Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Suku’ Category

Kuvakirja, siinäpä lahjavinkki sinulle, mutta nyt taitaa jo tulla kiire? Kerronpa omia kokemuksiani. Olen tehnyt molemmista lapsistamme kuvakirjat, myös lastenlapsistamme tein yhteisen kuvakirjan, ja sellaisen tein myös vaimostani. Viimeisin oli hankalin, koska se piti tehdä salaa, ainakin melkein. Vaimoni kuvakirja tuli lahjaksi hänen merkkipäivänään. Jouduin kyllä joitakin kuvia hänelle näyttämään ja kyselemään, keitä kuvassa oikein on. Hän varmaan ymmärsi, mistä oli kysymys, mutta ei ihme kyllä udellut sen enempää. Jokaiseen kuvakirjaan tuli 40 sivua ja kuviin liitin tekstit parhaani mukaan. Sain olla luova: sijoitella kuvia vapaasti ilman tiettyä kaavaa, joskus vain yksi iso kuva ja rinnalle pari pientä, toiseen aukeamaan useita samankokoisia kuvia. Pitihän se osata, työkseni olin taittanut lukuisia esitteitä, yrityshistoriikkeja ja muita julkaisuja. Perheen ja lastenlasten kuvakirjojen tekeminen oli todella mukavaa, ensimmäiset kirjat tein jo yli kymmenen vuotta sitten. Kaikista on kotonamme tallella yksi kopio.

Vielä on tekemättä yksi kuvakirja – itsestäni. Vaimoni on jo useasti minua siihen patistanut. En tiedä, mikä on, mutta kuvakirjan tekeminen omista kuvista, omasta elämästä (tai tähän asti koetusta) tuntuu oudolta ja vaikealta. Miksi? Enpä osaa sanoa, ainakaan lauseella tai parilla. Kuva-aineistoa on tarjolla vaikka kuinka, myös omasta lapsuudestani, koska isäni oli innokas valokuvaaja. Mikä siis mättää, anna palaa vaan ja aloita ekoista kuvistasi, niistä missä ryömit lapsuudenkotisi pihanurmella! Siitä vain skanneriin, sitten rajaamaan ja säätämään sävyjä. Kunpa se olisikin näin suoraviivaista. Ei se ole. Kun selaat perhealbumien kuvia, selaat samalla koko elämääsi. Tulet arvioineeksi itseäsi eri ikäisenä, eri elämänvaiheissa ja -tilanteissa. Kelpuutatko valintasi ja tekosi nyt, kun itselläsi on ikää ja arviointikykyä? Tähän väliin tarvittaisiin nyt kiireesti Hannele Törrösen tai Maaret Kallion, tai ehkä jopa Hannu Lauerman huojentava kommentti: et ole yksin, anna armoa äläkä kohtele itseäsi liian kriittisesti! No näin se varmaan on, ja voin sanoa lukijalleni, että melko hyvin olen kuitenkin oman kuvakirjani luonnostelun kanssa jo edennyt – taistellut läpi turvallisen lapsuuden, aika harmittoman teini-iän, ja lopulta urheilun sekä opiskelun värittämän nuoruuden kautta aikuisuuteen. 

Edes eläkeläinen ei voi olla kokopäiväinen kuvakirjan tekijä. Eräänä joulukuun aamuna vien taas kerran nuorinta lastenlastamme päiväkotiin. Tehtävä on ihan mieluinen. Pikku-T tuntuu viihtyvän seurassani ja ehdimme matkalla vähän rupatella niitä näitä sekä katsella kaupungin jouluvaloja. Jouluun on enää pari viikkoa, hui! Olemme kohta perillä, kävelemme loppumatkan käsi kädessä kohti päiväkodin valaistua ovea. Pikkumiehen lämpimän käden muisto tuntuu kädessäni vielä pitkään, kun olen tehtäväni hoitanut. Kuinka luonnollista onkaan pitää kiinni pienen lapsen kädestä. Väistämättä ajatukseni menevät omaan lapsuuteeni, monen vuosikymmenen päähän. Pitikö oma isäni minua kädestä kiinni, ottiko syliin muulloinkin kuin valokuvissa? Ei ainakaan usein, mutta ei sitä voinut vaatiakaan. Sodan kokeneet miehet kävivät omaa taisteluaan vielä pitkään – vielä silloinkin, kun ilmassa lentävät sirpaleet eivät enää raastaneet korvia ja hermoja, tuli viimein rauha ja heistä oli tullut perheenisiä. Harmaana joulukuun aamuna kysyn itseltäni: otinko sitten minä omia lapsiani syliin riittävästi? Poikkesinko tavoiltani juurikaan omasta isästäni? Oliko sotien arpia myös itsessäni – suurten ikäluokkien vesassa?

Jätän hetkeksi pohdinnat ja valitsen kuvakirjaani yhden lapsuuskuvistani Espoon Laajalahdelta. Olen siinä ihan hassun näköinen. Kun asetan sitä skanneriin, luulen ymmärtäneeni elämästä jotakin tärkeää – ja oivallukseni on vapauttava. Lisäksi oivallukseni säästää selvää rahaa, koska valkotakkisten ihmismielen tuntijoiden palveluja en tule tarvitsemaan; voin suunnata säästyneet eurot muualle, vaikka joululahjoihin! Tällä menolla ja luovimisella oman kuvakirjani tekeminen ei kylläkään edisty, eikä se ainakaan jouluksi valmistu. Huomaamattani sain kuitenkin aikaan jouluisen tarinan, vai oliko se ihan joulusatu?

Read Full Post »

Paksurunkoinen ja vahvaoksainen mänty on ollut paikallaan yli sata vuotta. Se ei ole aikoihin kasvanut korkeutta, on kasvanut vain leveyttä. Sen vierestä on otettu kuva, jossa istun vähän pitkästyneenä tai ärtyneenä 6-vuotiaana. Paikka on Malmin hautausmaa Helsingissä – isänisäni on kaksi vuotta aikaisemmin keväällä haudattu tälle paikalle, vanhan männyn viereen. Itse hautajaisista enkä isoisästänikään muista mitään, valitettavasti.  Siitä hetkestä lähtien Malmin hautausmaa on tullut tutuksi omaisteni ja sukulaisteni hautajaisista sekä monista muistelu- ja hautojen hoitokäynneistä. Äitini isänäidin, Malviina Pohjolaisen (os. Minkkinen s. 1.5.1875) aikoinaan toisesta korttelista hankkimassa ainaishaudassa olisi minullakin paikka tarjolla, mutta luulenpa, että tomumajani tulee laskettaman sitten aikanaan nykyisen kotipaikkani Hyvinkään multiin. Harmittelen, että vanhempani poistattivat Malviinan tyylikkään hautapaaden ja korvasivat sen modernimmalla. Äitini tunnusti vähän pelänneensä Malviina-mummoa – hautakivi sai siksi poistua, haudan takaa ei enää ilkeilty.

Jokaisella hautausmaalla on oma historiansa, ilmeensä ja tunnelmansa. Joitakin vuosia sitten kiertelin vaimoni kanssa useilla etelä-Suomen kirkkomailla ikäänkuin sukujuurimatkoilla. Jotakin uutta tietoa löysimme, mutta samalla näimme monia viehättäviä hautausmaita. Monet oli perustettu paikkakunnan upeimmille paikoille, harjuille ja mäille, joilta oli näkymä läheiseen vesistöön. Kaksi hienointa oli mielestäni Keikyä ja Angelniemi. Edellisen kirkkomaalla lepäsi isänisäni äiti, Keikyälle evakkomatkansa päättänyt ”Uuraan mummo” ja jälkimmäiseltä tavoittelimme vaimoni isänpuolen sukulaisia. Tämän tarinan päänäyttämö Malmin hautausmaa on laaja alue, maasto on aika tasaista, mutta hyvin hoidetut viheralueet, lukuisat perennat ja muut kasvit sekä erikoiset jättipuut antavat maamme suurimmalle hautausmaalle oman ilmeensä. Alkukesän atsaleapensaat jäävät jokaisen kävijän mieleen, jos hautausmaalle tullaan uuden portin kautta. Olimme callunoidemme kanssa vähän etuajassa, mutta siihen ei varmaan kenelläkään ollut vastaanpanemista. Veimme kanervamme blogikirjoittajan vanhemmille sekä heidän vanhemmilleen. Itselläni oli rooli lähinnä vedenkantajana ja roskien poiskuskaajana, tärkeimmän istutustyön hoiti vaimoni.

