Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Linnut’ Category

Nurmijärven Rantakulmalla Vantaanjoessa on pieni koskentapainen; joki pysyy avoimena kovinakin pakkastalvina. Sulassa saattoi olla jo kevään ensimmäisiä vesilintuja, vaikkei niitä kauempaa nähnytkään. Astelin varovasti pakkasyön kovettamalla hangella kohti joentörmän latoa, joka kätki taakseen sulan ja joen leveimmän kohdan. Olin aavistanut oikein, sieltä niitä löytyi! Kymmenkunta laulujoutsenta ja saman verran sinisorsia käänsi päätään kohti yhtäkkiä esille tullutta kulkijaa. Vetäydyin vähän sivummalle ja otin samalla kuvia joessa lipuvista joutsenista. Silloin huomasin sinisorsien joukossa yhden pienemmän sorsalinnun. Se oli uivelo! Jostakin lajinimi tuli mieleeni, mutta en ollut tiennyt, että uivelo on sinisorsaa paljon pienempi. En saanut naarasuiveloa pitkään ihastella, sillä kun pienen joenvarsilenkin jälkeen tulin ladolle uudelleen, oli uivelo kadonnut! Tuntui kuin pohjoiseen matkaava pieni uivelo olisi ollut isompien, sorsien ja joutsenten erityissuojeluksessa. Joku luontokokemus jää toisia paremmin mieleen – Rantakulman uivelopäivä oli sellainen.

Huhtikuun alussa oli vielä kovia yöpakkasia, mutta vähitellen, ja yhden aamuöisen lumipyryn jälkeen, kevät alkoi viimein edetä. Hyvinkään länsipuolen peltoalueista on viimeisen kymmenen vuoden aikana tullut todella hyviä isojen lintujen muutonseurantapaikkoja. Tänä talvena on alueella nähty myös monia talvehtijoita, kuten piekana ja hiirihaukka. Pelloille oli jäänyt talveksi myös pieni laulujoutsenten joukko odottamaan ankarasta dieetistä vapauttavaa kevättä. Torstaina 12. huhtikuuta heräsin aikaisin ja otin suunnaksi Kytäjän pellot. Ihmettelisin, elleivät torvet ja pasuunat raikuisi kuulaassa, hiljaisessa varhaiskevään aamussa! Taajaman ulkopuolella pysähdyin hetkeksi katselemaan (muutaman kymmenen kuvan verran) töyhtöhyyppien lentonäytöstä. Hyypät olivat tulleet heti, kun nurmea oli alkanut paljastua lumen alta. Tänne asettuisi lopulta vain muutama pari, muut hakisivat toisaalta oman pesimäreviirinsä. Vielä pystyin kuulemaan hyyppien kimakat äänet. Eihän tässä ollut hädän päivää, kun päiväkin näytti lämpenevän!

Tulin peltoaluetta halkovalle hiekkatielle juuri oikeaan aikaan. Vähän lännempänä majailleet valtavat hanhijoukot olivat parhaillaan siirtymässä uuteen laidunpaikkaan. Nyt ne parkkeerasivat Kytäjoen reunamille – ja lensivät suoraan ylitseni! Siellä kaakattivat ja kähisivät metsä- ja tundrahanhet, valkoposkihanhet ja kanadanhanhet. Kovinta ääntä pitivät kuitenkin laulujoutsenet. Eri hanhet ja joutsenet mahtuvat täällä samoille peltolaikuille ilman suurempia ongelmia, mutta pesimäpaikoilla on tilanne toinen. Mökkijärvellemme ei pesivä laulujoutsen kanadanhanhea päästä. Mitä nyt tapahtuu? Tuhatpäinen hanhijoukkio lennähti ilmaan, ja kaikki torvet soivat. Katselimme pienellä harrastajaporukalla, mistä hanhien pelästyminen johtui. Tuolla! Metsikön takaa tuli näkyville yksinäinen iso lintu laiskanoloisesti siipiään käyttäen. Ei ollut hiirihaukka, vaan komea maakotka! Nuori maakotka vaaleine siipilaikkuinen. Saalista olisi ollut tarjolla vaikka kuinka, mutta miten tehdä yllättävä hyökkäys, kun tuhannet silmäparit valvovat ilmatilaa. Maakotka ymmärsi tilanteen mahdottomuuden – tänään se ei hanhea jaloissaan roikottaisi. Se jatkoi matkaansa itään päin. Hanhet rauhottuivat pian ja peltoalueelle laskeutui rauha. Nyt kuului jo kiurunkin liverrys.

Vantaanjoen sulapaikka Nurmijärven Rantakulmalla.

Joen jääkannella naarasuivelo sinisorsien ja laulujoutsenten suojeluksessa.

Uivelo otti pieniä lentopyrähdyksiä – ja katosi sitten lopulta jatkamaan matkaansa pohjoiseen.

Töyhtöhyypät ovat jo parinsa valinneet.

Hyvinkään Kytäjän pelloilla on tilaa kaikille muuttajille, myös kurjille.

