Peukaloisen metsä

Peukaloisesta, hyvin pienestä mutta kovaa laulavasta varpuslinnusta, on kirjoittajalla monia muistoja. Kauimmainen menee kymmenien vuosien päähän, kun samoilin kotipaikkani länsipuolen ryteikköisessä metsässä. Polun vieressä oli kaatunut puu ja sen juurakko törrötti pystyssä kuin metsänpeikon rujo kämmen. Juurakon huipulla liikehti pieni ruskea lintu, jonka taisin jo silloin tunnistaa peukaloiseksi. Mökillämme Tammelassa satuin osumaan paikalle, kun koko iso peukaloispoikue lähti yhtäaikaa ulos pesäkolostaan; poikasia lenteli ympäriinsä kuin häirittyjä ampiaisia. Odotin silloin vaimoani autolle ja käppäilin levottomana mökkitiellä, jonka reunalla oli kaapelikaivuun jäljiltä ryteikkö- ja juurakkokasa – juuri sellainen, jossa voisi olla peukaloisen koti. Koskaan ei siis voi tietää, onko vaimon odotus vain tuskaa vai lopulta silkkaa riemua. Viime vuonna etsin erästä toista lintua, vanhan metsän sieppoa, mutta törmäsinkin peukaloiseen. Peukaloinen tuli katkenneeseen pihlajaan ihan viereeni, niin lähelle ettei kamera enää kohteeseen tarkentanut. Panin visusti silloin mieleeni paikan, josta tulisin peukaloista etsimään seuraavana keväänä.

Peukaloinen on kohtalaisen aikainen muuttolintu ja se saattaa joskus Suomessa jopa talvehtia. Sen olen itsekin todistanut. Lintu on vain vähän Euroopan pienintä lintua, hippiäistä, kookkaampi. Se on niin pieni ja väritykseltään ryteikkömaastoon sulautuva, että monen on vaikea peukaloista maastosta havaita. Mutta se lauluääni, se on ujostelematon ja siinä on potkua! Jos  kuulet ja tunnistat peukaloisen laulun, silloin olet lähellä ja saatat päästä näkemään pikku peukun. Toisaalta, mistä ääni oikein tulee, ei ole aina selvää ryteikköisessä metsässä, jossa ääni kimpoilee puista ja kallioista. Mutta peukku on utelias, ehkä riittää että olet vain aloillasi ja annat linnun tulla lähellesi. Peukaloinen ei ole Suomessa harvinainen muttei kovin runsaslukuinenkaan. Punarintapareja arvioidaan maassa olevan noin 2–3 miljoonaa, mutta peukaloista vain noin 50.000–120.000 paria. 

Lauantaina, toukokuun 6. päivänä olin päättänyt mennä juomaan toisen kupillisen aamukahvia peukaloisen seurassa. Tavoite oli kova. Sopiva ryteikkömetsä oli tiedossa, mutta joko siellä kuuluisi peukaloisen sähäkkää, hienoa laulua?  Alkumetrit peukaloisen metsään johtavalla metsätiellä eivät paljon luvanneet – metsä oli hyvin hiljainen. Ja yhä vain koleaa, lämpöä vain pari astetta. Laulurastas päästeli ilmoille lajityypillisiä toistojaan, mutta tuntui, että sekin kaipasi lisää lämpöä ja laulavia lajitovereita. Metsätien varsilla ei ollut vielä myöhäisen kevään kukkaloistoa, ei edes kevätlinnunherne eivätkä orvokit olleet vielä nousseet maasta. Vuokot olivat yhä voimissaan ja sinivuokon rinnalle oli noussut toinen, aikainen sininen kukka, imikkä. Olin jo lähellä päämäärää. Kuulinko jo peukaloisen äänen? Kyllä, nyt kuului, mutta jostakin hyvin korkealta. Työnnyin syvemmälle ryteikköön ja jäin paikalleni kuulostelemaan ja katselemaan, toinen saapas kivenkolon vesipainanteessa. Yritinkö matkia peukaloisen ääntä, en oikein muista, mutta pian näin peukun kannon nokassa. Lintu lenteli kohta ympärilläni, pysähtyi välillä oksalle tai juurakon päälle, vaihtoi taas paikkaa, ja lauloi! Kuvasin ja nautin, enkä olisi millään halunnut lähteä peukaloisen metsästä. Eikä toinen saapaskaan halunnut millään lähteä vetisestä kolostaan!  

Vanha ryteikköinen metsä, josta saatat löytää peukaloisen!

Ennen peukaloista pyypariskunta ilahdutti metsätiellä.

Sinivuokko viihtyy vanhan metsän varjoissa.

Alhaalla niityllä metsän varjossa oli vielä lunta.

Rentukka avaisi kukkansa pian, kun päivä lämpenisi.

Peippo jaksoi laulaa koleudesta huolimatta.

Imikkä on aikainen varjoisien lehtojen hieno kukka.

Kuulin läheltä myös punarinnan laulua, mutta sain hakea lintua melko pitkään. Viimein se löytyi avoimelle oksalle asettuneena.

Vanha metsä on vielä kohtalaisen hiljainen. Toukokuun alussa oli äänessä peippo, punarinta, peukaloinen ja rastaita.

Vanhan metsän kosteilla paikoilla kasvaa kevätlinnunsilmä.

Vanha metsä ympäröi suolampea, joka on telkkäparin kotina.

Yön jäljiltä olivat ojanpohjat vielä jäässä.

Peukaloiseen on saatu näköyhteys!

Peukaloinen 02

Peukaloinen 03

Peukaloinen 04

Peukaloinen 05

Peukaloinen 06

Peukaloinen 07

Peukaloinen 08

On aika hyvästellä peukaloisen metsä.

Tarinan päätähti, pirteä peukaloinen, tuli vielä kiittämään käynnistä.

Read Full Post »

Kuovi tuli luokkaan

”Kansakunta kaipaa teryleeniä” oli Oulunkylän Pop & Jazz -musiikkiopiston opettajan Urpo Sorvalin esittämä suosittu laulu 1970-luvulla. Teryleenikangasta ei moni enää muista, mutta useimmat muistavat viime talven, pitkän, liki vanhanajan talven, jolloin pysyvä lumi tuli Uudellamaalla jo marraskuun lopussa. Niinpä ei ihme, jos kansakunta kaipaa nyt lämpöä, luonnon heräämistä, värejä, liikettä ja ääniä. Onneksi lämpöä on viimein saatukin. Miten voin muistaa, milloin pysyvä lumi tuli viime talvena? En muistaisikaan, ellen laittaisi asioita ylös, kaikenlaisia asioita, myös säätietoja. Sen tavan opin aikoinaan, kun työpaikkani sijaitsi Hyvinkään keskustassa asuin- ja toimistotalo Hyvinlinnassa. Tapasin rakennuksen pihalla lähes päivittäin talon eleettömän miesasukkaan, jonka ainoat vuorosanat koskivat säätä. Hän kertoi aina, millainen sää tulee tänään olemaan, millainen se oli ollut eilen tai pari päivää sitten – ja siinä kaikki. Mutta eräänä päivänä en enää saanutkaan kuulla ajankohtaisia säätietoja – talon minua vanhempi mies oli kuollut. Vuosia myöhemmin aloin itse pitää kirjaa niin sääoloista kuin kaikesta muustakin, ehkä osittain muistoksi ja kunnioituksesta hiljaista ja yksinäistä ystävääni kohtaan.

Lauantaina, viikko ennen vappua, päätin lähteä luontoreissulle tavallista aikaisemmin. Syynä aikaiseen lähtöön oli sekin, kun yökylään tulisi iltapäivällä tyttäremme Theo-poika, nuorin lastenlapsistamme. Jos mielii jotakin ulkona nähdä, ei siihen pari tuntia riitä ollenkaan. Perusaikayksikkö luontoihmisellä on havaintojen teossa yksi foogeli, joka tarkoittaa kolmea tuntia. Siinä ajassa jo jotakin ehtii, mutta usein tulee vietettyä hanhien ja pörriäisten joukossa 2 foogelia. Sanottakoon selvyydeksi, että foogeli on ihan oma keksintöni, toistaiseksi sitä ei oppikirjat eikä google tunne. Aamulla valo oli upean lämmin, tuulta ei olut juuri ollenkaan, mutta yön jälkeen oli aika vilpoista. Tsekkasin ensin vakiopaikkani, hiekkatien halkomaan laajahkon peltoalueen, jonka reunalla kiemurtelee Kytäjoki. Nyt oli alueella kohtalaisen hiljaista, vain tuulihaukka lennähti kauempaa ohitseni. Kun hiljaisuus jatkui, päätin lähteä Kytäjärven rannalle. Paikan vaihdos kannatti, järvellä oli elämää ihan kohtuullisesti. Kolme kuikkaa piti ääntä keskellä järveä, isokoskelot lennähtivät lähelle, järven viimeisen jäälautan reunaan ja kauempana uiskenteli useita tukkasotkia. Pajusirkkuja tirskutteli eri puolilla rantapajukoissa ja pikkuvarpunen haki ahkerasti pehmikettä pesäpönttöönsä. Kevätkausi oli järvellä avattu! 

Uudessa elämäntilanteessani olen sijaisopettajana yläkoulussa. Ysiluokka on saanut tehtäväkseen täyttää fysiikan monistetta. Tunti on päivän ensimmäinen. Oppilaat ovat yllättävän hiljaisia, ehkä arastelevat sijaisopettajaansa. Vai onko se sittenkin toisin päin, luokka täynnä nuorta voimaa? Monisteiden täytön ohessa yritän herätellä oppilaita kysymyksellä: ”Miksi kevätjäille on turvallisempaa mennä suksilla kuin kengillä?” Yllätyn, kun eräs poika antaa heti täysin oikean vastauksen, jonka mukaan sukset jakavat ihmisen massan jäällä niin, että paine jäähän on pienempi kuin ilman suksia. Kympin tulkinta fysiikan paineen kaavasta p = F/A! Halusin vielä jatkaa teemaa ja kysyn: ”Tiedättekö, mistä ennen muinoin tiedettiin, ettei jää enää keväällä kanna?”  Oppilaat olivat aivan hiljaa, yhtään kättä ei noussut. Kerron, että ennen sanottiin: ”Älä mene järven jäälle, kun kuulet kuovin huudon”. Näin suurta viisautta on rikos olla jakamatta, eikö vain? Koulupäivän jälkeen pohdin, tuntevatko nykynuoret kuovia ja sen ääntä ollenkaan? Pohdin myös hässäkkää, jos hiihtäjän alla jää sittenkin pettää? Mikä urakka tulla vedestä jään päälle suksien ja sauvojen kanssa! Se ei kuitenkaan ollut enää sijaisopettajan ongelma. Hyvää Vappua kaikille blogini parissa!

