Kuovi tuli luokkaan

”Kansakunta kaipaa teryleeniä” oli Oulunkylän Pop & Jazz -musiikkiopiston opettajan Urpo Sorvalin esittämä suosittu laulu 1970-luvulla. Teryleenikangasta ei moni enää muista, mutta useimmat muistavat viime talven, pitkän, liki vanhanajan talven, jolloin pysyvä lumi tuli Uudellamaalla jo marraskuun lopussa. Niinpä ei ihme, jos kansakunta kaipaa nyt lämpöä, luonnon heräämistä, värejä, liikettä ja ääniä. Onneksi lämpöä on viimein saatukin. Miten voin muistaa, milloin pysyvä lumi tuli viime talvena? En muistaisikaan, ellen laittaisi asioita ylös, kaikenlaisia asioita, myös säätietoja. Sen tavan opin aikoinaan, kun työpaikkani sijaitsi Hyvinkään keskustassa asuin- ja toimistotalo Hyvinlinnassa. Tapasin rakennuksen pihalla lähes päivittäin talon eleettömän miesasukkaan, jonka ainoat vuorosanat koskivat säätä. Hän kertoi aina, millainen sää tulee tänään olemaan, millainen se oli ollut eilen tai pari päivää sitten – ja siinä kaikki. Mutta eräänä päivänä en enää saanutkaan kuulla ajankohtaisia säätietoja – talon minua vanhempi mies oli kuollut. Vuosia myöhemmin aloin itse pitää kirjaa niin sääoloista kuin kaikesta muustakin, ehkä osittain muistoksi ja kunnioituksesta hiljaista ja yksinäistä ystävääni kohtaan.

Lauantaina, viikko ennen vappua, päätin lähteä luontoreissulle tavallista aikaisemmin. Syynä aikaiseen lähtöön oli sekin, kun yökylään tulisi iltapäivällä tyttäremme Theo-poika, nuorin lastenlapsistamme. Jos mielii jotakin ulkona nähdä, ei siihen pari tuntia riitä ollenkaan. Perusaikayksikkö luontoihmisellä on havaintojen teossa yksi foogeli, joka tarkoittaa kolmea tuntia. Siinä ajassa jo jotakin ehtii, mutta usein tulee vietettyä hanhien ja pörriäisten joukossa 2 foogelia. Sanottakoon selvyydeksi, että foogeli on ihan oma keksintöni, toistaiseksi sitä ei oppikirjat eikä google tunne. Aamulla valo oli upean lämmin, tuulta ei olut juuri ollenkaan, mutta yön jälkeen oli aika vilpoista. Tsekkasin ensin vakiopaikkani, hiekkatien halkomaan laajahkon peltoalueen, jonka reunalla kiemurtelee Kytäjoki. Nyt oli alueella kohtalaisen hiljaista, vain tuulihaukka lennähti kauempaa ohitseni. Kun hiljaisuus jatkui, päätin lähteä Kytäjärven rannalle. Paikan vaihdos kannatti, järvellä oli elämää ihan kohtuullisesti. Kolme kuikkaa piti ääntä keskellä järveä, isokoskelot lennähtivät lähelle, järven viimeisen jäälautan reunaan ja kauempana uiskenteli useita tukkasotkia. Pajusirkkuja tirskutteli eri puolilla rantapajukoissa ja pikkuvarpunen haki ahkerasti pehmikettä pesäpönttöönsä. Kevätkausi oli järvellä avattu! 

Uudessa elämäntilanteessani olen sijaisopettajana yläkoulussa. Ysiluokka on saanut tehtäväkseen täyttää fysiikan monistetta. Tunti on päivän ensimmäinen. Oppilaat ovat yllättävän hiljaisia, ehkä arastelevat sijaisopettajaansa. Vai onko se sittenkin toisin päin, luokka täynnä nuorta voimaa? Monisteiden täytön ohessa yritän herätellä oppilaita kysymyksellä: ”Miksi kevätjäille on turvallisempaa mennä suksilla kuin kengillä?” Yllätyn, kun eräs poika antaa heti täysin oikean vastauksen, jonka mukaan sukset jakavat ihmisen massan jäällä niin, että paine jäähän on pienempi kuin ilman suksia. Kympin tulkinta fysiikan paineen kaavasta p = F/A! Halusin vielä jatkaa teemaa ja kysyn: ”Tiedättekö, mistä ennen muinoin tiedettiin, ettei jää enää keväällä kanna?”  Oppilaat olivat aivan hiljaa, yhtään kättä ei noussut. Kerron, että ennen sanottiin: ”Älä mene järven jäälle, kun kuulet kuovin huudon”. Näin suurta viisautta on rikos olla jakamatta, eikö vain? Koulupäivän jälkeen pohdin, tuntevatko nykynuoret kuovia ja sen ääntä ollenkaan? Pohdin myös hässäkkää, jos hiihtäjän alla jää sittenkin pettää? Mikä urakka tulla vedestä jään päälle suksien ja sauvojen kanssa! Se ei kuitenkaan ollut enää sijaisopettajan ongelma. Hyvää Vappua kaikille blogini parissa!

Tundrahanhet laiduntavat päätien tuntumassa aikaisen aamun lämpimässä valossa.

Aikaisin aamulla näkee tällaistakin: valkean ja ruskean jäniksen pari! Todennäköisesti metsäjänis (vas.), jolla karvanvaihto vielä kesken ja rusakko (oik.).

Mitä metsäkauris luuhaa kuusen ympärillä? Taitaa napsia suuhunsa kuusen kärkioksia.

Peltoaukealla on aamulla hiljaista. Joki nostattaa vesihöyryä ympäristöön.

Kurkipari oli levännyt yön sänkipellolla. Niiden liikkeet olivat verkkaisia ja pelottomia.

Päivän edettyä vähän pidemmälle alkoi etelästä saapua suuria kurkilauttoja. Huhtikuun puoliväli oli Uudellamaalla kurkien vilkkainta muuttoaikaa.

Aurinkoisilla paikoilla oli jo runsaasti kukkivia leskenlehtiä ja niillä usein nokkosperhonen.

Metsän siimeksessä kukki sinivuokko jo runsaana.

Kaunis mutta myrkyllinen näsiä oli myös aloittanut kukintansa.

Laulujoutsenia lenteli peltoaukean ja joen tuntumassa. Nuoret joutsenet saattoivat viipyä alueella pitkäänkin.

Laulujoutsenet ilmoittavat äänillään lähestyvästä ihmisestä, mutteivät pidä kiirettä siirtyä vähän etäämmälle.

Kurkia saapuu peltoaukealle ruokailemaan yhä vain jatkaakseen taas matkaa pohjoisemmaksi.

