäisenä tuli rajut, päiviä kestävät(?) sateet! Tuliko loppu myös maamme koronaepidemialle? Kansalainen ei oikein tiedä, mihin kaikkeen tarmonsa nyt suuntaisi. Terassikansan on vetäydyttävä sisätiloihin märiltä istuimiltaan ja totutettava käsivarren koukistajalihakset uusiin liikeratoihin. Kun koronariski on helpottunut, vähän vanhemmatkin voivat lähteä ulos köpöttelemään ja hakemaan kaupasta tuoretta leipää päiväsaikaan. Ehkä pieni matkakin olisi mahdollinen? Luonnonilmiöitä koko kevään ja kesän tarkkailleelle blogikirjoittajalle koittaa myös uusi vaihe, kun reissureppu asetellaan sadepäiviksi nurkkaan. Haahuilu metsäteillä, rämeillä ja kedoilla saa riittää, on ensin perattava koko valtava kuva-aineisto. Siellä niitä on; on hopeatäplää ja sinisiipeä, on hiirenvirnaa edestä ja takaa, aamun herkässä valossa ja illan jo hämärtyessä. Työhuoneessa alkaa olla sopivan viileää, kodin pikku askareet on tältä päivältä hoidettu – nyt on oikea aika kytkeä virta tietokoneeseen, kerrata kesäkuun highlightsit ja kehitellä tarinaa otsikoinnin mukaan. Otsikko on kyllä vähän kökkö, ja jotenkin rajaava? Parempi ja todellisempi se kuitenkin on kuin ”Yöperhosia ja päivävieraita”, joten annetaan olla – katsotaan, mihin se riittää! 

Mökkimme Tammelan Heinijärven rannalla on nähnyt monia kesä- ja yövieraita, enimmäkseen isäntäväen sukulaisia ja heidän ystäviään. Mökin varustustaso ei ollut alkuvuosina kovin kummoinen, mm. ruoka-aineita jouduttiin säilyttämään maakuopissa. Se taisi 80-luvulla olla hyvinkin tavallista. Vähitellen saimme kaasujääkaapin ja viimein sähköt sekä sähköjääkaapin. Kuumana alkukesänä 2020 olisi voinut olla tyytyminen vain kuivamuonaan, kuten kesän ensimmäisen kesävieraamme J-pojan Nico-koiran, jos olisimme säilyttäneet vanhan tyylin. Nyt maakuopat on peitetty, ja mitä tapahtui: ensin täytetty maakuoppa alkoi heti puskea ilmoille komeita orvokkeja – liiterin taakse kipatussa täyttömullassa olikin salaisuus!

Kesän toinen yövieras, kolmanneksi vanhin lapsenlapsemme J-tyttö otti mökillemme mukaan koulukaverinsa Kaisan. Ohjelmaa miettiessämme kerroin tytöille paikallisesta ”Rivierasta”, Saloistenjärven hiekkarannasta. Ei kestänyt kauan, kun olimme pölyisellä metsätiellä matkalla erämaajärvenrantaan, ja tytöt uimassa. Kirjoittaja jäi rannalle tärkeään henkivartijan tehtävään. Mm. Heinijärven Suojelu ja Jänijärven Seudun Suojeluyhdistys ovat olleet kunnostamassa vanhaa uimapaikkaa nykyiseen loistoonsa. Rantavahti viihdytti itseään ihailemalla kaislikon yllä liitelevää ritariperhosta ja rämpimällä rantavedessä kurjenjalan ja vuohennokan kukintoja kuvaamassa. Päivät ja illat kuluivat nopeasti, Suomi-tietopeli väsytti meidät kaikki leppeään uneen. Aina ei muistettu, että pelin kysymykset liittyivät Suomeen – vastaukseksi saattoi tulla Niagaraa tai Nigeriaa. Toisaalta, esim. Jerusalemi Ilomantsissa olisi kelvannut – jos sitä olisi kysytty!

