Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘Särkisalo’

Paikka nimeltä Kota mainitaan yhtenä Särkisalon kylänä. Ja näetkö, tästä lähtee Kotantie, sinne siis! Loppukesän retkemme jännin vaihe oli alkamassa Särkisalontieltä erkanevalla hiekkatiellä. Veisikö tämä tie taloille, joissa oli asunut vaimoni isän sukua, ehkä isäkin – varmuudella ainakin vaimoni serkku. Hänen luona olimme käyneetkin, mutta se oli tapahtunut jo 80-luvulla, yli 40 vuotta sitten. Itse muistin paikasta vain korkean saarnipuun, mutta sillä muistikuvalla ei taideta löytää perille? Ajelimme hiekkatietä hiljakseen eteenpäin, ja mitä kummaa … jokin ympäristössä alkoi vaikuttaa tutulta, kalliot, suuret lehtipuut. Pysäytimme auton eräälle talolle vievän nurmikkotien päähän ja lähdimme kävelemään kohti edessä näkyviä hyvin vanhoja puurakennuksia. Vaimoni vähän arkaili, mutta pian hän alkoi tunnistaa paikkoja. Olimme tulleet oikeaan osoitteeseen!

Salon kaupunkiin nykyisin kuuluva Särkisalo, yksi Saaristomeren entisistä itsenäisistä kunnista, oli elokuun lopun päivämatkamme kohde. Reissu oli tehtävä viimeistään nyt, ennen kuin lämpimät kesäpäivät olisivat vain muisto. Matkalla jo aisti syksyn – tienvarsia värittäviä kesäkukkia näkyi enää hyvin vähän. Maisema oli vähän alakuloinen alkumatkan auringonpaisteesta huolimatta. Olin kuitenkin iloinen, että matka tehtiin, ja vaimoni pääsi tunnelmoimaan isänpuolen sukunsa juurilla ja ”muistomerkeillä”. Särkisalo on tullut tunnetuksi kalkista ja kalkkikaivoksistaan, joista nostettiin kalkkikiveä vielä v. 2010. Vaimoni esivanhempia tai sukulaisia on käynyt töissä kaivoksilla, mutta alueella on toki ollut myös maataloutta, sinnekin on tarvittu työvoimaa. Kalkintuotannon perustaja Karl Teodor Forsström on ollut myös yksi paikallisista maatalouden kehittäjistä ja työantajista. Forsströmin kartanon palveluksessa oli mm. vaimoni isänisä Karl Ulrik Rosberg (1856–1923).

Särkisalon alueella on yli 110 saarta, mutta me reissaajat ehdimme käydä niistä vain muutamalla. Lossimatka Petun saarelle ja takaisin (sekä muutama alhaalla kaarteleva merikotka) olisi ollut hieno lisä retkelle, mutta juuri silloin tuli sade. Jouduimme muuttamaan suunnitelmia: Förbyn kylä, sen veneranta, kaivosalue ja Ulkoluodon sileät rantakalliot jäivät näkemättä. Merenrannan Cafe Vinssi oli myös kohteena, mutta kun saarilla ei juuri muita turisteja näkynyt, oli kahvila suljettu jo aikaisemmin päivällä.

Viritimme ravintola Tiirannassa nautitun pikku ateriamme jälkeen navigaattorin etsimään reittiä kotiin (varmuudeksi), vaikka kyllähän se paluumatka jo pitäisi osata. Niin kai, mutta miksi Perniön liikenneympyrästä käännyttiin ihan väärään suuntaan? Oikea suunta se oli, mutta kuljettajan suuntavaisto petti nyt pahan kerran. Märkiäkin olimme, ainakin vaimoni kengät olivat.

Toivottavasti sinä, hyvä lukijani, viihdyt blogini parissa ja navigoit itsellesi sopivan reitin Särkisalon kuvajoukossa. Hyvää matkaa, the Season is soon over!

Vuosikymmenten aikana tie Uudeltamaalta Turkuun on muuttunut paljon. Moottoritie kulkee useiden tunneleiden läpi, pisin niistä yli 2 km.

