Pelto oli laajalti veden peitossa. Vettä oli tullut suoraan satamalla, mutta myös kun läheinen joki ei enää pidätellyt lisääntynyttä vesimäärää, se vyöryi pellolle. Tulvapelto oli ihanteellinen levähdyspaikka monille lintulajeille, joilla oli syysmuutto meneillään. Syntynyt kosteikko tarjosi sekä ravintoa että valtavan lintumäärän myötä, ainakin näennäistä turvaa jokaiselle. Kottaraiset asettuivat mielellään sorsalintujen ja töyhtöhyyppien läheisyyteen, haarapääskyt ja västäräkit ehkä luottivat omaan nopeuteensa, mutta uhkaajia oli näillä kaikilla. Kun varpushaukka kiiti matalalla kohti pellolla lepääviä lintuja, se toi joukkoon hätäännyksen, ja ilma oli pian mustanaan sinne tänne karkuun viuhtovia pienempiä ja isompiakin lintuja. Ehkä haukka sai saaliin, mutta monasti se joutui poistumaan tyhjin kynsin ja siirtyi metsänreunaan odottamaan uutta tilaisuutta. Alueen useita ruskosuohaukkoja siedettiin hyvin; ne saivat syöksyä myyrien ja sammakoiden kimppuun ilman paniikkia pellon pienemmissä linnuissa. Lintujen lajikirjo oli laaja, enkä muista koskaan nähneeni kerralla tällaista määrää keltavästäräkkejä! Ei edes nuoruudessani Helsingissä, Viikin pelloilla.
Kävin tulvapellolla kahtena peräkkäisenä päivänä, ja molemmat päivät olivat pilvisiä, tuulisia ja koleita. Ei mennyt säätiedot nappiin, ainakin lauantain piti olla aurinkoinen aamusta iltaan. Viisastuin perjantain koleudesta niin, että puin päälleni kunnolla, tarvetta oli jopa paksulle kaulaliinalle. Kaupungin länsipuolella oleva tulvapelto oli entuudestaan tuttu, mutten uskonut näkeväni täällä tällaista näytelmää. Innostuksestani sähläsin alkuun kamerani kanssa – se meni videoasetukselle, enkä heti keksinyt miten palautan kameran still-kuville. Sain nopeasti apua toiselta, nuoremmalta lintukuvaajalta. Miten sitä nyt näin töppäsin? Tiellä, suoraan edessäni oli rivissä kymmeniä haarapääskyjä ja keltavästäräkkejä suorastaan odottamassa, että joku heidät kuvaisi! Rivit oli linnuilla viivasuorat ja kaikilla sama rintamasuunta! Muutama lintu jäi sitkeästi odottamaan, että sain kamerani taas kuntoon. Lauantaina 28.8. vietettiin Suomen Luonnon -päivää. Aika erikoinen ajankohta luontopäivälle, kun suomalainen luonto on jo valmistautumassa syksyyn eikä ole samassa loistossaan kuin kevätkesällä? Mutta täällä tulvapellolla, melkoisessa viimassa, sain monien muiden luonto- ja lintuharrastajien seurassa kokea siivekkäiden tarjoamana hienon palasen Suomen luonnon runsaudesta ja kauneudesta!
Olin ollut näkevinäni kottaraisparvessa kahlaajia? Sisämaan asujana en oikein tunne kahlaajia, no rantasipin, liron ja muutaman viklon kyllä, mutta päätin jäädä muiden jo lähdettyä ottamaan näkemistäni kahlaajista selkoa. Oikeastaan, tunnistamisessa olin jo saanut tuttavaltani apua, kahlaajat olivat suokukkoja. Harvoin niitä Uudellamaalla näkee, ja muistan kyllä kerrat, jolloin suokukkokoiraat ovat näyttäytyneet ja pukeutuneet keväällä aivan merkillisiin soidinhepeneisiin! Nyt suokukkokoiraat ja -naaraat olivat ilman juhlapukuja, ja muistuttivat toisiaan, koiraat vain olivat naaraita kookkaampia. Jos kirjoittajalle oli annettu jokin tietty tuntimäärä vapaata luonnon helmassa, olin sen ajan jo reippaasti ylittänyt. En millään malttanut lopettaa suokukkojen tarkkailua ja kuvaamista. Tässä tarvittaisiin kurkien apua. Jos kurkijoukkio tai kurkipari päättää lähteä pellolta lentoon, sen ne selvästi ilmaisevat. Pari kolme torven töräytystä raikuu ilmoille merkiksi, ja sitten mentiin. En kuullut nyt kurkien merkkiääniä – itselleni. Suokukot olivat häipyneet jo kauemmaksi, ruskosuohaukka oli saanut saaliinsa ja lepäili jossakin kylläisenä – tulvapelto alkoi hiljetä aamun hälinästä ja liikehdinnästä. Ja tulihan se lopulta sieltä; sinisorsa otti ja rääkäisi kuuluvasti jostakin tulvapellon heinätuppaan vierestä. Tuon huudon nyt ymmärsi vanhempikin luontoharrastaja; kamerasta virrat veks, laukun nepparit kiinni ja mars kotiin päin!
Ruskosuohaukkaa näkee peltoalueella varsinkin muuttoaikoina. Kuvassa koiras.
Naarasruskosuohaukka on tarttunut saaliiseen.
Haarapääskyjä ja västäräkkejä kerääntyi pellolle suuria määriä.
Korea keltavästäräkki.
Keltavästäräkkikään ei näytä pitävän koleasta ja tuulisesta säästä.
Vähän väliä tulvapellolta nousi lintujen sekaparvia lentoon. Kottaraisten joukossa näkyi vielä useita töyhtöhyyppiä, vaikka monet niistä muuttavat etelämmäksi jo heinäkuussa.
Kottarainen on todella kirjava ja värikäs lintu, jopa syksyllä.
Kirjoittaja missasi hienon hetken – tie oli hetken täynnään haarapääskyjä ja keltavästäräkkejä. Osa jäi odottamaan, että kamera taas pelasi!
Laulujoutsenet eivät arastele, ne lentävät kohti kuvaajaa, miten ovat reittinsä päättäneet.
Tulvapellon sekaparveen on liittynyt runsaasti kahlaajia, suokukkoja.
Ilmatilassa lentävä varpushaukka saa paniikin aikaan pellon pienemmissä linnuissa.
Kurjet viihtyvät tulvapellolla ja sen lähellä olevalla suolla. Pääseekö poikanenkin lentoon?
Hyvin nousee siivilleen koko kurkiperhe.
Tulvapelloilla viipyili myös muutaman kymmenen suokukon parvi.
Suokukko on laskeutunut pienen pyrähdyksen jälkeen.
Suokukot. Ehkä pari(skunta)?
Suokukon tunnuspiirteitä ovat mm. lyhyt nokka ja suomukuvioinen selkä.
Kolmen kopla. Keskimmäinen lienee naaras – suokukkojen koiraat ovat huomattavasti kookkaampia.
Sulavalinjainen ja koristeellinen suokukko.
Osa suokukkojen parvea.
Suokukkojen matka jatkuu pian Välimerelle tai Afrikan rannikolle.
