Vanhanaikaisella tavalla

Luulin, ettei flunssa tällä kerralla iskisi. Turha luulo, kyllä se iski blogikirjoittajaankin. Satunnaisten, lyhyiden juttujen rustaaminen ei siis ollut sellainen meriitti, että se olisi antanut immuniteettisuojan virusten ohjaamassa putousnäytelmässä. Ei saanut suojaa viruksilta vaimonikaan, joka flunssaisena urheasti hoiteli perheemme jouluvalmistelut ja viimein jouluaaton tarjoilun. Joulu ei ole vuoden helpoimpia juhlia, vaikka järjestäjät olisivat huippukunnossa. Vilinä ja vilske on nyt ohi. Katselen pukin tuomia lahjakirjoja, joista osa on pinottu makuuhuoneemme nojatuolin päälle. Kasan alta pilkistää vielä pari aiempaa lahjakirjaa ja jokunen pian uusittava tai palautettava kirjaston kirja. Voin nyt uppoutua muistelmiin, lähteä korppien lennättämänä luontoretkelle, jännittää rikosten selvittelyä, lukea arkkitehtien luomuksista tai olla istumassa näkymättömänä jäsenenä HOKin ja Elannon perustamiskokouksissa. Taidanpa tästä lähteä korppien matkaan … tai, jos sittenkin pukeutuisin parhaimpiini ja astuisin vaivihkaa vakavailmeisen osuustoimintaväen joukkoon? Näin tein, mutta kauhea meteli ja sikarinsavu täällä kabinetissa vain on, hyi sentään!

En vaimoni kanssa oikein ehtinyt vielä puhaltaa joulun paineita pois, kun jo saimme pyynnön ottaa pariksi päiväksi hoteisiimme keskimmäisen lastenlapsistamme. Minulle se kävi. Peukku nousi myös vaimoltani. L-poika avaisi mummolakauden 2016 tulemalla vieraaksemme uudenvuoden aattona. Mikäpä siinä. Vauhtia meidän uusiin vuosiin nykyään jo vähän kaivattiinkin. Nythän voisin hankkia pitkästä aikaa muutaman raketin! Aiemmat rakettikokemuksemme eivät tosin olleet olleet kovin rohkaisevia, kun kerran sattui niin, että isäntä asetti raketit lumihankeen väärin päin. Raketit kyllä syttyivät, mutta lentomatka jäi kovin lyhyeksi paksussa lumihangessa. Tällä kerralla onnistuin! No jaa, pari kertaa piti raketteja uudelleen sytytellä. L-pojan kanssa kaikki muu meni hienosti putkeen. Heti perään oli kotiimme tulossa toinen vuoro: nuorimman lapsemme lapset siellä pakkasessa jo kolkuttelivat ulko-ovea. Myös J-lasten kanssa aika riensi, ja pian oli tämäkin lomailu päätöksessään. Kun arkeologit joskus kaivavat tavaraa talomme raunioista, he varmaankin ihmettelevät oranssista muoviammetta. Esikoisemme aloitti siinä plutraamisen v. 1974, mutta yhä vain se on tallella ja nuorimpien lastenlastemme käytössä, kun on kylvyn aika. Siitä ei luovuta!

Eläkepäiviin alkaa jo tulla jotenkin jämäkkä ote. Alku oli kirjoittajalle hankalaa – aikaa oli liikaa, ei ollut päiväjärjestystä ja oli tarpeettomuuden tunnetta. Päivän rytmi aikanaan kuitenkin löytyi ja tekemistä on nykyisin ihan sopivassa suhteessa. Oikeastaan, ei sillä tekemiselläkään ole nyt niin hirveästi väliä. Unet mokomat tahtovat vielä muistuttaa vanhasta ajasta ja monenkirjavasta työelämästä. Viimeisimmässä unessa olin tiedotushommissa isossa yrityksessä. Mikään ei ollut tuttua, mutta minulle oli selvästi jätetty pöydälle hoidettava työ: julisteen uusiminen. En vain tiennyt, missä on työpisteeni ja tietokoneeni … Ja esimiehenikin oli sairaslomalla. Lisätietoja saisin kuulemma Katri-Helenalta. Hän meni juuri tuosta ovesta, sanoivat sihteerit. Vaimonikin tunnusti aina silloin tällöin täyttävänsä unissaan vuodenvaihteen verottajalomakkeita. Emme ole siis ihan vielä kuivilla ja täysin valmiita eläkekerholaisia.

Moni asia hoituu, päättyy tai alkaa vanhanaikaisella tavalla. Niin alkoi tämäkin vuosi vanhanaikaisilla paukkupakkasilla, ja niin päättyi nuorten kiekkoilijoidemme vastustajan rimpuilu vanhanaikaiseen. Vanhoista kannattaa pitää kiinni!

Perheemme joulukuusi mallia 2015

Jouluemo, jouluntekijä, …

Lahjakirjoja ja muitakin

Omia paukkuja, jeee!

Joululoman ensimmäinen vieraamme L-poika

L-pojan kanssa syömässä ulkona

Papu ja Mumppa (L-pojan ottama kuva)

L-pojan kanssa ulkona viimassa vuoden 2016 ensimmäisenä päivänä

Järvi jäätyy vauhdilla

J-lapset kylässä

J-tyttö liukuportaissa

J-tytön kanssa kirjastossa

J-poika

Tammikuinen kalliorinne

Uuden vuoden kiehkurat

Read Full Post »

Yhteinen hyvä

Lyhyeltä kesä tuntui, vaikka olisi voinut kuvitella toisin. Odottavan aikahan on pitkä, ja mitäpä muuta suomalainen teki kuin odotti kesää kaksi kuukautta: kesä–heinäkuun. Lämpimät ja helteet tulivat sieltä sittenkin – tosin vain lyhyeksi aikaa. Katselen nuorimman lastenlapsemme iloista olemusta ja liikehdintää Anderssonin Manun laiturilla (kutsuimme ja luulimme paikkaa alkuvuosina yleiseksi rannaksi). J-tyttö sai kesän viimeisille mökkipäivilleen upeat säät. Istuskelin rantakivellä J-tytön lähellä ja pohdin kaikkea mahdollista: syksyä, Suomen taloutta ja työttömyyttä, veropakolaisia, Lähi-Idän ja Afrikan maiden pakolaisvirtoja … Ei, ei vielä liian vakavia aikuisten asioita. Katse aurinkoon – tai mieluummin tuonne kaislikkoon, jonka yllä lentelee komeita sudenkorentoja. Joitakin kuvia sain napsittua, vaikka mahdottoman nopealiikkeisiä ja kiireisiä nuo sudenkorennot. Ehkä niilläkin on tunne, että kesä tulee pian päättymään – nyt kaikki peliin!

