Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘luontoretki’

Pääsiäisenä koskessa ”uittamani” uusi ultrazoomikamerani oli valmis tapaus – huolto nosti kastuneen kameran edessä kätensä pystyyn. Fujifilmin Finepix HS20 EXR oli tehnyt minuun kuitenkin niin hyvän vaikutuksen, että halusin samanlaisen tilalle siitä huolimatta, ettei mikään vakuutukseni tai takuu vahinkoa korvannut, eipä tietenkään. Harvemmin käy niin, että hankkimani kamera on tuntunut hyvältä valinnalta heti ensimmäisistä laukauksista. Useimmiten kamerat vaativat sisäänajoa ja totuttelua, ennen kuin käyttäjä alkaa saada mieleisiään kuvia. Finepix-ultrazoomi oli poikkeus – kamerasta sai hyvän otteen, se oli selkeä toiminnoiltaan ja kevään telkkäkuvat olivat lupaavia. Nyt repussani kulkee kaksi kameraa: runsaan vuoden ikäinen, pienikokoinen Olympus XZ-1 ja suurempi, ”metsäkamerani” Finepix HS30 EXR (malli 20 oli ehtinyt loppua varastosta koskiseikkailuni jälkeen).

Olympus XZ-1 luokitellaan kompaktikameroihin, mutta luokittelu ei paljon kerro kameran ominaisuuksista ja mahdollisuuksista. Vastaavia kompaktikameroita kohtalaisella zoomilla on nyt alkanut ilmaantua useilta valmistajilta. Olympus ja Panasonic olivat kaiketi tässä uudessa luokassa ensimmäisiä. Olympus XZ-1 on erinomainen, valovoimainen yleiskamera ja matkakamera, jolla olen ottanut taittamaani asiakaslehteen niin kansikuvat kuin juttuihin liittyviä kuvia. Hämärässä korjaushallissa tai neuvottelutilassa kamera antaa (riittävän) hienoja, kohinattomia kuvia ilman salamaa. Metsässä en ole koskaan kuvannut yhtä näyttäviä kasvikuvia kuin Olympuksellani. Useissa valokuva-alan luonnehdinnoissa XZ-1:ä pidetään jopa maailman parhaana kompaktikamerana!

Olympus XZ-1

Sinivuokot

Huoltohalli syksyn aamuhämärässä

Mutta etäisiä kohteita ei XZ-1:llä juuri kuvata – siksi halusin luontoretkilleni mukaan toisen kameran, nykyaikaisen zoomikameran, jos se vappuaatonaaton metsäjänis tulisi vastaan joskus uudelleen. Toiveissani oli myös jokin järjestelmäkamera pitkällä putkella, esim. Pentax K5, mutta hintaa tälle hienolle digijärkkärille olisi tullut mielestäni liikaa. Valintani oli koskihaverin jälkeenkin edullinen ja monipuolinen Finepix HS-sarjan ultrazoomi. En aivan vielä tunne HS30:n kaikkia ominaisuuksia, mutta opettelen ne varmasti. Nykykameroiden automatiikka on toisaalta niin kehittynyttä, että kuvaajan tärkeimmäksi tehtäväksi jää tarkentaminen ja laukaisu: kamerat esim. vaihtavat  ”lennossa”  makrotilaan, kun objektiivi viedään hyvin lähelle kohdetta.

Fujifilm Finepix HS30 EXR

Urostelkkä (Finepix HS20EXR, kuva käsittelemätön, vain rajattu. Käsivaralta otettu)

Käenrieska

Kanadanhanhet

Kytäjä Golf

Valkovuokot

Kevätkylvö

Nykyaikaiset digijärjestelmät ovat upeita laitteita, mutta harrastelijalle on siis tarjolla muitakin vaihtoehtoja. Myös isäni kuvasi mielellään vapaa-aikanaan ja oli epäilemättä hyvä kuvaaja. Hän kuvasi paljon venäläisellä kaksisilmäisellä peilikameralla, jonka joskus myöhemmin vaihtoi nykyaikaiseen kinofilmikameraan. Mistä ja miten hän hankki peilikameransa aika pian sotien jälkeen, ei ole jäänyt muistiini. Joskus lapsuudenajan kuvaustilanteet olivat pikkumiehelle rasittavia – kuvattavien tuli olla juuri siinä asennossa ja sillä paikalla, minne isäni henkilöt asettivat. Kevätaurinko paistoi silmiini, mutta siinä kivellä vain oli nojailtava perheen tai naapurintytön kanssa. Iskä kuvaa nyt! Eikä ensimmäinen otos suinkaan aina onnistunut. Taas uusi muodostelma ja iloista ilmettä naamalle. Oli siinä ja siinä, ettei valokuvaaminen pudonnut omalla top ten -listallani sinne alimmaksi. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt.

