Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘Kytäjärvi’

Kesäkuun 2020 hellejakso loppui yhtä varkain kuin se alkoi. Eikä vain helle loppunut, kylkiäisenä tuli rajut, päiviä kestävät(?) sateet! Tuliko loppu myös maamme koronaepidemialle? Kansalainen ei oikein tiedä, mihin kaikkeen tarmonsa nyt suuntaisi. Terassikansan on vetäydyttävä sisätiloihin märiltä istuimiltaan ja totutettava käsivarren koukistajalihakset uusiin liikeratoihin. Kun koronariski on helpottunut, vähän vanhemmatkin voivat lähteä ulos köpöttelemään ja hakemaan kaupasta tuoretta leipää päiväsaikaan. Ehkä pieni matkakin olisi mahdollinen? Luonnonilmiöitä koko kevään ja kesän tarkkailleelle blogikirjoittajalle koittaa myös uusi vaihe, kun reissureppu asetellaan sadepäiviksi nurkkaan. Haahuilu metsäteillä, rämeillä ja kedoilla saa riittää, on ensin perattava koko valtava kuva-aineisto. Siellä niitä on; on hopeatäplää ja sinisiipeä, on hiirenvirnaa edestä ja takaa, aamun herkässä valossa ja illan jo hämärtyessä. Työhuoneessa alkaa olla sopivan viileää, kodin pikku askareet on tältä päivältä hoidettu – nyt on oikea aika kytkeä virta tietokoneeseen, kerrata kesäkuun highlightsit ja kehitellä tarinaa otsikoinnin mukaan. Otsikko on kyllä vähän kökkö, ja jotenkin rajaava? Parempi ja todellisempi se kuitenkin on kuin ”Yöperhosia ja päivävieraita”, joten annetaan olla – katsotaan, mihin se riittää! 

Mökkimme Tammelan Heinijärven rannalla on nähnyt monia kesä- ja yövieraita, enimmäkseen isäntäväen sukulaisia ja heidän ystäviään. Mökin varustustaso ei ollut alkuvuosina kovin kummoinen, mm. ruoka-aineita jouduttiin säilyttämään maakuopissa. Se taisi 80-luvulla olla hyvinkin tavallista. Vähitellen saimme kaasujääkaapin ja viimein sähköt sekä sähköjääkaapin. Kuumana alkukesänä 2020 olisi voinut olla tyytyminen vain kuivamuonaan, kuten kesän ensimmäisen kesävieraamme J-pojan Nico-koiran, jos olisimme säilyttäneet vanhan tyylin. Nyt maakuopat on peitetty, ja mitä tapahtui: ensin täytetty maakuoppa alkoi heti puskea ilmoille komeita orvokkeja – liiterin taakse kipatussa täyttömullassa olikin salaisuus!

Kesän toinen yövieras, kolmanneksi vanhin lapsenlapsemme J-tyttö otti mökillemme mukaan koulukaverinsa Kaisan. Ohjelmaa miettiessämme kerroin tytöille paikallisesta ”Rivierasta”, Saloistenjärven hiekkarannasta. Ei kestänyt kauan, kun olimme pölyisellä metsätiellä matkalla erämaajärvenrantaan, ja tytöt uimassa. Kirjoittaja jäi rannalle tärkeään henkivartijan tehtävään. Mm. Heinijärven Suojelu ja Jänijärven Seudun Suojeluyhdistys ovat olleet kunnostamassa vanhaa uimapaikkaa nykyiseen loistoonsa. Rantavahti viihdytti itseään ihailemalla kaislikon yllä liitelevää ritariperhosta ja rämpimällä rantavedessä kurjenjalan ja vuohennokan kukintoja kuvaamassa. Päivät ja illat kuluivat nopeasti, Suomi-tietopeli väsytti meidät kaikki leppeään uneen. Aina ei muistettu, että pelin kysymykset liittyivät Suomeen – vastaukseksi saattoi tulla Niagaraa tai Nigeriaa. Toisaalta, esim. Jerusalemi Ilomantsissa olisi kelvannut – jos sitä olisi kysytty!

”Sommaren är kort”, myös suomalaisten mielestä. Pahoin pelkään, että vaimonikin hyväksymä ja yhdessä toteutettava luontoretki Somerolle Häntälän notkoihin siirtyy, kun mökillemme on vielä tulijoita. Pikkuapollo ehditään kohdata joskus myöhemmin, lohduttauduin. Kirjoittaja on kuitenkin jo saanut enemmän kuin osansa luontokokemuksista ja -havainnoista. Nähtävää on riittänyt lähiluonnossa, kun on askeltanut hitaasti ja mukana on ollut aikaa sekä kunnon eväät. Yksi kesäkuun kohokohta oli kuunnella luhtakerttusen laulua kesäaamuna, tyynen Kytäjärven rannalla. Pusikoissa piilotteleva mestarilaulaja suostui myös kuvattavaksi. En myöskään unohda juhannuspäivien ritariperhosia, enkä alkukesän paatsamasinisiipeä, joka oli monituntisen retkeni ainoa perhoshavainto. Pieni, heleänsininen kansallisperhosemme asettui aloilleen kuusenoksalle ja avasi yllättäen siipensä. Sai metsässä naureskellakin. Kun kävelin jo poispäin lenkiltä aika väsyneenä, hiekkatietä ylitti joku toinen helteen uuvuttama: supikoira löntysteli tien yli päätään roikottaen vain 5-7 metrin päässä kirjoittajasta. Ei se tiennyt lähellä olevasta ihmisestä mitään. Ojanpohjiakin on koluttu! Löysin sattumalta ”taikaojan”, joka kätki sisälleen kymmeniä maariankämmeköitä, isotalvikkeja, kissankäpäliä, käenkukkia ja muita tavallisempia luonnonkukkia – ja erikoisuutena vielä musta-apilan! Yllätyin, kun monella Facebookin luonnonkasvit-ryhmäläisellä on muistikuva musta-apilasta vain nuoruusvuosilta, kun kasveja vielä koulussa kerättiin ja prässättiin omaa kasviota varten. Saisiko sen perinteen takaisin? Niin, ja kaunokirjoituksen. Kuulitteko!
Natura necesse est, vivere non est necesse!

Toukokuu vaihtuu kesäkuuksi. On voikukkien aika.

Vielä löytyy Etelä-Suomesta lehmiä, ainakin Uudenmaan maaseutuopiston mailta Hyvinkäältä.

Raate kukkii piilossa suolammen reunamilla. Pian on suopursujen aika.

Kansallisperhosemme paatsamasinisiipi on kevään ensimmäisiä sinisiipiä. Kuvassa naaras.

Kevätlinnunherne kukkii melko pitkään kuten valkovuokkokin.

Kun lämpenee, nousee myös nurmitädyke kukkimaan.

Yksi mestarilaulajistamme luhtakerttunen piti aamuisin konserttiaan Kytäjärven rantapensaissa.

Tammelan Heinijärvi Kanta-Hämeessä.

Mökin isäntäpari vetää henkeä ja valmistautuu kesän ensimmäisiin vieraisiin.

Lähellä sijaitsee suolampi, jonka reunoilla kettu kävi lintupaistia yrittämässä.

Suolla lentää ja lisääntyy pursuhopeatäplä.

Tienvarren väriläiskä, mäkitervakko.

Aitovirna on vähän tuntemattomampi luonnonvarainen hernekasvi.

Metsäkurjenpolvella ruokaileva lanttuperhonen on alkukesän yleisimpiä vaaleita päiväperhosia.

Jaa jaa, kohta niitä saa, luonnostakin!

Hiekkatiellä, vähän Hyvinkään taajaman ulkopuolella käppäili helteen uuvuttama supikoira.

Hopeasinisiipi koiras niittynätkelmällä. Siipien alapintojen kuviointi yksilöi parhaiten lajin.

Angervohopeatäplällä on paksu musta vyö siipien takareunassa.

Valkolehdokki tuoksuu huumaavasti juhannuksen aikaan.

Kesäilta Heinijärvellä. Juhannus on lähellä.

J-poika ja Nico-koira juhannusvieraanamme.

Kuka on kisan mestari, J-poika?

Komea ritariperhonen näyttäytyi juhannusviikonlopun kaikkina päivinä. Nopeana lentäjänä ei mikään helppo kuvattava.

Juhannuksen aikaan kukkivat myös eriväriset maariankämmekät.

Vanamot kuuluvat myös juhannukseen – ja niiden tuoksu!

Ketokultasiipi koiras näkyy voimakkaanvärisenä kauas.

Mökin uudet kesävieraat J-tyttö ja ystävänsä Kaisa.

