Kuka oli Karl Hård af Segerstad?

Blogikirjoittaja taitaa olla onnekas suurten ikäluokkien kasvatti, kun jalkansa vielä nousee niin, että pitkätkin kävelymatkat ovat yhä mahdollisia. Ja liikuttava on, muuten perii hukka. Kumpi on mieluisampi ympäristö: metsäluonto vai kaupunki? Ei niitä voi verrata, molemmat käyvät hyvin, mutta nyt alkoi olla taas kaupungin vuoro. Se kaupunki tarkoittaa useimmiten synnyinkaupunkiani Helsinkiä, tuttua ympäristöä. Tähän uusimpaan Helsingin kävelyyni sain kimmokkeen, kun olin saattamassa vaimoani HUSin Meilahden silmäklinikalle tarkempiin tutkimuksiin. Muistin, että lähellä, uuden lastensairaalan vieressä on punatiilinen rakennuskolossi, Topelius-koulu. Muistin myös, että sen oli suunnitellut Karl Hård af Segerstad. Vaimollani tuli tutkimuksissa tauko, ja silloin lähdin omalle rundilleni – kävin katselemassa ja kuvaamassa Stenbäckin kadun Topelius-koulua! Vanha alkoi innostua, ja seuraavan viikon suunnitelma oli selvä. Silloin olisi Hård af Segerstadin monien muiden rakennusten vuoro eri puolilla kantakaupunkia. Niitä oli juuri sopiva määrä, sopivien kävelyetäisyyksien päässä toisistaan. Siispä matkaan! Saisinko vielä retkeni bonuksena nähdä syksyn väreihin pukeutuneen Helsingin? 

Kuka oli Karl Adam Nils Gabriel Hård af Segerstad? Hänen perheensä muutti Ruotsista Suomeen 1870-luvun alussa. Karl syntyi Helsingissä v. 1873. Hän kävi koulunsa Helsingin Nya svenska läroverketissä ja opiskeli vuosina 1891–1895 arkkitehdiksi Suomen polyteknillisessä opistossa Helsingissä. Vuonna 1896 Hård af Segerstad perusti arkkitehtitoimiston yhdessä kurssitoverinsa Bertel Jungin kanssa. Parin vuoden kuluttua hän toimi yksin ja saatuaan huomattavan yksityisen työtarjouksen Viipurista, hän muutti Viipuriin. Vuonna 1907 Helsinkiin perustettiin kaupunginarkkitehdin virka. Siihen valittiin Hård af Segerstad, jossa virassa hän toimi aina vuoteen 1921 asti. Tältä ajalta on syntynyt monia tunnettuja julkisia rakennuksia kuten Cygnaeuksen koulu Ratakadulla (1911), Kallion kirjasto (1912) ja Hakaniemen kauppahalli (1913). Monissa töissään hänellä oli apunaan yhtiökumppaninsa Bertel Jung, ja myöhemmin arkkitehdit Runar Eklund ja Einar Flinckenberg, jotka olivat hänen alaisiaan kaupungin organisaatiossa. 

Vaikka Hård af Segerstad teki monet suunnittelutyönsä kansallisromanttisen hypetyksen aikana, ei hänen tyyliään kuitenkaan luonnehdita kansallisromanttiseksi tai jugendtyyliksi. Hän oli kuitenkin ensimmäisiä arkkitehtejä, jotka ottivat käyttöön juuri jugendiin liitettyjä materiaaleja kuten vuolukiven! Hänen luomustaan, vuolukivellä verhoiltua Nylands Nationin rakennusta ”Natsaa” pidetäänkin mitä parhaimpana jugendtyylin edustajana. 1910-luvun alusta lähtien hän luopui kiviverhoilusta ja valitsi julkisivuihin rappaamattomat tiiliseinät. Lähteet kertovat, että Hård af Segerstad oli tarkka rahankäyttäjä, hän myös halusi käyttää laadukkaita ja kestäviä materiaaleja kuten tiiltä kattojen pintamateriaalina. Henkilönä hänen todetaan olleen vaatimaton ja jopa syrjäänvetäytyvä, mutta samalla annetaan arvoa hänen tekniselle asiantuntemukselleen ja osaamiselleen. Hård af Segerstad mainitaan Arkkitehti-lehdessä vain harvoin, mutta viimeisellä kerralla v. 1931 Bertel Jung kuvailee muistokirjoituksessa entistä kurssitoveriaan ammattimieheksi, jonka epäitsekästä työtä Helsingin hyväksi ei ole osattu riittävästi arvostaa. 

Blogikirjoittaja on nyt yli puolen päivän kävelykierroksensa tehnyt. Istun kotona tietokoneeni ääressä matkasta jo toipuneena; päivä alkaa vähitellen kääntyä iltaan. Teen kuviini sävykorjauksia, perspektiiviäkin paikoin korjaan, rajaan kuvia ja palautan samalla mieleeni retken vaiheita. Kaikki karttaan etukäteen merkitsemäni rastit löytyivät ongelmitta. Kun astuin ulos Kampin terminaalista ja otin suunnaksi Punavuoren, oli aurinko vasta noussut. Snellmanin koulu oli ensimmäinen kohteeni ja lenkkini jatkui Ratakadun, Johanneksen kirkon ja Kasarmitorin kautta Kruununhakaan ja sieltä Kallion Karhupuistoon. Kotona vaimoni arveli, että olin löytänyt paitsi rakennuskohteita myös juttukavereita muista ulkoilijoista. Ei tällä kerralla, muutamat sanat vaihdoin vain bussinkuljettajan kanssa, joka raisulla mutta taidokkaalla suorituksellaan alitti vuoron tavoiteajan Helsinkiin! Pääkaupunki oli tiistaina kylmä ja tuulinen, kaikkialla rakennettiin, turistejakin näkyi vain muutamia, eikä ruskakaan ollut vielä kunnolla noussut pääkaupungin puihin. Mutta hyvä lukijani, ei tämä tähän jää, Helsingin kantakaupunki on täynnä rakennustaidetta, jollaista ei enää nähdä nousevan Kalasatamaan tai Jätkäsaareen – tuskin muuallekaan.  

Kort svensk sammanfattning. Vem var Karl Adam Nils Gabriel Hård af Segerstad? Han var en finsk arkitekt (1873–1931) som förblev relativt okänd för allmänheten. Det speciella är att många av de offentliga byggnader han ritade i början av 1900-talet omedelbart blev mycket populära; och det är de än idag. Hård af Segerstads familj flyttade från Sverige till Finland på 1870-talet. Karls modersmål var alltså svenska men han förstod lite finska. Jag startade min blogg på mitt modersmål finska, men jag kommer att avsluta den på svenska, till Hård af Segerstads ära. Jag tycker att bilderna på min blogg kan dock förstås och tolkas på alla språk.

PS. Jutun kuvat ovat kirjoittajan ottamia retkeltä 20.9.-22, yksi kuva on vuodelta 2016. Kirjoituksessa on tärkeimpänä lähteenä käytetty Jyri Viljan kirjaa ”Kallion kirjasto ja kaupunginarkkitehti Karl Hård af Segerstad”. Tästä teoksesta on myös arkkitehdin yksi julkisivupiirros.  