Syyskuun lopun päivä Malmin hautausmaalla oli poutainen ja lämmin. Olimme varautuneet kiertelemään aluetta vähän enemmänkin. Korttelikartta kädessä etsimme tärppejämme: tiettyjä muistomerkkejä ja myös täällä lepäävien tunnettujen henkilöiden hautoja. Listallamme oli useita henkilöitä, joita olimme molemmat tavanneet heidän työssään. Oli ollut myös vapaamuotoisia tapaamisia. 1960-luvun alussa olin kesätöissä Herttoniemen Shellillä Helsingissä. Siihen aikaan ”kentällä” palvelevat nuoret tankkasivat autot, tarkistivat moottoriöljyn, toivat huoltohallista tarvittaessa lisää öljyä ja hoitivat ikkunanpesun (jos se sallittiin). Kerran bensamittarin viereen nytkyi pitkänokkainen Peugeot 203 (jos oikein muistan). Autosta nousi tutunoloinen näyttelijä lierihattuineen, kääntyi hämillään puoleeni ja totesi spontaanin repliikkinsä ”virranjakaja ei pyöri!” Tämä, näyttelijä Toivo Mäkelän lausahdus ja myös henkilön lämmin olemus jäivät pysyvästi mieleeni, ehkä parhaiten koko bensanjakelijan monikesäiseltä uraltani! Luulen, että otimme näyttelijän pösön heti työn alle ja saimme virranjakajan taas toimimaan. Tietenkin kävimme Toivo Mäkelän ja hänen vaimonsa, näyttelijä Irma Seikkulan haudalla.

Vaimoni oli rastittanut suosikikseen ja käyntikohteekseen Matti ja Pirjo Bergströmin haudan. Kun oli selvät koordinaatit (henkilöluettelo paikkatietoineen löytyy Malmin hautausmaan kotisivuilta), löysimme haudan helposti. Vaimoni tiesi kertoa, että Matti Bergstömin kuolemaan liittyi tietty tragedia – hän menehtyi kotiinsa, Lallukan taiteilijatalossa sillä välin, kun vaimonsa Pirjo oli esiintymässä. Itse luin myöhemmin lisää heidän elämästään ja yllätyin, kuinka monipuolisia muusikoita molemmat olivat olleet (FM Paula Rannon laaja artikkeli). Kun olimme viemässä viimeisiä kanervia isäni vanhempien ja isäni siskon haudalle huomasimme, että paljon enemmänkin olisimme halunneet värikkäitä kanervia jälkeemme jättää, tuntemattomillekin. Kierroksemme päättyi vanhan männyn juurelle, joka ei enää kasva korkeutta ja jonka paksulla, kiemuraisella oksalla oli useana vuonna ollut sepelkyyhkyn pesä. 

Read Full Post »

Kesäkuun 2020 hellejakso loppui yhtä varkain kuin se alkoi. Eikä vain helle loppunut, kylkiäisenä tuli rajut, päiviä kestävät(?) sateet! Tuliko loppu myös maamme koronaepidemialle? Kansalainen ei oikein tiedä, mihin kaikkeen tarmonsa nyt suuntaisi. Terassikansan on vetäydyttävä sisätiloihin märiltä istuimiltaan ja totutettava käsivarren koukistajalihakset uusiin liikeratoihin. Kun koronariski on helpottunut, vähän vanhemmatkin voivat lähteä ulos köpöttelemään ja hakemaan kaupasta tuoretta leipää päiväsaikaan. Ehkä pieni matkakin olisi mahdollinen? Luonnonilmiöitä koko kevään ja kesän tarkkailleelle blogikirjoittajalle koittaa myös uusi vaihe, kun reissureppu asetellaan sadepäiviksi nurkkaan. Haahuilu metsäteillä, rämeillä ja kedoilla saa riittää, on ensin perattava koko valtava kuva-aineisto. Siellä niitä on; on hopeatäplää ja sinisiipeä, on hiirenvirnaa edestä ja takaa, aamun herkässä valossa ja illan jo hämärtyessä. Työhuoneessa alkaa olla sopivan viileää, kodin pikku askareet on tältä päivältä hoidettu – nyt on oikea aika kytkeä virta tietokoneeseen, kerrata kesäkuun highlightsit ja kehitellä tarinaa otsikoinnin mukaan. Otsikko on kyllä vähän kökkö, ja jotenkin rajaava? Parempi ja todellisempi se kuitenkin on kuin ”Yöperhosia ja päivävieraita”, joten annetaan olla – katsotaan, mihin se riittää! 

Mökkimme Tammelan Heinijärven rannalla on nähnyt monia kesä- ja yövieraita, enimmäkseen isäntäväen sukulaisia ja heidän ystäviään. Mökin varustustaso ei ollut alkuvuosina kovin kummoinen, mm. ruoka-aineita jouduttiin säilyttämään maakuopissa. Se taisi 80-luvulla olla hyvinkin tavallista. Vähitellen saimme kaasujääkaapin ja viimein sähköt sekä sähköjääkaapin. Kuumana alkukesänä 2020 olisi voinut olla tyytyminen vain kuivamuonaan, kuten kesän ensimmäisen kesävieraamme J-pojan Nico-koiran, jos olisimme säilyttäneet vanhan tyylin. Nyt maakuopat on peitetty, ja mitä tapahtui: ensin täytetty maakuoppa alkoi heti puskea ilmoille komeita orvokkeja – liiterin taakse kipatussa täyttömullassa olikin salaisuus!

Kesän toinen yövieras, kolmanneksi vanhin lapsenlapsemme J-tyttö otti mökillemme mukaan koulukaverinsa Kaisan. Ohjelmaa miettiessämme kerroin tytöille paikallisesta ”Rivierasta”, Saloistenjärven hiekkarannasta. Ei kestänyt kauan, kun olimme pölyisellä metsätiellä matkalla erämaajärvenrantaan, ja tytöt uimassa. Kirjoittaja jäi rannalle tärkeään henkivartijan tehtävään. Mm. Heinijärven Suojelu ja Jänijärven Seudun Suojeluyhdistys ovat olleet kunnostamassa vanhaa uimapaikkaa nykyiseen loistoonsa. Rantavahti viihdytti itseään ihailemalla kaislikon yllä liitelevää ritariperhosta ja rämpimällä rantavedessä kurjenjalan ja vuohennokan kukintoja kuvaamassa. Päivät ja illat kuluivat nopeasti, Suomi-tietopeli väsytti meidät kaikki leppeään uneen. Aina ei muistettu, että pelin kysymykset liittyivät Suomeen – vastaukseksi saattoi tulla Niagaraa tai Nigeriaa. Toisaalta, esim. Jerusalemi Ilomantsissa olisi kelvannut – jos sitä olisi kysytty!