Kovia uimareita molemmat.

Lähellä olevalle Saloistenjärvelle oli kunnostettu hieno uimaranta. Sekin oli koettava.

Saloistenjärvi syvenee rannalta loivasti.

Iltapalalla mökkipihalla.

Mökkimme viidestä pöntöstä oli kolmessa kirjosiepon pesye.

Kurjenjalan eksoottinen kukinto.

Harvinaistunut musta-apila ei ollut hävinnyt Tammelan eikä Hyvinkään tienvarren ojista.

Read Full Post »

Marraskuun viimeisenä sunnuntaina lähdin pitkästä aikaa ulkoilemaan paikallisen mahtikartanon, Kytäjän kartanon maisemiin. Siitä mahdista en kyllä oikein tiedä, kun tämän päivän kartanonomistajan mielenkiinto on suuntautunut kallionlouhintaan sekä maansa luovuttamiseen golfin jumalattarelle – ja paljon vähemmän perinteiseen tilanhoitoon. Kartanorakennus on ollut jo vuosia autiona; se on saanut rapistua kummitustaloksi kenenkään siihen puuttumatta. Linderin ja Vähäkallion ajoista 1800-luvun lopulta 1900-luvun alkupuolelle on vielä jotakin sentään jäljellä, ehkä arvokkaimpana Väinö Vähäkallion suunnittelema ja kyläläisten talkoovoimin pystyttämä kyläkirkko (valmistui v. 1939) sekä Rytkön koulutalo. Linderin suvusta (Constantin ja poikansa Hjalmar) on muistona ainakin Linderille nimetty tie ja tienviitta hevosaitauksen tuntumassa. Kartanoon  liittyy monia tragedioita, ja ulkoilija sai olla vähän varuillaan vielä kolmisenkymmentä vuotta sitten, kun työntyi reppuineen kartanon yksityistielle. Metsän eläimet ja monet siivekkäät sen sijaan eivät ole lupia kyselleet – ne löysivät kartanon metsistä paikkansa jo paljon ennen kuin kartanon salkoon nostettiin vuorollansa Flemingin, Armfeltin tai Linderin vaakunalippu. Sunnuntain retkelläni näkisin mielelläni metsän pieniä talvehtijoita, kun haukkasesonki alkoi tältä syksyltä olla lähes ohi.

Marraskuussa oli riittänyt harmaita päiviä, Black Friday on ollut kova sana myös monena maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona. Sunnuntaina aurinko kuitenkin pilkahteli ohuen pilviverhon läpi. Astelin ohi kartanon, tavoitin tienvarren mahtavat tammet ja niiden takana nousevan jyrkkäseinäisen kallion. Oliko tämä se kallio, jonne Constantin Linderin vaimo Marie Linder (os. Mussin-Puškin) mielellään kiipesi katselemaan Kytäjärveä, ehkä myös ikävöimään ja pohtimaan elämäänsä? Hän saattoi tämän päivän kulkijan tavoin pysähdellä päiväretkellään ja jäädä ihailemaan tienvarren pikkulintuja. Nyt oli hiljaista, ei näkynyt takiaisissa tiklejä eikä lepissä urpiaisia  – ei myöskään kartanonrouvaa. Jatkoin matkaani ja tulin kohta loivaan rinteeseen, jonka kuusikossa näin vuosia sitten elämäni toistaiseksi ainoan pohjantikan. Sen tapaaminen olisi mahdollista vieläkin, mutta pystyynkuivaneet kuuset, pohjantikan ruoka- ja pesäpuut, on hakattu maan tasalle maisemaa rumentamasta. Kartanontie kaartui nyt alemmaksi, oikealla kohosi vanha kuusikko. Ennen kuin pysähdyin kuulin jo äänet. Nyt olivat tiaiset liikkeellä. Yhdessä ainoassa isossa kuusessa hyörivät eri korkeuksilla ja sulassa sovussa niin tali- ja sinitiainen, kuusi- ja hömötiainen kuin hippiäinenkin! Ja tietenkin viereistä lehtipuuta kiipesi ylös vikkelä puukiipijä! Asetelma oli kuin oppikirjassa, liikkeellä oli tyypillinen tiaisten sekaparvi, johon oli lyöttäytynyt mukaan hippiäinen ja puukiipijä. Bingo! 

Aikaisemmin loppusyksynä oli tiaisten luetteloni täydentynyt myös pyrstötiaisella, mutta vielä puuttui töyhtötiainen. Tätä iloisesti ääntelevää ja tiaisten tapaan eläväistä lintua olen tavannut enemmänkin Tammelan suunnalla, mutta myös Hyvinkäällä. Töyhtötiainen on paikkalintu. Sen sanotaan elävän koko ikänsä valtaamassaan elinpiirissä. Nyt nokka kohti paikkaa, jossa olen viimeksi tavannut töyhtiksen. Se tapahtui pari vuotta sitten, kun ulkoilutin hoivakodissa Altzheimeria sairastavaa vaimoni siskonmiestä. Kiersimme omakotialuetta, joka rajautui kuusimetsikköön. Sieltä töyhtötiainen teki pistojaan omakotitalon lintulaudalle, mutta tällä kerralla en tiaista tavannut. Vietin paikalla hiljaisen hetken Matti-tuttavamme ja yhteisten kävelyretkiemme muistoksi. Kotona illemmalla tutkin lintukuva-arkistoani ja löysin lähes kaikista blogini linnuista melko mukavat kuvat. Voisin tietenkin tehdä uusia retkiä havaintopaikoille ja saada tuoretta kuva-aineistoa, mutta muutama päivä tulee nyt touhuamisessa taukoa ja pakollista saikkua. Jos muut toiminnot kirjoittajalla pelaisivatkin, niin jutun juonen kehittely voi olla vähän niin ja näin (ehkä se on nytkin?), kun täysin palvellutta poskihammasta revitään huomenna irti alaleuasta. Operaation jälkeen (ja troppien jälkeen) voi pää olla hetkittäin yhtä sekaisin kuin hömpällä ja hipillä yhteensä. Puukiipijäksi en kuitenkaan rupea, toivottavasti.

(PS. Uskomatonta! Hammas irtosi osaavan lääkärin komennuksessa todella helposti. Eikä juuri mitään jälkikipuja.)

Kytäjän kartanosta ja sen historiasta kiinnostuneille pari kirjavinkkiä:
– Katri Lehto: ”Kytäjän kreivitär; Marie Linderin elämä”
– Aake Pesonen: ”Kytäjä, kohtalon kartano”

 

Kytäjän kartanon vuosia tyhjillään ollut päärakennus loppuvuonna 2019.

Vanha viljamakasiini kartanon päärakennuksen tuntumassa (suunn. arkkit. Carl Albert Edelfelt v. 1867)

Kartanontie myötäilee Kytäjärven pohjoisreunaa ja vanhaa kapearaiteisen rautatien ratapenkkaa. Kirjoittajan suosikkireittejä.

Tiklejä tapaa usein kartanon mailla.

Tilhi on tullut nokkasemaan syksyn viimeisiä pihlajanmarjoja.

Metsäkauriit, kuten myös valkohäntäkauriit ja kuusipeurat viihtyvät Kytäjällä.

Marraskuinen päivä kirkastuu. Keskimmäinen keltainen rakennus oli aikoinaan kapearaiteisen rautatien Kytäjän asema. Nykyisin talo toimii kartanon toimistona.

Pikkutikkaa näkee vielä kartanon mailla, vaikka kallion louhiminen hävittää tieltään pikkutikan lehti- ja lahopuita.

Valkoselkätikka saattaa pesiä jo vakituisesti Kytäjän alueella.

Kartanon rantarakennus

Laulujoutsenet viipyilevät vielä Kytäjärvellä.

Kytäjärvi alkaa jäätyä.

Ison kuusen kätköissä vilahti kuusitiainen – ja lopulta esille tulivat myös monet muut tiaiset.

Kuusitiainen ja tunnusomainen valkea niskalaikku.

Hömötiainen.

Hömötiainen on huolestuttavasti vähentynyt. Lintu tarvitsee lahopuita, joihin se nävertää oman pesäkolonsa.

Talitiainen ei tee ruokavarastoja, vaikka etsiikin ravintoa kuusien oksilta. Se on talvella paljolti riippuvainen ruokinnasta.

Sinitiainen.

Hippiäinen. Koko Euroopan pienikokoisin lintu. Kova talvi verottaa kantaa.

Töyhtötiainen. Paikkalintu, jonka oppii helposti tunnistamaan omaperäisestä lauluäänestään; on kuin vesipilliin puhaltaisi.