Ekbergin kahvila Bulevardilla oli juuri avautunut, mutta vielä ei ollut kahvin aika.

Kiinteistöosakeyhtiö Falken, Bulevardi 30 (Karl Hård af Segerstad, valm.v. 1898)

Arkkitehti Karl Hård af Segerstad (1873 Hki – 1931 Hki)

Matkalla eteenpäin. Sinebrychoffin puiston rakennuksia.

Punavuoren kallioilta näkee kauas merelle. Helsingin telakan nostureita Hietalahdella.

Snellmanin kansakoulu, Punavuorenkatu 6–10 (Karl Hård af Segerstad ja Runar Eklund, 1921)

Kouluunko kiire, vai pois suojatieltä?

Vanha poliisiasema, Ratakatu 10 (Karl Hård af Segerstad, 1909)

Cygnaeuksen koulu etelän suunnalta, Ratakatu 8 (Karl Hård af Segerstad, avustajina Runar Eklund ja Einar Flinkenberg, 1911)

Cygnaeuksen koulun yksityiskohta

Kihlmanin talo, Korkeavuorenkatu 19 (Karl Hård af Segerstad ja Bertel Jung, 1898)

Johanneksen kirkko ja kirkkopuisto olivat näyttämöinä, kun Vesa-Matti Loiri siunattiin viimeiselle matkalleen 20.9.2022.

Nylands Nation, Kasarmikatu 40 (Karl Hård af Segerstad, 1901)

Nylands Nationin rakennus, ”Natsa” on koristeltu monin eri aihein, jotka olivat tyypillisiä 1900-luvun alun jugendtyylille. Hård af Segerstad toi julkisivukoristeiksi myös muinaisskandinaavista symboliikkaa.

Nylands Nation, Helsingin yliopiston vanhin osakunta.

Syksyn lehtiä Kruununhaassa.

Svenska Litteratursällskapet, Ritarikatu 5. Entinen Laurellska skolan (Karl Hård af Segerstad, 1925–27)

Svenska Litteratursällskapet -talon seinälaatta

Päiväkotilapsia ja -ohjaajia Kruununhaassa.

As Oy Helios, Rauhankatu 13 (Karl Hård af Segerstad ja Bertel Jung, 1898)

As Oy Helioksen seinälaatta.

Matka jatkuu Snellmanin katua eteenpäin Siltavuorenpenkereelle.

Kuvan alareunassa Hakaniemen kauppahallin väistötilat, ns. Lasihalli (tumma rakennus) ja punatiillinen matala kauppahalli, jota peruskorjattiin vielä syyskuussa 2022.

Kyyhkykin on tullut kurkkaamaan, mitä sinne torille oikein kuuluu.

Näkymä Pitkältäsillalta Oopperatalolle päin.

Hakaniemen vanha kauppahalli (pääsuunnittelija Einar Flinckenberg ja Karl Hård af Segerstad, 1913)

Kalliossa, ylhäällä Porthaninkadun varrella, Porthaninkatu 12, on vaikuttava ja tyylikäs Kallion kirjasto (Karl Hård af Segerstad ja apulaisena Runar Eklund, 1912).  

Kallion kirjasto sekä vasemmassa reunassa Viidennen linjan rakennuksia. Taustalla Kallion kirkko.

Kallion kirjaston ovi ei avautunut 20.9.2022 toisen kerroksen remontin takia. Blogikirjoittaja ei ollut ainoa, jota asia harmitti.

Kallion kirjasto etelän suunnalta.

Käynnilläni Helsingin kaupungin Talvipuutarhassa v. 2016 talvella kuvasin sattumalta myös vähän kaupunginpuutarhurin asuntoa (tiilikattoinen rakennus).

Karl Hård af Segerstadin piirros Talvipuutarhan puutarhurin rakennukseksi (piirros Jyri Viljan kirjasta ”Kallion kirjasto ja kaupunginarkkitehti Karl Hård af Segerstad)

Hakaniemen rannan ja Siltavuorenrannan puut alkavat saada lehvästöön syksyn värejä.

Read Full Post »

Joulusatuiluako vain?

Kuvakirja, siinäpä lahjavinkki sinulle, mutta nyt taitaa jo tulla kiire? Kerronpa omia kokemuksiani. Olen tehnyt molemmista lapsistamme kuvakirjat, myös lastenlapsistamme tein yhteisen kuvakirjan, ja sellaisen tein myös vaimostani. Viimeisin oli hankalin, koska se piti tehdä salaa, ainakin melkein. Vaimoni kuvakirja tuli lahjaksi hänen merkkipäivänään. Jouduin kyllä joitakin kuvia hänelle näyttämään ja kyselemään, keitä kuvassa oikein on. Hän varmaan ymmärsi, mistä oli kysymys, mutta ei ihme kyllä udellut sen enempää. Jokaiseen kuvakirjaan tuli 40 sivua ja kuviin liitin tekstit parhaani mukaan. Sain olla luova: sijoitella kuvia vapaasti ilman tiettyä kaavaa, joskus vain yksi iso kuva ja rinnalle pari pientä, toiseen aukeamaan useita samankokoisia kuvia. Pitihän se osata, työkseni olin taittanut lukuisia esitteitä, yrityshistoriikkeja ja muita julkaisuja. Perheen ja lastenlasten kuvakirjojen tekeminen oli todella mukavaa, ensimmäiset kirjat tein jo yli kymmenen vuotta sitten. Kaikista on kotonamme tallella yksi kopio.

Vielä on tekemättä yksi kuvakirja – itsestäni. Vaimoni on jo useasti minua siihen patistanut. En tiedä, mikä on, mutta kuvakirjan tekeminen omista kuvista, omasta elämästä (tai tähän asti koetusta) tuntuu oudolta ja vaikealta. Miksi? Enpä osaa sanoa, ainakaan lauseella tai parilla. Kuva-aineistoa on tarjolla vaikka kuinka, myös omasta lapsuudestani, koska isäni oli innokas valokuvaaja. Mikä siis mättää, anna palaa vaan ja aloita ekoista kuvistasi, niistä missä ryömit lapsuudenkotisi pihanurmella! Siitä vain skanneriin, sitten rajaamaan ja säätämään sävyjä. Kunpa se olisikin näin suoraviivaista. Ei se ole. Kun selaat perhealbumien kuvia, selaat samalla koko elämääsi. Tulet arvioineeksi itseäsi eri ikäisenä, eri elämänvaiheissa ja -tilanteissa. Kelpuutatko valintasi ja tekosi nyt, kun itselläsi on ikää ja arviointikykyä? Tähän väliin tarvittaisiin nyt kiireesti Hannele Törrösen tai Maaret Kallion, tai ehkä jopa Hannu Lauerman huojentava kommentti: et ole yksin, anna armoa äläkä kohtele itseäsi liian kriittisesti! No näin se varmaan on, ja voin sanoa lukijalleni, että melko hyvin olen kuitenkin oman kuvakirjani luonnostelun kanssa jo edennyt – taistellut läpi turvallisen lapsuuden, aika harmittoman teini-iän, ja lopulta urheilun sekä opiskelun värittämän nuoruuden kautta aikuisuuteen. 