Uspenskin katedraalin kalliolta laskevat rappuset etelän suunnalla alas Tove Janssonin puistoon. Hyvinhoidettu puisto rajautuu Satamakatuun, jonka varrelle on 1900-luvun taitteessa noussut tyylikkäitä jugendrakennuksia. Kaksi rakennusta: punaruskea Tallbergin talo ja vihertävä Aeoluksen talo ovat talopari, jotka Luotsikadun molemmin puolin muodostavat ikään kuin portin Katajanokan mestarillisiin jugendrakennuksiin. Tallbergin linnamaisen ja hankalanmuotoisen tontin rakennuksen suunnittelivat kolme nuorta arkkitehtiä: Herman Gesellius, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen. He nousivat pian kuuluisuuteen toimistona ja myöhemmin myös erikseen. Mutta kuka oikein oli Aeoluksen suunnittelija Selim A. Lindqvist? Kun jo aikaisemmissa blogeissani tutustuin hänen mittavaan työluetteloonsa ja selailin omia Helsingin kuviani, huomasin, että vuosien varrella olin kuvannut paljon juuri Lindqvistin piirtämiä rakennuksia! Eivätkä ne kaikki suinkaan olleet Katajanokalta, vaan ympäri kaupunkia, luonteeltaan, tyyliltään sekä toiminnoiltaan hyvin erilaisia rakennuksia. Päätin tilata itseltäni pikku tutkielman Selim A:sta, jossa olisi samalla palanen Helsingin historiaa. Selvityksen voisin hyvin tehdä ”etänä” omassa kodissamme, oman kirjoituspöytämme ääressä. Olihan jalkatyö jo pitkälti tehty!
Selim A syntyi Helsingissä v. 1867. Hänen perheensä ei ollut varakas, mutta niin vain poika pääsi jo 16-vuotiaana opiskelemaan vapaaoppilaana Teknilliseen opistoon. Mielessä kävi myös merille lähtö veljiensä tavoin, mutta lahjakas piirtäjä löysi lopulta oman alansa ja paikkansa arkkitehtinä. Hänen nuoruusvuosinaan Helsinki kasvoi voimakkaasti; matalia puutaloja purettiin ja yhä korkeampia ja näyttävämpiä kivitaloja alkoi nousta muuallekin kuin senaatintorin ja kauppatorin alueille. Selim A:n iso perhe muutti v. 1885 Aleksanterinkatu 54:ään – paremmin tunnettu tänään Stockmannin tavaratalosta. Heidän kotinsa lähelle oli jo noussut mm. Domus Litoni (Aleksanterinkatu 50 ) v. 1847 ja Vanha ylioppilastalo (Aleksanterinkatu 23) v. 1870. Jättimäinen ja aikanaan pohjoismaiden suurin yksityinen rakennus ns. Grönqvistin talo (Pohjoisesplanadi 25-27) valmistui v. 1883. Myös Henrikinkadun (nyk. Mannerheimintie) toiselle puolelle nousi nopeassa tahdissa korkeampia kivitaloja, mm. Raken talo Erottajalla v. 1883. Tähän rakennusbuumiin pääsi pian myös Selim A osallistumaan, jo vähän ennen arkkitehdiksi valmistumistaan v. 1888.
Hänen ensimmäinen suunnittelutyönsä oli tiettävästi asuinkerrostalo Ratakatu 1c v. 1888, tyyliltään uusrenessanssia. Nyt oli päästy alkuun, ja komeita kerrostaloja syntyi jatkossakin Selim A:n kynästä. Tyylikin kehittyi ja muuntui. Eräänlainen Lindqvistin päätyö, ainakin omasta mielestäni, on ns. Lundqvistin liiketalo (Aleksanterinkatu 13), siis Aleksi 13, joka valmistui v. 1900. Aleksanterinkadun kanjonissa ei ohikulkija useinkaan huomaa rakennuksen taidokasta ja koristeellista julkisivua. Rakennuksen arkkitehtuuri edustaa siirtymää kertaustyyleistä jugendiin. Selim A suunnitteli rakennuksen yhdessä Elia Heikelin kanssa; rakennustekniikka perustui uusien materiaalien, raudan ja betonin käytölle. Pian oli jugendin vuoro, tuli myös teollisuuslaitostilauksia, basaarityyppisiä kauppahalleja, huviloita, puurakentamista ympäri kasvavan pääkaupungin, ja vähän muuallekin. Tietokirjailija, arkkitehtuurin tutkija Asko Salokorpi toteaa teoksessaan ”Selim A. Lindqvist, arkkitehti” Selim A:n tyylin vaihtuneen monta kertaa 1910-luvun kuluessa, kunnes yhä hillitympi ilmaisu pelkistyy wieniläisvaikutteiseksi hienostuneisuudeksi jopa teollisuusrakennuksissa. Vaikka Salokorven ansiokas kirja ei kuvaile eikä arvioi Lindqvistiä erityisesti henkilönä, olisiko tuo viimeinen lause samalla myös ihmisen, päähenkilömme, luonnehdintaa parhaimmillaan?
Jo 1930-luvulla mutta erityisesti 1960-luvulla moniin helsinkiläisiin tunnettuihin rakennuksiin iski purkuvimma. Tontti piti täyttää paremmin ja tehokkaammin. Purkamiselta eivät välttyneet myöskään Selim A:n luomukset – tosin ainakin yksi rakennus, Ravintola Central Skohan rakennuksen yhteydessä Keskuskadulla oli tehtykin vain väliaikaiseksi ratkaisuksi. Antti Mannisen kirjassa ”Puretut talot” kerrotaan 100 puretun rakennuksen tarinat, mukana myös Selim A:n töitä kuten Sörnäisten Uusi Apteekki, Hämeentie 33, joka oli rikasta jugendtyyliä niin ulkoa kuin sisältä. Talo oli kokonaistaideteos. Tilalle rakennettiin 12-kerroksinen Kansan pääkonttorikolossi v. 1962. Talon katolla oli vuosikymmeniä säätorni, josta Kansa-yhtymän talo tuli helsinkiläisten keskuudessa tunnetuksi (myös kirjoittajalle tuttu monien vuosien ajalta). Kansa-yhtymän tarina loppui v. 1995, säätorni näytti aikansa mitä sattui, kunnes senkin valo sammui v. 1997 (HS). Kun sattumoisin jouduin käymään Helsingissä elokuun alussa, päätin ajaa seurueeni kanssa kotiin Töölön ratikkahallien kautta. Tummia pilviä on kasaantunut myös näiden Selim A. Lindqvistin v. 1911 piirtämien hallien ylle. Muutama vuosi sitten HKL ilmoitti halustaan luopua halleista. Jokainen voi arvailla ja pohtia, mitä ilmoitus saattaa merkitä. Mutta ainakin omassa, Töölön ratikkahallien tuoreessa kuvassani kaikki näyttää hyvältä – hallien kattojen yläpuolella on kirkas sinitaivas ja vain muutama vaalea pumpulipilvi. Koffin tunnuksissa oleva ratikkakin peruutteli ulos hallista ja taas takaisin sisälle viestittäen, ettei pidä uskoa kaikkea, mitä kirjoitetaan.