Kun päivä vähän lämpenee ja tuuli nousee, saapuu alueelle haukkoja. Ruskosuohaukkanaaras kurvaili hyvin lähelle, kunnes huomasi kuusen alla pilottelevan ihmisen.

Valkovuokkojakin alkoi nousta paljaasta maasta. V:n -23 ensimmäiset valkovuokot kuvasin Vantaanjoen penkereeltä 16.4.

Lauantain 22.4. luontolenkkini jatkui Kytäjärvelle. Järvi oli jo lähes täysin jäästä vapautunut.

Kytäjärvellä oli ohutta jäätä enää vain etelärannalla, jota varjosti Lumikallio ja sen kuusikko vähän kauempana.

Päivien lämmettyä alkoi paju pian kukkia.

Rantakivillä tirskutti tuttu pitkäpyrstö. Västäräkki oli saapunut valitsemaan sopivaa pesäpaikkaa.

Kytäjärven eteläreunalla on jo runsaasti pysyvää, uutta rakennuskantaa. Muualla järven rantamat ovat melko ennallaan.

Kuikat Kytäjärvellä. Ne tuskin pesivät täällä, mutta välitankkauspaikaksi matkalla eteenpäin järvi soveltuu hyvin.

Kuikka lähdössä lentoon. Se tarvitsee pitkän kiitoradan päästäkseen ilmaan.

Pajusirkku (kuvassa koiras) on aikainen muuttaja. Kytäjärven rannoilla sen laulua kuului useista paikoista.

Padon lähellä on pesäpönttö. Nyt sitä isännöi pikkuvarpunen, joka menestyy ja lisääntyy upeasti ainakin Uudellamaalla.

Järven pohjoisrannalla uiskenteli iso parvi tukkasotkia. Ennätin saada kuvatuksi vain yhden viivyttelevän koirastukkasotkan.

Isokoskelopari on juuri laskeutumassa.

Isokoskelot ja telkät ovat Kytäjärven ja läheisen Suolijärven vakioasukkeja. Ne tulevat paikalle vesilinnuista ensimmäisten joukossa. Naarasisokoskelo vasemmalla, koiras oikealla.

Kuovia ja kuoviparvia en saanut tänä vuonna kuvatuksi. Kuovi on yllättävän hieno ilmestys. Tämän kuovikuvan otin v. 2021, kun kevät oli jo paljon pidemmällä.

Read Full Post »

Kevättalvi 2023

Vuosi on jo pitkällä eikä mies ole vielä tehnyt elettäkään uuden blogikirjoituksen suhteen. Mikäs nyt, alkaako ikä jo painaa, ehtyykö luomisvoima? No, niinkin voi jossakin määrin sanoa. Tai sitten on niin, että kun tulee ikää, nousee myös riman korkeus – kaikessa tekemisessä. Ehkä ei sittenkään. Alkanut vuosi ja edellisen vuoden loppupuoli on ollut kohdallani vain aika erikoinen, työntäyteinen, mutta kerron siitä enemmän lopuksi. Toisaalta, nuorempana näytti juttua ja blogeja syntyvän paljon helpommin kuin myöhemmin, niitä syntyi jopa päivätyön ohessa ja parikin tarinaa viikossa. Yritän taas tavoitella sitä tekemisen helppoutta, kun ennen työpäivää piskuisessa toimistossamme tein usein ensin valmiiksi blogin ja vasta sitten tartuin päivän töihin! 

Onko vuosi 2023 ja sen kevättalvi ollut jotenkin erikoinen, lumisempi ja kylmempi kuin aikaisemmat? Kurkataan vähän tilastoja – tai oikeammin, kurkkaan omia vuosien takaisia kevätkuvia ja pitämääni päiväkirjaa. Paljastuu, että edelliset viisi vuotta ovat kaikki olleet melko samanlaisia sään ja lumipeitteen suhteen kuin tämä kevättalvi. Poikkeuksen tekee koronakevät 2020. Silloin talvi ja kevättalvi olivat vähälumisia, ja sinivuokot nousivat etelä-Suomessa maasta jo maaliskuun puolivälissä. No, kohtalaisen lyhyt takatalvi runsaine lumisateineen yllätti myös sinä vuonna, huhtikuussa. Nyt maaliskuun lopulla 2023 varmasti jo haikaillaan lämpimien perään – ja sitä tekevät myös monet maahamme jo tulleet muuttolinnut. 

Aika ajoin olen käynyt katsastamassa talvehtivien ja tänne aikaisin tulleiden lintujen tilanteen, mutta melko hiljaista on ollut aina maaliskuun puoliväliin asti. Talvehtivia lintuja on näkynyt vähän, mutta laulujoutsenia alkoi ilmaantua maaliskuun alussa, ja ensimmäisen kiurun kuvasin Hyvinkää taivaalta 19.3. Töyhtöhyyppiäkin alkoi saapua kotipelloilleen pienissä parvissa maaliskuun puolivälissä. Tulihan sieltä myös kottaraiset ja hanhiparvet! Lauantai 25.3. oli pilvinen, lämpöä vain parisen astetta. Päätin lähteä muutaman tunnin rundille lähinnä kait vain ulkoilemaan. Tuuli oli ankara, jouduin laskemaan lippikseni korvaläpätkin alas. Nyt en luovuta, koukkaan vielä tutun Kytäjoen halkoman peltoaukean, josko siellä olisi jotakin. Ja olihan siellä. Jokin vähän erikoisempi, vaaleiden pikkulintujen parvi lennähteli pellon yllä välillä laskeutuen alas ja taas ponnahtaen lyhyeen kaarteluun. Siinä ne lensivät, pulmuset, joita en ollut tavannut moneen vuoteen! Eivät tienneet pulmuset, että saman päivän iltana peltoaukea peittyisi paksuun lumikerrokseen – muuttomatkalle tuli hetkeksi täysi pysähdys. Takatalven lumipeite kasvoi kymmenillä senteillä seuraavien päivien tuiskuissa.