”Sommaren är kort”, myös suomalaisten mielestä. Pahoin pelkään, että vaimonikin hyväksymä ja yhdessä toteutettava luontoretki Somerolle Häntälän notkoihin siirtyy, kun mökillemme on vielä tulijoita. Pikkuapollo ehditään kohdata joskus myöhemmin, lohduttauduin. Kirjoittaja on kuitenkin jo saanut enemmän kuin osansa luontokokemuksista ja -havainnoista. Nähtävää on riittänyt lähiluonnossa, kun on askeltanut hitaasti ja mukana on ollut aikaa sekä kunnon eväät. Yksi kesäkuun kohokohta oli kuunnella luhtakerttusen laulua kesäaamuna, tyynen Kytäjärven rannalla. Pusikoissa piilotteleva mestarilaulaja suostui myös kuvattavaksi. En myöskään unohda juhannuspäivien ritariperhosia, enkä alkukesän paatsamasinisiipeä, joka oli monituntisen retkeni ainoa perhoshavainto. Pieni, heleänsininen kansallisperhosemme asettui aloilleen kuusenoksalle ja avasi yllättäen siipensä. Sai metsässä naureskellakin. Kun kävelin jo poispäin lenkiltä aika väsyneenä, hiekkatietä ylitti joku toinen helteen uuvuttama: supikoira löntysteli tien yli päätään roikottaen vain 5-7 metrin päässä kirjoittajasta. Ei se tiennyt lähellä olevasta ihmisestä mitään. Ojanpohjiakin on koluttu! Löysin sattumalta ”taikaojan”, joka kätki sisälleen kymmeniä maariankämmeköitä, isotalvikkeja, kissankäpäliä, käenkukkia ja muita tavallisempia luonnonkukkia – ja erikoisuutena vielä musta-apilan! Yllätyin, kun monella Facebookin luonnonkasvit-ryhmäläisellä on muistikuva musta-apilasta vain nuoruusvuosilta, kun kasveja vielä koulussa kerättiin ja prässättiin omaa kasviota varten. Saisiko sen perinteen takaisin? Niin, ja kaunokirjoituksen. Kuulitteko!
Natura necesse est, vivere non est necesse!

Toukokuu vaihtuu kesäkuuksi. On voikukkien aika.

Vielä löytyy Etelä-Suomesta lehmiä, ainakin Uudenmaan maaseutuopiston mailta Hyvinkäältä.

Raate kukkii piilossa suolammen reunamilla. Pian on suopursujen aika.

Kansallisperhosemme paatsamasinisiipi on kevään ensimmäisiä sinisiipiä. Kuvassa naaras.

Kevätlinnunherne kukkii melko pitkään kuten valkovuokkokin.

Kun lämpenee, nousee myös nurmitädyke kukkimaan.

Yksi mestarilaulajistamme luhtakerttunen piti aamuisin konserttiaan Kytäjärven rantapensaissa.

Tammelan Heinijärvi Kanta-Hämeessä.

Mökin isäntäpari vetää henkeä ja valmistautuu kesän ensimmäisiin vieraisiin.

Lähellä sijaitsee suolampi, jonka reunoilla kettu kävi lintupaistia yrittämässä.

Suolla lentää ja lisääntyy pursuhopeatäplä.

Tienvarren väriläiskä, mäkitervakko.

Aitovirna on vähän tuntemattomampi luonnonvarainen hernekasvi.

Metsäkurjenpolvella ruokaileva lanttuperhonen on alkukesän yleisimpiä vaaleita päiväperhosia.

Jaa jaa, kohta niitä saa, luonnostakin!

Hiekkatiellä, vähän Hyvinkään taajaman ulkopuolella käppäili helteen uuvuttama supikoira.

Hopeasinisiipi koiras niittynätkelmällä. Siipien alapintojen kuviointi yksilöi parhaiten lajin.

Angervohopeatäplällä on paksu musta vyö siipien takareunassa.

Valkolehdokki tuoksuu huumaavasti juhannuksen aikaan.

Kesäilta Heinijärvellä. Juhannus on lähellä.

J-poika ja Nico-koira juhannusvieraanamme.

Kuka on kisan mestari, J-poika?

Komea ritariperhonen näyttäytyi juhannusviikonlopun kaikkina päivinä. Nopeana lentäjänä ei mikään helppo kuvattava.

Juhannuksen aikaan kukkivat myös eriväriset maariankämmekät.

Vanamot kuuluvat myös juhannukseen – ja niiden tuoksu!

Ketokultasiipi koiras näkyy voimakkaanvärisenä kauas.

Mökin uudet kesävieraat J-tyttö ja ystävänsä Kaisa.

Kovia uimareita molemmat.

Lähellä olevalle Saloistenjärvelle oli kunnostettu hieno uimaranta. Sekin oli koettava.

Saloistenjärvi syvenee rannalta loivasti.

Iltapalalla mökkipihalla.

Mökkimme viidestä pöntöstä oli kolmessa kirjosiepon pesye.