Elokuun lopulla alkaa luonto olla hyvin hiljainen. Perhosia näkee päivä päivältä vähemmän, tyyppiperhonen ja pian ainoa päiväperhonen näyttää olevan metsänokiperhonen. Lintujen laulua ei kuule juuri ollenkaan. Pitkään jatkunut kasvukausi ja kukinta-aika päättyi nopeasti elokuun helteisiin – nyt voi metsässä saada vain suun täydeltä lentäviä ohdakkeiden haituvatuppoja. Mutta mökin pihapiirissä majailee vielä muutama uskollinen siivekäs tarkkaillen isäntäväkeä milloin pikku kuusen oksilta, milloin rohkeammin, kuistin läheiseltä isolta kiveltä. Jossakin mökkimme tuntumassa nuo punarinnan poikaset ovat syntyneet ja täällä ne viipyilevät aina syysmuuttoon asti. Mökkeilymme alkuvuosina vapautin kerran ansaan joutuneet neljä punarinnan poikasta liiterin taakse tuomastani katiskasta, jonka suuaukko oli jäänyt kunnolla lukitsematta. Oma virhe, mutta ei ole toistunut sen jälkeen. Toivottavasti nuokin tämän vuoden poikaset, Tiku ja Taku, palaavat taas ensi keväänä synnyinsijoilleen.

J-tyttö oli innostunut pelaamaan korttia isovanhempiensa kanssa. Ihan kelpo seurapeli siinä kuin mikä muu hyvänsä. Voitto ei ollut pelissämme kenellekään tärkeä. Ei ollut tavoitteena nousta toisten yläpuolelle ja tuulettaa loistavaa peliään. Tässä pelissä ei ollut klikkejä, joilla oli omat etunsa puolustettavaan. J-tytön pohtiessa seuraavaa siirtoaan ajatukseni luiskahti valtakunnan poliittiseen peliin ja maamme tämän hetken ongelmiin. On vaikea kuvitella yhteispeliä, jossa jokin joukko tai yksittäinen ihminen ajaa vain omaa etuaan. Yhteinen hyvä tulisi asettaa Suomessakin tärkeimmäksi asiaksi, ei talouden kasvu eikä kilpailukyky. Oliko virhe, kun useita valtion laitoksia yksityistettiin, posti yhtenä esimerkkinä? Voittoa taitaa tulla, kun toimintoja siirretään mm. Viroon, mutta samalla työttömyys Suomessa entisestään kasvaa – ja myös työttömyyskorvaukset. Onko tässä mitään järkeä? Näinhän on ollut jo pitkään, vähintään niistä ajoista, kun paperityöntekijät ja heidän liittonsa saivat vaatimuksillaan palkat ylös, mutta – pian myös koneet ja työpaikat ulos, vieraille maille. ”Hei Papu, sinun vuorosi!” Ai niin, juu. Taisin uppoutua ajatuksiini, anteeksi. Punarintakin katseli kuusennäreestä kirjoittajaa isoilla nappisilmillään. Tiksautti ja niiasi kerran – ja tuntui sanovan: ”Älä välitä kirjoittaja. On asioita, joille ei oikein voi mitään. Mekin tästä kohta Portugaliin päin. Nähdään taas!”

Uskollinen pelargonia liiterin seinustalla

J-tyttö kokeilee marjanpoimuria

J-tyttö Manun laiturilla

J-tyttö

Tytönkorento

J-tyttö pelaa

Karmeen punaista

Kivinen mökkiranta. Uusi aamu

Ensi kesän polttopuut pinossa

Kurki korkeuksissa

Isäntä ja emäntä

Vaimon asetelma 01

Vaimon asetelma 02

Kesän viimeisiä päiväperhosia (lanttuperhonen ja metsänokiperhonen)

Syksyn lehti

Punarinnan poikanen kasvaa

Matkalla kotiin. Tammelan Pyhäjärvi, Venesilta

Tammelan Venesillan katoksessa

Read Full Post »

Riemuylioppilaita Kulosaaressa

Punatiilinen koulurakennus on tuttu, Itäväylän ali johtava kävelytie on paikallaan, kaikki täsmää. Mutta urheilukenttä, jolle autot kehotettiin jättämään, on kutistunut. Ei siinä enää juosta satasen suoraa. Pallopelit vielä menisivät jotenkuten, ja talvella jääkiekko, jos vain Loukis lainaisi sitä kiekkoa muillekin eikä vain itse peippailisi (teki sen tosin mallikkaasti). Koulun nimi on ennallaan: Kulosaaren yhteiskoulu (Ksyk), hyvä! Pihalla on enimmäkseen juhlavaatteisiin pukeutuneita nuoria ja heidän vanhempiaan, mutta tuolla on jokin merkillinen ihmisryhmä. Eivät ne kovin nuorilta näytä ja valkolakitkin on jo päähän laitettuina. Kauempaa en tunnista heistä yhtäkään. Nyt kun tarkennan, eikös tuolla ole Raija? Ja tuolla, taitaa olla Ile ja Ykä! Astelin lähemmäksi ja taas sain uutta arvailtavaa: Karihan se siinä! Olin tullut oikeaan paikkaan. Me riemuylioppilaat olimme kaikki muuttuneet, kuka enemmän kuka vähemmän, mutta viidenkymmenen vuoden takainen Kuliksen henki laskeutui pölypilvenä yllemme, karkoitti lievän jännityksen ja käynnisti puhemyllyt – olimme taas yhtä. Nyt mars sisälle, nuorten juhlat alkavat!