Kurjet ottavat korkeutta ja jatkavat matkaansa.

Lintupelloilta tapaa usein myös komeita kuusipeuroja.

Nyt tulevat hanhet!

Vielä uusille tulijoille riittää tilaa.

Laulujoutsenia tulee pieninä joukkoina. Joutsenia on myös talvehtinut Kytäjän pelloilla.

Joen reunamilla, metsän varjossa, on vielä runsaasti lunta.

Paikallinen sinitiainen ihmettelee yhtäkkiä lisääntynyttä ilmaliikennettä.

Metsähanhia

Valkoposkihanhia

Tundrahanhet

Ylempänä metsähanhet ja alempana kanadanhanhet.

Kevään ensimmäisiä kukkia: leskenlehti ja sinivuokot.

Kottaraisia. Täyden kympin laulajia. Pysähdy kuuntelemaan!

Koirassinisuohaukka saalistaa.

Maakotka lennähti hetkeksi peltoalueen ylle. Kotka oli harmittavan kaukana.

Pelloilla taas rauha maassa, uusia joutsenia tulee etelästä päin.

Kiuru tuo kevään. Onko niitä yhtä paljon kuin viime vuonna?

Kiurut kotipellollaan.

 

 

Mainokset

Read Full Post »

Aurinko paistoi, oikeastaan ihan lämpimästi, eikä tuulikaan osunut, kun kiikaroin jäättömälle ulapalle. Itätuulta pääsi pakoon laskeutumalla valleilta Ison Mustasaaren, Susisaaren tai Kustaanmiekan alaville rantakallioille, lähelle vesirajaa. Suomenlinnan ja Helsingin puolustamiseen 1700-luvun puolivälissä rakennetut rantavallit ja bastionit antoivat hyvän tuulisuojan, kun vain hoksasi, mistä päin puhaltaa ja minne piiloutua. Kaksi vuotta sitten maaliskuussa olin tehnyt päivän retken Suomenlinnaan, ja nyt halusin tulla tuulisille saarille uudestaan. Edellisestä kerrasta jäi kait hyvä maku, kun täällä taas oltiin – ainakin Rantakasarmissa sijaitsevan Viaporin Deli & Cafen lohikeiton herkullisen maun saatoin vieläkin tuntea suussani. Tällä kerralla olin asettanut päivän ja käyntini teemaksi linnut! En  alentuisi yleiseen hortoiluun turistijoukon mukana tykiltä toiselle tai tenaljeilta kurtiineille. Pah!

Tuolta talon pihalta kuului kova rääkäisy! Mikä ihmeen lintu se oikein …? Kiipesin vaivalloisesti jyrkkää rinnettä ylöspäin kohti ääntä. Nyt ison linnun hahmo näkyy … fasaanihan se tietenkin! Tästä ei sitten kerrota kotona mitään. Eräs kotipuolen tosi kova lintuharrastaja oli evästänyt minua, että saatan valleilla nähdä jopa tunturikiurun. Tämä ensimmäinen havaintoni oli jotain ihan muuta. Totta puhuen, olin kyllä Suomenlinnassa suureksi osaksi ihan vain jaloittelemassa ja nauttimassa kauniista kevättalven päivästä. Olisin hyvin mielelläni poikennut myös museoissa ja Suomenlinnan kirkossa, mutta eiväthän ne ole talvisaikaan auki! Eivätkä ainakaan maanantaisin! Jotenkin tuntuu, että Suomessa ei aina nähdä asioita. Ei ole nähty verkkokaupan maailmanvalloitusta eikä nähdä, että Suomenlinnassa käy turisteja myös talvisin! Vuonna 2016 Suomenlinnassa kävi jo yli miljoona vierailijaa – ja talviajan vierailut lisääntyvät kovaa vauhtia! Mitä me tarjoamme näille kävijöille? Miksei joku myy tuon tykin vieressä kuumaa mehua? Miksei Augustin Ehrensvärdin vetämä seurue 1700-luvun asuissaan tee saarivaellusta kuninkaallisen soittokunnan tahdittamana? Kävisi se talvellakin? Ei, en jaksanut enää kehitellä enempää, vaan siirryin syrjään kulkuväylältä huilimaan, otin repun selästäni – ja avasin ikioman termarini, jonka olin viisaasti aamulla täyttänyt kuumalla mehulla. Se höyrysi vieläkin.

