Sateet tulivat Särkisalossa

Paikka nimeltä Kota mainitaan yhtenä Särkisalon kylänä. Ja näetkö, tästä lähtee Kotantie, sinne siis! Loppukesän retkemme jännin vaihe oli alkamassa Särkisalontieltä erkanevalla hiekkatiellä. Veisikö tämä tie taloille, joissa oli asunut vaimoni isän sukua, ehkä isäkin – varmuudella ainakin vaimoni serkku. Hänen luona olimme käyneetkin, mutta se oli tapahtunut jo 80-luvulla, yli 40 vuotta sitten. Itse muistin paikasta vain korkean saarnipuun, mutta sillä muistikuvalla ei taideta löytää perille? Ajelimme hiekkatietä hiljakseen eteenpäin, ja mitä kummaa … jokin ympäristössä alkoi vaikuttaa tutulta, kalliot, suuret lehtipuut. Pysäytimme auton eräälle talolle vievän nurmikkotien päähän ja lähdimme kävelemään kohti edessä näkyviä hyvin vanhoja puurakennuksia. Vaimoni vähän arkaili, mutta pian hän alkoi tunnistaa paikkoja. Olimme tulleet oikeaan osoitteeseen!

Salon kaupunkiin nykyisin kuuluva Särkisalo, yksi Saaristomeren entisistä itsenäisistä kunnista, oli elokuun lopun päivämatkamme kohde. Reissu oli tehtävä viimeistään nyt, ennen kuin lämpimät kesäpäivät olisivat vain muisto. Matkalla jo aisti syksyn – tienvarsia värittäviä kesäkukkia näkyi enää hyvin vähän. Maisema oli vähän alakuloinen alkumatkan auringonpaisteesta huolimatta. Olin kuitenkin iloinen, että matka tehtiin, ja vaimoni pääsi tunnelmoimaan isänpuolen sukunsa juurilla ja ”muistomerkeillä”. Särkisalo on tullut tunnetuksi kalkista ja kalkkikaivoksistaan, joista nostettiin kalkkikiveä vielä v. 2010. Vaimoni esivanhempia tai sukulaisia on käynyt töissä kaivoksilla, mutta alueella on toki ollut myös maataloutta, sinnekin on tarvittu työvoimaa. Kalkintuotannon perustaja Karl Teodor Forsström on ollut myös yksi paikallisista maatalouden kehittäjistä ja työantajista. Forsströmin kartanon palveluksessa oli mm. vaimoni isänisä Karl Ulrik Rosberg (1856–1923).

Särkisalon alueella on yli 110 saarta, mutta me reissaajat ehdimme käydä niistä vain muutamalla. Lossimatka Petun saarelle ja takaisin (sekä muutama alhaalla kaarteleva merikotka) olisi ollut hieno lisä retkelle, mutta juuri silloin tuli sade. Jouduimme muuttamaan suunnitelmia: Förbyn kylä, sen veneranta, kaivosalue ja Ulkoluodon sileät rantakalliot jäivät näkemättä. Merenrannan Cafe Vinssi oli myös kohteena, mutta kun saarilla ei juuri muita turisteja näkynyt, oli kahvila suljettu jo aikaisemmin päivällä.

Viritimme ravintola Tiirannassa nautitun pikku ateriamme jälkeen navigaattorin etsimään reittiä kotiin (varmuudeksi), vaikka kyllähän se paluumatka jo pitäisi osata. Niin kai, mutta miksi Perniön liikenneympyrästä käännyttiin ihan väärään suuntaan? Oikea suunta se oli, mutta kuljettajan suuntavaisto petti nyt pahan kerran. Märkiäkin olimme, ainakin vaimoni kengät olivat.

Toivottavasti sinä, hyvä lukijani, viihdyt blogini parissa ja navigoit itsellesi sopivan reitin Särkisalon kuvajoukossa. Hyvää matkaa, the Season is soon over!

Vuosikymmenten aikana tie Uudeltamaalta Turkuun on muuttunut paljon. Moottoritie kulkee useiden tunneleiden läpi, pisin niistä yli 2 km.

Elokuun lopun arkipäivänä liikenne Turun moottoritiellä oli melko hiljaista. 

Vielä pieni matka mantereella ennen merenrantaa ja monien saarien Särkisaloa.

Eri tapahtumien ja juhlien pitopaikka Meripirtti juuri ennen Särkisalon ensimmäistä siltaa.

Muistomerkki Meripirtin pihalla.

Sateisena loppukesän päivänä Meripirtin uimaranta on autio ja hiljainen. Lasten lelut odottavat hakijaa.

Vaimoni on löytänyt rannalta Särkisalon omaa kalkkikiveä.

Blogimies laiturilla.

Särkisalon rannoilla kasvaa monin paikoin rantavehnää (Leymus arenarius). Se voi kasvaa 50–150 cm korkeaksi.

Hyvässä kunnossa olevia maatilan rakennuksia Särkisalontien varrella.

K & O F 1886, kartanon ja tilan omistajat Karl ja Olivia Forsström.

Olivia Gustava (1847–1922) ja Karl Teodor Forsström (1850–1912). Karl Forsström pani alulle Särkisalon kalkkikivilouhinnan.

Kotan kylästä löytyy vielä kalkkitehtaan työntekijöille rakennettuja taloja. Vaimoni serkku asui taaimmaisessa talossa vielä 1980-luvun lopussa. Nykyään talossa asuu enää kesäasukkaita.

Pitkästä aikaa Kotan kylän pihamaalla, jossa sukulainen on asunut kymmeniä vuosia sitten. 

Vaimoni isän, Väinö Rosbergin saamaan lahja-Raamattuun kirjoitettu omistuskirjoitus: U.G ja S.G. = Uno ja Saima Gammal. Jälkimmäinen oli Karl Forsströmin pojan, Petter ”Kalkkipetteri” Forsströmin sisko.

Sade tuli sittenkin ajallaan. Matkalaiset joutuivat typistämään reittisuunnitelmaa.

Kyhmyjoutsenpari poikasineen etääntyy rannasta sadepisaroiden rikkoessa vedenpintaa.

Särkisalon Förbyn vanhemman kalkkikaivoksen kaivostorni.

Kalkkikiven louhinta alkoi Särkisalossa jo v. 1882 ja päättyi v. 2010.

Päivä selkenee Isoluodon venesatamassa.

Särkisalon tyylikäs v. 1760 valmistunut puinen pitkäkirkko. Kellotapuli valmistui v. 1762.

Vaimoni Särkisalon kirkon sankarivainajien muistomerkillä.

Sankarihaudassa lepää myös vaimoni isän kaksoisveli Toivo Rafael Rosberg, joka kaatui jatkosodan ensimmäisinä kuukausina.

Kirkkomaan tyylikäs kukkaistutus.

Päiväretkemme ruokapaikka ravintola Tiiranta Isoluodolla.

Onpas annoksella kokoa!

Sanomme pian hyvästit mukavalle päivän retkellemme Salon Särkisaloon.

Näkemiin Särkisalo!