Kuliksen ylioppilasjuhla v. 2015 olikin vaikuttava; ja hyvin, hyvin erilainen verrattuna vuoteen 1965. Kyllä me vanhatkin mukana pysyimme, ymmärsimme rehtorin englanninkielisen puheen ja kaikki sen hulvattomat heitot. Elimme uudelleen oman päättäjäispäivämme, koimme uudelleen todistusten jaon ja opettajien kättelemiset. Tempauduimme mukaan lukuisiin musiikkiesityksiin ja puheisiin.  Nuoret olivat todella panostaneet esityksiinsä: vahvoja, ujostelemattomia esityksiä! Toki meille vanhoillekin annettiin puheenvuoro; Martti Nurmisalo sai kolmiminuuttiseen juhlapuheeseensa mahtumaan kaiken oleellisen – tyylikkäästi hoidettu! Lopuksi sitten perinteisempää: saimme laulaa niin Gaudeamuksen kuin suvivirrenkin. Virallinen osuus oli päättynyt.

Kaikkia riemuylioppilaita ei sitten lopulta saatu yhteiskuvaan. Osa oli jäänyt rehtorin vetämälle koulun tutustumiskierrokselle, osa oli jo karannut muualle. Joka tapauksessa, kiitos Kulis ja rehtori Lauri Halla hienosta päivästä! Kiitos kaikki luokkakaverit v:lta 1965!

(Ps. tulosta tai talleta vapaasti blogin kuvia)

Ksyk 01

Ksyk 02

Ksyk 02b

Ksyk 03

Ksyk 04

Ksyk 05

Ksyk 06

Ksyk 07

Ksyk 08

Ksyk 09

Ksyk 10

Ksyk 11

Ksyk 12

Ksyk 13

Ksyk 14

Ksyk 15

Ksyk 16

Ksyk 17

Ksyk 18

Ksyk 19

Read Full Post »

Seuraava tapaus

Pääsiäisen aikaan alkoi kevät taas edetä useamman kolean viikon jälkeen. Lunta näki enää vain varjoisilla rinteillä ja sisällä metsässä. Kuulinko oikein, oliko se jo peipponen? Jo vain, vaisua oli vielä viserrys, ja rohkea muuttaja oli yksin ilman lähipuissa laulavia lajitovereitaan. Lokit olivat myös tulleet, syvällä metsässä huhuili myös sepelkyyhky, mikäli sai äänensä kuuluville rastaiden sekakuorossa. Ensimmäiselle pääsiäispäivälle osui hanhien invaasio. Hanhia tuli joka suunnalta pienissä tai isoissa muodostelmissa; osa laskeutui tulvapellolle joutsenten sekaan. Toisena pääsiäispäivänä, joka oli lämmin ja aurinkoinen; varustauduin vielä paremmin isojen lintujen tulemiseen ja kuvien näpsimiseen, mutta kaikki turhaa. Harmaa sunnuntai olikin parempi muuttopäivä kuin aurinkoinen maanantai. Vain muutama hanhiaura lensi ylitseni ja häipyi nopeasti koilliseen pois näkökentästä. Ehkä linnutkaan eivät oikein pidä maanantaista?

Ennen pääsiäisen aika oli itselleni tervetullut ja odotettu neljän päivän lepotauko. Työn stressi häipyi, kun sain pakata reppuni ja hipsiä aamulla kiikaroimaan läheiselle pellonreunalle. Nyt taitavat asiat mennä toisin: keväiset viikonvaihteet ja pääsiäisen pyhät lymyilen tulvapellon pusikoissa ja tulen vasta tuntien päästä rättiväsyneenä kotiin. Arkea tarvitaankin toipumiseen pyhien rasituksista. Ollaan siinä ja siinä, ettei hyvä harrastus karkaa käsistä. Pelkään ajatellakin vielä parempaa kuvauskalustoa, jollaisesta aina silloin tällöin yhä haaveilen. Sitä huippukalustoahan pitäisi jatkuvasti käyttää! Näin on parempi, tuumailen. Kuvaamisessa on urheiluhenkeä, kun tietää, että vain optimioloissa kuva onnistuu ja tyydyttää. Tarvitaan myös jalkoja, jotta pääsee pikkuvarpusen tuntumaan. Tarvitaan myös oman kameran hyvää tuntemusta. Onko tarkennus nyt autolla vai manuaalilla? Missasin tuon nopean tilanteen, kun jätin tarkennuksen manuaalille!

Luonto- ja lintuharrastus näyttää olevan yhä enemmän moottoriurheilua, valitettavasti. Ei näissä lintumaisemissa juuri kävellä tai pyöräillä. Kaukoputket esille auton takakontista ja siitä sitten tihruamaan jouhisorsaa. En väitä, että oma tapani olisi ainoa oikea, kun myös kuuntelen ääniä (siis ympäröivästä luonnosta) ja saatan kävellä lintukohteen luona pitkiä matkoja sekä poukkoilla ympäröivään metsään kuin eksynyt iltarastisuunnistaja. Eivät ne parhaat lintukohteet tietenkään ihan kaupungin laidoilla sijaitse, totta sekin. Näitä pohtiessani päätän viimein jättää laulujoutsenet omaan rauhaansa ja kävelen takaisin autolleni. Hörppään termaristani vielä kupillisen kuumaa mehua ja panen kamerareppuni nepparin kiinni. Päivän urakka on hoidettu. Viimeisen hanhiauran kadottua metsänreunan taakse jään pohtimaan ihmisen muuttuvia elämäntilanteita. Vielä runsas puoli vuotta sitten istuin toimistomme työpöydän äärellä ja saatoin kirjoittaa meilin loppuun ”jään odottamaan ystävällistä tarjouspyyntöänne” tai jotakin muuta yhtä korrektia ja asiallista. Nyt, aurinkoisena ja lämpimänä toisena pääsiäispäiväna, nostan katseeni taivaanrantaan, pyyhkäisen kuraisia toppahousujani ja totean hymähtäen uuden tulokkaan, peipposen nähtyäni: ”jään jännityneenä odottamaan lintulorun seuraavaa tapausta – västäräkkiä, sitä keikkupyrstöä”. Arvot ja odotukset vaihtuvat toisiin.

