Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘paatsamasinisiipi’

Mökin biovessa tai kompostoiva vessa, miten vain, kuulostaa hyvin fiiniltä, mutta tosiasia on, että tämäkin laitos on joskus tyhjennettävä ja tuotos loppusijoitettava. Laitoksen tyhjennysluukku ei suinkaan ole ergonomisesti vyötärön korkeudella kuten asentajilla kaikki kohteet autokorjaamoissa, eikä tavara siirry kottikärryyn ihan itsestään. Voi olla, että käytin puuhassa vääriä ruumiinosiani, koska huomasin urakan jälkeen oikean jalan polveni kipeytyneen. Meniscus medialis tai vähintään Ligamentum collaterale fibulae lienee saanut siipeensä. Huonompi juttu. Näin keväällä pitäisi luontoihmisen olla kovassa iskussa ja jatkuvassa lähtövalmiudessa. Päivääkään ei saa missata, koska luonnossa tapahtuu nopeita muutoksia ja luonto tarvitsee innokasta havainnoijaa. Kokeilin aamulla kotonamme varovasti jalan pitoa … No, menettelee kun muistaa irvistää. Viestilappua keittiön pöydälle, kamppeet niskaan ja klenkaten vain luonnon helmaan. Aamupäivä olisi vielä poutainen, mutta sitten tulisivat sateet. Päivä oli palkitseva kirjoittajan vähintään yhdellä yllätyksellä, mitä en pikaisella aamupalallani vielä tiennyt.

Vaikka maanantaina 17.5. tunsin olevani täysin yksin ja ainoa luonnossa samoilija muutaman kilometrin päässä taajamasta, uskon kyllä, että me suomalaiset arvostamme luontoa ja haluamme monenlaisia luontokokemuksia. Paljon työtä on kuitenkin yhä tehtävä, ettei metsäluonto ole vain talousmetsää, ryteikköä eikä avohakkuita, eikä metsä pirstaloidu pikku saarekkeiksi vailla runsasta eläin- ja kasvilajistoa. Ilman luonnonsuojelulakia ja -alueita olisi luonnossa liikkuminen ja luonnosta nauttiminen varmaankin hyvin erilaista. Tuskin tätä blogiakaan silloin kirjoittaisin. Pari vuotta sitten hankin mökkimme takametsään suuriaukkoisen linnunpöntön. Mielessä oli kait saada lisää väriä ja useimpia lajeja pihapiiriin joko leppälinnusta tai jopa käenpiiasta. Jälkimmäisen olen tavannut vain kerran Porvoon edustalla Emäsalossa. Tämä luontoreissuni Emäsaloon alkoi vauhdikkaasti. Olin täynnä nuoruuden intoa ja käskytin menopeliäni kohti rannikkoa liian painavalla jalalla. Poliisi tuli vastaan ja pysäytti, tietenkin. Sain sakot, mutta harmitustani vähän lievensi se seikka, että toinen partioauton poliiseista oli myös lintuharrastaja! Meille syntyi vilkas keskustelu samalla kun toinen poliisi kirjoitti sakkolappua selvästi keskusteluamme hyväntuulisesti seuraten. Saattoi olla, että yhteinen harrastus toi lieventäviä asianhaaroja rikkomukseen? Vanhemmiten kaasujalka on tullut kevyemmäksi ja myös luonnossa liikkuminen rauhoittunut – varsinkin kun (tai jos) polvessa on Ruptura menisci!