Read Full Post »

Yövieraita ja päiväperhosia

Kesäkuun 2020 hellejakso loppui yhtä varkain kuin se alkoi. Eikä vain helle loppunut, kylkiäisenä tuli rajut, päiviä kestävät(?) sateet! Tuliko loppu myös maamme koronaepidemialle? Kansalainen ei oikein tiedä, mihin kaikkeen tarmonsa nyt suuntaisi. Terassikansan on vetäydyttävä sisätiloihin märiltä istuimiltaan ja totutettava käsivarren koukistajalihakset uusiin liikeratoihin. Kun koronariski on helpottunut, vähän vanhemmatkin voivat lähteä ulos köpöttelemään ja hakemaan kaupasta tuoretta leipää päiväsaikaan. Ehkä pieni matkakin olisi mahdollinen? Luonnonilmiöitä koko kevään ja kesän tarkkailleelle blogikirjoittajalle koittaa myös uusi vaihe, kun reissureppu asetellaan sadepäiviksi nurkkaan. Haahuilu metsäteillä, rämeillä ja kedoilla saa riittää, on ensin perattava koko valtava kuva-aineisto. Siellä niitä on; on hopeatäplää ja sinisiipeä, on hiirenvirnaa edestä ja takaa, aamun herkässä valossa ja illan jo hämärtyessä. Työhuoneessa alkaa olla sopivan viileää, kodin pikku askareet on tältä päivältä hoidettu – nyt on oikea aika kytkeä virta tietokoneeseen, kerrata kesäkuun highlightsit ja kehitellä tarinaa otsikoinnin mukaan. Otsikko on kyllä vähän kökkö, ja jotenkin rajaava? Parempi ja todellisempi se kuitenkin on kuin ”Yöperhosia ja päivävieraita”, joten annetaan olla – katsotaan, mihin se riittää! 

Mökkimme Tammelan Heinijärven rannalla on nähnyt monia kesä- ja yövieraita, enimmäkseen isäntäväen sukulaisia ja heidän ystäviään. Mökin varustustaso ei ollut alkuvuosina kovin kummoinen, mm. ruoka-aineita jouduttiin säilyttämään maakuopissa. Se taisi 80-luvulla olla hyvinkin tavallista. Vähitellen saimme kaasujääkaapin ja viimein sähköt sekä sähköjääkaapin. Kuumana alkukesänä 2020 olisi voinut olla tyytyminen vain kuivamuonaan, kuten kesän ensimmäisen kesävieraamme J-pojan Nico-koiran, jos olisimme säilyttäneet vanhan tyylin. Nyt maakuopat on peitetty, ja mitä tapahtui: ensin täytetty maakuoppa alkoi heti puskea ilmoille komeita orvokkeja – liiterin taakse kipatussa täyttömullassa olikin salaisuus!

Kesän toinen yövieras, kolmanneksi vanhin lapsenlapsemme J-tyttö otti mökillemme mukaan koulukaverinsa Kaisan. Ohjelmaa miettiessämme kerroin tytöille paikallisesta ”Rivierasta”, Saloistenjärven hiekkarannasta. Ei kestänyt kauan, kun olimme pölyisellä metsätiellä matkalla erämaajärvenrantaan, ja tytöt uimassa. Kirjoittaja jäi rannalle tärkeään henkivartijan tehtävään. Mm. Heinijärven Suojelu ja Jänijärven Seudun Suojeluyhdistys ovat olleet kunnostamassa vanhaa uimapaikkaa nykyiseen loistoonsa. Rantavahti viihdytti itseään ihailemalla kaislikon yllä liitelevää ritariperhosta ja rämpimällä rantavedessä kurjenjalan ja vuohennokan kukintoja kuvaamassa. Päivät ja illat kuluivat nopeasti, Suomi-tietopeli väsytti meidät kaikki leppeään uneen. Aina ei muistettu, että pelin kysymykset liittyivät Suomeen – vastaukseksi saattoi tulla Niagaraa tai Nigeriaa. Toisaalta, esim. Jerusalemi Ilomantsissa olisi kelvannut – jos sitä olisi kysytty!

”Sommaren är kort”, myös suomalaisten mielestä. Pahoin pelkään, että vaimonikin hyväksymä ja yhdessä toteutettava luontoretki Somerolle Häntälän notkoihin siirtyy, kun mökillemme on vielä tulijoita. Pikkuapollo ehditään kohdata joskus myöhemmin, lohduttauduin. Kirjoittaja on kuitenkin jo saanut enemmän kuin osansa luontokokemuksista ja -havainnoista. Nähtävää on riittänyt lähiluonnossa, kun on askeltanut hitaasti ja mukana on ollut aikaa sekä kunnon eväät. Yksi kesäkuun kohokohta oli kuunnella luhtakerttusen laulua kesäaamuna, tyynen Kytäjärven rannalla. Pusikoissa piilotteleva mestarilaulaja suostui myös kuvattavaksi. En myöskään unohda juhannuspäivien ritariperhosia, enkä alkukesän paatsamasinisiipeä, joka oli monituntisen retkeni ainoa perhoshavainto. Pieni, heleänsininen kansallisperhosemme asettui aloilleen kuusenoksalle ja avasi yllättäen siipensä. Sai metsässä naureskellakin. Kun kävelin jo poispäin lenkiltä aika väsyneenä, hiekkatietä ylitti joku toinen helteen uuvuttama: supikoira löntysteli tien yli päätään roikottaen vain 5-7 metrin päässä kirjoittajasta. Ei se tiennyt lähellä olevasta ihmisestä mitään. Ojanpohjiakin on koluttu! Löysin sattumalta ”taikaojan”, joka kätki sisälleen kymmeniä maariankämmeköitä, isotalvikkeja, kissankäpäliä, käenkukkia ja muita tavallisempia luonnonkukkia – ja erikoisuutena vielä musta-apilan! Yllätyin, kun monella Facebookin luonnonkasvit-ryhmäläisellä on muistikuva musta-apilasta vain nuoruusvuosilta, kun kasveja vielä koulussa kerättiin ja prässättiin omaa kasviota varten. Saisiko sen perinteen takaisin? Niin, ja kaunokirjoituksen. Kuulitteko!
Natura necesse est, vivere non est necesse!

Toukokuu vaihtuu kesäkuuksi. On voikukkien aika.

Vielä löytyy Etelä-Suomesta lehmiä, ainakin Uudenmaan maaseutuopiston mailta Hyvinkäältä.

Raate kukkii piilossa suolammen reunamilla. Pian on suopursujen aika.

Kansallisperhosemme paatsamasinisiipi on kevään ensimmäisiä sinisiipiä. Kuvassa naaras.

Kevätlinnunherne kukkii melko pitkään kuten valkovuokkokin.

Kun lämpenee, nousee myös nurmitädyke kukkimaan.

Yksi mestarilaulajistamme luhtakerttunen piti aamuisin konserttiaan Kytäjärven rantapensaissa.

Tammelan Heinijärvi Kanta-Hämeessä.

Mökin isäntäpari vetää henkeä ja valmistautuu kesän ensimmäisiin vieraisiin.

Lähellä sijaitsee suolampi, jonka reunoilla kettu kävi lintupaistia yrittämässä.

Suolla lentää ja lisääntyy pursuhopeatäplä.

Tienvarren väriläiskä, mäkitervakko.

Aitovirna on vähän tuntemattomampi luonnonvarainen hernekasvi.

Metsäkurjenpolvella ruokaileva lanttuperhonen on alkukesän yleisimpiä vaaleita päiväperhosia.

Jaa jaa, kohta niitä saa, luonnostakin!

Hiekkatiellä, vähän Hyvinkään taajaman ulkopuolella käppäili helteen uuvuttama supikoira.

Hopeasinisiipi koiras niittynätkelmällä. Siipien alapintojen kuviointi yksilöi parhaiten lajin.

Angervohopeatäplällä on paksu musta vyö siipien takareunassa.

Valkolehdokki tuoksuu huumaavasti juhannuksen aikaan.

Kesäilta Heinijärvellä. Juhannus on lähellä.

J-poika ja Nico-koira juhannusvieraanamme.

Kuka on kisan mestari, J-poika?