Leppä kukkii

Kotipihan käpytikka

Joutsenpelto

Hanhivaara

Kanadanhanhet laskeutuvat

Pikkuvarpuset

Sininen ja valkoinen

Mitäs tuumaat tuosta uudesta joutsenperheestä?

Pakkasyön jälkeen

Naurulokit ja peesaajana töyhtöhyyppä

Kevään värejä

Näsiä kukassa

Tulvapellon vanhan rakennuksen kello – pääsiäiskello?

Sinisuohaukka jahdissa

Leskenlehti nousee taas

Peipponen – pääsiäisen uusi tulokas

Pääsiäisvieraita: poikamme ja lhänen poikansa

Read Full Post »

Museokamaa

Jonkun täytyy uhrautua olemaan tiedustelukärkenä. Otin tehtävän mielihyvin vastaan, kun ohjelmassa oli tutustuminen ainakin yhteen pääkaupungin museoista. Esivalmistelut oli hyvä hoitaa isomman joukon myöhempää käyntiä varten. Pääkohde oli Helsingin kaupunginmuseo Sofiankadulla ja Sederholmin talossa. Muistan myös toisenlaisen tiedustelutehtävän talvella 1965–66, kun KymJp:n aliupseerikoulun sotaharjoituksessa, kovassa pakkasessa, sellainen tuli kontolleni erään kurssikaverini kanssa. Se ei ihan mennyt putkeen – se meni maalaistalon lakanoihin. Emme tiedustelulenkkimme jälkeen enää tavoittaneet pääjoukkoamme Virolahden metsissä, ja oli pakko päästä yöksi lämpimään, siviilitaloon. Nukuimme kait liian pitkään, liian makeasti  ja liian hyvissä punkissa ja siitä esimiehet hermostuivat. Saimme rangaistukseksi jalkamatkan Haminan varuskuntaamme ja koulun kapteenilta melkoisen ojennusryöpyn. Nyt ei ollut sellaista vaaraa; reitti oli selvä ja etukäteen hyvin merkattu.

Helsingissä oli juuri nyt monet rakennukset huputettuina, remonttia tehtiin kaikkialla – ja tietenkin juuri turistikohteissa. Kaupunginmuseon Sofiankadun rakennukseen, entiseen Stockmannin liiketaloon kuitenkin pääsi käymään. Upeissa tiloissa oli parikin näyttelyä: ”Hulluna Helsinkiin” ja yläkerroksen Lyhtysalin ”#fläsäri”. Ehkä odotin perinteisempää näyttelyä, mutta sitä en odottanut, että pääsisin pudottelemaan Linnanmäen vedenneitoja! Kaikkea nykytekniikalla voi tehdä ja kun oma tekniikka on hallussa, onnistuin pudottamaan yhden uimapukutytön vesialtaaseen neljännellä pallolla. Pikkupoikana, aidossa ympäristössä Linnanmäellä häpesin sivustakatsojana koko touhua, mutta nyt en ollut moralisti enkä sovinisti – olin vain osumaani tuulettava turisti! Sederholmin taloon ei ollut menemistä remontin takia, niinpä suuntasin kahvipaussin jälkeen listani seuraavaan museoon.

Toisena kohteenani oli postimuseo, mutta edellisenä iltana oli selvinnyt, että postimuseo olikin heivattu Tampereelle! Kävisikö sen sijaan Päivälehden museo Ludviginkadulla? Kiinni veti! Se oli itselleni mitä ajankohtaisin, kun luin parastaikaa kirjaa ”Loistavat Erkot” (Antti Blåfield). Kirja avasi realistisen näkymän lehdentekemisen kiihkeään maailmaan, lehden valtasuhteisiin ja 1800-luvun lopun sekä 1900-luvun alun päivänpolitiikkaan. Avasin oven Ludviginkadun näyttelytiloihin. Vastaan ei tullut painomusteen tuoksua, ei latomakoneiden kilkatusta, ei neuvotteluhuoneen puheensorinaa eikä tupakansavua. Hiljaista oli. Ei missään ihmisiä, ei infopisteessäkään, mutta eteisaulan penkillä nukkui pukumies sikeää untaan. Oliko jutunteko mennyt pitkäksi? Onnistuiko edes? Haa, silkkaa rekvisiittaa, vaikka olin jo vähällä mennä tyyppiä ravistelemaan. Näyttely oli hieno. Paitsi tekstitauluista, tietoa tuli myös monista valokuvista ja videopätkistä, ja tietenkin vanhat koneet esiteltiin. Eipä olisi uskonut, että mekaanisia latomakoneita käytettiin Helsingin Sanomien leipätekstin teossa vielä v. 1978!

Päivän museokäyntien jälkeen astellessani kohti bussiterminaalia tuumailin, että onneksi ei tässä itse vielä mitään museotavaraa olla. Intoa riittää koluta kaikkea vähemmän tuttua ja tuntematonta. Museokamaa oli vain repussani – pieniä hankintoja museokaupasta – ja kopio Päivälehden ihan ensimmäisestä numerosta!

