Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Linnut’ Category

Isoisälle on nimetty oma silta, isoisänsilta! Oliko nimi ihan vain keksitty, vai mihin nimen antaminen perustui? Kyllä taustalla on tositarina, kuten monet helsinkiläiset tietävät: sillan nimi tulee Mustikkamaan isoisänniemestä, jonka nimi on saatu saaressa asuneesta kalastajasta, Viktor Wilhelm Wickmanista. Jälkeläiset antoivat nimen kallioiselle niemelle ja nimistötoimikunta taas antoi nimen itse sillalle. Komea, kevyen liikenteen 144 m pitkä kaarisilta, valmistui kesäkuussa 2016 Helsinkiin Mustikkamaan ja uuden asuinalueen Kalasataman väliseen salmeen. Olihan se käytävä katsomassa, miltä uusi silta näyttää ja tuntuu. Paikka ei ollut itselleni mitenkään vieras – lukemattomia kertoja on tätä, nyt sillan ylittävää salmipaikkaa katseltu Kulosaaren sillalta joko bussin tai henkilöauton ikkunasta, tai Kulosaaren siltaa pitkin kävellä lampsiessa. Eläkeläispappa löysi juuri sopivan raon helteisen kesän aikataulustaan ja otti päivätavoitteekseen Sörnäisten ranta-alueen!

Päätin kävellä keskustasta Kalasatamaan. Tästähän tuleekin siltojen päivä, koska mennessä tulen kulkemaan Pitkänsillan kautta, ja paluumatkan aion tehdä Hakaniemen sillan kautta. Nykyinen Pitkäsilta, joka ylittää Kaisaniemenlahden, on ehtinyt kokea valmistumisensa vuoden 1912 jälkeen monenlaisia vaiheita. Silta mm. kantaa yhä rosoisia arpia graniittisissa kyljissään muistona sisällissodasta, kun saksalaisten tykit moukaroivat Pitkääsiltaa ja punaisten joukkoja. Kovin pitkä tämä silta ei ole, mutta pitempi se on ja oli kuin aikoinaan toinen silta, joka yhdisti Siltasaarta pohjoisen suuntaan Kallion alueeseen. Hakaniemen torilla ei ennen vuotta 1897 kauppaa käyty, kun koko toria ei ollut olemassakaan – oli vain matala merenlahti. Nyt maistui matkalaiselle tukevalla torialustalla kahviteltan tarjoama kupillinen kuumaa ja tuhti lihapiirakka. Oli tankattava, matkaa oli vielä runsaasti edessä.

Jos seurassani olisi kulkenut 1800-luvun helsinkiläinen, olisin minä, muualla asuva ollut tällä kerralla oppaana matkalla kohti Kalasatamaa. Muukalaisella oli käytössään kartat ja netit, vanhalla stadilaisella vain muistikuvat, jotka olivat yli sadassa vuodessa muuttuneet rajusti. Vanhus ei Sörnäisten ranta-aluetta enää tunnistanut. Missä olivat kaikki ne idylliset pikkusaaret, joilla käytiin harvoja vapaa-aikoja viettämässä? Muinoin täällä todella oli oikea Sompasaari ja Hanasaari, oli myös pienemmät saaret: Nihti, Pannukakku ja Kana. Saaret ovat jääneet täyttömaan alle, saarten välisiä salmia ei enää ole, ei tuttua seuralaiseni muistamaa kiintopistettä tuolla kauempana, missä korkean puun latvassa näkyi kalasääsken pesä. Maisemat olivat muuttuneet oudoiksi, pohtisi suralaiseni. Mutta sade, joka oli alkanut jo Hakaniemen torilla yltyi yhä, kun lähestyin Kalasatamaa. Jatkoin eteenpäin, tulin jo Suvilahden alueelle. Tuska-festarin jäljiltä paikka oli mullin mallin ja Kalasataman jatkuva rakentaminen oli muuttanut alueen vaikeaksi suunnistaa. Viimein pääsin kohteeseeni Isoisänsillalle! Siinä se nyt oli. Poutapäivänä olisin viipynyt paikalla pitempään, käynyt myös Mustikkamaan puolella, etsinyt kuvakulmia sillasta ja kaupunkisiluetista. Nyt oli tärkeää päästä lähtemään ja löytää paikka, jossa kuivatella itseään. Tietäisikö seuralaiseni, jonkun läheisen kahvilan? En nähnyt seuralaistani enää? Käänsin sillalle ja merelle selkäni ja aloin astella rantatielle päin. Silloin en myöskään nähnyt, kun vanha kalasääski nousi korkeuksiin Hopeasalmen suunnalta painava saalis kynsissään.

Matka alkaa Unioninkadulta.

Graniittinen Pitkäsilta yhdistää Kruununhaan ja Hakaniemen.

Nykyinen Pitkäsilta valmistui vuosina 1910–1912. Taustalla Kruununhaan Siltavuorenpeger.

Pitkänsillan yhä näkyviä sirpaleiden ja ammusten jälkiä sisällissodan ajoilta.