Komea ritariperhonen näyttäytyi juhannusviikonlopun kaikkina päivinä. Nopeana lentäjänä ei mikään helppo kuvattava.

Juhannuksen aikaan kukkivat myös eriväriset maariankämmekät.

Vanamot kuuluvat myös juhannukseen – ja niiden tuoksu!

Ketokultasiipi koiras näkyy voimakkaanvärisenä kauas.

Mökin uudet kesävieraat J-tyttö ja ystävänsä Kaisa.

Kovia uimareita molemmat.

Lähellä olevalle Saloistenjärvelle oli kunnostettu hieno uimaranta. Sekin oli koettava.

Saloistenjärvi syvenee rannalta loivasti.

Iltapalalla mökkipihalla.

Mökkimme viidestä pöntöstä oli kolmessa kirjosiepon pesye.

Kurjenjalan eksoottinen kukinto.

Harvinaistunut musta-apila ei ollut hävinnyt Tammelan eikä Hyvinkään tienvarren ojista.

Read Full Post »

Ruusuja Brinkhalliin

Mökkiläinen ei elä pelkästä halonhakkuusta eikä kuikanhuudoista, välillä on päästävä käymään pihapiiriä ja kyläkauppaa pidemmälle – varsinkin kun mökkimme lähettyvillä ei kyläkauppaa ole. Jos lähikohteet Somero, Urjala tai Humppila eivät riitä, otamme yleensä suunnaksi joko Turun tai Tampereen, joihin mökiltämme on jokseenkin sama matka. Tie Turkuun on tosin vähän yksioikoinen, mutta turvallinen ja nopea kuin Matin ja Tepon hittilaulut. Tampereen suuntaan tie on ajajalle mielenkiintoisempi, mutta vaarana on joutua Kylmäkosken jälkeen Valkeakosken ramppiin ja Hakan huutosakkiin. Mökkijaksomme lopulla perjantaina päätimme lähteä Turkuun. Tai ei niinkään Turkuun, vaan Turun saaristoon. Pohdimme eri vaihtoehtoja. Vaimoni halusi nähdä Hirvensalon ja Kakskerran, ja itse olisin halunnut nähdä Ruissalon, sen pitsihuvilat, jalot lehtipuut, ja ruotsinlaivan lipuvan ohitsemme kapeassa salmessa. Vaimoni kanta voitti. Olin ihan tyytyväinen hänen valintaansa – kunhan vain saisi nähdä merta!

Paimionjoki tuli juuri ylitettyä ja kohta tulisimme Lietoon. Teollisuushallit ja sekalainen rakennuskanta huoltoasemineen ei ole vain tuloväylämme 10-tien yksinoikeus, tätä samaa on joka puolella isompien kaupunkien tai taajamien ympärillä. Turun plussana on lähempänä kaupunkia 10-tien varrella virtaava Aurajoki ja sen jokirinteet. Lampaitakin vaelteli joen läntisellä rinteellä kuin kaupungin matkailuvideossa. Kun tullaan itse keskustaan, tuomiokirkon tuntumaan, muuttuvat näkymät täysin. En lakkaa ihailemasta vanhoja 1800-luvun kaupunkirakennuksia, ja vanhempiakin, niin Turussa, Tampereella kuin Helsingissä – ajalta, jolloin rakentajat halusivat tehdä rakennustaidetta! Olisiko Turun keskusta kovasti erilainen ilman viimeisintä suurpaloa v. 1827? Kaupungin rakennuskannasta paloi suurin osa, mutta onneksi Tuomiokirkko ja Akatemiatalo saatiin osittain pelastettua ja entisöityä. Palo alkoi Aninkaistenmäeltä, joka monelle tämän päivän kaupungissa kävijälle merkitsee helposti löydettävää parkkihallia.

Brinkhallin kartanomiljöö  Kakskerran saaressa oli yksi matkamme tavoitteista. Tv:n draamasarja Hovimäestä tuttu kartano löytyi ongelmitta. Paikka vaikutti miellyttävältä, mutta pihapiirin ja samalla koko kartanoalueen viihtyisyyttä voisi helposti nostaa nurmialueiden kukkaistutuksilla. Taloryhmän keskellä oleva pyöreä ja tyhjä nurmikko suorastaan huusi ruusuja! Kartanossa järjestetään opastettu kierros tiistaista sunnuntaihin klo 13 ja klo 15. Se jäi meiltä valitettavasti väliin, kun kuvittelimme kartanon ovien olevan auki muutenkin. Näin ei ollut. Paikka on ihanteellinen eri taidelajien esittämiseen ja myös harrastamiseen. Useiden kuvataiteilijoiden töitä oli esillä erillisissä rakennuksissa niin Kavaljeerisiivessä kuin Pakarituvassakin. Todella upeat taustat ja kulissit upeille taidetöille!

Kakskerran hautausmaa ja sen vanha kivikirkko  lähellä Brinkhallia oli toinen kohteistamme. Vanhat kirkot ovat yksi heikko kohtani – harmi vain, ettei näihin idyllisiin maalaiskirkkoihin ole useinkaan yleisöllä vapaata pääsyä edes tiettyinä kellonaikoina. Kiertelimme hyvin hoidetulla hautausmaalla hetken, ja vaimoni löysi melko pian kirkon meren puolelta laulajatar Tamara Lundin haudan. Aioimme vielä käydä Turun keskustassa, matkan oli siis jatkuttava. Aurajoen rannan iltakävelystä tai Förillä matkustamisesta ei sinä iltana tullut mitään; tummat pilvet purkautuivat juuri illan suussa turkulaisten, kansainvälisen kansantanssijajoukon ja meidän matkalaistemme päälle. Kauppiaskatua pitkin kohti parkkihallia kävellessämme pohdimme, tulemmeko joskus uudelleen samoihin maisemiin? Riittikö Kakskertaan yks kerta? Enpä usko. Haluaisin joskus nähdä Brinkhallin pihapiirin loistossaan, sellaisena kuin se varmaankin on ollut 1800-luvun alussa pian päärakennuksen valmistumisensa jälkeen.

(Brinkhallin Valoaaltoja-näyttelyn taiteilijat: Silja Selonen ja Saija Hairo.
Pakari Art -näyttelyn taiteilijat: Riitta Arosuo, Marjatta Risku, Marjukka Haikio, Ulla Iso-Järvenpää, Elise Lehikoinen.

Brinkhallin kartano Turun Kakskerrassa

Brinkhall. Oikealla kahvila Pehtoorinsiipi.

Makea piirakka ja kahvi oli reissaajien mieleen.

Aloitetaan tutstuminen Valoaaltoja-näyttelystä Kavaljeerisiivessä.

Brinkhallin Kavaljeerisiipi

Valoaaltoja-näyttely. Kuva 01

Valoaaltoja-näyttely. Kuva 02

Valoaaltoja-näyttely. Kuva 03

Valoaaltoja-näyttely. Kuva 04

Valoaaltoja-näyttely. Kuva 05

Valoaaltoja-näyttely. Kuva 06

Näyttely Pakari Art Pakarituvassa. Kuva 01

Pakari Art -näyttely. Kuva 02

Pakari Art -näyttely. Kuva 03

Pakari Art -näyttely. Kuva 04

Pakari Art -näyttely. Kuva 05

Pakari Art -näyttely. Kuva 06

Pakarituvan maljakko

Kakskerran kivikirkko

Kakskerran kirkko. Kuva 02

Tamara Lundin hauta Kakskerran kirkkomaalla.

Kakskerran kirkon laivalaituri

Saavutaan Turkuun

Turku Aninkaistenmäki. Taivas tummenee.

Turun kansainvälisen kansanperinnetapahtuma Europeaden osallistujia

Ilo ja hymy on kansainvälistä viestintää!

