Peukaloisen metsä

Peukaloisesta, hyvin pienestä mutta kovaa laulavasta varpuslinnusta, on kirjoittajalla monia muistoja. Kauimmainen menee kymmenien vuosien päähän, kun samoilin kotipaikkani länsipuolen ryteikköisessä metsässä. Polun vieressä oli kaatunut puu ja sen juurakko törrötti pystyssä kuin metsänpeikon rujo kämmen. Juurakon huipulla liikehti pieni ruskea lintu, jonka taisin jo silloin tunnistaa peukaloiseksi. Mökillämme Tammelassa satuin osumaan paikalle, kun koko iso peukaloispoikue lähti yhtäaikaa ulos pesäkolostaan; poikasia lenteli ympäriinsä kuin häirittyjä ampiaisia. Odotin silloin vaimoani autolle ja käppäilin levottomana mökkitiellä, jonka reunalla oli kaapelikaivuun jäljiltä ryteikkö- ja juurakkokasa – juuri sellainen, jossa voisi olla peukaloisen koti. Koskaan ei siis voi tietää, onko vaimon odotus vain tuskaa vai lopulta silkkaa riemua. Viime vuonna etsin erästä toista lintua, vanhan metsän sieppoa, mutta törmäsinkin peukaloiseen. Peukaloinen tuli katkenneeseen pihlajaan ihan viereeni, niin lähelle ettei kamera enää kohteeseen tarkentanut. Panin visusti silloin mieleeni paikan, josta tulisin peukaloista etsimään seuraavana keväänä.

Peukaloinen on kohtalaisen aikainen muuttolintu ja se saattaa joskus Suomessa jopa talvehtia. Sen olen itsekin todistanut. Lintu on vain vähän Euroopan pienintä lintua, hippiäistä, kookkaampi. Se on niin pieni ja väritykseltään ryteikkömaastoon sulautuva, että monen on vaikea peukaloista maastosta havaita. Mutta se lauluääni, se on ujostelematon ja siinä on potkua! Jos  kuulet ja tunnistat peukaloisen laulun, silloin olet lähellä ja saatat päästä näkemään pikku peukun. Toisaalta, mistä ääni oikein tulee, ei ole aina selvää ryteikköisessä metsässä, jossa ääni kimpoilee puista ja kallioista. Mutta peukku on utelias, ehkä riittää että olet vain aloillasi ja annat linnun tulla lähellesi. Peukaloinen ei ole Suomessa harvinainen muttei kovin runsaslukuinenkaan. Punarintapareja arvioidaan maassa olevan noin 2–3 miljoonaa, mutta peukaloista vain noin 50.000–120.000 paria. 

Lauantaina, toukokuun 6. päivänä olin päättänyt mennä juomaan toisen kupillisen aamukahvia peukaloisen seurassa. Tavoite oli kova. Sopiva ryteikkömetsä oli tiedossa, mutta joko siellä kuuluisi peukaloisen sähäkkää, hienoa laulua?  Alkumetrit peukaloisen metsään johtavalla metsätiellä eivät paljon luvanneet – metsä oli hyvin hiljainen. Ja yhä vain koleaa, lämpöä vain pari astetta. Laulurastas päästeli ilmoille lajityypillisiä toistojaan, mutta tuntui, että sekin kaipasi lisää lämpöä ja laulavia lajitovereita. Metsätien varsilla ei ollut vielä myöhäisen kevään kukkaloistoa, ei edes kevätlinnunherne eivätkä orvokit olleet vielä nousseet maasta. Vuokot olivat yhä voimissaan ja sinivuokon rinnalle oli noussut toinen, aikainen sininen kukka, imikkä. Olin jo lähellä päämäärää. Kuulinko jo peukaloisen äänen? Kyllä, nyt kuului, mutta jostakin hyvin korkealta. Työnnyin syvemmälle ryteikköön ja jäin paikalleni kuulostelemaan ja katselemaan, toinen saapas kivenkolon vesipainanteessa. Yritinkö matkia peukaloisen ääntä, en oikein muista, mutta pian näin peukun kannon nokassa. Lintu lenteli kohta ympärilläni, pysähtyi välillä oksalle tai juurakon päälle, vaihtoi taas paikkaa, ja lauloi! Kuvasin ja nautin, enkä olisi millään halunnut lähteä peukaloisen metsästä. Eikä toinen saapaskaan halunnut millään lähteä vetisestä kolostaan!  