Hakaniemen torin kukkamyyjä

Varpunen seurana torikahvilassa.

Kaupunkipyörien opastaulu Näkinsillalla

Sörnäisten rantatietä itään päin Lintulahden kohdalla.

Näkymä Suvilahden voimalaitoksille.

Suvilahden kaasukellot

Tuska-festivaali on päättynyt Suvilahden alueella.

Uutta Kalasataman asuinaluetta rakennetaan.

Isoisänsilta Kalasatamasta Mustikkamaalle (insinööritoimisto Pontek).Valmistui kesäkuussa 2016.

 

Hanasaaren voimalaitos.

Kalasataman maamerkki: Kuukkeli-teos (Villu Jaanisoon)

Hakaniemenrantaa

Hakaniemenrannan valkoposkihanhia

Hakaniemen silta idästä päin. Taustalla punatiilinen Yliopiston entinen fysiikan laitos.

Miina Äkkijyrkän lehmät Hakaniemen sillan pohjoispäässä

Pyöräilijä Hakaniemen sillalla

Hakaniemen silta ja Merihaka Pitkältäsillalta

Merihaan rakennuksia

Siltojen ja kadonneiden saarien kierros sulkeutuu ja päättyy Siltavuorenrantaan.

 

 

Read Full Post »

Juhannuksen sää oli mitä oli. Ei kai siitä sen enempää. Jos perheen teinejä ei saa nyky-Suomessa enää houkuteltua mökkeilemään, ei kolea, tuulinen ja sateinen sää asiaa yhtään paranna. Tiukkaa tekee vanhemmillakin impivaarassa hääräily, jos jo matkalla ulkohuussiin märkä kuusenoksa lyö swingin otsaasi ja uusi kesähattusi singahtaa kosteaan heinikkoon. Sinne meni silmälasitkin, muuten! Mutta sitten taas toisaalta … Kuvitellaan, että aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta; se on jo kaartanut parhaaseen positioon etelänsuunnan kuusikon takaa ja paistaa täysillä uusien määräysten mukaisille rantalaiturin höylälaudoille. Aamukahvit on juotu ja tiskit tiskattu. Kesähittiä tapaillen availlaan makuualustoja leppeässä, lämpimässä tuulessa keinahtelevalle laiturille; pajulintu visertelee (sekin) rantalepän latvuksissa ja pankkitilillä on kaikki okei. Ehkä se silloin menisi. Toivonko liikaa? Voi olla – vähempikin kyllä riittäisi, vaikka vain se aurinko ja lämpö!

Monet asiat ”on pienestä kii”. Kesäkuussa on ollut lämpimiäkin päiviä, mutta sellaisia ei nyt vain saatu juhannukseksi. Entä kuka vielä muistaa kolean kevään? Sitä se todella oli, ja jäljet näkyvät luonnossa. Tammelan kunnan metsäteitä kävellessäni en juhannuksen aikana nähnyt yhtään päiväperhosta, metsälintujakin näin vain muutamia ja koin sellaisenkin ihmeen, että valkovuokko oli vielä paikoin voimissaan juuri kukkimistaan aloittavien vanamoiden kanssa. Syrjäisellä ja hiljaisella metsätiellä oli sen sijaan muuta elämää. Ensin ohitseni pyyhälsi nuori nainen juoksutrikoissaan, ja ehti ihmetykseltään huikata ”onks täällä muitakin?”. Hetken päästä kuulin taas ääniä takaani. Ei, se ei ollut kehrääjä eikä kiitäjäperhonen, vaan maastopyörällään vinhasti polkeva nuori mies. Ohitti kirjoittajan eleettömästi, mutta vauhdilla. Takaisin mökille astellessani oli tiellä jo ruuhkaa: kolme neitokaista käveli kohti kepeästi rupatellen ja kohdallani iloisesti tervehtien. En tiettävästi ollut tehnyt minkäänlaisia juhannustaikoja, olin vain tullut metsän rauhaan, metsän aromeja haistelemaan ja juhannuksen kasvitilannetta päivittämään.

Metsätiellä voi (häiriötekijöistä huolimatta) fundeerata kaikenlaista. Työelämästä pois hypänneenä ja ns. täysin palvelleena on kirjoittajalla yhä hetkittäin vaikeuksia sopeutua uuteen elämäntilanteeseensa. Tauti on kyllä jo vähän hellittänyt. Eläkkeelle siirtymisen kynnyksellä lueskelin monia elämäntaito- ja elämäntapaoppaita, jotka pyrkivät valmentamaan ihmistä leppoisiin eläkepäiviin. Yksikään näistä kirjoista ei oikein puhutellut – eikä antanut räätälöityjä ohjeita. Erään oppaan kirjoittaja jopa kertoi suoraan, että hän kirjoittaa ja luennoi eläkkeelle siirtymisestä vielä vuosia, kun ei oikein tiedä, mitä itse tekisi siirtyessään eläkkeelle! Siinä sitä ollaan. Näitä miettiessäni hyppäsin hetkeksi pois suolammelle meneviltä pitkospuilta, kait kuvaamaan vielä kukkivia suopursuja. Sitten se tapahtui. Hups! Saappaani meni koko mitaltaan upottavaan kohtaan, ja oli kova työ saada sekä jalka että saapas pois turpeen otteesta. Onnistuin lopulta – ja samalla sain päähäni oivallisen elämänohjeen (lainan kylläkin), joka toimii niin eläkeläisellä, työn uuvuttaneella kuin nuoremmallakin – riittää, kun selviydytään!