Sateinen Turku Sokos Wiklundin ikkunasta

Hyvästi Turku! (poutasään kuva löytyi arkistosta parin vuoden takaa)

Read Full Post »

Keväinen lentonäytös

Pääsiäisen aika on merkinnyt kirjoittajalle jo vuosien ajan tervetullutta vapaata ja rauhoittumista arjen askareista sekä velvotteista. Työvuosina pääsiäistauko oli vielä merkityksellisempi kuin nyt eläkeläisenä, kun kukaan ei ammattiosaamistasi kaipaa eikä viikonpäivissä ole mitään eroja. Ilman seinäkalenterin päiväyksiä ei tietäisi missä mennään, ja itse päiväohjelmat ovat kuin luovuutensa hukanneen ohjelmatoimiston ideapankista. Olisi edes … Huomaan vaimoni tulleen katselemaan, miten kirjoitukseni etenee ja kuulen tuoreen kommentin: ”Eipäs nyt ruveta kyynisiksi!”. Minäkö kyyninen, yritin vain huumorilla aloittaa? Asiaan sitten. Rauhoittuminen ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö voisi ja saisi yhä luonnossa käydä ja ruumiinkuntoa hoitaa – semminkin kun se ohjelmatoimisto ei tähän hätään muuta pystynyt keksimään. Kyllä se minulle sopii, luonnossa remuaminen, mutta välillä itsekin aprikoin, voisiko sen tilalla, tai rinnalla, olla jotain muutakin? Taisin unohtaa kysymyksen yhtä nopeasti kuin sen esitin.

Luontoihmisen sopii hyvin asua Hyvinkään tapaisessa pikkukaupungissa, jossa metsäpolut odottavat vain lyhyen pyöräily- tai automatkan päässä taajamasta. Laajat peltoaukeat avautuvat nekin heti kaupunkia sivuavan moottoritien länsipuolella. Näistä Usmin ja Kytäjän pelloista on viime vuosina tullut isojen muuttolintujen suosimia levähdyspaikkoja – nähtävää on riittänyt alkukevään moniksi viikoiksi. Koleasta säästä huolimatta kevät on vaivihkaa edennyt ja pohdin, olisiko Kytäjärvi jo jäistä vapaa? Silloin olisi luontoharrastajilla vesilintujen paikka! Kun ensimmäisenä pääsiäispäivänä astelin Kytäjärven maapadolle, järvi todella lainehti vapaana, ja ympärilläni lenteli satoja sorsalintuja: sinisorsia, haapanoita, taveja, jouhi- ja lapasorsia. Vesilintujen keväinen lentonäytös oli täydessä vauhdissaan taustakulissien vaihtuessa auringonpaisteesta tummiin pilviin ja lumikuuroihin. Toinen pääsiäispäivä oli aurinkoisempi, mutta lintuja tuntui olevan vähemmän kuin edellisenä päivänä. Joko osa altaan vesilinnuista jatkoi matkaansa pohjoisemmaksi, lopullisille pesimäalueilleen? Hei, tuolta kaukaa lähestyy parvi lintuja. Mitä ne oikein ovat? Kuoveja! Monikymmenpäinen kuoviparvi järjesti aamun yllätyksen ja hoiti päivän avausnumeron tyylikkäällä ylilennollaan.

Pääsiäispäivien lämpötila nousi juuri ja juuri plussan puolelle. Padolla kävi yhä ankarampi viima. Olin passipaikalla yksin pitkät tovit; joitakin lenkkeileviä pariskuntia ohitti kuvaajan kiireellä ja nopeasti tervehtien. Lopulta sain kaveriksini tuoreen Facebook-tuttavani Jounin, joka tuli myös kuvaamaan runsaslajista vesilintujoukkoa. Maiseman avaruus, auringossa välkehtivä järvi, sininen taivas, jylhät kalliot etäämpänä, joita vasten kaartelevien vesilintujen kirkkaat värit korostuivat … Hiljaisuus. Tunnelma oli hetkittäin kuin kaukaa vaarojen maisemasta, Lapistakin.

Oi, oppi ottakaatte joutsenista!
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
On meidän rannoillamme rauhallista
ja turvaisa on rinne tunturin.

(Runosta Lapin kesä, Eino Leino, Kangastuksia, 1902)

Takatalven uhkaa Kytäjärvellä

Haapanat ja tavit

Laulujoutsenet

Joutsenet laskeutuvat

Kartanon rantaa

Vesilintuja

Tavit

Jouhisorsat

Sinisorsat lumipyryssä

Kytäjärvi 2. pääsiäispäivänä 2017

Yön aikana järvi jäätyy uudelleen

Kuovit

Padon vartija

Kurjet järven yllä

Haapanat

Lintukaverini Jouni sihtailee joelle

Lapasorsat ja alimpana tavit

Laulujoutsenet

Laulujoutsen ohittaa läheltä

Naurulokki patoaltaan yllä

Lumikuuro tavoittaa pian Kytäjärven

Read Full Post »

Kesän pilkahduksia

Kauas pilvet karkaavat – ja kohta karkaa myös kotimaan kesä. Ei kesä kylmä ole ollut, mutta vanhanajan helteisiä heinäpoutia ei keskikesällä, loma-aikaan ole liiaksi nähty. Tai sitten olen vaimoni kanssa ollut aina väärässä paikassa. Muualla nautitaan auringosta samalla kun itse juoksemme sateensuojaan joko Tampereen Tallipihalla, Forssan Kehräämöalueella tai mökkipihallamme. Helteitä lupailtiin taas kerran heinäkuun lopun viikonvaihteeseen. Ja kuinka kävi? Pilvistä ja vähäistä sadetta aina perjantaista sunnuntaihin – ja vasta maanantaina kauan odotettu kesäsää. Toisaalta, on tällä ”tasaisuudella” ollut puolensa. Marja- ja sienisato on monin paikoin runsas, ja linnut tekevät toisia poikueitaan niin, ettei metsä täysin hiljene vielä heinäkuussakaan. Pilvinen sää on myös sallinut kaikenlaisen rehkimisen mökillä: puut on pilkottu seuraavaa kesää varten, saunamökki on saanut kylkeensä uusia hirsiä, ja oma väki (vaimo) on maalannut rakennuksen kertaalleen niin sisältä kuin ulkoa. Mökkiläisten ahkerointiin ei olisi helle oikein sopinutkaan.

Tässä blogissa en nyt aio urputtaa (tämän enempää). Kesäkuun alun blogini “Lisää hyttysiä, kiitos” saa riittää siltä saralta koko kauden edestä. Oikeastaan, näin jälkeen päin, en siitä tekstistä oikein itseäni tunnistakaan. Luulen olevani perusluonteeltani aika postiviinen, harmiton ja elämääni kohtalaisen tyytyväinen kansalainen. Mutta nyt on kyllä ollut heinäkuun ajan hieman hankalaa tuon kropan hallinnan kanssa. Kesäkuisen ikämiesottelun jälkeen kärsin polvikivuista kuutisen viikkoa. Polvet kun alkoivat vähitellen kuntoutua, niksahti selkäni mökkisaunan rappusille istahtaessani. Iskiassärkyä on kestänyt kohta viikon verran. Alkaako kroppa rapistua? Ei tällaista ole ollut pitkään aikaan. Enemmän vain liikuntaa, ja rautaa penkkiin! Ihan vakavasti, hyvä fyysinen kunto on meille vanheneville ihmisille entistä tärkeämpää. Vammani arvioitiin mökkiduumassa niin vakavaksi, että sain päivälläkin oikaista aina välillä pitkäkseni. Onneksi mukaan oli tullut runsaanpuoleisesti lukemista, niinpä matkasin useana päivänä Rauli Virtasen “Reissukirjan” myötä maanosasta toiseen, seikkailin läpi viidakoiden ja autiomaiden, nousin ylös Amazon-jokea ja neuvottelin rahattomana maahanpääsystä USA:han Rio Granden rajajoella. Sitkeä kaveri tuo Rauli, ja hyvä kun teki niin paksun kirjan.