Paatsamasinisiipi (Celastrina argiolus) äänestettiin Suomen kansallisperhoseksi v. 2017. Nyt juuri on paatsamasinisiiven aika! Se on hyvin pieni, mutta varsinkin koiras on heleän sininen. Sen erottaa kyllä, eikä muita sinisiipiä tähän aikaan vielä lennä. Päivän yllätyksiin kuului, että tapasin sinisiiven heti, kun jalkauduin metsätielle! Se ei siipiään avannut, mutta sain kohtuullisen lentokuvan. Yllättävää oli nähdä kaikkialla luonnon nopea herääminen: koivut eivät olleet enää vain hiirenkorvilla, kukkaan oli puhjennut niin kevätlinnunherne, monet orvokit kuin ahomansikkakin. Ja tietenkin tuomi oli avautunut aurinkoisilla rinteillä. Vaaleita päiväperhosia oli liikkeellä runsaasti, ja yksi niistä oli ärsyttävän vikkelä auroraperhonen (koiras), joka lentelee vimmassaan naaraita etsiessään, kuinkas muuten. En lähtenyt juoksemaan auroran perässä, vaan jatkoin matkaani kohti suolampea ja sitä ympäröivää vanhaa metsää. Siellä odotti päivän yllätys, se suurin. Olin kuullut, että täällä lahopuiden ja vanhojen kuusien metsässä asustelee harvinainen pikkusieppo. Parina vuonna olin sitä jo etsiskellyt, mutta ilman tulosta. Seison keskellä hämärää metsää, jonka pohjaa värittää juuri avautuneet käenkaalit ja vielä voimissaan oleva valkovuokko sekä pitkään jo kukkinut imikkä. Puro virtaa vierelläni kohti metsälampea. Kuulen monia pikkulintujen ääniä. Viimein yksi ääni kuuluu selvempänä, ja nyt näen itse linnunkin pihlajan oksalla. Se on pikkusieppo (Ficedula parva), komea vanha oranssirintainen koiras! Nostan kameraa varovasti, tarkennan kohti pikkusieppoa ja laukaisen. Se ei säikähdä kameran ääntä, vaan lennähtelee melko rauhallisesti ympärilläni paikkaansa vaihdellen ja kevätlauluaan päästellen. Jännittyneenä tarkistan kamerasta tilanteen ja huomaan, että sain useita kelvollisia kuvia. Olipa upea hetki – tuntuu, että joku lintukuvaajan (oik. lntuharrastajan) pikkudiplomi on nyt lakkarissa! Kevät on ihmisen parasta aikaa. Otetaan keväälle ne toisetkin!

Read Full Post »

Joulu ja joulunpyhät olivat takana, edessä uusi viikko. Maanantaille 28.12. oli ennustettu aurinkoista säätä ja pientä pakkasta – ei hassumpaa ulkoilua ajatellen. Ulkoilu oli ollut vaimoni kanssa ohjelmassa jo Tapaninpäivänä, jolloin kiersimme pitkän kaupunkilenkin kaupungin itäisiin osiin Pavinmäelle. Nyt oli aikomukseni tehdä oma luontolenkkini ja sukeltaa synkkään metsään Usmin suunnalla. Kytäjä-Usmin kallioinen ja rotkoinen maasto on korona-aikana tullut tutuksi monelle etelä-Suomen patikoijalle, mutta sen laajalta alueelta löytää vielä reittejä sekä soita ja lampia, joilla ei muita kulkijoita välttämättä tapaa. Ainoat jäljet lumen peittämillä poluilla olivat tänäänkin metsän omien asukkaiden jättämiä. Aurinko ei nyt näyttäytynyt ja luonto oli hiljainen, todella hiljainen. Alpo Noponen talletti tämän tunnelman Otto Kotilaisen joululauluun Kun joulu on sanoillaan ”ja metsä autio, lauluton”. Kun reittini nousi ylemmäksi, tuntui tuuli navakkana, mutta alempana suurten puiden suojassa tuulta ei huomannut. Jopas nyt kulkijaa laulattaa, kun tuulesta tuli mieleeni Finntrion tutuksi tekemä Bob Dylanin kappale Tuulelta vastauksen saan. Pysähdyin hetkeksi puupinon viereen, kallistelin oikein päätäni ja kuulostelin, vastaisiko tuuli minulle jotakin? Ei sieltä mitään vastausta tullut, ei tietenkään, kun joulusta vielä raukealla ihmisellä ei ollut mitään kysyttävääkään!

Miten erilainen onkaan metsä talvella, vuoden pimeimpänä aikana kuin huhti-toukokuussa, jolloin värien ja äänten runsaudella ei ole mitään rajaa. Kesällä vehreys myös siloittelee hakkuiden jälkiä. Vähälumisena talvena metsän aukot paljastuvat ja puuston yksipuolisuus näkyy selvästi. Lähestyin metsän kätkemää suolampea, joka oli saanut lumipeitteen ja alkoi vähitellen jäätyä, vaikka vuolas puro toi yhä lammelle vettä läheisestä pikku järvestä. Lammen reunamien suopursut nukkuivat talviuntaan, ja käkkärämännyn telkänpönttö oli vailla asukkaita. Istuin alas nuotiopaikan penkille ja hörppäsin termaristani kupposen kuumaa mehua. Kauempana äänteli korppi, ja lähellä rääkäisi närhi, kun jatkoin suolammelta eteenpäin. Muistin hyvin paikat, joissa olin kesällä nähnyt keisarinviitan, paatsamasinisiiven ja monet, monet muuttolinnut. Päiväperhosia on näillä seuduilla vielä entiseen malliin, mutta oliko linnuissa lajien kato jo hyvinkin näkyvää? Metsätiaisia olin maanantain retkelläni toivonut näkeväni, mutta tosiasia on, että reittini varrella tapaa hömötiaisen enää harvoin kesälläkään. Kun katselen ympärilleni, ymmärrän syyn lajin huonoon tilaan: en juurikaan näe pesimiseen sopivia lahoja pökkelöpuita. Vilkkaamman tien viereinen hakattu metsäala tekee poikkeuksen – hakkuualueelle on jätetty useita lahopuita kaatamatta, ne on enintään katkaistu muutaman metrin korkeudelta! Onnistuuko kolopesijöiden houkuttelu uusiin pesäpuihinsa ja onnistuuko näin lajien runsastuminen?