Kurjenjalan eksoottinen kukinto.

Harvinaistunut musta-apila ei ollut hävinnyt Tammelan eikä Hyvinkään tienvarren ojista.

Read Full Post »

Fonzien joululenkki

Pääsen tänään lenkille, nyt se varmistui.Tunnen sen selvästi. Lenkkikaverikseni tulee emäntäni isä, jolle on annettu aika hassu lempinimi ”Papu”. Voihan vuotava juomakuppi, sanon minä, kas kun ei ”Pupu”. No, ei sen väliä, pääasia, että pääsen tänään ulos pitkälle lenkille. Luulenpa, että minua viedään Sveitsin luonnonpuiston hienoihin maastoihin. Vapaana en saa siellä olla, mutta ei se minua haittaa. Ainakin tämä Papu antaa hyvin löysää ja päästää nuuhkimaan kiinnostavia kannonkoloja ja pikkueläinten lymypaikkoja. Ja lenkillä saan heittäytyä selälleni puhtaaseen lumeen … Ai että se tekee hyvää! Koirakavereitakin saattaa tulla vastaan. On siellä mukaviakin, mutta jotkut taas ovat niin olevinaan. Erään kerran nähtiin Papun kanssa vähän oravaa isompi erikoinen villieläin. Kun lähestyimme sitä, se lähti kiipeämään ylös vanhaa kuusta. Papu yritti ottaa siitä kuvia, mutta marmatti myöhemmin ääneen, että ei ollut asetukset kohdillaan, tummia tuli. No, kullakin on omat murheensa. Sanoivat sitä eläintä näädäksi. Että noilla ihmisillä on hassuja nimityksiä eri asioille. No, olkoon näätä tai niitä näitä – kohta päästään ulkoilemaan!

Taidanpa tietää ja aavistella, että alkanut uusi viikko on jotenkin erikoinen. Olen nähnyt, kun ihmiset raahaavat kaupoista kaikenlaista roinaa ja iltamyöhällä lopen uupuneina käärivät ostokset vielä käsittämättömän räikeisiin ja kahiseviin papereihin! Sellainen ei minulta onnistuisi. Mutta paketin purkamisessa ei minun nokkani kyllä kauan tuhise! Nuorempana käytin hampaitani myös eteisessä lojuvien kenkien stailaamiseen, ja taisinpa tehdä valmista parista sohvastakin. Mutta se siitä, nyt en enää jaksa. No Papun vaimon takamusta vielä silloin tällöin on kiva näykkästä alahampailla pentuaikojen muistoksi, hi-hi. Tätä aikaa sanotaan joulun ajaksi, ja viikon päästä vietetään varsinaista joulua. Tämän olen painanut mieleeni, koska esiintymällä mallikkaasti, tulen itsekin saamaan jotakin erikoista; ehkä niitä samoja isoja herkkuluita kuin tasan vuosi sitten. Ei, mutta nyt soi ovikello! Papu on tulossa. Kuulin sen kyllä jo ajat sitten, mutta jäin haaveisiini ja muistelemaan menneitä jouluja.

Huomasin heti ulkona, että Papu on erikoisen hyvällä tuulella. Ulkoiluttajani käveleekin eri tavalla kuin aiemmin, ei raahaa eikä onnu toista jalkaansa. Hmm.. taisi olla niin, että se polvi oli kiusannut. Olisikohan se vaiva mennyt ohi? Niin sen täytyy olla. Mutta skarppina nyt, tuolta lähestyy yksi hankala tapaus. Ollaan coolisti vaan, ei provosoiduta. Ei, näin sittenkin väärin, mutta miksi nuo kiertävät meidät metsän puolelta? ”Hoo, jos minä olen musta, olen minä hyviltä kaivattu”. Jaa, sopikohan tuo värssy tähän nyt ollenkaan, mutta sanoin sen ihan Papun mieliksi, hän kun tykkää leikkiä sanoilla. Ja myös kuvilla. Tänään kyllä oli lähellä, etten hermostunut, kun koko ajan piti filmata. Käännä vähän kuonoa tuonne männyn suuntaan, ole nyt paikallasi, ei et vielä saa … Tällaista se oli. Olisin kyllä ulkoillut vielä pitempäänkin; lenkkimme näyttää nyt kuitenkin päättyvän, koska ollaan jo tulossa kotitielle. Sen kyllä tunnistan vaikka pimeässä. Ei kai tässä sitten muuta kuin, hou hou ja wuf wuf! Kaikille tutuille ja kaikille meidän yhteistä blogiamme lukeneille kiitokset mukavasta vuodesta, ja mitä parhainta joulua!