”Sommaren är kort”, myös suomalaisten mielestä. Pahoin pelkään, että vaimonikin hyväksymä ja yhdessä toteutettava luontoretki Somerolle Häntälän notkoihin siirtyy, kun mökillemme on vielä tulijoita. Pikkuapollo ehditään kohdata joskus myöhemmin, lohduttauduin. Kirjoittaja on kuitenkin jo saanut enemmän kuin osansa luontokokemuksista ja -havainnoista. Nähtävää on riittänyt lähiluonnossa, kun on askeltanut hitaasti ja mukana on ollut aikaa sekä kunnon eväät. Yksi kesäkuun kohokohta oli kuunnella luhtakerttusen laulua kesäaamuna, tyynen Kytäjärven rannalla. Pusikoissa piilotteleva mestarilaulaja suostui myös kuvattavaksi. En myöskään unohda juhannuspäivien ritariperhosia, enkä alkukesän paatsamasinisiipeä, joka oli monituntisen retkeni ainoa perhoshavainto. Pieni, heleänsininen kansallisperhosemme asettui aloilleen kuusenoksalle ja avasi yllättäen siipensä. Sai metsässä naureskellakin. Kun kävelin jo poispäin lenkiltä aika väsyneenä, hiekkatietä ylitti joku toinen helteen uuvuttama: supikoira löntysteli tien yli päätään roikottaen vain 5-7 metrin päässä kirjoittajasta. Ei se tiennyt lähellä olevasta ihmisestä mitään. Ojanpohjiakin on koluttu! Löysin sattumalta ”taikaojan”, joka kätki sisälleen kymmeniä maariankämmeköitä, isotalvikkeja, kissankäpäliä, käenkukkia ja muita tavallisempia luonnonkukkia – ja erikoisuutena vielä musta-apilan! Yllätyin, kun monella Facebookin luonnonkasvit-ryhmäläisellä on muistikuva musta-apilasta vain nuoruusvuosilta, kun kasveja vielä koulussa kerättiin ja prässättiin omaa kasviota varten. Saisiko sen perinteen takaisin? Niin, ja kaunokirjoituksen. Kuulitteko!
Natura necesse est, vivere non est necesse!

Toukokuu vaihtuu kesäkuuksi. On voikukkien aika.

Vielä löytyy Etelä-Suomesta lehmiä, ainakin Uudenmaan maaseutuopiston mailta Hyvinkäältä.

Raate kukkii piilossa suolammen reunamilla. Pian on suopursujen aika.

Kansallisperhosemme paatsamasinisiipi on kevään ensimmäisiä sinisiipiä. Kuvassa naaras.

Kevätlinnunherne kukkii melko pitkään kuten valkovuokkokin.

Kun lämpenee, nousee myös nurmitädyke kukkimaan.

Yksi mestarilaulajistamme luhtakerttunen piti aamuisin konserttiaan Kytäjärven rantapensaissa.

Tammelan Heinijärvi Kanta-Hämeessä.

Mökin isäntäpari vetää henkeä ja valmistautuu kesän ensimmäisiin vieraisiin.

Lähellä sijaitsee suolampi, jonka reunoilla kettu kävi lintupaistia yrittämässä.

Suolla lentää ja lisääntyy pursuhopeatäplä.

Tienvarren väriläiskä, mäkitervakko.

Aitovirna on vähän tuntemattomampi luonnonvarainen hernekasvi.

Metsäkurjenpolvella ruokaileva lanttuperhonen on alkukesän yleisimpiä vaaleita päiväperhosia.

Jaa jaa, kohta niitä saa, luonnostakin!

Hiekkatiellä, vähän Hyvinkään taajaman ulkopuolella käppäili helteen uuvuttama supikoira.

Hopeasinisiipi koiras niittynätkelmällä. Siipien alapintojen kuviointi yksilöi parhaiten lajin.

Angervohopeatäplällä on paksu musta vyö siipien takareunassa.

Valkolehdokki tuoksuu huumaavasti juhannuksen aikaan.

Kesäilta Heinijärvellä. Juhannus on lähellä.

J-poika ja Nico-koira juhannusvieraanamme.

Kuka on kisan mestari, J-poika?

Komea ritariperhonen näyttäytyi juhannusviikonlopun kaikkina päivinä. Nopeana lentäjänä ei mikään helppo kuvattava.

Juhannuksen aikaan kukkivat myös eriväriset maariankämmekät.

Vanamot kuuluvat myös juhannukseen – ja niiden tuoksu!

Ketokultasiipi koiras näkyy voimakkaanvärisenä kauas.

Mökin uudet kesävieraat J-tyttö ja ystävänsä Kaisa.

Kovia uimareita molemmat.

Lähellä olevalle Saloistenjärvelle oli kunnostettu hieno uimaranta. Sekin oli koettava.

Saloistenjärvi syvenee rannalta loivasti.

Iltapalalla mökkipihalla.

Mökkimme viidestä pöntöstä oli kolmessa kirjosiepon pesye.

Kurjenjalan eksoottinen kukinto.

Harvinaistunut musta-apila ei ollut hävinnyt Tammelan eikä Hyvinkään tienvarren ojista.

Read Full Post »

Joku oli suututtanut säidenhaltijan. Toukokuu 2017 oli ollut ennätyskylmä, ja etelässäkin tupsahteli satunnaisia lumikuuroja aina kuun puoliväliin asti. Snellmaninpäivänä sää näytti viimein vähän lämpenevän, mikä tuskin kuitenkaan johtui 1800-luvulla vaikuttaneesta fennomaanista, kirjailijasta ja valtio- sekä finanssimiehestä. Ei, äidit olivat saaneet muutoksen aikaan – ei vain sopinut, että äitienpäivänä, kuun neljäntenä liputuspäivänä, enää puhaltaisi kylmät tuulet. Äitienpäivänä syödään makeita kakkuja patiolla, johon paistaa lämmin aurinko, ja tuulella on nopeutta enintään 2 m/s. Kun äitienpäivä on lähtöisin Yhdysvalloista, voisi ajatella, että meilläkin kaikki päivään liittyvä on suurta. Täällä kuitenkin eletään omalla tavallaan. Suuruutta toki löytyy – sitä edustaa kaikki maan äidit ja äitien uhrautuvaisuus, niidenkin äitien, jotka eivät ole koskaan saaneet kutsua presidentinlinnaan.

Lehdet avautuvat

Luonnon tapahtumien seuraaminen kiinnostaa suomalaisia. Toukokuussa, juuri äitienpäivän alla, tapahtuu luonnossa paljon. Moni muuttolinnuista on palannut tutuille reviireilleen; on alkanut tiivis parinetsintä- ja pesintävaihe. Nopeimmilla vesilinnuilla on jo poikaset, vuokot ovat nousseet kukkimaan ja puiden silmut kasvavat nopeasti aueten viimein kukinnoiksi tai hennoiksi lehtien aluiksi. Helsingin yliopiston entinen kansleri Risto Ihamuotila on eräs julkisuuden henkilö, joka seuraa aktiivisesti luonnon tapahtumia. Onpa hän tehnyt harrastuksestaan kirjankin ”300 kasvia Suomen luonnossa”. Niin hänelle kuin itsellenikin, on tullut tavaksi tarkkailla, milloin tuomi on kukassa. Vanhoissa koulukirjoissa tuomen sanotaan kukkivan toukokuun lopulla, mutta Ihamuotilan 50 vuoden kirjanpidon mukaan aikaisin kukinta on tapahtunut jo 4. toukokuuta. Tänä vuonna ei vielä äitienpäivänä saada nuuhkia tuomen hienoa tuoksua, kuten usein lämpiminä keväinä. Luontoäiti ei kiirehdi tänä keväänä.

Etelänkevätesikko, ensimmäisiä kukkijoita etelä-Suomessa.