Helsingin kaupunginmuseo, Sofiankatu

Kaupunginmuseon sisäänkäynti, vanha karusellihevonen

Vanhaa Helsinkiä, Hakaniemi

Kaupunginmuseon näyttelytilat 01

Kaupunginmuseon näyttelytilat 02

Sederholmin talon kortteli remontissa

Helsingin Sanomien perinteikkäitä rakennuksia Erottajalla

Voimapiiri

Sisääntuloaulan väsynyt lehdentekijä

Historian kaikuja

Lehtipalaveri silloin joskus

Vanha palvelija, rotaatiopainokone

Latomakone

Päivälehti vuodelta 1903

Helsingin Sanomat vuodelta 1904

Päivälehden museon sisäänkäyntiaulasta

Read Full Post »

Closing Time

Tiistaina, syyskuun 2. päivänä liimailin paperilappuja toimistotuoleihimme, jotka oli koottu keskelle lattiaa. Yhdessä luki ”kaatopaikalle” ja parissa muussa ”kotiin”. Eilen olimme vaimoni kanssa purkaneet toimistomme vanhimmat kalusteet ja pinonneet ne ulko-oven viereen poisvietäviksi. Poikamme tulisi lainapakulla hoitamaan kaatopaikkakeikan. Koko ruljanssi, työtilojemme raivaus, kaiken lähes 30 vuoden aikana talletetun aineiston läpikäynti, tarpeettoman poisheittäminen ja lopuksi toimistotilojen siivous oli iso urakka. Se oli aloitettu jo kesäkuussa, mutta vasta nyt aloimme olla lähellä tavoitetta. Kaikella on aikansa, sanoi talvisodan soturi, kun tyhjensi aseensa lippaan, veti varmistimen päälle ja vääntäytyi ylös poterostaan.

Yleisöluennot ovat vaarallisia. Eräässä sellaisessa, 1980-luvun lopulla, tutustuin ja ystävystyin tilaisuuden vetäjään, graafikko Heikki Luhtalaan. Ennen pitkää tein hänelle firaabelina oppikirjakuvituksia Weilin&Göösin kirjasarjaan. Sain häneltä opastuksen restussiruiskun ja tussipiirtimien käyttöön. Heikki halusi minun jatkavan itsenäisesti hänen töitään. Siitä se lähti. Luovuin palkkatyöstäni ja perustin oman graafisen suunnittelun yritykseni vuonna 1987. Toimitilat löytyivät Hyvinkään ns. Hyvinlinnasta Uudenmaankadun varrelta. Jo seuraavana vuonna tietokone syrjäytti käsinpiirtämisen. Sain purkaa alkeellisen maalarin vetokaapin ja mustalla keinonahalla eristetyn repronurkkauksen; alkoi siistimmän sisätyön vaihe. Olin ottanut riskin ryhtyä itsenäiseksi yrittäjäksi ja ottanut askeleen tuntemattomaan, mutta se kannatti – ja kasvatti.

Yrityksen toimintaan tulivat myöhemmin mukaan myös vaimoni ja poikamme Tuomas. Myös tyttäremme Jutta työskenteli Picman Oy:ssä useina eri jaksoina. Kun istuimme lähekkäin, emme tunteneet tarvetta pitää palavereita. 1990-luvun puolivälissä, laman loppupuoliskolla, yrityksemme eli vaikeita aikoja. Ei vain ollut töitä tarpeeksi. Päätin pitää kriisipalaverin mustan neuvottelupöytämme ympärillä. Kahvit oli keitetty ja jotakin naposteltavaakin pöydässä, mutta eipä sinne pöydän ääreen mennyt muita kuin itse tirehtööri. Tottelematonta porukkaa, mutta sellaisia kait ne luovat ovat. Hyvinlinnan liikerakennuksessa toimi ja toimii yhä monenlaisia yrityksiä. Kovin paljon emme päivittäin toisiamme nähneet emmekä keskustelleet; jokaisella oli omat touhunsa ja kiireensä. Mutta kaipaamaan jään niin arkkitehtiä, lakimiestä, hammasteknikkoa, tilitoimiston pitäjää, rakentajaa, rakennussuunnittelijaa, hierojaa ja alakerran eri alojen kauppiaita.

Nyt, vuonna 2014 oikeastaan ihmettelen ja olen huojentunut – me selvisimme! Vaimoni, väsymätön uurastaja, irroittelee vielä ikkunaverhojen nipsejä, itse istahdan kopiokoneen peltiselle aluskaapille ja juon jo haalennutta kahvikupillistani. Katselen mietteissäni lähes tyhjää toimistohuonettamme. Vielä on jäljellä ikkunateippauksen irroittaminen ja loppusiivous. Ikkunateipit eivät tunnu irtoavan millään. Näenkö asiassa jotakin symboliikkaa? Vieläkö olisi pitänyt, kun ei nuo teipitkään … Ei, ei enää. It’s closing time, ”Open all the doors and let you out into the world” (by SemiSonic).

Picman Oy v. 2005. Tuomas näyttää isälleen.

Toimistolta tuotuja ja kuvittamiamme kirjoja kodin kirjahyllyssä

Saimme tehdä myös esitteitä, logoja, asikaslehtiä ja monia muita painotuotteita

Kustannus Oy Duodecimin kirjapalaverissamme LKT, prof. Heikki Ruskoaho ja kustannustoimittaja Iiris Penttilä

WSOY:n, sittemmin SanomaPron, maineikas kustannustalo Bulevardilla

SanomaPron käynnillä isäntinä Virpi Aalto, Markku Pernu ja Marja Saarenvesi

Blogimies SanomaPron sisällönsuunnittelijoiden ympäröiminä

Toimistonhoitaja, laskuttaja, reskontra, huolenpitäjä, vaimoni Ritva työpöytänsä äärellä

Hyvinkään Hyvinlinnan liike- ja toimistorakennus, Uudenmaankatu 5-9

Toimistomme seinänaapurit Kai Tamminen ja Arja Leinonen, KaiData

Erikoishammasteknikko Ari Kulo

Kauppias Markku Pohjola, Raitalan Radio ja TV

Arkkitehti Jari Ali-Kovero

Kari Friman, Fotoman

Ville Friman, Fotoman

Leena Haanpää, Fotojuhani

It’s Closing Time

Read Full Post »

Vapaalle

Tänään hellettä, huomenna juuri ja juuri 10 astetta. Sellainen on ollut Etelä-Suomen loppukevään sää vuonna 2014. Helatorstaina järjestettiin Hyvinkäällä Yhden päivän juttu useine tapahtumineen, mutta sateinen ja kolea sää verotti kävijämääriä. Poutasäätä olisi toivonut myös koulunsa päättäneiden ja eri oppilaitoksista valmistuneiden juhlapäivään. Kevätsää on yllätyksiä täynnä. Yllätys oli sekin, kun huomasin perjantaina vielä viipyileväni kotona enkä touhuillut työmaalla – yrittäjälle oli harvinaista herkkua pitää arkipäivä vapaana. Se vapaapäivä kuluisi Mansessa, ja viikonlopun muut päivät mökillä kevätaskareissa. Tampereelle oli luvattu runsaita sateita; saimme kuitenkin astella Hämeenkatua ihan kesäisessä auringonpaisteessa. Sateet taisivat ropista lännempänä, nokialaisten niskoihin.