Lenkkipäivän ja jouluviikon ensimmäinen aamu valkenee.

Joko mennään metsälenkille?

Lenkkimaastona Hyvinkään Sveitsi

Lenkkikavereita 01

Lenkkikavereita nämäkin. Turhaan meitä väistätte. Juttuun kyllä tullaan!

Hyvinkään Sveitsin viittoja

Lumihierontaa

Lenkkeilijä

Fonzie, labradorinnoutaja

Kuntoilijoita riittää. Perttulankentän latukin on kunnossa.

Lisää lenkkikavereita

Kotiraitilla lenkin jälkeen

Fonzie toivottaa Hyvää Joulua!

Read Full Post »

Oivallus suolla

Juhannuksen sää oli mitä oli. Ei kai siitä sen enempää. Jos perheen teinejä ei saa nyky-Suomessa enää houkuteltua mökkeilemään, ei kolea, tuulinen ja sateinen sää asiaa yhtään paranna. Tiukkaa tekee vanhemmillakin impivaarassa hääräily, jos jo matkalla ulkohuussiin märkä kuusenoksa lyö swingin otsaasi ja uusi kesähattusi singahtaa kosteaan heinikkoon. Sinne meni silmälasitkin, muuten! Mutta sitten taas toisaalta … Kuvitellaan, että aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta; se on jo kaartanut parhaaseen positioon etelänsuunnan kuusikon takaa ja paistaa täysillä uusien määräysten mukaisille rantalaiturin höylälaudoille. Aamukahvit on juotu ja tiskit tiskattu. Kesähittiä tapaillen availlaan makuualustoja leppeässä, lämpimässä tuulessa keinahtelevalle laiturille; pajulintu visertelee (sekin) rantalepän latvuksissa ja pankkitilillä on kaikki okei. Ehkä se silloin menisi. Toivonko liikaa? Voi olla – vähempikin kyllä riittäisi, vaikka vain se aurinko ja lämpö!

Monet asiat ”on pienestä kii”. Kesäkuussa on ollut lämpimiäkin päiviä, mutta sellaisia ei nyt vain saatu juhannukseksi. Entä kuka vielä muistaa kolean kevään? Sitä se todella oli, ja jäljet näkyvät luonnossa. Tammelan kunnan metsäteitä kävellessäni en juhannuksen aikana nähnyt yhtään päiväperhosta, metsälintujakin näin vain muutamia ja koin sellaisenkin ihmeen, että valkovuokko oli vielä paikoin voimissaan juuri kukkimistaan aloittavien vanamoiden kanssa. Syrjäisellä ja hiljaisella metsätiellä oli sen sijaan muuta elämää. Ensin ohitseni pyyhälsi nuori nainen juoksutrikoissaan, ja ehti ihmetykseltään huikata ”onks täällä muitakin?”. Hetken päästä kuulin taas ääniä takaani. Ei, se ei ollut kehrääjä eikä kiitäjäperhonen, vaan maastopyörällään vinhasti polkeva nuori mies. Ohitti kirjoittajan eleettömästi, mutta vauhdilla. Takaisin mökille astellessani oli tiellä jo ruuhkaa: kolme neitokaista käveli kohti kepeästi rupatellen ja kohdallani iloisesti tervehtien. En tiettävästi ollut tehnyt minkäänlaisia juhannustaikoja, olin vain tullut metsän rauhaan, metsän aromeja haistelemaan ja juhannuksen kasvitilannetta päivittämään.

Metsätiellä voi (häiriötekijöistä huolimatta) fundeerata kaikenlaista. Työelämästä pois hypänneenä ja ns. täysin palvelleena on kirjoittajalla yhä hetkittäin vaikeuksia sopeutua uuteen elämäntilanteeseensa. Tauti on kyllä jo vähän hellittänyt. Eläkkeelle siirtymisen kynnyksellä lueskelin monia elämäntaito- ja elämäntapaoppaita, jotka pyrkivät valmentamaan ihmistä leppoisiin eläkepäiviin. Yksikään näistä kirjoista ei oikein puhutellut – eikä antanut räätälöityjä ohjeita. Erään oppaan kirjoittaja jopa kertoi suoraan, että hän kirjoittaa ja luennoi eläkkeelle siirtymisestä vielä vuosia, kun ei oikein tiedä, mitä itse tekisi siirtyessään eläkkeelle! Siinä sitä ollaan. Näitä miettiessäni hyppäsin hetkeksi pois suolammelle meneviltä pitkospuilta, kait kuvaamaan vielä kukkivia suopursuja. Sitten se tapahtui. Hups! Saappaani meni koko mitaltaan upottavaan kohtaan, ja oli kova työ saada sekä jalka että saapas pois turpeen otteesta. Onnistuin lopulta – ja samalla sain päähäni oivallisen elämänohjeen (lainan kylläkin), joka toimii niin eläkeläisellä, työn uuvuttaneella kuin nuoremmallakin – riittää, kun selviydytään!