Kaikki lastenlapsemme ovat jo saaneet oman mökkijaksonsa isovanhempien täysihoidossa. Itse olemme ehtineet saada sitä tärkeää omaakin aikaa niin mökillä kuin pikku matkoillamme Etelä-Suomessa. Pienikin vaihtelu totutusta voi olla hyvin virkistävää. Ei matkan tarvitse suuntautua Kolille tai Kyprokselle, ihan nurkan takana voi olla kohde, joka yllättää ja tulee muistikuvina piristämään alkutalven loskassa kenkänsä kastellutta kulkijaa. Kesän muistoihin voi myös jäädä ystävällinen asiakaspalvelija, peloton linnunpoikanen kuusennäreen alaoksalla, vanhojen rokkistarojen kohtaaminen Humppilan Lasilla (the Scaffolds!), Vihdin ja Someron maalaismaisemat, Aira Samulinin Hyrsylän Mutka, Baddingin kioski Somerniemellä tai kymmeniä vuosia sitten suosionsa huipulla ollut kartanomiljöö Porintien varrella, jossa loistoa edusti enää värikäs krassi punamullatun talousrakennuksen seinustalla. Havahdun ja huomaan, että elän ajatuksissani jo tulevaa syksyä. Ei se onneksi tule vielä pitkään aikaan – kesän pilkahduksia tulee eteen vielä monia: pieniä, isoja, yllättäviä ja odotettuja – joistakin niistä voi ajan saatossa tulla oikea helmi.

Heinäkuun alun mökkimatkan teimme Tampereen kautta. Kaupungissa satoi.

Tallipiha on vakiokohteitamme Tampereella.

Tallipihasta voit saada Laurase:n uusiokoruja.

Näsinlinna on taas avattu yleisölle.

Kurkistus sisälle von Nottbeckin ravintolaan.

Heinäkuinen aamu valkenee Tammelan Heinijärvellä

Kanadanhanhet – järven pysyvät asukkaat laulujoutsenten estelyistä huolimatta.

J-tyttö oli ensimmäinen kesävieraamme.

Heinäkuun perhosia mökkimme alueella: liuskaperhonen, lanttuperhonen ja kangassinisiipi.

J-poika isoisänsä kuvausopissa

J-poika ja isoisä (Papu)

Isoäiti (Mumppa) ja L-poika Loimijoen sillalla Forssassa

Papu ja L-poika

L-poika mökkilaiturilla

Manu Andersson hoitaa mökkiremontit

Saunamökki kunnostettuna ja vaimoni maalaamana

Vaimon syntymäpäiväamppeli

Heinäkuun lintuja mökkimme pihapiirissä: rastaan poikanen, metsäkirvinen ja puukiipijän poikanen

Forssan Kehräämön rakennuksia Loimijoen rannalla

Yksinäinen onkija

Aira Samulinin Hyrsylän Mutka

Miina Äkkijyrkän Woima-sonni Hyrsylän Mutkassa

Reipas nousu Vihdin kirkkoon

Kirjoittaja Vihdin kirkon pihalla

Vaimoni Pyhän Birgitan kirkon raunioilla, Vihti

Read Full Post »

Lande hyppää sporaan

Ehdin jo uhota, että nyt on eläkepäivissäni oikea rytmi ja noste. Me osataan tämä juttu. Helmikuun aikana on kuitenkin puseroon hiipinyt outoa haikeutta, väsymystä ja saamattomuutta. Yritän lohduttautua sillä, ettei varmaan pääministerilläkään aina kulje lujaa – ei ole elämä yhtä tuulettamista eikä kehujen vastaanottamista. Entä jos elämänsä pyhittäisi auttamiselle ja vapaaehtoistyölle? Ei kai toisten hyväksi työskentelykään estäisi ajoittaista väsähtäneisyyttä? Kuulen yläkerrasta vaimoni vienon äänen: ”Juu, sen vapaaehtoistyön voisit kyllä aloittaa meidän kodista”. Yritetään, yritetään, vastailen takaisin yhtä vienosti. Voisi tietenkin vuosien jälkeen hankkia piristykseksi sukset ja siitä vain Usmin viimaisille pelloille letkassa äheltävien kuntoilijoiden jatkeeksi … Ei, kävelen mieluummin. Ja katselen sekä kuuntelen luonnon ilmiöitä hötkyilemättä. Toiset ottavat ahdistukseensa ties mitä pulveria tai juomaa, mutta itse otan nyt tilapäiseen masennukseeni jo koettua lääkettä: hyppään pääkaupunkiin menevään bussiin ja katsastan taas omilla rundeillani vähän oudompia Helsingin paikkoja tai tapahtumia. Näillä mennään, eikö vaan?

Oli minulla oikein reittisuunnitelmakin tiistaiselle Helsingin käynnilleni. Onneksi kuitenkin varmistin, ovatko kaikki reittini kohteet auki. Toinen, suosittu kohde Työväen asuntomuseo Kirstinkujalla olikin kiinni – hiihtoloman maanantaina ja tiistaina! Niinpä rakensin päiväohjelmani yhden kohteen ja yhden toisen kokemuksen varaan (se paljastetaan kolmannessa kappaleessa). En ole mielestäni koskaan, edes vanhempieni kanssa, käynyt Helsingin kaupungin Talvipuutarhassa? Olisiko syynä se, että Eläintarhan alueella oli nuoruudessani paljon muita juuri poikia kiinnostavia kohteita tai tapahtumia: Eltsun kilpa-ajot, Olympiastadionin monet kisat, Linnanmäki, Uimastadika … Talvipuutarha, sen tyylikäs rakennus ja ulkopuolinen puistoalue jäivät kilpailussa toiseksi! Nyt nostaisin Talvipuutarhan ykköspaikalle! Se ei ollut huono päätös – ja moni muu oli valinnut samoin. Kävijöiden joukossa oli myös paljon nuoria pareja! Voiko tyttöystävä näyttää paremmalta poseeraamalla lumikuningattaren kukintojen ympäröimänä? Tuskin. Talvipuutarha avautui kävijälleen kuin lootuksen kukka, yllätyin positiivisesti mukavasta tunnelmasta ja eksoottisista kasveista. Ei narutanssijakaan huono ollut!