Tundrahanhet laiduntavat päätien tuntumassa aikaisen aamun lämpimässä valossa.

Aikaisin aamulla näkee tällaistakin: valkean ja ruskean jäniksen pari! Todennäköisesti metsäjänis (vas.), jolla karvanvaihto vielä kesken ja rusakko (oik.).

Mitä metsäkauris luuhaa kuusen ympärillä? Taitaa napsia suuhunsa kuusen kärkioksia.

Peltoaukealla on aamulla hiljaista. Joki nostattaa vesihöyryä ympäristöön.

Kurkipari oli levännyt yön sänkipellolla. Niiden liikkeet olivat verkkaisia ja pelottomia.

Päivän edettyä vähän pidemmälle alkoi etelästä saapua suuria kurkilauttoja. Huhtikuun puoliväli oli Uudellamaalla kurkien vilkkainta muuttoaikaa.

Aurinkoisilla paikoilla oli jo runsaasti kukkivia leskenlehtiä ja niillä usein nokkosperhonen.

Metsän siimeksessä kukki sinivuokko jo runsaana.

Kaunis mutta myrkyllinen näsiä oli myös aloittanut kukintansa.

Laulujoutsenia lenteli peltoaukean ja joen tuntumassa. Nuoret joutsenet saattoivat viipyä alueella pitkäänkin.

Laulujoutsenet ilmoittavat äänillään lähestyvästä ihmisestä, mutteivät pidä kiirettä siirtyä vähän etäämmälle.

Kurkia saapuu peltoaukealle ruokailemaan yhä vain jatkaakseen taas matkaa pohjoisemmaksi.

Kun päivä vähän lämpenee ja tuuli nousee, saapuu alueelle haukkoja. Ruskosuohaukkanaaras kurvaili hyvin lähelle, kunnes huomasi kuusen alla pilottelevan ihmisen.

Valkovuokkojakin alkoi nousta paljaasta maasta. V:n -23 ensimmäiset valkovuokot kuvasin Vantaanjoen penkereeltä 16.4.

Lauantain 22.4. luontolenkkini jatkui Kytäjärvelle. Järvi oli jo lähes täysin jäästä vapautunut.

Kytäjärvellä oli ohutta jäätä enää vain etelärannalla, jota varjosti Lumikallio ja sen kuusikko vähän kauempana.

Päivien lämmettyä alkoi paju pian kukkia.

Rantakivillä tirskutti tuttu pitkäpyrstö. Västäräkki oli saapunut valitsemaan sopivaa pesäpaikkaa.

Kytäjärven eteläreunalla on jo runsaasti pysyvää, uutta rakennuskantaa. Muualla järven rantamat ovat melko ennallaan.

Kuikat Kytäjärvellä. Ne tuskin pesivät täällä, mutta välitankkauspaikaksi matkalla eteenpäin järvi soveltuu hyvin.

Kuikka lähdössä lentoon. Se tarvitsee pitkän kiitoradan päästäkseen ilmaan.

Pajusirkku (kuvassa koiras) on aikainen muuttaja. Kytäjärven rannoilla sen laulua kuului useista paikoista.

Padon lähellä on pesäpönttö. Nyt sitä isännöi pikkuvarpunen, joka menestyy ja lisääntyy upeasti ainakin Uudellamaalla.

Järven pohjoisrannalla uiskenteli iso parvi tukkasotkia. Ennätin saada kuvatuksi vain yhden viivyttelevän koirastukkasotkan.

Isokoskelopari on juuri laskeutumassa.

Isokoskelot ja telkät ovat Kytäjärven ja läheisen Suolijärven vakioasukkeja. Ne tulevat paikalle vesilinnuista ensimmäisten joukossa. Naarasisokoskelo vasemmalla, koiras oikealla.

Kuovia ja kuoviparvia en saanut tänä vuonna kuvatuksi. Kuovi on yllättävän hieno ilmestys. Tämän kuovikuvan otin v. 2021, kun kevät oli jo paljon pidemmällä.

Read Full Post »

Sateet tulivat Särkisalossa

Paikka nimeltä Kota mainitaan yhtenä Särkisalon kylänä. Ja näetkö, tästä lähtee Kotantie, sinne siis! Loppukesän retkemme jännin vaihe oli alkamassa Särkisalontieltä erkanevalla hiekkatiellä. Veisikö tämä tie taloille, joissa oli asunut vaimoni isän sukua, ehkä isäkin – varmuudella ainakin vaimoni serkku. Hänen luona olimme käyneetkin, mutta se oli tapahtunut jo 80-luvulla, yli 40 vuotta sitten. Itse muistin paikasta vain korkean saarnipuun, mutta sillä muistikuvalla ei taideta löytää perille? Ajelimme hiekkatietä hiljakseen eteenpäin, ja mitä kummaa … jokin ympäristössä alkoi vaikuttaa tutulta, kalliot, suuret lehtipuut. Pysäytimme auton eräälle talolle vievän nurmikkotien päähän ja lähdimme kävelemään kohti edessä näkyviä hyvin vanhoja puurakennuksia. Vaimoni vähän arkaili, mutta pian hän alkoi tunnistaa paikkoja. Olimme tulleet oikeaan osoitteeseen!

Salon kaupunkiin nykyisin kuuluva Särkisalo, yksi Saaristomeren entisistä itsenäisistä kunnista, oli elokuun lopun päivämatkamme kohde. Reissu oli tehtävä viimeistään nyt, ennen kuin lämpimät kesäpäivät olisivat vain muisto. Matkalla jo aisti syksyn – tienvarsia värittäviä kesäkukkia näkyi enää hyvin vähän. Maisema oli vähän alakuloinen alkumatkan auringonpaisteesta huolimatta. Olin kuitenkin iloinen, että matka tehtiin, ja vaimoni pääsi tunnelmoimaan isänpuolen sukunsa juurilla ja ”muistomerkeillä”. Särkisalo on tullut tunnetuksi kalkista ja kalkkikaivoksistaan, joista nostettiin kalkkikiveä vielä v. 2010. Vaimoni esivanhempia tai sukulaisia on käynyt töissä kaivoksilla, mutta alueella on toki ollut myös maataloutta, sinnekin on tarvittu työvoimaa. Kalkintuotannon perustaja Karl Teodor Forsström on ollut myös yksi paikallisista maatalouden kehittäjistä ja työantajista. Forsströmin kartanon palveluksessa oli mm. vaimoni isänisä Karl Ulrik Rosberg (1856–1923).

Särkisalon alueella on yli 110 saarta, mutta me reissaajat ehdimme käydä niistä vain muutamalla. Lossimatka Petun saarelle ja takaisin (sekä muutama alhaalla kaarteleva merikotka) olisi ollut hieno lisä retkelle, mutta juuri silloin tuli sade. Jouduimme muuttamaan suunnitelmia: Förbyn kylä, sen veneranta, kaivosalue ja Ulkoluodon sileät rantakalliot jäivät näkemättä. Merenrannan Cafe Vinssi oli myös kohteena, mutta kun saarilla ei juuri muita turisteja näkynyt, oli kahvila suljettu jo aikaisemmin päivällä.

Viritimme ravintola Tiirannassa nautitun pikku ateriamme jälkeen navigaattorin etsimään reittiä kotiin (varmuudeksi), vaikka kyllähän se paluumatka jo pitäisi osata. Niin kai, mutta miksi Perniön liikenneympyrästä käännyttiin ihan väärään suuntaan? Oikea suunta se oli, mutta kuljettajan suuntavaisto petti nyt pahan kerran. Märkiäkin olimme, ainakin vaimoni kengät olivat.

Toivottavasti sinä, hyvä lukijani, viihdyt blogini parissa ja navigoit itsellesi sopivan reitin Särkisalon kuvajoukossa. Hyvää matkaa, the Season is soon over!

Vuosikymmenten aikana tie Uudeltamaalta Turkuun on muuttunut paljon. Moottoritie kulkee useiden tunneleiden läpi, pisin niistä yli 2 km.

Elokuun lopun arkipäivänä liikenne Turun moottoritiellä oli melko hiljaista. 

Vielä pieni matka mantereella ennen merenrantaa ja monien saarien Särkisaloa.

Eri tapahtumien ja juhlien pitopaikka Meripirtti juuri ennen Särkisalon ensimmäistä siltaa.

Muistomerkki Meripirtin pihalla.

Sateisena loppukesän päivänä Meripirtin uimaranta on autio ja hiljainen. Lasten lelut odottavat hakijaa.

Vaimoni on löytänyt rannalta Särkisalon omaa kalkkikiveä.

Blogimies laiturilla.

Särkisalon rannoilla kasvaa monin paikoin rantavehnää (Leymus arenarius). Se voi kasvaa 50–150 cm korkeaksi.

Hyvässä kunnossa olevia maatilan rakennuksia Särkisalontien varrella.

K & O F 1886, kartanon ja tilan omistajat Karl ja Olivia Forsström.

Olivia Gustava (1847–1922) ja Karl Teodor Forsström (1850–1912). Karl Forsström pani alulle Särkisalon kalkkikivilouhinnan.

Kotan kylästä löytyy vielä kalkkitehtaan työntekijöille rakennettuja taloja. Vaimoni serkku asui taaimmaisessa talossa vielä 1980-luvun lopussa. Nykyään talossa asuu enää kesäasukkaita.

Pitkästä aikaa Kotan kylän pihamaalla, jossa sukulainen on asunut kymmeniä vuosia sitten. 