Pyrstötiainen. Liikkuu erittäin nopeasti puusta toiseen. Kuvaajalla pitää kiirettä.

Puukiipijä lyöttäytyy mielellään tiaisten sekaparveen. Sen tapa kiivetä puita tyvestä ylöspäin ravintoa etsiessään on ihan omanlaisensa.

Hiljaisessa metsässä punatulkun ääni kuuluu kauas.

Kytäjärvi on loppusyksyllä monen vesilinnun levähdyspaikka. Laulujoutsenet saattavat viipyä järvellä sen jäätymiseen asti.

Kartanon mailla talvehtii usein hiirihaukka.

Hiirihaukkaa karaistuneempi piekana on melko varma talvehtija Kytäjän peltoalueella.

Suolijärven ja Kytäjärven välisen vesiuoman rantalaituri.

 

Read Full Post »

Kesä on pian puolessavälissä, ainakin allakan mukaan. Koko vuosi on ollut meidän pienelle ruokakunnallamme yhtä vilskettä, kun isovanhempia on tarvittu avuksi jos ei ihan päivittäin, niin ainakin muutaman kerran viikossa. Mökkimmekin on ollut jo pari kertaa nuorten kesävieraittemme kortteerina. Vanhimman lapsenlapsemme 18-vuotispäiviäkin on vietetty. Yritän tehdä yhteenvetoa vuoden toisesta kvartaalista, kuin yritysjohtaja ikään, koska pelkään, ettei raportin laatimiselle jää muutamaan päivään aikaa – meitä tarvitaan taas! Tyttäremme parivuotias majoittuu luoksemme viideksi päiväksi, kun perheen muu väki lähtee reissuun. Valtakunnan julkkispsykologit varmaan ehdottaisivat nojatuoleistaan, että hei haloo isovanhemmat, teidän tulee olla terveesti itsekkäitä! Koska te itse relaatte? Palatte pian loppuun! No näinhän se on, mutta onko muitakin vaihtoehtoja? Täältä pesee ja linkoaakin, kun vielä pystyy. Tulee vielä aika, kun ei muista lapsiensa eikä lastenlastensa nimiä, ja omissa nimissäkin on tekemistä!

Raportin tekohan lähti hyvin liikkeelle! Eikä yhtään valitustakaan tähän mennessä. Mielelläni kyllä urputtaisin rivitalomme uudesta melkein-naapuristamme, joka laitatti oman etu- ja takapihansa pihasuunnitelmat uusiksi. Kirjoittaminenkin tässä tökkii, kun timanttisaha nostaa ulkona kierroksiaan. Suunnitelmat enteilivät jotakin kohtalaisen suurta, mutta kun sitten puutarhafirma tuli alueellemme parilla työkoneellaan, kymmenillä säkeillä sepeliä ja muurikiviä, yhteinen taka-aitakin purettiin koneiden alta, valkeni lopulta projektin mammuttimaisuus! Ennen (kauan sitten) jokainen värkkäsi itse käsipelillä kohtuullisen kokoisen pationsa, hankki sinne tuoliryhmän ja sen reunoille, luonnonkivien rajaamiin penkkeihin muilta saatuja kukkataimia. Oliko uusi naapuri suivaantunut viereisen asukkaan jättitrampoliiniin ja sen alituiseen vinguttamiseen? Nyt muuria rajaviivalle, saattoi kulkea ajatus! Alan taas ymmärtää omakoti–ihmisiä, jotka haaveilevat kellertävästä unelmastaan valkoisilla nurkkalaudoilla vaikka Nurmijärveltä, keskeltä ei mitään! Oikeasti, oma rivitaloyhtiömme ja sen sijainti, on todella kiva. Ollut jo 41 vuotta. Haikealta tuntuisi täältä mihinkään lähteä. Meillä on jopa pitkälle viety jätteiden lajittelukin. Toimii aika hyvin, paitsi silloin, kun joku kippaa muoviroskiin lavallisen styroksia, tai heittää loisteputket lasiastiaan tai kulahtaneen aurinkovarjonsa metallikeräykseen! 

Panin vauhtia raporttini tekemiseen, mutta ei auttanut, aika loppui kesken. Tyttäremme 2-vuotias oli jo asettunut taloksi. Ensimmäinen yö meni melko hyvin, hienoa! Ja kun sunnuntain sää alkoi näyttää ihan kesäiseltä meteorologien pelotteluista huolimatta, keksin lähteä pikkumiehen kanssa luontoon, oikeammin läheisen hevostallin laajoille aukeille. Harmaa aamu vaihtui lämpimäksi päiväksi; poutapilvet nousivat kohta kirkkaalle taivaalle. Jokivarressa viitakerttunen lauloi yhä, sinisiipiä lennähteli ympärillämme ja mesiangervon tuoksu huumasi kulkijat. Peltotietä oli hyvä kävellä.Tästä pikku kaveristahan saattaisi tulla jonkinlainen kasvitieteilijä, kun niin tottuneesti lähti puntarpään tähkä pieneen kouraan lähemmin tutkittavaksi? Myöhemmin sunnuntaina olin tyttäremme J-tytön kanssa lomalaisten koiranulkoiluttajana. Lenkkimme vei Kytäjärven maapadolle, ja kurkkasimme myös salaperäisiin, rapistuneisiin kartanorakennuksiin. Kysyin nuorelta seuralaiseltani, kuuleeko hän heinäsirkan siritystä? Sanoi kyllä kuulevansa. Kuinka on isoisän laita? Nyt tuli paha paikka. Kuulen siritystä, mutta taidanpa kuulla sitä kaiken aikaa! Kuulen siis kesän ääniä myös talvella, lohduttauduin – ja nappasin kukkaniityltä suuhuni makoisan ahomansikan, juuri kun tummat pilvet häivyttivät poutapilvet, ja puiden lehdille ropisi ensimmäiset sadepisarat.

Kedon kukat kukkivat viileänäkin kesänä.

Mökki valmistautuu ensimmäisiin kesävieraisiin.

Tammelan Heinijärveä mökin pihalta.

18 vuotta juuri täyttänyt J-poika tyttöystävineen, ja kuvassa myös Nico-koira.

Manun laituri. Kaikkihan siellä käyvät.

Punarinnalla on jo pesäpoikasia.

Heinijärvi ja tervattu vene.

Nuorten kanssa tavattiin ja kuvattiin harvinainen kirjopapurikko (Tammela 16.6.)!

Tienvarren yleinen keltainen kukkija, sarjakeltano.

Nuoret palaavat lenkiltään.

J-pojan 18-vuotissyntymäpäivien emäntä ja isäntä.

Mökillä tavattiin ensimmäistä kertaa upea leppälintu.

Poikamme L-poika tuli mökkivieraaksemme Tuusulasta – ja joutui isoisän kanssa suoretkelle!

Vielä näkee vanhan ajan hoinäntekotapaa.

Mökkiläisellä on aina jotakin puuhaa.

Miehelle ei jäänyt ahkeran vaimon jäljiltä kuin pieniä palikoita.

Välillä ihmisten ilmoilla, Forssan Loimijoella.

Forssasta löytyy mukavia käyntikohteita: tehtaiden alueet, Loimijoki …

Sinisorsan poikaset.

T-pojan kanssa aamupäivän retkellä Hyvinkään Hyyppärässä.

Kyllä minä tämän kasvin tunnen!

T-poika, nuorin suvussa.

Kuulimme mestarilaulaja viitakerttusta keskellä päivää!

Niittyhumalakin tahtoo tulla huomatuksi.

Sinisiipiä liikkui paljon kesä-heinäkuun taitteessa. Kuvassa niittysinisiipi.

Niittysinisiiven siipien alapinnat.

Kytäjärven rantaniitty. Taitaa pian tulla sade?

L-tytön kanssa ihmettelimme rapistunutta Kytäjän kartanoa. Puretaanko vai entisöidäänkö?

J-tyttö ja hoidossa ollut Nico-koira.

