Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘tuomi’

Joku oli suututtanut säidenhaltijan. Toukokuu 2017 oli ollut ennätyskylmä, ja etelässäkin tupsahteli satunnaisia lumikuuroja aina kuun puoliväliin asti. Snellmaninpäivänä sää näytti viimein vähän lämpenevän, mikä tuskin kuitenkaan johtui 1800-luvulla vaikuttaneesta fennomaanista, kirjailijasta ja valtio- sekä finanssimiehestä. Ei, äidit olivat saaneet muutoksen aikaan – ei vain sopinut, että äitienpäivänä, kuun neljäntenä liputuspäivänä, enää puhaltaisi kylmät tuulet. Äitienpäivänä syödään makeita kakkuja patiolla, johon paistaa lämmin aurinko, ja tuulella on nopeutta enintään 2 m/s. Kun äitienpäivä on lähtöisin Yhdysvalloista, voisi ajatella, että meilläkin kaikki päivään liittyvä on suurta. Täällä kuitenkin eletään omalla tavallaan. Suuruutta toki löytyy – sitä edustaa kaikki maan äidit ja äitien uhrautuvaisuus, niidenkin äitien, jotka eivät ole koskaan saaneet kutsua presidentinlinnaan.

Lehdet avautuvat

Luonnon tapahtumien seuraaminen kiinnostaa suomalaisia. Toukokuussa, juuri äitienpäivän alla, tapahtuu luonnossa paljon. Moni muuttolinnuista on palannut tutuille reviireilleen; on alkanut tiivis parinetsintä- ja pesintävaihe. Nopeimmilla vesilinnuilla on jo poikaset, vuokot ovat nousseet kukkimaan ja puiden silmut kasvavat nopeasti aueten viimein kukinnoiksi tai hennoiksi lehtien aluiksi. Helsingin yliopiston entinen kansleri Risto Ihamuotila on eräs julkisuuden henkilö, joka seuraa aktiivisesti luonnon tapahtumia. Onpa hän tehnyt harrastuksestaan kirjankin ”300 kasvia Suomen luonnossa”. Niin hänelle kuin itsellenikin, on tullut tavaksi tarkkailla, milloin tuomi on kukassa. Vanhoissa koulukirjoissa tuomen sanotaan kukkivan toukokuun lopulla, mutta Ihamuotilan 50 vuoden kirjanpidon mukaan aikaisin kukinta on tapahtunut jo 4. toukokuuta. Tänä vuonna ei vielä äitienpäivänä saada nuuhkia tuomen hienoa tuoksua, kuten usein lämpiminä keväinä. Luontoäiti ei kiirehdi tänä keväänä.

Etelänkevätesikko, ensimmäisiä kukkijoita etelä-Suomessa.

Lanttuperhonen kevättaskuruohon kukinnolla

Peltokortteet

Punarinta

Ensimmäiset valkovuokot lämpimällä rinteellä

Mietin, mikä mahtoi olla oman äitini suhde luontoon? Entä isoäitieni? Rantasalmella syntynyt isänäitini asui suuren osan elämästään Helsingin Käpylässä paritalon puolikkaassa ja sai tuntumaa luonnon tapahtumiin sekä vuoden kiertokulkuun hyörimällä oman talonsa takapihan kasvimaalla ja puutarhassa. Me lapsenlapset taas saimme tuntumaa aina hyväntuulisen isoäitimme tiukkaan puoleen: ymmärsimme hyvin selvästi, ettei puutarhan vadelmiin saanut koskea. Ne, kaikkein kiinnostavimmat ja isoimmat marjat, oli määrä säästää juhlapäiviin! Kaikkea muuta sai syödä niin paljon kuin vatsa veti. Toinen mummoistani, nuorena leskeksi jäänyt äidinäitini oli kaupunkilainen; Helsingissä syntynyt ja kantakaupungissa suurimman osan elämäänsä asunut. Luulen, että Arkadiankatua pitkin kävellessään vakavanpuoleinen äidinäitini antoi välillä katseen nousta kadunvarren lehmuksiin ja tunnisti oksalla laulavan pikkulinnun. Ehkä äidinäitini kierteli paljonkin Mechelininkadun toisella puolella Väinämöisen puistossa, Hietaniemessä tai Lapinlahdessa ja oppi tuntemaan koko joukon puiden ja pensaiden siivekkäitä? Oma äitini ei saanut elää pitkää elämää, mutta tiedän hänen viihtyneen luonnossa. Kasvit, kasvienkeräys ja luonnonkukat olivat hänelle tärkeitä. Kun äidilläni vielä terveyttä riitti ja perhe oli yhteisillä lomilla vuokramökeillä ja maatiloilla Vihdissä, Saimaan rannalla tai Verlassa, ei häneltä varmaan mitään puuttunut. Tai no, kerran Vihdin täysihoitolalomamme pyöräretkellä äitini pyörästä puuttuivat jarrut. Istuin pyörän tarakalla ja tunsin, kuinka vauhti kiihtyy – parivaljakkoa vietiin hurjaa vauhtia kohti ojaa! Sillä kerralla jätimme luonnonkukkien keruun, keräsimme vain itsemme ojasta takaisin pölyiselle maantielle. Miten ihmeessä siitä rytäkästä selvittiinkään? Äideillä on se jokin – luontoa ainakin!