Vaimoni isän, Väinö Rosbergin saamaan lahja-Raamattuun kirjoitettu omistuskirjoitus: U.G ja S.G. = Uno ja Saima Gammal. Jälkimmäinen oli Karl Forsströmin pojan, Petter ”Kalkkipetteri” Forsströmin sisko.

Sade tuli sittenkin ajallaan. Matkalaiset joutuivat typistämään reittisuunnitelmaa.

Kyhmyjoutsenpari poikasineen etääntyy rannasta sadepisaroiden rikkoessa vedenpintaa.

Särkisalon Förbyn vanhemman kalkkikaivoksen kaivostorni.

Kalkkikiven louhinta alkoi Särkisalossa jo v. 1882 ja päättyi v. 2010.

Päivä selkenee Isoluodon venesatamassa.

Särkisalon tyylikäs v. 1760 valmistunut puinen pitkäkirkko. Kellotapuli valmistui v. 1762.

Vaimoni Särkisalon kirkon sankarivainajien muistomerkillä.

Sankarihaudassa lepää myös vaimoni isän kaksoisveli Toivo Rafael Rosberg, joka kaatui jatkosodan ensimmäisinä kuukausina.

Kirkkomaan tyylikäs kukkaistutus.

Päiväretkemme ruokapaikka ravintola Tiiranta Isoluodolla.

Onpas annoksella kokoa!

Sanomme pian hyvästit mukavalle päivän retkellemme Salon Särkisaloon.

Näkemiin Särkisalo!

Read Full Post »

Kesäkuun poluilta

Olisi niin helppo pyöräillä kanavarantaan, nauttia alkaneesta kesästä, aistia kaikki sen värit, äänet ja tuoksut, meren tuoksu. Muuta ei tarvittaisi. Mutta eihän se käy, kuivan maan kaupungissa se vaan ei käy. Jokaisella paikkakunnalla on kuitenkin puolensa, on omanlaisensa luonto – se on vain opittava tuntemaan ja hyväksymään. Kesäkuussa tutkin tarkkaan kaikki lähialueen polut ja tiet ja annoin pyörän rullata. Välillä tietenkin jalkauduin. Koin senkin, minkälaista on ajella rautatien huoltotiellä muutaman metrin päässä pääradasta, kun Intercity painaa täysillä ohitse. Hirveää meteliä. Tähän ei jäädä. Syvemmälle metsään ja kauas kyläteille – se oli oleva kesäkuun juoni luontoa harrastavalle blogikirjoittajalle. 

Kuvakertomus alkaa läheltä kotiamme Hyvinkäällä. Pyörätie vie etelän suuntaan, poikkean jo kilometrin jälkeen voimalinjan alla kulkevalle polulle, joka päättyy muutaman sadan metrin päässä vetiseen kohtaan. Hiekkatie, tai polku vain, nousee mäelle ja laskee taas notkelmaan. Linjan puusto on pidetty tarkoituksella matalana. Ei se ryteikkö ihan tyhjä elämästä ollut.  

Kesäkuu oli vasta alkanut, ja niin oli myös rastaan poikasen elämä. Se osasi jo lennähtää heinikosta ylös puun oksalle parempaan turvaan.

Teiden varsilla ei ole vielä loppukuun kukkaloistoa, mutta puiden ja kasvien tuoksut tuntuvat aamulla voimakkaina. 

Voimalinjan alla kulkeva hiekkainen huoltotie ja sen ympäristö voi olla kasveista sekä eläinlajeista yllättävän runsas. Kyykin näyttäytyy tiellä, jolla harvemmin liikutaan.

Alkukesän ensimmäisiä kotelostaan kuoriutuneita päiväperhosia: karttaperhonen, mansikkakirjosiipi ja mustatäplähiipijä.

Lehtokertun hyväntuulisen laverruksen oppii pian tuntemaan, mutta missä se lintu piileksii? Tällä kerralla lehtokerttu esiintyi ujostelematta.

Kesäkuun alussa kukintansa aloittava keltamaite (Lotus corniculatus) viihtyy voimalinjan kuivalla hiekkatiellä. Yksittäisessä kukassa on 5 terälehteä: 2 ylintä muodostavat purjeen, sivuilla on siivet ja alinna keskellä erottuu 2 terälehdestä muodostunut venho.

Kauempana, kuusen oksalla laulurastas piti aamuista konserttiaan. Linnun kupeissa ja rinnassa erottuu tyypilliset nuolenpääkuviot (jos oikein näköään pinnistää).

Metsäkurjenpolvikin (Geranium sylvaticum) jo kukassa! Kansankielessä kasvi tunnetaan juhannuskukkana, mutta kukinta on sittemmin aikaistunut huomattavasti.

Usmin suunnalta löytyy luottopolkuni, joka kumpuilevassa maastossa koukkaa vanhaan suojeltuun metsään. Vanha metsä ei ole iso, mutta se pitää sisällään myös suolammen. Istun lammen rannalla vahvalle puupenkille, laitan kameran viereeni ja kaivan repustani retkieväät. Harvoin täällä tapaa muita ihmisiä, ja metsän eläimiäkin vain aikaisin aamulla, kun on liikkeellä yksin.

Vaihdetaan polkua ja ilmansuuntaa. Nyt taajaman länsipuolelle, paljon vaihtelevampaan maastoon.

Kesäkuussa 2022 sää suosi ulkoilijaa, ainakin etelä-Suomessa. Ei pitkiä sadejaksoja, ei hellettä eikä rajuja tuulia.

Pääsin metsän suojassa yllättämään niityllä ruokailevan yksinäisen kauriin. Eläin ei kummemmin hätääntynyt, tiedä vaikka olisi blogimiehen tunnistanut.

Polku vie syvälle vanhaan, hämärään metsään. Hiljaista on, kun metsän monet pikkulinnut alkavat jo vaieta.

Retkieväät esille, työkalut syrjään! Huilihetki suolammen äärellä.

Raatteen (Menyanthes trifoliata) kukinta on juuri parhaimmillaan. Koko suolampea reunustaa raatteen valkeat kukinnot.

Raatteen kukkaterttu. Yksittäinen, suppilomainen kukka on tiheään ripsikarvainen.

Suolammen vastarannalla kasvoi runsaasti myös suokukkaa (Andromeda polifolia). Sinne ei ollut asiaa – raatikko (hankala kosteikko) kun esti lähestymisen metsän puolelta.

Useimmat vanhan metsän linnut olivat hiljaa pesintäpuuhissaan tai syöttivät jo poikasiaan. Vain käpytikka halusi tulla kuvattavaksi.

Metsätähti (Trientalis europaea) loistaa kirkkaina pisteinä vanhan metsän hämärässä. Kasvi leviää hyvin maarönsyistä, jotka voivat olla toista metriä pitkiä.

Metsäorvokki (Viola riviniana) ja suo-orvokki (Viola palustris) kuuluvat vanhan metsän vakiokasveihin.

Kuiville pölyisille kyläteille pääsee Hyvinkäällä monelta suunnalta. Vaikka teiden vieressä ei kulje pyörätietä, on autoliikenne hiljaista. Tänne ei myöskään kantaudu isompien teiden liikennemelu, saat olla yksin ajatustesi kanssa. Tai eihän täällä yksin olla. Nähtävää riittää. Piennarta koristaa monet kesäkuun kukat, joista yksi erikoisimmista on korkea pukinparta (Tragopogon pratensis). Se kukkii vain aamuisin ja sulkee kukkansa jo puoliltapäivin, ”Jack go to bed at noon”!

Kulttuurimaisemiin ja kyläteille! Sinne näytti pyöräni nyt tahtovan.

Samoissa, edellisen kuvan Ahdenkallion–Ridasjärven maisemissa sitä ollaan käyty ennenkin. Nuori perheeni päiväreissulla v. 1979.

Ridasjärventien ja päätien no. 25 risteyksessä tauolla v. 1979.

Ahdenkallion kartanon hevosia kylätien varrella. Kauempaa kuului kartanon kukon kiekuminen!

Kielo (Convallaria majalis) on kukkinut pitkään ja runsaana sille suotuisassa säässä. 

Kesäkivaa meille kaikille! Ohikulkijoille, roska-astian tyhjentäjälle …

Lämpiminä ja sateettomina kesäkuun päivinä auroraperhoset lentelevät edestakaisin tienpiennarta. Koiras, keltaista siivissään, on välillä ihan täpinöissään.

Lemmikin heleänsiniset kukat pilkottavat ojanpohjan muun kasvillisuuden joukosta, ja erottuvat toki. 

Talitiainen ei tarkkailusta hätäänny, nyt on poikaset ruokittavina.

Lähes metriseksi kasvavaa komeaa pukinpartaa (Tragopogon pratensis) ei voi olla huomaamatta tienpientareelta. Sitä on kuitenkin vaikea löytää enää iltapäivällä, kun kukinnot sulkeutuvat jo keskipäivällä!

Pysähdyn paikalle, jossa on joskus ollut laaja suo. Nyt aluetta halkoo tie no. 1430. Liikenne on kohtalaisen vilkasta. Muistona menneestä suosta on tien tuntumassa laaja tupasvilla-alue, ja suopursuja nousee monin paikoin. Jostakin kuuluu erikoinen ääni: ”Tik-kot tik-kot tik-kot …”. Nyt erotan linnun kelottuneen koivun latvasta. Linnulla on vartaloon nähden suhteettoman pitkä nokka ja lyhyet jalat, taivaanvuohihan siellä! Samaa ääntä lintu piti jo aikaisin keväällä, vaikka sen tunnetuin ääni muistuttaakin lampaan määkimistä. 

Laajasta suoalueesta muistuttaa yhä tupasvilla (Eriophorum vaginatum), joka on vallannut ison alueen.

Näyttävä ja huumaavan tuoksuinen suopursu (Rhododendron tomentosum) luetaan nykyisin alppiruusujen sukuun, kuten sen tieteellinen nimikin kertoo.

Kevään ensimmäisiä hopeatäpliä on pursuhopeatäplä. Ja rämeiltä suopursujen luota sen takuuvarmasti kesäkuussa löytääkin.