Kirjoittajan päiväohjelma on saanut merkillisen käänteen. Jokin sai miehen hakemaan Hyvinkään kaupungille töihin, vanhoilla päivillään. Laitoin jo lokakuussa hakemuksen rekryyn tavoitteena tehdä opettajan sijaisuuksia kaupungin peruskouluissa. En kertonut vaimollenikaan hakemuksesta mitään, kunnes sain kutsun kaupungintalolle haastatteluun. Läpi meni, ja haastattelun jälkeisenä maanantaina huomasin olevani aamulla klo 8 Aseman koulussa luokan 6 A edessä jonkinlainen sijaisen päiväohjelma kädessäni. Siitä päivästä selvittiin, niin kuin on selvitty jo 40 muustakin koulupäivästä jo 10:ssä kaupungin peruskoulussa eri luokka-asteilla. Upeaa on ollut se, miten hienosti oppilaat sijaisensa hyväksyvät, ja miten voi hetkessä syntyä luottamuksellinen suhde. Kerran tein samalla luokalla useamman päivän sijaisuuden. Ensimmäisenä päivänä eräs tyttö kysyi ” Milloin Anu tulee takaisin?” En osannut sanoa, mutta parin päivän kuluttua joku toinen oppilas kysyi ”Olethan sä meillä vielä huomennakin?”. Muistan sen ja paljon muutakin, kun joskus tämän pestin lopetan. Aikoinaan itseltäni jäi suorittamatta auskultointi, kun olin jo matematiikan ylimääräisen lehtorin vakanssilla kolmena lukuvuonna. Päätin, että voisin hoitaa auskultoinnin v. 2023. Auskultointiani eivät arvioi nyt normaalikoulun kokeneet opettajat, vaan sen tekevät oppilaat, joille olen opettanut murtolukuja, mittakaavaa, palmusunnuntain merkitystä, musiikin kolmisointuja tai lintulaudan lintulajeja sekä niiden ääniä.  

Aikainen helmikuun aamu v. 2023.

Lähimetsissä ja pelloilla oli talvehtivia lintuja melko vähän. Löytyi sentään palokärki ja valkoselkätikka.

Pajunkissat havahduttavat kevään tuloon. Vielä on matkaa pajun kukkimiseen.

Sitkeä isolepinkäinen vahtii mahdollista saalista pellonreunalla. Se pärjää huononkin talven omilla saaliskätköillään.

Keltasirkut löytävät siemeniä pelloilta ja teiden varsilta.

Kesykyyhkyt kevätpuuhissaan hevostallin ikkunasyvennyksessä.

Laulujoutsenten tulon kuulee kauas. Ne ovat usein muuttolinnuista ensimmäisiä.

Lisää joutsenia!

Ehei, tälle pellolle ei suvaita ylimääräisiä!

Lähdetkös siitä, tunkeilija!

Yksinäinen kiuru Hyvinkään taivaalla 19.3.

Töyhtöhyypät tulevat pian kiurujen jälkeen.

Hyypät ovat jo asettuneet kotipellolleen.

Joutsenten, monien hanhien ja sorsien levähdyspaikka tulvivan joen äärellä.

Tundra- ja metsähanhia saapuu suurina lauttoina.

Kanadanhanhet.

Hyvinkään Kytäjällä on täpläkauriiden vahva populaatio.

Täpläkauriiden joukossa oli kaksi täysin valkoista yksilöä.

Varis häätää pois hiirihaukkaa. Oliko haukka jo muuttaja vai yksi harvoista alueella talvehtineista?

Pieni, runsaan 20 yksilön pulmusparvi ilahdutti koleana, tuulisena lauantaina.

Pulmusparvi nousee pellolta herkästi lentoon, mutta laskeutuu taas pian samoille sijoilleen.

Pulmusista koiraalla on puvussaan enemmän valkoista ja siivenkärjet ovat täysin mustat.

Pulmuset eivätkä joutsenet olleet ainoita valkeita lintuja. Sinisorsien joukossa lenteli täysin valkoinen sorsa!

Blogikirjoittaja toivottaa kaikille seuraajilleen Iloista Pääsiäistä!

Read Full Post »

Pölyä linssissä

Koleahkokin elokuinen viikonloppu voi olla odotettu, kun sen voi viettää omassa kodissaan ja omassa rauhassaan ilman minkäänlaista päiväohjelmaa. Isovanhemmat alkoivat olla uuvuksissa; vientiä ja revitystä oli ollut kuin muinoin Punkalaitumen lavalla. Apuamme oli tarvittu, ja lisäksi kaikki lastenlapset oli käytetty Tammelan mökillämme, viimeisimpänä toiseksi nuorin lapsenlapsemme, jopa ihan luokkakaverinsa kanssa. Nyt oli vedettävä henkeä. Oli sunnuntaiaamu, olin haukannut pienen aamupalan ja katsonut päivälehdistä, onko maailma yhä paikoillaan. Eihän se oikein ollut, eikä rallissakaan tule ykkössijaa, mutta ne eivät olleet syitä, miksi tunsin levottomuutta. Ei tässä mitään huilimaan ruveta, ulos oli lähdettävä, vaikka tämän kesän nopeat säätilan muutokset ja sateettomuus tuntuivat hiljentävän luonnon kokonaan. Ei oikein ollut vielä lintujen muuttoaika, kesän kasviloisto oli enää vain muisto, päiväperhosia näkyi helleviikon jälkeen vain vähän, ja näinköhän petolinnutkaan jaksoivat kaarrella kuivuudesta halkeilevien peltojen yllä?

Olin matkalla taajaman ulkopuolelle vain muutaman kilometrin päähän. Armahdin itseäni lähtemällä matkaan autolla. Päästelin eteenpäin rauhallisesti ja vilkuilin välillä ympärilleni, oltiinhan hiirihaukan maisemissa. Peruutuspeilissä näkyi maasturimersu, jolla oli kiire. Siitä vain ohi ja yli keltaisen viivan, mutta nyt pudotettiin vauhtia nopeasti – edessä oli poliisin ratsia! Kuskit puhallutettiin, tuomio oli nolla, ja matkamme sai jatkua. Jännäsin vähän, olisiko kotona juuri syödystä happamanpuoleisesta omenasta voinut tulla sanomista. Heitin siitä herjaakin, mutta siitä huolimatta sain puhtaat paperit. Olin määränpäässäni ja lähdin taivaltamaan peltoaluetta halkovaa pölyistä hiekkatietä. Nyt näkyi haukkoja! Isompi haukka oli sopivasti hollilla, sain hyvältä etäisyydeltä useita kuvia, mutta en ihan nappisuoritusta. Pölykö oli pilannut kameran automaattitarkennuksen? Kyllä harmitti, koska kuvaamani haukka oli uhanalainen ja tuskin koskaan ennen näkemäni mehiläishaukka! Se oli varmaankin jo muuttamassa etelään ja laskeutuisi pian alemmaksi niittykukilla vielä pörrääviä kimalaisia saalistamaan.