Helsingin Malmin hautausmaalla yhdessä vaimoni kanssa. Äidit ja isoäidit saavat ruusunsa.

Ruusut maassa vanhempieni haudalla

Helsingin Malmin hautausmaata

Äidinäitini haudan skillat saavat seurakseen valkoisen ruusun

Hautausmaan naaraspeippo

Hautojen mustarastaat

Mustarastas ja orvokit

Alastomat rungot ja oksat

Helvi-äitini 1950-luvun alussa kotimme takapihalla Espoon Leppävaarassa

Vasemmassa kuvassa isänäitini Bertta (vas. hlö) näyttelyharrastuksensa parissa mahdollisesti Savonlinnassa, todennäköisesti 1910-luvun alussa. Oikeassa kuvassa äidinäitini Linnea miehensä Eino Davidin kanssa 1920-luvun paikkeilla.

Mainokset

Read Full Post »

Olipa tiukka alkuviikko. Siihen kuului taloyhtiön mullanlevitystä talkootyönä, vaimoni siskon piharoskien poiskuljettamista, vähän hoivakodin vapaaehtoistyötä ja kovimpana fyysisenä ponnistuksena oman rivitaloasuntomme etupihan reunakivien uusimista. Vanhat reunakivet olivat pahasti sammaloituneet. Ei niitä harjaamalla enää puhtaaksi saanut, ja totta puhuen, ei se kivien asettelu alunperinkään ollut mennyt kuten esitteissä hehkutettiin. Naapurit yrittivät vielä kannustaa harjaamaan ja säilyttämään vanhat kivet, mutta aloin kallistua vaimoni kannalle – uusitaan kaikki. Perusteellisten suunnitelmien ja piirrosten jälkeen sitten vain kiviä hakemaan ja paikoilleen latomaan. Kun alkuun päästiin, vähä vähältä reunakivivalli alkoi olla viimeistä päätykiveä vaille. Minusta kaikki näytti hienolta! Ei enää muuta kuin loppusiivous, lapiot ja haravat varastoon, ja työntekijät huilaamaan. Ennen nukahtamista kuulin vaimoni huokailevan jotakin kivien väristä ja jopa värivirheestä … Hänen mielestään kivien väri vaihteli liian paljon. Olinko ottanut kiviä väärästä lavasta? Katselin yläkerran ikkunasta vielä reunakiviä, ja minusta missään ei ollut mitään vikaa. Ei, nyt tarvitaan unta ja huomiselle jotakin ihan muuta ohjelmaa. Ei sanaakaan reunakivistä tai niiden värisävyistä!

Sanotaan, että vihreä väri on rauhoittava ja sopusointuinen. Se lisää viisautta, ymmärrystä ja harmoniaa. Sanotaan, että vihreä on sydämen väri, tasapainoinen, tervehdyttävä ja virkistävä (lainaus Marika Borgilta). Vihreää tunsin nyt tarvitsevani, ja sitä kevät juuri tällä hetkellä tarjoaa yllin kyllin. Ei kun mielimetsääni kuljeksimaan ja unohtamaan reunakivet ja kaikki elämän pikku murheet. Olin jo alkuviikolla käynyt katsastamassa tutun rantalehdon ja sinne muuttaneita siivekkäitä. Aiemmin tapaamani yksijalkainen västäräkki pärjäsi ihan hyvin, ja peloton peippokoiras antoi taas kuvata itseään vain muutaman metrin päästä. Tänään toivoin näkeväni viime vuosien uuden löydön, punavarpusen. Sen laulu on mainio. Se menee näin: ”Nice to meet you, nice to meet you!” Ja huom. paino sanalla ”meet”. Kuulostelin, joko punavarpunen olisi rantalehtoon tullut. Se oli – ei tosin ihan viimevuotisille oksille, ja lauluakin oli vähän muunnellut. Nyt kuulin tuomen oksalta ”Nice to meet you, there!”. Juha Laaksonen kuvailee hienosti lintujen käyttäytymistä ja elinympäristöjään uudessa kirjassaan ”1000 ilmiötä Suomen luonnosta”. Kirja oli raikas uutuus luonto- ja lintukirjojen sarjassa, enkä yhtään pane pahakseni, vaikka punavarpunen mainittiin vain tekstissä sivulla 57. Sen opin, että punavarpunen, metsän väriläiskä, kuuluu säelaulajiin peipon, pajulinnun ja useimpien sirkkujen ohella.