Lanttuperhonen kevättaskuruohon kukinnolla

Peltokortteet

Punarinta

Ensimmäiset valkovuokot lämpimällä rinteellä

Mietin, mikä mahtoi olla oman äitini suhde luontoon? Entä isoäitieni? Rantasalmella syntynyt isänäitini asui suuren osan elämästään Helsingin Käpylässä paritalon puolikkaassa ja sai tuntumaa luonnon tapahtumiin sekä vuoden kiertokulkuun hyörimällä oman talonsa takapihan kasvimaalla ja puutarhassa. Me lapsenlapset taas saimme tuntumaa aina hyväntuulisen isoäitimme tiukkaan puoleen: ymmärsimme hyvin selvästi, ettei puutarhan vadelmiin saanut koskea. Ne, kaikkein kiinnostavimmat ja isoimmat marjat, oli määrä säästää juhlapäiviin! Kaikkea muuta sai syödä niin paljon kuin vatsa veti. Toinen mummoistani, nuorena leskeksi jäänyt äidinäitini oli kaupunkilainen; Helsingissä syntynyt ja kantakaupungissa suurimman osan elämäänsä asunut. Luulen, että Arkadiankatua pitkin kävellessään vakavanpuoleinen äidinäitini antoi välillä katseen nousta kadunvarren lehmuksiin ja tunnisti oksalla laulavan pikkulinnun. Ehkä äidinäitini kierteli paljonkin Mechelininkadun toisella puolella Väinämöisen puistossa, Hietaniemessä tai Lapinlahdessa ja oppi tuntemaan koko joukon puiden ja pensaiden siivekkäitä? Oma äitini ei saanut elää pitkää elämää, mutta tiedän hänen viihtyneen luonnossa. Kasvit, kasvienkeräys ja luonnonkukat olivat hänelle tärkeitä. Kun äidilläni vielä terveyttä riitti ja perhe oli yhteisillä lomilla vuokramökeillä ja maatiloilla Vihdissä, Saimaan rannalla tai Verlassa, ei häneltä varmaan mitään puuttunut. Tai no, kerran Vihdin täysihoitolalomamme pyöräretkellä äitini pyörästä puuttuivat jarrut. Istuin pyörän tarakalla ja tunsin, kuinka vauhti kiihtyy – parivaljakkoa vietiin hurjaa vauhtia kohti ojaa! Sillä kerralla jätimme luonnonkukkien keruun, keräsimme vain itsemme ojasta takaisin pölyiselle maantielle. Miten ihmeessä siitä rytäkästä selvittiinkään? Äideillä on se jokin – luontoa ainakin!

Helsingin Malmin hautausmaalla yhdessä vaimoni kanssa. Äidit ja isoäidit saavat ruusunsa.

Ruusut maassa vanhempieni haudalla

Helsingin Malmin hautausmaata

Äidinäitini haudan skillat saavat seurakseen valkoisen ruusun

Hautausmaan naaraspeippo

Hautojen mustarastaat

Mustarastas ja orvokit

Alastomat rungot ja oksat

Helvi-äitini 1950-luvun alussa kotimme takapihalla Espoon Leppävaarassa

Vasemmassa kuvassa isänäitini Bertta (vas. hlö) näyttelyharrastuksensa parissa mahdollisesti Savonlinnassa, todennäköisesti 1910-luvun alussa. Oikeassa kuvassa äidinäitini Linnea miehensä Eino Davidin kanssa 1920-luvun paikkeilla.

Read Full Post »

Kesämökin piha ja mökin ympäristö ei ole mökkeilyn vähäisin elementti. Kaikki suuret tapahtumat saavat näyttämönsä mökkipihasta. Pihalla leikitään, käydään kauppaa kävyillä ja leivotaan hiekkakakut. Pilkotaan myös seuraavan vuoden polttopuut, saadaan uudet perennat kukkimaan, juostaan saunasta järveen jalkapohjat hellinä, iloitaan, surraan, haaveillaan, hierotaan nuotionsavuja silmistä, vedetään sinappi väärään kurkkuun, tehdään kaikkea mahdollista ihmisolennon viihdyttämiseksi – jos vain sää sen sallii. Tänä kesänä on ollut arpapeliä, milloin osuisi poutapäivä vieraiden tulla tai milloin jättää pestyt matot yöksi ulos kuivumaan. Luonnossa on ollut paljon merkillistä: ei ole kuulunut käen kukuntaa (paitsi kerran L-pojan vierailulla), mustikka on vielä raakileina, päiväperhoset ja paarmat piilottelevat jossakin, eikä kirjosieppo saanut pesintää onnistumaan. Kun ensimmäinen lämmin päivä koitti 28.6, ja aurinko tuli esille pilvien takaa, keskeytyi mökkiläisten työ. Harava putosi maahan ja kirves lyötiin kiinni hakkuutukkiin. Punaisen mökin mies ja vaimo astelivat kuin unessa kohti rantanurmikon aurinkotuoleja. Sanoja ei tarvittu, ei niitä olisi hämmästykseltä löytynytkään; oli vain tämä hetki ja – lämpö.

Joskus mökkipihalta on irrottauduttava asioille, auringollakin. On saatava ruokatäydennystä tai haettava uusi sahanterä ynnä muuta tähdellistä. Joskus on päästävä Someron kirppikselle. Sieltä kenties Saloon ja aina Angelniemelle asti. Ihmisellä on oltava kesäharrastus. En usko, että meidän harrastuksemme on huonoimmasta päästä, kun etsimme esivanhempiemme juuria. Etsimme konkreettisiä jälkiä kirkkomailta, ja samalla näemme usein maamme kauneimpia rakennettuja ympäristöjä. Angelniemen punaisen puukirkon ja sitä ympäröivän hautausmaan sijainti sekä koko miljöö on yksi upeimmista. Paljon on vielä siltä saralta koettavaa, kun vaimoni isovanhemmat liikkuivat aikoinaan laajalla alueella. Varsinais-Suomen jälkeen ehkä siirrymme Savoon Leppävirralle ja Rantasalmelle – ehkä aikanaan myös rajan taakse Uudenkirkon tai Sortavalan maisemiin, kuka tietää. Olimme tehneet tämän päivän kierroksemme, suljimme hiljaa Angelniemen kirkkomaan rautaportin ja suuntasimme viimein kohti Kokkilan lossia ja kaupunkikotiamme.

Sää suosi sittenkin mökkikauden ensimmäisiä vierailijoitamme. Mökin takametsikön vanamot vielä kukkivat ja levittivät huumaavaa tuoksuaan, kun toisen erän lapsenlapsemme kantoivat reppunsa mökin kuistille. Järven vesi oli jo lämmennyt, vaikka vanhinta lastenlastamme, J-poikaa, ei kylmäkään vesi olisi pidätellyt. J-poika oli jo raameiltaan kuin aikamies. Viime kesänä en vielä saanut pojasta kaveria vanhan huussin purkajaksi, mutta kävisikö tänä vuonna kivituhkan levitys? Sehän onnistui jo muutaman kottikärryllisen panoksella! Mitä tapahtuukaan vuoden päästä, kun pojan tukka lainehtii vielä uljaammin ja varteen on tullut lisää mittaa? Hauikseen tarvittaneen silloin lisää paksuutta. ”Isoisä hei, mihin sitä hiekkaa pitikään kärrätä? Sopii mulle hyvin!” Mökkipiha on nähnyt paljon asioita, ja tulee vielä todistamaan monenlaista kasvamisen ihmettä.