(Selim A Lindqvistin suunnittelemat ja blogiin valikoidut rakennukset esitellään jokseenkin aikajärjestyksessä. Ilman kuvaajatietoja olevat kuvat ovat kirjoittajan ottamia. Kuvissa vuosiluvut ovat joko piirustusten tai rakennuksen valmistumisvuosia. HKM viittaa Helsingin kaupunginmuseoon)
Mariankadun puutaloja Helsingin Kruununhaassa Signe Branderin kuvassa vuodelta 1907. Taustalla 4-kerroksinen poikakoulu Svenska Reallyceum (nyk. Sibelius-lukio), Liisankatu 13. (HKM, Signe Brander)Ratakatu 1c oli tiettävästi Selim A. Lindqvistin ensimmäinen iso suunnittelutyö 1888 (HKM, Marja Valtonen)Pohjoisesplanadi 33. – Mikonkatu 1Merkuriuksen liikepalatsi (tai Böckermanin talo) Pohjoisesplanadi 33 valmistui 1888–90. Talon kahdesta alimmasta kerroksesta puuttuivat kantavat seinät. Niiden tilalla oli suuret ikkunapinnat ja punaisesta Hangon graniitista tehdyt kantavat pylväät. (HKM, Aarne Pietinen)Laivurinkatu 10, Viiskulman vanhin talo. Rakennusta korotettiin myöhemmin (Heikki Kaartinen). Firenzeläisvaikutteinen uusrenessanssirakennus valmistui 1890. Tunnettiin myös Primulan talona, jonka leipomo toimi talossa 1919–65.Töölönlahden rannalla oleva Linnunlaulun huvila no. 10, ns. Villa Kivi valmistui 1890. Talo on kirjailijoiden ja kirjailijajärjestöjen tukikohtana.Syksyn värejä ja syysrauhaa Töölönlahden rannalla Linnunlaulussa.20180524 . Mikonkatu 5 – Aleksanterinkatu 13. Selim A. Lindqvistin suunnittelema Lundqvistin liiketalo. Rakennusvuosi 1900.Komea Lundqvistin liiketalo Aleksanterinkatu 13, ”Aleksi 13”. Talon kantava rakenne koostui ulkoseinien tiilipilareista ja sisätilojen rautarakenteista. Rakennus valmistui 1900. (HKM, Matti Similä 2018).20190318 . Aleksanterinkatu 13. Mikonkatu 5. Selim A. Lindqvist suunnitteleman Lundqvistin talon pääsisäänkäynti. Rakennus valmistui 1901. Robert Stigellin pronssiveistokset Kehruu ja Metsästys reunustavat Aleksanterinkadun puoleista sisäänkäyntiä.Aleksi 13:n sisäänkäynnin pronssiveistokset Kehruu ja Metsästys on tehnyt Robert Stigell.Aleksanterinkatua Aleksi 13:n kohdalla lumettomana alkutalvena 2015.Eteläsataman tuntumassa olevaan Luoto-saareen valmistui Ravintola Saaristo 1898, myös Klippanina tunnettu.Ravintola Saaristo kuvattuna Suomenlinnan lautalta.1960 -luku alku . Hämeentie 33, arkkitehti Selim A. Lindquistin ja Elia Heikelin suunnittelma, vuonna 1902 valmistunut rakennus ns. Apteekintalo, jonka kulmassa vanha Esso huoltoasema. Sittemmin purettu.Apteekin talo Sörnäisissä os. Hämeentie 33 valmistui 1902. Rakennuttaja apteekkari Karl Allan Aschan. Talo purettiin 1961 ja tilalle nousi 12-kerroksinen Vakuutusyhtiö Kansan pääkonttori. (HKM, kuva 1960-luvun alusta, kuvaaja tuntematon)Entinen Kansa-yhtymän pääkonttorirakennus helmikuussa 2016. Beige kerrostalo vasemmalla näkyy osittain myös vanhemmassa Apteekin talon kuvassa.Näkymä Sörnäisten Kurviin Kansan talon ulokkeen alta.Katajanokan Aeolus-jugendrakennus. On yksi hienoimmista ja kuvatuimmista Katajanokan jugendrakennuksista. Valmistui 1903. Nykyisin rakennus on sävyltään vihreä, mutta väri on ollut myös harmaankellertävä.Aeolus-talon punatiilipinnat antavat ulkoasulle persoonallisen leimansa. Pohjakerroksessa vaihtelee vuoroin karkea vuoroin sileä graniitti.Hietalahden kauppahalli valmistui 1903. Monien kokeilujen jälkeen halli palautui alkuperäiseen tarkoitukseensa, kauppahalliksi 2013. Kauppahalli on nykyisin profiloitunut ravintola- ja kahvilakeskittymäksi.Kirjoittaja iltapäivän ateriallaan Hietalahden kauppahallissa Helsinki-retkellään 2015. Etelä-Korealainen maistui oikein hyvältä.Villa Johanna Laivurinkadulla Ullanlinnassa. Komean yksityisen jugendtalon rakennutti liikemies Uno Staudinger 1905.Villa Johannan julkisivun yksityiskohtia.Katajanokalla sijaitsevan Satamamakasiini 5:n julkisivua Ankkurinkatu 5:ssä. Talo valmistui 1907.OLYMPUS DIGITAL CAMERALapinlahdenkatu 1:n tyylikäs jugendrakennus valmistui 1908. Talossa toimi Joutsen-apteekki 1912–2018.Lapinlahdenkatu 1:n julkisivun yksityiskohtia.Suvilahden vanha voimalaitosalue Sörnäisissä Näkinsillalta lännen suunnalta kuvattuna 2017. Etualalla Hanasaaren voimalaitosrakennuksia.Vasemmalla Suvilahden kaasukellot, jotka valmistuivat 1910. Oikealla turbiinivoimalaitoksen rakennus, joka valmistui ennen kaasuntuotantolaitosta 1909. Rakennuksissa on käytetty ensimmäistä kertaa Suomessa kantavana rakenteena teräsbetonia. Lindqvistin työparina toimi betonirakennesuunnittelun uranuurtaja insinööri Jalmar Castrén.1955 – 1956 . Keskuskatu 6. Selim A. Lindquistin suunnittelema yksikerroksinen basaarirakennus, jossa sijaitsi mm. ravintola Central. Talo valmistui n. 1910, purettiin 1965.Selim A. Lindqvistin suunnittelema Ravintola Centralin matala rakennus Keskuskatu 6 valmistui 1910 ja purettiin 1965. (HKM, Constantin Grünberg 1950-luvulla)1950 -luku . Kaivokatu 6 – Keskuskatu 8. Skohan talo. Purettu 1965.Ravintola Centralin viereinen ns. Skohan uusrenessanssitalo Kaivokatu 6 – Keskuskatu 8, valmistui 1870-luvulla (suunn: Theodor Höjer ja F.A. Sjöström). Tämäkin kaupunkikuvaan vahvasti vaikuttanut rakennus purettiin 1965. Tilalle rakennettiin 1967 Viljo Revellin ja Heikki Castrenin suunnittelema huomattavasti suurempi rakennus, joka tunnetaan nimellä ”Makkaratalo”. (HKM, kuvaaja tuntematon)Villa Ensi Merikadulla Eirassa. Rakennus valmistui 1912. Liikemies Uno Staudinger halusi rakennuttaa ajanmukaisen sairaalan synnytysosastoineen Rytkösten sisaruksille, joiden hoidossa, vaatimattomammissa tiloissa, syntyi Staudingerin tytär Ensi. Nykyään Villa Ensi toimii palvelutalona.Töölön uudemmat raitiovaunuhallit rakennettiin Selim A. Lindqvistin suunnitelmien mukaan 1913–1918. Mukana hänellä oli tässäkin työssä rakennesuunnittelijansa Jalmar Castrén. Yksinkertainen kauneus heijastuu julkisivuissa, joiden koristelu on niukkaa.Töölön vanhimmat raitiovaunuhallit, uudempien vieressä, suunnitteli Waldemar Aspelin. Hallit valmistuivat 1900. Aspelinin käsialaa oli myös ns. Sipoon kirkko, joka rakennettiin Helsingin Raitiotie- ja Omnibusosakeyhtiön työntekijöille. Rakennus purettiin Mannerheimintien varrelta 1978. Nykyisin vanhemmissa raitiovaunuhalleissa toimii ratikkamuseo sekä Kulttuuritehdas Korjaamo.Malmin hautausmaan siunauskappelin pääosa valmistui 1923. Sen yhteyteen on vuosina 1950–56 valmistunut pienemmät Itäinen, Läntinen ja Pohjoinen kappeli.