Hiljainen, hämärä metsä voi olla ulkoilijalle yhtä antoisa kuin elämää ja ääniä täynnä oleva. Eikä ole vaaraa, että lähtisi säntäilemään umpimetsään jonkun etäisen äänen suuntaan tai seuraamaan kuusikkoon livahtanutta repolaista – ja samalla putoaisi kartalta! Kännykkä on hyvä olla mukana, jos liikkuu yksin, ja on hyvä muistaa pitää puhelimen sijaintitieto päällä. Tunnetko sovelluksen nimeltä Karttaselain? Itse opin sen vasta jokin aika sitten kunnolla ja huomasin sovelluksessa hienon ominaisuuden. Se ei ainoastaan osoita, missä päin olet, vaan sovellus myös näyttää, minne olet juuri nyt kulkemassa! Nerokasta! Voit astella rauhassa tiheään kuusikkoon tietäen, että tämä suunta vie perille. Tällainen kun olisi ollut mukana armeijan suunnistuskilpailussa Virolahden ryteiköissä vuonna oksa ja käpy, olisin takuulla voittanut koko kisan. Taisin jossakin vaiheessa olla jopa johdossa, mutta sitten meni jokin vikaan (mies meni), ja huomasin olevani viimeisiä, jotka iltahämärässä maaliin tulivat. Silloin oli enemmän kuntoa kuin malttia. Nyt en tarvinnut kännykkääni, mutta se heräsi yllättäen eloon ja näytti, että yksi viesti oli tullut. Tyttäreni ilmoitti, että huomiselle tarvittaisiin peräkärryä. Ei siinä mitään, peräkärryä vain vuokraamaan, kenelläkään muulla lähipiirissä kun ei ole vetokoukkua. Jostakin syystä ei vieläkään. Pieni metsäretkeni olikin sitten siinä.

Read Full Post »

Kesäkuun 2020 hellejakso loppui yhtä varkain kuin se alkoi. Eikä vain helle loppunut, kylkiäisenä tuli rajut, päiviä kestävät(?) sateet! Tuliko loppu myös maamme koronaepidemialle? Kansalainen ei oikein tiedä, mihin kaikkeen tarmonsa nyt suuntaisi. Terassikansan on vetäydyttävä sisätiloihin märiltä istuimiltaan ja totutettava käsivarren koukistajalihakset uusiin liikeratoihin. Kun koronariski on helpottunut, vähän vanhemmatkin voivat lähteä ulos köpöttelemään ja hakemaan kaupasta tuoretta leipää päiväsaikaan. Ehkä pieni matkakin olisi mahdollinen? Luonnonilmiöitä koko kevään ja kesän tarkkailleelle blogikirjoittajalle koittaa myös uusi vaihe, kun reissureppu asetellaan sadepäiviksi nurkkaan. Haahuilu metsäteillä, rämeillä ja kedoilla saa riittää, on ensin perattava koko valtava kuva-aineisto. Siellä niitä on; on hopeatäplää ja sinisiipeä, on hiirenvirnaa edestä ja takaa, aamun herkässä valossa ja illan jo hämärtyessä. Työhuoneessa alkaa olla sopivan viileää, kodin pikku askareet on tältä päivältä hoidettu – nyt on oikea aika kytkeä virta tietokoneeseen, kerrata kesäkuun highlightsit ja kehitellä tarinaa otsikoinnin mukaan. Otsikko on kyllä vähän kökkö, ja jotenkin rajaava? Parempi ja todellisempi se kuitenkin on kuin ”Yöperhosia ja päivävieraita”, joten annetaan olla – katsotaan, mihin se riittää! 