Loppuosalle päivää olin suunnitellut jotakin ihan merkillistä! Vaikka olen viimeisten vuosien aikana kierrellyt Helsinkiä laajasti, olen piipahtanut näyttelyissä ja museoissa, syönyt Hietalahden kauppahallissa korealaista ruokaa, käynyt ihailemassa Uunisaaren kallioilla aavaa merta, melkein mennyt sisälle Katajanokan “vankilahotelliin”, vaihtanut kuulumisia töölöläisen koiranulkoiluttajan kanssa, on jokin hyvin helsinkiläinen elementti jäänyt reissuillani kokematta. Arvasin, että tiesit sen. En ole kulkenut metriäkään busseilla enkä ratikoilla! Syy on hyvin yksinkertainen: mistä ostan kertalipun ja miten ylipäätään käyttäydyn julkisissa liikennevälineissä? Mistä menen sisälle ja mistä menen ulos? 1950- ja 60-luvuilla kaikki oli selvää ja yksinkertaista, mutta maailma ja Helsinki muuttuu kiihtyvällä vauhdilla. Nyt tyttäreni tuli hätiin ja kertoi, miten Stadissa menetellään! Siis voinko todella ostaa kertalipun kännykkääni? Kyllä voin (on voinut jo pitkään) ja näin teinkin samalla kun nautin kahvin ja kilometrin mittaisen Picnicin sämpylän Sörnäisten Kurvissa. Pyyhin kahvilasta astuessani vielä suupieleni ja juoksin tohkeissani ratikkapysäkille, jonne oli kuutosen ratikka jo tulossa. Lande hyppäsi sporaan! Kaikki meni ihan mallikkaasti, ja nousin kohta pois Rautatieasemalla muiden mukana ihan asianmukaisesti käyttäytyen. Se on nyt tehty! Tuntui, että aurinkokin olisi hymyillyt juuri minulle painuessaan jo vähitellen Mannerheimintien länsipuolen rakennusten taakse.

Matka alkaa Töölön Kisahallin pysäkiltä (Alinan pysäkiltä, vaimoni tädin asuinpaikan mukaan)

Pilkkijöitä Töölönlahdella

Villa Kivi, yksi Linnunlaulun huviloista

Helsingin Talvipuutarha 01

Helsingin Talvipuutarha 02

Kaktushuone 01

Kaktushuone 02

Perhosorkidea Länsisiivessä

Lumikuningatar kaktushuoneessa

Palmuhuoneen koristeallas

Palmuhuoneen tanssija 01

Palmuhuoneen tanssija 02

Koristealtaan karpit

Länsisiiven seurustelutila

Kaktushuoneen väriloistoa

Talvipuutarhan rappusilta Töölönlahdelle

Matkalla eteenpäin, Diakonissalaitoksen vanhempia rakennuksia

Matkalla eteenpäin, Josafatin kalliot

Helsinginkatua

Sörnäisten Kurvin uusia ja vanhempia rakennuksia

Kyytiin kuutosen ratikkaan!

Hyvästi Helsinki, nähdään taas!

 

Read Full Post »

Vanhanaikaisella tavalla

Luulin, ettei flunssa tällä kerralla iskisi. Turha luulo, kyllä se iski blogikirjoittajaankin. Satunnaisten, lyhyiden juttujen rustaaminen ei siis ollut sellainen meriitti, että se olisi antanut immuniteettisuojan virusten ohjaamassa putousnäytelmässä. Ei saanut suojaa viruksilta vaimonikaan, joka flunssaisena urheasti hoiteli perheemme jouluvalmistelut ja viimein jouluaaton tarjoilun. Joulu ei ole vuoden helpoimpia juhlia, vaikka järjestäjät olisivat huippukunnossa. Vilinä ja vilske on nyt ohi. Katselen pukin tuomia lahjakirjoja, joista osa on pinottu makuuhuoneemme nojatuolin päälle. Kasan alta pilkistää vielä pari aiempaa lahjakirjaa ja jokunen pian uusittava tai palautettava kirjaston kirja. Voin nyt uppoutua muistelmiin, lähteä korppien lennättämänä luontoretkelle, jännittää rikosten selvittelyä, lukea arkkitehtien luomuksista tai olla istumassa näkymättömänä jäsenenä HOKin ja Elannon perustamiskokouksissa. Taidanpa tästä lähteä korppien matkaan … tai, jos sittenkin pukeutuisin parhaimpiini ja astuisin vaivihkaa vakavailmeisen osuustoimintaväen joukkoon? Näin tein, mutta kauhea meteli ja sikarinsavu täällä kabinetissa vain on, hyi sentään!

En vaimoni kanssa oikein ehtinyt vielä puhaltaa joulun paineita pois, kun jo saimme pyynnön ottaa pariksi päiväksi hoteisiimme keskimmäisen lastenlapsistamme. Minulle se kävi. Peukku nousi myös vaimoltani. L-poika avaisi mummolakauden 2016 tulemalla vieraaksemme uudenvuoden aattona. Mikäpä siinä. Vauhtia meidän uusiin vuosiin nykyään jo vähän kaivattiinkin. Nythän voisin hankkia pitkästä aikaa muutaman raketin! Aiemmat rakettikokemuksemme eivät tosin olleet olleet kovin rohkaisevia, kun kerran sattui niin, että isäntä asetti raketit lumihankeen väärin päin. Raketit kyllä syttyivät, mutta lentomatka jäi kovin lyhyeksi paksussa lumihangessa. Tällä kerralla onnistuin! No jaa, pari kertaa piti raketteja uudelleen sytytellä. L-pojan kanssa kaikki muu meni hienosti putkeen. Heti perään oli kotiimme tulossa toinen vuoro: nuorimman lapsemme lapset siellä pakkasessa jo kolkuttelivat ulko-ovea. Myös J-lasten kanssa aika riensi, ja pian oli tämäkin lomailu päätöksessään. Kun arkeologit joskus kaivavat tavaraa talomme raunioista, he varmaankin ihmettelevät oranssista muoviammetta. Esikoisemme aloitti siinä plutraamisen v. 1974, mutta yhä vain se on tallella ja nuorimpien lastenlastemme käytössä, kun on kylvyn aika. Siitä ei luovuta!

Eläkepäiviin alkaa jo tulla jotenkin jämäkkä ote. Alku oli kirjoittajalle hankalaa – aikaa oli liikaa, ei ollut päiväjärjestystä ja oli tarpeettomuuden tunnetta. Päivän rytmi aikanaan kuitenkin löytyi ja tekemistä on nykyisin ihan sopivassa suhteessa. Oikeastaan, ei sillä tekemiselläkään ole nyt niin hirveästi väliä. Unet mokomat tahtovat vielä muistuttaa vanhasta ajasta ja monenkirjavasta työelämästä. Viimeisimmässä unessa olin tiedotushommissa isossa yrityksessä. Mikään ei ollut tuttua, mutta minulle oli selvästi jätetty pöydälle hoidettava työ: julisteen uusiminen. En vain tiennyt, missä on työpisteeni ja tietokoneeni … Ja esimiehenikin oli sairaslomalla. Lisätietoja saisin kuulemma Katri-Helenalta. Hän meni juuri tuosta ovesta, sanoivat sihteerit. Vaimonikin tunnusti aina silloin tällöin täyttävänsä unissaan vuodenvaihteen verottajalomakkeita. Emme ole siis ihan vielä kuivilla ja täysin valmiita eläkekerholaisia.

Moni asia hoituu, päättyy tai alkaa vanhanaikaisella tavalla. Niin alkoi tämäkin vuosi vanhanaikaisilla paukkupakkasilla, ja niin päättyi nuorten kiekkoilijoidemme vastustajan rimpuilu vanhanaikaiseen. Vanhoista kannattaa pitää kiinni!

Perheemme joulukuusi mallia 2015

Jouluemo, jouluntekijä, …

Lahjakirjoja ja muitakin

Omia paukkuja, jeee!