Tunnistatko tuon laulajan? Jo vain, mustapääkerttuhan se. Piilotteleva mutta kuuluva mestarilaulaja on tullut tänä vuonna hyvinkin tutuksi, kiitoksia koronaepidemian. Aivan, koronan varjossa on ollut turvallisinta viettää vapaa-aikaansa metsissä, rannoilla ja niityillä – luonnon suurissa opintosaleissa, joissa tutkimus- ja opiskelukohteita riittää. Tieto voi lisätä tuskaa, mutta kyllä se myös lisää kiinnostusta, kun ennen täysin outo ääni tai höyhenpeite saa tulkinnan. Ja sinä olet tehnyt sen tulkinnan! Luontoharrastaja ei kummoisia apuvälineitä eikä huippuvermeitä tarvitse; tärkeimpinä kiikarit, muistilehtiö ja kynä, hyvä opaskirja, mielellään kamera, sekä päälle komeron tyylittömimmät vaatteet. Jos kotona on tietokone ja harrastuksesi saa vauhtia, olet pian tilanteessa, jossa lähettelet omia kuviasi eri harrastusryhmille ja saat katsottavaksesi muiden ottamia kuvia. Kuvien kommentointi kuuluu asiaan. Sitä kautta voit päteä myös sanaseppona, opit ottamaan vastaan kritiikkiäkin ja ennen kaikkea lajien tuntemus lisääntyy. Nettiryhmissä voit myös saada ystävyyssuhteita, jotka eivät rajoitu vain perhosen etusiiven koveraan ulkoreunaan.
Kevään ja kesäkuun aikana kuvaamiani lintu-, kasvi- ja perhoskuvia on paljon. Niitä on liian paljon; tietokoneemme alkaa olla täynnä sinisiipiä ja pensastaskua. Vaimoni ei pääse koneelle ja jos pääseekin, kone on hidastunut niin, että pankkiyhteys menee pian poikki. Olen ajatellut, että kuvaisin harvemmin, fokus vain niihin todella merkittävin kohteisiin. Mutta kun ne kaikki kirviset ja karttaperhoset pitää saada maastosta kotiin! Ja sen kuvamäärän poistaminen koneelta vasta hidasta onkin – ja julmaa! Vastaan toistuvasti vaimolleni, että pian on syksy, silloin kuvataan paljon vähemmän, enintään petolintuja, ja myyrätilanteesta riippuen saattaa käydä niin, että paikkakunnan pelloilla koukkunokkia lentelee hyvin vähän. En saanut lupaukselleni ymmärrystä, minkä ymmärrän oikein hyvin. Kerran mökillämme luonto lyöttäytyi kirjoittajan harrastuksen puolelle. Kuulin vaimoni huikkaavan pihalta ”Hei, tuus katsomaan! Ota kamera mukaan!” Menin juosten ulos ja mennessäni laitoin kameran jo päälle, asetukset näyttivät olevan ok. Sieltä he tulivat: vaimoni ja käsivarteen liimautunut ratamoverkkoperhonen! Kuvasin molempia, totta kai – ja luulen, että jotakin alkoi vaimossani tapahtua. Ainakin hän tunnistaa vastedes ratamoverkkoperhosen (Melitaea athalia) eikä olisi halunnut päästää irti pienestä mutta koreasta verkkoperhosesta!
Tiesitkö, että myös perhoset toimivat eri kasvien pölyttäjinä, eikä se ole mitenkään vähäistä? Perhosten toukilla taas on merkittävä tehtävä tiettyjen kasvien kannansäätelijöinä. Päätin rajata tuoreen blogini perhosiin, ja oikeastaan vain päiväperhosiin; kuvat ovat kesäkuulta ja toukokuun viimeiseltä viikolta. Suomessa tavataan perhoslajeja kaikkiaan yli 2300, joista päiväperhosia n. 120. Päiväperhostenkin tavoittelussa ja lajien opettelussa riittää haastetta. Vaikeutena on myös se, että jotkut lajit viihtyvät vain tietyillä paikkakunnilla. Tunnustan, etten ole vielä koskaan tavannut iso- tai pikkuapolloa enkä esim. pihlajaperhosta.
Kesäkuun lopulla kävelin kotikaupunkini metsätiellä, joka on ollut vuosia suosikkipaikkojani. Vilskettä ja lajeja riitti nytkin. Lenkkini puolessavälissä kuulin kauempaa tieltä merkillistä mörinää? Traktorin ääneltä se kuulosti, ja ääni eteni hitaasti. Pian kone tuli näkyville, ja tajusin kaiken. Joku oli päättänyt niittää hiljaisen ja syrjäisen metsätien kaikki tienvarren kasvit! Kesäkuun lopulla, jolloin mesiangervo vasta aloitti kukintansa! Se siitä perhospaikasta ja kukkaloistosta tältä kesältä, ajattelin ihmetellen ja koko lailla järkyttyneenä. Mökkimme lähellä Tammelassa on myös muutama suosikkipaikka, jossa viikko ennen juhannusta sain, taas kerran, ihailla ritariperhosen (Papilio machaon) lentelyä. Perhonen näyttäytyi kahtena päivänä peräkkäin samalla alueella ja imi siivet väristen mettä kyläkarhiaisten juuri avautuneista kukista. Milloin vain tapaan uljaan ritarin, tulee mieleeni hienot ja muistorikkaat vuodet Tammelassa viehättävän Heinijärven rannalla; 32-vuotinen mökkikautemme päättyi vuoden 2021 juhannukseen. Muistamme Heinijärven aikaa, vieraitamme ja kaikkia tapaamiamme ihmisiä lämmöllä ja kiitollisuudella.
Aloitetaan kuvaosuus ei perhosilla, vaan mesimarjalla. Komea on, vaikkei etelässä useinkaan tee marjaa.
Erinomainen perhospaikka voi olla rauhallinen huoltotie sähkölinjojen alla. Linjojen alle jää niin kosteikkoja kuin paahteisia rinteitäkin.
Toukokuun lopulla voi havaita mansikkakirjosiiven, mutta tarkkana saa olla, perhonen on vain n. 20 mm leveä.
Pikkukultasiipi erottuu maastosta komeillä väreillään. Se ei ole juuri mansikkakirjosiipeä suurempi.
Sähkölinjojen alla löytää vähän erikoisempia kasveja, kuten kuvan keltamaitteen.
Kesäkuun alusta alkaa mustatäplähiipijän lentoaika. Kuvassa naaras.
Aiemmin keväällä lentäneitä päiväperhosia näkee kesäkuun alussa enää vähän. Karttaperhonen on menettänyt osan etusiivestään.
Pieni kangasperhonen on päältä ruskea mutta siipien alapuolelta vihertävä. Vihreä väri vähenee kevään ja kesän edetessä.
Kun metsäkurjenpolvi kukkii, lisääntyy päiväperhosten määrä suuresti.