Kesäniitty

Niittykirvinen, poikanen

Nuokkuhelmikkä

Niittyhopeatäplä (10.6. Tammela)

Lato ja lupiinit

Metsäkurjenpolvi, juhannuskukka

Karttaperhonen (19.6. Hyvinkää)

Punaisen talon räkättirastas hautoo. Teki pesän ikkunan lipalle melko myöhään.

Summer dream

Juhannusaaton kuikkapari

Vuorikaunokki. Ehkä siirtynyt puutarhan perennapenkistä tienviereen.

Vihervarpunen, koiras. Vuosi 2017 ollut hyvä vihervarpusille.

Ritariperhonen (17.6.Tammela)

Vanamoja! Ne ensimmäiset juuri juhannukseksi.

Juhannuspäivän saniainen

Kellot alkavat kukkia (harakankello).

Pajulintu tervehtii ohikulkijoitaan.

Vielä kukkii valkovuokko

Juhannuspäivänä suolla

Karhunsammal

Kukkiva lakka

Suopursut

Tupasvilla

Suolammen männyt

Read Full Post »

Muuttuuko suhde mökkiin ja mökkeilyyn, kun ihminen vanhenee? Säilyykö työleirin askareet yhtä rankkoina vuodesta toiseen, vaikka ikämittarin viisari lähestyy jo punaista? Eikö ole säädetty mitään koetta tai tutkintoa, jolla todistettaisiin ikääntyneen kykeneväisyys mökin lukuisiin koordinaatiota, raakaa voimaakin ja kognitiivis-behavioraalisia avuja edellyttäviin tehtäviin? Ja jos saunan tulipesä pitäisi sytyttää ylhäältä päin, niin en enää oikein tiedä! Alkuvuonna, mökkikauden lähestyessä olen alkanut pohtia mökkeilyn mielekkyyttä ja kuulostelen, miten tulisi suhtautua alkavaan uuteen mökkikauteen. Vaimoni ei näytä käyvän samanlaista itsetutkiskelua mökin suhteen kuin kirjoittaja – hän on jo helmikuussa pakannut ensimmäisen mökkikassimme, jossa on ainakin uudet pussilakanat, tuikkukynttilöitä ja … uusia mausteitakin näyttäisi olevan. Lukijan ei pidä kuitenkaan luulla, että olisin jotenkin haluton suuntaamaan hiirenkorvien aikaan kesäpaikkaamme, ja että olisimme luopumassa pian 30 vuotta jatkuneesta kesänviettotavastamme. Kirjoittaja nyt kyseenalaistaa monia muitakin asioita – no, kuten biokäymälän erinomaisuuden verrattuna ikiaikaiseen ja nerokkaaseen yhden pytyn makkijärjestelmään.

Jokin sattuma ohjasi nuoren perheen vuonna 1989 Tammelan kuntaan, pienehkön idyllisen Heinijärven rantaan. Järven rannalle pystytettyjen kahden hirsirakennuksen silloiset omistajat halusivat myydä mökkinsä. Kaupat tehtiin Harri Holkerin hallituskaudella. Vuodet vierivät, ja mökin säännöllisiä käyttäjiä olivat enää perheen vanhemmat, ja lapset tai lapsenlapset tulivat mökkivieraiksemme. Vuodet vierivät edelleen. Mökin pihaa kunnostettiin, pihakalusteita rakennettiin, kattoa uusittiin, mökkiä maalattiin, saunan lattia uusittiin, laituri no. 3 valmistui, hirsiä vaihdettiin saunamökkiin, sepeliä ja hiekkaa kärrättiin mökkipoluille – ja viimein, sähköistyksen myötä, saatiin mökille aivan uusi mukavuus- sekä turvallisuustaso. Kaasukamina sai siirtyä takavasemmalle ja sen mukana myös pelot kaasuonnettomuudesta. Kyllä maalla on mukavaa, kun tarpeen tullen on tarjolla paikallisia rakennusammattilaisia, on Reiskaa ja Manua osaavine käsineen. Pitkään jurnuttanut saunan ovi toimii nyt hienosti, ja saunaan voi kulkea taas normaaliasennossa. Ihan koko painollaan saa astua korjatun kuistin lankuille. Alkaneelle kesäkaudelle on luotu tukeva pohja.