Mökkimme Tammelan Heinijärven rannalla on nähnyt monia kesä- ja yövieraita, enimmäkseen isäntäväen sukulaisia ja heidän ystäviään. Mökin varustustaso ei ollut alkuvuosina kovin kummoinen, mm. ruoka-aineita jouduttiin säilyttämään maakuopissa. Se taisi 80-luvulla olla hyvinkin tavallista. Vähitellen saimme kaasujääkaapin ja viimein sähköt sekä sähköjääkaapin. Kuumana alkukesänä 2020 olisi voinut olla tyytyminen vain kuivamuonaan, kuten kesän ensimmäisen kesävieraamme J-pojan Nico-koiran, jos olisimme säilyttäneet vanhan tyylin. Nyt maakuopat on peitetty, ja mitä tapahtui: ensin täytetty maakuoppa alkoi heti puskea ilmoille komeita orvokkeja – liiterin taakse kipatussa täyttömullassa olikin salaisuus!

Kesän toinen yövieras, kolmanneksi vanhin lapsenlapsemme J-tyttö otti mökillemme mukaan koulukaverinsa Kaisan. Ohjelmaa miettiessämme kerroin tytöille paikallisesta ”Rivierasta”, Saloistenjärven hiekkarannasta. Ei kestänyt kauan, kun olimme pölyisellä metsätiellä matkalla erämaajärvenrantaan, ja tytöt uimassa. Kirjoittaja jäi rannalle tärkeään henkivartijan tehtävään. Mm. Heinijärven Suojelu ja Jänijärven Seudun Suojeluyhdistys ovat olleet kunnostamassa vanhaa uimapaikkaa nykyiseen loistoonsa. Rantavahti viihdytti itseään ihailemalla kaislikon yllä liitelevää ritariperhosta ja rämpimällä rantavedessä kurjenjalan ja vuohennokan kukintoja kuvaamassa. Päivät ja illat kuluivat nopeasti, Suomi-tietopeli väsytti meidät kaikki leppeään uneen. Aina ei muistettu, että pelin kysymykset liittyivät Suomeen – vastaukseksi saattoi tulla Niagaraa tai Nigeriaa. Toisaalta, esim. Jerusalemi Ilomantsissa olisi kelvannut – jos sitä olisi kysytty!

”Sommaren är kort”, myös suomalaisten mielestä. Pahoin pelkään, että vaimonikin hyväksymä ja yhdessä toteutettava luontoretki Somerolle Häntälän notkoihin siirtyy, kun mökillemme on vielä tulijoita. Pikkuapollo ehditään kohdata joskus myöhemmin, lohduttauduin. Kirjoittaja on kuitenkin jo saanut enemmän kuin osansa luontokokemuksista ja -havainnoista. Nähtävää on riittänyt lähiluonnossa, kun on askeltanut hitaasti ja mukana on ollut aikaa sekä kunnon eväät. Yksi kesäkuun kohokohta oli kuunnella luhtakerttusen laulua kesäaamuna, tyynen Kytäjärven rannalla. Pusikoissa piilotteleva mestarilaulaja suostui myös kuvattavaksi. En myöskään unohda juhannuspäivien ritariperhosia, enkä alkukesän paatsamasinisiipeä, joka oli monituntisen retkeni ainoa perhoshavainto. Pieni, heleänsininen kansallisperhosemme asettui aloilleen kuusenoksalle ja avasi yllättäen siipensä. Sai metsässä naureskellakin. Kun kävelin jo poispäin lenkiltä aika väsyneenä, hiekkatietä ylitti joku toinen helteen uuvuttama: supikoira löntysteli tien yli päätään roikottaen vain 5-7 metrin päässä kirjoittajasta. Ei se tiennyt lähellä olevasta ihmisestä mitään. Ojanpohjiakin on koluttu! Löysin sattumalta ”taikaojan”, joka kätki sisälleen kymmeniä maariankämmeköitä, isotalvikkeja, kissankäpäliä, käenkukkia ja muita tavallisempia luonnonkukkia – ja erikoisuutena vielä musta-apilan! Yllätyin, kun monella Facebookin luonnonkasvit-ryhmäläisellä on muistikuva musta-apilasta vain nuoruusvuosilta, kun kasveja vielä koulussa kerättiin ja prässättiin omaa kasviota varten. Saisiko sen perinteen takaisin? Niin, ja kaunokirjoituksen. Kuulitteko!
Natura necesse est, vivere non est necesse!

Toukokuu vaihtuu kesäkuuksi. On voikukkien aika.

Vielä löytyy Etelä-Suomesta lehmiä, ainakin Uudenmaan maaseutuopiston mailta Hyvinkäältä.

Raate kukkii piilossa suolammen reunamilla. Pian on suopursujen aika.

Kansallisperhosemme paatsamasinisiipi on kevään ensimmäisiä sinisiipiä. Kuvassa naaras.

Kevätlinnunherne kukkii melko pitkään kuten valkovuokkokin.