Read Full Post »

Peruskeväänä, jollainen vuoden 2019 kevät kaiketi säiden puolesta on ollut, koetaan etelä-Suomen maaliskuussa jo jokunen lämminkin päivä. Järvien jäät alkavat haurastua, ja myöhemmin huhtikuun puolella, on rannoilta jää yhtäkkiä sulanut. Telkkä on kaiken hoksannut, mutta olisiko toinen aikainen vesilintu, isokoskelokin, jo löytänyt tänne? Kiikaroin Kytäjärven maapadolta kauempana olevia vesilintuja – ja siellä se koskelopariskuntakin näkyy telkkien kaverina! Kaikki siis hyvin. Koskeloa ennen on muuttajia tullut vaikka kuinka; on nähty valtavien hanhilauttojen saapuminen, laulujoutsenten määrän nopea lisääntyminen, kurkien tulo, ja pienten muuttajien etujoukkojen ilmaantuminen kosteikkoon, pensaisiin ja puiden oksistoon. Tutuilla paikoillaan ääntelevät niin peippo, västäräkki kuin vaikkapa pajusirkku. Jätinkö jotakin pois ensimmäisten tulijoiden joukosta? Aah, no niin, tietenkin, kiuru! Sehän on ihan ensimmäisiä tulijoita ja on ehtinyt laulaa peltojen yllä jo pari kolme viikkoa. Kiuru tai leivo – tai miksei: kivenpuottaja tai peltoleivonen!

Kun astelen peltoaukeita halkovalla hiekkatiellä Hyvinkään Kytäjällä ja kuuntelen kiurujen laulua, tiedän olevani merkittävällä paikalla. Täällä on kiuru laulanut siitä lähtien kun peltoja ja niittyjä on raivattu, ja täällä on myös vaikuttanut henkilö nimeltä Aleksanteri Rahkonen. Hän oli Viipurissa v. 1841 syntynyt runoilija, opettaja, kääntäjä ja toimittaja. Hän oli henkilö, joka teki sanat lauluun ”Miks’ leivo lennät Suomehen?”. Rahkonen toimi lyhyen ajan opettajana Kytäjän kartanon omistajan Constantin Linderin ja tämän puolison Marie Linderin perustamassa kyläkoulussa. Lähteet eivät kerro (en ainakaan löytänyt), milloin ja missä Rahkonen teki sanat runoonsa, johon Erkki Melartin teki sävelen. Sen uskotaan tapahtuneen Hyvinkäällä, mutta jos näin oli, ei runon mahdollisella tekohetkellä leivoa juuri näkynyt. Rahkonen aloitti opettajan työnsä syksyllä 1864 ja joutui eroamaan koulusta jo seuraavan vuoden helmikuussa! Syy ei ollut runoissa, vaan muissa seikoissa. Laulussa runoilija kysyy kahdesti leivolta miks’, ja saa kysymyksiinsä vastaukset. Myös blogikirjoittaja haluaa kysyä leivolta: miks’ äänes on niin sorea juuri näiden Kytäjän peltojen yllä – vai kuvittelenko vain? 

Sanotaan, että eläkeläiselle ja/tai vanhemmalle ihmiselle riittää päivän ohjelmaksi yksikin tehtävä. Luulen, etten itse ole ihan vielä tuossa seesteisyyden tilassa, mutta ainakin blogien kirjoitteluni on ollut tänä vuonna vähäisempää kuin ennen. Alkuvuotta tosin leimasi oikean silmäni ongelmat. Jouduin useasti käymään Helsingissä silmätutkimuksissa ja lopulta silmäleikkauksessa. Yksi käyntini melkein peruuntui, kun aamulla vaimoa hyvästellessäni pyörryin ja rojahdin lattialle! Ylös vain lasten lelujen seasta ja matkaan! Lelut säilyivät ehjinä, mieskin melkein, mutta lelujen säilytyslaatikot hajosivat lunastuskuntoon. Parin viikon päästä leikkauspäivänä aloin aamuyöllä kotona oksennella, mutta mahataudista huolimatta, ei kun jalkeille ja Ventoniemen bussiin. Onneni taisi olla, että sillä kerralla leikkaukseni peruttiin toisen kiireellisemmän potilaan takia. Maaliskuun puolella Hyks:n silmäkirurgi sai macula pucker -sairauteni (verkkokalvon ryppykalvo) viimein hoidettua. Kaikki taitaa olla hyvin, ainakin oikean silmän tarkkuus on parantunut. Nyt kuitenkin operoitu silmäni näkee monennäköisiä ja -kokoisia edestakaisin liikkuvia mustia pisteitä ja langanpätkiä (lasiaiskellujat). Yksi sellaisista on rusetinnäköinen, ja sen olen nimennyt töyhtöhyypäksi. Sehän blogin johdannosta puuttuikin! Ehkä ne mustat kellujat aikanaan poistuvat – kuten meidän monet muuttolintummekin, Rahkosen kirkasääninen leivokin muiden mukana.

Kytäjärven jääpeite alkaa sulaa maalis–huhtikuussa

Kytäjärven jääpeite alkaa sulaa maalis–huhtikuussa.

Paikkalintu harakka tietää, että kohta saadaan seuraa.

Töyhtöhyyppä on yksi ensimmäisistä tulijoista.

Peippokin on jo tullut. Jotakin ruokapuolta pitäisi kynnöspellolta löytää.

Kurkien tulon kuulee kauas.

Laulujoutsenia tulee päivittäin lisää. Osa tosin talvehtii etelä-Suomessa.

Kanadanhanhet ovat komeita lintuja. Usein joku yksilö voi lentää joutsenten mukana.

Valtava joukko hanhia pysähtyy muuttomatkallaan Uudellamaalla, josta ravintoa on hyvin saatavana.

Kiurun laulu kuuluu kevääseen. Kiuru, tai leivo, enemmänkin kuuluu kuin näkyy.

Västäräkki saapuu usein jo maaliskuussa. Huhtikuussa on jo helpompaa, kun rantavedet ja -maa on sulana.

Laulujoutsenet ja töyhtöhyypät tulvapellolla. Suurta tulvaa ei v. 2019 etelä-Suomeen tullut.

Mahtuuko tänne vielä?

Merikotka alkaa olla melko tavallinen näky Uudenmaan aukeiden ja kosteikkojen yllä. Kuvassa vanha merikotka Hyvinkäällä.

Rusakolla on kiire piiloutua! Taivaalla kaartelee uhkaava peto.

Kaikki lumi ei ole vielä Uudellamaalla sulanut huhtikuun puolessa välissä.

Leskenlehdet nousevat kukkimaan aurinkoisilla rinteillä.

Hyvinkäällä on vahva kuusipeurojen populaatio.

Pienikokoisia metsäkauriita näkee päivittäin peltojen reunamilla, parhaiten aamu- ja iltahämärässä.

Kiurujen pellolla kaartelee myös komea ruskosuohaukkakoiras.

Mies on nähnyt sinisuohaukkakoiraan! Niin olen minäkin. Vielä kun se olisi kaartanut vähän lähemmäksi …

Sinisuohaukka, koiras.

Ei se kevät kurjemmalta tunnu!

Kytäjärven sula on laajentunut huhtikuun puolessa välissä.

Kyllä siellä jotakin on … Ainakin telkkä ja isokoskelo.

Koiras- ja naarastelkkä.

Naaras- ja koirasisokoskelo.

Pajusirkkukin on tullut vesistön tuntumaan. Se on myös aikaisia muuttajia.

Elämä on laiffii, varsinkin kun on kunnon räpylät!

Read Full Post »

Kaupungin taajama-alue päättyy länsisuunnalla moottoritiehen, tai oikeastaan jo moottoritien vieressä kulkevaan vanhaan 3-tiehen. Moottoritien länsipuolella on vielä huoltoasema-, erikoisliike- ja ruokapalvelukeskittymät, mutta kun näiden jälkeen suuntaat länteenpäin, tulet totaaliselle maaseudulle. Taloja on enää harvakseen ja niitä ympäröi laajat peltoalueet. Täällä, jo noin kilometrin päässä moottoritiestä, alkaa tapahtua merkillisiä asioita. Siirry pois aluetta halkovalta ainoalta asfalttitieltä jollekin pienemmistä hiekkateistä ja pysähdy. On hiljaista, liikenteen melu ei tänne enää kuulu. Muita ääniä kyllä kuulee: kevätaamuna konserttiaan pitävät kiuru ja hyyppä, mutta vielä kuuluvampi ääni tulee ensimmäisen pellon vallanneelta kuovilta. Nyt elokuussa samaa peltoa isännöivät kymmenet kurjet, ja sieltähän sitä ääntä lähtee! Kun nostat katseesi yli metsänreunan, saatat nähdä jonkun isomman linnun kaartelevan korkeuksissa. Ehkä haukka? Se voisi olla nopea tuulihaukka tai verkkaisempi hiirihaukka, tai jokin jo muuttomatkansa aloittanut suohaukka. Ruskosuohaukka on täällä yleisin suohaukka, mutta runsas pari viikkoa sitten kolmen haukan kisailijoista yksi olikin melko harvinainen arosuohaukka! Haukat ovat vähitellen lisääntyneet peltojen yllä hiljaisen kesän jälkeen, eikä kestä kauan, kun saadaan täydennystä lapin tuntureiltakin. Silloin saapuu alueelle uljas piekana ja asettuu tutulle tähystyspaikalleen lehdettömän koivun ylimmille oksille.