Tampere on mukavan kompakti kaupunki. Välimatkat eivät ole pitkiä liikuitpa missä päin keskustaa hyvänsä. Niin, ensin tietenkin täytyy selviytyä parkkihallista maan päälle ja toivoa, että suuntavaisto on säilynyt hallin spiraalien jäljiltä. Ja olet muistanut laittaa parkkihallin tiketin paikkaan, josta sen myös osaat kaivaa esille. Olin tyytyväinen, kun vaimoni sai hankittua ilmeisen tarpeellisia ja mieluisia vaatekappaleita itselleen. Minullakin oli lista, josta tekisin omia hankintojani, mutta oman aikansa vei myös Keskustorin vilinän seuraaminen ja kuvien napsiminen. Ei siinä juuri ehtinyt ostoksia tehdä. Ja lopulta tuli niin kiire jatkaa matkaa, että odottamamme ateria oli pakko jättää väliin. Kuittasimme päivällisen kupillisilla tavallista kahvia paikassa, joka olisi saanut kahvi-intoilijan villiksi niin miljöön kuin tarjonnan suhteen. Me vähälahjaiset!

Elämään kuuluu paitsi yllätykset myös monenlaiset muutokset. Kirjoittajalla on pian edessä hetki, jolloin oman perheyrityksen ovet suljetaan. Siirryn silloin virallisestikin eläkeläisten joukkoon ja pidemmälle vapaalle – vaihtopenkille, josta joukkueenjohtaja ei enää väkeä kentälle heitä. Luulen, että pian 68-vuotiaana onkin aika jo hellittää. Olemme saanet yrityksemme kaikkien työntekijöiden asiat järjestykseen, voin itsekin siirtyä huoletta syrjään. Eräs ystäväni tekee paljon raskaampaa työtä ja on 63-vuotiaana kiljuen jäämässä eläkkeelle. Ymmärrän hänen ratkaisunsa hyvin. Oivallus vahvistui lauantaina, kun vaimoni kanssa kokosimme uutta kaasugrilliä. Meille riitti, kun grillin mutterien väännöissä könysimme mitä kummallisimmissa asennoissa mökkimme karhealla matolla. Myyjä oli veikannut kokoamisajaksi pari tuntia, mutta haluaisin nähdä sen tyypin tai pariskunnan, joka selviää tehtävästä alle viiden tunnin. Valmista kuitenkin tuli. Uudella grillillä on hyvä aloittaa vapaaherran päivät. Ehkä sitten jää aikaa tehdä ja nauttia se Tampereella väliin jäänyt ateria – niin ja mahdollisesti vähän opetella itsekin kokkailemaan. Ehkä sitä sittenkin löytää tekemistä? Kun on vapaalla.

Otitko sen pysäköintilapun?

Manselaisia

Keskustorin suihkulähde

Mansesta nämäkin

Joko kohta sataa? Keskustori, Tampere

Tammerkoski, yksi kansallismaisemistamme

Huilihetki, kahvila Pyymäen Oma

Mökin kesäkukat paikoillaan

Ahomansikka kukkii

Yömyssyt

Uutta kasvua

Metsän tyttö

Kangasmaan kukkapenkki

Rikko

Puhdasta tulee

Kuules kirjosieppo, täällä asun nyt minä sinitiainen!

Katse tulevaan

 

 

 

 

Read Full Post »

Aamulenkki

Pitkä putki mukaan, myös Pentaxin oma objektiivi ja tietenkin monivuotinen, reissumiehen luottokamera Olympus XZ-1, jonka valovoimalla kuvaa liki säkkipimeässä. Reppuuni tuli painoa, kun pakkasin sinne vielä kahvitermarin. Aamulenkkini sai olla myös fyysinen ponnistus, mutta ennen muuta lähdin lenkiltäni hakemaan palautumista viime viikkojen kovasta työurakasta. Ehkä jo muutaman vuoden kuluttua repussa painaisi vain termari, laadukkaita kuvia voisi näppäillä kevyillä kännykkäkameroilla, vai voisiko? Veikkaan, että näin käy, mutta silloin kännykkäkamera onkin kamerakännykkä: kunnon objektiivilla varustettu ja syväterävyyden hallitseva kamera, jolla singauttelet kuvia maailmalle, soittelet, viestittelet, tviittailet tai mitä hyvänsä. Arvailut sikseen, metsäkamppeet päälle, lippa suoraan, ulko-ovi hiljaa kiinni ja mars hämärään aamuun!

Vanhan sähkölaitoksen tienoo oli kovasti muuttunut sitten viime käyntini. Joku oli päättänyt siivota rinteestä kaikki joutavat puut – risu- ja rankakasoja lojui kaikkialla lohduttomasti törröttävien kantojen lomassa. Näitä puidenvainoajia näyttää riittävän. Metsien ja puistojen siivekkäät saivat lennellä muualla ja etsiä ruokansa syrjemmästä, myös se varpuspöllö, jonka kerran tavoitin sillan viereisen vanhan haavan oksalta. Loppusyksyn sateet olivat nostaneet järvien vedenpintoja ja sähkölaitoksen koskiuomassa vesi virtasi kohinalla, viimeinkin. Olin päättänyt tulla katselemaan virran vakioasukkia koskikaraa, mutta mustakaapua en reunakiviltä nyt erottanut. Kara oli ehkä vaihtanut maisemaa. Kahvia hörppiessäni viereen sujahti auto, josta kuski ponnahti käyskentelemään padon reunamille. Vaihdoimme jokusen sanan ja kohta miekkonen suuntasi muualle. Tapasin hetken päästä toisenkin ulkoilijan, joka oli pyöräillyt kaupungista pato-alueelle omalle aamulenkilleen. Nyt keskustelu oli jo reippaampaa, tietenkin, kun seisoskelimme Pikku-Päkän, Hyvinkää–Karkkilan kapearaiteisen junan entisellä ratapenkereellä. Menemisen meininki siirtyi puheisiin.