Edes eläkeläinen ei voi olla kokopäiväinen kuvakirjan tekijä. Eräänä joulukuun aamuna vien taas kerran nuorinta lastenlastamme päiväkotiin. Tehtävä on ihan mieluinen. Pikku-T tuntuu viihtyvän seurassani ja ehdimme matkalla vähän rupatella niitä näitä sekä katsella kaupungin jouluvaloja. Jouluun on enää pari viikkoa, hui! Olemme kohta perillä, kävelemme loppumatkan käsi kädessä kohti päiväkodin valaistua ovea. Pikkumiehen lämpimän käden muisto tuntuu kädessäni vielä pitkään, kun olen tehtäväni hoitanut. Kuinka luonnollista onkaan pitää kiinni pienen lapsen kädestä. Väistämättä ajatukseni menevät omaan lapsuuteeni, monen vuosikymmenen päähän. Pitikö oma isäni minua kädestä kiinni, ottiko syliin muulloinkin kuin valokuvissa? Ei ainakaan usein, mutta ei sitä voinut vaatiakaan. Sodan kokeneet miehet kävivät omaa taisteluaan vielä pitkään – vielä silloinkin, kun ilmassa lentävät sirpaleet eivät enää raastaneet korvia ja hermoja, tuli viimein rauha ja heistä oli tullut perheenisiä. Harmaana joulukuun aamuna kysyn itseltäni: otinko sitten minä omia lapsiani syliin riittävästi? Poikkesinko tavoiltani juurikaan omasta isästäni? Oliko sotien arpia myös itsessäni – suurten ikäluokkien vesassa?

Jätän hetkeksi pohdinnat ja valitsen kuvakirjaani yhden lapsuuskuvistani Espoon Laajalahdelta. Olen siinä ihan hassun näköinen. Kun asetan sitä skanneriin, luulen ymmärtäneeni elämästä jotakin tärkeää – ja oivallukseni on vapauttava. Lisäksi oivallukseni säästää selvää rahaa, koska valkotakkisten ihmismielen tuntijoiden palveluja en tule tarvitsemaan; voin suunnata säästyneet eurot muualle, vaikka joululahjoihin! Tällä menolla ja luovimisella oman kuvakirjani tekeminen ei kylläkään edisty, eikä se ainakaan jouluksi valmistu. Huomaamattani sain kuitenkin aikaan jouluisen tarinan, vai oliko se ihan joulusatu?

• 

Talven koristelema piikkilankaeste siellä jossakin jatkosodan aikana (isäni kotialbumista).

• 

Neuvottelu Kannaksella (isäni kotialbumi)

• 

Tykit (isäni kotialbumi)

• 

Räiskäleenpaistoa, kun tilanne sallii (isäni kotialbumi)

• 

Valkjärven kirkko jatkosodan aikaan (isäni kotialbumi)

• 

JSP:n joulu jatkosodan aikaan. Isäni ylikersantti Unto Könönen oikealla etummaisena (isäni kotialbumi)

• 

Olot normalisoituvat rauhan tultua, mutta joulupöytä 1953 on vielä hyvin vaatimaton. Kirjoittaja oikealla äitinsä ja veljensä kanssa.

• 

Kuusen koristelua 1953. Veljekset Herttoniemen kodissaan.

• 

Sukulaisia joulunvietossa Helsingin Käpylässä v. 1953. Vanhempani kuusen vasemmalla puolella.

• 

Isäni äiti, Bertta-mummo ahersi jouluruokien parissa ja nautti, kun talo oli täynnä jouluväkeä.

• 

Veljekset Esa ja Pekka Theo-serkun (kesk.) kanssa. Joku on saanut kirjoittajan nauramaan.

• 

  OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Blogikirjoittaja kiittää lämpimästi kaikkia lukijoitaan ja toivottaa kaikille Hyvää Joulua!

Read Full Post »

Lyssna på radio!

Päiväkotia ja sen piha-aluetta ympäröi kevytrakenteinen, tyylikäs ja luja teräsaita. Sen portin avausmekanismi on ihmeen jäykkä ja hankala avata varsinkin, jos kannat kainalossasi päivähoitoon menevän pikku hoidokin kurahousuja ja eväsreppua. Folkhälsanin Hyvinkään ruotsinkielisen päiväkodin epäkohdat taitavatkin sitten jäädä tähän porttihankaluuteen – kaikki muu, itse toiminta ja hoitohenkilöstö, on saanut paljon kehuja lasten vanhemmilta. Myös meidän isovanhempien, jotka melko useastikin viemme tai haemme tyttäremme nuorinta lasta tähän keltaiseen taloon, on helppo yhtyä näihin näkemyksiin. Ja juu, hyvin meiltä jo tulee ”gumoron”, tai ”gumorron” ihan kahdella ärrällä, kun aamuisin luovutamme Theo-pojan dagiksen hoitsuille. Korona-aikana ei lasta viedä sisälle, vaan pikkuinen jätetään ulko-ovella henkilökunnalle. Jos ovella ei ole ruuhkaa, olen ottanut tavakseni heittää jotakin muutakin kuin huomenia sillä toisella kotimaisella. Tuntuu, että aika usein blogikirjoittaja jopa ymmärretään – ja saan myös vastineen ruotsiksi. Fint! Näitä aamun vuorosanoja on pitänyt oikein harjoitella, ne eivät tule ihan itsestään. Tyvärr!

Marraskuun 6. päivänä maassamme vietetään ruotsalaisuuden päivää. On hyvä hetki miettiä, mitä ruotsalaisuus ja ruotsin kieli on suomalaisille merkinnyt ja merkitsee. Minkälaisia kokemuksia sinulla liittyy ruotsin puhumiseen tai kuulemiseen? Nuoruuteni Helsingissä 1950- ja 60-luvuilla ruotsia kuuli ei ainoastaan Stokkan kulmilla ja kerroksissa vaan ihan kaikkialla. Vanhemmat, kuten kirjoittaja, muistavat hoonoa soomea puhuvat bussien tai ratikoiden rahastajat, jotka ohjailivat sisääntulijoita puisesta rahastajanpöntöstään. Monet heistä tulivat rannikkoseudulta, usein Sipoosta, ja enemmän heillä oli hallussaan ruotsi kuin suomi. Hectorin laulussa Asfalttiprinssi mainitaan arvoituksellinen Sipoon kirkko. Se oli v. 1978 purettu, Waldemar Aspelinin piirtämä hieno jugendrakennus Mannerheimintien puolivälissä, jossa asui paljon Helsingin Raitiotie- ja Omnibus Oy:n henkilökuntaa Sipoosta. Ruotsia kuulin päivittäin myös oppikoulumme läheisellä pysäkillä, jossa vierekkäin odottelivat bussia niin Kulosaaren suomenkielisen kuin ruotsinkielisen koulun oppilaat. En kyllä muista, että meillä olisi ollut minkäänlaista kanssakäymistä keskenämme, miksiköhän? Vastaus on hyvin ilmeinen: koulussa ei tuolloin, hyvistä opettajista huolimatta, panostettu vieraan kielen puhumiseen – vain kirjallinen osaaminen oli tärkeää. Kerran jouduin parikymppisenä kotihippoihin, jossa oli vain suomenruotsalaisia nuoria. En ymmärtänyt heidän nopeasta puheestaan mitään, olin vielä enemmän ulkona kuin engelsmanni New Yorkissa – ja osakseni tuli se ainoa illanviettoihin kuuluva toimitus, jolla saatoin unohtaa osaamattomuuteni. Seuraavana päivänä huomasin unohtaneeni paljon muutakin.