Eläkeläispari viettää paljon aikaa yhdessä, varsinkin mökkiympäristössä. Miten kullekin järjestää tärkeää omaakin aikaa? Mökillä en voi suunnata kunnan kirjastoon antaakseni vaimolleni hänen kaipaamansa aamurauhan, vaan, kohtalaisen uutena keksintönä(!), lähden reppu selässä ja kamera kaulalla maantiesuolalle ja metsän aromeille tuoksuvalle mökkitielle omille tiedusteluretkilleni. Sopii minulle ja teen lenkkini hyvillä mielin, kun mökkituvan pöydällä odottaa vaimoa itse valmistamani, kohtalaisen monipuolinen aamuateria. Aamulenkeilläni tapaan paljon uusia ystäviä. Eivät ne tule hiekkatiellä vastaan, vaan pysyttelevät enimmäkseen tien vierustan puissa: lepissä, koivuissa ja pihlajien oksilla. Tiedän aika tarkalleen, mistä alkaa kuulua lehtokertun tai mustapääkertun laulu, missä lahopuussa on hömötiaisen pesä, missä lennähtelevät rastaat tai missä viherpeipot ja -varpuset. Ruokokerttusen kanssa meillä on vielä tekemistä luottamuksen rakentamisessa – lintu ei halua näyttäytyä, vaan lähettää reppumiehelle kiukkuisia säksätyksiään pajupusikon suojasta. Viime viikonvaihteessa oli mökkiläisillä kaikki planeettojen asennot kohdallaan, ja sääkin yllätti – mökkitiellä oli suorastaan kuuma. Tiellä luikerteli komea vaskitsa, jota pysähdyin toisten mökkiläisten kanssa katselemaan. Harmittomiahan nuo liskot ovat; niitä emme pelkää, mutta myrkkykäärmeet ovat eri juttu. Älkää vain luikerrelko paratiisiimme – mökin ihmemaahan!

Keväiset rantapuun lehdet

Kesäkuinen aamu mökillä

Veden välke ja naapurin laituri

Metsätähdet

Mökkitien punainen tupa

Punaisen tuvan omenapuu kukkii

Pesä pesän päällä; taloudellista asumista. Ylimpänä hautoo räkättirastas.

Räkättirastaan poikaset ovat kuoriutuneet. Nälkä on kova!

Mustapääkerttu (vas.) ja lehtokerttu. Saman purolehdon lintuja.

Suo-orvokki

Pyydys

Heinijärven pohjoispään rantaa, ruokokerttusen aluetta.

Hopeatäplä (vas.) ja metsänokiperhonen

Tyynen järven suppaaja

Lokkikivet

Mesimarja kukkii

Mökkitien varren vihervarpunen, naaras

Hömötiainen pesäkelonsa lähellä

Nyt on kiire ruoanhakuun

Laulurastas piilottelee

Mustarastaat

Mustarastas vetää parastaan

Tienvarren lemmikit

Manun savusauna lämpiää launtain iltapäivällä

Metsäkurjenpolvi. Vieläkö kukkii juhannuksena?

Mökkitien vaskitsa

Puntarpäät

Pihapönttömme vakiovuokralainen kirjosieppo

Järvellä pesivä laulujoutsen iltakierroksellaan

Heinijärven kesäilta

 

Read Full Post »

Joku oli suututtanut säidenhaltijan. Toukokuu 2017 oli ollut ennätyskylmä, ja etelässäkin tupsahteli satunnaisia lumikuuroja aina kuun puoliväliin asti. Snellmaninpäivänä sää näytti viimein vähän lämpenevän, mikä tuskin kuitenkaan johtui 1800-luvulla vaikuttaneesta fennomaanista, kirjailijasta ja valtio- sekä finanssimiehestä. Ei, äidit olivat saaneet muutoksen aikaan – ei vain sopinut, että äitienpäivänä, kuun neljäntenä liputuspäivänä, enää puhaltaisi kylmät tuulet. Äitienpäivänä syödään makeita kakkuja patiolla, johon paistaa lämmin aurinko, ja tuulella on nopeutta enintään 2 m/s. Kun äitienpäivä on lähtöisin Yhdysvalloista, voisi ajatella, että meilläkin kaikki päivään liittyvä on suurta. Täällä kuitenkin eletään omalla tavallaan. Suuruutta toki löytyy – sitä edustaa kaikki maan äidit ja äitien uhrautuvaisuus, niidenkin äitien, jotka eivät ole koskaan saaneet kutsua presidentinlinnaan.

Lehdet avautuvat

Luonnon tapahtumien seuraaminen kiinnostaa suomalaisia. Toukokuussa, juuri äitienpäivän alla, tapahtuu luonnossa paljon. Moni muuttolinnuista on palannut tutuille reviireilleen; on alkanut tiivis parinetsintä- ja pesintävaihe. Nopeimmilla vesilinnuilla on jo poikaset, vuokot ovat nousseet kukkimaan ja puiden silmut kasvavat nopeasti aueten viimein kukinnoiksi tai hennoiksi lehtien aluiksi. Helsingin yliopiston entinen kansleri Risto Ihamuotila on eräs julkisuuden henkilö, joka seuraa aktiivisesti luonnon tapahtumia. Onpa hän tehnyt harrastuksestaan kirjankin ”300 kasvia Suomen luonnossa”. Niin hänelle kuin itsellenikin, on tullut tavaksi tarkkailla, milloin tuomi on kukassa. Vanhoissa koulukirjoissa tuomen sanotaan kukkivan toukokuun lopulla, mutta Ihamuotilan 50 vuoden kirjanpidon mukaan aikaisin kukinta on tapahtunut jo 4. toukokuuta. Tänä vuonna ei vielä äitienpäivänä saada nuuhkia tuomen hienoa tuoksua, kuten usein lämpiminä keväinä. Luontoäiti ei kiirehdi tänä keväänä.