Lenkkini kääntöpiste olisi Kustaanmiekan korkeimmalla vallilla. Pääsin sinne viimein painavien kantamusteni kanssa. Repussani oli tavaraa kuin Hannu Hautalalla – vain turistien vakioväline selfiekeppi puuttui. Huipulta avautui hieno ja rauhoittava näkymä auringossa välkehtivälle ja etelänsuunnalla avoimelle Suomenlahdelle. Seniorikansalainen oli jo aika poikki könyttyään kaikki saaret Länsi-Mustasaaresta alkaen. Linturetkeksi käyntini oli vaatimaton: vain joitakin pihalintuja ja muutamia keväisiä vesilintuja. Jäin kaipaamaan näkymää haahkalautoista tai edes hemppojen ylilentoa, mutta ei tällä kerralla! Mielellään yksin luonnossa liikkuvana jäin tänään yllättäen kaipaamaan matkaseuraa! Mutta kukapa nyt suostuu lähtemään kaverikseni viimaisille, alastomille linnoitussaarille, jonne pitää suoriutua jo auringonnousun aikaan – ainakin vaimoni aikataulusta on yliviivattu kaikki päivän ensimmäiset tunnit. Pientä piristystä sain lautalle kävellessäni Susisaarella, lähellä suurta linnanpihaa, jossa kivimuurin vieressä jokin teatteriryhmä harjoitteli omaa esitystään. Ja olihan jäljellä vielä huikea lauttamatka Kauppatorille. Suomenlinna II näytti voimansa ja ryskyi uhmakkaasti läpi paksujen jäälauttojen! Sillä oli selvä päämäärä toiseen kotirantaansa. Niin oli kirjoittajallakin. Matkailu avartaa, mutta siellä kotisatamassa on kaikki! Ja kotipuolen pelloilla voi nähdä haukkojakin – jopa talvella!

Matkalla Suomenlinnaan.

Vapaamatkustajiakin mukana!

Suomenlinna II rantautuu Isoon Mustasaareen.

Tervetuloa Suomenlinnaan!

Lautta ei viivy rannassa kauan. Uusi kyyti odottaa jo Kauppatorilla.

Ensimmäinen kohteeni Länsi-Mustasaari

Rantakasarmi ja joukko turisteja

Mustarastas viihtyy Suomenlinnassa

Matkalla eteenpäin. Ison Mustasaaren rakennuksia.

Asuintalon pihan fasaani.

Kattotutkielma

Näkymä Susisaarelta Etelä-Helsinkiin

Valleilla kiipeämisessä kysytään kuntoa – ja pitäviä kengänpohjia.

Saarten eteläpuolella aava ja avoin meri.

Minne seuraavaksi? Ulkomaisia turisteja riittää ympäri vuoden.

Opaskylttejä on saarella riittävästi.

Suuren linnanpihan rakennuksia Susisaarella.

Turisteja Susisaaren rantakalliolla

Kyhmyjoutsenet

Isokoskelonaaras kuivattelee

Rantavallien kulkijat

Tykit ovat vaienneet kauan sitten

Teatterilaisia harjoituksissaan. Jotakin tällaista saisi olla lisää!

Kohti lauttarantaa

Hyvästi Suomenlinna! Vielä me nähdään!

 

Read Full Post »

Olin sopinut itseni (ja vaimoni) kanssa, että keskiviikkona pidän Helsinki-päivän. Edellisenä iltana oli ollut rankka taloyhtiön hallituksen kokous; siitä ja monesta muustakin syystä koin tarvitsevani pientä irtiottoa arjesta. Sellaiseen riittäisi hyvin muutaman tunnin vaeltelu Helsingin eteläkärjessä, meren rannalla. Vanhan kertaustahan se olisi, mutta mitäpä muuta meidän YLE:kään tekee, uusintoja päivästä toiseen. Miksi juuri meren ranta? Mikä vetää sisämaassa asuvaa kirjoittajaa meren rannalle? Myönnän, en ole koskaan omistanut purjevenettä, tai edes seilannut sellaisella, mutta yllättävän paljon lapsuudessani ja nuoruudessani meri on ollut läsnä, vähintäänkin kulissina – ja lähes päivittäin. Nuoruuteni Herttoniemen kotitalo oli ollut aivan Vanhankaupunginlahden tuntumassa, asuin opiskeluaikana tovin Lauttasaaressa, ja kansakoulun ensimmäistä ihastustani saattelin usein Vartiosaareen. Lapsuuteni Leppävaaran kodistamme ei myöskään ollut pitkä matka meren rannalle, Laajalahteen. Espoon lapsuusvuosistani ei tosin ole mielikuvaa merestä eikä paljosta muustakaan.

Ventoniemen bussin keinutus alkoi vaivuttaa Helsinkiin menijää uneen. Ennen horrokseen vaipumista ajattelin kait merikotkaa, jonka saattaisin nähdä Kaivopuiston kallioilta. En enää kuullut kanssamatkustajieni puhelinkeskusteluita enkä kännyköiden räpläystä, unestani tuli yhä syvempi. Päivä paistoi kirkkaasti ja oli hyvin lämmin. Allani oleva hiekka oli kuuma. Laajasalossako … kyllä, meri avautui edessämme eri tavalla kuin Marjaniemessä, olimme Laajasalon uimarannalla. Äkkiä kuva vaihtui Tammisaloon. Kanavan reunamilla, leppeässä kesäillassa istui monta nuorta onkijaa, minä muiden mukana. Saalista ei sillä kerralla tullut, mutta edellisenä päivänä Herttoniemen öljysataman pitkän laiturin päässä olimme nostaneet kasoittain kampelaa. Mitä nyt … lunta ja jäätä? Siirryttiin rivakasti talveen ja pakkasiin – Saunalahden luonnonjäälle. Luistimeni olivat alkeelliset nurmarit, mutta niin ne olivat muillakin. Taas nopea siirto! En ollut enää pikkupoika, vaan jo lähes aikuinen. Meloin Marjaniemen Melojien kajakkiani rauhallisin vedoin kohti aavaa merta. Pitkät, loivat aallot heijjasivat kanoottiani miellyttävästi, olin kaukana rannasta, mutten pelännyt mitään.