Suokuvista puuttui vielä jotakin. Puuttui kelopuu ja sen latvasta jokin lintu. Kaikki järjestyi, kun taivaanvuohi otti asian hoitaakseen. 

Ojakellukka (Geum rivale) viihtyy rämeen reunamilla ja ojanpenkassa.

Pieni ja nykyään jo harvalukuiseksi käynyt kissankäpälä (Antennaria dioica) on tehnyt rämeestä nousevaan kuivaan rinteeseen omat tuppaansa. Kaksikotisen kissankäpälän hedekukat muodostavat vaaleita mykeröitä, emikukat punertavia.

(Kiitos seurastasi! Kaikki kuvat olivat Hyvinkään alueelta, kesäkuulta 2022).

Read Full Post »

Toukokuinen metsä

Suomen toukokuu on pitkä kuukausi, silloin luonnossa tapahtuu paljon. Varjopaikassa missä vapun jälkeen löytyi vielä lunta, kasvaa kuun lopulla monia niittykasveja, ja keltavalkoinen aurorakoiras lentää vimmatusti naarasperhosen tuoksujen ajamana. Ajo oli päällä kirjoittajallakin, kun etsin kuvattavaa keväisessä metsässä. Osa siitä oli hyvin vanhaa metsää, sellaista jossa viihtyy niin sirittäjä, peukaloinen, puukiipijä, rautiainen kuin harvinainen pikkusieppokin. Tämän vuoden toukokuussa en tavannut upeaa pikkusieppoa. Tulinko paikalle muutaman päivän liian aikaisin vai myöhään, vai oliko syynä pikkusiepon kotimetsän reuna-alueen hakkuu? Koleudesta huolimatta monet linnut olivat kuun lopulla jo pitkällä pesimisessään; metsä myös jo aavistuksen hiljeni. Ei ollut sirittäjälläkään lauluhaluja enää toukokuun viimeisinä päivinä.

Toukokuun kuvat ovat jokseenkin aikajärjestyksessä, kaikki Hyvinkään alueelta, ja vuodelta 2022.

Maalis–huhtikuussa Uudenmaan pelloilla levänneet ja ruokailleet valtavat hanhijoukot siirtyvät vähitellen pohjoisemmaksi – alkaa pienempien muuttolintujen aika.

Talven jäljiltä hiljaisessa metsässä kuuluu jo linnunlaulua! Kuvan punarinta (Erithacus rubecula) ja peippo ovat saapuneet reviireilleen jo huhtikuussa.

Luonto alkaa vähitellen saada vihreän sävynsä.

Aukeilla paikoilla valkovuokon kanssa kukkii keltainen pikkukäenrieska (Gagea minima).

Kirjosieppo (Ficedula hypoleuca) saapuu reviirilleen usein jo vapun aikaan. Koiraan puvun selkäpuolen väri vaihtelee mustasta tummanruskeaan. 

Vähitellen koivutkin alkavat vihertää, kun silmuihin nousee hiirenkorvia.

Koivutyttöperhonen (Archiearis partheanis) viihtyy koivujen lähettyvillä ja lentää usein jo huhtikuussa.

Sinivuokkojen (Hepatica nobilis) joukosta löytyi erikoiset lilanväriset kukinnot.

Mustarastaalla (Turdus merula) helpottuu ravinnonsaanti, kun routa väistyy ja maahan tulee elämää.

Keltasirkku (Emberiza citrinella) on sinnitellyt pitkän talven – toukokuu on sillekin täynnä lupauksia.

Näsiän (Daphne mezereum) alastomat, runsaina kukkivat varret erottuvat hyvin värittömästä ympäristöstään.

Aikuisena talvehtinut suruvaippa (Nymphalis antiopa) on joutunut luopumaan osasta siipiä.

Kevätlinnunherne (Lathyrus vernus) viihtyy lehtomaisissa kangasmetsissä. Hyvinkään länsipuolen metsissä se on melko harvinainen.

Kun pienen ja hyvin yleisen kangasperhosen (Callophrys rubi) oppii näkemään, sitä onkin kaikkialla metsässä. Perhosen siivet ovat yläpuolelta ruskeat.

Tiltaltti (Phylloscopus collybita) ja hyvin samannäköinen pajulintu piristävät toukokuista metsää lauluillaan.

Kevään ensimmäinen haarapääsky (Hirundo rustica) näyttäytyi blogikirjoittajalle 9.5.

Oikea metsäkurre tuli ihmettelemään metsässä vaeltelijaa.

Hyvinkään Usmin laajalla ja kallioisella alueella voi nähdä metsäpuronkin.

Metsäpuro laskee suolampeen, jonka ympärillä jo koivutkin alkavat vihertää.

Sammakoiden lokoisaa oleilua suolammen rauhassa.

Suolampea ympäröi vanha metsä, joka on luonnonsuojelualueena suurelta osin säilynyt vielä ennallaan.

Vanhan metsikön kosteassa maassa kasvaa mattoina kevätlinnunsilmä (Chrysosplenium alternifolium). 

Vanhan metsän yksi kiehtovimpia ja aikaisia kukkijoita on lehtoimikkä (Pulmonaria obscura). Se häviää helposti samanaikaisesti kukkivien sinivuokkojen joukkoon.

Sirittäjä (Phylloscopus sibilatrix) viihtyy vanhassa, suurten kuusten vartioimassa metsässä. Kun kuvasin sirittäjää, vierelläni lenteli kiihkeästi vanhan metsän toinen vakioasukki, peukaloinen.

Maasta ponnahti yllättäen puun oksalle salaperäinen ja piilotteleva rautiainen (Prunella modularis). Sain vain muutaman hätäisen kuvan, tietenkin vastavaloon.

Käenkaali (Oxalis acetosella) kukki vuoden 2022 keväällä myöhemmin kuin aikaisempina vuosina. Pian vanhan metsän aluskasvillisuus täyttyy käenkaalin kukinnoista.

Toukokuun lopun eräänä päivänä vanha metsä oli hiljainen enkä nähnyt yhtään siivekästä. Kunnes etäällä vilahti valkoista – puukiipijä (Certhia familiaris) lennähteli puusta toiselle. Aina puun puolivälistä seuraavan puun tyveen, ja taas ylöspäin puunrunkoa kiertäen.

Toukokuun puolivälissä metsä jo selvästi vihertää – koivuun tulee lehti.

Metsäpolun kuusella voi tavata kevään ensimmäisen sinisiiven – paatsamasinisiiven (Celastrina argiolus), joka on äänestetty Suomen kansallisperhoseksi. Kuvan sinisiipi on koiras.

Metsäpolun kuivalla ja lämpimällä reunalla lämmitteli kyy. Hetken toisiamme katselimme, kunnes kyy sai tuijottelusta tarpeekseen.

Tuomi on viimein kukassa, mutta v. 2022 vasta toukokuun loppupuolella.

Lehtotyyppisessä metsässä on linnunlaulua ja hyörinää toukokuun lopulla. Ensimmäiset muuttolinnut jo ruokkivat poikasiaan.

Lehtokerttu (Sylvia borin) on yksi viimeisistä kevätmuuttajista. Sen iloista laulua voi verrata puron solinaan. 

Viimeistään kesäkuun loppupuolella metsä alkaa laulajista hiljentyä. Peippo (Fringilla coelebs) tekee tässä poikkeuksen, ja niin myös tiltaltti, joka saattaa laulaa vielä myöhään syksyllä.

Nyt tuli metsän jänikselle kiire! Piti vielä ehtiä mukaan blogiin, koska toukokuun blogi pitää julkaista toukokuussa!

Read Full Post »

Huhtikuun luontoa 2022

Vuoden 2022 huhtikuu alkoi hyvin talvisena – kuun ensimmäisen päivän aamuna oli Uudenmaan pohjoisosissa pakkasta 8 astetta. Kylmää siis, mutta lohtua toi kirkkaalta taivalta paistava aurinko. Pian sää lämpeni, mutta kohta taas kylmeni. Huhtikuu ei oikein tiennyt miten päin olisi ollut. Luonto kuitenkin alkoi vähitellen valmistua kevääseen, aivan niin kuin ennenkin. Korkeat lumikinokset madaltuivat päivä päivältä, ja muuttolintuja alkoi saapua etelästä pieninä ja isoina parvina. Nyt saatiin myös kunnon kevättulvat. Se tiesi sitä, että tulvapeltoihin ilmestyi vähän erikoisempiakin lajeja … 

Annetaan kuvien jatkaa blogia. Kaikki kuvat ovat huhtikuulta 2022, Hyvinkään lähiympäristöstä.

(PS. jos katsot kuvablogia kännykällä, saat kuvat helposti isommiksi kääntämällä känny vaakasuoraan (ja tekemällä kuvankiertoasetus kännykkääsi).

Mustarastaan iloksi maa alkaa viimein sulaa ja ravintoa löytyy helpommin.

Rastas havahtuu etäältä lähestyvään äänekkääseen isojen lintujen parveen; tundra- ja metsähanhet tulevat. 

Tundrahanhi lentää pesimään, nimensä mukaisesti, tundralle pohjois-Venäjälle, mutta laskeutuu usein päivien ajaksi lepäämään ja ruokailemaan etelä-Suomen pelloille.

Aikaisimpia muuttolintuja ovat töyhtöhyypät. Vielä lumen peittävälle pellolle ne ovat saaneet seurakseen kandanhanhet.

Myös kiuru kuuluu hyvin aikaisiin muuttajiin. Pääsin kuvaamaan kiurua muutaman metrin päästä.

Melko pian saapumisensa jälkeen alkaa koiraskiurun soidinlento, johon yhdistyy kauas kuuluva yhtäjaksoinen liverrys.

Kottaraispari pesänrakennuspuuhissa. Tuntuu kuin toinen olisi tehnyt jotakin väärin, ehkä huonoja rakennustarpeita?

Vuoden 2022 huhtikuussa ensimmäiset leskenlehtien kukat nousivat etelärinteisiin vasta kuun puolivälissä.

Kun paju aloittaa kukintansa, alkaa luonto todella herätä kevääseen.

Yksi ensimmäisistä kevään perhosista on nokkosperhonen.