Oli vielä eräs kokemus 1980-luvulta. Olisin todennäköisesti päässyt Ruotsissa pääkonttoriaan pitävän yrityksen Helsingin sivukonttorin johtoon. Kävin jopa esittelykäynnillä Tukholmassa ko. yrityksen johtajiston luona, mutta paluumatkalla kotiin ymmärsin perua hakemukseni tunnetun AV-yrityksen filiaalin vetäjäksi – kielimuuri oli kuitenkin liian suuri. Miten sitten isäni osasi puhua ruotsia oikein hyvin, kun 1930- ja 40-lukujen nuorilta sota katkaisi koulunkäynnin? Isäni ehti käydä Norssia joitakin vuosia, mutta luulen, että se tärkein opinahjo oli Karjakunnan lihamyymälä, jossa hän toimi mm. lihamyyjänä melko pitkään, vuosina 1933 – 1941 (talvisota poislukien). Oli osattava palvella myös ruotsinkielisiä asiakkaita, ja käytäntö opetti ruotsin puhumisen. Kielitaidostakaan ei tosin ollut apua, kun liikkeestä piti eräänä ruuhkaisena lauantaina poistaa etuileva ja häiriköivä humalainen asiakas. Isäni keinovalikoima tilanteen ratkaisemiseksi tuli jostakin aivojen primitiivilokeroista, ja humalikko huomasi pian olevansa selällään kaupan lattialla. Ei loppuseuraamuksia nuorelle myyjälle – muuta kuin suvussa polvelta toiselle kulkeva legenda Unto-vaarin mahtavasta oikeasta suorasta! Itse en ole onnekseni saanut näin raisuja geenejä perimääni, luulen, koska puhumalla on yleensä hankalista paikoista selvitty, ja joskus myös – olemalla vain hiljaa.

Ruotsalaisuus sivusi kirjoittajaa myös avioliiton kautta. Apeltani olisi ollut oiva mahdollisuus saada preppausta ruotsin osaamiseen, mutta hän ei tuonut esille taustojaan eikä taitojaan. Turun rannikkoseudulla nuoruutensa viettäneen appeni isä puhui paremmin ruotsia kuin suomea, ja appeni setä oli täysin ruotsinkielinen. Appeni mielisanoja olivat örfiilarit, hantuukit, pääronat jne. Niitä olisin mielelläni kuullut enemmänkin, mutta yhteinen aikamme jäi melko lyhyeksi. Kaikkea näitä muistelen, kun olen juuri vienyt pikku Theon ruotsinkieliseen päiväkotiin. Jatkan takaisin kotiimme, jossa aamukahvini on jäänyt puolitiehen. Auton radio on auki, ja se on viritetty Yle Vegan kanavalle. Näin on ollut jo muutaman vuoden, ja yllättäen huomaan ymmärtäväni lähes kaiken Vegan kanavalla puhutun. Jag lyssnar på radio, javisst – och jag förstår nästan allt!

• 

Hyvinkään ruotsalainen päiväkoti Uudenmaankadulta.

• 

Hyvinkään ruotsalainen päiväkoti ja koulu Hyvinkäänkadulta päin. Ruotsinkielinen koulu perustettiin Hyvinkäälle jo 125 vuotta sitten.

• 

Ruokahetki päiväkodissa.

• 

Kenen käsine?

• 

Päiväkotilapsi tutustuu luonnon ihmeisiin.

• 

Hyvinkään synnyssä ja kasvussa on ollut suuri ansio Ossian Donnerilla, joka perusti kaupunkiin Villatehtaan 1800-luvun lopulla. Donnerin muistomerkki: profiilikuva Gerda Qvist ja obeliski Jarl Eklund.

• 

Hyvinkään Villatehdas elää toisenlaista elämäänsä v. 2020.

• 

Hyvinkään Villatehtaan museo sijaitsee keskellä villatehtaan aluetta.

Read Full Post »

Mökkipiha

Kesämökin piha ja mökin ympäristö ei ole mökkeilyn vähäisin elementti. Kaikki suuret tapahtumat saavat näyttämönsä mökkipihasta. Pihalla leikitään, käydään kauppaa kävyillä ja leivotaan hiekkakakut. Pilkotaan myös seuraavan vuoden polttopuut, saadaan uudet perennat kukkimaan, juostaan saunasta järveen jalkapohjat hellinä, iloitaan, surraan, haaveillaan, hierotaan nuotionsavuja silmistä, vedetään sinappi väärään kurkkuun, tehdään kaikkea mahdollista ihmisolennon viihdyttämiseksi – jos vain sää sen sallii. Tänä kesänä on ollut arpapeliä, milloin osuisi poutapäivä vieraiden tulla tai milloin jättää pestyt matot yöksi ulos kuivumaan. Luonnossa on ollut paljon merkillistä: ei ole kuulunut käen kukuntaa (paitsi kerran L-pojan vierailulla), mustikka on vielä raakileina, päiväperhoset ja paarmat piilottelevat jossakin, eikä kirjosieppo saanut pesintää onnistumaan. Kun ensimmäinen lämmin päivä koitti 28.6, ja aurinko tuli esille pilvien takaa, keskeytyi mökkiläisten työ. Harava putosi maahan ja kirves lyötiin kiinni hakkuutukkiin. Punaisen mökin mies ja vaimo astelivat kuin unessa kohti rantanurmikon aurinkotuoleja. Sanoja ei tarvittu, ei niitä olisi hämmästykseltä löytynytkään; oli vain tämä hetki ja – lämpö.

Joskus mökkipihalta on irrottauduttava asioille, auringollakin. On saatava ruokatäydennystä tai haettava uusi sahanterä ynnä muuta tähdellistä. Joskus on päästävä Someron kirppikselle. Sieltä kenties Saloon ja aina Angelniemelle asti. Ihmisellä on oltava kesäharrastus. En usko, että meidän harrastuksemme on huonoimmasta päästä, kun etsimme esivanhempiemme juuria. Etsimme konkreettisiä jälkiä kirkkomailta, ja samalla näemme usein maamme kauneimpia rakennettuja ympäristöjä. Angelniemen punaisen puukirkon ja sitä ympäröivän hautausmaan sijainti sekä koko miljöö on yksi upeimmista. Paljon on vielä siltä saralta koettavaa, kun vaimoni isovanhemmat liikkuivat aikoinaan laajalla alueella. Varsinais-Suomen jälkeen ehkä siirrymme Savoon Leppävirralle ja Rantasalmelle – ehkä aikanaan myös rajan taakse Uudenkirkon tai Sortavalan maisemiin, kuka tietää. Olimme tehneet tämän päivän kierroksemme, suljimme hiljaa Angelniemen kirkkomaan rautaportin ja suuntasimme viimein kohti Kokkilan lossia ja kaupunkikotiamme.