Huh, ravistelin itseäni hereille Kampin terminaalissa. Astuin ulos bussista ja lähdin askeltamaan Eteläsatamaan päin. Sääennustus piti kerrankin paikkansa, päivä oli aurinkoinen ja yllättäen vähätuulinen. Olin varma, että jo ensimmäisessä etapissani Tähtitorninmäellä saisin kuvata vähän erikoisempia pikkulintuja, mutta ei, kuulin vain joitakin oudompia ääniä. Maailmoja syleilevästi olin jo miettinyt reissublogini otsikoksi ”Etelä-Helsingin kaikki linnut” tai jotakin sinne päin, mutta nyt näytti siltä, että otsikko ja juttuuni ajattelema lintuteema oli vaihdettava – siivekkäitä ei näkynyt. Katseeni siirtyi merelle. Näin vähitellen jäätyvän meren, Olympialaituriin oli kiinnittynyt mahtava Silja Serenade ja etäällä piti vauhtia Suomenlinnan lautta. Laskeuduin mäeltä Ehrenströmintielle ja otin suunnan Uunisaareen; se olisi seuraava etappini. Väkeä liikkui Kaivopuiston rannassa yllättävän paljon, ja monia kieliä puhuttiin. Pian seisoin Eteläisen Uunisaaren kalliolla – ja katselin horisonttiin. Meri näytti tyyneltä, mutta kauempana, jäähileisellä aavalla syntyi maininkeja, jotka rikkoontuivat rantakivikkoon. Tuo ääni … murtuvien maininkien ääni; se voi syntyä vain suurten vesien rannoilla. Muistin selvästi kaikki nuoruuteni meret. Olin perillä.

Espan puiston jälkeen kaarran rantaan ja juon kahvit Vanhassa Kauppahallissa.

Taakse jäävät Kauppatori ja keskustakorttelit.

Satama-altaan lokit

Silja Serenade Olympialaiturissa

Kaivopuiston rantaa. Matkalla kohti Uunisaarta.

Särkkään ja Harakkaan lähtevien laivojen laituri

Meri alkaa jäätyä

Lähes keväinen päivä Kaivopuiston rannassa

Mattolaiturin vapaakuukaudet

Uunisaaren edusta mantereen puolella

Näkymä Suomenlinnaan kahvila Ursulasta

Merikadun rakennuksia

Poijut

Uunisaaren ja Harakan välinen kapeikko

Näkymä Suomenlinnaan

Uunisaaren ja taustalla Harakan kalliot

Yksinäinen koirastelkkä

Nainen ja koira

Suomenlinnan lautta

Vieläkö löytyy käyttöä?

Liuskasaari

Tyynen sään mainingit rikkoutuvat Uunisaaren rantaan

Read Full Post »

Pohdin tätä juttuani luonnostellessani, olenko lintuharrastaja vai -harrastelija? Eipä sillä suurta merkitystä tietenkään ole, pelkkää semantiikkaa. Luulen kuitenkin, että itselläni on lintuharrastuksen tavoitteet ja motiivi olleet kohtalaisen selvillä, toisin kuin valtakunnan sote-prosessissa, jossa alkuperäinen tavoite on hämärtynyt eri tahojen ajamiin, soten kannalta toissijaisiin vaatimuksiin. Lintuharrastukseni tärkein tavoite on saada tarkkailla erilaisia lintuja, ihmetellä sekä ihailla niiden kauneutta ja niiden käyttäytymistä – ja samalla havainnoida luontoa yleensä. En voisi ajatella tätä harrastusta ilman kuvaamista. Heikoistakin kuvista voi kotona tietokoneen ruudulla oppia jotakin uutta, voi varmistua lajeista, elää lintukohtaaminen uudelleen – ja jakaa tilanne myös toisten harrastajien kanssa. Tänä vuonna muistin pitää mukanani kiikareita, kun vanha totuushan on, että ”sillä näet nimittäin” – vielä enemmän kuin kameran etsimestä!