Kun lämpenee, nousee myös nurmitädyke kukkimaan.

Yksi mestarilaulajistamme luhtakerttunen piti aamuisin konserttiaan Kytäjärven rantapensaissa.

Tammelan Heinijärvi Kanta-Hämeessä.

Mökin isäntäpari vetää henkeä ja valmistautuu kesän ensimmäisiin vieraisiin.

Lähellä sijaitsee suolampi, jonka reunoilla kettu kävi lintupaistia yrittämässä.

Suolla lentää ja lisääntyy pursuhopeatäplä.

Tienvarren väriläiskä, mäkitervakko.

Aitovirna on vähän tuntemattomampi luonnonvarainen hernekasvi.

Metsäkurjenpolvella ruokaileva lanttuperhonen on alkukesän yleisimpiä vaaleita päiväperhosia.

Jaa jaa, kohta niitä saa, luonnostakin!

Hiekkatiellä, vähän Hyvinkään taajaman ulkopuolella käppäili helteen uuvuttama supikoira.

Hopeasinisiipi koiras niittynätkelmällä. Siipien alapintojen kuviointi yksilöi parhaiten lajin.

Angervohopeatäplällä on paksu musta vyö siipien takareunassa.

Valkolehdokki tuoksuu huumaavasti juhannuksen aikaan.

Kesäilta Heinijärvellä. Juhannus on lähellä.

J-poika ja Nico-koira juhannusvieraanamme.

Kuka on kisan mestari, J-poika?

Komea ritariperhonen näyttäytyi juhannusviikonlopun kaikkina päivinä. Nopeana lentäjänä ei mikään helppo kuvattava.

Juhannuksen aikaan kukkivat myös eriväriset maariankämmekät.

Vanamot kuuluvat myös juhannukseen – ja niiden tuoksu!

Ketokultasiipi koiras näkyy voimakkaanvärisenä kauas.

Mökin uudet kesävieraat J-tyttö ja ystävänsä Kaisa.

Kovia uimareita molemmat.

Lähellä olevalle Saloistenjärvelle oli kunnostettu hieno uimaranta. Sekin oli koettava.

Saloistenjärvi syvenee rannalta loivasti.

Iltapalalla mökkipihalla.

Mökkimme viidestä pöntöstä oli kolmessa kirjosiepon pesye.

Kurjenjalan eksoottinen kukinto.

Harvinaistunut musta-apila ei ollut hävinnyt Tammelan eikä Hyvinkään tienvarren ojista.

Read Full Post »

Ystäväni on aina harrastanut luontoa. Jo pikkupoikana hän tapasi kävellä pitkiä lenkkejä Vanhankaupunginlahden ympäristössä Helsingissä, ja joskus kaveriporukalla Viikin peltojen kautta Vanhankaupunginkoskelle. Siihen aikaan ei miehenalulla vielä roikkunut kaulalla kiikaria tai kameraa, mutta silmä kyllä löysi maastosta kaikkea mielenkiintoista. Jos miehemme olisi pysynyt nuoruutensa paikkakunnalla, olisi hän tänään todistamassa uljaan merikotkan pesintää hyvin lähellä kotiaan. Herttoniemen Majavatien kallioilta, ja vielä paremmin niiden alapuolelta Fastholman lintutornista olisi suora sihti kotkanpesälle! Katselin ystävääni vaivihkaa, yritin löytää hänen kasvoiltaan tunnetiloja, ehkä kaipausta nuoruutensa maisemiin ja kotkanpesälle? Ystäväni kasvot eivät kertoneet mitään, sen sijaan hän alkoi kertoa, miten on ottanut uusia kierroksia luontoharrastuksessaan. Kyllä, hän tuntui olevan aidosti innostunut teemasta. En saanut enää suunvuoroa, kun ystäväni vieritti ruudulle tuoreita kuvia aamuiselta retkeltään. Otin paremman asennon tuolissani ja aloin kuunnella.