Jotakin maalaajaa saatetaan kutsua viiden värin taiteilijaksi. Näin valistuttiin eräänä vuonna vaimoni kanssa Iittalan Lasimäen taidenäyttelyssä. Omat blogikirjoitukseni asettuvat samaan kaavaan, kuitenkin niin, että kynästäni syntyy useimmiten vain ja tasan kolme kappaletta. Miksi näin? Luulen, että kolme kappaletta on juuri sopiva määrä lukijan kannalta. Kaksi kappaletta tuntuu pihtaamiselta, neljää kappaletta ei malta kukaan lukea. Mutta nyt on pienen juhlan paikka. Edellisen blogini kohdalla huomasin, että se oli järjestyksessään 200. blogikirjoitukseni. Tähän on tultu. En tiedä, mistä ideasta tai ajatuksesta blogikirjoitteluni alunperin lähti liikkeelle vuonna 2010 – ja vielä vähemmän tiedän, mihin tarinaan blogini aikanaan päättyy. Lisää vauhtia ja väriä tuleviin blogeihini? Enpä tiedä – näillä mennään eteenpäin, hillitysti perusväreillä.

Kastehelmet

Kastehelmet

Lanttuperhonen

Lanttuperhonen

Neitoperhonen

Neitoperhonen

Rantaleppä

Rantaleppä

Rantasipi 01

Rantasipi 01

Rantasipi 02

Rantasipi 02

Voikukat ja leinikit

Voikukat ja leinikit

Punakylkirastas

Punakylkirastas

Nurmitädyke

Kevät on aikaisessa – nurmitädykekin nousee jo.

Sinitiainen

Sinitiainen

Yksijalkainen västäräkki

Yksijalkainen västäräkki

Koirasvästäräkki

Koirasvästäräkki

Tuomi ja tiiliseinä

Tuomi ja tiiliseinä

Vielä ne kukkivat

Vielä valkovuokot kukkivat

Närhi

Närhi

Peippo, koiras

Peippo, koiras

Pian on kielon aika

Pian on kielon aika

Peurat

Peurat

Rentukka

Rentukka

Tiltaltti

Tiltaltti

Punavarpunen

Punavarpunen, koiras. Yksi metsän väriläiskistä.

Read Full Post »

”Entä, jos sinä valitset kukat ja minä ponnahdan näyttämölle sitten, kun olet työntämässä ostoksiasi kassalle?” Ehdotus meni läpi ja järjestely toimi hienosti. Tänä keväänä en kokenut ollenkaan vaikeaksi kesäkukkien hankintaruljanssia! Pientä säätöä, niin asiat kyllä hoituvat. Kukkia tarvittiin niin mökille kuin kotiin. Niitä tarvittiin paljon: isoja ja pieniä, kerrottuja ja jaettuja, yksivuotisia ja monivuotisia, eikä vaimoni kelpuuttanut kärryynsä ihan mitä tahansa ehdokasta. Tehtävä on tärkeä, sanottakoon se selvyyden vuoksi, mutta suhteellisen pitkäkestoinen hankintaprosessi koleassa ja tuulisessa kukkahallissa ei ole minua varten. Sain sillä aikaa syventyä moottorisahojen vertailuun seinän takana inhimillisissä olosuhteissa. Jos kirjoittaja paljastui pahimman luokan sovinistiksi, ei väliä, kaikki oli vain pariskunnan parhaaksi. Sopu säilyi, ja harmoninen ilmapiiri löi kukkamaisen leimansa koko loppupäivälle, jolloin mökkimme saisi penkkeihinsä tuoreet kesäkukat.

Edellisestä mökkikäynnistämme oli kulunut tasan kuukausi. Nyt oli jo voimia lähteä jatkamaan kesken jääneitä kevätaskareita, joista tärkeimpänä kesäkukkien istuttaminen ja amppelien asettelu vakiopaikoilleen. Ei mökki ole mökki, jos kukkapenkit työntävät vain sammalta tai jauhosavikkaa, ja amppelin paikalla roikkuu lähikuusesta lennähtänyt naavatupsu. Perillä availin tunnollisena apulaisena vielä tunnollisellemmalle vaimolleni multasäkkejä, asettelin kukkalaatikoita paikoilleen ja kannoin järvestä kasteluvesiä. Välillä, ihan lääkärin määräyksestä, lepäilin sohvalla tai tein tuttavuutta kirjosiepponaaraan kanssa. Olipa erikoinen kirjosieppo! Antoi kameramiehen lähestyä muutamaan metriin eikä hätääntynyt kameran äänistä! Ehkä se tunsi sympatiaa sitä lähestyvää toipilasta kohtaan – ja olimmehan me toki kavereita jo useamman vuoden takaa. Tämä kevät on ollut erikoinen ja erilainen. Olen jo vähän kyllästynyt eläkeläisen liikaan vapaa-aikaan sekä löysäilyyn. Siitäkö kaikki terveysongelmatkin johtuvat? Mökki ja kaikki sen kesäiset askareet tulevat varmasti tekemään hyvää. On viimein taas vipinää ja selvä päiväjärjestys. Haepas ukkoseni tuohon keittiön ämpäriin vähän järvivettä, kiitoksia! Näin selvittiin siitäkin joutilaasta hetkestä!