Pato-alue on ollut jo vuosia aamulenkkieni suosikkikohde. Kaipa sitä hakeutuu samankaltaisiin maisemiin, joita on nuoruusvuosina vapaa-aikanaan tarponut. Helsingissä kasvaneena on vesi ollut aina läsnä. Vesi – järvi, joki tai meri – on jotakin erityistä, ja itselleni riittää, kun touhuilee veden äärellä, rantamailla. Kanavakin kelpaa hyvin. Yksi nuoruus- ja poikavuosieni ”eldoradoista” on yhä paikallaan oleva, nykyään jo vähän steriilin oloinen, Tammisalon kanava, jolle teimme veljeni ja kavereittemme kanssa useita onkireissuja. Toinen ikimuistoinen kalastuspaikkamme oli Herttoniemen entisen öljysataman pitkä puulaituri. Siltä laiturilta nostimme monet kampelat ja muut merenherkut kotiin vietäviksi. Lauantain aamulenkilläni ei ollut mukanani onkivapaa eikä pikku sinttejä tullut reppuuni tuliaisiksi. Ainoat kotiinviemiseni olivat vaatteisiini ja reppuuni tarttuneet takiaispallot. Niitä oli paljon. Ne olivat kiinnittyneet kulkijaan yhtä sitkeästi kuin parhaimmat nuoruusmuistot.

Kytäjoki

Vanha sähkölaitos

Rankakasa

Lamppu

Portaat

Kallioimarre

Padottu koski

Putous

Takiaispallot

Katolla kasvaa

Silta

Oikealle vai vasemmalle?

Peikkometsä

Metsän kanta-asukki, talitiainen

Marraskuinen Kytäjärvi

Pellon joutsenet

Laulujoutsenet

Read Full Post »

Metsään meni

Mies meni metsään, kun oli mitä hienoin syyskuun alkupuolen ilta. Pakastimessamme oli vielä tilaa metsäsienille. Saisinpa nyt kopan täyteen herkku- ja punikkitatteja, joista siippani valmistaisi mainioita sienruokia sitten myöhemmin loskakelien aikaan. Haperotkin kelpaisivat oikein hyvin, ja vähän myöhemmin olisi suppiloiden ja kangasrouskujen vuoro. Vaihdoin jo toimistollamme metsäkamppeet päälle. Kukaan ei estellyt iltapäivällä metsään lähtijää; työt oli siltä päivältä saatu hyvälle mallille. Suosikkimetsäni löytyy Hausjärven puolelta; hyväpohjainen kuiva kangasmetsä, jonka puita on harvennettu maltilla. Käyntini ei ollut turha – sain jopa isokokoisia kantarelleja metsän reunan heinikosta haperoiden ja kehnäsienien täyttämään sienikoppaani.

En halaile metsän puita enkä suukottele sammalta (paitsi joskus kaatuessani), mutta metsä on miehelle muutakin kuin paikka, mistä kerään sienet ja marjat. Harppoessani maatuvan kelohongan yli kohti virheetöntä kangashaperoa ajattelin samalla, olemmeko me suomalaiset nähneet metsän kaikki mahdollisuudet? Tuskinpa vain. Metsä ja puut ovat liian lähellä meitä ja puuta on liian paljon. Asiathan menettävät merkityksensä, kun kohdataan yltäkylläisyys ja runsaus. Olisiko metsästä koko kansakunnan ja kansantalouden uudeksi nostajaksi? Nyt hehkutetaan puusta saatavaa biopolttoainetta. Ehkä se on siinä, mutta tarvitaan myös lisää puurakentamista, puunjalostamista, puujätteen ja pienpuun hyväksikäyttöä, uudentyyppistä puunkorjaamista ja tietenkin enemmän marjojen ja sienien talteenottoa? Sienestäjänä ihmettelen, miten yhä vain saa lukea uutisia myrkkysienien aiheuttamista ihmisuhreista. Ei mikään ihme, kun mediassa ja tietokirjoissakin sattuu usein virheitä sienikuvauksissa. Viimeksi NYT-liitteessä (30.8.–5.9.) oli vääränlainen kuva tappavasta valkoisesta kärpässienestä (kuvassa heltat virheellisesti tummat!). Kyse oli artikkelista, jossa pyrittiin oikaisemaan tietokirjan virhettä. Artikkelista jäi kuitenkin mieleeni vain kuva väärästä sienestä kärpässienen nimen yhteydessä. Metsään meni sekin yritys.

Mies pakkaili autoaan mökkinsä pihalla viikonlopun kotimatkalle. Mökkinaapurimme Seppo tuli juttelemaan ja haroi samalla tuuheaa tukkaansa vähän huolestuneen oloisena. ”Nyt ne hirvikärpäset ovat tulleet mökkipihaan. Löysin tukastani muutaman”, huudahti naapuri. Ei kai nyt sentään? Toki niitä vintiöitä tapaa mökkitien toisella puolella siellä ryteikössä, mutta ei vielä mökkien pihoilta. Ei ainakaan yli 20 vuoteen. Naapurimme arveli, että olisiko jokunen hirvi uinut mökkirantaan ja tuonut hirvikärpäsiä pihapiiriin. Ei ihan mahdotonta. Mutta luulin tietäväni, miten juttu meni. Mökille tullessa olimme käyneet Lopen metsissä puolukoita keräämässä, ja siellähän niitä hirvareita riitti – ja kiinni kävivät. Perusteellisesta puhdistamisesta huolimatta muutama vapaamatkustaja oli tullut autossamme aina mökille asti, ja oli ehkä singahtanut ovia avatessa naapurin puolelle. Ei niillä kärpäsillä ollut selässään Lopen kunnan logoa, mutta loppilaisia ne olivat. Pääsivät uuteen metsään – ja metsään meni Seppo-naapurin veikkaus!