On joulukuu, eteläisessä Suomessa maa on kuurassa, mutta kunnon lumipyryä ei ole vielä tullut (tuli kirjoittamisen aikana!). Viimeiset hanhet ovat lähteneet sänkipelloilta ja vieneet mukanaan suurimman joukon pienimmistä muuttolinnuista. Sen sijaan laulujoutsen ei pidä mitään kiirettä siirtyä huilipaikoilta etelämmäksi. Niitä näkyy vielä sadoittain sulissa vesissä ja tulvapelloilla. Ja on petolinnut! Tutun peltoaukean reunalla, korkeassa koivussa voi yhä nähdä piekanan uljaan siluetin. Vaalea päälaki erottuu hyvin, kun kiikaroin lintua. Lähemmäksi ei oikein kannata mennä, koska haukka karkaa pian kauemmaksi. Mutta mitä ihmettä – jokin iso lintu ylittää peltoaukeaa … Se laskeutuu tuonne varisten sekaan. Nyt sen näen; komea merikotka! Koskaan en ole vielä päässyt näin lähelle merikotkaa. Uskoin jo, että nyt tulee vuosikymmenen kuvat, mutta eipä riittänyt oman kamerani pikselit eikä telen millit, ja sääkin oli liian hämärä kunnollisiin kuviin. Kokemus oli silti hieno. Tänä vuonna olen saanut kipinän petolintujen kuvaamiseen. Se paras kuva otetaan ensi vuonna!

Kertaan kohta päättyvää vuotta ja muistelen vuoden kaikkia lintukohtaamisiani. En liikkunut kovin kauas kotipaikkakunnaltani, koska muutaman kilometrin päässä kaupungin keskustasta on lintuihmiselle runsaasti eri lintujen suosimia pesimis- tai taukopaikkoja. Kerran ajoin Tuusulanjärvelle ja tsekkasin hyväksi mainitut lintupaikat. Siltä retkeltä ei tullut muuta kuin kokemusta, ja opin, että tutuilta paikoilta ne parhaat tärpit löytyvät. Tälle vuodelle asetin toiveeksi nähdä hempon ja pikkusiepon. Kokeneemmilta lintuharrastajilta sain vihiä, mistä näitä lajeja etsisin. Hempon löysin ihan omin avuin erään jättömaan hiekkakasan päältä, mutta pikkusieposta jäi kotitehtävä ensi vuodelle. Vuoden yksi kohokohdista oli valkoselkätikan kohtaaminen. Tikka tuli tervehtimään minua ja vaimoani haavan tyvelle, kun olimme mökkimme kuistilla aamukahvilla! Mökillä tapahtui paljon muutakin. Eräänä loppukesän pilvisenä päivänä tein pienen lenkin mökkimme ympäristössä. En odottanut mitään ihmeitä lähes sateisena, harmaana päivänä, kunnes tulin tien vieressä olevan risukasan kohdalle. Kuulin vienoa ääntä ja pysähdyin. Peukaloinen ja minä katselimme toisiamme yhtä hölmistyneinä! Sain muistoksi jopa ihan kelvollisia kuvia. Näissä tunnelmissa, peukut ja peukun pyrstösulat pystyyn myös ensi vuoden upeille lintuhavainnoille, meille kaikille!

(alla osa vuoden 2017 lintukuvistani)

Kirjosiipikäpylintu, naaras. Kaivopuisto Helsinki

Isokoskelo, naaras. Kaivopuisto Helsinki

Laulujoutsenet tulevat. Hyvinkää

Lapasorsat ja tavit. Kytäjä Hyvinkää

Puukiipijä. Sveitsi Hyvinkää

Pyy. Sveitsi Hyvinkää

Töyhtöhyyppä. Rantamo Järvenpää

Kanadanhanhet. Kaukjärvi Tammela

Mustarastas. Sveitsi Hyvinkää

Telkkäemo poikasineen. Kytäjä Hyvinkää

Keltasirkku. Kytäjä Hyvinkää

Hemppo, koiras. Kuumola Hyvinkää

Hiirihaukka. Kytäjä Hyvinkää

Metsäkirvinen. Kytäjä Hyvinkää

Mustapääkerttu, naaras. Heinijärvi Tammela

Pensastasku. Kuumola Hyvinkää

Haarapääsky. Kuumola Hyvinkää

Pikkulepinkäinen. Kytäjä Hyvinkää

Tikli. Kytäjä Hyvinkää

Peukaloinen. Heinijärvi Tammela

Punarinta. Heinijärvi Tammela

Valkoselkätikka. Heinijärvi Tammela

Järripeippo. Kotipiha Hyvinkää

Piekana. Kytäjä Hyvinkää

Urpiainen ja kirjoittaja toivottavat Hyvää Joulua!

Read Full Post »

Aamu ei näyttänyt lupaavalta; sataa tihutti hiljakseen. Mutta kun oikein pinnisti, saattoi pilvipeitteessä kuvitella näkevänsä vaaleampiakin alueita, mikä enteilisi päivän poutaantumista. Sunnuntai, ja lokakuun ensimmäinen päivä oli kansainvälinen Euro BirdWatch -päivä. Olisi sääli, jos ei pääsisi ulos luontoon lintujen syysmuuttoa seuraamaan – ja kuvia napsimaan. Lämpimän syksyn takia lintujen syysmuutto jatkui yhä reippaana. Ei, kyllä aamulehden luku sai nyt jäädä. Kamppeet päälle ja ulos, satoi tai paistoi! Sain tuntumaa ensimmäiseen siivekkääseen nopeammin kuin arvasinkaan, sillä ulkovaatteita pukiessani pöllähti ilmoille kaulahuivista, tai mistä lie, hirvikärpänen! Monsteri oli pitänyt vaatekomeroamme kortteerina ehkä parikin viikkoa. Nyt loppui se peli. Tänään oli tarkoitus kaveerata ja nähdä ihan toisenlaisia siivekkäitä, ehkä jopa uljaita haukkoja.