Etelänkevätesikko, ensimmäisiä kukkijoita etelä-Suomessa.

Lanttuperhonen kevättaskuruohon kukinnolla

Peltokortteet

Punarinta

Ensimmäiset valkovuokot lämpimällä rinteellä

Mietin, mikä mahtoi olla oman äitini suhde luontoon? Entä isoäitieni? Rantasalmella syntynyt isänäitini asui suuren osan elämästään Helsingin Käpylässä paritalon puolikkaassa ja sai tuntumaa luonnon tapahtumiin sekä vuoden kiertokulkuun hyörimällä oman talonsa takapihan kasvimaalla ja puutarhassa. Me lapsenlapset taas saimme tuntumaa aina hyväntuulisen isoäitimme tiukkaan puoleen: ymmärsimme hyvin selvästi, ettei puutarhan vadelmiin saanut koskea. Ne, kaikkein kiinnostavimmat ja isoimmat marjat, oli määrä säästää juhlapäiviin! Kaikkea muuta sai syödä niin paljon kuin vatsa veti. Toinen mummoistani, nuorena leskeksi jäänyt äidinäitini oli kaupunkilainen; Helsingissä syntynyt ja kantakaupungissa suurimman osan elämäänsä asunut. Luulen, että Arkadiankatua pitkin kävellessään vakavanpuoleinen äidinäitini antoi välillä katseen nousta kadunvarren lehmuksiin ja tunnisti oksalla laulavan pikkulinnun. Ehkä äidinäitini kierteli paljonkin Mechelininkadun toisella puolella Väinämöisen puistossa, Hietaniemessä tai Lapinlahdessa ja oppi tuntemaan koko joukon puiden ja pensaiden siivekkäitä? Oma äitini ei saanut elää pitkää elämää, mutta tiedän hänen viihtyneen luonnossa. Kasvit, kasvienkeräys ja luonnonkukat olivat hänelle tärkeitä. Kun äidilläni vielä terveyttä riitti ja perhe oli yhteisillä lomilla vuokramökeillä ja maatiloilla Vihdissä, Saimaan rannalla tai Verlassa, ei häneltä varmaan mitään puuttunut. Tai no, kerran Vihdin täysihoitolalomamme pyöräretkellä äitini pyörästä puuttuivat jarrut. Istuin pyörän tarakalla ja tunsin, kuinka vauhti kiihtyy – parivaljakkoa vietiin hurjaa vauhtia kohti ojaa! Sillä kerralla jätimme luonnonkukkien keruun, keräsimme vain itsemme ojasta takaisin pölyiselle maantielle. Miten ihmeessä siitä rytäkästä selvittiinkään? Äideillä on se jokin – luontoa ainakin!

Helsingin Malmin hautausmaalla yhdessä vaimoni kanssa. Äidit ja isoäidit saavat ruusunsa.

Ruusut maassa vanhempieni haudalla

Helsingin Malmin hautausmaata

Äidinäitini haudan skillat saavat seurakseen valkoisen ruusun

Hautausmaan naaraspeippo

Hautojen mustarastaat

Mustarastas ja orvokit

Alastomat rungot ja oksat

Helvi-äitini 1950-luvun alussa kotimme takapihalla Espoon Leppävaarassa

Vasemmassa kuvassa isänäitini Bertta (vas. hlö) näyttelyharrastuksensa parissa mahdollisesti Savonlinnassa, todennäköisesti 1910-luvun alussa. Oikeassa kuvassa äidinäitini Linnea miehensä Eino Davidin kanssa 1920-luvun paikkeilla.

Read Full Post »

Pääsiäisen aika on merkinnyt kirjoittajalle jo vuosien ajan tervetullutta vapaata ja rauhoittumista arjen askareista sekä velvotteista. Työvuosina pääsiäistauko oli vielä merkityksellisempi kuin nyt eläkeläisenä, kun kukaan ei ammattiosaamistasi kaipaa eikä viikonpäivissä ole mitään eroja. Ilman seinäkalenterin päiväyksiä ei tietäisi missä mennään, ja itse päiväohjelmat ovat kuin luovuutensa hukanneen ohjelmatoimiston ideapankista. Olisi edes … Huomaan vaimoni tulleen katselemaan, miten kirjoitukseni etenee ja kuulen tuoreen kommentin: ”Eipäs nyt ruveta kyynisiksi!”. Minäkö kyyninen, yritin vain huumorilla aloittaa? Asiaan sitten. Rauhoittuminen ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö voisi ja saisi yhä luonnossa käydä ja ruumiinkuntoa hoitaa – semminkin kun se ohjelmatoimisto ei tähän hätään muuta pystynyt keksimään. Kyllä se minulle sopii, luonnossa remuaminen, mutta välillä itsekin aprikoin, voisiko sen tilalla, tai rinnalla, olla jotain muutakin? Taisin unohtaa kysymyksen yhtä nopeasti kuin sen esitin.