Vielä tsekkaisin joen ympäristön; olisiko siellä pikkulintuja tai muuta säpinää. Alue on tunnettu komeista suohaukoista, jotka myöhemmin syksyllä pitävät jokikanjonia muuttoreittinään. Alue on myös ns. riistanhoitoaluetta, joka tarkoittaa sitä, että haulikkomiehille järjestetään täällä ohjattuja peltopyyjahteja. Nyt pelloilla ei ollut ampujia. Haara- ja räystäspääskyt lentelivät viljapellon yllä ja istahtivat välillä lepäämään sähkölangoille. Useita haukkoja kaarteli korkeuksissa. Näytti siltä, että yksi niistä oli etelään jo tullut piekana? Päivä lämpeni vähitellen kesäiseksi, kuten eilenkin. Täällähän voisi viipyä vaikka kuinka pitkään, mutta kotonakin on tiettävästi jotakin odottamassa myös luontomiehestä – ainakin pölyjen pyyhkimisiä parista huoneesta. Mitä, jos väittäisin tulleeni pölylle ihan allergiseksi näillä kuivilla mailla! Ei, ei taida mennä läpi. Aamupäivän kolmetuntiseni luonnon rauhassa oli hyvinkin virkistävä – saisinko sitä tunnetta vietyä myös kotiin? Pellonreuna oli värikkäistä kukista kirjava; sattumako oli hienot kukat kuivaan maahan kasvattanut? Oranssia kehäkukkaa ja upeaa aitohunajakukkaa! Niistä veisin siipalleni kimpun.

Loppukesän kasvi, pietaryrtti.

Tuulihaukka pesäkolonsa lähellä.

Lekutteleva tuulihaukka

Nokkosperhosia ja muita värikkäitä päiväperhosia näkyi vähän.

Lanttuperhonen

Komea ja pitkään kukkiva ahdekaunokki

Uhanalainen mehiläishaukka

Seittitakiainen

Pikkulepinkäinen, koiras, takiaisella

Harmaahaikara nousi yllättäen korkeuksiin.

Kuivan kesän Kytäjoki

Pihlajanmarjat elokuun alussa.

Haarapääskyn lento on vaivatonta.

Haarapääskyt huilaavat.

Aitohunajakukka

Kehäkukat pellon väriläiskänä.

Read Full Post »

Huhtikuun huilut ja karheat torvet

Nurmijärven Rantakulmalla Vantaanjoessa on pieni koskentapainen; joki pysyy avoimena kovinakin pakkastalvina. Sulassa saattoi olla jo kevään ensimmäisiä vesilintuja, vaikkei niitä kauempaa nähnytkään. Astelin varovasti pakkasyön kovettamalla hangella kohti joentörmän latoa, joka kätki taakseen sulan ja joen leveimmän kohdan. Olin aavistanut oikein, sieltä niitä löytyi! Kymmenkunta laulujoutsenta ja saman verran sinisorsia käänsi päätään kohti yhtäkkiä esille tullutta kulkijaa. Vetäydyin vähän sivummalle ja otin samalla kuvia joessa lipuvista joutsenista. Silloin huomasin sinisorsien joukossa yhden pienemmän sorsalinnun. Se oli uivelo! Jostakin lajinimi tuli mieleeni, mutta en ollut tiennyt, että uivelo on sinisorsaa paljon pienempi. En saanut naarasuiveloa pitkään ihastella, sillä kun pienen joenvarsilenkin jälkeen tulin ladolle uudelleen, oli uivelo kadonnut! Tuntui kuin pohjoiseen matkaava pieni uivelo olisi ollut isompien, sorsien ja joutsenten erityissuojeluksessa. Joku luontokokemus jää toisia paremmin mieleen – Rantakulman uivelopäivä oli sellainen.

Huhtikuun alussa oli vielä kovia yöpakkasia, mutta vähitellen, ja yhden aamuöisen lumipyryn jälkeen, kevät alkoi viimein edetä. Hyvinkään länsipuolen peltoalueista on viimeisen kymmenen vuoden aikana tullut todella hyviä isojen lintujen muutonseurantapaikkoja. Tänä talvena on alueella nähty myös monia talvehtijoita, kuten piekana ja hiirihaukka. Pelloille oli jäänyt talveksi myös pieni laulujoutsenten joukko odottamaan ankarasta dieetistä vapauttavaa kevättä. Torstaina 12. huhtikuuta heräsin aikaisin ja otin suunnaksi Kytäjän pellot. Ihmettelisin, elleivät torvet ja pasuunat raikuisi kuulaassa, hiljaisessa varhaiskevään aamussa! Taajaman ulkopuolella pysähdyin hetkeksi katselemaan (muutaman kymmenen kuvan verran) töyhtöhyyppien lentonäytöstä. Hyypät olivat tulleet heti, kun nurmea oli alkanut paljastua lumen alta. Tänne asettuisi lopulta vain muutama pari, muut hakisivat toisaalta oman pesimäreviirinsä. Vielä pystyin kuulemaan hyyppien kimakat äänet. Eihän tässä ollut hädän päivää, kun päiväkin näytti lämpenevän!

Tulin peltoaluetta halkovalle hiekkatielle juuri oikeaan aikaan. Vähän lännempänä majailleet valtavat hanhijoukot olivat parhaillaan siirtymässä uuteen laidunpaikkaan. Nyt ne parkkeerasivat Kytäjoen reunamille – ja lensivät suoraan ylitseni! Siellä kaakattivat ja kähisivät metsä- ja tundrahanhet, valkoposkihanhet ja kanadanhanhet. Kovinta ääntä pitivät kuitenkin laulujoutsenet. Eri hanhet ja joutsenet mahtuvat täällä samoille peltolaikuille ilman suurempia ongelmia, mutta pesimäpaikoilla on tilanne toinen. Mökkijärvellemme ei pesivä laulujoutsen kanadanhanhea päästä. Mitä nyt tapahtuu? Tuhatpäinen hanhijoukkio lennähti ilmaan, ja kaikki torvet soivat. Katselimme pienellä harrastajaporukalla, mistä hanhien pelästyminen johtui. Tuolla! Metsikön takaa tuli näkyville yksinäinen iso lintu laiskanoloisesti siipiään käyttäen. Ei ollut hiirihaukka, vaan komea maakotka! Nuori maakotka vaaleine siipilaikkuinen. Saalista olisi ollut tarjolla vaikka kuinka, mutta miten tehdä yllättävä hyökkäys, kun tuhannet silmäparit valvovat ilmatilaa. Maakotka ymmärsi tilanteen mahdottomuuden – tänään se ei hanhea jaloissaan roikottaisi. Se jatkoi matkaansa itään päin. Hanhet rauhottuivat pian ja peltoalueelle laskeutui rauha. Nyt kuului jo kiurunkin liverrys.

Vantaanjoen sulapaikka Nurmijärven Rantakulmalla.

Joen jääkannella naarasuivelo sinisorsien ja laulujoutsenten suojeluksessa.