Lyhyen ajomatkan jälkeen pysähdyin puiden siimekseen lähelle tavoitettani. Talosaarekkeeseen johtavan hiekkatien molemmin puolin avautuvat pellot ja niitä ympäröivät metsät muodostavat varmaan kaupungin länsipuolen parhaan haukkapaikan. Hiirihaukka on täällä vakiovieras, mutta yleisiä ovat myös piekana, suohaukat sekä varpus- ja tuulihaukat. Myös elämäni ainoan maakotkan olen tavannut tällä samaisella pellolla. Astelin hissuksiin varsinaiselle areenalle … Tulin sittenkin paikalle varomattomasti, koska ihan läheltäni lennähti puiden latvuksiin suurikokoinen hiirihaukka! Kuulin jo aikaisemmin hiirihaukan äänen, mutten arvannut, että se olisi ihan lähelläni. Jatkoin eteenpäin, ja mitä näinkään! Hyväkuntoisen näköinen kettu oli myyräjahdissa suoraan edessäni. Kettu oli niin keskittynyt jahtiinsa, ettei se joko kuullut lähestymistäni tai ei välittänyt muusta kuin aamiaisensa varmistumisesta. Eihän tämän nyt pitänyt näin mennä. Karkotan haukan, mutta saan vierelleni ketun!

Mutta tuolla jokivarren puussa taitaa istuskella petolintu? On se. Se on varista muhkeampi ja yleissävyltään ruskea. Otin kiikarit esille ja asia varmistui – hiirihaukka, ehkä se sama, jonka heti alussa näin. Nyt se on siirtynyt uuteen kyttäyspaikkaan. Missäs pellon poliisit? Ei vielä kuulu varisten eikä harakoiden varoitusääniä ja koukkauksia kohti haukkaa? Eipä tietenkään, kun niillä on tehtävä toisaalla: vikkelä varpushaukka, mokoma häirikkö, pitää saada pois kotinurkilta! Sitä ahdistelee joukko harakoita, ja hiirihaukka saa hetken olla omassa rauhassaan. Pian haukkapellolla meno asettuu ja kaikki on taas hyvin. Lentonäytökset on näytelty ja on levon paikka. Sillä välin saa yksinäinen piekana ylittää peltoaukean kenenkään puuttumatta asiaan. Jaa-a, paljon tapahtumia mahtui parin tunnin ulkoiluuni. Moni luulee varmaan, että puhun omiani. Ei noita asioita oikeasti tapahdu, samaan aikaan ja yhtenä päivänä! Kyllä tapahtuu, siksi otin todisteeksi jokusen kuvankin – 300-millisellä tosin.

Haukkapelto lokakuun alussa

Joutsenten ylilento

Haukkapellon kettu

Kettu keskittyi saalistukseen

Hiirihaukka tähystyspaikallaan

Sinne karkasi!

Vielä näkyy muuttavia västäräkkejä

Haukkapellolla saa peltopyyt olla varuillaan.

Harakka pakenee varpushaukkaa.

Pikkuvarpuset

Piekana ylittää peltoaukean.

Myös hanhien muutto on meneillään. Kuka laskee määrän?

Lisää joutsenia

Osa hanhista laskeutuu Kytäjärveen

Kivitasku ei ole kiirehtinyt muuttomatkalle.

Read Full Post »

Hyvä ystäväni ja urheilukaverini Vikke oli puhunut pitkään toiveestaan lähteä vaeltamaan Torronsuolle Tammelaan. Vielä keväällä en ollut asiasta innostunut, kun vasen polveni yhä vihotteli ja odotin pääsyä operoitavaksi. Sama oli tilanne myös reissukaverillani, mutta eri syystä. Elokuun lopulla molempien paikat olivat kunnossa ja päätimme tehdä retken Torronsuolle. Sopiva päivä löytyi eläkeläispappojen allakoista, ja sitten vain toivomaan, ettei vaelluspäivänä sataisi. En vielä paljasta, miten lopulta kävi. Aloin tutustua kohteeseen lainaamalla kirjallisuutta ja lukemalla blogeja Torronsuon retkistä. Tutkin karttoja ja panin mieleeni, että pitempi lenkki kannattaa kiertää vastapäivään, ja tuosta sitten muistetaan kääntyä vasemmalle. Sitä ja tätä pientä oli hankittava – sitähän oikein odotti pitkospuille pääsyä!