Olin taas kerran lähtenyt aamupäivän haukkaretkelleni. Elokuinen aamu oli aurinkoinen ja vielä hyvin lämmin. Haukkoja ei nyt näkynyt, mutta kauempaa, vasemmalla puolellani, näin sänkipellolla liikettä. Suoraan kohti tuli kovaa kyytiä kookas valkohäntäkauris ja sen perässä täplikäs vasa! Ne eivät jarrutelleet ennen kuin kuulivat kamerani ääniä. Silloin emä vain rauhallisesti pysähtyi, kääntyili ylväänä paikoillaan, käänteli päätään ja korviaan, ei saanut oikein selvää vaaran aiheuttajasta –  ja antoi samalla kuvata itseään sekä vasaa ihan joka kantilta! Upea hetki, jollainen ei luonnossa kulkevalle monta kertaa toistu. Toisena aamuna, samalla paikalla luulin näkeväni jopa ilveksen! Ei ihan tärpännyt. Puiden varjo peitti pellon kivellä liikkumattomana makaavan eläimen yksityiskohdat. Iso se oli, mutta tupsukorvia ei tällä otuksella ollut. Kun kiikareilla katsoin tarkemmin, huomasin eläimen kaulassa punaisen silkkinauhan ja siihen kiinnitetyn pienen tiu’un. Se oli lähitalon kookas mirri, joka oli hankkimassa luomuaamupalaansa suoraan pellolta! Pitkään siinä toisiamme tapiteltiin, mutta viimein kissa kyllästyi ja lähti hiipimään kohti kotitaloaan. Sain aika hyviä kuvia, mutta luulen, etten niitä luontokuvakilpailuun kuitenkaan lähetä.

Kaupungin itäpuolellakin on taikamaa. Kutsun sitä ”taikamaa kakkoseksi”. Se ei ole ihan edellisen veroinen ja matkaakin tulee taajamasta paljon enemmän. Kakkoseen kyllä vie pyörätie, jota vasta kaupungin länsipuolelle suunnitellaan. Kiinnostukseni kohteita joutuu kakkosessa tarkkailemaan lintutornista tai kilometrin päässä olevalta venerannalta. Jos tämän välimatkan taitat jalkaisin, pidä hatustasi kiinni, lukuisat rekat voivat tempaista rakkaan lippiksesi mukanaan. Lähdin eräänä hellepäivänä katselemaan saisinko nähdä ja kuvata ruskosuohaukkaa, jota täällä vuorenvarmasti tapaa. Odotusta riitti ja eväitä kului aurinkoisella lavalla 5 metrin korkeudessa. Hiljaista oli. Laskeuduin viimein alas ja siirryin venerannalle. Nyt tarkkana, ruskis voi tulla hetkellä millä hyvänsä. Ei vain kuulunut, mutta koiranulkoiluttaja tuli juttuseuraksi. Käänsin järvelle selkäni ja antauduin keskusteluun, vain hetkeksi. Ja sehän riitti. Kun käännyin järvelle päin, lähellä rantaviivaa lentänyt ruskosuohaukka oli ohittanut venerannan ja meni jo kauempana lintutornia kohti! Voi änkeröinen, olisi Pikku Kakkosen Pelle Hermanni huudahtanut! Missasin ainutlaatuisen hetkeni. Lohdutukseksi sain tarkkailla nuolihaukan armotonta saalistuslentoa, ja liitelihän siellä korkeuksissa myös upea kalasääski. Ihminen tarvitsee taikamaita, vähintään ykkösen ja kakkosen. Ne eivät kissaa ilvekseksi muuta, mutta jo parin tunnin vaeltelu hiljaisessa maalaismaisemassa saa hypotalamuksen tyvitumakkeissa liikettä, niin että taas kestää arjessa sen, mitä ihmisen on kestettävä.

Kurjet ovat vallanneet pellon, jota keväällä hallinnoi kuovi.

Kurjet vaihtavat ruokailu- ja levähdyspeltoa.

Valkohäntäkauriin ja vasan yllättävä kohtaaminen

Emä pysäytti viimeinen vauhtinsa.

Valkohäntäkauris ei tiennyt, oliko vaara lähellä.

Oli parasta palata sinne, mistä pellolle tultiin.

Maatilan kissa sai kuvaajan mielikuvituksen liikkeelle. Ilveskö kivellä?

Vielä on niityllä kukkivia kasveja.

Seurasin pitkään kolmen haukan kisailua. Tuulihaukka ahdisteli sitkeästi kotipellolleen tullutta arosuohaukkaa.

Pohjoisen keltavästäräkit siirtyvät etelämmäksi.

Keltavästäräkki.

Auringonkukat ja pikkuvarpuset.

Auringonkukka.

Kytäjärvi elokuun puolivälissä.

Tiklit Kytäjärven reunamilla.

Kytäjärven maapadon kasvillisuus houkuttelee perhosia. Ohdakeperhonen oli ahkera vierailija.

Gammayökkösiä näkyi todella runsaasti heinä-elokuun vaihteessa.

Hiirihaukkaa näki keskikesällä harvoin, syksyllä toivottavasti useammin.

Haukka siirtää saalistaan rauhallisempaan paikkaan. Kynsissä lienee peltopyy, jota alueella tarhataan.

Pikkulepinkäinen jokivarren puussa.

Taikamaan tunnelmaa.

Tuulihaukka, joka on kotiutunut näille pelloille.

Ridasjävi.

Kurjet Ridasjärven matalassa vedessä.

Nuolihaukka saalistaa sudenkorentoja – ja onnistuu!

Ruskosuohaukka lähti yllättäen lentoon rantapensaikosta.

Ruskosuohaukka kotijärvellään.

Ridasjärvi ja kalastajat.

Read Full Post »

Joskus saa kaikkea ihan liikaa ja liian lyhyessä ajassa. Esimerkkejä löytyy. Näin voi käydä lapselle, joka hukutetaan jouluaattona valtavaan lahjapakettivuoreen. Tiedämme tapauksia myös firman pikkujouluista, joissa tarjoilu pelaa ylitsevuotavasti ja huomattavasti paremmin kuin osastopäällikön jalat. Voi tulla myös sellainen toukokuu, joka rikkoo kaikki lämpöennätykset ja saa hetkessä luonnon valmiiksi – liian pian. Tänä keväänä on todella pitänyt kiirettä, jos on yrittänyt kirjata ylös, mikä kasvi on kulloinkin puhjennut kukkaan tai mikä muuttolintu on liittynyt siivekkäiden sekakuoroon. Jos kuumuus jo ahdistaa, kannattaa muistella vuoden 2017 toukokuuta. Se oli vuosituhannen kylmin toukokuu! Mutta vielä paremmaksi pantiin vuonna 1966, jolloin esim. Lahdessa toukokuun keskilämpötila oli 6,5°C! Kirjoittaja suoritti silloin varusmiespalveluaan Haminassa, ja muistaa hyvin, että vapun tienoilla vielä hiihdeltiin Haminan–Virolahden metsissä! Ja tottakai vedettiin raskasta ahkiota, joka aina alamäissä pyrki menemään omille teilleen – mäen ainoan kuusennäreen tai kannon väärältä puolelta, tietenkin!

Kun eläkeläisellä on aikaa, ja liike on lääke, olen ottanut tavakseni lähes päivittäin lähteä monituntisille kävelyilleni lähiluontoon. Olalle heittämäni reppu on täynnä tavaraa, ihan kuin armeijan aikoina. Selvyyden vuoksi sanottakoon, että elämääni kuuluu kyllä paljon muutakin, kuten lasten ja lastenlasten auttamista, kirjastossa ja kaupassa käymistä, sängyn petaamista ja muitakin kotitöitä. Nyt on kuitenkin kiireesti mentävä, koska eilen olin ollut kuulevinani punavarpusen laulua vanhan sähkölaitoksen jokilehdosta: ”Nice to meet you!”. Niinhän se lintu tervehtii ja tulee esille pusikosta melko ujostelematta. Alueella pyörähtelevät myös jo tutuksi tullut sirittäjä sekä piilotteleva punarinta. Ne löytyvät joka kevät samoista paikoista, jopa samojen puiden samoilta oksilta. Kun eräänä aamuna lähestyin lehtoaluetta, huomasin kauempana hiekkatiellä jonkin hahmon. Mikä se oli? Katsoin kameran etsimen läpi ja näin nuoren ketun lähestyvän. Ketulla oli silmät lähes kiinni ja jokin keppi suussaan? Annoin sen vielä tulla lähemmäksi, mutta viimein repolainen kuuli kameran äänen ja sai jalat alleen. Ei taida helle ja kuivuus olla ketunkaan mieleen. Kanalinnun tilalla oli roikotettavana vain kuivunut keppi!