Elokuun lopun arkipäivänä liikenne Turun moottoritiellä oli melko hiljaista. 

Vielä pieni matka mantereella ennen merenrantaa ja monien saarien Särkisaloa.

Eri tapahtumien ja juhlien pitopaikka Meripirtti juuri ennen Särkisalon ensimmäistä siltaa.

Muistomerkki Meripirtin pihalla.

Sateisena loppukesän päivänä Meripirtin uimaranta on autio ja hiljainen. Lasten lelut odottavat hakijaa.

Vaimoni on löytänyt rannalta Särkisalon omaa kalkkikiveä.

Blogimies laiturilla.

Särkisalon rannoilla kasvaa monin paikoin rantavehnää (Leymus arenarius). Se voi kasvaa 50–150 cm korkeaksi.

Hyvässä kunnossa olevia maatilan rakennuksia Särkisalontien varrella.

K & O F 1886, kartanon ja tilan omistajat Karl ja Olivia Forsström.

Olivia Gustava (1847–1922) ja Karl Teodor Forsström (1850–1912). Karl Forsström pani alulle Särkisalon kalkkikivilouhinnan.

Kotan kylästä löytyy vielä kalkkitehtaan työntekijöille rakennettuja taloja. Vaimoni serkku asui taaimmaisessa talossa vielä 1980-luvun lopussa. Nykyään talossa asuu enää kesäasukkaita.

Pitkästä aikaa Kotan kylän pihamaalla, jossa sukulainen on asunut kymmeniä vuosia sitten. 

Vaimoni isän, Väinö Rosbergin saamaan lahja-Raamattuun kirjoitettu omistuskirjoitus: U.G ja S.G. = Uno ja Saima Gammal. Jälkimmäinen oli Karl Forsströmin pojan, Petter ”Kalkkipetteri” Forsströmin sisko.

Sade tuli sittenkin ajallaan. Matkalaiset joutuivat typistämään reittisuunnitelmaa.

Kyhmyjoutsenpari poikasineen etääntyy rannasta sadepisaroiden rikkoessa vedenpintaa.

Särkisalon Förbyn vanhemman kalkkikaivoksen kaivostorni.

Kalkkikiven louhinta alkoi Särkisalossa jo v. 1882 ja päättyi v. 2010.

Päivä selkenee Isoluodon venesatamassa.

Särkisalon tyylikäs v. 1760 valmistunut puinen pitkäkirkko. Kellotapuli valmistui v. 1762.

Vaimoni Särkisalon kirkon sankarivainajien muistomerkillä.

Sankarihaudassa lepää myös vaimoni isän kaksoisveli Toivo Rafael Rosberg, joka kaatui jatkosodan ensimmäisinä kuukausina.

Kirkkomaan tyylikäs kukkaistutus.

Päiväretkemme ruokapaikka ravintola Tiiranta Isoluodolla.

Onpas annoksella kokoa!

Sanomme pian hyvästit mukavalle päivän retkellemme Salon Särkisaloon.

Näkemiin Särkisalo!

Read Full Post »

Se oli tärkeä tapaaminen. Vain lähipiiri tiesi asiasta; media oli pyritty pitämään visusti pimennossa. Tapaaminen järjestettäisiin saaressa Tammisaaren edustalla, jossa osa kokousväestä (ryhmä J) jo odotti Hyvinkäältä tulevaa toista puolijoukkuetta. Kaikki oli mennyt suunnitellusti ja viimeinen nerokas harhautustoimi oli Hyvinkään joukkion (kutsumme heitä ryhmä H:ksi) lähteminen matkaan vasta 11.22 ilmoitetun klo 10.00 sijaan. Kolme serkusta tulisivat tapaamaan toisensa Torsön saarella, aurinkoisena heinäkuisena torstaina!