L-poika isoäidin apuna

L-poika isoäidin apuna

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mökkipiha 01

Mökkipihan kukkia

Mökkipihan kukkia (luonnonkukat ja neidonkurjenpolvi)

Mökkipiha 03

Mökkipiha 03

Kylmää, tai sitten kivaa! (L-poika)

Kylmää, tai sitten kivaa! (L-poika)

Lopen Kalamyllyllä

Lopen Kalamyllyllä

Angelniemeen

Angelniemeen

Lossiranta Angelniemi

Lossiranta Angelniemi

Kokkilan lossi

Kokkilan lossi

Angelniemen kirkkomaa

Angelniemen kirkkomaa

Angelniemen kirkko

Angelniemen kirkko

Kirjoittaja ja tykki Salon jokivarren puistossa

Kirjoittaja ja tykki Salon jokivarren puistossa

Kettumuraali, Salo

Kettumuraali, Salo

Pihaleikit

Pihaleikit

Uimarit

Uimarit

Tikka lentää

Tikka lentää

Kesäpäivä

Kesäpäivä

Kesäkukkia: vanamo ja harakankello

Kesäkukkia: vanamo ja harakankello

Pihan hyönteisiä: papurikko ja papintappaja

Pihan hyönteisiä: papurikko ja papintappaja

Mustarastaan pesään hylkäämät munat (mökkinaapurien rakennuksen seinustalla)

Mustarastaan pesään hylkäämät munat (mökkinaapurien rakennuksen seinustalla)

J-lapset

J-lapset

J-tyttö ja ulpukan kukka

J-tyttö ja ulpukan kukka

J-poika auttaa kärräyshommissa

J-poika auttaa kärräyshommissa

J-poika

J-poika

Kesävieraat ovat lähteneet

Kesävieraat ovat lähteneet

Mökkiläinen irrottelee ja sovittelee

Mökkiläinen irrottelee ja sovittelee

Read Full Post »

Onneksi tyttäremme pani tuumasta toimeen, ja tilaa vielä löytyi: äidit pääsevät sittenkin nauttimaan äitienpäivän juhla-aterian valmiiseen pöytään ja me kaikki muut siinä siivellä. Liian vähän on perhepiirissämme tapana kokoontua yhteen hyvän ruuan merkeissä kotiin, mökille tai ravintolaan punavalkoisten ruutuliinojen äärelle. En ehtinyt pitemmälle menetettyjen mahdollisuuksien ajatuskuvioissani, kun huomasin, että ulkona paistaa aurinko ja aikaa ateriaamme on vielä monta tuntia. Huomasin käteni jo tarrautuneen kameralaukun remmiin, huomasin jalkani askeltavan kohti tuulikaapin savisia saappaita ja kuulin äänihuuleni muodostavan sanat ”tulen ihan pian!”. Oli tsekattava luonnon status – mitä kaikkea oli metsissä ja pelloilla tapahtunut kahdessa viikossa, jonka ajan olin ollut pois havaintopaikaltani. Keväisin olen mitä suurimmassa määrin tarkkailija. Nyt osat olivat vaihtuneet – lääkärit ja hoitohenkilökunta tarkkailivat minua kirurgisen operaation jälkeen.

Oli kait ihan normaali keväinen mökkiviikonloppu, kevään toinen yöpymiskerta. Tulimme kotiin, ruokailimme ja laittelimme mökkitavaroita omille paikoilleen. Aloin lueskella viikonvaihteen päivälehtiä. Silloin iski rintaan kova kipu. Se ei vaimentunut, vaikka asetuin makuulle. Päätimme hetken kuluttua, että vaimo soittaa hätänumeroon. Sen jälkeen kaikki tapahtui nopeasti. Ensihoidon ambulanssi tuli pihaamme, osaavat ammattilaiset marssivat olohuoneeseemme, tutkivat potilaan, ottivat sydänfilmin, konsultoivat Hyksin päivystävän kirurgin kanssa ja totesivat, että potilas on saatava nopeasti pallolaajennukseen. Sitä ennen vaimoni oli ymmärtänyt antaa miehelleen ensilääkkeeksi aspirinin, mistä tuli tunnustusta. Hoitotoimenpide pääsi alkuun ilman viiveitä, kaikki sujui ongelmitta ja pääsin jo leikkausta seuraavan päivän illalla jatkohoitoon Hyvinkäälle. En tiedä, olenko oikein vieläkään tajunnut, kuinka vaarallinen tilanteeni oli – kuinka läheltä liippasi. Koin olevani turvassa ja hyvissä käsissä kaiken aikaa, niin Meilahdessa kuin Hyvinkäällä. Pääsin kotiin vappuaattona mukanani kassi, jossa oli vaimoni sairaalaan tuomat parranajokone, hammasharja ja -tahnaa, hammastikkuja, kännykän laturi ja kampa (kampa oli varmaan potilaan piristykseksi, ei niinkään tarpeeseen). Toipuminen käynnistyi kotona hyvin – kunhan olin ensin selvinnyt sairaalasta tuomastani vatsataudista korkeine kuumeineen.

Lusikoimme verkalleen juhla-ateriamme jälkiruokien rippeitä. Taisimme kaikki nauttia omista ateriavalinnoistamme ja toistemme seurasta. J-pojalla oli vaikeuksia pysyä aloillaan ja olla kanssamme aterian loppuun asti. Tietenkin piti päästä iltaa viettämään kavereitten kanssa, kuinkas muuten. Vähän malttia ja respektiä kuitenkin! Vapautimme viimein seurueen murkun ja jäimme odottelemaan tarjoilijan laskua. Seurueemme oli hyvällä tuulella, ei ollut kiire minnekään. Joukossa oli yksi vanhempi, sydäninfarktista toipuva siipirikko ja yksi kroonista sairautta kantava nuori äiti. MS-tautia sairastava tyttäremme hymyili kuitenkin kaikkein eniten.

JK. Lisäys blogiin 5 vuoden jälkeen (v. 2020). Kirjoittaja toipui erinomaisesti vaativasta sydänoperaatiosta – eikä voi kylliksi kiittää niin vaimoaan, ensihoitohenkilöstöä, sydänkirurgeja, muita lääkäreitä kuin monia eri hoitajia sekä Meilahdessa että Hyvinkäällä. Myös tyttäremme MS-tauti on pysynyt lääkityksellä hyvin kurissa.

Hyvää äitien päivää! J-tytön grafiikkaa

Hyvää äitien päivää! J-tytön grafiikkaa

Äitienpäivän lehtometsää

Äitienpäivän lehtometsää

Valkovuokot

Valkovuokot

Hiirenkorvat

Hiirenkorvat

Kottarainen

Kottarainen

Leskenlehdet

Leskenlehdet

Kytäjän peltomaisemaa

Kytäjän peltomaisemaa

Kuovi

Kuovi

Peltokorte

Peltokorte

Punarinta (taas kerran)

Punarinta (taas kerran)

Rentukat

Rentukat

Sinisiipi

Sinisiipi (kansallisperhosemme paatsamasinisiipi, koiras)

J-poika

J-poika

Isoäiti ja J-tyttö

Isoäiti ja J-tyttö

Isä ja tytär

Isä ja tytär

Read Full Post »

Helmikuun puolivälissä näytti, että kevät tulee ryminällä ja aikaisemmin kuin vuosiin. Kalevalanpäivänä säänkuva normalisoitui – harmaat talvipäivät tulivat takaisin ja lämpötilakin asettui lähelle tavanomaisia lukemia. Ei olisi kannattunut vielä nuolaista. No nyt sai kyllä nuolaista, mutta vain nenänkärjestä tippuvia vesipisaroita, ainakin jos kiipesi Ridasjärven tuuliseen lintutorniin muuttolintuja kiikaroimaan. En oikein ole lintutornityyppiä. Tykkään liikkua luonnossa, kiireettä kuitenkin: nousta edessä olevan kumpareen laelle tai laskeutua joenpartaalle ja tehdä kulkiessani havaintoja, jos niitä on näkökenttääni tullakseen. Onhan niitä jo tullutkin. Viime sunnuntaina saattelin Vantaanjoen Kittelän sulaan kolme äänekästä laulujoutsenta ja ensimmäiset telkät kävin katsastamassa Rantakulman virtapaikalla. Telkkäkoiras pyöri villisti ympyrää, sylki nokastaan korkeita vesikaaria ja päästeli hullunkurisia, kimeitä soidinääniään. Siirryin vaivihkaa pois ladonkulman tähystyspaikalta ja jätin pariskunnan jatkamaan häämenojaan. Tuskin minua huomasivatkaan.