Eräänä päivänä päätin ottaa luontoharrastukseni rauhallisemmin enkä lähtisi säntäilemään metsiin kaupungin ulkopuolelle. Miksen voisi tarkkailla luontoa kotipihaltamme – kuulostella sieltä sieppoa ja punarintaa? Vein kahvikupposen ja aamulehden takapihalle ja rentouduin. Tämähän on mukavaa, mutta sitten … Naapuri alkoi kohta leikata nurmikkoaan (käsipelillä kylläkin), ja pian kuului myös moottorileikkurin möreä ääni, kun huoltoyhtiön pojat aloittivat päivänsä. Mitähän ääniä seuraavaksi? No tietenkin, olin unohtanut taloyhtiömme julkisivukorjaajat; naulapyssyllä uusia lautoja kiinni yläkolmioon eikä yhtään kauempana kuin oman asuntomme ulkoseinällä! Myös roska-auto tuli kierrokselleen juuri tänä aamuna, enkä voinut olla taustalta kuulematta junan kolketta ja lentokoneen kumua. Aamukonserttini loppufanfaarin vetäisi naapuriyhtiön puunkaataja. Husse käyntiin ja kierrokset tappiin! Tämä riitti, reppu kuntoon, loput kahvit mukaan ja oikopäätä täältä pois, rauhallisempiin maisemiin! Kytäjärven maapadolla sain seurakseni säksättävän ruokokerttusen. Tyynessä säässä kerttunen tikkasi kuin telavikainen offsetkone – se ei juuri Hussen pärinälle hävinnyt! Toukokuu on armoton kuukausi. Ei riitä, että se olisi ollut vain kuiva, meluisa ja kuuma. Pian vapun jälkeen tehtiin hyppy suoraan keskikesään. Tuntui samalta kuin lehteillessäni rakkaalta vaimolta saamaani tuoretta lahjakirjaa ”Koko perheen värikasvio” (Juha Laaksonen). Kirjassa ei ollut sisällystä eikä johdantoa – kirja alkoi suoraan sivulta 34!

(Ps. Sain vaihdetuksi Laaksosen kirjan asianmukaiseen, ”kokonaiseen” kappaleeseen. Se oli hyllyn viimeinen.)

Tuulihaukka on palannut pesimäalueelleen jo huhtikuun lopulla.

Kaverini tuulihaukka. Halusi tervehtiä ihan lähietäisyydeltä.

Vapun aikoihin sinivuokot runsastuivat.

Pölyttäjät ovat aloittaneet tärkeän työnsä.

Peippo on laskeutunut vielä lehdettömälle puulle.

Hanhet viipyvät vielä hetken ennen pitkää matkaansa pohjoisemmaksi.

Hanhet lähtevät.

Kytäjärvi toukokuun alkupäivinä.

Pajusirkku, yksi järven rantaruoikon kesäasukeista.

Nurmijärven Nukarinkoskella jo vihertää.

Nurmijärven Nukarinkoski

Valkovuokot runsaimmillaan äitienpäivän aikoihin.

Sepelkyyhky antoi lähestyä melkein kosketusetäisyydelle.

Kosteikkojen kevätlinnunsilmä.

Kalatiira kuuluttaa kevään tulleen.

Karttaperhonen

Ketunleipä

Vilkas auroraperhonen ei kovin usein pysähtele.

Kartanontien uninen kettu

Nyt silmät auki! Tiellä on muitakin.

Kuikkien soidinmenoja Tammelan Heinijärvellä

Kuikka ilta-auringossa

Punakylkirastas

Pienen odottelun jälkeen punavarpunen tuli näkyville.

Peloton sirittäjä. Se antoi kuvata itseään rauhassa, mutta eräänä päivänä sen laulua ei kuulunut. Haudonta oli alkanut?

Telkkätytöt.

Voikukat

Nurmitädykekin jo kukassa!

Naarassieppo antaa huutia urossiepolle. Syytä emme tiedä.

Metsäkurjenpolvi.

Kesä on tullut. Kytäjän kartanontie.

 

Read Full Post »

Pääsiäisen aika on merkinnyt kirjoittajalle jo vuosien ajan tervetullutta vapaata ja rauhoittumista arjen askareista sekä velvotteista. Työvuosina pääsiäistauko oli vielä merkityksellisempi kuin nyt eläkeläisenä, kun kukaan ei ammattiosaamistasi kaipaa eikä viikonpäivissä ole mitään eroja. Ilman seinäkalenterin päiväyksiä ei tietäisi missä mennään, ja itse päiväohjelmat ovat kuin luovuutensa hukanneen ohjelmatoimiston ideapankista. Olisi edes … Huomaan vaimoni tulleen katselemaan, miten kirjoitukseni etenee ja kuulen tuoreen kommentin: ”Eipäs nyt ruveta kyynisiksi!”. Minäkö kyyninen, yritin vain huumorilla aloittaa? Asiaan sitten. Rauhoittuminen ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö voisi ja saisi yhä luonnossa käydä ja ruumiinkuntoa hoitaa – semminkin kun se ohjelmatoimisto ei tähän hätään muuta pystynyt keksimään. Kyllä se minulle sopii, luonnossa remuaminen, mutta välillä itsekin aprikoin, voisiko sen tilalla, tai rinnalla, olla jotain muutakin? Taisin unohtaa kysymyksen yhtä nopeasti kuin sen esitin.

Luontoihmisen sopii hyvin asua Hyvinkään tapaisessa pikkukaupungissa, jossa metsäpolut odottavat vain lyhyen pyöräily- tai automatkan päässä taajamasta. Laajat peltoaukeat avautuvat nekin heti kaupunkia sivuavan moottoritien länsipuolella. Näistä Usmin ja Kytäjän pelloista on viime vuosina tullut isojen muuttolintujen suosimia levähdyspaikkoja – nähtävää on riittänyt alkukevään moniksi viikoiksi. Koleasta säästä huolimatta kevät on vaivihkaa edennyt ja pohdin, olisiko Kytäjärvi jo jäistä vapaa? Silloin olisi luontoharrastajilla vesilintujen paikka! Kun ensimmäisenä pääsiäispäivänä astelin Kytäjärven maapadolle, järvi todella lainehti vapaana, ja ympärilläni lenteli satoja sorsalintuja: sinisorsia, haapanoita, taveja, jouhi- ja lapasorsia. Vesilintujen keväinen lentonäytös oli täydessä vauhdissaan taustakulissien vaihtuessa auringonpaisteesta tummiin pilviin ja lumikuuroihin. Toinen pääsiäispäivä oli aurinkoisempi, mutta lintuja tuntui olevan vähemmän kuin edellisenä päivänä. Joko osa altaan vesilinnuista jatkoi matkaansa pohjoisemmaksi, lopullisille pesimäalueilleen? Hei, tuolta kaukaa lähestyy parvi lintuja. Mitä ne oikein ovat? Kuoveja! Monikymmenpäinen kuoviparvi järjesti aamun yllätyksen ja hoiti päivän avausnumeron tyylikkäällä ylilennollaan.

Pääsiäispäivien lämpötila nousi juuri ja juuri plussan puolelle. Padolla kävi yhä ankarampi viima. Olin passipaikalla yksin pitkät tovit; joitakin lenkkeileviä pariskuntia ohitti kuvaajan kiireellä ja nopeasti tervehtien. Lopulta sain kaveriksini tuoreen Facebook-tuttavani Jounin, joka tuli myös kuvaamaan runsaslajista vesilintujoukkoa. Maiseman avaruus, auringossa välkehtivä järvi, sininen taivas, jylhät kalliot etäämpänä, joita vasten kaartelevien vesilintujen kirkkaat värit korostuivat … Hiljaisuus. Tunnelma oli hetkittäin kuin kaukaa vaarojen maisemasta, Lapistakin.

Oi, oppi ottakaatte joutsenista!
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
On meidän rannoillamme rauhallista
ja turvaisa on rinne tunturin.