Vanha ryteikköinen metsä, josta saatat löytää peukaloisen!

Ennen peukaloista pyypariskunta ilahdutti metsätiellä.

Sinivuokko viihtyy vanhan metsän varjoissa.

Alhaalla niityllä metsän varjossa oli vielä lunta.

Rentukka avaisi kukkansa pian, kun päivä lämpenisi.

Peippo jaksoi laulaa koleudesta huolimatta.

Imikkä on aikainen varjoisien lehtojen hieno kukka.

Kuulin läheltä myös punarinnan laulua, mutta sain hakea lintua melko pitkään. Viimein se löytyi avoimelle oksalle asettuneena.

Vanha metsä on vielä kohtalaisen hiljainen. Toukokuun alussa oli äänessä peippo, punarinta, peukaloinen ja rastaita.

Vanhan metsän kosteilla paikoilla kasvaa kevätlinnunsilmä.

Vanha metsä ympäröi suolampea, joka on telkkäparin kotina.

Yön jäljiltä olivat ojanpohjat vielä jäässä.

Peukaloiseen on saatu näköyhteys!

Peukaloinen 02

Peukaloinen 03

Peukaloinen 04

Peukaloinen 05

Peukaloinen 06

Peukaloinen 07

Peukaloinen 08

On aika hyvästellä peukaloisen metsä.

Tarinan päätähti, pirteä peukaloinen, tuli vielä kiittämään käynnistä.

Read Full Post »

Kevään toiset

Mökin biovessa tai kompostoiva vessa, miten vain, kuulostaa hyvin fiiniltä, mutta tosiasia on, että tämäkin laitos on joskus tyhjennettävä ja tuotos loppusijoitettava. Laitoksen tyhjennysluukku ei suinkaan ole ergonomisesti vyötärön korkeudella kuten asentajilla kaikki kohteet autokorjaamoissa, eikä tavara siirry kottikärryyn ihan itsestään. Voi olla, että käytin puuhassa vääriä ruumiinosiani, koska huomasin urakan jälkeen oikean jalan polveni kipeytyneen. Meniscus medialis tai vähintään Ligamentum collaterale fibulae lienee saanut siipeensä. Huonompi juttu. Näin keväällä pitäisi luontoihmisen olla kovassa iskussa ja jatkuvassa lähtövalmiudessa. Päivääkään ei saa missata, koska luonnossa tapahtuu nopeita muutoksia ja luonto tarvitsee innokasta havainnoijaa. Kokeilin aamulla kotonamme varovasti jalan pitoa … No, menettelee kun muistaa irvistää. Viestilappua keittiön pöydälle, kamppeet niskaan ja klenkaten vain luonnon helmaan. Aamupäivä olisi vielä poutainen, mutta sitten tulisivat sateet. Päivä oli palkitseva kirjoittajan vähintään yhdellä yllätyksellä, mitä en pikaisella aamupalallani vielä tiennyt.