Joissa on nyt vettä runsaasti. Luonnossaliikkujan kannattaisi suunnistaa koskipaikoille, ihastelemaan veden voimaa ja kuulemaan mahtavaa pauhua. Vantaanjoen yläjuoksulla, lähellä kotiamme, on kaksi hienoa koskipaikkaa: Nurmijärven Nukarinkoski ja Myllykoski. Vuosia sitten, pääsiäisen aikoihin oli blogimiehen käydä kalpaten Nukarinkosken reunamilla. Ajattelin kuvata koskea kiveltä, joka oli kuohuissa noin metrin verran rannasta. Kuvaajalle kävi hölmösti. Liukastuin, molskahdin koskeen, satutin vähän rannettani ja tärvelin uuden kamerani. En ole koskaan saanut minkäänlaista vakuutuskorvausta, en nytkään, mutta tärkeintä oli, että henkiriepu säästyi. Tämän kevään vedenvirtauksella olisi kuvaajalle käynyt huonosti. Kosken partaalla huomaan muistelevani isänäitiäni, joka viimeisillä vuosillaan joutui pois kodistaan kunnalliseen vanhainkotiin. Hän ei viihtynyt uudessa asuinpaikassaan ollenkaan. Aina sukulaistapaamistemme lopuksi hän melkein purskahti itkuun ja huudahti: “Leppäselle laualle ja myötävirtaan!” Muuta ratkaisua ei mummoni omasta mielestään surkeassa tilanteessaan nähnyt. Kosket ja virrat vetävät sukumme väkeä puoleensa.

Virtojen yli on tapana rakentaa siltoja. Blogikirjoittajakin ryhtyy nyt sillanrakentajaksi – oman siltani nimi on aasinsilta. Aion liittää kirjoituksen loppuun musiikkiosion! On se mahdollista, jos musiikintekijän nimi on Olavi Virta. Ei Koski, mutta Virta! Siinä tärkein peruste, mutta muitakin on. Kuuntelin sattumoisin koskikierroksillani autoradiosta Olavi Virran laulua ja se todella iski. Kappale oli yksi tunnetuimmista, ”Vihreät niityt”.  Samalla kuulin, että Olavi Virran syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta. Pikainen tsekkaus onko kaupunkimme kirjastosta saatavana mestarin elämäkertaa, tai – kuinka monen kirjoittamana? Niitä löytyi useita ja päädyin lainaamaan Lasse Erolan todella nautittavan teoksen ja juhlapainoksen ”Olavi Virta ja hänen maailmansa”. Kirja vieläpä löytyi lähikirjastostamme Hakalan kirjastosta. Polleana esittelin kotona lainakirjaa vaimolleni. Sain pian kuulla, että tuolla meidän hyllyssähän se ensimmäinen painos on ollut jo vuodesta 2005. Lupasin vaimolleni tutustua lähiluonnon lisäksi vastedes myös omaan kotiimme.

Vantaanjoki, Kittelä, Hyvinkää

Vantaanjoki, Kittelä, Hyvinkää

Ridasjärven lintutorni, Hyvinkää

Ridasjärven lintutorni, Hyvinkää

Sinisorsat

Sinisorsat

Nukarinkoski, Nukari, Nurmijärvi

Nukarinkoski, Nukari, Nurmijärvi

Isä ja lapset kosken äärellä

Isä ja lapset kosken äärellä

Nukarinkoski 02

Nukarinkoski 02

Telkkäpariskunta, Vantaanjoki, Rantakulma

Telkkäpariskunta, Vantaanjoki, Rantakulma

Laulujoutsenet, Kytäjoen tulva-alue

Laulujoutsenet, Kytäjoen tulva-alue

Takiaiset

Takiaiset

Kaanaanjoen koski, Hirvihaara, Mäntsälä

Kaanaanjoen koski, Hirvihaara, Mäntsälä

Peltomaisema, maaliskuu

Peltomaisema, maaliskuu

Porvoonjoen Naarkoski, Pukkila

Porvoonjoen Naarkoski, Pukkila

Kuohut

Kuohut

Porvoonjokilaaksoa, Pukkila

Porvoonjokilaaksoa, Pukkila

Hyvinkään pääkirjasto 01

Hyvinkään pääkirjasto 01

Hyvinkään pääkirjasto 02

Hyvinkään pääkirjasto 02

Hyvinkään Hakalan kirjaston sisäänkäynti

Hyvinkään Hakalan kirjaston sisäänkäynti

Lasse Erolan elämäkertateos "Olavi Virta ja hänen maailmansa"

Lasse Erolan elämäkertateos ”Olavi Virta ja hänen maailmansa”

Read Full Post »

Meidän perheessämme ei internetyhteys ole aivan elintärkeä – maailma ei kaatuisi, jos nettiyhteys katkeaisi. Ja niinhän siinä sitten joulun alla kävi, kun uhoaa: yhteys meni yllättäen poikki! Samaan aikaan sain Soneralta viestin puhelimeeni, jossa kiiteltiin uuden kaapelimodeemin hankintaa. Sellainen hankinta oli kyllä viikkoja sitten tehty, mutta modeemia ei vain alkanut kuulua. Nopea soitto Soneralle, jossa häslinkiä selvitettiin. Sain puhelimeeni tiedon, että modeemimme olisi postissa (vielä tämän päivän) ja ohessa oli paketin lähetystunnus. Pian oli pakettimme kainalossani ja kiiruhdin kotiin asentamaan uutta modeemia. Ei kun paketin kääreet pois ja elektroniikkaa esille. Ei paketissa mitään modeemia ollut; siellä oli useita, pienempiä paketteja siististi joulupaperiin käärittyinä! Olimme saaneet väärän paketin. Aivan kuin laulussa ”Hajamielinen Joulupukki” (ohessa linkki Annan ja Kirkan versioon).

Uudelleen postiin; ja yli puolen tunnin kuluttua minulle ojennettiin edellistä pienempi, Soneran leimalla varustettu paketti. Nyt laatikossa oli oikeanlaista tavaraa. Jaa-ha, sitten olikin vuorossa systeemin virittäminen toimintakuntoon. Lähetyksen mukana ei ollut sellaista ohjetta, josta olisi ollut apua asentamiseen, eipä tietenkään. Käypä ohje löytyi toisen operaattorin, Elisan sivuilta, jonne pääsin puhelimeni nettiyhteydellä. Sillä lailla! Vaimoni ei tietenkään uskonut, että yhteys oli taas kunnossa. Hän seisoi vieressäni laskunippu kourassaan aikomuksenaan tulla hoitamaan maksuja, eikä oikein uskonut ruudulla vilistäviä kuvia. En tiedä, missä vaiheessa olen menettänyt tekniikan osaajan statukseni, mutta väliäkö sillä, kun asiat hoituvat. Täytyy kyllä myöntää, että vaimoni on aika pätevä vaihtamaan lamppuja tai selvittämään tavallisten sähkölaitteiden toimintahäiriöitä. Tietokoneet on toinen juttu. Sähkölaitteet olenkin antanut täysin vaimoni vastuulle, eikä minulla siinä ole mitään taka-ajatuksia.