Aika muuttaa kuvaamista ja kuvauskalustoja. Filmit ja suuret filmiä valmistavat yhtiöt ovat jäämässä historiaan. Ennen kuvat liimattiin albumeihin ja valkoisella tushilla kirjoitettiin kuvatekstit albumin tummakartonkisille sivuille. Nyt voimme tilata netistä painettuja tai tulostettuja kuvakirjoja omista kuvistamme. Isälläni oli aikoinaan käytössään yksi kaksisilmäinen kamera, ja nyt pojallaan on reissussa kaksi yksisilmäistä kameraa. Nuoriso on aina tehnyt kaiken eri tavalla!

Kaksisilmäinen peilikamera (ei kuitenkaan jutussa viitattu malli)

Read Full Post »

Kolean huhtikuisen viikon päättyessä pihapiirin orkesteriin tuli monia vahvistuksia. Peipposet ja punarinnat ilmoittivat kuuluvilla äänillään palanneensa etelästä ja sepelkyyhkynkin kummitusääni kantautui pihamännyn kätköistä. Roska-auton möyrinä ja piippausäänet jäisivät kohta kakkoseksi. Kevät oli viimein tullut!

Kevät, niin mukavaa kuin valo ja lämpö ovatkin, on toisaalta myös kovaa puurtamista. Siivottavaa ja petrattavaa riittää kodissa ja tietenkin vielä enemmän kesämökillä, jos sellaisen on mielenhäiriössään joskus hankkinut. Teimme lauantaina ensimmäisen visiitin mökillemme tänä vuonna tarkoituksena – ainakin näin minulle kerrottiin – vain siivota vuodenvaihteen myrskyn jälkiä: maahan lentäneitä katkenneita oksia ja kaikkea irtosälää. Oksissakin olisi ollut tarpeeksi, mutta työnjohtajamme päättikin haravoida myös kaikki kivenkoloihin piiloutuneet lehdet! Ja kirjoittaja tietenkin kärräämään maatuvat lehdet pois näkyvistä. Yritin välillä hankkiutua pois työmaalta tutkimaan laiturin kuntoa, mutta se ei ollut hyvä veto. Laiturimme oli talven jäljiltä linkullaan kärki veteen päin, mutta korjausoperaationi jälkeen laituri muljahti toiseen asentoon ja kärki sojotti nyt kohti Isoa Karhua. Oikeata työtä vielä riitti ja aurinko alkoi jo painua alas vastarannan metsikköön. Se oli siivouspartion täsmäisku, mutta vielä maanantaina olo on kuin senioreiden penkkipunnerruskisan jälkeen, eikä blogikirjoitukseen tahtonut saada keväisen kepeää otetta.

Sunnuntaina kävimme herkistelemässä kroppiamme pikku kävelyllä Kytäjoen tulva-alueiden reunamilla. Lämpö nousi jo 15 asteeseen ja eilinen rääkki alkoi vähitellen unohtua. Kiikarimme löysi tulavapellolta haapanoita ja taveja, joita vaimoni ei kovin usein ollut nähnyt. Luontoretkemme jatkui kotona teeveen äärellä, kun Arto Nybergin yhtenä vieraana oli vetävästi esiintynyt luontovalokuvaaja Hannu Hautala. Mutta silloin soi puhelin! Luulin jo missanneni Hautalan esiintymisen loppuosan, mutta ei, vaimoni oli soiton tultua painannut rec-näppäintä ja sain katsottua Hautalan haastattelun loppuun. Fiksuille ja mukaville työnjohtajille on aina kysyntää!

Jäät lähtevät

Soutuveneet

Krookukset

Ahkeroija

Tauon paikka

Kytäjoki tulvii

Sinivuokot

Read Full Post »

Metsäruusu

Juhannusviikolla mökkiämme miehitti tyttäremme perhe, J-perhe. Isovanhemmat tulisivat juhannuksenviettoon aatonaattona ja ottaisivat J-lapset kontolleen. Nuoret vanhemmat saisivat aattovapaan kaupungissa. Surkuttelimme mökkeilijöiden huonoa juhannusviikon säätä eikä ennuste itse juhannukseksi luvannut parempaa: tuulta, koleutta ja sadetta.