Hyvältä ruudulta oli miellyttävä katsella ystäväni kuvia. Suuri osa oli lintukuvia, mutta oli joukossa ihan mallikkaita kasvi- ja perhoskuviakin. Tämä näytti olevan sitä uutta puolta? Aloin palautella mieliin kouluajan kasvienkeräämistä, mutta ystäväni ehti edelle. Hän kertoi, kuinka hänen kohdallaan kasvien kerääminen oppikoulussa oli ollut suorastaan mukavaa. Ja miksei olisi ollut, kun kasveja kerättiin koko perheen voimin! Hänen vanhemmiltaan oli sota keskeyttänyt koulunkäynnin, kuten niin monilta – ja nyt, nuorten vuorolla, innokkaimmat kerääjät olivatkin isä ja äiti. He myös tiesivät kasveista kaikenlaista ja muistivat monen kasvin tieteellisen nimen! Vanhempien innostus oli tarttunut ystävääni, ja kipinä oli saanut uutta hehkua nyt vanhempana. Anemone nemorosa, no sen tietää valkovuokoksi jokainen, mutta mitä tarkoittaa lajinimi nemorosa, kysyi ystäväni? Hän sanoi käyttäneensä viime talven vähän latinaakin tutkien ja lähdekirjoja lukien, ja tiesi kertoa, että nemorosa on yhtä kuin ”lehdossa kasvava”. Tunsin hetken aikaa olevani ihan sylvestris, mutta vain hetken. Onneksi ystäväni tunnusti suuren tietämättömyytensä toisessa kasvissa. Hän oli laittanut FB-ryhmään kuvan, jossa valkovuokkokuvassa näkyi myös hentonen, hänelle tuntematon heinä. Hän ei siis tuntenut hyvin yleistä tienvarsien ja metsänreunan kasvia kevätpiippoa (Luzula pilosa)! Eikä se ole mikään heinä, vaan vihviläkasvi, ojensi ystävääni luonnonkasvit-ryhmän valvoja!

Luulin, että kuvat olivat siinä, mutta ystäväni kaivoi esille vielä toisen kameransa, jossa oli kiinni melko tavallisen kokoinen objektiivi. Kamerasta ponnahti ulos 32 GB:n muistikortti, ja esitelmöinti jatkui. Hän kertoili, kuinka tunnettu luontotoimittaja Juha Laaksonen oli erään kirjansa esipuheessa todennut, että kasvien kuvaaminen on yllättävän vaikeaa. Ystäväni oli tullut samaan tulokseen. Kasvista tulee näkyä paljon, kukinto ja lehtiäkin, mutta taustan pitäisi kuitenkin olla epäterävä – siinä saa miettiä polttoväliä ja aukkoa pitkään, toisin kuin lintukuvaaja, joka tuntee vain suuret polttovälit ja lyhyet suljinajat. Erona on myös se, että lintukuvaaja saapuu retkiltään suht siistinä, mutta kuraisen kasvikuvaajan on tultava kotiin takaovesta, jos ollenkaan. Vielä kuulin ystävältäni, mitä merkitsee valo! Kirkkaalla auringonpaisteella kannattaa mennä enintään uimarannalle, unohda luontokuvaaminen, et saa sävyjä kuviisi! Ystäväni olisi vielä jatkanut pitempään. Hän ei näyttänyt väsyvän ollenkaan, koko olemus oli terveen oloinen ja iho kuin asfalttimiehellä! Kuulin toki siitäkin, että kuvausretkillä tulee helposti käveltyä 3–6 kilometriä, eikä selässä keikkuva reppu ole sen kevyempi kuin armeija-aikoina. Kovaa kuntoilua siis tuo luontoharrastus – ja ainakin erittäin hyväksyttyä toimintaa tänä ankeana korona-aikana. Virus ei viihdy pusikoissa. 

Kun istuntomme jälkeen pohdin kaikkea kuulemaani, minusta alkoi tuntua siltä, että ystävälläni ja kirjoittajalla on lopulta hyvin paljon yhteistä. Jutun kuvatkin sain häneltä käyttööni ilman sen kummempaa vonkaamista. 

 

(PS. Blogin kuvat on otettu tänä keväänä Hyvinkäältä mm. Sveitsin luonnonpuistosta ja sen lähiympäristöstä, suokuvat on Tammelasta)

 

Rauhallisessa metsäsaarekkeessa on jo valmistauduttu muuttolintujen tuloon. Kottarainen on jo asettunut taloksi.

Kevät on ollut oikullinen; harmaapäätikat eivät ehkä ole vielä saaneet pesintää käyntiin.

Ilman punarinnan iloisenhaikeaa liverrystä ei pääse kevättunnelmaan.

Vihervarpunen on karaistunut lintu; sekin iloitsee kevään etenemisestä ja lämmöstä.

Kahlaajia kaksittain: rantasipi (vas.) ja liro (oik.). Liro on yleinen pesijä pohjois-Suomessa.

Harmaasiepon tuntee viiruisesta päälaestaan. Tukka hyvin, kaikki hyvin!

Syvällä metsässä vihertyy nopeasti. Sinivuokon jälkeen innostuu moni muukin kasvi kukkimaan.

Pikkukäenrieska (Gagea minima) leviää yksittäisestä tuppaasta keltavihreäksi matoksi niittyjen reunoilla.