Luontoihmisen sopii hyvin asua Hyvinkään tapaisessa pikkukaupungissa, jossa metsäpolut odottavat vain lyhyen pyöräily- tai automatkan päässä taajamasta. Laajat peltoaukeat avautuvat nekin heti kaupunkia sivuavan moottoritien länsipuolella. Näistä Usmin ja Kytäjän pelloista on viime vuosina tullut isojen muuttolintujen suosimia levähdyspaikkoja – nähtävää on riittänyt alkukevään moniksi viikoiksi. Koleasta säästä huolimatta kevät on vaivihkaa edennyt ja pohdin, olisiko Kytäjärvi jo jäistä vapaa? Silloin olisi luontoharrastajilla vesilintujen paikka! Kun ensimmäisenä pääsiäispäivänä astelin Kytäjärven maapadolle, järvi todella lainehti vapaana, ja ympärilläni lenteli satoja sorsalintuja: sinisorsia, haapanoita, taveja, jouhi- ja lapasorsia. Vesilintujen keväinen lentonäytös oli täydessä vauhdissaan taustakulissien vaihtuessa auringonpaisteesta tummiin pilviin ja lumikuuroihin. Toinen pääsiäispäivä oli aurinkoisempi, mutta lintuja tuntui olevan vähemmän kuin edellisenä päivänä. Joko osa altaan vesilinnuista jatkoi matkaansa pohjoisemmaksi, lopullisille pesimäalueilleen? Hei, tuolta kaukaa lähestyy parvi lintuja. Mitä ne oikein ovat? Kuoveja! Monikymmenpäinen kuoviparvi järjesti aamun yllätyksen ja hoiti päivän avausnumeron tyylikkäällä ylilennollaan.

Pääsiäispäivien lämpötila nousi juuri ja juuri plussan puolelle. Padolla kävi yhä ankarampi viima. Olin passipaikalla yksin pitkät tovit; joitakin lenkkeileviä pariskuntia ohitti kuvaajan kiireellä ja nopeasti tervehtien. Lopulta sain kaveriksini tuoreen Facebook-tuttavani Jounin, joka tuli myös kuvaamaan runsaslajista vesilintujoukkoa. Maiseman avaruus, auringossa välkehtivä järvi, sininen taivas, jylhät kalliot etäämpänä, joita vasten kaartelevien vesilintujen kirkkaat värit korostuivat … Hiljaisuus. Tunnelma oli hetkittäin kuin kaukaa vaarojen maisemasta, Lapistakin.

Oi, oppi ottakaatte joutsenista!
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
On meidän rannoillamme rauhallista
ja turvaisa on rinne tunturin.

(Runosta Lapin kesä, Eino Leino, Kangastuksia, 1902)

Takatalven uhkaa Kytäjärvellä

Haapanat ja tavit

Laulujoutsenet

Joutsenet laskeutuvat

Kartanon rantaa

Vesilintuja

Tavit

Jouhisorsat

Sinisorsat lumipyryssä

Kytäjärvi 2. pääsiäispäivänä 2017

Yön aikana järvi jäätyy uudelleen

Kuovit

Padon vartija

Kurjet järven yllä

Haapanat

Lintukaverini Jouni sihtailee joelle

Lapasorsat ja alimpana tavit

Laulujoutsenet

Laulujoutsen ohittaa läheltä

Naurulokki patoaltaan yllä

Lumikuuro tavoittaa pian Kytäjärven

Read Full Post »

Voisiko olla niin, että tauti pahenee vuosi vuodelta? Tjaa, enpä ole oikein ajatellut koko asiaa, pitäisikö? Taudin nimi on ”aamuvarhaisella karkaaminen vällyjen välistä” – vai olisiko parempi nimi ”kevätpellon seisaus”. Sinne pellonreunalle eläkeläispolo hilaa itsensä päivittäin aina siitä lähtien, kun kevään ensimmäiset laulujoutsenet ovat laskeutuneet lumisille sänkipelloille. Isoja lintuja on päästävä näkemään, kuulemaan ja seuraamaan. Kauan eivät joutsenet saa pellon kosteikkoa itsellään pitää, vaan joukkoon alkaa työntyä monenkirjavia hanhiporukoita. On kanadanhanhea, metsä- ja tundrahanhea. Joskus voi joukossa matkustaa myös muutama merihanhi tai jopa lyhytnokkahanhia. Sitten, jossakin välissä loppukevättä näytelmä ja torvien töräyttely on ohi. Enää vain muutama laulujoutsennuorukainen viipyilee oraspelloilla osaamatta päättää jatkaako matkaa vai ei – ja lintuharrastaja on ihmeissään, mihin seuraavaksi energiansa suuntaa. No, jäähän etelän pelloille ja metsiin toki vielä suurin osa Suomen lintulajistosta. Hyvinkään Kytäjän pelloista on tullut mainio lintujen kevätmuuton seurantapaikka. Jos klassikkoteos Lintuopas (Svensson, Mullarney, Zetterström) on opiskeltu perusteellisesti, voi arkailematta astua savipellolle kokeneempien lintuharrastajien ja bongareitten joukkoon. Kun osaat erottaa kiljuhanhen ja tundrahanhen, voit jo melkein uskaltautua puhumaan tosiharrastajien kanssa.