Uivelo otti pieniä lentopyrähdyksiä – ja katosi sitten lopulta jatkamaan matkaansa pohjoiseen.

Töyhtöhyypät ovat jo parinsa valinneet.

Hyvinkään Kytäjän pelloilla on tilaa kaikille muuttajille, myös kurjille.

Kurjet ottavat korkeutta ja jatkavat matkaansa.

Lintupelloilta tapaa usein myös komeita kuusipeuroja.

Nyt tulevat hanhet!

Vielä uusille tulijoille riittää tilaa.

Laulujoutsenia tulee pieninä joukkoina. Joutsenia on myös talvehtinut Kytäjän pelloilla.

Joen reunamilla, metsän varjossa, on vielä runsaasti lunta.

Paikallinen sinitiainen ihmettelee yhtäkkiä lisääntynyttä ilmaliikennettä.

Metsähanhia

Valkoposkihanhia

Tundrahanhet

Ylempänä metsähanhet ja alempana kanadanhanhet.

Kevään ensimmäisiä kukkia: leskenlehti ja sinivuokot.

Kottaraisia. Täyden kympin laulajia. Pysähdy kuuntelemaan!

Koirassinisuohaukka saalistaa.

Maakotka lennähti hetkeksi peltoalueen ylle. Kotka oli harmittavan kaukana.

Pelloilla taas rauha maassa, uusia joutsenia tulee etelästä päin.

Kiuru tuo kevään. Onko niitä yhtä paljon kuin viime vuonna?

Kiurut kotipellollaan.

 

 

Read Full Post »

Katajan juurelta joulutunnelmaan

Yöllä oli satanut vähän lunta. Maassa oli vielä rippeet aiemmista lumisateista, mutta uusi lumi otettiin varmasti kaikkialla mielihyvin vastaan. Ei siitä voinut haittaakaan olla, ei edes huoltoyhtiölle, jonka aurauskalusto ei parin sentin uudesta lumikerroksesta vielä käynnistynyt. Tulisiko joulusta sittenkin valkoinen, jopa Etelä-Suomeen? Runsaan viikon saa vielä jännittää säärintamien arvoituksellisia liikkeitä – minne asettuu kylmä ilmamassa, minne ohjautuu lauha virtaus. Sitäkin saa jännitää, pääseekö vanha vielä mukaan joulutunnelmaan? Jostakin syystä ei oikein vielä tunnu joululta. Kortteja on kirjoiteltu, on vähän kierrelty lahjataloissa, joulukukkien tuoksukin on vallannut olohuoneemme, mutta silti … Vaimolla on asiat varmaankin paremmin. Kylmässä jo odottavat juhlapäivää osa hänen tuotoksistaan: makeat leivonnaiset (tortut itse tehdystä kermavoitaikinasta) kuin lanttulaatikkokin. Niin, tekemällä se joulumieli tulee – olisi pitänyt mennä aputaikinanveivaajaksi, kun vaimoni viikko sitten ahkeroi keittiössämme, siellä sakean jauhopilven keskellä.

Tapion poika lähtee hakemaan joulutunnelmaa metsästä! Huomenna näyttäisi aurinkokin pilkahtavan, ja lämpötila olisi vain vähän pakkasen puolella. Tulossa on oikein hyvä kuvaussääkin joulukuiseen metsään. Näin tuumailin ja laitoin illalla jopa kellon soimaan, etten nukkuisi liian pitkään. Yllättäen aamun ensitunnit olivat yhtä hämärää. Yöllisen lumisateen tuoneet pilvet olivat jämähtäneet paikoilleen – talvisille luontokuville saattoi nyt sanoa hyvästit. Alkutalven metsälenkeilläni olin kuitenkin jo saanut kokea monia hienoja hetkiä mm. kohdatessani tikli- ja urpiaisparvia. Varsinkin pelottomia urpiaisia sain kuvata kaikessa rauhassa muutaman metrin päästä puolipilvisessä säässä, mitä parhaimmassa joulukuun valossa. Ei tämä joulutunnelman etsintäreissu kuitenkaan turha ollut. Yksi tavoite oli ollut tuoda kotiin katajanoksia (suoraoksaisia), joista vaimoni on jo vuosia tehnyt jouluisia asetelmia maljakoihin. Kotimme perinneasetelmiin oli tänä vuonna metsän tonttu ripotellut runsaasti katajanmarjoja.

Muutama vuosi sitten, samoihin aikoihin, olin myöskin metsässä katajanoksia hakemassa, kun puhelimeni soi. Se oli asiakaspuhelu ja liittyi erään asiakkaamme meneillään olevaan työhön. Seisoin paksussa lumihangessa kallionrinteellä hankalassa asennossa, toinen käsi kiinni katajapensaassa ja kävin asiallisen työneuvottelun. Tjaa, ne ajat ovat takanapäin, mutta taidanpa niitä vähän kaivatakin, ainakin joulun aikaan. Kuinka mukava olikaan tavata monia asiakkaitamme, usein Helsingissä, ja vaihtaa sekä kuulumisia että joulutervehdyksiä vähän ennen aattoa. Tapaamisten jälkeen kiertelin hetken vanhaa kotikaupunkiani ennen paluumatkalle lähtöä. Kevyt oli kulkea, kun repun täydeltä joulutervehdyksiä oli saatu ojennettua vastaanottajilleen. Muistelen myös lämmöllä erään asiakkaamme jokajouluisia glögi-iltoja, joissa kovassa hälinässä, posket punoittaen sai viestinsä perille keskustelukumppanilleen vain täysillä huutamalla. Meniköhän viesti perille sittenkään? Glögi-illoista pääsin aina kotiin ihmisten aikoihin. Ihan miehekäs suoritus. Muussa tapauksessa olisi kodin joulutunnelma voinut vaarantua. Ehkä joulukatajillekin olisi silloin kotona odottava saattanut keksiä ihan muuta käyttöä, kuin oli alunperin tarkoitettu?

Marras-joulukuun taitteessa laulujoutsenet vielä viipyilivät Etelä-Suomen pelloilla ja sulissa.

Joulukuinen Kytäjoki

Kosken kivet

Koskikara vakiopaikallaan

Talo aamuhämärässä

Ohikulkijoiden laskija

Tallin luiska

Joulukuun kurre

Joulukuinen Kytäjärvi

Onko kaupungissa joulutunnelmaa?

Kaupungintalon aula. Mutta missä joulukuusi?

Tässä niitä kuusia tuodaan!

Mukavia lahjoja Käsityökeskuksesta.

Postissa on aina tunnelmaa.

Tee löytöjä Kauppakeskuksesta.

Kotimme perinne: joulukatajat

Rauhaisaa joulun aikaa!