Olimme jo lähellä Forssaa. Eikö sitä Someron viittaa jo näy? Tuossahan on Somerontie, mutta viitta osoittaa Häiviälle? Mennään siitä! Päädyimme siis oikotietä haluamallemme tielle Forssa–Somero no. 282, ja Torronsuon P-paikka olisi edessä muutaman kilometrin päässä. Se löytyi hetken kuluttua ongelmitta. Opasteet eivät näytä olevan suomalaisten intohimo missään päin armasta maatamme. Eikä missään nimessä suolla! Monessa blogikirjoituksessa on tuotu esille Torronsuon opasteiden puute, ja sen epäkohdan mekin haluamme tuoda esille. Alkuvaihe 10 km:n vaelluksestamme meni hyvin, mutta puolivälissä tuli ongelmia. Ohitimme näet metsikkötaipaleella keskivälin taukopaikkamme Idänpäänkallion! Kalliolla olisi ollut paikallisten ylläpitämä upea laavu ja normaalinkokoinen näköalatasanne muillekin kuin huimapäille. Idänpäänkallion laavu olisi myös antanut hyvän suojan kesken vaelluksemme alkaneelle sateelle. Niin, se sade – se alkoi kuitenkin juuri puolivälissä retkeämme! Hörppäsimme puolivälin kahvit Härksaaren louhoksella, nostimme kaulukset pystyyn ja jatkoimme matkaa. Olimme viimeinkin taas suolla.

Pitkospuut kiiltelivät, ja vesi tippui lakin lipasta. Suunta eteenpäin oli selvä, kohtalaisen hyväkuntoisia pitkospuita oli hyvä astella, eikä kukaan ampunut kovilla kohti. Eihän tässä siis mitään hätää. Sorkkaeläinten jälkiä näkyi siellä täällä, mutta ei yhtään näköhavaintoa suon eläimistä tai suolla viipyilevistä linnuista. Ei kurkia, riekkoa tai kapustarintaa, suopöllöstä puhumattakaan. Turhaan olin opiskellut, miten riekko ja kapustarinta ääntelevät. Riekoksi en nyt kuitenkaan rupea! Pitkospuut veivät jo kohti suon reunamaa ja korpimetsää – reissumme olisi pian päätöksessään. Polku alkoi nousta koivikossa kohti Kiljamon näkötornia. Torni nousi 17 metrin korkeuteen, ja sinne nousimme mekin. Alhaalla nuotiopaikalla joimme vielä lämmikkeeksi kahvin loput ja mietimme, minkä arvosanan annamme Torronsuon kierroksellemme. Ei se ihan täyttä kymppiä saanut, mutta tiesimme, että kokemuksena tämänkin kierroksen arvo nousee vuosien mittaan. Itse asiassa, nyt kun päätän blogikirjoitustani, olen ihan myyty Torronsuolle. Keväällä uusiksi, kun suopursu kukkii ja levittää huumaavaa tuoksuaan!

Torronsuon opastaulu. Vikke sihtailee kännykkäkamerallaan.

Matka alkaa pitkospuilla.

Kohti Torron kylää.

Suolla ollaan.

Lähestytään Torron kylää.

Hiekkatieltä toiselle. 

Metsätaivalta hiekkateiden jälkeen.

Torronsuon hylätty Härksaaren louhos.

Louhoksen kiviainesta tarvittiin Someron Åvikin lasitehtaalle 1700-luvulla.

Evästauko louhoksella.

Pitkospuissa pientä fiksattavaa.

Opasteet.

Suolla taas, ja sitten alkoi sade.

Varovasti märillä pitkospuilla.

Kaarteita suolla.

Tammelan Torronsuo

Vaivaiskoivu

Sade yllätti sittenkin

Vikke

Pekka

Karpalot kypsyvät

Suon värejä nämäkin

Kiljamon näkötorni

Vikke kiipeää.

Ylhäällä tornissa.

Se lenkki oli siinä.

Read Full Post »

Isoisälle on nimetty oma silta, isoisänsilta! Oliko nimi ihan vain keksitty, vai mihin nimen antaminen perustui? Kyllä taustalla on tositarina, kuten monet helsinkiläiset tietävät: sillan nimi tulee Mustikkamaan isoisänniemestä, jonka nimi on saatu saaressa asuneesta kalastajasta, Viktor Wilhelm Wickmanista. Jälkeläiset antoivat nimen kallioiselle niemelle ja nimistötoimikunta taas antoi nimen itse sillalle. Komea, kevyen liikenteen 144 m pitkä kaarisilta, valmistui kesäkuussa 2016 Helsinkiin Mustikkamaan ja uuden asuinalueen Kalasataman väliseen salmeen. Olihan se käytävä katsomassa, miltä uusi silta näyttää ja tuntuu. Paikka ei ollut itselleni mitenkään vieras – lukemattomia kertoja on tätä, nyt sillan ylittävää salmipaikkaa katseltu Kulosaaren sillalta joko bussin tai henkilöauton ikkunasta, tai Kulosaaren siltaa pitkin kävellä lampsiessa. Eläkeläispappa löysi juuri sopivan raon helteisen kesän aikataulustaan ja otti päivätavoitteekseen Sörnäisten ranta-alueen!