Alkukevään sää saattaa olla mitä vain, ja päivän aikana säätyyppi voi nopeasti muuttua. Meteorologien hehkuttama lämpöpiikki kannattaa myös jättää omaan arvoonsa. Kun pellonreuna kutsuu, ota päällesi kaikki mahdollinen vaatetus, mitä jaksat päälläsi kantaa. Ei, ei tavallisia käsineitä, vaan lämpöisimmät rukkaset! Pellolla tuulee aina. Mutta olipa sää sitten mikä hyvänsä, kyllä siellä maastossa aina jotakin tapahtuu. Kuulitko, tuosta suunnasta kuului hanhien ääniä. Nyt ne tulevat! Ja ne tulevat yllättävän nopeasti. Valokuvaajan kannattaa laittaa kameraansa asetukset paikoilleen hyvissä ajoin, muuten monet hienot tilanteet on missattu. Viime lauantaina näin jotakin erikoista. Huomasin tyhjän peltoalueen nurkkauksessa yksinäisen joutsenparin. Niiden lähellä liikkui jotakin ruskeaa … Katselin kameran etsimestä, mitä siellä tapahtuu. Joutsenten luokse asteli kaksi metsäkaurista. Ne kulkivat joutsenten välistä ja katselivat selvästi kiinnostuneina pellon uusia valtaajia. Kauriiden ohimarssi sujui tyylikkäästi. Olin sitä todistamassa omalta pellonreunan aitiopaikaltani.

Keväinen joutsenpelto

Taivas täyttyy uusista tulijoista

Tundrahanhia (vas.) ja metsähanhia (oik.)

Laulujoutsenet

Hanhet laskeutuvat

Aina vain lisää tulijoita

Hanhet ovat laskeutuneet

Joutsenet ja kurki

Kanadanhanhet ja laulujoutsenet

Pajunkissat

Kottaraiset

Sinitiainen

Töyhtöhyypät taivaltaa

Laskutelineet auki!

Sinisorsat ja tundrahanhet

Tulossa ollaan!

Tulijoilla on kerrottavaa

Telkät

Uusia tulijoita riittää

Töyhtöhyyppien soidinmenot

Tundrahanhet

Nyt on pellolla kuhinaa

Joutsenet ja hanhet

Joutsenpari

Kukin tavallaan, niin töyhtöhyypätkin

Kurkikin kurvaili pellon yllä

Mahtuuhan tänne vielä?

Nuoria ja aikuisia

Metsähanhia pajupusikon takaa

Metsäkauriit

Metsäkauris tutustuu joutseniin

Uljaita lintuja!

Read Full Post »

Bussi lähti juuri ajallaan kohti Helsinkiä. Kruisailuni pääkaupungissa oli saava taas yhden tilastomerkinnän helmikuisesta perjantaista. Teen yleensä reissuilleni hyvin tarkat askelmerkit; usein jopa piirrän reittikartan paperille ja ruksaan siihen kohteet, joissa pysähtelisin. Liian tarkka ohjelma ei tietenkään ole kovin viisasta – täytyy jäädä aikaa ja tilaa luovuudelle sekä ohjelmamuutoksille. Voi muuten käydä niin kuin entiselle myyntiedustajalle, jolla oli vain oma myyntipuhe. Puhe oli saatava kelattua keskeytyksettä alusta loppuun kaikkine kalvoineen. Laput silmillä ja korvilla, oma setti valmiiksi. Ei ihme, jos ei tullut onnistumisia ja tulosta – kuulijat poistuivat heti, kun viimeinen kalvo oli mapitettu kansioon. Laskettelin nastakengissäni mieli avoinna kohti Viiskulmaa ja edelleen kohti merenrantaa. Päivän tavoitteeni oli tällä kertaa aika väljä, ja toisaalta melko korkealla: olin tullut katsomaan merikotkaa Kaivopuiston rantaan. En mitenkään voinut olla varma kohtaamisestamme, mutta kun merikotkan poikasia syntyy maahamme jo lähes 500 yksilöä vuodessa ja jopa Helsingin alueella lentelee ainakin yksi pesivä merikotkapari, ei mahdollisuuteni ihan huono olisi. Vuosi sitten, Uunisaaren kohdalla merikotkan näinkin, ja hyvin läheltä, mutten ehtinyt saada kameraa repustani. Nyt olin valmistautunut paremmin.