Mökkimme karu kangasrinne oli nyt saanut väriläiskänsä talven jäljiltä melko alastomiin kukkapenkkeihinsä. Ilta oli jo pitkällä, kun pääsimme lähtemään kotiin päin. Mutta nyt oli myöhäiskevät, ja valoa riitti. Ajelimme Mustialan oppilaitosten kautta läpi Tammelan keskustan, ohi harmaakivikirkon ja Pyhäjärven rantaa myötäilevää tietä pitkin kohti Saaren kansanpuistoa. Mitäs jos pysähdyttäisiin Portaan kylään? Jopas jotakin – kesä ei ole vielä kunnolla alkanutkaan, ja nyt jo jalkaudutaan nähtävyyksiin melkeinpä keskiyöllä, eikä mitään kiirettä! Muistatko, näinhän teimme myös vuosia sitten? Samassa paikassa, samassa Portaan kylässä tuomen kukkiessa Turpoonjoen ylittävän kapean puusillan kupeessa. Nyt on elettävä, nyt on nuuhkittava kevään tuoksut! Kuukauden päästä, juhannuksen aikoihin syreenikin alkaa jo lakastua ja tienvarsien lupiineista vain harvat enää kukkivat. Tuhlatkoot kukat tuoksujaan – tuhlataan me aikaamme! Sommaren är kort!

Keväinen mökkijärvi

Keväinen mökkijärvi

Kirjosiepponaaras vakiopöntöllään

Kirjosiepponaaras vakiopöntöllään

Kevätkuosi

Kevätkuosi

Kirjoittajan vaimo

Kirjoittajan vaimo

Vuorenkilpi

Vuorenkilpi

Peippo tähystyspaikalla

Peippo tähystyspaikalla

Mustikan kukinnot mökkipihalla

Mustikan kukinnot mökkipihalla

Pois viimeisetkin lehdet

Pois viimeisetkin lehdet

Syrjäälän tilan päärakennus, Portaan kylä

Syrjälän tilan päärakennus, Portaan kylä

Syrjälän tila, Portaan kylä

Syrjälän tila, Portaan kylä

Blogimies

Blogimies

Tuomi kukassaan

Tuomi kukassaan

Turpoonjoen jokivartta, Porras Tammela

Turpoonjoen jokivartta, Porras Tammela

Portaan kylän lemmikit ja kaikki muu

Portaan kylän lemmikit ja kaikki muu

Tiilit järjestyksessä, Portaan kylä

Tiilit järjestyksessä, Portaan kylä

Syrjälän tilan viiri

Syrjälän tilan viiri

Read Full Post »

Joko kesä todella alkoi? Vieläkö saadaan räntää silmille? Tuntuu uskomattomalta, että kolea kevät voi hetkessä muuttua kesäksi! Parissa päivässä mullan alta on työntynyt lähes kaikki tutut lajit kasvaakseen edelleen täyteen mittaansa. Jos tuomea pitää mittapuuna, on eteläisen Suomen kevät aika lailla ajallaan. Vanhat kasvikirjat toteavat tuomen kukkivan aivan toukokuun lopuilla (koulujen päättyessä), mutta kyllä jokainen luonnon tarkkailija on todennut, että tuomi voi hyvinkin kukkia jo toukokuun puolivälissä. Ja sitten pian on vuorossa sireenit ja metsäkukista leinikit, metsäkurjenpolvet ja horsmat. Siinä se kesä sitten olikin! Luonto voisi hyvin jaksottaa paremmin niin kasvien nousemista kuin lintujenkin pesimä- ja lauluaikaa – kaikki tapahtuu niin mahdottoman nopeasti.
Hyvä kuitenkin, ettei luonto etene ihan yhtä nopeasti kuin Anttilan keväthuumaus -laulussa, jossa sanoittaja on laittanut samaan nippuun niin kuikan poikaset, vuokot, leinikit ja lehdokit. Jotain rajaa sentään! Mutta juuri tällä laululla on hyvä startata kesä käyntiin.

Tuomi kukkii

Read Full Post »