Perheemme joulun valmistelu on tiukkaa vääntöä. Itse pääsen vähän helpommalla. En puutu laatikoiden ja muiden jouluruokien valmisteluun; seuraan vain sivusta vaimoni aherrusta, nuuhkin herkullisia tuoksuja ja yritän olla pois jaloista (milloin en ole mattoja tampaamassa tai lavuaarin putkia rassaamassa). Lahjapaketteja valmistamme lapsillemme ja lastenlapsillemme yömyöhään ja yritämme vakuutella, että ensi jouluna tyyli muuttuu. Eihän se tietenkään muutu. Kaikki haluavat, että meillä vanhuksilla kokoonnutaan ja joulua vietetään kuten ennenkin; kaikki väki rivitalomme alakerran ahtaissa neliöissä joulupöydän antimia sulatellen ja lahjakääröjä availlen. Oma tärkein jouluvalmisteluni on kuusen hankinta. Et ehkä usko, mutta sain hankittua joulutaloomme ihan kelpo kuusen (se hyväksyttiin!), ja kuusi on jopa jo paikoillaan olohuoneen nurkassa odottamassa koristelua alkuviikolla. Kun valmistelimme kuusen tuomista sisätiloihin, näin takapihamme lintulaudalla vähän oudompia pikkulintuja. Ne olivat pikkuvarpusia! Jos tavallinen varpunen on taantunut, yleistyykö pikkuvarpunen pelloilta talojen pihoille? Tuleeko siitä uusi jouluntuoja ja uuden joululaulun aihe? Laulun pikkuvarpusesta jouluna olisi hyvin voinut tehdä Sauvo ”Saukki” Puhtila, yli 2500 sanoituksen juuri poismennyt musiikkitaiturimme.

Vaiveron myllytila, hyvinkää. Joulun alla 2014

Vaiveron myllytila, Hyvinkää. Joulun alla 2014

Vanhat joulukortit, Pakilakoti, Helsinki

Vanhat joulukortit, Pakilakoti, Helsinki

Kylässä Jemina, pikku jouluapuri

Kylässä Jemina, pikku jouluapuri

Kauppakeskuksessa

Kauppakeskuksessa

Joulupallot

Joulupallot

Malmin hautausmaan entinen asemarakennus

Malmin hautausmaan entinen asemarakennus

Malmin siunauskappelin valoja

Malmin siunauskappelin valoja

Kynttilä

Kynttilä

Kuusenhakupäivä valkenee

Kuusenhakupäivä valkenee

Pikkuvarpunen ja lyhde

Pikkuvarpunen ja lyhde

Pikkuvarpusia kotipihalla

Pikkuvarpusia kotipihalla

Read Full Post »

Muutama viikko jo takana vapaaherrana oleilua. Pientä hakemista uuteen elämänvaiheeseen siirtyminen on ollut, kieltämättä. En kuitenkaan sanoisi, että pallo on ollut hukassa. Tuossa vieressä, ihan näkyvillä se pallo on, mutta ei oikein ole huvittanut palloa potkaista. Vetäisinkö tiukan kärkipotkun tai kenties hallitun heilautuspotkun sisäsyrjällä? Ja minne potkaisisin? Vaimollani kaikki on ehkä sujunut helpommin, mutta ongelmia on hänelle saattanut tuottaa aamupuurolle tullut ylimääräinen tyyppi. Mutta eiköhän kaikki ala vähitellen lutviintua ja taloon saadaan eläkepäiville uusi järjestys sekä harmonia. Vähäisenä en pitäisi sitä, että olen ihan pystyvä kahvinkeittäjä, osaan pedata sängyn, osaan hakea postin ja viedä roskat (melkein jo oma-alotteisesti) – resursseja on siis luvassa moniin vaativiin talousaskareisiin.

Mökkimatkamme Tammelaan viikko sitten oli sävyltään vähän erilainen kuin aiemmin. Ei, en viittaa kuskin ja kartturin kemioihin, vaan ihan muihin asioihin. Reittimme kulki loppumatkasta Hämeen härkätietä pitkin kohti Porrasta ja Tammelan isoja järviä Pyhäjärveä sekä Kuivajärveä. Tiesimme nyt, että täältä olivat kotoisin vaimoni isän isoisän puolison (Maria Hucht s. 1823) sukuhaara. Huchteja, Palmeja (ent. Palmroth), Timmejä oli asunut ainakin 1700-luvulla, kenties aiemminkin, Tammelan Mansikkaniemessä, Saaressa, Lunkaalla ja Huhtaan kylässä. Olimme ymmärtäneet, että vaimoni isän (Rosberg) esivanhemmat olisivat vaikuttaneet enimmäkseenTurun ympäristössä ja sen alapuolisilla rannikkoalueilla (Turku, Piikkiö, Kaarina, Särkisalo, Angelniemi, Halikko …). Näin olikin, ja Rosberg annettiin sukunimeksi 1700-luvun lopulla rakuuna Juho Erkinpojalle. Mutta sukuun oli siis tullut myös lounais-hämäläistä verta meille niin tutun mökkimatkamme kylistä! Kaiken tämän oli meille selvittänyt sukututkija Ari Kolehmainen, joka useita vuosia sitten oli ottanut minuun yhteyttä kertoessaan oman isäni isänpuolen historiasta. Nyt halusimme selvittää sukujamme enemmän ja saimme oppaaksemme aiemman tuttavuuden, todella innokkaan ja osaavan historiantutkijan Mikkelistä.

Olen aina tykännyt käydä Porvoossa kävely- ja kuvausmatkoilla, ihan omaksi ilokseni. Syksyn ruska ei ollut vielä parhaimmillaan, kun runsas viikko sitten kiipesin Näsinmäelle ihastelemaan Vanhan Porvoon puutaloidylliä ja vanhojen rakennusten värikudelmaa. Helsingin kaupunginarkistosta olin löytänyt tiedon, että äitini äidinäidin mies, siis isoisoisäni oli syntynyt Porvoossa v. 1875. HisKin kautta en löytänyt vahvistusta tiedolle enkä päässyt eteenpäin Rask-nimessä. Ajattelin kuitenkin mielelläni, että juuri Oskar Rask olisi astellut alas samaa jyrkkää Sillanmäkeä, kuin mitä itsekin tein aurinkoisena syyspäivänä vuonna 2014. Ei mennyt montakaan päivää, kun myös äitini suvusta saimme käsiimme Ari Kolehmaisen mittavan selvityksen. Raskit olivat todella asustaneet Porvoossa ja kaupunkikeskustan ulkopuolella: Kulloossa, Hinthaarassa ja Saksalan kylässä. 1700-luvun puolivälissä Oskarin eräs esi-isä Staffan Staffanson sai sotilaana sukunimekseen Rask, josta lähtien Rask-nimi siirtyi jälkipolville. Miten ja missä Porvoon suunnalta muuttanut ruotsinkielinen isoisoisäni Oskar oli tutustunut ja avioitunut Jämsästä kotoisin olleeseen suomenkieliseen isoisoäitiini Rosa-Alisaan, ei selviä varmaan koskaan. Luulen, että he ainakin tapasivat Helsingissä. Ehkä Stokkan kellon alla? Tai ehkä pikemminkin Kolmen sepän patsaan luona – olihan Oskar sentään seppä ammatiltaan!