Västäräkki ilmoittaa saapumisestaan iloisella silputuksellaan.

Laulujoutsenet etsivät jo pesäpaikkaa, tai ehkä se on jo katsottuna. Pesintä alkaa jo huhtikuussa.

Jääpeitteen hävittyä pellolta sen valtaavat niin isot kuin pienemmät muuttolinnut. 

Kurkien saapumista ei voi olla kuulematta. Parvi tekee lukuisia, näyttäviä kaarroksia ennen kuin päättää alueesta, mille laskeutua.

Valtaosa valkoposkihanhistakin on matkalla pesimään pohjois-Venäjälle, mutta osa on sopeutunut pesimään myös Suomen puolella.

Sinivuokkoa ei voi olla huomaamatta muuten niin harmaassa huhtikuisessa maassa.

Komea suruvaippa on myös yksi kevään ensimmäisistä päiväperhosista.

Kellanvihreä sitruunaperhonen on, totta kai, nähtävä huhtikuun aikana. Koiras on voimakkaamman värinen kuin naaras.

Neitoperhonen talvehtii myös aikuisena kuten blogin kaikki muutkin päiväperhoset. Sen voi löytää huhtikuussa esimerkiksi pajun kukinnoilta.

Ensin kuului karmea rääkäisy, sitten metsästä asteli esille upeanvärinen fasaanikukko.

Töyhtöhyypät ovat jo aloittaneet soidinlentonsa.

Peippo ei enää säästele ääntään, kuten kuun alkupuolella, vaan antaa sen kuulua kirkkaana ja voimakkaana.

Sinitiainen, kuten talitiainenkin, on sinnitellyt pitkän talven, mutta lämpimien tultua jo helpottaa.

Kuovi paljastaa olinpaikkansa maassa kuuluvalla äänellään. Muuttavan kuoviparven kohtaaminen on yksi hienoimmista kevään tapahtumista.

Lintuharrastajakavereita peltotien varrella. Joko olet saanut sata lajia kasaan?

Pajusirkkukoiraan vienoa, kirkasta laulua alkaa kuulua aikaisin keväällä kosteikkopensaiden yläoksilta. 

Vanha tuulihaukkakoiras on saapunut kotipellolleen. Oikeassa kuvassa pyrstösulkien yläosa on siipisulkien varjostamana tummempi kuin on.

Sinisuohaukkanaaras syöksyy saaliin kimppuun. Kauempana saalisti myös sinisuohaukkakoiras.

Kevättulva on tosiasia. Vantaanjoki on laajentunut järveksi Hyvinkäällä Kittelän kohdalla.

Huhtikuun lopulla Hyvinkää Kytäjärvi on sulanut vain rannoiltaan.

Metsäviklo ja naurulokki ravintoa etsimässä. Siinä samalla vaihdetaan varmaan kuulumisia?

Nokikanaa näkee yleensä vain tulva-aikoina Hyvinkään länsipuolen peltoalueilla. 

Tavi on pienin sorsalinnuistamme. Koiraan pään värit näkyvät vähän erilaisina eri valoissa.

Tavit ovat arkoja lintuja ja ne nousevat herkästi lentoon pienestäkin uhasta tai häiriöstä. Tavipariskunta jäi kuvaajalta harmittavan kauas.

Melko harvinainen heinätavi oli yksi tulvapeltojen yllätyksistä. Sen koiras on mielestäni uivelokoiraan kanssa upeimpia sorsalintujamme. 

Heinätavi päättää spurttinsa vähän etäämmälle.

Perhosia jo näkyy (myös kuvassa), muttei vielä pääskystä. Huhtikuu on Suomessa arvaamaton – kuun viimeisenä viikkona saattaa vielä tulla luntakin!

Read Full Post »

Pyörälenkki

Pihakäytävän hiekka rapisi lokasuojissa, kun starttasin matkalle. Reitti oli selvä, tai ainakin reitin kääntöpiste. Saattoi olla sesongin viimeinen ja kohtalaisen lämmin päivä, joten nyt ei aikailla vaan mentiin! Entisen pesulan kulmalta oikealle, sitten heti pitkä loiva ylämäki, mutta rauhallisesti vain ykkösellä, ei ongelmaa, pulssi ei tästä vielä nouse. Olinko viimeinkin innostunut pyöräilystä pitkän tauon jälkeen, siltä alkoi näyttää? Ruotsalainen musta kuljetti kirjoittajaa hienosti, pyörä rullasi paljon herkemmin kuin sen edeltäjä, kippurasarvinen samanmerkkinen. Pyörä … taitaa olla aika erikoinen sana ulkolaisen korvissa, kuka lie tuonut sen suomen kieleen? Polkupyörä-sanasta tiedetään enemmän, se  laitetaan eri lähteiden mukaan I.K. Inhan (1865–1930) piikkiin – monialahenkilön, joka reissasi paljon (myös polkupyörällä!) ja ikuisti raskaalla kamerallaan kotomaatamme sekä kansanperinnettä. Koetaanko pyöräily kuitenkin yleisesti ottaen hankalaksi, kun hyvin vähän pyöräilystä on tehty lauluja? On tietenkin mummolaan pyöräily ja tandemilla ajaminen, mutta eipä juuri muita tunnettuja. Freemanin (Leo Friman) säveltämään lauluun ”Ajetaan tandemilla” teki sanat Hector, (Heikki Harma), ja kerrotaan Freemanin ihmetelleen, kuinka laulu voisi pärjätä tällaisilla sanoilla. Vähänpä Freeman tiesi.

 Nykyinen kotikaupunkini Hyvinkää (ollut jo 50 vuotta) tarjoaa pyöräilijälle hyvät väylät niin keskustassa kuin sen laidoilla. Kaikkiin muihin ilmansuuntiin on taajamasta pyörätiet myös poispäin, paitsi länteen. Länteen päin, Kytäjälle, ja aina Karkkilaan asti kulki keskustasta aikoinaan junakin, mutta pyörätietä ei vain saada aikaiseksi. Se on suuri puute, oikeastaan häpeä. Joku vuosi sitten sen rakentaminen oli maakuntahallinnon vastuulla (muistaakseni), mutta nyt se onkin kaupungin oma hanke. Kytäjäntie on tosi vaarallinen pyöräilijälle vilkastuneen liikenteen ja ennen kaikkea raskaan liikenteen takia. Sinne en lähde, paitsi kiertoteitä! Siinä tullaankin Hyvinkään yhteen erikoisuuteen ja erinomaisuuteen. Vaikka Hyvinkää on suuresti pientalovaltainen, se on kuitenkin kompakti alue – viimeisten omakotitalojen tai autoliikkeen verkkoaidan jälkeen alkaa maaseutu, ja maaseudun omat pikkutiet! Sen arvon ymmärtää myös sunnuntaipyöräilijä, joka siirtyy kaupungista hetkessä täysin eri maailmaan. Hiljaisella hiekkatiellä pyöräilijä haistaa maatalon savun, heinän ja viljan tuoksun, kuulee kukon kiekumiset, lampaat ja lehmät – ja joutuu väistelemään vain satunnaisia hevosen lantakasoja! KONE Oyj:n tehtaiden hissitorni tai sairaalan valkeat rakennukset näkyvät kauas hiljaiselle hiekkatielle, jossa ulkoilija on ristiriitaisista aistimuksistaan ymmällään.

Kirjoittaja ei suinkaan jäänyt ensimmäiseen pitkään ja loivaan ylämäkeen, tarina jatkuu. Myös matka jatkui, olin jo Kittelän mailla, missä Vantaanjoki leviää tulva-aikoina lähes järveksi. Osa matkastani kulki samoja teitä pitkin, jotka kuuluvat kaupungin yhteen ”Kotikaupunki tutuksi” -pyöräreittiin. Näitä reittejä on julkaistu netissä ja esitteissä ainakin 6 erilaista. Ei huono ollenkaan, ja suuret plussat reitin varrella olevien merkittävien kohteiden taustatiedoille! Kittelästä suuntasin Hyvinkäänkylään, sieltä Åvikin harjulta alas Hyrian alueelle (ent. maaseutuopisto) ja edelleen moottoritien toiselle puolelle. Mutta toppuutellaan vähän. Nyt olemme hyvinkääläisittäin ja myös kansallisesti merkittävillä seuduilla. Hyvinkäänkylästä, Åvikin palvelukeskuksen ja harjun alueelta löytyy vanhinta rakennettua Hyvinkäätä, ja lisäksi vielä maastossa pätkä ikivanhaa Helsinki–Hämeenlinna-tietä. Tiestä löytyy mainintoja ainakin 1500-luvun lopulta! Oma reittini eteni nyt länteen päin, kohti Kytäjoen peltoaukeita, kohti kääntöpistettä. Reittivalintaani ei ollut piirretty opaskarttoihin, ei siellä myöskään kerrottu viljapellossa juoksevasta kaurisperheestä, ei korkeuksissa kaartelevasta hiirihaukasta eikä merikotkasta eikä kesantopellon yläpuolella lekuttelevasta tuulihaukasta. Lämmin, hieno syyskuun alun päivä täytti odotukset – ja pyörän päällä tapahtui jotain yllättävää:

Åvikin mäkeä laskettelen
mustalla pyörällä Ruotsin
Kiskot on edessä, jarruttelen
tuolla mä nautin leivät ja kahvin
Suoraa riittää, peltoja näkyy
hyvä on pyörällä mennä
Kohta mun ympäri kääntyä täytyy
polkea teillä – ellen lennä!
Taas on kovan työn vuoro
kun edessä on Åvikin mäki
Rankka on Åvikin mäki …
pitkä on Åvikin mäki …
laulaa Hyrian kuoro!

Alla aiheeseen liittyviä linkkejä. Ylimmässä kaupungin pyöräreittejä, alimmassa Samppa Mustosen Hyvinkään kuvia
https://www.hyvinkaa.fi/asuinymparisto-ja-rakentaminen/liikenne/pyoraily/
http://www.hyvinkaakuvat.com

Kumit on pumpattu, matka saa alkaa!

Hyvinkään Vehkojan omakotitaloja Kittelän tuntumassa.

Vantaanjoki, Kittelän kohdalla.