Read Full Post »

Ehtiikö eläkkeellä?

Mustarastas nokki touhukkaana ravinnonhippuja lumen ja jään peittämästä takapihamme kovasta maasta. Jotakin vatsantäytettä lintu kyllä löysi, mutta kevättalven sään kylmeneminen teki ravinnonhankinnasta tiukkaa vääntöä. Samaan aikaan kaupungin ulkopuolisilla pelloilla ja niityillä sinnittelivät joutsenet, hanhet, kiurut ja töyhtöhyypät. Eivät ne yläviitosia keskenään kylmässä lyöneet, mutta ne selviäisivät lievästä takatalvesta. Sään uudelleen lämmetessä peltojen yllä kuuluisi taas kiurun vahva liverrys, ja töyhtöhyyppä jatkaisi syöksyilyjään päästäen samalla kimeitä vihellyksiään. Pekka Pouta oli pari päivää sitten ennustanut uutta paksua lumipeitettä jopa Etelä-Suomeen – ainakaan sunnuntaille ei ennuste vielä toteutunut.

Väittävät, että eläkkeelle jääminen se vasta kiireisenä pitää. En tuntenut minkäänlaista kiirettä, kun paistelin makkaroita hyvän ystäväni Viken kanssa Nukarinkosken laavulla runsas viikko sitten. Olimme kiertäneet kosken ympärille tehdyn lyhyehkön luontoreitin ja lenkin päätteeksi nautimme retkieväitä harvinaisen lämpimässä kevättalven säässä. Paitsi että taistelemme ottelupallosta kerran viikossa Hyvinkään Torikadun tenniskeskuksessa, aiomme ottaa uudelleen ohjelmaamme metsissä samoilun ja ties mitä kaikkea. Juuri eläkkeelle siirtynyt Ranuan mies on armoton soilla ja ryteiköissä tarpoja, marjastajakin, mutta on hyvä, että mukana on tällainen vähän maltillisempi kaupunkilaismies. Hanko-Mäntsälän tien maisemissa ystäväni jo takavuosina putosi karttalehdeltä, mutta onneksi porukalla löysimme Viken ennen pimeää. Yhdessä on nuorempina koluttu Hyvinkään Usmin korpimetsät ja diplomityönä kiersimme eräänä sateisena syyspäivänä Kytäjän Suolijärven. Seuraava sovittu keikka meneekin vaihteeksi kulttuuriympäristöön, panemme vähän fiinimpää päälle ja katsastamme UKK:n Tamminiemen museokodin. Uusi kierros Tamminiemeen tehdään vaimon kanssa – uusintoja saa tulla, olihan niitä myös Urkilla.

Eläkkeellä ehtii, kun haluaa ja panee asiat tärkeysjärjestykseen. Vaikka luontoihmiseksi tunnustaudun, en ole vonkaamassa Kymenlaaksoon arktikaa seuraamaan tai ottamaan vastaan ensimmäisiä muuttolintuja Utön saarelle. En voi kieltää, etteikö mieli tekisi, edes kerran elämässä. Toisaalta asuinpaikkaa ympäröivä luonto, jopa oman talon pihapiiri, voi olla luontoelämyksiä ja yllätyksiä täynnä. Kevään yllätyksen järjesti maakotka, jonka lentoa sain pitkään tarkkailla vain parin kilometrin päässä kaupungin keskustasta. Aikaa on jäätävä myös lapsillemme ja lastenlapsille. Pitkästä aikaa kotiamme asuttivat muutaman päivän ajan tyttäremme J-lapset. Isoäidin pannari oli kova sana; ainoa kärhämä pilttien kesken tuli viimeisen pannaripalasen hallintaoikeudesta. Kaikki meni muuten hienosti ja yllättäen J-pojallakin oli nyt läksyjä! Mutta mikä on kouluissa kansanperinteen tila? Kun kyselimme J-tytöltä, kuinka menee lorun “Kuu kiurusta kesään, puolikuuta …” loppuosa, saimme huomata, että koko tarina oli tytölle aivan outo! Nyt tuli tytöllekin läksyä ja opeteltavaa – isovanhemmilta. Parahiksi lorun seuraavaa lintua Suomeen jo odotellaankin.

Kytäjoen tulvapelto

Vikke pohtii kuvakulmia

Nukarinkosken putous

Vikke säätää

Koskilenkin pitkospuut

Nukarinkoski ennen putousta

Luonnon lasilintuja

Kaverukset nuotiolla

Edellisen retkeilijän aterimet

Vantaanjoki, Kittelä

Mahtuuko joukkoon?

Hanhiaura

Hanhenmarssi

Pikkuvarpunen

Kevätsiivousta mökillä

Vaimon kahvitauko

Jään peittämä Heinijärvi, Tammela

J-poika

J-tyttö

Read Full Post »

Kevätkaste

Jostakin tuli mieleeni vuosikymmenten takainen keväinen muistikuva. Lapsemme olivat tuoneet kotiin loukkaantuneen oravanpoikasen. Pieni, vertavuotava kurre ei hyvästä hoidosta huolimatta pitkään elänyt. Oliko tapaus kimmokkeena, kun perheeseemme sittemmin hankittiin lemmikiksi marsu? Masita-marsu oli mukana, kun reissasimme pidemmillä lomamatkoilla; pääsipä jyrsijä kerran mukaamme ihan hotellin sviittiinkin. Kaveria ei jätetty. Marsun jälkeen kotiimme hankittiin koira. Eläimistä on perheessämme pidetty, mutta vain isäntään on purrut vähän vakavampi luontokärpänen. Vieras koirakin on kerran isäntää purrut, mutta se on jo toinen juttu. Ja sitä paitsi tapaus päättyi hauskasti: sain koiran omistajilta anteeksipyyntöjen kera pullon kuohuvaa ja tuoksukynttilän puremahaavan paranemista nopeuttamaan.

Kevät eteni tänä vuonna verkkaisesti. Yöpakkaset pitivät muuttolintujen pääjoukot vielä aloillaan tai aivan rannikon tuntumassa odottelemassa säiden lämpenemistä. Lauantai olisi blogimiehen luontopäivä. Tuntui, että jotakin tärkeää oli tänä keväänä jäänyt väliin; kroppa sekä mieli kaipasivat rauhallista aamuista vaeltelua Kytäjoen peltomaisemissa. Retki ainakin alkoi lupaavasti: heti ulos tultuani kuulin peipposen viserryksen talon lähipuista. Ne olivat viimein tulleet, ja epäilemättä myös monet muut lajit! Nyt olisi aika käydä ”laskemamassa” kiurut, töyhtöhyypät ja sepelkyyhkyt. En osannut arvata, mihin myllerrykseen jouduin. Juuri, kun olin päässyt peltoaukealle, alkoi lännestä työntyä jokivarteen hanhiparvi toisensa jälkeen. Se oli hieno näytelmä, mutta nyt olisi tarvittu järeää kuvauskalustoa taltioimaan eri hanhilajien sulka- ja höyhenpeitteiden yksityiskohtia. Tundrahanhia ei tavata ihan joka päivä!