Sää suosi sittenkin mökkikauden ensimmäisiä vierailijoitamme. Mökin takametsikön vanamot vielä kukkivat ja levittivät huumaavaa tuoksuaan, kun toisen erän lapsenlapsemme kantoivat reppunsa mökin kuistille. Järven vesi oli jo lämmennyt, vaikka vanhinta lastenlastamme, J-poikaa, ei kylmäkään vesi olisi pidätellyt. J-poika oli jo raameiltaan kuin aikamies. Viime kesänä en vielä saanut pojasta kaveria vanhan huussin purkajaksi, mutta kävisikö tänä vuonna kivituhkan levitys? Sehän onnistui jo muutaman kottikärryllisen panoksella! Mitä tapahtuukaan vuoden päästä, kun pojan tukka lainehtii vielä uljaammin ja varteen on tullut lisää mittaa? Hauikseen tarvittaneen silloin lisää paksuutta. ”Isoisä hei, mihin sitä hiekkaa pitikään kärrätä? Sopii mulle hyvin!” Mökkipiha on nähnyt paljon asioita, ja tulee vielä todistamaan monenlaista kasvamisen ihmettä.

L-poika isoäidin apuna

Mökkipiha 01

Mökkipihan kukkia (luonnonkukat ja neidonkurjenpolvi)

Mökkipiha 03

Kylmää, tai sitten kivaa! (L-poika)

Lopen Kalamyllyllä

Angelniemeen

Lossiranta Angelniemi

Kokkilan lossi

Angelniemen kirkkomaa

Angelniemen kirkko

Kirjoittaja ja tykki Salon jokivarren puistossa

Kettumuraali, Salo

Pihaleikit

Uimarit

Tikka lentää

Kesäpäivä

Kesäkukkia: vanamo ja harakankello

Pihan hyönteisiä: papurikko ja papintappaja

Mustarastaan pesään hylkäämät munat (mökkinaapurien rakennuksen seinustalla)

J-lapset

J-tyttö ja ulpukan kukka

J-poika auttaa kärräyshommissa

J-poika

Kesävieraat ovat lähteneet

Mökkiläinen irrottelee ja sovittelee

Read Full Post »

Riemuylioppilaita Kulosaaressa

Punatiilinen koulurakennus on tuttu, Itäväylän ali johtava kävelytie on paikallaan, kaikki täsmää. Mutta urheilukenttä, jolle autot kehotettiin jättämään, on kutistunut. Ei siinä enää juosta satasen suoraa. Pallopelit vielä menisivät jotenkuten, ja talvella jääkiekko, jos vain Loukis lainaisi sitä kiekkoa muillekin eikä vain itse peippailisi (teki sen tosin mallikkaasti). Koulun nimi on ennallaan: Kulosaaren yhteiskoulu (Ksyk), hyvä! Pihalla on enimmäkseen juhlavaatteisiin pukeutuneita nuoria ja heidän vanhempiaan, mutta tuolla on jokin merkillinen ihmisryhmä. Eivät ne kovin nuorilta näytä ja valkolakitkin on jo päähän laitettuina. Kauempaa en tunnista heistä yhtäkään. Nyt kun tarkennan, eikös tuolla ole Raija? Ja tuolla, taitaa olla Ile ja Ykä! Astelin lähemmäksi ja taas sain uutta arvailtavaa: Karihan se siinä! Olin tullut oikeaan paikkaan. Me riemuylioppilaat olimme kaikki muuttuneet, kuka enemmän kuka vähemmän, mutta viidenkymmenen vuoden takainen Kuliksen henki laskeutui pölypilvenä yllemme, karkoitti lievän jännityksen ja käynnisti puhemyllyt – olimme taas yhtä. Nyt mars sisälle, nuorten juhlat alkavat!

Kuliksen ylioppilasjuhla v. 2015 olikin vaikuttava; ja hyvin, hyvin erilainen verrattuna vuoteen 1965. Kyllä me vanhatkin mukana pysyimme, ymmärsimme rehtorin englanninkielisen puheen ja kaikki sen hulvattomat heitot. Elimme uudelleen oman päättäjäispäivämme, koimme uudelleen todistusten jaon ja opettajien kättelemiset. Tempauduimme mukaan lukuisiin musiikkiesityksiin ja puheisiin.  Nuoret olivat todella panostaneet esityksiinsä: vahvoja, ujostelemattomia esityksiä! Toki meille vanhoillekin annettiin puheenvuoro; Martti Nurmisalo sai kolmiminuuttiseen juhlapuheeseensa mahtumaan kaiken oleellisen – tyylikkäästi hoidettu! Lopuksi sitten perinteisempää: saimme laulaa niin Gaudeamuksen kuin suvivirrenkin. Virallinen osuus oli päättynyt.

Kaikkia riemuylioppilaita ei sitten lopulta saatu yhteiskuvaan. Osa oli jäänyt rehtorin vetämälle koulun tutustumiskierrokselle, osa oli jo karannut muualle. Joka tapauksessa, kiitos Kulis ja rehtori Lauri Halla hienosta päivästä! Kiitos kaikki luokkakaverit v:lta 1965!

(Ps. tulosta tai talleta vapaasti blogin kuvia)

Ksyk 01

Ksyk 02

Ksyk 02b

Ksyk 03

Ksyk 04

Ksyk 05

Ksyk 06

Ksyk 07

Ksyk 08

Ksyk 09

Ksyk 10

Ksyk 11

Ksyk 12

Ksyk 13

Ksyk 14

Ksyk 15

Ksyk 16

Ksyk 17

Ksyk 18

Ksyk 19

Read Full Post »

Ehtiikö eläkkeellä?

Mustarastas nokki touhukkaana ravinnonhippuja lumen ja jään peittämästä takapihamme kovasta maasta. Jotakin vatsantäytettä lintu kyllä löysi, mutta kevättalven sään kylmeneminen teki ravinnonhankinnasta tiukkaa vääntöä. Samaan aikaan kaupungin ulkopuolisilla pelloilla ja niityillä sinnittelivät joutsenet, hanhet, kiurut ja töyhtöhyypät. Eivät ne yläviitosia keskenään kylmässä lyöneet, mutta ne selviäisivät lievästä takatalvesta. Sään uudelleen lämmetessä peltojen yllä kuuluisi taas kiurun vahva liverrys, ja töyhtöhyyppä jatkaisi syöksyilyjään päästäen samalla kimeitä vihellyksiään. Pekka Pouta oli pari päivää sitten ennustanut uutta paksua lumipeitettä jopa Etelä-Suomeen – ainakaan sunnuntaille ei ennuste vielä toteutunut.