Maltillinen Kittelän koski.

Kesällä 2021 Vantaanjoen reunat täyttyivät komeasta sarjarimmestä.

Kittelän tilan vanha hirsiaitta.

Mahtava munalukko, mutta missä paikassa?

Vanhan aitan hirsisalvokset

Kittelän kohdalla Vantaanjokilaaksossa on väljyyttä.

Hyvinkäänkylässä Ali-Anttilan talo lienee Hyvinkään vanhin, alkuperäisessä käytössä oleva asuinrakennus (perusosa valmistui 1801).

Mutilan tilan päärakennus Hyvinkäänkylässä (valm. 1905)

Hyvinkäänkylään, Uudenmaankadun pohjoispuolelle valmistui taiteilijatalot Humala ja Krapula v. 1916. Taloissa asuivat ja työskentelivät mm. Jalmari Ruokokoski ja Tyko Sallinen. Kuvanveistäjä Terho Sakki hankki talot perheensä omistukseen v. 1957. Alueelle järjestettäneen yhä tutustumiskäyntejä Riikka Sakin opastuksella. Kuvassa Krapula v:n 2016 esittelykäynnillä.

Tyko Sallisen Hihhulit-maalauksen rekonstruktio Krapula-talon ateljeessa.

Taiteilijan paletit.

Kuvanveistäjä Terho Sakin pienoisveistoksia, vasemmalla omakuva.

Hangon radan tasoristeys Palvelukeskus Åvikin ja Hyria koulutuksen luona.

Hyria koulutuksen päärakennus Uudenmaankadun loppupäässä. Paikalla olleen Krissin kartanon maille sijoitettiin Suomen ensimmäinen Pienviljelysneuvojaopisto. Opisto toimi Uudenmaan maaseutuopiston nimellä ennen liittymistään Hyria Koulutus Oy:öön. Opetus keskittyy luonnonvara- ja ympäristöalaan.

Hyria koulutuksen rakennuksia.

Hyria koulutuksen opiskelijoita opettajansa vasemmalla puolella. Suostumus kuvattavaksi syntyi helposti.

Hyrian hirsiveistämisen opetuspiste.

Muiden töiden lomassa on lupa leikkiä.

Matka jatkuu. Takana on taajama.

Kurkien etujoukko jo muuttaa.

Pyörälenkkini kääntöpisteessä.

Metsäkauriin komeaa etenemistä.

Haukkojakin näkyi, ja korkeuksissa vanha merikotka! Vasemmalla hiirihaukka, oikealla tuulihaukka.

Heinä on korjattu. Ei ole varastoinnin ongelmaa.

Takaisin Hyrian alueelle ja Vantaanjoen syystunnelmiin.

Puusilta Hyrian alueella.

Eksoottinen rohtoraunioyrtti viihtyy Hyrian alueella. Lienee jo Krissin kartanon peruja?

Lehmiä Hyrian pellolla. Koulutuksen jatkuessa entisellään, myös lehmät pysyvät.

Lehmät pyörääni vartioivat. Kun jätin pyöräni nojalle, ei lehmiä ollut lähellä?

Hyvinkään kaupungin yhden pyöräilyreitin opasvihkosen kansi.

Read Full Post »

Papilio machaon

Tunnistatko tuon laulajan? Jo vain, mustapääkerttuhan se. Piilotteleva mutta kuuluva mestarilaulaja on tullut tänä vuonna hyvinkin tutuksi, kiitoksia koronaepidemian. Aivan, koronan varjossa on ollut turvallisinta viettää vapaa-aikaansa metsissä, rannoilla ja niityillä – luonnon suurissa opintosaleissa, joissa tutkimus- ja opiskelukohteita riittää. Tieto voi lisätä tuskaa, mutta kyllä se myös lisää kiinnostusta, kun ennen täysin outo ääni tai höyhenpeite saa tulkinnan. Ja sinä olet tehnyt sen tulkinnan! Luontoharrastaja ei kummoisia apuvälineitä eikä huippuvermeitä tarvitse; tärkeimpinä kiikarit, muistilehtiö ja kynä, hyvä opaskirja, mielellään kamera, sekä päälle komeron tyylittömimmät vaatteet. Jos kotona on tietokone ja harrastuksesi saa vauhtia, olet pian tilanteessa, jossa lähettelet omia kuviasi eri harrastusryhmille ja saat katsottavaksesi muiden ottamia kuvia. Kuvien kommentointi kuuluu asiaan. Sitä kautta voit päteä myös sanaseppona, opit ottamaan vastaan kritiikkiäkin ja ennen kaikkea lajien tuntemus lisääntyy. Nettiryhmissä voit myös saada ystävyyssuhteita, jotka eivät rajoitu vain perhosen etusiiven koveraan ulkoreunaan.

Kevään ja kesäkuun aikana kuvaamiani lintu-, kasvi- ja perhoskuvia on paljon. Niitä on liian paljon; tietokoneemme alkaa olla täynnä sinisiipiä ja pensastaskua. Vaimoni ei pääse koneelle ja jos pääseekin, kone on hidastunut niin, että pankkiyhteys menee pian poikki. Olen ajatellut, että kuvaisin harvemmin, fokus vain niihin todella merkittävin kohteisiin. Mutta kun ne kaikki kirviset ja karttaperhoset pitää saada maastosta kotiin! Ja sen kuvamäärän poistaminen koneelta vasta hidasta onkin – ja julmaa! Vastaan toistuvasti vaimolleni, että pian on syksy, silloin kuvataan paljon vähemmän, enintään petolintuja, ja myyrätilanteesta riippuen saattaa käydä niin, että paikkakunnan pelloilla koukkunokkia lentelee hyvin vähän. En saanut lupaukselleni ymmärrystä, minkä ymmärrän oikein hyvin. Kerran mökillämme luonto lyöttäytyi kirjoittajan harrastuksen puolelle. Kuulin vaimoni huikkaavan pihalta ”Hei, tuus katsomaan! Ota kamera mukaan!” Menin juosten ulos ja mennessäni laitoin kameran jo päälle, asetukset näyttivät olevan ok. Sieltä he tulivat: vaimoni ja käsivarteen liimautunut ratamoverkkoperhonen! Kuvasin molempia, totta kai – ja luulen, että jotakin alkoi vaimossani tapahtua. Ainakin hän tunnistaa vastedes ratamoverkkoperhosen (Melitaea athalia) eikä olisi halunnut päästää irti pienestä mutta koreasta verkkoperhosesta! 

Tiesitkö, että myös perhoset toimivat eri kasvien pölyttäjinä, eikä se ole mitenkään vähäistä? Perhosten toukilla taas on merkittävä tehtävä tiettyjen kasvien kannansäätelijöinä. Päätin rajata tuoreen blogini perhosiin, ja oikeastaan vain päiväperhosiin; kuvat ovat kesäkuulta ja toukokuun viimeiseltä viikolta. Suomessa tavataan perhoslajeja kaikkiaan yli 2300, joista päiväperhosia n. 120. Päiväperhostenkin tavoittelussa ja lajien opettelussa riittää haastetta. Vaikeutena on myös se, että jotkut lajit viihtyvät vain tietyillä paikkakunnilla. Tunnustan, etten ole vielä koskaan tavannut iso- tai pikkuapolloa enkä esim. pihlajaperhosta. 

Kesäkuun lopulla kävelin kotikaupunkini metsätiellä, joka on ollut vuosia suosikkipaikkojani. Vilskettä ja lajeja riitti nytkin. Lenkkini puolessavälissä kuulin kauempaa tieltä merkillistä mörinää? Traktorin ääneltä se kuulosti, ja ääni eteni hitaasti. Pian kone tuli näkyville, ja tajusin kaiken. Joku oli päättänyt niittää hiljaisen ja syrjäisen metsätien kaikki tienvarren kasvit! Kesäkuun lopulla, jolloin mesiangervo vasta aloitti kukintansa! Se siitä perhospaikasta ja kukkaloistosta tältä kesältä, ajattelin ihmetellen ja koko lailla järkyttyneenä. Mökkimme lähellä Tammelassa on myös muutama suosikkipaikka, jossa viikko ennen juhannusta sain, taas kerran, ihailla ritariperhosen (Papilio machaon) lentelyä. Perhonen näyttäytyi kahtena päivänä peräkkäin samalla alueella ja imi siivet väristen mettä kyläkarhiaisten juuri avautuneista kukista. Milloin vain tapaan uljaan ritarin, tulee mieleeni hienot ja muistorikkaat vuodet Tammelassa viehättävän Heinijärven rannalla; 32-vuotinen mökkikautemme päättyi vuoden 2021 juhannukseen. Muistamme Heinijärven aikaa, vieraitamme ja kaikkia tapaamiamme ihmisiä lämmöllä ja kiitollisuudella.

• 

Aloitetaan kuvaosuus ei perhosilla, vaan mesimarjalla. Komea on, vaikkei etelässä useinkaan tee marjaa.

• 

Erinomainen perhospaikka voi olla rauhallinen huoltotie sähkölinjojen alla. Linjojen alle jää niin kosteikkoja kuin paahteisia rinteitäkin.

• 

Toukokuun lopulla voi havaita mansikkakirjosiiven, mutta tarkkana saa olla, perhonen on vain n. 20 mm leveä.

• 

Pikkukultasiipi erottuu maastosta komeillä väreillään. Se ei ole juuri mansikkakirjosiipeä suurempi.

• 

Sähkölinjojen alla löytää vähän erikoisempia kasveja, kuten kuvan keltamaitteen.

• 

Kesäkuun alusta alkaa mustatäplähiipijän lentoaika. Kuvassa naaras.

• 

Aiemmin keväällä lentäneitä päiväperhosia näkee kesäkuun alussa enää vähän. Karttaperhonen on menettänyt osan etusiivestään.

• 

Pieni kangasperhonen on päältä ruskea mutta siipien alapuolelta vihertävä. Vihreä väri vähenee kevään ja kesän edetessä.

• 

Kun metsäkurjenpolvi kukkii, lisääntyy päiväperhosten määrä suuresti.

• 

Pursuhopeatäplä on ensimmäisiä kesäisiä hopeatäpliä.