Pursuhopeatäplä on ensimmäisiä kesäisiä hopeatäpliä.
Hopeatäplät tunnistaa parhaiten siipien alapinnalta. Kuvassa pursuhopeatäplä.
Yksi kesäkuun yllättäjistä oli upea kirjoverkkoperhonen.
Vanhaa metsää myötäilevän metsätien varrella tapaa eri perhosia kuin kedoilla tai hiekkakentillä.
On suopursujen aika. Nillä käy monia perhoslajeja.
Täpläpapurikko viihtyy metsätien reunamilla, jonka ympärillä on vanhaa metsää.
Niittyhopeatäplä muistuttaa paljon pursuhopeatäplää, mutta aloittaa lentonsa vähän myöhemmin.
Sinisiipiä alkaa näkyä enemmän kesäkuun edetessä. Niittysinisiipikoiras on päältä sininen mutta naaras ruskea.
Niittysinisiipi koiras.
Kuvan tummapapurikko ja metsäpapurikko muistuttavat paljon toisiaan, mutta tummapapurikon lentoaika alkaa yleensä kesäkuun lopulta.
Nokkosperhosen toukka missäpä muualla kuin nokkosen lehdellä.
Nokkosperhonen on tuttu näky jo aikaisin keväällä. Toinen sukupolvi syntyy yleensä heinäkuussa, mutta kuumana kesänä 2021 jo kesäkuun puolella.
Angervohopeatäplän yksi tunnusmerkki on paksu ja tumma vyö siipien takaosassa.
Kangassinisiiven värikkäät siipien alapinnat.
Harakankellot ja leinikit.
Isokokoinen orvokkihopeatäplä ohdakkeella.
Idänniittyperhonen viihtyy heinäisillä niityillä.
Lanttuperhonen on työntänyt imukärsänsä metsäkurjenpolven kukkaan.
Amiraali on vaeltanut Etelä-Euroopasta pitkän matkan Suomeen.
Ketokultasiipikoiraalla on siivissä paitsi oranssia myös violettia.
Ketokultasiipikoiras upeimmillaan.
Ratamoverkkoperhonen sai vaimostani parhaan kaverin Tammelassa.
Vaimoni eikä ratamoverkkoperhonen halunneet luopua saavutetusta asemasta.
Kurjenkello.
Sinisiipilajeja tavataan Suomessa vajaa 20. Kuvassa hohtosinisiipikoiras.
Ritariperhosta tapaa usein juhannuksen aikaan. Perhonen on kuitenkin maassamme harvalukuinen.
Mökin biovessa tai kompostoiva vessa, miten vain, kuulostaa hyvin fiiniltä, mutta tosiasia on, että tämäkin laitos on joskus tyhjennettävä ja tuotos loppusijoitettava. Laitoksen tyhjennysluukku ei suinkaan ole ergonomisesti vyötärön korkeudella kuten asentajilla kaikki kohteet autokorjaamoissa, eikä tavara siirry kottikärryyn ihan itsestään. Voi olla, että käytin puuhassa vääriä ruumiinosiani, koska huomasin urakan jälkeen oikean jalan polveni kipeytyneen. Meniscus medialis tai vähintään Ligamentum collaterale fibulae lienee saanut siipeensä. Huonompi juttu. Näin keväällä pitäisi luontoihmisen olla kovassa iskussa ja jatkuvassa lähtövalmiudessa. Päivääkään ei saa missata, koska luonnossa tapahtuu nopeita muutoksia ja luonto tarvitsee innokasta havainnoijaa. Kokeilin aamulla kotonamme varovasti jalan pitoa … No, menettelee kun muistaa irvistää. Viestilappua keittiön pöydälle, kamppeet niskaan ja klenkaten vain luonnon helmaan. Aamupäivä olisi vielä poutainen, mutta sitten tulisivat sateet. Päivä oli palkitseva kirjoittajan vähintään yhdellä yllätyksellä, mitä en pikaisella aamupalallani vielä tiennyt.
Vaikka maanantaina 17.5. tunsin olevani täysin yksin ja ainoa luonnossa samoilija muutaman kilometrin päässä taajamasta, uskon kyllä, että me suomalaiset arvostamme luontoa ja haluamme monenlaisia luontokokemuksia. Paljon työtä on kuitenkin yhä tehtävä, ettei metsäluonto ole vain talousmetsää, ryteikköä eikä avohakkuita, eikä metsä pirstaloidu pikku saarekkeiksi vailla runsasta eläin- ja kasvilajistoa. Ilman luonnonsuojelulakia ja -alueita olisi luonnossa liikkuminen ja luonnosta nauttiminen varmaankin hyvin erilaista. Tuskin tätä blogiakaan silloin kirjoittaisin. Pari vuotta sitten hankin mökkimme takametsään suuriaukkoisen linnunpöntön. Mielessä oli kait saada lisää väriä ja useimpia lajeja pihapiiriin joko leppälinnusta tai jopa käenpiiasta. Jälkimmäisen olen tavannut vain kerran Porvoon edustalla Emäsalossa. Tämä luontoreissuni Emäsaloon alkoi vauhdikkaasti. Olin täynnä nuoruuden intoa ja käskytin menopeliäni kohti rannikkoa liian painavalla jalalla. Poliisi tuli vastaan ja pysäytti, tietenkin. Sain sakot, mutta harmitustani vähän lievensi se seikka, että toinen partioauton poliiseista oli myös lintuharrastaja! Meille syntyi vilkas keskustelu samalla kun toinen poliisi kirjoitti sakkolappua selvästi keskusteluamme hyväntuulisesti seuraten. Saattoi olla, että yhteinen harrastus toi lieventäviä asianhaaroja rikkomukseen? Vanhemmiten kaasujalka on tullut kevyemmäksi ja myös luonnossa liikkuminen rauhoittunut – varsinkin kun (tai jos) polvessa on Ruptura menisci!
Paatsamasinisiipi (Celastrina argiolus) äänestettiin Suomen kansallisperhoseksi v. 2017. Nyt juuri on paatsamasinisiiven aika! Se on hyvin pieni, mutta varsinkin koiras on heleän sininen. Sen erottaa kyllä, eikä muita sinisiipiä tähän aikaan vielä lennä. Päivän yllätyksiin kuului, että tapasin sinisiiven heti, kun jalkauduin metsätielle! Se ei siipiään avannut, mutta sain kohtuullisen lentokuvan. Yllättävää oli nähdä kaikkialla luonnon nopea herääminen: koivut eivät olleet enää vain hiirenkorvilla, kukkaan oli puhjennut niin kevätlinnunherne, monet orvokit kuin ahomansikkakin. Ja tietenkin tuomi oli avautunut aurinkoisilla rinteillä. Vaaleita päiväperhosia oli liikkeellä runsaasti, ja yksi niistä oli ärsyttävän vikkelä auroraperhonen (koiras), joka lentelee vimmassaan naaraita etsiessään, kuinkas muuten. En lähtenyt juoksemaan auroran perässä, vaan jatkoin matkaani kohti suolampea ja sitä ympäröivää vanhaa metsää. Siellä odotti päivän yllätys, se suurin. Olin kuullut, että täällä lahopuiden ja vanhojen kuusien metsässä asustelee harvinainen pikkusieppo. Parina vuonna olin sitä jo etsiskellyt, mutta ilman tulosta. Seison keskellä hämärää metsää, jonka pohjaa värittää juuri avautuneet käenkaalit ja vielä voimissaan oleva valkovuokko sekä pitkään jo kukkinut imikkä. Puro virtaa vierelläni kohti metsälampea. Kuulen monia pikkulintujen ääniä. Viimein yksi ääni kuuluu selvempänä, ja nyt näen itse linnunkin pihlajan oksalla. Se on pikkusieppo (Ficedula parva), komea vanha oranssirintainen koiras! Nostan kameraa varovasti, tarkennan kohti pikkusieppoa ja laukaisen. Se ei säikähdä kameran ääntä, vaan lennähtelee melko rauhallisesti ympärilläni paikkaansa vaihdellen ja kevätlauluaan päästellen. Jännittyneenä tarkistan kamerasta tilanteen ja huomaan, että sain useita kelvollisia kuvia. Olipa upea hetki – tuntuu, että joku lintukuvaajan (oik. lntuharrastajan) pikkudiplomi on nyt lakkarissa! Kevät on ihmisen parasta aikaa. Otetaan keväälle ne toisetkin!