Väittävät, että eläkkeelle jääminen se vasta kiireisenä pitää. En tuntenut minkäänlaista kiirettä, kun paistelin makkaroita hyvän ystäväni Viken kanssa Nukarinkosken laavulla runsas viikko sitten. Olimme kiertäneet kosken ympärille tehdyn lyhyehkön luontoreitin ja lenkin päätteeksi nautimme retkieväitä harvinaisen lämpimässä kevättalven säässä. Paitsi että taistelemme ottelupallosta kerran viikossa Hyvinkään Torikadun tenniskeskuksessa, aiomme ottaa uudelleen ohjelmaamme metsissä samoilun ja ties mitä kaikkea. Juuri eläkkeelle siirtynyt Ranuan mies on armoton soilla ja ryteiköissä tarpoja, marjastajakin, mutta on hyvä, että mukana on tällainen vähän maltillisempi kaupunkilaismies. Hanko-Mäntsälän tien maisemissa ystäväni jo takavuosina putosi karttalehdeltä, mutta onneksi porukalla löysimme Viken ennen pimeää. Yhdessä on nuorempina koluttu Hyvinkään Usmin korpimetsät ja diplomityönä kiersimme eräänä sateisena syyspäivänä Kytäjän Suolijärven. Seuraava sovittu keikka meneekin vaihteeksi kulttuuriympäristöön, panemme vähän fiinimpää päälle ja katsastamme UKK:n Tamminiemen museokodin. Uusi kierros Tamminiemeen tehdään vaimon kanssa – uusintoja saa tulla, olihan niitä myös Urkilla.

Eläkkeellä ehtii, kun haluaa ja panee asiat tärkeysjärjestykseen. Vaikka luontoihmiseksi tunnustaudun, en ole vonkaamassa Kymenlaaksoon arktikaa seuraamaan tai ottamaan vastaan ensimmäisiä muuttolintuja Utön saarelle. En voi kieltää, etteikö mieli tekisi, edes kerran elämässä. Toisaalta asuinpaikkaa ympäröivä luonto, jopa oman talon pihapiiri, voi olla luontoelämyksiä ja yllätyksiä täynnä. Kevään yllätyksen järjesti maakotka, jonka lentoa sain pitkään tarkkailla vain parin kilometrin päässä kaupungin keskustasta. Aikaa on jäätävä myös lapsillemme ja lastenlapsille. Pitkästä aikaa kotiamme asuttivat muutaman päivän ajan tyttäremme J-lapset. Isoäidin pannari oli kova sana; ainoa kärhämä pilttien kesken tuli viimeisen pannaripalasen hallintaoikeudesta. Kaikki meni muuten hienosti ja yllättäen J-pojallakin oli nyt läksyjä! Mutta mikä on kouluissa kansanperinteen tila? Kun kyselimme J-tytöltä, kuinka menee lorun “Kuu kiurusta kesään, puolikuuta …” loppuosa, saimme huomata, että koko tarina oli tytölle aivan outo! Nyt tuli tytöllekin läksyä ja opeteltavaa – isovanhemmilta. Parahiksi lorun seuraavaa lintua Suomeen jo odotellaankin.

Kytäjoen tulvapelto

Vikke pohtii kuvakulmia

Nukarinkosken putous

Vikke säätää

Koskilenkin pitkospuut

Nukarinkoski ennen putousta

Luonnon lasilintuja

Kaverukset nuotiolla

Edellisen retkeilijän aterimet

Vantaanjoki, Kittelä

Mahtuuko joukkoon?

Hanhiaura

Hanhenmarssi

Pikkuvarpunen

Kevätsiivousta mökillä

Vaimon kahvitauko

Jään peittämä Heinijärvi, Tammela

J-poika

J-tyttö

Read Full Post »

L-kanavan juhannus

Juhannuksen aatonaaton liikenne kantatiellä 54 oli yllättävän rauhallista – joukkoon mahtui hyvin, eikä Herajoentien risteyskään Kormussa ollut ruuhkainen. Puhelinliikenne oli sen sijaan vilkasta. Soittoja tuli matkan aikana niin vanhan tätini asioissa Pakilakodista kuin työasioissa tutulta kustannustoimittajalta. Viimeisen puhelun jälkeen pääsin heti iskemään hampaani Huhkajalammella vaimoni jo tilaamaan rekkamiehen annokseen. Eipä tarvinnut perillä mökillä heti ruveta kokkailemaan, kun taloksi asettuminen, sänkyjen avaaminen, pesuvesien lämmittäminen ym. vie aina oman aikansa. Juhannussäästä en nyt sano mitään. Parasta lähteä reissuun vähäisin odotuksin. Oikeastaan, Suomen juhannussäältä ei kannata odottaa yhtään mitään. Silti sitä odottaa.

Mökillämme ei ole televisiota. Juhannuksen mökkivieraamme, vikkelän Hiekkaharjun lapsenlapsemme touhut vastaavat hyvinkin parin tv-kanavan tarjontaa. L-kanavalla sattuu ja tapahtuu. Niin nytkin. Kun olin L-pojan kanssa aatonaattona vastaanottamassa isoa kivituhkakuormaa, kolautti L-poika päälakensa raskaan kuormurin lavanreunaan. Nahka repeytyi vertavuotavaksi haavaksi, mutta siitä selvittiin lyhyellä itkulla, haleilla ja haavan puhdistamisella (isällään oli samoja taipumuksia pikkumiehenä). Illan aikana oli vielä siirrettävä uuden vessarakennuksen pohjan alta pois valtaisa kivi. Olin yksin sitä yrittänyt kammeta, mutta tuloksetta. Sain naapurimökin Sepon avuksi kivijumppaan. Hikinen urakka tuotti tuloksen, kun vaimoni vielä näppärästi lisäili kuoppaan apukiviä kankien uusiksi tukipisteiksi. Neljä tuntia mökillä; oltiin vasta aatonaatossa ja nyt jo oli koettu verta, hikeä ja kyyneleitä. Olisiko se puoli ollut jo siinä? Ei ollut – juhannuspäivänä nähtiin vielä ruumis. Se tosin tuli eläinmaailmasta. Rastaan poikanen, onneton, syöksyi mökkimme ikkunaan, putosi siitä kuistin narumatolle ja hetken räpiköityään kaunis linnunalku valahti veltoksi ja oli kuollut.

Katselen maanataina juhannuksen aikana ottamiamme valokuvia. Oliko mökillä ollut aurinkoakin? Juhannusaattohan saatiin viettää ihan kohtuullisessa säässä! Voitiin olla ulkona ja hakea vihtatarpeet. Nautittiin aaton juhla-ateria ilman, että tornado olisi vienyt kattauksen mennessään. L-poika tutustui naapurimökin samanikäiseen Santtu-poikaan ja pelasi pitkään omaa MM-peliään hiekkatien pätkällä oikealla nahkapallolla. Aattosaunaa eivät raekuurot häirinneet, ja pikainen pulahdus järvessä löylyjen jälkeen oli mahdollista. Järvemme aattoillan perinteitä pyrkivät vaalimaan niin Kutterinlahden haitarivenekunta kuin naapurimökin karaokekuningaskin, mutta kummankaan esitykset eivät nousseet sille tasolle, jolle hellesää yleensä virtuoosit innoitti. Ynnäsimme juhannuspäivänä, mitä linnunääniä olimme viikonloppuna kuulleet. Peipponen vielä jaksoi, käki kukkui, kuului myös sirittäjän ääniä ja punarinnan tiksutusta. Ja tietenkin monien lokkien ääniä. Oli naurulokkia, kalalokkia ja harmaalokkia – ja mökin keittiönurkkauksesta lisättiin ehdokkaiden listaan myös viillokki!