Joululoman ensimmäinen vieraamme L-poika

L-pojan kanssa syömässä ulkona

Papu ja Mumppa (L-pojan ottama kuva)

L-pojan kanssa ulkona viimassa vuoden 2016 ensimmäisenä päivänä

Järvi jäätyy vauhdilla

J-lapset kylässä

J-tyttö liukuportaissa

J-tytön kanssa kirjastossa

J-poika

Tammikuinen kalliorinne

Uuden vuoden kiehkurat

Read Full Post »

Leimoja kesäpassissa

Astelin kaupungin laidalla pellon reunaa yhtenä kesän kuumimpana päivänä. Heinä oli pellolta korjattu aikaa sitten, mutta kuivan heinän tuoksu oli vielä jäljellä. Teki mieli heittää paita pois ja tehdä vähän isompi kierros pitkin Vantaanjoen vartta elokuun toisena maanantaina. Mökkitouhut olivat varmaankin miehen väsyttäneet, ei ollut puhtia riisua paitaa päältä. Oli ihan hyvä näinkin, kunhan aurinko vihdoin paistoi ja lämmitti, eikä ollut kiire minnekään. Joenvarren pensaikoista ei kuulunut enää lintujen ääniä, kesantopellon nuori pensastaskukin oli jo varmaan siirtynyt etelämmäksi pois syntysijoiltaan. Vielä pari viikkoa sitten se lenteli touhukkaana ohdakekukintojen ja aidanseipäiden väliä ja tarkkaili kiinnostuneena reviirilleen tullutta muukalaista. Sänkipellon viereisen ohrapellon tähkät olivat jo saaneet rusehtavaa väriä – pian olisi viljankorjuun aika, ja pian olisi aika valmistautua sanomaan kesälle hyvästit. Kesälle, jota ei oikein ollutkaan?

Olihan se kesä toki tänäkin vuonna! Ja ties miten kauan vielä jatkuukaan, kunhan ei anneta meteorologien veikata enää yhtään mitään. Ennuste on ollut usein pettymys. Alku- ja keskikesä pysyi koleana lupaavista ennusteista huolimatta. Mutta koleakin kesä voi olla täynnä aktiviteetteja – täyttä kesää. En voi vaimoni kanssa ylpeillä kesäpassimme täyttymisestä Kuhmon konserteista, Savonlinnan oopperoista, en pitsiviikkojen tai kesäteattereiden leimoista, en Sastamalan Vanhan Kirjallisuuden Päivistä. Taitaa oma kesäpassimme täyttyä enemmänkin mäntysuovan roiskeista, koivuhalon säleistä ja tuohenpalasista, aamupalan sipulinvarren renkaista ja märkien varpaiden painalluksista – niistä tavallisista mökkiläisen kesäaskareista ja -huveista. Yksi kesäpassimme leima on kuitenkin mainittava erikseen: Tammelan Mustialassa joka vuosi pidettävien Hakkapeliittatapahtumien tunnelma ja muistot! Tapahtumaa ei ylenmäärin mainosteta, mutta viesti on kulkenut vuosien aikana maailman joka kolkkaan. Ainakin japanilaiset turistit olivat löytäneet Mustialan ja Anderssonin rouvan tarjoamat räiskäleet. Hakkapeliittatapahtuma on erikoinen spektaakkeli; se on paluu 1600-luvulle ja kunnianosoitus Tammelan väestölle, se on pukuperformanssi, non-stop teatteri, markkinapaikka, musiikkia ja perinneruokaa – ja alamaista kumartelua alueella liikkuvalle kuningasparille.

Kun oikein pinnistän muistiani, saimme leimoja passiimme myös Urjalan, Turun ja Piikkiön käynneiltä. Tulihan niitä! Kaikki käynnit avarsivat ja antoivat myös uskoa parisuhteen jatkumiselle. Piikkiön lähellä suhde oli koetuksella, kun kännykän navigaattori ohjaili aina vain samalle ympyrälenkille ja kartturi tarjosi omaa ratkaisuaan – eikä kumpikaan kelvannut kuskille! ”Aja lounaaseen”, oli navigaattoriäänen vakio-ohje! Oli viimein pysähdyttävä ja saatava tiellä kulkevalta pojalta selväsanainen tieto siitä, missä oikein olemme. Oikea suunta helpotti ja aikanaan suoriuduimme taas takaisin mökillemme. Kesäpassimme viimeisellä sivulla on henkilökohtaiset merkintäni. Niitä on kaksi. Toinen sattui mökkitiellä, kun tein aamulenkkiäni ja sihtailin kameralla karhunputken kukintoa, vähän kuin koemielessä. Hyvin pian juuri samalle kukinnolle asettui komea ritariperhonen! Mistäs tiesit tänne tulla? En voinut kuin ihailla, ihmetellä ja kuvata. Jos kesään lasketaan mukaan myös toukokuu, saan sieltä passiini  kaikkein parhaimman merkinnän – leiman ja luvan jatkaa elämääni onnistuneen sydäninfarktioperaation jälkeen. Ihminen unohtaa nopeasti niin suuret kuin pienet tapahtumat ja kokemukset. Ei se kesä mikään kolea ollut. Ja jos olikin, onko sillä lopulta niin suurta väliä?

Ravintola Pinella, ruokapaikkamme Turun käynnillä

Piikkiön kirkko

Katson maalaismaisemaa, Tammela

Kesäaamun mökkitie

Vuohenkello järven rannalla

Vadelma kypsyy

Ritariperhonen

Mökkipihan mehikukka

Sulka vedessä

Mökkipihan punarinnanpoikanen

Kesäilta

Sotilaat tulevat, Hakkapeliitat 2015

Sotilaiden leiri, Hakkapeliitat

Harjanmyyjä, Hakkapeliitat

Saippuankeittäjä, Hakkapeliitat

Tärkeillä ostoksilla, Hakkapeliitat

Räiskäleiden paistajat, Hakkapeliitat

Lyhtyjä kaupan, Hakkapeliitat

Laulajatytöt, Hakkapeliitat

Nuori seppä, Hakkapeliitat

Kuningaspari, Hakkapeliitat

Read Full Post »

Mökkipiha

Kesämökin piha ja mökin ympäristö ei ole mökkeilyn vähäisin elementti. Kaikki suuret tapahtumat saavat näyttämönsä mökkipihasta. Pihalla leikitään, käydään kauppaa kävyillä ja leivotaan hiekkakakut. Pilkotaan myös seuraavan vuoden polttopuut, saadaan uudet perennat kukkimaan, juostaan saunasta järveen jalkapohjat hellinä, iloitaan, surraan, haaveillaan, hierotaan nuotionsavuja silmistä, vedetään sinappi väärään kurkkuun, tehdään kaikkea mahdollista ihmisolennon viihdyttämiseksi – jos vain sää sen sallii. Tänä kesänä on ollut arpapeliä, milloin osuisi poutapäivä vieraiden tulla tai milloin jättää pestyt matot yöksi ulos kuivumaan. Luonnossa on ollut paljon merkillistä: ei ole kuulunut käen kukuntaa (paitsi kerran L-pojan vierailulla), mustikka on vielä raakileina, päiväperhoset ja paarmat piilottelevat jossakin, eikä kirjosieppo saanut pesintää onnistumaan. Kun ensimmäinen lämmin päivä koitti 28.6, ja aurinko tuli esille pilvien takaa, keskeytyi mökkiläisten työ. Harava putosi maahan ja kirves lyötiin kiinni hakkuutukkiin. Punaisen mökin mies ja vaimo astelivat kuin unessa kohti rantanurmikon aurinkotuoleja. Sanoja ei tarvittu, ei niitä olisi hämmästykseltä löytynytkään; oli vain tämä hetki ja – lämpö.