Kesäniitty

Niittykirvinen

Nuokkuhelmikkä

Niittyhopeatäplä (10.6. Tammela)

Lato ja lupiinit

Metsäkurjenpolvi, juhannuskukka

Karttaperhonen (19.6. Hyvinkää)

Punaisen talon räkättirastas hautoo. Teki pesän ikkunan lipalle melko myöhään.

Summer dream

Juhannusaaton kuikkapari

Vuorikaunokki. Ehkä siirtynyt puutarhan perennapenkistä tienviereen.

Vihervarpunen, koiras. Vuosi 2017 ollut hyvä vihervarpusille.

Ritariperhonen (17.6.Tammela)

Vanamoja! Ne ensimmäiset juuri juhannukseksi.

Juhannuspäivän saniainen

Kellot alkavat kukkia (harakankello).

Pajulintu tervehtii ohikulkijoitaan.

Juhannuspäivänä suolla

Karhunsammal

Kukkiva lakka

Suopursut

Suolammen männyt

Read Full Post »

Luontoäitejä

Joku oli suututtanut säidenhaltijan. Toukokuu 2017 oli ollut ennätyskylmä, ja etelässäkin tupsahteli satunnaisia lumikuuroja aina kuun puoliväliin asti. Snellmaninpäivänä sää näytti viimein vähän lämpenevän, mikä tuskin kuitenkaan johtui 1800-luvulla vaikuttaneesta fennomaanista, kirjailijasta ja valtio- sekä finanssimiehestä. Ei, äidit olivat saaneet muutoksen aikaan – ei vain sopinut, että äitienpäivänä, kuun neljäntenä liputuspäivänä, enää puhaltaisi kylmät tuulet. Äitienpäivänä syödään makeita kakkuja patiolla, johon paistaa lämmin aurinko, ja tuulella on nopeutta enintään 2 m/s. Kun äitienpäivä on lähtöisin Yhdysvalloista, voisi ajatella, että meilläkin kaikki päivään liittyvä on suurta. Täällä kuitenkin eletään omalla tavallaan. Suuruutta toki löytyy – sitä edustaa kaikki maan äidit ja äitien uhrautuvaisuus, niidenkin äitien, jotka eivät ole koskaan saaneet kutsua presidentinlinnaan.

Lehdet avautuvat

Luonnon tapahtumien seuraaminen kiinnostaa suomalaisia. Toukokuussa, juuri äitienpäivän alla, tapahtuu luonnossa paljon. Moni muuttolinnuista on palannut tutuille reviireilleen; on alkanut tiivis parinetsintä- ja pesintävaihe. Nopeimmilla vesilinnuilla on jo poikaset, vuokot ovat nousseet kukkimaan ja puiden silmut kasvavat nopeasti aueten viimein kukinnoiksi tai hennoiksi lehtien aluiksi. Helsingin yliopiston entinen kansleri Risto Ihamuotila on eräs julkisuuden henkilö, joka seuraa aktiivisesti luonnon tapahtumia. Onpa hän tehnyt harrastuksestaan kirjankin ”300 kasvia Suomen luonnossa”. Niin hänelle kuin itsellenikin, on tullut tavaksi tarkkailla, milloin tuomi on kukassa. Vanhoissa koulukirjoissa tuomen sanotaan kukkivan toukokuun lopulla, mutta Ihamuotilan 50 vuoden kirjanpidon mukaan aikaisin kukinta on tapahtunut jo 4. toukokuuta. Tänä vuonna ei vielä äitienpäivänä saada nuuhkia tuomen hienoa tuoksua, kuten usein lämpiminä keväinä. Luontoäiti ei kiirehdi tänä keväänä.

Etelänkevätesikko, ensimmäisiä kukkijoita etelä-Suomessa.