L-kanava (ja myös hyvinkääläisten lastenlastemme vetämä J-kanava) avataan mökillämme uudelleen vähintään kerran tänä kesänä. Ei voi kun toivoa, että silloin kesä näyttäisi lempeämmät ja aurinkoiset kasvonsa. Koleana, viimaisena ja sateisena juhannuspäivänä lisäilin saunan kiukaaseen puita. Huomasin lähelläni hyppelevät pelottomat punarinnan poikaset. Luulen, että linnut kaipasivat saunamökin lattian alapuolelle säteilevää lämpöä. Kukapa ei olisi lämpöä kaivannut juhannuksena 2014. L-poika taisi pärjäillä parhaiten vikkeline kinttuineen.

Juhannuksen villiruusu

Pellonreunan savusauna

Manun rannassa

L-poika vihtametsässä

Nurmitädyke

Lemmy ja Santtu 01

Lemmy ja Santtu 02

Juhannuksen aattoilta mökkijärvellä

Juhannuksen tyyppikukka vanamo

Juhannuksen tyyppikukka valkolehdokki

L-poika

Heinijärven juhannussoittajat

Juhannuspulahdus

Asetelma mökkipihalla

Pelargoniakin kärsii kylmyydestä

Tienvarrelta poimittuja

Lätäköt

Juhannuspäivän tyhjä laituri ja saderintama

L-poika kotiinlähdössä

Read Full Post »

Valekäki

Sää ei vaikuttanut kovin kesäiseltä, mutta emme tienneet, että pahempaa oli tulevalla juhannusviikolla luvassa: lumikuuroja 17.6.! Viikonvaihteeksi oli ennustettu sekä sadetta että poutaa. Lämpötila olisi kuitenkin enimmäkseen yli 15 astetta. J-tyttö istui mökkimatkan etupenkillä biopussi jo valmiiksi sylissään; ei ollut tyttö vielä päässyt eroon matkapahoinvoinnistaan. Reissu mökille meni kuitenkin ongelmitta. Perillä vain lämpöä tupaan, jääkaappi päälle ja kamppeet paikoilleen. Isovanhemmat vaalivat järjestystä kuin kasarmin rättivääpeli, muuten ahtaissa tiloissa joku sotkeentuisi sandaaleihinsa. Ilta kului nopeasti. Alkoi olla jo hämärä, mutta sähköttömässä mökissä makuukamarinkin lukija pärjäsi hyvin otsalampun avulla. Mökkieksotiikkaa jos mikä!

Olimme päättäneet vähitellen viedä mökin varustusta aivan uudelle tasolle (suora lainaus viihde-elektroniikan esitteestä). Paikallinen kirvesmies, Manu Andersson, oli luvannut pystyttää meille uuden puuceen ja asentaa sinne biokäymälän, kunhan vain kaiken tilaisimme itse. Puuceen haku tapahtuisi lauantaina Forssan Rautiasta. J-poika nukkui vielä makeasti muiden mukana, enkä raaskinut murkkua herättää rautakauppareissulle. Join rauhassa aamukahvit mökin kuistilla, kuuntelin vastarannan lokkien ääniä ja arvioin päivän säätä. Lähdin kohta lampsimaan mökkitielle, josta Manu ottaisi minut hakureissulle kyytiin. Kaikki sujui rautakaupassa rivakasti ja pian olimme mökkipihalla valtaisan kevythirsikuorman kanssa. Mietin, miten kukaan voi selvitä puuceen lautapalapelistä – se projekti oli ihan eri luokkaa kuin kaasugrillin kasaaminen. Omin voimin emme olisi edes yrittäneet

Luonto on juuri nyt vehreimmillään ja kukkeimmillaan. Tienvarsia ja niittyjä värittää leinikkien, metsäkurjenpolvien, eri putkien ja lupiinien komeat kukinnot. Pian joukkoon tulee myös päivänkakkara ja monet kellot. Metsä raikaa lintujen äänistä. Olen aina yrittänyt opettaa pikku mökkivieraitamme tunnistamaan eri kasveja ja lintujen ääniä. Mökkiympäristö on siihen omiaan, kun kilpailevia näkö- ja kuuloärsykkeitä on vähemmän kuin kaupungissa. Kuulitko peipposen? Entä sirittäjän? Nyt se kuuluu, tuolla! Olin juuri astumassa mökin rappusia alas kun havahduin käen kukuntaan. Se tuli ihan läheltä, mutta mistä? Kun nostin katseeni ylös puihin, kuulin viereltäni J-pojan ja vaimoni naurunrätkätyksen. Niinpä niin, nyt isoisää, sitä muka-luonnontuntijaa, höynäytettiin pahemman kerran. Käen kukunta tuli J-pojan puhelimesta, jonne viikari oli sen etukäteen tallettanut! Voihan keinokäki! Nauroin muiden mukana J-pojan tempaukselle. Muutaman viikon päästä aidot luonnon linnut vaikenevat, kun poikaset alkavat putoilla pesistään alas varvikkoon. Siinä uudessa hiljaisuudessa ja haikeudessa kuulisi mielihyvin vaikka valekäkeä J-pojan laitteesta. Play it again Sam!

Otsalampun valossa

J-pojan iltauinti

J-poika iltanuotiolla

Pihan uusi perenna neidonkurjenpolvi

Taashan me tavattiin, mökkinaapuri

Peräkärry vain tyhjäksi

Tuonne pinotaan!

J-tytön kantamus

Osaava kirvesmies Manu Andersson

Käskettiin siirtää tuo kivi!

Mökkirannan alkukesän vehreyttä

Mökillä on kivaa koleudesta huolimatta

Kyllä maalla on mukavaa!

J-tyttö ja J-poika

Näinköhän on?

Mökin hengetär

Taustalla uusi Ronaldo?

Kuin Noora Karma

J-tytön leikkipaikka

Riippukeinun rauhassa

Read Full Post »

Kynttilöitä ja lepakkopaitoja

Retkikassi pullotti kynttilöitä, niitä oli varmasti riittävästi. Vaimoni siskolla oli varattuna vähintään sama määrä viemisiä. Pyhäinpäivän retkeläisillä oli tavoitteenaan neljä hautausmaata ja kymmenen hautapaikkaa niin Hyvinkäällä kuin Riihimäellä – aivan kuten aiempina kolmena vuotena. Kiireetön perinnevaelluksemme vainajien muistopäivänä sujui leppeässä säässä, joskin lyhyt sadekuuro sattui päällemme Rauhannummen hautausmaalla. Omaiset saivat muistokynttilänsä kukin vuorollaan Rauhannummella, Rautatieläisten hautausmaalla, Puolimatkan hautausmaalla ja Riihimäellä. Laskin oman kynttiläni Rauhannummen hautausmaan kiitoskivelle.