• 

Hopeatäplät tunnistaa parhaiten siipien alapinnalta. Kuvassa pursuhopeatäplä.

• 

Yksi kesäkuun yllättäjistä oli upea kirjoverkkoperhonen.

• 

Vanhaa metsää myötäilevän metsätien varrella tapaa eri perhosia kuin kedoilla tai hiekkakentillä.

• 

On suopursujen aika. Nillä käy monia perhoslajeja.

• 

Täpläpapurikko viihtyy metsätien reunamilla, jonka ympärillä on vanhaa metsää.

• 

Niittyhopeatäplä muistuttaa paljon pursuhopeatäplää, mutta aloittaa lentonsa vähän myöhemmin.

• 

Sinisiipiä alkaa näkyä enemmän kesäkuun edetessä. Niittysinisiipikoiras on päältä sininen mutta naaras ruskea.

• 

Niittysinisiipi koiras.

• 

Kuvan tummapapurikko ja metsäpapurikko muistuttavat paljon toisiaan, mutta tummapapurikon lentoaika alkaa yleensä kesäkuun lopulta.

• 

Nokkosperhosen toukka missäpä muualla kuin nokkosen lehdellä.

• 

Nokkosperhonen on tuttu näky jo aikaisin keväällä. Toinen sukupolvi syntyy yleensä heinäkuussa, mutta kuumana kesänä 2021 jo kesäkuun puolella.

• 

Angervohopeatäplän yksi tunnusmerkki on paksu ja tumma vyö siipien takaosassa.

• 

Kangassinisiiven värikkäät siipien alapinnat.

• 

Harakankellot ja leinikit.

• 

Isokokoinen orvokkihopeatäplä ohdakkeella.

• 

Idänniittyperhonen viihtyy heinäisillä niityillä.

• 

Lanttuperhonen on työntänyt imukärsänsä metsäkurjenpolven kukkaan.

• 

Amiraali on vaeltanut Etelä-Euroopasta pitkän matkan Suomeen.

• 

Ketokultasiipikoiraalla on siivissä paitsi oranssia myös violettia.

• 

Ketokultasiipikoiras upeimmillaan.

• 

Ratamoverkkoperhonen sai vaimostani parhaan kaverin Tammelassa.

• 

Vaimoni eikä ratamoverkkoperhonen halunneet luopua saavutetusta asemasta.

• 

Kurjenkello.

• 

Sinisiipilajeja tavataan Suomessa vajaa 20. Kuvassa hohtosinisiipikoiras.

• 

Ritariperhosta tapaa usein juhannuksen aikaan. Perhonen on kuitenkin maassamme harvalukuinen.

Read Full Post »

Kevään toiset

Mökin biovessa tai kompostoiva vessa, miten vain, kuulostaa hyvin fiiniltä, mutta tosiasia on, että tämäkin laitos on joskus tyhjennettävä ja tuotos loppusijoitettava. Laitoksen tyhjennysluukku ei suinkaan ole ergonomisesti vyötärön korkeudella kuten asentajilla kaikki kohteet autokorjaamoissa, eikä tavara siirry kottikärryyn ihan itsestään. Voi olla, että käytin puuhassa vääriä ruumiinosiani, koska huomasin urakan jälkeen oikean jalan polveni kipeytyneen. Meniscus medialis tai vähintään Ligamentum collaterale fibulae lienee saanut siipeensä. Huonompi juttu. Näin keväällä pitäisi luontoihmisen olla kovassa iskussa ja jatkuvassa lähtövalmiudessa. Päivääkään ei saa missata, koska luonnossa tapahtuu nopeita muutoksia ja luonto tarvitsee innokasta havainnoijaa. Kokeilin aamulla kotonamme varovasti jalan pitoa … No, menettelee kun muistaa irvistää. Viestilappua keittiön pöydälle, kamppeet niskaan ja klenkaten vain luonnon helmaan. Aamupäivä olisi vielä poutainen, mutta sitten tulisivat sateet. Päivä oli palkitseva kirjoittajan vähintään yhdellä yllätyksellä, mitä en pikaisella aamupalallani vielä tiennyt.

Vaikka maanantaina 17.5. tunsin olevani täysin yksin ja ainoa luonnossa samoilija muutaman kilometrin päässä taajamasta, uskon kyllä, että me suomalaiset arvostamme luontoa ja haluamme monenlaisia luontokokemuksia. Paljon työtä on kuitenkin yhä tehtävä, ettei metsäluonto ole vain talousmetsää, ryteikköä eikä avohakkuita, eikä metsä pirstaloidu pikku saarekkeiksi vailla runsasta eläin- ja kasvilajistoa. Ilman luonnonsuojelulakia ja -alueita olisi luonnossa liikkuminen ja luonnosta nauttiminen varmaankin hyvin erilaista. Tuskin tätä blogiakaan silloin kirjoittaisin. Pari vuotta sitten hankin mökkimme takametsään suuriaukkoisen linnunpöntön. Mielessä oli kait saada lisää väriä ja useimpia lajeja pihapiiriin joko leppälinnusta tai jopa käenpiiasta. Jälkimmäisen olen tavannut vain kerran Porvoon edustalla Emäsalossa. Tämä luontoreissuni Emäsaloon alkoi vauhdikkaasti. Olin täynnä nuoruuden intoa ja käskytin menopeliäni kohti rannikkoa liian painavalla jalalla. Poliisi tuli vastaan ja pysäytti, tietenkin. Sain sakot, mutta harmitustani vähän lievensi se seikka, että toinen partioauton poliiseista oli myös lintuharrastaja! Meille syntyi vilkas keskustelu samalla kun toinen poliisi kirjoitti sakkolappua selvästi keskusteluamme hyväntuulisesti seuraten. Saattoi olla, että yhteinen harrastus toi lieventäviä asianhaaroja rikkomukseen? Vanhemmiten kaasujalka on tullut kevyemmäksi ja myös luonnossa liikkuminen rauhoittunut – varsinkin kun (tai jos) polvessa on Ruptura menisci!

Paatsamasinisiipi (Celastrina argiolus) äänestettiin Suomen kansallisperhoseksi v. 2017. Nyt juuri on paatsamasinisiiven aika! Se on hyvin pieni, mutta varsinkin koiras on heleän sininen. Sen erottaa kyllä, eikä muita sinisiipiä tähän aikaan vielä lennä. Päivän yllätyksiin kuului, että tapasin sinisiiven heti, kun jalkauduin metsätielle! Se ei siipiään avannut, mutta sain kohtuullisen lentokuvan. Yllättävää oli nähdä kaikkialla luonnon nopea herääminen: koivut eivät olleet enää vain hiirenkorvilla, kukkaan oli puhjennut niin kevätlinnunherne, monet orvokit kuin ahomansikkakin. Ja tietenkin tuomi oli avautunut aurinkoisilla rinteillä. Vaaleita päiväperhosia oli liikkeellä runsaasti, ja yksi niistä oli ärsyttävän vikkelä auroraperhonen (koiras), joka lentelee vimmassaan naaraita etsiessään, kuinkas muuten. En lähtenyt juoksemaan auroran perässä, vaan jatkoin matkaani kohti suolampea ja sitä ympäröivää vanhaa metsää. Siellä odotti päivän yllätys, se suurin. Olin kuullut, että täällä lahopuiden ja vanhojen kuusien metsässä asustelee harvinainen pikkusieppo. Parina vuonna olin sitä jo etsiskellyt, mutta ilman tulosta. Seison keskellä hämärää metsää, jonka pohjaa värittää juuri avautuneet käenkaalit ja vielä voimissaan oleva valkovuokko sekä pitkään jo kukkinut imikkä. Puro virtaa vierelläni kohti metsälampea. Kuulen monia pikkulintujen ääniä. Viimein yksi ääni kuuluu selvempänä, ja nyt näen itse linnunkin pihlajan oksalla. Se on pikkusieppo (Ficedula parva), komea vanha oranssirintainen koiras! Nostan kameraa varovasti, tarkennan kohti pikkusieppoa ja laukaisen. Se ei säikähdä kameran ääntä, vaan lennähtelee melko rauhallisesti ympärilläni paikkaansa vaihdellen ja kevätlauluaan päästellen. Jännittyneenä tarkistan kamerasta tilanteen ja huomaan, että sain useita kelvollisia kuvia. Olipa upea hetki – tuntuu, että joku lintukuvaajan (oik. lntuharrastajan) pikkudiplomi on nyt lakkarissa! Kevät on ihmisen parasta aikaa. Otetaan keväälle ne toisetkin!

• 

Luonto saa vihreän värinsä toukokuun puolivälissä.

• 

Koivun hiirenkorvat ovat pian täysiä lehtiä.

• 

On paatsamasinisiiven aika. Kuvan koiras ei helpolla asetu aloilleen eikä avaa siipiään.

• 

Kevätlinnunherne on aloittanut kukintansa.

• 

Luottavainen naaraspeippo lähikuvassa.

• 

Hyvin yleinen mutta melko tuntematon metsäkirvinen.

• 

Pajulintu tarkkailee kulkijaa.

• 

Metsätien varrella on myös niittyjä ja lehtoja.

• 

Pikkukäenrieska kukkii laajoina tuppaina niittyjen reunamilla.

• 

Pienen joen rinteessä kukkii mukulaleinikki.

• 

Haluatko juosta kiinni auroraperhoskoiraan? Tiukkaa tekee. Parasta pysyä paikoillaan ja odottaa perhosta luokse.

• 

Neitoperhonen.

• 

Lanttuperhonen on usein sitruunaperhosta seuraava vaalea perhonen. Kuvassa naaras.

• 

Metsäkauris ottaa loikat metsän puolelle.

• 

Värikäs sirittäjäkin on saapunut metsätien varrelle.

• 

Niittykirvinen tähystää niityn seipään päältä.

• 

Metsätien lehdon peruslintuja: punarinta ja kirjosieppo.

• 

Hämärässä metsässä kukkii vielä sinivuokko.

• 

Käenkaali on noussut kukkimaan ja peittää laajalti metsän pohjaa.

• 

Luontopolun taulu.