Luonto saa vihreän värinsä toukokuun puolivälissä.
Koivun hiirenkorvat ovat pian täysiä lehtiä.
On paatsamasinisiiven aika. Kuvan koiras ei helpolla asetu aloilleen eikä avaa siipiään.
Kevätlinnunherne on aloittanut kukintansa.
Luottavainen naaraspeippo lähikuvassa.
Hyvin yleinen mutta melko tuntematon metsäkirvinen.
Pajulintu tarkkailee kulkijaa.
Metsätien varrella on myös niittyjä ja lehtoja.
Pikkukäenrieska kukkii laajoina tuppaina niittyjen reunamilla.
Pienen joen rinteessä kukkii mukulaleinikki.
Haluatko juosta kiinni auroraperhoskoiraan? Tiukkaa tekee. Parasta pysyä paikoillaan ja odottaa perhosta luokse.
Neitoperhonen.
Lanttuperhonen on usein sitruunaperhosta seuraava vaalea perhonen. Kuvassa naaras.
Metsäkauris ottaa loikat metsän puolelle.
Värikäs sirittäjäkin on saapunut metsätien varrelle.
Niittykirvinen tähystää niityn seipään päältä.
Metsätien lehdon peruslintuja: punarinta ja kirjosieppo.
Hämärässä metsässä kukkii vielä sinivuokko.
Käenkaali on noussut kukkimaan ja peittää laajalti metsän pohjaa.
Luontopolun taulu.
Lehtoimikkä aloittaa kukintansa aikaisin ja värittää teriönsä punaisesta siniseksi.
Vanha metsä, jossa on runsaasti kelo- ja lahopuuta, on monen pikkulinnun kotimetsä.
Metsikön läpi virtaa useita puroja kohti suolampea. Rentukat ja kevätlinnunsilmät kukkivat purojen varsilla.
Pikkusieppo on asettunut vanhaan metsään pitkältä muuttomatkaltaan ehkä aina Intiasta asti. Kuvan vanhalla koiraalla on oranssinen väritys leuassa ja rinnassa. Pää on väriltään lyijynharmaa.
Muutaman vuoden yrityksen jälkeen pääsin näkemään harvinaisen pikkusiepon.
Pikkusieppo näyttäytyi kotimetsässään toukokuun puolivälissä – juuri kuten lähdekirjat opastavat.
Yllättäen huomasin, että ihmisiä kurittavilla pandemioilla ja muuttolinnuilla on jotakin yhteistä. Molemmilla on syklinsä, ne vain sijoittuvat eri vuodenaikoihin. Virusepidemiat, kuten influenssat, voimistuvat talven tullen ja heikentyvät keväällä, kun taas muuttolintujen ryntäys sekä poistuminen maasta tapahtuu kevään ja talven välisenä aikana. Korona saattaa kuitenkin lopullisesti kadota rokotusten tai immuniteetin kautta samaan tapaan kuin 1900-luvun alun kammottava espanjantauti. Mutta tänään syntyvillä nuorilla voi olla aikuisina vastassaan taas jokin uusi, tuntematon muuntovirus. Luonnon heräämiseen ja muuttolintujen käyttäytymiseen harva kuitenkaan toivoo minkäänlaista muutosta – ehkä enintään keväisten päivien nopeampaa lämpenemistä. Se toive, tai pelko, voi karmealla tavalla joskus toteutuakin. Katsotaan nyt ensin kuitenkin vappusää. Räntäsade toukokuun ensimmäisenä palauttaa parhaiten uskoa normaaliin.
Blogikirjoittaja antaa ison peukun keväälle. Kun radiossa soi Juha Lehden ”Neiti kevät” tai Tavaramarkkinoiden ”Kevät” (Liisa Akimoff) on kirjoittajalla ollut henki päällä jo hyvän aikaa. En ole ollut kävelemässä Hakaniemen rannassa yksin tai vaimoni kanssa enkä ole ollut haaveilemassa Kallion kaduilla, vaan olen ollut kytiksessä hyvinkääläisen pellon reunalla ottamassa vastaan kevään ensimmäisiä muuttolintuja. Tämä tauti on paha. Se alkaa jo maaliskuussa, kun ensimmäiset laulujoutsenet tulevat, mutta kliimaksi osuu huhtikuun alkuun ja puoliväliin. Se ajoittuu hetkeen, jolloin kiuru on asettunut kotipellolleen, valtavat hanhiparvet vyöryvät etelästä Uudenmaan pelloille lepäämään ja punarinta soittaa haikeaa huiluaan aamu-auringon punaamassa koivussa. Tai se on hetki, jolloin korea koivutyttöperhonen laskeutuu jalkojesi juureen hiekkatiestä lämpöä keräämään. Vielä ei ole lehti puussa eikä paju kuki, mutta kuolleiden lehtien peittämästä harmaasta maasta nousee sinivuokkojen ryppäitä, ja leskenlehti värjää rinteet keltaisiksi. Kevät on tullut!
Huhtikuun loppupuoli on sitten yhtä kaaosta: uusia lintuja muuttaa pesimäalueilleen päivin öin, maassa näkyy jo vihreää, valkovuokko aloittaa pitkän kukintansa, ja milloin vain saattaa nähdä ensimmäisen sinisiiven. Kaikki on koettava, uudelleen ja uudelleen, vuodesta toiseen. Nuorempana oli helpompaa, ja kevät tarkoitti sitä, että sää vain lämpeni, ja sai vetäistä jalkoihinsa Jameksen farkut. Siitä sitten fillarilla Tammisalon kanavalle kavereitten kanssa kampelaa onkimaan. Vähän myöhemmin kevät vei askeleet juuri lumesta vapautuneille pesäpallokentille. Kaverit olivat taas koolla, pallo sai kyytiä, kun puumaila iskeytyi keltavihreään pesäpalloon. Kevääseen kuului myös koulun päättyminen kaikkine seremonioineen, suvivirsi ja rehtorin puhe sekä haikeat hyvästit koululle ja luokkakavereille. Aikuisena kevät on ollut myös piha- ja mökkiaskareita ja raukeaa oloa kuistilla saunomisten jälkeen, varsinkin kevään ensimmäisten.