Juhannusaatto oli kuitenkin aurinkoinen, melko lämmin kesäpäivä, kuin lahjaksi. Kaikki kiva mökkitouhuilu pihapiirissä oli sittenkin mahdollista. Aattoaamun aamiaisen jälkeen (kaikki vielä paikalla ja sisätiloissa) pidettiin tietokilpailu. J-tytölle tuli kysymys, joka viittasi lasten suosimaan TV2:n ohjelmaan. J-äiti auttoi empivää J-tyttöä sanomalla ”No, mikä tulee aina iltaruuan jälkeen?” Siihen tuli tytöltä nopea vastaus: ”Iltapala!” Niinpä niin. Hetken kuluttua pienet olivat hieman levottomia ja keksittiin, että lapset saavat esittää yhden toiveen, joka toteutetaan. J-tyttö ehti ensimmäisenä: ”Haluan kuunnella Ti-Ti Nallen CD-levyä!” Kyllä, aivan mahdollista. Entä mikä oli veljen toiveena? J-pojan vastine oli oivaltava: ”Minä en halua kuunnella Ti-Ti Nallea!” Jaa-a. Raadin ratkaisu oli kuitenkin molempia osapuolia tyydyttävä:  J-tyttö sai kuunnella mielimusiikkiaan mökin makuuhuoneessa, suljetun oven takana.

Aattopäivä eteni kuten kesämökillä kuuluukin. Syötiin hyvin, käytiin luontoretkellä ja haettiin vihtatarpeet, kalasteltiin ja menetettiin pari viehettä, saunottiin, uitiin ja istuttiin iltanuotiolla. Ja hei, nähtiin ja kuultiin myös venesoittaja! ”Miehet” olisivat vielä halunneet valvoa niin kauan, kunnes kiiltomatojen hehku näkyy varvikosta, mutta kaikkea ei voi aina saada. Komento kuului, että nyt nukkumaan. Joku tolkku täytyy olla juhannuksenakin.

Urheilupiireissä todetaan leikillisesti, että vain lahjattomat harjoittelevat. Tosielämässä todellisten lahjojen saaminen vaatii harjoittelua, ponnisteluja, uhrautumista, oivaltamista, kasvamista sekä kypsymistä – isovanhemmuuskaan ei yksin siihen riitä. Tämän juhannuksen lahjat ja muistot olivat eräitä kaikkein parhaimpia.

Tytär ja äidin leikkihevonen

Kylmää mutta kivaa

Vesileikit

Poutainen juhannusaatto

Hopeatäplä

Kalamies

Puhaltaja

Yleinen laituri ja tervavene

Tienvarren kesäkukkia

Read Full Post »

Äitienpäivä oli juuri takana. Sää oli edelleen koleaa, mutta luonnossa tapahtui vääjäämättä muutoksia, jotka enteilivät kesän tulemista.  Uusia kasveja nousi maasta kukkimaan ja uusia lintulajeja saapui Pohjolaan. Äitienpäivänä ehdittiin vaimoni kanssa piipahtaa mökillä haravoimassa.
Päätin viikolla käydä katselemassa Kytäjoen seutuja, olisiko vielä pelloilla tulvavettä ja näissä lampareissa jotakin mielenkiintoista. Tuskinpa enää näin myöhään keväällä, ajattelin. Ja näinhän usein käy – kun et aseta suuria odotuksia, saatkin kohdata jotakin yllättävää. Pelloilla oli vielä tulvalammikoita ja kaukaa jo erotin kahlaajalintuja. En kovin hyvin tunne liroja, vikloja ja kurmitsoita, mutta nyt sain kiikaroida lintua, joka oli helppo tunnistaa. Suokukko oli soitimella suuren haareminsa keskellä. Suokukkokoiras on veikeä näky isoine päänympäryshöyhenineen. Tulipa jälleen uusi laji plakkariin!
Kun käännyin poispäin tarkastelupaikaltani, näin pellon yläpuolella ensimmäiset haarapääskyt – ne varmaan tiesivät, että nyt voipi jo tulla, sää lämpenee. Sinivuokko kukki yhä samaan aikaan valkovuokon kanssa. Mukava luontotuokio päättyi näsiän näkemiseen. Monina keväinä olen tuota kasvia haikaillut, mutta luontoreissuni ajoitus ei ole tainnut mennä kohdalleen. Tänään oli hyvä päivä!


Read Full Post »