Koiran varaulkoiluttajaa tarvittiin taas sunnuntaina. Tyttären perhe sai sinä aikana siivoilla rauhassa kotiaan. Mikäpä siinä, ihan mieluinen tehtävä kierrellä Fonzien kansaa upean golfalueen reunamia, kun viheriöt olivat vielä talviteloillaan. Nopeasti on aika vierähtänyt: labbiskaverini täyttää pian tasan vuoden. Koira on myös rahoittunut, se ei enää pyri näykkimään käsivarsiani – lenkkeily menee jo oikein hienosti. Tai meni siihen asti, kunnes tulimme joen tuntumaan. Fonzie oli vapaana eikä sitä pidätellyt mikään; virtaava vesi oli liian houkuttava. Sinne molskahti labbis! Pikainen uinti, sitten kiireinen räpiköinti takaisin rannalle. En tiedä, kumpi hämmästyi enemmän, minä vai koira, mutta ainakin vain toinen meistä nauroi. Se oli Fonzien kevätkaste! Noo, sainpa sitten itsekin osan kevätkasteesta, kun koira ravisteli vieressäni turkkiaan kuivaksi. Ei pitäisi nauraa liian aikaisin.

Kytäjärvessä vielä jäähilettä

Pikkuvarpusia

Hanhet tuloo!

Tundrahanhet

Hanhet laskeutuvat

Kuhinaa pellolla

Hanhet pellolla

Peipponen

Peippometsän lahottajat

Kevään ensimmäiset sinivuokot

Perheemme lapset ja marsu (80-luvun puoliväli)

Lenkkikaveri Fonzie

Koiralenkillä laskettelurinteen tuntumassa

Noutaja elementissään

Fonzie

Read Full Post »

Aamulenkki

Pitkä putki mukaan, myös Pentaxin oma objektiivi ja tietenkin monivuotinen, reissumiehen luottokamera Olympus XZ-1, jonka valovoimalla kuvaa liki säkkipimeässä. Reppuuni tuli painoa, kun pakkasin sinne vielä kahvitermarin. Aamulenkkini sai olla myös fyysinen ponnistus, mutta ennen muuta lähdin lenkiltäni hakemaan palautumista viime viikkojen kovasta työurakasta. Ehkä jo muutaman vuoden kuluttua repussa painaisi vain termari, laadukkaita kuvia voisi näppäillä kevyillä kännykkäkameroilla, vai voisiko? Veikkaan, että näin käy, mutta silloin kännykkäkamera onkin kamerakännykkä: kunnon objektiivilla varustettu ja syväterävyyden hallitseva kamera, jolla singauttelet kuvia maailmalle, soittelet, viestittelet, tviittailet tai mitä hyvänsä. Arvailut sikseen, metsäkamppeet päälle, lippa suoraan, ulko-ovi hiljaa kiinni ja mars hämärään aamuun!

Vanhan sähkölaitoksen tienoo oli kovasti muuttunut sitten viime käyntini. Joku oli päättänyt siivota rinteestä kaikki joutavat puut – risu- ja rankakasoja lojui kaikkialla lohduttomasti törröttävien kantojen lomassa. Näitä puidenvainoajia näyttää riittävän. Metsien ja puistojen siivekkäät saivat lennellä muualla ja etsiä ruokansa syrjemmästä, myös se varpuspöllö, jonka kerran tavoitin sillan viereisen vanhan haavan oksalta. Loppusyksyn sateet olivat nostaneet järvien vedenpintoja ja sähkölaitoksen koskiuomassa vesi virtasi kohinalla, viimeinkin. Olin päättänyt tulla katselemaan virran vakioasukkia koskikaraa, mutta mustakaapua en reunakiviltä nyt erottanut. Kara oli ehkä vaihtanut maisemaa. Kahvia hörppiessäni viereen sujahti auto, josta kuski ponnahti käyskentelemään padon reunamille. Vaihdoimme jokusen sanan ja kohta miekkonen suuntasi muualle. Tapasin hetken päästä toisenkin ulkoilijan, joka oli pyöräillyt kaupungista pato-alueelle omalle aamulenkilleen. Nyt keskustelu oli jo reippaampaa, tietenkin, kun seisoskelimme Pikku-Päkän, Hyvinkää–Karkkilan kapearaiteisen junan entisellä ratapenkereellä. Menemisen meininki siirtyi puheisiin.

Pato-alue on ollut jo vuosia aamulenkkieni suosikkikohde. Kaipa sitä hakeutuu samankaltaisiin maisemiin, joita on nuoruusvuosina vapaa-aikanaan tarponut. Helsingissä kasvaneena on vesi ollut aina läsnä. Vesi – järvi, joki tai meri – on jotakin erityistä, ja itselleni riittää, kun touhuilee veden äärellä, rantamailla. Kanavakin kelpaa hyvin. Yksi nuoruus- ja poikavuosieni ”eldoradoista” on yhä paikallaan oleva, nykyään jo vähän steriilin oloinen, Tammisalon kanava, jolle teimme veljeni ja kavereittemme kanssa useita onkireissuja. Toinen ikimuistoinen kalastuspaikkamme oli Herttoniemen entisen öljysataman pitkä puulaituri. Siltä laiturilta nostimme monet kampelat ja muut merenherkut kotiin vietäviksi. Lauantain aamulenkilläni ei ollut mukanani onkivapaa eikä pikku sinttejä tullut reppuuni tuliaisiksi. Ainoat kotiinviemiseni olivat vaatteisiini ja reppuuni tarttuneet takiaispallot. Niitä oli paljon. Ne olivat kiinnittyneet kulkijaan yhtä sitkeästi kuin parhaimmat nuoruusmuistot.

Kytäjoki

Vanha sähkölaitos

Rankakasa

Lamppu

Portaat

Kallioimarre

Padottu koski

Putous

Takiaispallot

Katolla kasvaa

Silta

Oikealle vai vasemmalle?