==================

Sukututkijan yhteystiedot:
FM, historiantutkija Ari Kolehmainen, Mikkeli
Sukututkimuksissa erityisosaamista 1500-1600-lukujen suvuissa
kolehmainen.ari(at)gmail.com

 

 

 

Mitä kertoo Hakkapeliittapatsas

Mitä kertoo Hakkapeliittapatsas

Hakkapeliittapatsaan nimiä

Hakkapeliittapatsaan nimiä

Tammelan hautausmaalla

Tammelan hautausmaalla

Tammelan hautausmaalta kirkolle päin

Tammelan hautausmaalta kirkolle päin

Sukujuurien jäljillä, Tammelan hautausmaa

Sukujuurien jäljillä, Tammelan hautausmaa

Vanha Porvoo. Näkymä Näsinmäeltä

Vanha Porvoo. Näkymä Näsinmäeltä

Ranta-aitat 01

Ranta-aitat 01

Ranta-aitat 04

Ranta-aitat 04

Ranta-aitat 02

Ranta-aitat 02

Poijut ja vene

Poijut ja vene

Simolin, Vanha Porvoo

Simolin, Vanha Porvoo

Tuomiokirkko ja Runoilijakoti

Tuomiokirkko ja Runoilijakoti

Vastavaloon, Porvoonjoki

Vastavaloon, Porvoonjoki

Fasaadit, Vanha Porvoo

Fasaadit, Vanha Porvoo

Ikkunaluukut

Ikkunaluukut

Aukion kukat Lukiotalon edustalla

Aukion kukat Lukiotalon edustalla

Omenainen kuja, Vanha Porvoo

Omenainen kuja, Vanha Porvoo

Ralinginkuja, Vanha Porvoo

Ralinginkuja, Vanha Porvoo

Piispantalo Sillanmäeltä

Piispantalo Sillanmäeltä

Sillanmäki, Vanha Porvoo

Sillanmäki, Vanha Porvoo

Read Full Post »

 

Elettiin 1960-luvun alkupuolta, kun hyppäsin kuorma-auton apumiehen paikalta Pietarinkadun jalkakäytävälle ja tartuin kiinni lavan valtaisaan perunasäkkiin. Elintarvikekuorma oli määrä viedä katutason ravintolaan tai ruokakauppaan. Nuorena lukiolaisena olin saanut kesätyöpestin Herttoniemessä sijaitsevaan tukkuliike Tuote-Välitykseen. Mikä oikein oli kohteemme, en tarkasti muista, mutta muistan hyvin kokeneen autokuskin ohjeen oikeasta pottusäkin kantotekniikasta. ”Ehei poika, ei noin, vaan kanna sitä säkkiä selälläsi, ei jaloilla. Selkä kumaraan!” Kymmeniä vuosia myöhemmin, seisoin Helsingin koleudessa Pietarinkadun ja Kapteeninkadun kulmauksessa. Olin varmaan vähän eksyneen näköinen, ja ohikulkijat saattoivat ajatella, että tuolla hepulla ei ole kaikki perunat säkissä. He erehtyivät, seikkailuni oli looginen jatkumo Kallion kaupunginosan kierrokselleni ”sukuni jäljillä” viisi viikkoa sitten.

Yrityksessämme oli melko rauhallinen jakso; luppoaika piti käyttää hyväksi. Päätin lähteä tutkailemaan eteläisen Helsingin katuja ja rakennuksia. Paitsi Pietarinkadusta, muistaisinko jotakin myös Albertinkatu 5:stä, jossa olivat asuneet niin äitini, äidinäitini kuin äidinäidinäitini? Talon sukulaisteni sukunimiä olivat Rask ja Pohjolainen. Olin kiivennyt 5 B:n portaita ehkä useitakin kertoja, tosin hyvin nuorena, alle kouluikäisenä. Seisoin jo talon kohdalla, kun paikalle tullut asukas availi sisäpihalle vievää rautaporttia. Huomasin tilaisuuteni, pyysin luvan ja sain tulla perässä sisäpihalle. Katselin ympärilleni kaikessa rauhassa, annoin aikaa vanhoille muistikuville. Olin varma, että olin nähnyt nuo seinät, portaikot ja takorautaiset parvekkeiden kaiteet ennenkin. Tutulta vaikutti. En huomannut enää Helsingin viimaa, kun kaarroin Pursimiehenkatua alas kohti läheistä Primulan kahvilaravintolaa. Tiettävästi tässä Viiskulman rakennuksessa Primulan tarina alkoi 1900-luvun alkupuolella. Yritystä palveli myös Linnea-isoäitini, yhtenä monista herkkujen tekijöistä. Perinteikäs ja maineikas Primula ajautui konkurssiin v. 2012, mutta toimii vielä omalla nimellään.

Tein matkaani varten ihan karttapiirroksen, askelmerkit, joita seuraisin perjantaisella vaelluksellani. Aloitin kruisailuni Kampista, Albertinkadun loppupään tietämiltä; ensimmäinen rastini oli ollut äitini viimeisen työpaikan, Suomen Kunnallisiiton kohdalla. Jos puhtia riittäisi, kävisin vielä Kaivopuiston rannassa ja sieltä Neitsytpolkua ja Kasarmikatua ylös takaisin keskustaan. Astelin Huvilakadun koukkauksen jälkeen Kapteeninkatua alas kohti Merisatamaa ja merta. Merenlahti oli vielä jäässä, kuten arvelin, mutta siellä täällä alkoi olla sulapaikkoja. Läheiseen Uunisaareen johtava kävelysilta houkutteli astelemaan eteenpäin. En muista, että nuoruusvuosinani Uunisaareen olisi mennyt ponttoonisiltaa? Reitiltä poikkeaminen kannatti: talvinenkin Uunisaari, minulle uusi tuttavuus, ilahdutti ja otti pauloihinsa luontoihmisen. Eteläisen Uunisaaren paljailta kallioilta avautui aava meri – mikä paikka myrskybongarille! Helsinki on hieno kaupunki ja Kaivopuiston ranta monine pikku saarineen yksi suosikeistani. Aloin jo odottaa seuraavaa Helsingin matkaani, mutta silloin saisi vihmoa ja myrskytä. Kuka lähtee mukaan? Sillä reissulla kävisin vielä kerran Pietarinkadulla, samaisella paikalla, jossa  lyhytnokkainen Bedford-kuormuri (”Petteri”) purki perunakuormansa kauan sitten. Merkkaisin sen paikan yhdellä perunalla, rosamundalla kenties.

Albertinkadun loppupää, Kamppi

Albertinkadun loppupää, Kamppi

Aleksanterin teatteri ja Suomen Kunnallisliiton rakennus, Albertinkadun ja Bulevardin risteyksessä

Aleksanterin teatteri ja Suomen Kunnallisliiton rakennus, Albertinkadun ja Bulevardin risteyksessä

Tyylikäs sisäänkäynti, Albertinkatu 23

Tyylikäs sisäänkäynti, Albertinkatu 23

 

 

Albertinkatu 5, Punavuori

Albertinkatu 5, Punavuori

Albertinkatu 5, sisäpihalta

Albertinkatu 5, sisäpihalta

Sisäpihan portti, Albertinkatu 5

Sisäpihan portti, Albertinkatu 5

Primulan sisäänkäynti

Primulan sisäänkäynti

Primulan talo, Viiskulma

Primulan talo, Viiskulma

Tauko Primulan kahvilassa

Tauko Primulan kahvilaravintolassa

Tehtaankadun pariskunta

Tehtaankadun pariskunta

Tyylikäs Eiran sairaala

Tyylikäs Eiran sairaala

Pietarinkatua

Pietarinkatua

Olemme kohteessa

Olemme kohteessa

Huvilakatu

Huvilakatu

Merikadun rakennuksia

Merikadun rakennuksia

Uunisaaren kalliolta

Uunisaaren kalliolta

Penkki ja meri, Uunisaari

Penkki ja meri, Uunisaari

Vuorimiehenpuistikko, Ullanlinna

Vuorimiehenpuistikko, Ullanlinna

Ravintola Sea Horse, Kapteeninkatu

Ravintola Sea Horse, Kapteeninkatu

Charmantti stadilainen

Charmantti stadilainen

Hillittyä tyyliä, Vuorimiehenpuistikko

Hillittyä tyyliä, Vuorimiehenpuistikko

Read Full Post »

Older Posts »