Jo ennen rantaa ohjelmaani tuli monia muutoksia. Johanneksen kirkon paikkeilla vastaantulevan koiranulkoiluttajan toinen koira alkoi kiinnostua toppahousuistani, tosin vain nuuhkimalla niitä. Olihan siinä pysähdyttävä ja taputeltava tuttavuutta tekevää isokokoista koiraa. Samalla tuli hoidettua koiran emännän kanssa jo päivän neljäs small talk (tätä ennen: katujenhiekoittaja, bussikuski ja Kampin terminaalin WC-ääni). Luulin, että small talk ei ole vahvinta aluettani, mutta pian huomasin hoitavani viidennen session ihan englanninkielellä! Kuvasin Eiranpuiston paikkeilla upeaa jugendhuvila Villa Johannaa, ja sitä samaa teki lähelläni ulkolainen nuori neitonen. En muista, kumpi keskustelun avasi, mutta ei se jutustelu huonosti mennyt. Harmitti vain, kun en muistanut tunnetun huvilan suunnittelijan nimeä. Se olisi pitänyt muistaa, kun iltalukemisenani oli ollut jo useita viikkoja kirja ”Helsingin jugendarkkitehtuuri 1895–1915” (Moorhouse, Carapetian, Ahtola-Moorhouse). Karttaani oli ruksattu muitakin jugend- tai arvorakennuksia kuin Villa Johanna siltä varalta, etten kotkaa tai muita siivekkäitä eteläisessä Helsingissä näkisi. Kuinka sitten kävikään?

Aivan Merisatamanrannassa oli jotakin meneillään … Siellä oli puu ja sen ympärillä kaksi miestä pitkine putkineen. Haa, tuolla on varmaan jotakin mielenkiintoista, ei kun sekaan vaan! Kahlattuani lumivallien läpi tapahtumapaikalle suuntasin myös oman teleni kohti korkeuksia ja vasta sitten kysyin kaveruksilta, mitä mahdamme kuvata. Keskustelu avautui ja vapautui vähitellen, pikku pakkasesta ja viimasta huolimatta. Sain kuulla kuvaavani pikkukäpylintua ja sen lajisukulaista kirjosiipikäpylintua! Ymmärsin, että tuolla käpyjen seassa piilottelee tosi kova harvinaisuus. Muistinkin, että kirjosiipikäpylintu oli saanut mediassakin kovaa huomiota. Olihan se upeaa päästä siivellä mukaan ainutlaatuiseen tapahtumaan. Sain melko hyviä kuvia molemmista käpylinnuista, mutta mietiskelin, että kotipihan värikäs viherpeippo ja siitä ottamani kuvat aamun valossa säväyttävät itseäni ihan yhtä paljon! Ei taida lintujen bongaus olla minun juttuni – lintuharrastus ja lintujen kuvaaminen on toinen asia. Lähteä nyt kiireellä toiselle puolelle maata jotakin erikoisuutta tapaamaan – elämänpinnaa hakemaan, kun käsky käy. Oli lohduttavaa huomata, että paikalla jo olleet kuvaajat ottivat hekin asian melko rauhallisesti. Tavallisten kuolevaisten tapaan he pian sulkivat kameransa ja kertoivat menevänsä kahvikupposen äärelle itseään lämmittelemään. Ei kai tosibongari sellaista tekisi? Jättäisi leikin kesken?

Kuvakulma Johanneksen kirkon luona

Kuvakulma Johanneksen kirkon luona

Eiran tunnettuja jugendrakennuksia: Villa Johanna (oik.) ja Eiran sairaala (vas.)

Eiran tunnettuja jugendrakennuksia: Villa Johanna (oik., suunn. Selim A. Lindqvist) ja Eiran sairaala (vas.)

Eiranpuiston eteläreunan rakennuksia

Eiranpuiston eteläreunan rakennuksia

Villa Ensi

Villa Ensi

"Bongaripojat" Merisatamanrannassa

”Bongaripojat” Merisatamanrannassa

Kirjosiipikäpylintu, naaras

Kirjosiipikäpylintu, naaras

Pikkukäpylintu

Pikkukäpylintu, naaras

Merikadun rakennuksia Uunisaarelta

Merikadun rakennuksia Uunisaarelta

Uunisaaren kallioilla. Vasemmalla Harakan saari

Uunisaaren kallioilla. Vasemmalla Harakan saari

Uunisaaren kallioilta Liuskasaareen

Uunisaaren kallioilta Liuskasaareen

Särkän laituri

Särkän laituri

Kahvila Ursulassa lämmittelemässä

Kahvila Ursulassa lämmittelemässä

Suomenlinna

Suomenlinna

Lonnan saari

Lonnan saari

Isokoskelo, naaras

Isokoskelo, naaras

Isokoskelot

Isokoskelot

Taivaalle nousee pilviä

Taivaalle nousee pilviä

Yksi ravintola Klippanin torneista

Yksi ravintola Klippanin torneista

Lumipyry iski keskustassa Kolmen sepän patsaalla

Lumipyry iski keskustassa Kolmen sepän patsaalla

Read Full Post »

Older Posts »