Peikkometsä

Metsän kanta-asukki, talitiainen

Marraskuinen Kytäjärvi

Pellon joutsenet

Laulujoutsenet

Read Full Post »

Huhtikuun hulinat – pellonreunalla

Pitkät alushousut saivat jo joutaa pyykkikoppaan ja lopulta pestyinä vaatekomeron taaimmaiseen pinoon. Kevät ja lämpimät säät olivat viimein tulleet. Lumet olivat aukeilta nopeasti sulaneet, lunta oli enää vain metsissä, kinoksissa ja varjopaikoissa. Hiihtokansa irroitteli suksiensa pitoteippejä ihmeissään; hetki sitten tuota myötälettä vielä laskettiin trikoot paukkuen. Nyt pelloilla lainehti tulvavesi ja ääntä pitivät päivä päivältä runsastuvat muuttolinnut. Kuovikin oli jo ehtinyt lokkien, laulujoutsenten, kurkien, peipposten, kottaraisten ja västäräkkien seuraksi. Neitsytsaarentiellä luontoharrastajat kuvasivat ja kiikaroivat; kirjoittaja oli yksi heistä.

Koiraihminen saa luontevasti juttuseuraa toisesta koiranulkoiluttajasta, kun kävelyreitit osuvat kohdakkain. Niin kuuluu ollakin. Olen usein ihmetellyt, että syrjäisillä ja hiljaisilla metsäteillä tai pellonreunalla syntyy myöskin sosiaalista kanssakäymistä, kun tienoon ainoat kaksi kulkijaa tai luonnonharrastajaa kohtaavat toisensa. Ehkä aloitetaan varovasti  säästä, mutta keskustelu saattaa edetä mitä syvällisimpiin aiheisiin naurulokkien syöksyessä ympärillä ja multaisen maan erittäessä ilmoille aromejaan. Toisin on ruuhkaisessa kaupungissa; ihmisiä vilisee ohitse yhtenä nauhana, mutta puolituttujakaan ei välttämättä edes tervehditä. Yksinäisen ei siis kannata seuranpuutteessaan luottaa kaupunkiin, tanssilattiaan, ruuhkabussiin tai työpaikan kynävarastoon, parasta lähteä kiikaroimaan tulvapellon jouhisorsaa. Pian saat juttukaverin vierellesi, joka tosin tuntee lajeja sinua enemmän tai jolla on putkessaan pidempi polttoväli. Kaikella on hintansa.

Vuosikymmenien jälkeen pääsin käymään Helsingin Vanhankaupunginkoskelle. Ja millaisena ajankohtana; huhtikuinen ilta oli melko lämmin, aurinkoinenkin ja Vantaanjoen virtaus huipussaan. Koski ja putous olivat mahtavia. Vaimoni ei ole milloinkaan viihtynyt koskien ja kanjonien äärillä, mutta urhoollisesti hän mukanani kulki ja piti hihastani kiinni, jos menin innoissani liian lähelle kosken pärskeitä. Paikka oli kovasti muuttunut sitten pikkupoikavuosieni. Linnustossakin oli tapahtunut muutoksia. Ei Viikin pelloilla ja niityillä ennen tavattu valkoposkihanhia, tai eivät ne ainakaan täällä pesineet. Tässä viikonvaihteessa kevätluonto heräsi ja muuttolinnut palasivat. Luonto järjesti komeat huhtikuun hulinat. Halusi varmaan hyvitellä, kun oli muutaman viikon myöhässä.

Tulviva Kytäjoki (jokiuoma tummassa vyöhykkeessä kuvan keskiosassa)

Kurjet

Lajitoveri

Joutsenet

Peloton vaakku

Vanhankaupunginkoski 1

Vanhankaupunginkoski 2

Vaimo

Vanhankaupunginkoski 3

Vanhankaupunginkoski 4

Valkoposkihanhet

Ensimmäiset sinivuokot

Read Full Post »

Kevättapaamisia

Vielä pari päivää sitten muuttolintuja näki hyvin vähän, jos ollenkaan. Nyt sai jo kumarrella, etteivät reviireilleen kiirehtivät peipposet ihan päin lentäisi. Lähdin töistä tavallista aikaisemmin Vantaanjoen sillalle katselemaan ja kokemaan kevään etenemistä. Omat ja työpaikkani kiireet olivat onneksi vähäksi aikaa hellittäneet ja oli aikaa maleksia rauhallisella hiekkatiellä, joka ylitti Vantaanjoen pienen koskipaikan kohdalla. Ovaskantiestä oli tullut uusi luontopolkuni. Tiestä oli tullut myös tapaamispaikka – ensimmäinen uusi ystävyys oli pikkuinen, ratsastajien mukana touhunnut koira. Harmi, etten ihan onnistunut koiraystäväni kuvaamisessa; tarkennus osui takajalkaan.

Vesi oli noussut Vantaassa todella paljon, mutta arvelin, että vettä oli osittain jääkannen päällä, mikä keinotekoisesti nosti veden pintaa. Vajaa viikko sitten Vantaaseen laskevan Kytäjoen vedenmäärä oli hyvin vähäinen – kauempaa ei virtausta jokiuomassa erottanut. Ilman rajuja sateita ei kovia kevättulvia etelässä nähtäisi. Kuvasin jokea keskittyneesti, enkä huomannut, että viereeni tuli sillankaiteeseen nojailemaan kolme nuorta poikaa, kait jo ihan murkkuja. Meille syntyi heti luontevaa jutustelua, kun pojat näkivät, millä asialla liikuin. Näytin heille kauempana uiskentelevia telkkiä ja lainasin halukkaille kiikareitani. Eivät he telkkiä tunteneet, mutta olivat selvästi luonnonilmiöistä kiinnostuneita. Keskustelimme vielä niitä näitä ja lähdin kävelemään lumiselle niitylle kohti kauempana olevia vesilintuja.

Pojat olivat vielä sillan luona, kun tulin takaisin. Vesseleillä ei ollut kiire mihinkään. Sellaistakin on tänä päivänä! Tavatessamme pojat olivat kertoneet lähialueen teistä ja tiloista ja mistä pääsi lähemmäksi jokea ja missä oli oikopolkuja. He varoittelivat taloista, jotka eivät salli pelloilleen menemistä. Ymmärsin poikien puheesta, että kauempana tie ylittäisi uudelleen Vantaanjoen. Kysyin uudestaan siitä sillasta, mutta nyt sitä ei muistanut kukaan? Kevät tekee tepposiaan, tullaan hajamielisiksi, unohdetaan asioita, antaudutaan keskustelemaan ventovieraiden kanssa ja puhutaan olemattomia – jopa murkutkin. Reiluja poikia kuitenkin. Oli mukava tavata!

Koirakaveri

Vantaanjoki, Kittelä

Kevääntuojat

Heijastus

Koskikaran kotijoki

Vanha myllynratas

Koristekasvi

Kuvastus

Keväthuuto

Pojat

Read Full Post »