Vaikka maanantaina 17.5. tunsin olevani täysin yksin ja ainoa luonnossa samoilija muutaman kilometrin päässä taajamasta, uskon kyllä, että me suomalaiset arvostamme luontoa ja haluamme monenlaisia luontokokemuksia. Paljon työtä on kuitenkin yhä tehtävä, ettei metsäluonto ole vain talousmetsää, ryteikköä eikä avohakkuita, eikä metsä pirstaloidu pikku saarekkeiksi vailla runsasta eläin- ja kasvilajistoa. Ilman luonnonsuojelulakia ja -alueita olisi luonnossa liikkuminen ja luonnosta nauttiminen varmaankin hyvin erilaista. Tuskin tätä blogiakaan silloin kirjoittaisin. Pari vuotta sitten hankin mökkimme takametsään suuriaukkoisen linnunpöntön. Mielessä oli kait saada lisää väriä ja useimpia lajeja pihapiiriin joko leppälinnusta tai jopa käenpiiasta. Jälkimmäisen olen tavannut vain kerran Porvoon edustalla Emäsalossa. Tämä luontoreissuni Emäsaloon alkoi vauhdikkaasti. Olin täynnä nuoruuden intoa ja käskytin menopeliäni kohti rannikkoa liian painavalla jalalla. Poliisi tuli vastaan ja pysäytti, tietenkin. Sain sakot, mutta harmitustani vähän lievensi se seikka, että toinen partioauton poliiseista oli myös lintuharrastaja! Meille syntyi vilkas keskustelu samalla kun toinen poliisi kirjoitti sakkolappua selvästi keskusteluamme hyväntuulisesti seuraten. Saattoi olla, että yhteinen harrastus toi lieventäviä asianhaaroja rikkomukseen? Vanhemmiten kaasujalka on tullut kevyemmäksi ja myös luonnossa liikkuminen rauhoittunut – varsinkin kun (tai jos) polvessa on Ruptura menisci!

Paatsamasinisiipi (Celastrina argiolus) äänestettiin Suomen kansallisperhoseksi v. 2017. Nyt juuri on paatsamasinisiiven aika! Se on hyvin pieni, mutta varsinkin koiras on heleän sininen. Sen erottaa kyllä, eikä muita sinisiipiä tähän aikaan vielä lennä. Päivän yllätyksiin kuului, että tapasin sinisiiven heti, kun jalkauduin metsätielle! Se ei siipiään avannut, mutta sain kohtuullisen lentokuvan. Yllättävää oli nähdä kaikkialla luonnon nopea herääminen: koivut eivät olleet enää vain hiirenkorvilla, kukkaan oli puhjennut niin kevätlinnunherne, monet orvokit kuin ahomansikkakin. Ja tietenkin tuomi oli avautunut aurinkoisilla rinteillä. Vaaleita päiväperhosia oli liikkeellä runsaasti, ja yksi niistä oli ärsyttävän vikkelä auroraperhonen (koiras), joka lentelee vimmassaan naaraita etsiessään, kuinkas muuten. En lähtenyt juoksemaan auroran perässä, vaan jatkoin matkaani kohti suolampea ja sitä ympäröivää vanhaa metsää. Siellä odotti päivän yllätys, se suurin. Olin kuullut, että täällä lahopuiden ja vanhojen kuusien metsässä asustelee harvinainen pikkusieppo. Parina vuonna olin sitä jo etsiskellyt, mutta ilman tulosta. Seison keskellä hämärää metsää, jonka pohjaa värittää juuri avautuneet käenkaalit ja vielä voimissaan oleva valkovuokko sekä pitkään jo kukkinut imikkä. Puro virtaa vierelläni kohti metsälampea. Kuulen monia pikkulintujen ääniä. Viimein yksi ääni kuuluu selvempänä, ja nyt näen itse linnunkin pihlajan oksalla. Se on pikkusieppo (Ficedula parva), komea vanha oranssirintainen koiras! Nostan kameraa varovasti, tarkennan kohti pikkusieppoa ja laukaisen. Se ei säikähdä kameran ääntä, vaan lennähtelee melko rauhallisesti ympärilläni paikkaansa vaihdellen ja kevätlauluaan päästellen. Jännittyneenä tarkistan kamerasta tilanteen ja huomaan, että sain useita kelvollisia kuvia. Olipa upea hetki – tuntuu, että joku lintukuvaajan (oik. lntuharrastajan) pikkudiplomi on nyt lakkarissa! Kevät on ihmisen parasta aikaa. Otetaan keväälle ne toisetkin!

• 

Luonto saa vihreän värinsä toukokuun puolivälissä.

• 

Koivun hiirenkorvat ovat pian täysiä lehtiä.