Lanttuperhonen kevättaskuruohon kukinnolla

Peltokortteet

Punarinta

Ensimmäiset valkovuokot lämpimällä rinteellä

Mietin, mikä mahtoi olla oman äitini suhde luontoon? Entä isoäitieni? Rantasalmella syntynyt isänäitini asui suuren osan elämästään Helsingin Käpylässä paritalon puolikkaassa ja sai tuntumaa luonnon tapahtumiin sekä vuoden kiertokulkuun hyörimällä oman talonsa takapihan kasvimaalla ja puutarhassa. Me lapsenlapset taas saimme tuntumaa aina hyväntuulisen isoäitimme tiukkaan puoleen: ymmärsimme hyvin selvästi, ettei puutarhan vadelmiin saanut koskea. Ne, kaikkein kiinnostavimmat ja isoimmat marjat, oli määrä säästää juhlapäiviin! Kaikkea muuta sai syödä niin paljon kuin vatsa veti. Toinen mummoistani, nuorena leskeksi jäänyt äidinäitini oli kaupunkilainen; Helsingissä syntynyt ja kantakaupungissa suurimman osan elämäänsä asunut. Luulen, että Arkadiankatua pitkin kävellessään vakavanpuoleinen äidinäitini antoi välillä katseen nousta kadunvarren lehmuksiin ja tunnisti oksalla laulavan pikkulinnun. Ehkä äidinäitini kierteli paljonkin Mechelininkadun toisella puolella Väinämöisen puistossa, Hietaniemessä tai Lapinlahdessa ja oppi tuntemaan koko joukon puiden ja pensaiden siivekkäitä? Oma äitini ei saanut elää pitkää elämää, mutta tiedän hänen viihtyneen luonnossa. Kasvit, kasvienkeräys ja luonnonkukat olivat hänelle tärkeitä. Kun äidilläni vielä terveyttä riitti ja perhe oli yhteisillä lomilla vuokramökeillä ja maatiloilla Vihdissä, Saimaan rannalla tai Verlassa, ei häneltä varmaan mitään puuttunut. Tai no, kerran Vihdin täysihoitolalomamme pyöräretkellä äitini pyörästä puuttuivat jarrut. Istuin pyörän tarakalla ja tunsin, kuinka vauhti kiihtyy – parivaljakkoa vietiin hurjaa vauhtia kohti ojaa! Sillä kerralla jätimme luonnonkukkien keruun, keräsimme vain itsemme ojasta takaisin pölyiselle maantielle. Miten ihmeessä siitä rytäkästä selvittiinkään? Äideillä on se jokin – luontoa ainakin!

Helsingin Malmin hautausmaalla yhdessä vaimoni kanssa. Äidit ja isoäidit saavat ruusunsa.

Ruusut maassa vanhempieni haudalla

Helsingin Malmin hautausmaata

Äidinäitini haudan skillat saavat seurakseen valkoisen ruusun

Hautausmaan naaraspeippo

Hautojen mustarastaat

Mustarastas ja orvokit

Alastomat rungot ja oksat

Helvi-äitini 1950-luvun alussa kotimme takapihalla Espoon Leppävaarassa

Vasemmassa kuvassa isänäitini Bertta (vas. hlö) näyttelyharrastuksensa parissa mahdollisesti Savonlinnassa, todennäköisesti 1910-luvun alussa. Oikeassa kuvassa äidinäitini Linnea miehensä Eino Davidin kanssa 1920-luvun paikkeilla.

Read Full Post »

Keväinen lentonäytös

Pääsiäisen aika on merkinnyt kirjoittajalle jo vuosien ajan tervetullutta vapaata ja rauhoittumista arjen askareista sekä velvotteista. Työvuosina pääsiäistauko oli vielä merkityksellisempi kuin nyt eläkeläisenä, kun kukaan ei ammattiosaamistasi kaipaa eikä viikonpäivissä ole mitään eroja. Ilman seinäkalenterin päiväyksiä ei tietäisi missä mennään, ja itse päiväohjelmat ovat kuin luovuutensa hukanneen ohjelmatoimiston ideapankista. Olisi edes … Huomaan vaimoni tulleen katselemaan, miten kirjoitukseni etenee ja kuulen tuoreen kommentin: ”Eipäs nyt ruveta kyynisiksi!”. Minäkö kyyninen, yritin vain huumorilla aloittaa? Asiaan sitten. Rauhoittuminen ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö voisi ja saisi yhä luonnossa käydä ja ruumiinkuntoa hoitaa – semminkin kun se ohjelmatoimisto ei tähän hätään muuta pystynyt keksimään. Kyllä se minulle sopii, luonnossa remuaminen, mutta välillä itsekin aprikoin, voisiko sen tilalla, tai rinnalla, olla jotain muutakin? Taisin unohtaa kysymyksen yhtä nopeasti kuin sen esitin.