Päätin kävellä keskustasta Kalasatamaan. Tästähän tuleekin siltojen päivä, koska mennessä tulen kulkemaan Pitkänsillan kautta, ja paluumatkan aion tehdä Hakaniemen sillan kautta. Nykyinen Pitkäsilta, joka ylittää Kaisaniemenlahden, on ehtinyt kokea valmistumisensa vuoden 1912 jälkeen monenlaisia vaiheita. Silta mm. kantaa yhä rosoisia arpia graniittisissa kyljissään muistona sisällissodasta, kun saksalaisten tykit moukaroivat Pitkääsiltaa ja punaisten joukkoja. Kovin pitkä tämä silta ei ole, mutta pitempi se on ja oli kuin aikoinaan toinen silta, joka yhdisti Siltasaarta pohjoisen suuntaan Kallion alueeseen. Hakaniemen torilla ei ennen vuotta 1897 kauppaa käyty, kun koko toria ei ollut olemassakaan – oli vain matala merenlahti. Nyt maistui matkalaiselle tukevalla torialustalla kahviteltan tarjoama kupillinen kuumaa ja tuhti lihapiirakka. Oli tankattava, matkaa oli vielä runsaasti edessä.

Jos seurassani olisi kulkenut 1800-luvun helsinkiläinen, olisin minä, muualla asuva ollut tällä kerralla oppaana matkalla kohti Kalasatamaa. Muukalaisella oli käytössään kartat ja netit, vanhalla stadilaisella vain muistikuvat, jotka olivat yli sadassa vuodessa muuttuneet rajusti. Vanhus ei Sörnäisten ranta-aluetta enää tunnistanut. Missä olivat kaikki ne idylliset pikkusaaret, joilla käytiin harvoja vapaa-aikoja viettämässä? Muinoin täällä todella oli oikea Sompasaari ja Hanasaari, oli myös pienemmät saaret: Nihti, Pannukakku ja Kana. Saaret ovat jääneet täyttömaan alle, saarten välisiä salmia ei enää ole, ei tuttua seuralaiseni muistamaa kiintopistettä tuolla kauempana, missä korkean puun latvassa näkyi kalasääsken pesä. Maisemat olivat muuttuneet oudoiksi, pohtisi suralaiseni. Mutta sade, joka oli alkanut jo Hakaniemen torilla yltyi yhä, kun lähestyin Kalasatamaa. Jatkoin eteenpäin, tulin jo Suvilahden alueelle. Tuska-festarin jäljiltä paikka oli mullin mallin ja Kalasataman jatkuva rakentaminen oli muuttanut alueen vaikeaksi suunnistaa. Viimein pääsin kohteeseeni Isoisänsillalle! Siinä se nyt oli. Poutapäivänä olisin viipynyt paikalla pitempään, käynyt myös Mustikkamaan puolella, etsinyt kuvakulmia sillasta ja kaupunkisiluetista. Nyt oli tärkeää päästä lähtemään ja löytää paikka, jossa kuivatella itseään. Tietäisikö seuralaiseni, jonkun läheisen kahvilan? En nähnyt seuralaistani enää? Käänsin sillalle ja merelle selkäni ja aloin astella rantatielle päin. Silloin en myöskään nähnyt, kun vanha kalasääski nousi korkeuksiin Hopeasalmen suunnalta painava saalis kynsissään.

Matka alkaa Unioninkadulta.

Graniittinen Pitkäsilta yhdistää Kruununhaan ja Hakaniemen.

Nykyinen Pitkäsilta valmistui vuosina 1910–1912. Taustalla Kruununhaan Siltavuorenpeger.

Pitkänsillan yhä näkyviä sirpaleiden ja ammusten jälkiä sisällissodan ajoilta.

Hakaniemen torin kukkamyyjä

Varpunen seurana torikahvilassa.

Kaupunkipyörien opastaulu Näkinsillalla

Sörnäisten rantatietä itään päin Lintulahden kohdalla.

Näkymä Suvilahden voimalaitoksille.

Suvilahden kaasukellot

Tuska-festivaali on päättynyt Suvilahden alueella.

Uutta Kalasataman asuinaluetta rakennetaan.

Isoisänsilta Kalasatamasta Mustikkamaalle (insinööritoimisto Pontek).Valmistui kesäkuussa 2016.

 

Hanasaaren voimalaitos.

Kalasataman maamerkki: Kuukkeli-teos (Villu Jaanisoon)

Hakaniemenrantaa

Hakaniemenrannan valkoposkihanhia

Hakaniemen silta idästä päin. Taustalla punatiilinen Yliopiston entinen fysiikan laitos.

Miina Äkkijyrkän lehmät Hakaniemen sillan pohjoispäässä

Pyöräilijä Hakaniemen sillalla

Hakaniemen silta ja Merihaka Pitkältäsillalta

Merihaan rakennuksia

Siltojen ja kadonneiden saarien kierros sulkeutuu ja päättyy Siltavuorenrantaan.

 

 

Read Full Post »

Older Posts »