• 

On paatsamasinisiiven aika. Kuvan koiras ei helpolla asetu aloilleen eikä avaa siipiään.

• 

Kevätlinnunherne on aloittanut kukintansa.

• 

Luottavainen naaraspeippo lähikuvassa.

• 

Hyvin yleinen mutta melko tuntematon metsäkirvinen.

• 

Pajulintu tarkkailee kulkijaa.

• 

Metsätien varrella on myös niittyjä ja lehtoja.

• 

Pikkukäenrieska kukkii laajoina tuppaina niittyjen reunamilla.

• 

Pienen joen rinteessä kukkii mukulaleinikki.

• 

Haluatko juosta kiinni auroraperhoskoiraan? Tiukkaa tekee. Parasta pysyä paikoillaan ja odottaa perhosta luokse.

• 

Neitoperhonen.

• 

Lanttuperhonen on usein sitruunaperhosta seuraava vaalea perhonen. Kuvassa naaras.

• 

Metsäkauris ottaa loikat metsän puolelle.

• 

Värikäs sirittäjäkin on saapunut metsätien varrelle.

• 

Niittykirvinen tähystää niityn seipään päältä.

• 

Metsätien lehdon peruslintuja: punarinta ja kirjosieppo.

• 

Hämärässä metsässä kukkii vielä sinivuokko.

• 

Käenkaali on noussut kukkimaan ja peittää laajalti metsän pohjaa.

• 

Luontopolun taulu.

• 

Lehtoimikkä aloittaa kukintansa aikaisin ja värittää teriönsä punaisesta siniseksi.

• 

Vanha metsä, jossa on runsaasti kelo- ja lahopuuta, on monen pikkulinnun kotimetsä.

• 

Metsikön läpi virtaa useita puroja kohti suolampea. Rentukat ja kevätlinnunsilmät kukkivat purojen varsilla.

• 

Pikkusieppo on asettunut vanhaan metsään pitkältä muuttomatkaltaan ehkä aina Intiasta asti. Kuvan vanhalla koiraalla on oranssinen väritys leuassa ja rinnassa. Pää on väriltään lyijynharmaa.

• 

Muutaman vuoden yrityksen jälkeen pääsin näkemään harvinaisen pikkusiepon.

• 

Pikkusieppo näyttäytyi kotimetsässään toukokuun puolivälissä – juuri kuten lähdekirjat opastavat.

Read Full Post »

Ystäväni harrastaa

Ystäväni on aina harrastanut luontoa. Jo pikkupoikana hän tapasi kävellä pitkiä lenkkejä Vanhankaupunginlahden ympäristössä Helsingissä, ja joskus kaveriporukalla Viikin peltojen kautta Vanhankaupunginkoskelle. Siihen aikaan ei miehenalulla vielä roikkunut kaulalla kiikaria tai kameraa, mutta silmä kyllä löysi maastosta kaikkea mielenkiintoista. Jos miehemme olisi pysynyt nuoruutensa paikkakunnalla, olisi hän tänään todistamassa uljaan merikotkan pesintää hyvin lähellä kotiaan. Herttoniemen Majavatien kallioilta, ja vielä paremmin niiden alapuolelta Fastholman lintutornista olisi suora sihti kotkanpesälle! Katselin ystävääni vaivihkaa, yritin löytää hänen kasvoiltaan tunnetiloja, ehkä kaipausta nuoruutensa maisemiin ja kotkanpesälle? Ystäväni kasvot eivät kertoneet mitään, sen sijaan hän alkoi kertoa, miten on ottanut uusia kierroksia luontoharrastuksessaan. Kyllä, hän tuntui olevan aidosti innostunut teemasta. En saanut enää suunvuoroa, kun ystäväni vieritti ruudulle tuoreita kuvia aamuiselta retkeltään. Otin paremman asennon tuolissani ja aloin kuunnella.