Luontoihmisen sopii hyvin asua Hyvinkään tapaisessa pikkukaupungissa, jossa metsäpolut odottavat vain lyhyen pyöräily- tai automatkan päässä taajamasta. Laajat peltoaukeat avautuvat nekin heti kaupunkia sivuavan moottoritien länsipuolella. Näistä Usmin ja Kytäjän pelloista on viime vuosina tullut isojen muuttolintujen suosimia levähdyspaikkoja – nähtävää on riittänyt alkukevään moniksi viikoiksi. Koleasta säästä huolimatta kevät on vaivihkaa edennyt ja pohdin, olisiko Kytäjärvi jo jäistä vapaa? Silloin olisi luontoharrastajilla vesilintujen paikka! Kun ensimmäisenä pääsiäispäivänä astelin Kytäjärven maapadolle, järvi todella lainehti vapaana, ja ympärilläni lenteli satoja sorsalintuja: sinisorsia, haapanoita, taveja, jouhi- ja lapasorsia. Vesilintujen keväinen lentonäytös oli täydessä vauhdissaan taustakulissien vaihtuessa auringonpaisteesta tummiin pilviin ja lumikuuroihin. Toinen pääsiäispäivä oli aurinkoisempi, mutta lintuja tuntui olevan vähemmän kuin edellisenä päivänä. Joko osa altaan vesilinnuista jatkoi matkaansa pohjoisemmaksi, lopullisille pesimäalueilleen? Hei, tuolta kaukaa lähestyy parvi lintuja. Mitä ne oikein ovat? Kuoveja! Monikymmenpäinen kuoviparvi järjesti aamun yllätyksen ja hoiti päivän avausnumeron tyylikkäällä ylilennollaan.

Pääsiäispäivien lämpötila nousi juuri ja juuri plussan puolelle. Padolla kävi yhä ankarampi viima. Olin passipaikalla yksin pitkät tovit; joitakin lenkkeileviä pariskuntia ohitti kuvaajan kiireellä ja nopeasti tervehtien. Lopulta sain kaveriksini tuoreen Facebook-tuttavani Jounin, joka tuli myös kuvaamaan runsaslajista vesilintujoukkoa. Maiseman avaruus, auringossa välkehtivä järvi, sininen taivas, jylhät kalliot etäämpänä, joita vasten kaartelevien vesilintujen kirkkaat värit korostuivat … Hiljaisuus. Tunnelma oli hetkittäin kuin kaukaa vaarojen maisemasta, Lapistakin.

Oi, oppi ottakaatte joutsenista!
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
On meidän rannoillamme rauhallista
ja turvaisa on rinne tunturin.

(Runosta Lapin kesä, Eino Leino, Kangastuksia, 1902)

Takatalven uhkaa Kytäjärvellä

Haapanat ja tavit

Laulujoutsenet

Joutsenet laskeutuvat

Kartanon rantaa

Vesilintuja

Tavit

Jouhisorsat

Sinisorsat lumipyryssä

Kytäjärvi 2. pääsiäispäivänä 2017

Yön aikana järvi jäätyy uudelleen

Kuovit

Padon vartija

Kurjet järven yllä

Haapanat

Lintukaverini Jouni sihtailee joelle

Lapasorsat ja alimpana tavit

Laulujoutsenet

Laulujoutsen ohittaa läheltä

Naurulokki patoaltaan yllä

Lumikuuro tavoittaa pian Kytäjärven

Read Full Post »