Joskus mökkipihalta on irrottauduttava asioille, auringollakin. On saatava ruokatäydennystä tai haettava uusi sahanterä ynnä muuta tähdellistä. Joskus on päästävä Someron kirppikselle. Sieltä kenties Saloon ja aina Angelniemelle asti. Ihmisellä on oltava kesäharrastus. En usko, että meidän harrastuksemme on huonoimmasta päästä, kun etsimme esivanhempiemme juuria. Etsimme konkreettisiä jälkiä kirkkomailta, ja samalla näemme usein maamme kauneimpia rakennettuja ympäristöjä. Angelniemen punaisen puukirkon ja sitä ympäröivän hautausmaan sijainti sekä koko miljöö on yksi upeimmista. Paljon on vielä siltä saralta koettavaa, kun vaimoni isovanhemmat liikkuivat aikoinaan laajalla alueella. Varsinais-Suomen jälkeen ehkä siirrymme Savoon Leppävirralle ja Rantasalmelle – ehkä aikanaan myös rajan taakse Uudenkirkon tai Sortavalan maisemiin, kuka tietää. Olimme tehneet tämän päivän kierroksemme, suljimme hiljaa Angelniemen kirkkomaan rautaportin ja suuntasimme viimein kohti Kokkilan lossia ja kaupunkikotiamme.

Sää suosi sittenkin mökkikauden ensimmäisiä vierailijoitamme. Mökin takametsikön vanamot vielä kukkivat ja levittivät huumaavaa tuoksuaan, kun toisen erän lapsenlapsemme kantoivat reppunsa mökin kuistille. Järven vesi oli jo lämmennyt, vaikka vanhinta lastenlastamme, J-poikaa, ei kylmäkään vesi olisi pidätellyt. J-poika oli jo raameiltaan kuin aikamies. Viime kesänä en vielä saanut pojasta kaveria vanhan huussin purkajaksi, mutta kävisikö tänä vuonna kivituhkan levitys? Sehän onnistui jo muutaman kottikärryllisen panoksella! Mitä tapahtuukaan vuoden päästä, kun pojan tukka lainehtii vielä uljaammin ja varteen on tullut lisää mittaa? Hauikseen tarvittaneen silloin lisää paksuutta. ”Isoisä hei, mihin sitä hiekkaa pitikään kärrätä? Sopii mulle hyvin!” Mökkipiha on nähnyt paljon asioita, ja tulee vielä todistamaan monenlaista kasvamisen ihmettä.

L-poika isoäidin apuna

Mökkipiha 01

Mökkipihan kukkia (luonnonkukat ja neidonkurjenpolvi)

Mökkipiha 03

Kylmää, tai sitten kivaa! (L-poika)

Lopen Kalamyllyllä

Angelniemeen

Lossiranta Angelniemi

Kokkilan lossi

Angelniemen kirkkomaa

Angelniemen kirkko

Kirjoittaja ja tykki Salon jokivarren puistossa

Kettumuraali, Salo

Pihaleikit

Uimarit

Tikka lentää

Kesäpäivä

Kesäkukkia: vanamo ja harakankello

Pihan hyönteisiä: papurikko ja papintappaja

Mustarastaan pesään hylkäämät munat (mökkinaapurien rakennuksen seinustalla)

J-lapset

J-tyttö ja ulpukan kukka

J-poika auttaa kärräyshommissa

J-poika

Kesävieraat ovat lähteneet

Mökkiläinen irrottelee ja sovittelee

Read Full Post »

Joulua odotellen

Meidän perheessämme ei internetyhteys ole aivan elintärkeä – maailma ei kaatuisi, jos nettiyhteys katkeaisi. Ja niinhän siinä sitten joulun alla kävi, kun uhoaa: yhteys meni yllättäen poikki! Samaan aikaan sain Soneralta viestin puhelimeeni, jossa kiiteltiin uuden kaapelimodeemin hankintaa. Sellainen hankinta oli kyllä viikkoja sitten tehty, mutta modeemia ei vain alkanut kuulua. Nopea soitto Soneralle, jossa häslinkiä selvitettiin. Sain puhelimeeni tiedon, että modeemimme olisi postissa (vielä tämän päivän) ja ohessa oli paketin lähetystunnus. Pian oli pakettimme kainalossani ja kiiruhdin kotiin asentamaan uutta modeemia. Ei kun paketin kääreet pois ja elektroniikkaa esille. Ei paketissa mitään modeemia ollut; siellä oli useita, pienempiä paketteja siististi joulupaperiin käärittyinä! Olimme saaneet väärän paketin. Aivan kuin laulussa ”Hajamielinen Joulupukki” (ohessa linkki Annan ja Kirkan versioon).

Uudelleen postiin; ja yli puolen tunnin kuluttua minulle ojennettiin edellistä pienempi, Soneran leimalla varustettu paketti. Nyt laatikossa oli oikeanlaista tavaraa. Jaa-ha, sitten olikin vuorossa systeemin virittäminen toimintakuntoon. Lähetyksen mukana ei ollut sellaista ohjetta, josta olisi ollut apua asentamiseen, eipä tietenkään. Käypä ohje löytyi toisen operaattorin, Elisan sivuilta, jonne pääsin puhelimeni nettiyhteydellä. Sillä lailla! Vaimoni ei tietenkään uskonut, että yhteys oli taas kunnossa. Hän seisoi vieressäni laskunippu kourassaan aikomuksenaan tulla hoitamaan maksuja, eikä oikein uskonut ruudulla vilistäviä kuvia. En tiedä, missä vaiheessa olen menettänyt tekniikan osaajan statukseni, mutta väliäkö sillä, kun asiat hoituvat. Täytyy kyllä myöntää, että vaimoni on aika pätevä vaihtamaan lamppuja tai selvittämään tavallisten sähkölaitteiden toimintahäiriöitä. Tietokoneet on toinen juttu. Sähkölaitteet olenkin antanut täysin vaimoni vastuulle, eikä minulla siinä ole mitään taka-ajatuksia.

Perheemme joulun valmistelu on tiukkaa vääntöä. Itse pääsen vähän helpommalla. En puutu laatikoiden ja muiden jouluruokien valmisteluun; seuraan vain sivusta vaimoni aherrusta, nuuhkin herkullisia tuoksuja ja yritän olla pois jaloista (milloin en ole mattoja tampaamassa tai lavuaarin putkia rassaamassa). Lahjapaketteja valmistamme lapsillemme ja lastenlapsillemme yömyöhään ja yritämme vakuutella, että ensi jouluna tyyli muuttuu. Eihän se tietenkään muutu. Kaikki haluavat, että meillä vanhuksilla kokoonnutaan ja joulua vietetään kuten ennenkin; kaikki väki rivitalomme alakerran ahtaissa neliöissä joulupöydän antimia sulatellen ja lahjakääröjä availlen. Oma tärkein jouluvalmisteluni on kuusen hankinta. Et ehkä usko, mutta sain hankittua joulutaloomme ihan kelpo kuusen (se hyväksyttiin!), ja kuusi on jopa jo paikoillaan olohuoneen nurkassa odottamassa koristelua alkuviikolla. Kun valmistelimme kuusen tuomista sisätiloihin, näin takapihamme lintulaudalla vähän oudompia pikkulintuja. Ne olivat pikkuvarpusia! Jos tavallinen varpunen on taantunut, yleistyykö pikkuvarpunen pelloilta talojen pihoille? Tuleeko siitä uusi jouluntuoja ja uuden joululaulun aihe? Laulun pikkuvarpusesta jouluna olisi hyvin voinut tehdä Sauvo ”Saukki” Puhtila, yli 2500 sanoituksen juuri poismennyt musiikkitaiturimme.

Vaiveron myllytila, Hyvinkää. Joulun alla 2014

Vanhat joulukortit, Pakilakoti, Helsinki

Kylässä Jemina, pikku jouluapuri

Kauppakeskuksessa

Joulupallot

Malmin hautausmaan entinen asemarakennus

Malmin siunauskappelin valoja

Kynttilä

Kuusenhakupäivä valkenee

Pikkuvarpunen ja lyhde

Pikkuvarpusia kotipihalla

Read Full Post »