Hyvältä ruudulta oli miellyttävä katsella ystäväni kuvia. Suuri osa oli lintukuvia, mutta oli joukossa ihan mallikkaita kasvi- ja perhoskuviakin. Tämä näytti olevan sitä uutta puolta? Aloin palautella mieliin kouluajan kasvienkeräämistä, mutta ystäväni ehti edelle. Hän kertoi, kuinka hänen kohdallaan kasvien kerääminen oppikoulussa oli ollut suorastaan mukavaa. Ja miksei olisi ollut, kun kasveja kerättiin koko perheen voimin! Hänen vanhemmiltaan oli sota keskeyttänyt koulunkäynnin, kuten niin monilta – ja nyt, nuorten vuorolla, innokkaimmat kerääjät olivatkin isä ja äiti. He myös tiesivät kasveista kaikenlaista ja muistivat monen kasvin tieteellisen nimen! Vanhempien innostus oli tarttunut ystävääni, ja kipinä oli saanut uutta hehkua nyt vanhempana. Anemone nemorosa, no sen tietää valkovuokoksi jokainen, mutta mitä tarkoittaa lajinimi nemorosa, kysyi ystäväni? Hän sanoi käyttäneensä viime talven vähän latinaakin tutkien ja lähdekirjoja lukien, ja tiesi kertoa, että nemorosa on yhtä kuin ”lehdossa kasvava”. Tunsin hetken aikaa olevani ihan sylvestris, mutta vain hetken. Onneksi ystäväni tunnusti suuren tietämättömyytensä toisessa kasvissa. Hän oli laittanut FB-ryhmään kuvan, jossa valkovuokkokuvassa näkyi myös hentonen, hänelle tuntematon heinä. Hän ei siis tuntenut hyvin yleistä tienvarsien ja metsänreunan kasvia kevätpiippoa (Luzula pilosa)! Eikä se ole mikään heinä, vaan vihviläkasvi, ojensi ystävääni luonnonkasvit-ryhmän valvoja!

Luulin, että kuvat olivat siinä, mutta ystäväni kaivoi esille vielä toisen kameransa, jossa oli kiinni melko tavallisen kokoinen objektiivi. Kamerasta ponnahti ulos 32 GB:n muistikortti, ja esitelmöinti jatkui. Hän kertoili, kuinka tunnettu luontotoimittaja Juha Laaksonen oli erään kirjansa esipuheessa todennut, että kasvien kuvaaminen on yllättävän vaikeaa. Ystäväni oli tullut samaan tulokseen. Kasvista tulee näkyä paljon, kukinto ja lehtiäkin, mutta taustan pitäisi kuitenkin olla epäterävä – siinä saa miettiä polttoväliä ja aukkoa pitkään, toisin kuin lintukuvaaja, joka tuntee vain suuret polttovälit ja lyhyet suljinajat. Erona on myös se, että lintukuvaaja saapuu retkiltään suht siistinä, mutta kuraisen kasvikuvaajan on tultava kotiin takaovesta, jos ollenkaan. Vielä kuulin ystävältäni, mitä merkitsee valo! Kirkkaalla auringonpaisteella kannattaa mennä enintään uimarannalle, unohda luontokuvaaminen, et saa sävyjä kuviisi! Ystäväni olisi vielä jatkanut pitempään. Hän ei näyttänyt väsyvän ollenkaan, koko olemus oli terveen oloinen ja iho kuin asfalttimiehellä! Kuulin toki siitäkin, että kuvausretkillä tulee helposti käveltyä 3–6 kilometriä, eikä selässä keikkuva reppu ole sen kevyempi kuin armeija-aikoina. Kovaa kuntoilua siis tuo luontoharrastus – ja ainakin erittäin hyväksyttyä toimintaa tänä ankeana korona-aikana. Virus ei viihdy pusikoissa. 

Kun istuntomme jälkeen pohdin kaikkea kuulemaani, minusta alkoi tuntua siltä, että ystävälläni ja kirjoittajalla on lopulta hyvin paljon yhteistä. Jutun kuvatkin sain häneltä käyttööni ilman sen kummempaa vonkaamista. 