Valkovuokko (Anemone nemorosa) ilahduttaa yleensä juuri äitienpäivän aikaan.

Imikän (Pulmonaria obscura) löytää, kun osaa etsiä. Obscura = hämärä, pimeä, antaa vihjeen. Kasvupaikka on syvällä varjoisassa lehdossa.

Lehtoesikko (Primula elatior), myös etelänkevätesikko, eroaa jonkin verran Ahvenanmaan maakuntakukasta, voimakkaamman keltaisesta kevätesikosta.

Kevättaskuruoho (Noccaea caerulescens) on yleistynyt 1900-luvulla, ensin Uudellemaalle.

Kevätpiippo (Luzula pilosa). Hyvin yleinen, mutta matalana huomaamaton esim. tienvarsien kasvi, jonka kukat ovat hienot, kun malttaa kumartua katsomaan.

Kevätpiipon kukintoja.

Kevätlinnunsilmä (Chrysosplenium alternifolium). Ojanvarsien ja kosteikkojen väriläiskä.

Suo on herännyt talviunestaan. Vieläkö kasvit uinuvat?

Tupasvilla (Eriophorum vaginatum) on aloittamassa kukintaansa.

Myös variksenmarja (Empetrum nigrum) kukkii! Kuin helistimet nousevat heteet kukkapohjuksesta.

Toistuvat lumisateet viivyttävät luonnon kasvua, silti sitä tapahtuu – lähes säästä riippumatta.

Aikuisena talvehtiva nokkosperhonen herää lentämään heti, kun leskenlehti ja paju kukkii.

Myös neitoperhonen on aikainen lentäjä ja talvehtii aikuisena.

Liuskaperhosta esiintyy samoihin aikoihin kuin muitakin aikuisena talvehtivia päiväperhosia.

Kangasperhonen talvehtii kotelona. Säiden lämmetessä se kuoriutuu ja lentelee sekin hyvin aikaisin keväällä.

Kansallisperhosemme, pieni paatsamasinisiipi, on kevään ja kesän ensimmäisiä sinisiipiä. Sekin talvehtii kotelona. Kuvassa koiras.

Takatalvi voi tulla monta kertaa. Luonto toipuu, toipuuko ihminen?

Sateiden ja pakkasten jälkeen vaahtera jatkaa kukkimistaan.

Västäräkki sai vierelleen keltavästäräkin. Usein sitä näkyy vain muuttoaikana etelä-Suomessa.

Kivitasku on saapunut rantakivikolle!

Sinisorsalla ja telkällä on poikasia viimeistään toukokuun puolivälissä.

Pajulintu on utelias, vikkelä ja aika peloton. Voit saada sen parin metrin päähän kurkkimaan.

Liro on tyypillisesti pohjoisen Suomen pesijä. Jääkö liropari pesimään eteläisen Suomen syrjäiselle lammelle?

 

Read Full Post »

Onko metsä jo linnunlauluista hiljentynyt? Ei ehkä vielä, mutta olisiko jo hiljaisempi kuin viikko sitten? Väistämättä tulee mieleen Eino Leinon herkkä ”Lapin kesä” -runo, jossa surraan ja murehditaan vähän kaikkien asioiden perään – ja apeuden syyksi paljastuu Lapin (Suomen) lyhyt kesä. Laulaja Mamba palauttaa toivon omalla kappaleellaan ”Vielä on kesää jäljellä”, mutta, ei kai sitä sentään vielä soiteta? Emme anna nyt valtaa alakulolle, vaan lähdemme kuuntelemaan alkukesän ääniä ja katselemaan kasvien väriloistoa. Eikä unohdeta tuoksujakaan! Milloin olet viimeksi nuuhkaissut kukkivaa oravanmarjaa, tai juuri nyt kukkivaa vanamoa? Uskomattomia tuoksuja, jotka täyttävät laajat tienoot ja ovat parhaimmillaan tyynenä aamuna tai iltana. Olin jo matkalla omaan eldoradooni kaupungin länsipuolelle. Sään piti olla pilvinen, mutta eikö mitä; aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, kuten hyvin usein tänä keväänä ja alkukesänä. Onneksi silloin tällöin on saatu myös sadetta, mikä on ollut tarpeen kaikelle kansalle: pellosta ansionsa saaville ja pellonreunaa huvikseen kulkeville. Kun lähtee seikkailulle ilman suuria odotuksia, voi kohdata yllättäviä asioita. Kävikö nytkin niin?