(Runosta Lapin kesä, Eino Leino, Kangastuksia, 1902)

Takatalven uhkaa Kytäjärvellä

Haapanat ja tavit

Laulujoutsenet

Joutsenet laskeutuvat

Kartanon rantaa

Vesilintuja

Tavit

Jouhisorsat

Sinisorsat lumipyryssä

Kytäjärvi 2. pääsiäispäivänä 2017

Yön aikana järvi jäätyy uudelleen

Kuovit

Padon vartija

Kurjet järven yllä

Haapanat

Lintukaverini Jouni sihtailee joelle

Lapasorsat ja alimpana tavit

Laulujoutsenet

Laulujoutsen ohittaa läheltä

Naurulokki patoaltaan yllä

Lumikuuro tavoittaa pian Kytäjärven

Read Full Post »

Yöllä oli satanut vähän lunta. Maassa oli vielä rippeet aiemmista lumisateista, mutta uusi lumi otettiin varmasti kaikkialla mielihyvin vastaan. Ei siitä voinut haittaakaan olla, ei edes huoltoyhtiölle, jonka aurauskalusto ei parin sentin uudesta lumikerroksesta vielä käynnistynyt. Tulisiko joulusta sittenkin valkoinen, jopa Etelä-Suomeen? Runsaan viikon saa vielä jännittää säärintamien arvoituksellisia liikkeitä – minne asettuu kylmä ilmamassa, minne ohjautuu lauha virtaus. Sitäkin saa jännitää, pääseekö vanha vielä mukaan joulutunnelmaan? Jostakin syystä ei oikein vielä tunnu joululta. Kortteja on kirjoiteltu, on vähän kierrelty lahjataloissa, joulukukkien tuoksukin on vallannut olohuoneemme, mutta silti … Vaimolla on asiat varmaankin paremmin. Kylmässä jo odottavat juhlapäivää osa hänen tuotoksistaan: makeat leivonnaiset (tortut itse tehdystä kermavoitaikinasta) kuin lanttulaatikkokin. Niin, tekemällä se joulumieli tulee – olisi pitänyt mennä aputaikinanveivaajaksi, kun vaimoni viikko sitten ahkeroi keittiössämme, siellä sakean jauhopilven keskellä.

Tapion poika lähtee hakemaan joulutunnelmaa metsästä! Huomenna näyttäisi aurinkokin pilkahtavan, ja lämpötila olisi vain vähän pakkasen puolella. Tulossa on oikein hyvä kuvaussääkin joulukuiseen metsään. Näin tuumailin ja laitoin illalla jopa kellon soimaan, etten nukkuisi liian pitkään. Yllättäen aamun ensitunnit olivat yhtä hämärää. Yöllisen lumisateen tuoneet pilvet olivat jämähtäneet paikoilleen – talvisille luontokuville saattoi nyt sanoa hyvästit. Alkutalven metsälenkeilläni olin kuitenkin jo saanut kokea monia hienoja hetkiä mm. kohdatessani tikli- ja urpiaisparvia. Varsinkin pelottomia urpiaisia sain kuvata kaikessa rauhassa muutaman metrin päästä puolipilvisessä säässä, mitä parhaimmassa joulukuun valossa. Ei tämä joulutunnelman etsintäreissu kuitenkaan turha ollut. Yksi tavoite oli ollut tuoda kotiin katajanoksia (suoraoksaisia), joista vaimoni on jo vuosia tehnyt jouluisia asetelmia maljakoihin. Kotimme perinneasetelmiin oli tänä vuonna metsän tonttu ripotellut runsaasti katajanmarjoja.

Muutama vuosi sitten, samoihin aikoihin, olin myöskin metsässä katajanoksia hakemassa, kun puhelimeni soi. Se oli asiakaspuhelu ja liittyi erään asiakkaamme meneillään olevaan työhön. Seisoin paksussa lumihangessa kallionrinteellä hankalassa asennossa, toinen käsi kiinni katajapensaassa ja kävin asiallisen työneuvottelun. Tjaa, ne ajat ovat takanapäin, mutta taidanpa niitä vähän kaivatakin, ainakin joulun aikaan. Kuinka mukava olikaan tavata monia asiakkaitamme, usein Helsingissä, ja vaihtaa sekä kuulumisia että joulutervehdyksiä vähän ennen aattoa. Tapaamisten jälkeen kiertelin hetken vanhaa kotikaupunkiani ennen paluumatkalle lähtöä. Kevyt oli kulkea, kun repun täydeltä joulutervehdyksiä oli saatu ojennettua vastaanottajilleen. Muistelen myös lämmöllä erään asiakkaamme jokajouluisia glögi-iltoja, joissa kovassa hälinässä, posket punoittaen sai viestinsä perille keskustelukumppanilleen vain täysillä huutamalla. Meniköhän viesti perille sittenkään? Glögi-illoista pääsin aina kotiin ihmisten aikoihin. Ihan miehekäs suoritus. Muussa tapauksessa olisi kodin joulutunnelma voinut vaarantua. Ehkä joulukatajillekin olisi silloin kotona odottava saattanut keksiä ihan muuta käyttöä, kuin oli alunperin tarkoitettu?

Marras-joulukuun taitteessa laulujoutsenet vielä viipyilivät Etelä-Suomen pelloilla ja sulissa.

Marras-joulukuun taitteessa laulujoutsenet vielä viipyilivät Etelä-Suomen pelloilla ja sulissa.

Joulukuinen Kytäjoki

Joulukuinen Kytäjoki

Kosken kivet

Kosken kivet

Koskikara vakiopaikoillaan

Koskikara vakiopaikallaan

Talo aamuhämärässä

Talo aamuhämärässä

Ohikulkijoiden laskija

Ohikulkijoiden laskija

Tallin luiska

Tallin luiska

Joulukurre

Joulukuun kurre

Joulukuinen Kytäjärvi

Joulukuinen Kytäjärvi

Onko kaupungissa joulutunnelmaa?

Onko kaupungissa joulutunnelmaa?

Kaupungintalon aula. Mutta missä joulukuusi?

Kaupungintalon aula. Mutta missä joulukuusi?

Tässä niitä kuusia tuodaan!

Tässä niitä kuusia tuodaan!

Mukavia lahjoja Käsityökeskuksesta.

Mukavia lahjoja Käsityökeskuksesta.

Postissa on aina tunnelmaa.

Postissa on aina tunnelmaa.

Tee löytöjä Kauppakeskuksesta.

Tee löytöjä Kauppakeskuksesta.

Kotimme perinne: joulukatajat

Kotimme perinne: joulukatajat

Rauhaisaa joulun aikaa!

Rauhaisaa joulun aikaa!

Read Full Post »

Märkiä nuolaisuja alkoi sadella molemmille poskilleni jo aamuviideltä, oikeastaan jo vähän ennen viittä. Nukkumisesta ei tulisi enää mitään; huonetoverikseni määrätty labbis näytti määräävän tahdin. Tyttäremme Fonzie saattoi kotonaan uinailla pitkälle aamupäivään, mutta kylässä oli toinen tyyli: nyt isäntä ylös, ulos ja lenkille! Ehkä lenkki ei ollut koiran mielessä tärkeimpänä, vaan aamun ruoka. Koirahan taktikoi samoin kuin Esa-veljeni, kun asuimme pikkumiehinä isovanhempiemme talon yläkerrassa Helsingin Käpylässä. Veljeni hakkasi aamuisin nyrkillään yläkerran ovea ja huuteli alas: ”Mummo, puuoo!” Olihan se ovi avattava ja poika päästettävä mummon luokse alakertaan. Puuro ei nyt kuitenkaan ollut se juttu, vaan tärkeää oli päästä alakerrassa nukkuvan Theo-serkun kanssa leikkimään. Kaikki ei ole ollenkaan aina sitä, miltä näyttää – ja vahvempien tai äänekkäimpien mukaan on mentävä.

En pannut pahakseni aikaista ylösnousua. Olin sellaiseen varautunut, kun koira ja nuorimman lapsemme lapset olivat viikonlopun kanssamme, ja jälkeenpäin ajateltuina nuo kaksi aikaista aamulenkkiä Fonzien kanssa olivat ihan virkistäviä. Olin miettinyt aamun ohjelmat ja reitit niin, että lenkkimme olisivat riittävän pitkät, jotta muu väki: vaimoni ja J-lapset saisivat nukkua aamun rauhassa. Otetaanko Fonzie ensiksi Kytäjä? Ja seuraavana päivänä Ridasjärvi? Vastaväitteitä ei kuulunut, joten suuntasimme läpi uinuvan kaupungin ja läpi tiheiden aamusumujen kohti Rytkön ja KytäjäGolfin maisemia. Tietenkin mukanani oli kamera ja siinä kiinni melko valovoimainen 250 mm:n tele. Onnistuisiko kuvaaminen, kun assistenttina touhuilee musta, karkeakarvainen lintukoira? Näytti se toimivan. Fonzie oli vierelläni hiljaa, kävi ihan istumaan, kun sihtailin kamerallani ylös puiden oksistoon. Kytäjä-lenkin tuloksena oli jopa yksi ihan uusi lintututtavuus: niittykirvinen! Hyvä Fonzie! Ja kas vain, rantasipi, vanha ystävämme, tuli rantakivelle meitä tarkkailemaan ja antoi pillistään parit vihellykset kotimatkamme merkiksi.