 

(PS. Blogin kuvat on otettu tänä keväänä Hyvinkäältä mm. Sveitsin luonnonpuistosta ja sen lähiympäristöstä, suokuvat on Tammelasta)

 

Rauhallisessa metsäsaarekkeessa on jo valmistauduttu muuttolintujen tuloon. Kottarainen on jo asettunut taloksi.

Kevät on ollut oikullinen; harmaapäätikat eivät ehkä ole vielä saaneet pesintää käyntiin.

Ilman punarinnan iloisenhaikeaa liverrystä ei pääse kevättunnelmaan.

Vihervarpunen on karaistunut lintu; sekin iloitsee kevään etenemisestä ja lämmöstä.

Kahlaajia kaksittain: rantasipi (vas.) ja liro (oik.). Liro on yleinen pesijä pohjois-Suomessa.

Harmaasiepon tuntee viiruisesta päälaestaan. Tukka hyvin, kaikki hyvin!

Syvällä metsässä vihertyy nopeasti. Sinivuokon jälkeen innostuu moni muukin kasvi kukkimaan.

Pikkukäenrieska (Gagea minima) leviää yksittäisestä tuppaasta keltavihreäksi matoksi niittyjen reunoilla.

Valkovuokko (Anemone nemorosa) ilahduttaa yleensä juuri äitienpäivän aikaan.

Imikän (Pulmonaria obscura) löytää, kun osaa etsiä. Obscura = hämärä, pimeä, antaa vihjeen. Kasvupaikka on syvällä varjoisassa lehdossa.

Lehtoesikko (Primula elatior), myös etelänkevätesikko, eroaa jonkin verran Ahvenanmaan maakuntakukasta, voimakkaamman keltaisesta kevätesikosta.

Kevättaskuruoho (Noccaea caerulescens) on yleistynyt 1900-luvulla, ensin Uudellemaalle.

Kevätpiippo (Luzula pilosa). Hyvin yleinen, mutta matalana huomaamaton esim. tienvarsien kasvi, jonka kukat ovat hienot, kun malttaa kumartua katsomaan.

Kevätpiipon kukintoja.

Kevätlinnunsilmä (Chrysosplenium alternifolium). Ojanvarsien ja kosteikkojen väriläiskä.

Suo on herännyt talviunestaan. Vieläkö kasvit uinuvat?

Tupasvilla (Eriophorum vaginatum) on aloittamassa kukintaansa.

Myös variksenmarja (Empetrum nigrum) kukkii! Kuin helistimet nousevat heteet kukkapohjuksesta.

Toistuvat lumisateet viivyttävät luonnon kasvua, silti sitä tapahtuu – lähes säästä riippumatta.

Aikuisena talvehtiva nokkosperhonen herää lentämään heti, kun leskenlehti ja paju kukkii.

Myös neitoperhonen on aikainen lentäjä ja talvehtii aikuisena.

Liuskaperhosta esiintyy samoihin aikoihin kuin muitakin aikuisena talvehtivia päiväperhosia.

Kangasperhonen talvehtii kotelona. Säiden lämmetessä se kuoriutuu ja lentelee sekin hyvin aikaisin keväällä.

Kansallisperhosemme, pieni paatsamasinisiipi, on kevään ja kesän ensimmäisiä sinisiipiä. Sekin talvehtii kotelona. Kuvassa koiras.

Takatalvi voi tulla monta kertaa. Luonto toipuu, toipuuko ihminen?

Sateiden ja pakkasten jälkeen vaahtera jatkaa kukkimistaan.

Västäräkki sai vierelleen keltavästäräkin. Usein sitä näkyy vain muuttoaikana etelä-Suomessa.

Kivitasku on saapunut rantakivikolle!

Sinisorsalla ja telkällä on poikasia viimeistään toukokuun puolivälissä.

Pajulintu on utelias, vikkelä ja aika peloton. Voit saada sen parin metrin päähän kurkkimaan.

Liro on tyypillisesti pohjoisen Suomen pesijä. Jääkö liropari pesimään eteläisen Suomen syrjäiselle lammelle?

 

Read Full Post »