Ryhmä H eteni vakuuttavasti kohti Tammisaarta. Peltipoliiseista ei ollut matkan hidastajiksi. Karjaalla ryhmä H piti ruokatauon ja osti tuliaiset saarelaisille, mutta harmin paikka, karjaanpiirakat unohtuivat. Mantereen ja Torsön välillä oli jo lossi odottamassa ryhmä H:ta. Mitään epäilyttävää ei näkynyt, vain yksi kalatiira lossin rakenteissa tutkaili ryhmää tarkkaavaisesti. Perillä serkkujen treffit sujuivat hienosti valppaiden turvamiesten ja -naisten suojeluksessa. Kaikesta huolimatta serkku L kaatui pepulleen levien liukastamalla rantakalliolla, mutta se oli vain harmiton pyllähdys. Kaikki loppuu aikanaan, niin tämäkin kesäinen summit. Ryhmä H:lla oli torstaille vielä paljon ohjelmaa, oli lähdettävä eteenpäin.

Päivän tavoitteena oli vielä Särkisalo (Finby) ja H-ryhmän turvanaisen sukujuurille pääseminen. Ehkä yhdelle päivälle vähän liikaa ohjelmaa, mutta niinhän ne suuret poliitikotkin ja TUPO-neuvottelijat päiviään venyttävät. Särkisalon hautausmaalla osa tavoitteista toteutuikin ystävällisten paikkakuntalaisten opastuksella – turvanainen löysi kuin löysikin eräiden sukulaistensa haudat upealta kirkkomaalta.

Oli jo myöhä; serkku L piti saada pian unten maille. Perniön ABC:n tuplahampurilaisilla ja kokiksilla (turvanaiselle light kokis, serkku L:lle ei juustoa, kurkut saivat jäädä) jaksoimme jatkaa matkaa ja Häntälän notkoista otettiin lisää vauhtia kohti Someroa. Vielä pikainen käynti pankkiautomaatilla, vilkku vasemmalle ja suunta kohti Forssaa. Mutta näkyikö perässämme auton valot? Seurattiinko meitä? Turvamies nostatti Pösön neulaa ja Torronsuon shikaaneissa valot takaa hävisivät.

Mökki saavutettiin viimein kesäyön pimeydessä. Sängyt olivat valmiiksi pedattuina H-ryhmälle, enää oli dokumentaation aika. Tehtävä Suomen suvessa oli täytetty. Päivän tapahtumat kirjattiin ylös ja julistettiin salaisiksi, kukaan ulkopuolinen ei tulisi niitä lukemaan.

Torsön lossi

Kalatiira valppaana

Turvamies

Serkusten kesäsummit (kuva: Ritva Könönen)

Keltamaksaruoho

Turvaajat

Serkukset

Särkisalon hautausmaa

Sukujuurien jäljillä

Iltatulet hiipuvat

Read Full Post »

Tapasin isänisääni Petter Wilhelmiä useita kertoja hänen elinaikanaan. Isoisäni varhaisen kuoleman takia en muutaman vuoden ikäisenä ehtinyt saada hänestä elävää ja kestävää muistikuvaa. Hän kuoli 61-vuotiaana Marian sairaalassa Helsingissä melko tavallisen leikkauksen jälkikomplikaatioihin. Kuka siis olit Petter Wilhelm? Haluaisin tietää sinusta muutakin kuin, että olit ilmeisen arvostettu kirjansitoja, joka toit perheesi Savonlinnan ja Sortavalan kautta Helsinkiin. Ensin asuitte Vallilassa Fleminginkadulla (”Flemarilla”) ahtaissa tiloissa esikoisenne (isäni) kanssa, mutta vähän myöhemmin omassa paritalon puolikkaassanne Käpylän Marjatantiellä. Olit silloin Valtioneuvoston palkkalistoilla ja kutsusi viimeiseen työpaikkaasi oli allekirjoittanut itse tasavallan presidentti Urho Kekkonen. Keitä ja minkälaisia olivat sinun vanhempasi ja isovanhempasi? Sekin kiinnostaisi.