Seuraava aamu oli vanhan toistoa: noin klo 5 koiran antama herätys aamupusuineen, sitten hätäinen kahvinjuonti ja reppu matkakuntoon. Fonzie oli omissa aterioinneissaan vieläkin nopeampi. Nyt teimme aamulenkkiä Ridasjärventien viereisellä pyörätiellä. Hiljaista oli, vain pari autoa taisi mennä ohitsemme varhaisena sunnuntaiaamuna. Yllättäen jouduimme pian ison mekkalan todistajiksi ja rauhoittajiksi. Pellolla, tien toisella puolella oli selvästi jotakin meneillään ja joku oli hätää kärsimässä. Töyhtöhyyppä tai hyyppävanhemmat joutuivat puolustautumaan naakkoja vastaan pelastaakseen poikasensa, näin oletan. Luulen, että me tulimme Fonzien kanssa paikalle kreivin aikaan. Kun lähestyimme pellolla naakkaparvea, saivat mustakaavut siivet alleen ja jättivät töyhtöhyypät rauhaan. Kuinka asia lopulta päättyi, en uskalla arvailla. Fonzie, päivän lenkki ja päivän hyvä työ taisi olla sitten siinä, voimme palata kaupunkiin! Sunnuntai-iltana, koiran palautushetkellä, oli noutajaystävältämme veto pois. Vakuutin koiralle, että kesällä on hankittava peruskunto, kaikki voitava on tehtävä, kun talvella on edessä rajut frisbeekiekon jahtaamiset. Koira loi valmentajaansa tiukan, syyttävän katseen. Kuului murahduskin – vai oliko se sittenkin ukkonen Jokelan suunnalla?

Aamu-usva Kytäjärvellä

Aamu-usva Kytäjärvellä

Fonzie 01

Fonzie 01

Harakankellot

Harakankellot

Niittykirvinen

Niittykirvinen

Ohdakkeet

Ohdakkeet

Fonzie 02

Fonzie 02

Pajulinnut

Pajulinnut

Mesiangervot

Mesiangervot

Rantasipi

Rantasipi

Kytäjärvi ja KytäjäGolfin viheriötä

Kytäjärvi ja KytäjäGolfin viheriötä

Kytäjän kirkko

Kytäjän kirkko

Ridasjärvi lintutornista

Ridasjärvi lintutornista

Jättipalsami lintutornin luona

Jättipalsami lintutornin luona

Fonzie ja hauen pää

Fonzie ja hauen pää

Vieläkö saa kuntoon. Vene Ridasjärven rannalla

Vieläkö saa kuntoon? Vene Ridasjärven rannalla

Lumme

Lumme

Ridasjärventien talon yksityiskohta

Ridasjärventien talon yksityiskohta

Ridasjärven maalaismaisemaa

Ridasjärven maalaismaisemaa

Ridasjärventie vie halki kylän

Ridasjärventie vie halki kylän

Fonzie, lenkkikaveri

Fonzie, lenkkikaveri

Pikkuvarpusen poikanen, Ridasjärvi, hyvinkää

Pikkuvarpusen poikanen, Ridasjärvi, Hyvinkää

Read Full Post »

Helppohan tuon kaverin oli edetä; väkevää kroppaa liikutti kaksi jalkaparia. Toisin oli taluttajalla; vain kaksi rimppakinttua ja raskas reppu selässä. Painoimme molemmat hartiamme kyyryyn raa’an kevättuulen puhaltaessa vastaisesti lähes myrskyn voimalla. Räntääkin heitteli aina silloin tällöin. Matka kuitenkin taittui Kytäjän kirkolta Kytäjä Golfin alueelle. Kävelemistä tuli yhteen kyytiin kaksi tuntia, mitä nyt kääntöpisteessä vähän eväitä nautimme pahimman sadekuuron aikana. Tyttäremme labbis oli majoittunut meille pariksi päiväksi, ja pitkällä lenkillä oli hyvä aloittaa Fonzien täysihoito. Mutta minne katosi maaliskuun lämpö ja aurinko? Tuleeko tästä keväästä ja kesästä sittenkin koleanpuoleinen; kuten jokin aikaisempi 2000-luvun kesäkuu? Vaimoni erityisesti muistaa katselleensa mökkimatkoilla auton ulkolämpömittaria – eikä se katselemalla yhtään noussut alle 10 asteen lukemista.

Mökkeilijää odottaa paratiisissaan monet muutkin arvoitukset kuin sää. Onko laituri kestänyt talven rasitukset? Onko jättimänty kaatunut juuri rakennetun uuden huussin päälle? Päätimme jättää yllätysten katsomiset tässä viikonvaihteessa väliin, mutta se jo tiedettiin, että itserakentamamme laituri ei ollut ihan vaaterissa. Yksi tynnyri oli päässyt luiskahtamaan pois paikoiltaan, mutta onneksi ystävällinen Mika-naapurimme oli nostanut rantavedessä kelluvan tynnyrin maalle ja laittoi meille pikku hankaluudesta vielä viestiä! Päätin unohtaa mökkiharmit ja lähteä lauantaisen, melko hyvän sään aikana omalle metsälenkille. Kytäjärven rantamaastot ovat jo vuosia olleet mielimaisemaani. Viime vuosina on järven pohjoisreunan puustoa ja pensaikkoa harvennettu syystä, jota en voi ymmärtää. Tehdäänkö se retkeilijöiden iloksi? Aiotaanko järven pohjoisreunakin rakentaa? Joka tapauksessa, kun harvennusta on tehty, avararuutta lisätty ja kulkemista helpotettu, on samalla alue alkanut myös roskaantua! Monet lahopuita tarvitsevat linnut ovat kadonneet ja alue muutenkin köyhtynyt; perhosetkin tarvitsevat kukkivia pensaikkoja. Korkealta kalliolta kuului matala huu-ääni. Se toistui monta kertaa pienen tauon jälkeen. Pöllön huhuilu oli musiikkia korville – se oli paljon enemmänkin.

Tänään sunnuntaina saa Suomi uudet kansanedustajansa, ja pian uuden hallituksen. Vaaliväittelyt on käyty, on hymyilty lehtien palstoilla ja tienvarsien ulkomainoksissa. On vakuuteltu äänestäjiä erinomaisilla argumentoinneilla. Jos ehdokas oikein kovasti hymyilee tai on nauravainen kuvassaan, tulee mieleen, mille hän oikein nauraa? Ettei vain nauraisi juuri minulle, äänestäjälle? Toivottavasti uudet edustajat ja ministerit saavat vihdoin sote-vyyhdin auki ja saavat tehtyä ratkaisuja monissa muissakin tärkeissä poliittisissa kysymyksissä. Katselin aamun lehdestä vielä kerran kaikkien ehdokkaiden nimiä. Olisi kovin mukava antaa ääni vaikkapa Isokoskelolle Nurmijärven Klaukkalasta. Sellaista nimeä en kuitenkaan listoilta löytänyt. Löytyi kyllä kananen, lintula ja harakka. Toiveunta oli etsiä sellaisia nimiä kuin Haarahaukka tai Punarinta – jotakin rajaa sentään!

Puun alle suojaan, Fonzie!

Puun alle suojaan, Fonzie!

Saderintama Kytäjä Golfin päällä

Saderintama Kytäjä Golfin päällä

Sinisorsa

Sinisorsa

Kevätlinnunsilmä

Kevätlinnunsilmä

Veneranta

Veneranta

Kelopuut joutavat pois, minne?

Kolo- ja kelopuut joutavat pois, minne?

Metsätontun lakki

Metsätontun lakki

Kolean huhtikuun sinivuokot

Kolean huhtikuun sinivuokot

Kytäjärvi ja metsätie

Kytäjärvi ja metsätie

Pöllön lammella

Pöllön lammella

Isokoskelo

Isokoskelo

Silta

Silta

Jo näkyy vihreääkin

Jo näkyy vihreääkin

Punarintoja oli kaikkialla (kuva parin vuoden takaa)

Punarintoja oli jo kaikkialla (kuva parin vuoden takaa)

Read Full Post »

Older Posts »