• 

Lehtoimikkä aloittaa kukintansa aikaisin ja värittää teriönsä punaisesta siniseksi.

• 

Vanha metsä, jossa on runsaasti kelo- ja lahopuuta, on monen pikkulinnun kotimetsä.

• 

Metsikön läpi virtaa useita puroja kohti suolampea. Rentukat ja kevätlinnunsilmät kukkivat purojen varsilla.

• 

Pikkusieppo on asettunut vanhaan metsään pitkältä muuttomatkaltaan ehkä aina Intiasta asti. Kuvan vanhalla koiraalla on oranssinen väritys leuassa ja rinnassa. Pää on väriltään lyijynharmaa.

• 

Muutaman vuoden yrityksen jälkeen pääsin näkemään harvinaisen pikkusiepon.

• 

Pikkusieppo näyttäytyi kotimetsässään toukokuun puolivälissä – juuri kuten lähdekirjat opastavat.

Read Full Post »

Kevään ensimmäisiä

Yllättäen huomasin, että ihmisiä kurittavilla pandemioilla ja muuttolinnuilla on jotakin yhteistä. Molemmilla on syklinsä, ne vain sijoittuvat eri vuodenaikoihin. Virusepidemiat, kuten influenssat, voimistuvat talven tullen ja heikentyvät keväällä, kun taas muuttolintujen ryntäys sekä poistuminen maasta tapahtuu kevään ja talven välisenä aikana. Korona saattaa kuitenkin lopullisesti kadota rokotusten tai immuniteetin kautta samaan tapaan kuin 1900-luvun alun kammottava espanjantauti. Mutta tänään syntyvillä nuorilla voi olla aikuisina vastassaan taas jokin uusi, tuntematon muuntovirus. Luonnon heräämiseen ja muuttolintujen käyttäytymiseen harva kuitenkaan toivoo minkäänlaista muutosta – ehkä enintään keväisten päivien nopeampaa lämpenemistä. Se toive, tai pelko, voi karmealla tavalla joskus toteutuakin. Katsotaan nyt ensin kuitenkin vappusää. Räntäsade toukokuun ensimmäisenä palauttaa parhaiten uskoa normaaliin.

Blogikirjoittaja antaa ison peukun keväälle. Kun radiossa soi Juha Lehden ”Neiti kevät” tai Tavaramarkkinoiden ”Kevät” (Liisa Akimoff) on kirjoittajalla ollut henki päällä jo hyvän aikaa. En ole ollut kävelemässä Hakaniemen rannassa yksin tai vaimoni kanssa enkä ole ollut haaveilemassa Kallion kaduilla, vaan olen ollut kytiksessä hyvinkääläisen pellon reunalla ottamassa vastaan kevään ensimmäisiä muuttolintuja. Tämä tauti on paha. Se alkaa jo maaliskuussa, kun ensimmäiset laulujoutsenet tulevat, mutta kliimaksi osuu huhtikuun alkuun ja puoliväliin. Se ajoittuu hetkeen, jolloin kiuru on asettunut kotipellolleen, valtavat hanhiparvet vyöryvät etelästä Uudenmaan pelloille lepäämään ja punarinta soittaa haikeaa huiluaan aamu-auringon punaamassa koivussa. Tai se on hetki, jolloin korea koivutyttöperhonen laskeutuu jalkojesi juureen hiekkatiestä lämpöä keräämään. Vielä ei ole lehti puussa eikä paju kuki, mutta kuolleiden lehtien peittämästä harmaasta maasta nousee sinivuokkojen ryppäitä, ja leskenlehti värjää rinteet keltaisiksi. Kevät on tullut!

Huhtikuun loppupuoli on sitten yhtä kaaosta: uusia lintuja muuttaa pesimäalueilleen päivin öin, maassa näkyy jo vihreää, valkovuokko aloittaa pitkän kukintansa, ja milloin vain saattaa nähdä ensimmäisen sinisiiven. Kaikki on koettava, uudelleen ja uudelleen, vuodesta toiseen. Nuorempana oli helpompaa, ja kevät tarkoitti sitä, että sää vain lämpeni, ja sai vetäistä jalkoihinsa Jameksen farkut. Siitä sitten fillarilla Tammisalon kanavalle kavereitten kanssa kampelaa onkimaan. Vähän myöhemmin kevät vei askeleet juuri lumesta vapautuneille pesäpallokentille. Kaverit olivat taas koolla, pallo sai kyytiä, kun puumaila iskeytyi keltavihreään pesäpalloon. Kevääseen kuului myös koulun päättyminen kaikkine seremonioineen, suvivirsi ja rehtorin puhe sekä haikeat hyvästit koululle ja luokkakavereille. Aikuisena kevät on ollut myös piha- ja mökkiaskareita ja raukeaa oloa kuistilla saunomisten jälkeen, varsinkin kevään ensimmäisten. 

Viikko sitten kirjoittajakin sai koronarokotteensa – kevään ensimmäisen. Kaikki sujui hyvin sen jälkeen, kun olin löytänyt oikean rokotuspaikan. Paikka oli kyllä hallussa, mutta en tiennyt, että kaupunkimme sairaalalla on monta pääovea! En ollut ainoa, joka haahuili hetken sairaalan vanhassa osassa, vaikka olisi pitänyt astua sisään uuden H-sairaalan pääovesta (oma moka, mutta silti). Olin kuuliainen rokotettava, kysyinkin vasta jälkeenpäin, mitä rokotetta sain. Tästä tulee mieleeni tapahtuma 1950-luvun alusta, epidemiaan sekin liittyy. Sain 4-vuotiaana tulirokon (bakteerin aiheuttama), joka vaati ehdottomasti sairaalahoitoa. Muistan tapahtuman hyvin, ja kaikki alkoi siitä, kun potilasta tultiin hakemaan kotoa. Ei se niin vain käynyt! Mukanani oli vähällä siirtyä myös oma sänkyni, jonka jalasta pidin raivoisasti kiinni. Viimein pikkumies saatiin espoolaiseen sairaalaan karanteeniin. Silloinkin oli kevät, päivät kuluivat, pitkästyin ja olin vanhemmilleni suorastaan vihainen, kun he vain ulkoa potilaalle vilkuttivat eivätkä tulleet sisälle. Toivat kuitenkin paperia ja hienot värikynät. Jotakin niillä varmasti tuhersin, ehkä mallina oli ikkunaan lennähtänyt kirkkaankeltainen sitruunaperhonen. Se oli takuulla kevään ensimmäinen.

• 

Laulujoutsenten jälkeen alkoi eri hanhien vyöryminen etelästä päin.

• 

Keväinen Vantaanjoki ympäristöineen Nurmijärven Rantakulmalla.

• 

Joen koskikaran on pian aika muuttaa pohjoiseen pois tutuilta koskipaikoilta.

• 

Telkät ja muut vesilinnut ottavat joen haltuunsa.

• 

Töyhtöhyypän kimeää naukunaa kuuluu peltojen yllä jo maaliskuun lopulta.

• 

Uudenmaan pelloilla on ollut heikko myyrävuosi – aniharva piekana oli jäänyt alueelle talvehtimaan.

• 

Laulujoutsenpari iloitsee kevään etenemisestä.

• 

Ensimmäiset leskenlehdet nousivat harmaasta maasta jo maalis–huhtikuun taitteessa.

• 

Korea koivutyttöperhonen on kevään ensimmäisiä lentelijöitä. Perhonen kuuluu mittariperhosiin.

• 

Sitruunaperhonen on kevään ensimmäisiä päiväperhosia.

• 

Metsähanhet saapuvat levähdyspaikalleen tyylikkäässä muodostelmassa.

• 

Tundrahanhet laskeutuvat. Metsä- ja tundrahanhet saapuvat usein samalla kerralla ja sekaparvissa.

• 

Tundra- ja metsähanhia. Edellisellä valkeaa nokan tyvessä, jälkimmäisen nokassa mustaa ja keltaista.

• 

Hanhijoukko vaihtaa paikkaa tai on säikkynyt lähestyvää merikotkaa.

• 

Tundrahanhien muodostelma.

• 

Valkoposkihanhet saapuvat levähdyspaikoille usein hanhista viimeisinä.

• 

Kurjet ja lokit yleistyvät huhtikuun alussa.

• 

Tammelan Heinijärven jäät alkavat sulaa jo huhtikuun alussa.

• 

Isokoskelot ilmestyvät sisämaan järville heti, kun sulaa on riittävästi.

• 

Kevään ensimmäisiä sinivuokkoja huhtikuun alussa.

• 

Sepelkyyhky on aikainen muuttaja. Ennen niin arka lintu pesii nykyisin yhä useammin puistoissa ja pihapiirissä.

• 

Koiraspeippo upeassa puvussaan kotipihallamme Hyvinkäällä.

• 

Vuosi 2020 oli hyvä vuosi nokkosperhosille. Vuoden 2021 huhtikuussa talvehtineita nokkosperhosia näki runsaasti.

• 

Korea, myöskin aikuisena talvehtiva neitoperhonen.

• 

Herukkaperhonenkin heräsi horroksestaan huhtikuun puolivälissä.

• 

Järvet lainehtivat jo vapaina etelä-Suomessa. Niin tekevät myös jotkut laituritkin.

• 

Upea näsiä on komea näky muuten alastomassa metsässä.

• 

Jo löytyi mahtava suruvaippakin! Tiesin paikan, josta perhosta etsiä, ja matka palkittiin. Tammela 19.4.

• 

Korkealla kuusen latvassa laulava rautiainen oli yksi kevään ja huhtikuun yllätyksistä. Rautiainen ei näyttäydy helposti muiden laulajien tapaan. Tammela 18.4.

• 

Mökkipihan punarinta piti keväistä konserttiaan, ja antoi lähestyä hätääntymättä. Tammela 19.4.

• 

Kevään ensimmäinen mukulaleinikki. Hyvinkää 20.4.

• 

Myös valkovuokko kiirehtii kukkimaan. Hyvinkää 20.4.

• 

Kevättaskuruohon ensimmäisiä kukintoja. Hyvinkää 20.4.

• 

Huhtikuinen ilta Tammelan Heinijärvellä.

Read Full Post »