Isänisäni Petter Wilhelm (2. vasemmalta), v:n 1910 paikkeilla

Päätimme vaimoni kanssa aloittaa sukujemme tutkimisen niin, että molempien puolelta ainakin isoisovanhempamme (yhteensä siis 16 henkilöä) olisivat jotenkin “selvitettyjä”: missä he syntyivät ja elivät, kenen kanssa avioituivat ja millaisen perheen perustivat  – ja milloin he kuolivat. Numerotietouden lisäksi olisi tietenkin hienoa saada selville jotakin henkilökohtaista jokaisesta tutkittavasta. Ei mahdoton tehtävä, mutta ei aivan helppokaan. Kummankin puolelta on suvusta tallessa vaihtelevasti dokumentteja tai mieliin jääneitä, kerrottuja asioita – toisista paljon, toisista ei juuri mitään. Vaimoni ja omien vanhempieni jäljiltä vain isästäni on tallessa lapsuuden ja nuoruuden aikaisia valokuvia. Liian vähän kyselimme esivanhemmistamme silloin, kun kertojia olisi vielä ollut.

Suvun vanhoja dokumentteja

Palanen isänäitini työtodistusta

Eilen illalla selasin taas kertaalleen – nyt paljon tarkemmin – isäni tallettamia ja minulle annettuja sukumme vanhoja koulutodistuksia ja muita asiapapereita. Flunssainen oloni kohentui huomattavasti, kun aloin selailla erästä pientä kirjasta ja päädyin sivulle 12. Äitini ”Koululaisen muistikirjasta” (toim. Yrjö Karilas, 1934–35) löysin tärkeän äitini sukuun liittyvän tiedon: sivulla 12 oli nuoren tytön käsialalla upeasti kirjattu äitini vanhempien ja heidän vanhempiensa täydelliset nimet sekä syntymäpaikat –  ja vieläpä vaimojen tyttönimet. Jos liikkuisimme dekkarimaailmassa, tätä löytöä voisi tutkija kutsua läpimurroksi!

Äitini kansakoulunaikainen muistikirja (toim. Yrjö Karilas)

Tiedämme jo hieman, mitä mahdollisuuksia on tutkia sukua netin kautta. Hyvällä onnella ja sitkeydellä voi sukututkimuksessa päästä eteenpäin käyttämällä Suomen Sukutukimusseuran HisKi-hakuohjelmaa  tai tutkimalla Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen digitoituja kirkonkirjoja  tai arkistolaitoksen digitaaliarkistoa . Myös antamalla erilaisia hakusanoja netin yleisiin hakuohjelmiin, kuten Googleen, voi päästä sukuhaaroissa eteenpäin. Näin tapahtuikin isänäitini kohdalla. Annoin Googleen hakusanaksi Bertta Teittinen (os.), ja kävipäs melkoinen tuuri – Bertta löytyi yhtenä nimenä laajasta Hiismäen Ruuskasten sukuselvityksestä! Isoätini oli yksi kymmenestä Wilhelmiina Ruuskasen ja Juho Teodor Teittisen lapsista.

Isänäitini Bertta (vas.) näytelmän promokuvassa, n. vuoden 1910 tienoilla

Olemme vasta sukututkimuksen alkutaipaleella, mutta päivä päivältä tietämyksemme karttuu. Tietokone ja netti eivät varmasti avaa meille kaikkia salaisuuksia – niin hyvään onneen emme usko. Joidenkin henkilöiden kohdalla on saatava lisätietoa viranomaispyynnöillä tai jalkauduttava esivanhepiemme synnyin- ja asuinpaikoille. Kun vaimoni kanssa löysimme Petter Wilhelmin äidin hautapaikan Keikyällä muutama vuosi sitten, oli siinä hetkessä jotakin erityistä, juhlavaa ja harrastakin – paljon konkreettisempaa kuin tehdä vastaavantapainen löytö verkossa. Luulen, että löytöretkeilymme jatkuu ensi kesänä. Taidamme silloin ottaa suunnan Särkisaloon vaimoni isän synnyinmaisemiin. Tankki täyteen, kartat esille ja kamerat lataukseen – täältä tullaan Finby!

Vanhempiemme ja isovanhempiemme kuvia

Read Full Post »