Viikko sitten kirjoittajakin sai koronarokotteensa – kevään ensimmäisen. Kaikki sujui hyvin sen jälkeen, kun olin löytänyt oikean rokotuspaikan. Paikka oli kyllä hallussa, mutta en tiennyt, että kaupunkimme sairaalalla on monta pääovea! En ollut ainoa, joka haahuili hetken sairaalan vanhassa osassa, vaikka olisi pitänyt astua sisään uuden H-sairaalan pääovesta (oma moka, mutta silti). Olin kuuliainen rokotettava, kysyinkin vasta jälkeenpäin, mitä rokotetta sain. Tästä tulee mieleeni tapahtuma 1950-luvun alusta, epidemiaan sekin liittyy. Sain 4-vuotiaana tulirokon (bakteerin aiheuttama), joka vaati ehdottomasti sairaalahoitoa. Muistan tapahtuman hyvin, ja kaikki alkoi siitä, kun potilasta tultiin hakemaan kotoa. Ei se niin vain käynyt! Mukanani oli vähällä siirtyä myös oma sänkyni, jonka jalasta pidin raivoisasti kiinni. Viimein pikkumies saatiin espoolaiseen sairaalaan karanteeniin. Silloinkin oli kevät, päivät kuluivat, pitkästyin ja olin vanhemmilleni suorastaan vihainen, kun he vain ulkoa potilaalle vilkuttivat eivätkä tulleet sisälle. Toivat kuitenkin paperia ja hienot värikynät. Jotakin niillä varmasti tuhersin, ehkä mallina oli ikkunaan lennähtänyt kirkkaankeltainen sitruunaperhonen. Se oli takuulla kevään ensimmäinen.
Laulujoutsenten jälkeen alkoi eri hanhien vyöryminen etelästä päin.
Herukkaperhonenkin heräsi horroksestaan huhtikuun puolivälissä.
Järvet lainehtivat jo vapaina etelä-Suomessa. Niin tekevät myös jotkut laituritkin.
Upea näsiä on komea näky muuten alastomassa metsässä.
Jo löytyi mahtava suruvaippakin! Tiesin paikan, josta perhosta etsiä, ja matka palkittiin. Tammela 19.4.
Korkealla kuusen latvassa laulava rautiainen oli yksi kevään ja huhtikuun yllätyksistä. Rautiainen ei näyttäydy helposti muiden laulajien tapaan. Tammela 18.4.
Mökkipihan punarinta piti keväistä konserttiaan, ja antoi lähestyä hätääntymättä. Tammela 19.4.
Kevään ensimmäinen mukulaleinikki. Hyvinkää 20.4.
Myös valkovuokko kiirehtii kukkimaan. Hyvinkää 20.4.
Kevättaskuruohon ensimmäisiä kukintoja. Hyvinkää 20.4.
Vielä kerran lämpötila painuisi, ainakin yöllä, 15:een miinusasteeseen, mutta viikonvaihteen jälkeen pitäisi maahamme alkaa virrata lauhempaa ilmaa. Toivotaan niin, vaikka meteorologien ennustukset ovat usein olleet kuin vakioveikkaajan ”voittorivi ”– muuten hyvä, mutta varmat kohteet pettivät! Maaliskuun 17. päiväksi oli ennustettu aurinkoista säätä jo aamuksi, mutta kuinkas kävi, lunta tuli sakeanaan kuin tammikuun tuiskuissa. Eipä tuo sade blogikirjoittajan suunnitelmia mihinkään muuttanut. Olin päättänyt lähteä luontoreissulleni jokien varsille, jos sulapaikkoihin olisi jo saapunut jokunen uusi vesilintu. Aika hiljaista oli linturintamalla, muuttavia laulujoutseniakaan ei vielä näkynyt suuria määriä. Hain yläkerrasta edellisenä päivänä pakkaamani repun ja täydensin sitä pienillä reissueväillä. Pari päivää sitten haahuilin paikallisen luonnonpuiston kuusikoissa metsätiaisten perässä huonolla menestyksellä, joten nyt piti vaihtaa maisemaa. Muistan aina vuoden 2018 huhtikuun, kun Vantaanjoen Rantakulman sulassa tapasin uivelonaaraan. Sillä ei ollut mukanaan kumppania, mutta tuntui siltä kuin vierellä olevat sinisorsat ja laulujoutsenet olisivat ottaneet yksinäisen uivelon erityiseen suojelukseensa. Kyllä siellä Vantaanjoen sulassa nytkin jotain olisi!
Matkalla mietin maailman menoa, mietin mm. Keusoten (Keski-Uusimaan sote) onnetonta ajanvarausjärjestelmää ja lääkärin puheille pääsyä, mikä ainakin Hyvinkään terveyskeskuksessa ontuu pahasti. Mietin koronaa ja rokotteiden luotettavuutta, mietin valtakunnan koronarajoituksia ja tiedottamisen sekavuutta. Pitemmälle en päässyt, kun lähestyin kaupungin eteläisiä alueita ja huomasin sivutiellä suuret kasat viemäriputkia ja muuta kunnallisteknistä roipetta röykkiöittäin. Jaahas, kaupunki laajeneekin jo Vantaanjoelle. Noiden putkien luona oli kerran niitty, jolta tavoitin monet perhoslajit, keisarinviittojakin. En tavoita niitä täältä enää, enkä tiedä, mitä käsite lähiluonto kohta tarkoittaa. Lähiluonto siirtyy pientalovaltaisessa taajamassa aina vain kauemmaksi rakentamisen edetessä. Kaikella kasvulla on hintansa. Vastineeksi saisi kaupunki viimein rakentaa pyörätien Kytäjärven suuntaan, jotta luontolenkille länteen päin ei tarvitsisi lähteä autolla. Pyöräily kapealla Kytäjäntiellä sora- ja kivirekkojen seassa on todella vaarallista. Pienelläkin kaupungilla on ongelmansa, mutta kyllä täällä vielä läpi pääsee toisin kuin Jätkäsaaren sumpussa.
Käänsin kulkupelini nokan kohti Nurmijärveä ja lohduttauduin kevättalven aikana jo tapaamillani siivekkäillä, yksi niistä, valkoselkätikka, on jopa harvinainen ja toinen, hömötiainen, nykyään jo uhanalainen. Valkoselkätikkaa tapasin sille vieraassa ympäristössä; lintu pesii ja viihtyy yleensä lehtipuuvaltaisessa metsikössä, jossa on paljon lahopuuta. Nyt se viipyili ja etsi ravintoa kuusikossa, missä oli pystyynkuivaneita kuusia. Niistä löytyi ravintoa, mutta jos se täällä pesii, sen pesä voi olla kauempana suon laidan lahokoivussa. WWF:n mukaan valkoselän kanta on pudonnut 1950-luvulta lähtien jopa 90 prosenttia! Ajelin eteenpäin hiljaista paikallistietä, kun tulin kalliorinteen kohdalle. Olin vuosia sitten löytänyt kallion laelta hienon puolukkapaikan, mutta vain hetken sain keräillä marjoja omassa rauhassani. Jostakin ampaisi viereeni kiukkuinen huivipäänainen, joka ei selvästikään pitänyt taajamasta tulleesta miekkosesta. En nähnyt taloa missään, mutta olin tullut toisen reviirille. Sellaista ei suvaitse laulujoutsenetkaan, joiden valkoiset hahmot jo erottuivat joen sulapaikan eteläreunalla. Kävelin lähemmäksi hylätyn ladon luokse – ja täällä kulkija sekä suvaittiin että hyväksyttiin: laulujoutsenet alkoivat vähitellen lähestyä kameraa kaulalleen asettelevaa eläkeläistä. Kolme valkeaa aikuista. Melko varmaan nuoria aikuisia, eivät vielä sukukypsiä eivätkä vielä taistele reviireistään. Näinpä sulassa myös kevään ensimmäisen telkkäparin. Mutta telkillä on tunnetusti lyhyt pinna – lentoon, pois tästä ja pian. Pelästyä nyt vaaratonta vanhusta, joka oli pukeutunutkin kuin metsäläinen. Ehkä syy oli juuri siinä!