Katajan juurelta joulutunnelmaan

Yöllä oli satanut vähän lunta. Maassa oli vielä rippeet aiemmista lumisateista, mutta uusi lumi otettiin varmasti kaikkialla mielihyvin vastaan. Ei siitä voinut haittaakaan olla, ei edes huoltoyhtiölle, jonka aurauskalusto ei parin sentin uudesta lumikerroksesta vielä käynnistynyt. Tulisiko joulusta sittenkin valkoinen, jopa Etelä-Suomeen? Runsaan viikon saa vielä jännittää säärintamien arvoituksellisia liikkeitä – minne asettuu kylmä ilmamassa, minne ohjautuu lauha virtaus. Sitäkin saa jännitää, pääseekö vanha vielä mukaan joulutunnelmaan? Jostakin syystä ei oikein vielä tunnu joululta. Kortteja on kirjoiteltu, on vähän kierrelty lahjataloissa, joulukukkien tuoksukin on vallannut olohuoneemme, mutta silti … Vaimolla on asiat varmaankin paremmin. Kylmässä jo odottavat juhlapäivää osa hänen tuotoksistaan: makeat leivonnaiset (tortut itse tehdystä kermavoitaikinasta) kuin lanttulaatikkokin. Niin, tekemällä se joulumieli tulee – olisi pitänyt mennä aputaikinanveivaajaksi, kun vaimoni viikko sitten ahkeroi keittiössämme, siellä sakean jauhopilven keskellä.

Tapion poika lähtee hakemaan joulutunnelmaa metsästä! Huomenna näyttäisi aurinkokin pilkahtavan, ja lämpötila olisi vain vähän pakkasen puolella. Tulossa on oikein hyvä kuvaussääkin joulukuiseen metsään. Näin tuumailin ja laitoin illalla jopa kellon soimaan, etten nukkuisi liian pitkään. Yllättäen aamun ensitunnit olivat yhtä hämärää. Yöllisen lumisateen tuoneet pilvet olivat jämähtäneet paikoilleen – talvisille luontokuville saattoi nyt sanoa hyvästit. Alkutalven metsälenkeilläni olin kuitenkin jo saanut kokea monia hienoja hetkiä mm. kohdatessani tikli- ja urpiaisparvia. Varsinkin pelottomia urpiaisia sain kuvata kaikessa rauhassa muutaman metrin päästä puolipilvisessä säässä, mitä parhaimmassa joulukuun valossa. Ei tämä joulutunnelman etsintäreissu kuitenkaan turha ollut. Yksi tavoite oli ollut tuoda kotiin katajanoksia (suoraoksaisia), joista vaimoni on jo vuosia tehnyt jouluisia asetelmia maljakoihin. Kotimme perinneasetelmiin oli tänä vuonna metsän tonttu ripotellut runsaasti katajanmarjoja.

Muutama vuosi sitten, samoihin aikoihin, olin myöskin metsässä katajanoksia hakemassa, kun puhelimeni soi. Se oli asiakaspuhelu ja liittyi erään asiakkaamme meneillään olevaan työhön. Seisoin paksussa lumihangessa kallionrinteellä hankalassa asennossa, toinen käsi kiinni katajapensaassa ja kävin asiallisen työneuvottelun. Tjaa, ne ajat ovat takanapäin, mutta taidanpa niitä vähän kaivatakin, ainakin joulun aikaan. Kuinka mukava olikaan tavata monia asiakkaitamme, usein Helsingissä, ja vaihtaa sekä kuulumisia että joulutervehdyksiä vähän ennen aattoa. Tapaamisten jälkeen kiertelin hetken vanhaa kotikaupunkiani ennen paluumatkalle lähtöä. Kevyt oli kulkea, kun repun täydeltä joulutervehdyksiä oli saatu ojennettua vastaanottajilleen. Muistelen myös lämmöllä erään asiakkaamme jokajouluisia glögi-iltoja, joissa kovassa hälinässä, posket punoittaen sai viestinsä perille keskustelukumppanilleen vain täysillä huutamalla. Meniköhän viesti perille sittenkään? Glögi-illoista pääsin aina kotiin ihmisten aikoihin. Ihan miehekäs suoritus. Muussa tapauksessa olisi kodin joulutunnelma voinut vaarantua. Ehkä joulukatajillekin olisi silloin kotona odottava saattanut keksiä ihan muuta käyttöä, kuin oli alunperin tarkoitettu?

Marras-joulukuun taitteessa laulujoutsenet vielä viipyilivät Etelä-Suomen pelloilla ja sulissa.

Joulukuinen Kytäjoki

Kosken kivet

Koskikara vakiopaikallaan

Talo aamuhämärässä

Ohikulkijoiden laskija

Tallin luiska

Joulukuun kurre

Joulukuinen Kytäjärvi

Onko kaupungissa joulutunnelmaa?

Kaupungintalon aula. Mutta missä joulukuusi?

Tässä niitä kuusia tuodaan!

Mukavia lahjoja Käsityökeskuksesta.

Postissa on aina tunnelmaa.

Tee löytöjä Kauppakeskuksesta.

Kotimme perinne: joulukatajat

Rauhaisaa joulun aikaa!

Read Full Post »