Muistelin metsässä muutaman viikon takaista kettukohtaamista. Se tapahtui jokseenkin näillä main. Kettua ei nyt näkynyt, mutta mikä ihme tuolla polulla hitaasti kiemurtelee? Iso musta kyy! Siitä onkin aikaa, kun olen tavannut näin komean yksilön, enkä ehkä koskaan täysin mustaa kyytä. Hetken ajattelin seurustelevani rantakäärmeen kanssa, mutta rantakäärmeen tunnusomaisia pään laikkuja tällä ei ollut. Ja silmän kapea pupilli oli kyyn. Siis, ei liian lähelle, mutta ei myöskään paniikkia. Muutama vuosi sitten kun keräsin vaimoni kanssa kanervia matkalla mökille, melkein työnsin käteni kyykäärmeen selkään, mutta nyt tilanne oli erilainen, kun käärme oli näkyvillä. Jätin kyyn luikertelemaan heinikkoon, ja kohta taas tapahtui: vastaani juoksi rusakko jonkun pelästyttämänä. Oli vähällä, ettei juossut haarojeni välistä. On täällä vilskettä! Tulin kuuntelemaan lintujen aamukonserttia enkä varomaan jokaista askeltani. Nyt kuuluu lauluääni, jota en tunne? Joku voi luulla, että näillä tuntimäärillä luontomiehen pitäisi tuntea kaikki linnut ja niiden äänet, mutta ei se ihan niin ole: lintulajeja on Suomessa yli 470! Opiskelua riittää vielä eläkepäivillä.

Punavarpusen iloista säettä kartanon mailla kuunnellessani tajusin, että tätä lintua en kuulekaan mökkimaisemissamme Tammelassa. Muutoin samoja lajeja löytyy yllättävän paljon: on samat siepot, rastaat, samoja kerttuja, valkoselkätikka, peukaloinen, ruokokerttunen … Viime päivien luontomittelön (ikioma sellainen) Tammela–Hyvinkää voitti Tammela, jos lasketaan mukaan perhosetkin. Tammelassa näin kohtalaisen harvinaisen täpläpapurikon ja myös kansallisperhosemme paatsamasinisiiven – ja yllättävää oli, että molemmat paikat saivat pisteet omista ritariperhosistaan! Viime vuosina on kirjoitettu sekä lintujen että perhosten kantojen romahduksesta (mm. Keskisuomalaisen pääkirjoitus 9.4.2018). Ikävä kyllä, on siinä perää rivimiehenkin havaintojen mukaan. Luontolenkkini paluumatkalla tulin kapean virran sillalle ja kurkkasin alas nähdäkseni piilottelevan rantasipin. Rantasipin ääni kyllä kuului, mutta lintua ei näkynyt. Sen sijaan näin heinikossa, hyvin lähellä laulujoutsenperheen. Kohtaaminen sujui rauhallisesti, joutsenten poikaset eivät ihmistä mitenkään säikkyneet – niillä oli rajaton luottamus emojensa turvaan ja viisauteen. Näin kun voisi olla myös ihmispopulaatiossa. Viisaat päättäjät luovisivat meidät kuiville vaikka minkälaisista mikromuovi- tai myrkkyongelmista!

Hevoset kesäpäivänä Kytäjän kartanon mailla. Keltainen rakennus entinen kapearaiteisen radan asemarakennus.

Kytäjän kartano ei ole enää vuosien takaisessa loistossaan. Rakennus ollut tyhjillään vuosikaudet.

Ulkoilupolulla musta kyy.

Ei kannata lähestyä

Vielä kukkii juhannuskukka metsäkurjenpolvi.

Metsikön ja pihojen asukki kirjosieppo

Rusakko laittoi jarrut päälle juuri ennen kuvaajaa.

Niittyhopeatäplä. Tämän vuoden kesäkuussa hyvin yleinen.

Alkukesän upeimpia päiväperhosiamme ritari!

Lupiinit

Niittynätkelmä

Punarinta. Laulua ei kuule niin runsaasti kuin aiemmin?

Harakankellot

Harmaasieppo kotimetsässään

Harmaasieppo pyrähtää

Kytäjärveä vanhan viinatehtaan ja kaupan nurkalta

Kansallisperhosemme paatsamasinisiipi, naaras (kuvattu Tammelan Heinijärvellä)

Täpläpapurikko (kuvattu Tammelan Heinijärvellä)

Peukaloinen pesänsä lähettyvillä

Telkkälampi ja taaempana Kytäjärvi

Telkkäemo ja poikanen kotilammellaan. Poikanen on kasvanut kovasti.

Myös lammella viihtynyt sorsapoikue voi hyvin.

Laulujoutsenperhe pienehkössä vesialtaassa. Missä on ollut perheen pesä?

Read Full Post »