Elämä on suuri mysteeri, ja sitä on myös kuolema. Sanotaan, että ihminen ei ole kuollut, jos hänet muistetaan. Ihminen voidaan muistaa monesta syystä, hyvästä tai pahasta. Me muistamme valtion päämiehet ja kärkipoliitikot, tiukat neuvottelijatyypit; saatamme muistaa äyritilastojen ykkösnimet tai maailmanennätyksen haltijan. Yhtä hyvin, ehkä paremminkin, muistamme ihmisen ja läheisen, joka on ollut turvana, keneltä on kuultu lohdutuksen tai viisauden sanat, kuka on kannustanut ja ohjannut omalla tavallaan. Kun vien vaimoni kanssa Linnea-mummoni Malmin haudalle kesäkukat ja syksyllä kanervat, muistan aina topakan, mutta oikeamielisen isoäitini. Muistan, kun isoäitini antoi vähistä rahoistaan lapsenlapsensa vanhaan kuplavolkkariin talvirengasrahat – mutta vielä paremmin muistan isoäitini häärivän jauhoisessa esiliinassaan keittiössämme ja kumartumassa ottamaan uunista itsetekemiään karjalanpiirakoita. Sellainen kuva ei koskaan haalistu. Sen pikseleissä on juuri oikeat sävyt ja värikylläisyys, vaikka jauhonpölyähän ja pyykintuoksua tässä kuvassa on edelleenkin.

Vaimoni siskon koti on paikka, johon voi aina tulla. Kahvit kiehautetaan ja vieraiden kanssa on aina aikaa rupatella. Nyt oli meidän vuoromme tarjota kahvit retkeläisille monen tunnin vaelluksemme jälkeen. Kahvin ja vaimoni tekemien leivonnaisten jälkeen siirryimme olohuoneen puolelle ja kuulimme, kun oveemme koputettiin. ”Karkki vai kepponen”, kuului ulko-ovelta! Kolme nuorta Halloween-juhlijaa sieltä pimeydestä kuikuili asuntoomme. Kepposille emme antautuneet, vaan suostuimme lepakkonuorten vaatimuksiin. Nykyaika on nopeatempoista: saman päivän aikana koimme pyhäinpäivän perinteet, kekrinkin, ja illan pimetessä meidät tempaistiin Halloween-nuorten rinkiin. Lisätään perinteiden listaan!

Pyhäinpäivän aikaan

Rauhannummi 01

Rauhannummi 02

Retkeläiset

Puolimatka 01

Puolimatka 02

Puolimatka 03

Puolimatka 04

Puolimatka 06

Puolimatka 05

Riihimäen hautausmaa 02

Riihimäen hautausmaa 05

Riihimäen hautausmaa 04

Halloween-nuoret

Read Full Post »

Laukaukset kesäyössä

Viimeisetkin keväällä tuodut metriset halot on saatu sahatuiksi ja pilkotuiksi. Odottakoon pinottuina  liiterin seinustalla vielä hetken ennen kuin pääsevät syyssateilta suojaan liiterin perukoille. Klapien teko, tuo mökkiläisen perusjumppa, jatkuu sitten taas ensi keväänä, jos vain luoja suo. Loppujen puiden teko meni tänä kesänä melko myöhään, kun vieraita kävi ahkerasti ja  muutakin ohjelmaa sekä työsuoritetta oli mökkiläisille kasaantunut. Jos ei askaretta ollut suunniteltu, sellainen keksittiin. Hei, tuollahan on pojaltamme saadut autovahapullot! Ei kun pesemään autovanhusta ja puunaamaan. Eikö se lauantainen matonpesu (vedenkantajana vaimolle) olisi jo riittänyt? Maanantaiaamuna huomasin, että oman koneeni käynnistyminen ja sängystä nouseminen oli työläämpää kuin muulloin – se vahaaminen!

On kunnia-asia, kun isovanhempina kelpaamme kavereiksi lastenlapsillemme. Tänä kesänä on mökkimme ollut useasti tukikohtana kolmelle pikkuiselle (vanhin kohta tosin jo murkku). Jokainen on juoksennellut mökkimme pihapolkuja,  makoillut riippukeinussa  ja ollut isoäidin helittävänä vähintään kahtena viikonvaihteena tai jopa useamman päivän lomalla. J-poika tokaisi kerran: “Tammelan mökki on maailman paras paikka!” Viikko sitten hiekkaharjulainen L-poika vietti toisen mökkilomasensa kanssamme. Vaikka käy jo toista kouluvuottaan saa poikaa pitää jatkuvasti silmällä. Jos ei pyörähdä kuperkeikkaa rappusilta alas, voi L-poika lentää riippukeinusta selälleen maahan. Näin kävikin, ja sen jälkeen keinumiset oli keinuttu. Oli huono keinu. Varottelut eivät oikein auta, kun on niin vikkelät jalat. Syyskuun puolella haluaisi J-poika tulla vielä kolmannen kerran mökillemme. Toivotaan vain poutaisia säitä, muuten menee sisällä istumiseksi – pelkäksi dominoksi, tietovisaksi ja letun syönniksi!

Pimenevän elokuisen illan rauhan rikkoo vastarannalla ammutut haulikon laukaukset. Tyynellä järvellä laukaukset kuuluvat kovina ja kaikuvat pitkään. Niinpä tietenkin, sorsastusaika!  Sinne taisivat mennä mökkijärvemme ainoat sinisorsat. Oliko tuo ampuminen minkään väärti? Osuuko edes noin hämärässä? Eläinten ampuminen ja tappaminen panee miettimään. Jos arvostelen sorsastusta, hyväksynkö toisaalla teollisen teurastuksen ja lihan kaupan tiskillä? Hankalia kysymyksiä saunasta tulleelle raukealle kylpijälle. Eikö löydy helpompia kyssäreitä, ramaseekin jo niin vietävästi …  Jaksoimme ennen nukkumaan menoa vielä pohtia eettisiä kysymyksiä ja saimme kuin saimmekin omalta joukkueeltamme jonkinlaisen kannanoton ja loppulauselman lihanjalostukseen ja -syöntiin – ihmiskunnan ehkä yhteen kohtalonkysymykseen. Toteamuksemme oli kaksijakoinen: voisimme hyvin pärjätä ilman lihaa ruokapöydässämme. Mutta please, jätettäisiinkö rajoitusten ulkopuolelle ne nuotiolla paistettavat grillimakkarat! Niistä ne piltitkin niin tykkäävät.

Vielä on kesää jäljellä

Miljoonakellokin vielä voimissaan

Mökillä siirrytään uuteen tekniikkaan

Kutoja vailla vertaa

Puolukka kypsyy

Saisi löytyä enemmänkin

Herkkutatti puskee maasta

Kissakuva ulkohuussimme seinällä (Ritvan kuva)

L-poika leikeissään

L-poika mietteissään

L-poika

Tule istumaan ennen kuin hämärtää

Aurinko painuu jo mailleen

Pian on jo yö

Täältä tullaan

Myös syksy tekee tuloaan

Se oli siinä

Read Full Post »