 

Vihje aloittelevalle sienestäjälle:
• ota aluksi sieniretekelle mukaasi sieniä tunteva henkilö
• älä kerää ollenkaan valkoisia sieniä
• opi tuntemaan hyvin muutama ruokasieni ja kerää vain niitä
• putsaa sienet jo metsässä ja esikäsittele ne jo samana päivänä
• kerää sienet koppaan tai ämpäriin – muovikassissa sienet menevät huonoiksi

 

 

Suosikkimetsääni, Hausjärvi

Jäkälät

Kehnäsienet

Nuori isohapero

Punikkitatit (olisi pitänyt ehtiä muutama päivä sitten)

Lopen puolukoita

Ei kiitos hirvikärpäsiä

Jättitattia ihmettelemässä (herkkutatti)

Kangastatit

Kantarellit heinien kätköissä

Valkoinen kärpässieni

Kelot ja ruskan alkua

Variksenmarjat

Kurjet mökkitien varrella

Viimeisiä kukkijoita, ketosilmäruoho

Kesän viimeisiä?

Read Full Post »

Mökkiloman jälkeen

Lehtien mukaan suomalaisten loman jälkeinen työpäivä alkaa sähköpostien lukemisella. Joku uppiniskainen tekee ihan muuta, availee ensimmäiseksi vaikkapa lypsykoneen hanat tai jyräyttää maansiirtokoneen käyntiin. Lehtijutun stereotyyppinä laitoin toimistollamme tietokoneeni päälle, keitin tulokaffeet ja aloin nytkytellä niskojani ruutuun putkahtelevien meilien tahdissa. Ei mitään kovin tähdellistä viimeisen lomaviikon ajalta. Kaikenmaailman lääkkeitä kaupiteltiin yhä vain. Uutena ryhmänä huomasin laihdutusmeilit ja -tuotteet! Oli Get Slim -ohjelmaa ja Slim Secrets -Newsletteriä, mutta nyt meilinne osui kyllä väärään kohteeseen. Lomalta palaava mökkiläinen oli säälittävässä kunnossa. Olin kadottanut yli kaksi ja puoli kiloa elopainostani viimeisen mökkilomaviikon aikana. Vaimoni epäilemättä saman verran, koska olimme käyneet läpi saman työleiriohjelman.

Lomalaisen huili-indeksi jää alhaiseksi, jos kirpparikäyntejä on saatu kokoon vain muutama. Ja ellei Urjalan torilta ole saatu haettua uusia lattiaharjoja, alkaa näyttää tosi huonolta. Koijärvelläkin olisi pitänyt ehtiä suojelujärvelle asti – ei pyörähdys kirkolla mihinkään riitä. Yksi Turun päiväreissu ja Iittalan lasitehtaan puhalluskeikka ei kaikkea pelasta. Mieleen hiipii epäilys, että mökillä on huhkittu liikaa. Saunavesien kantamisen ja huussin tyhjentämisen vielä ymmärtää, mutta jos kuistin ja portaiden maalaamiseen menee päivätolkulla lomapäiviä, näyttää todella pahalta. Koska te sen loman sitten pidätte? No, tulihan siitä kuistista ihan hieno ja onneksi se mies ei pudonnut alas sieltä korkeuksista suorastaan laholta maalauspukilta (varmaan vuodelta 1982). Itsepähän nyt kärsitte. Mutta täytyy myöntää, että teidän kroppanne uusi kiinteys vähän kadehdittaa …

Niinpä niin, myönnetään: työleiriksi meni. Näin oli tosin suunniteltukin. Jälkeenpäin mietin, että selvisimme työleiriltä kotiin myös henkisesti pienin vaurioin – ei, pikemminkin vahvistuneina. Kaikkea voi sattua, kun loma alkaa ja pariskunta teljetään pieneen alkeelliseen mökkiin lystiä pitämään. Siihen kun vielä pukkaa yksi kolea ja sateinen lomaviikko, ei tarvita isoa kipinää, kun salamoi vain sisällä mökissä. Vuosien rutiinilla ja yhdessäololla ilmeisesti osaamme olla pois toistemme jaloista, kun on sellainen paikka. Sitä voi hakeutua yksin mustikkaan tai tehdä asiaa huoltoasemalle. Voi mennä pilkkomaan klapeja tai vetäytyä laiturille lomalehtien pariin. Aamuvirkku voi herätä vähän aikaisemmin aamupalan tekoon ennen toisen heräämistä, ja sen yökukkujan sopii antaa vapaasti ihailla tummenevaa järveä kuistin korituolissa omassa rauhassaan ennen nukkumaan tuloa. Päivän mittaisella mökötyksellä (jos on aihetta, ei muuten) voi joskus olla virkistävä vaikutus loppuloman ilmeeseen. Ei parisuhde mitään tiedettä tai matematiikkaa ole, mutta maalaisjärjen käyttö on erittäin sallittua. Naisväen kohdalla on tietenkin vielä se lisäongelma, että se, mitä sieltä päin sanotaan, ei välttämättä olekaan sitä, mitä tarkoitetaan – jos ymmärrät, mitä tarkoitan.

Kun urakoimisen tauottua viimein höllätään ja saunotaan yhdessä, tehdään se sitten kunnolla, pitkän kaavan mukaan. Työleirin kropanrakennusreseptin voin kertoa halukkaille, mutta parisuhteen hoitamisen salaisimmat salaisuudet säilytän itselläni ja vaimollani – sillä tummatukkaisella maalarimestarilla. Nappaisi nyt vain tämä työnteko täällä konttorilla …

Vaimo ja Forssan kutomon tiiliseinä

Mökin tonttupiha

Lakatut varpaankynnet

Kirjoittaja relaa

Pihan kangasmaitikka

Kumpupilvet tietävät ukkosta

Virkistävä sade

Vierainamme Tuomas ja Karo

Sun vuoros

Ilta-aurinko Heinijärvellä

Lähdön haikeus

Mustikkametsä

Tykkäämme kerätä

Maalauskohde

Pidä kiinni, Papu!

Maalarimestari hoitaa oven edustan lähtöpäivänä

Read Full Post »