Valkoselkätikka etsii ravintoa kuivuneesta kuusesta.
Hyvin paljon valkoselkätikkaa muistuttava pikkutikka on vain talitiaisen kokoinen.
Jopa hömötiainen on käynyt uhanalaiseksi sopivien pesimäympäristöjen vähentyessä.
Pientalovaltaisen taajaman laajentuminen tarkoittaa myös lähiluonnon etääntymistä kauemmaksi.
Vantaanjoen päähaarassa on voimakas virtapaikka Rantakulman kohdalla.
Hylätyn ladon takana piilottelevat usein laulujoutsenet ja monet vesilinnut.
Sinisorsat jääkannen päällä.
Sinisorsat
Koirastelkkä ja laulujoutsen
Naarastelkkä ponnahti läheltä lentoon.
Kolmen kopla lipui rauhallisesti kohti kuvaajaa.
Aamujumppa vai kuoronjohtajan harjoittelutuokio?
Sulapaikan lähellä oli paljon muutakin nähtävää. Houkutus oli suuri kokeilla käynnistymistä, mutta jatkoin matkaani kuitenkin omalla pelillä.
Aamupäivän reissu päättyi Nukarinkoskelle. Vettä virtasi uomassa jo enemmän kuin helmikuussa.
Nurmijärven Nukarinkoski ennen patoa maalikuussa 2021.
Puukiipijää näkee usein Nukarinkosken rantapuissa.
Tiaiset olivat jo heränneet talvihorroksestaan. Pieni sinitiainen pärjää hyvin talvellakin.
Sinitiainen tutkii tulevaa pesäpönttöään.
Talitiainen on laulupäällä. Vielä kuulee oikeaa titityytäkin!
Laulujoutsenia saapuu vähitellen lisää sisämaahan.
Juukelin korona ja vietävän virukset; elämä saisi jo vähitellen asettua normaaliksi, jäisi pandemian kurimus! Vanhemmilla, omillaan pärjäävillä kansalaisilla ei suurta hätää ole, mutta sääliksi käy nuorempia, terveydenhuollon ahertajia, monia taidealan ja liikunnan ammattilaisia, eri harrasteryhmiä – ja etenkin pienyrittäjiä, joiden toimeentulo on täysin riippuvainen tilauksista ja kassakoneen kilahtelusta. Virus kyllä liikkuu, mutta ihmiset eivät. Jos mahdollista, blogimieskin mielellään jo liikkuisi vähän pidemmälle kuin kauppaan, kirjastoon tai lähiluontoon, mutta viime vuoden alussa suunniteltu etelänmatka Helsinkiin saa vielä odottaa. En mielelläni tuo sieltä tuliaista, jolla pääsisin Keusoten koronatilastoihin – ja samalla vetäisin tilastoihin mukaan omaiset sekä naapurit. En riskeeraa, vaikka niin tekisi mieli kurvailla Helsingin kantakaupungissa esim. kaupunginarkkitehti Karl Hård af Segestadin jalanjäljissä. Hänen suunnittelemansa rakennukset sijoittuvat kävelymatkan varrelle eri puolille kantakaupunkia: Punavuoreen, Kaartinkaupunkiin, Kruununhakaan, Kallioon ja Taka-Töölöön – sopiva setti yhden päivän lenkiksi.
Eräänä päivänä huomasin olevani vailla hyvää lukukirjaa. Sellainen, vielä lukematon kyllä löytyisi kodistamme, mutta mikä ja mistä? Tässähän se on, kuin tilauksesta! ”Ensimmäisiä esikaupunkeja”, kertomuksia Kaartinkaupungin ja Kampin kortteleista, toimittanut Eeva Järvenpää, kuvaajana Sirpä Räihä. Tämä vaimoltani lahjaksi saatu HS-sarjan toinen osa oli jäänyt jostakin syystä kesken, mitä en voinut ymmärtää. Tekijäpari oli uudistanut 1960-luvulla Helsingin Sanomien artikkeleista tehtyjä kirjoja (Kaija Hackzell, Kirsti Toppari) kahdeksi teokseksi upeine valokuvineen. Aloin ahmia 2000-luvun päivitysten jälkimmäistä osaa. Pääsin kirjassa pian Kauppatorin ja Sundmanin ravintolan kautta Kasarmitorille sivulle 38. Laskin kirjan pöydälle ja harmittelin, kun en voi juuri nyt seistä keskellä toria, keskellä Kaartinkaupunkia. Tori on varmaan vasta aurattu, pakkasta on ehkä asteen verran, ihmisiä kävelee verkkaan torin poikki. En pääse mukaan, enkä voi nostaa katsettani torin mukulakiviltä korkeuksiin jugendtalon suippoon torniin ja sen mustaan kartiovaippaan. Enkä tietenkään tunne ravintoloiden tuoksuja enkä kuule kauppatorille lentävien lokkien kirkunaa. Mutta mietitäänpäs, onhan olemassa nykytekniikka, Google Maps! Avaan ohjelman, annan hakukenttään kadun nimen ja hyppään kyytiin! Painan korttelikuvaa kartan alareunassa, liikutan hiirtä ja nousen lähes live-tilassa Kasarmikatua ylös. Ei kun eteenpäin! Teen uhkarohkean u-käännöksen Kirurgilla juuri ennen ratikkaa ja huristan vauhtia kiihdyttäen takaisin torille ohi pääesikunnan massiivisen empirerakennuksen, Engelin luomuksen. Olen sittenkin matkalla! Enää puuttuu vain äänet ja tuoksut!
Hybridimatkani ei olisi täydellinen ellen liittäisi keinovalikoimaan muistoja. Niitä löytyykin yllättävästi juuri Kasarmitorin laidalta, mutta silloin mennään aina 1960-luvulle. Tullaan illan hämyssä torin länsireunalle matalan laatikkomaisen hallin ulko-ovelle. Veljeni luokkakaveri on houkutellut meidät mukaan Expo-halliin. Ulos kantautuu valtava meteli, sisällä on mustanaan nuoria, musa soi ja tupakan savu leijailee kaikkialla. Ei oikein ollut minun juttuni, porukan nuorimman. Tahdoin ulos, vaikka hetki sitten olimme tahtoneet sisään! Toinen muistikuva tansseista ja musiikista on erilainen. Natsalla (Nylands Nation) opitaan tanssin alkeita. Tanssiseura Terpsikhore ja sen vetäjät Eeva ja Olavi Nieminen opettavat meille teineille ja vanhemmillekin vakiotansseja ja latinalaisia, ja puitteet ovat hienot. Vähän alempana Kasarmikadulla kilpaillaan rock-laulun mestaruudesta. V. 1961 kuninkuuden voitti Pekka Loukiala, mutta oliko paikkana juuri Kasarmikadun Savoy-teatteri, jossa istuin mukana ja eläydyin rautalankakitaroiden soundiin? En löydä mistään vahvistusta muistikuvalleni. Vuosia myöhemmin olin taas Kasarmitorin laidalla. Olin saanut kutsun pääesikuntaan, jossa tutkittiin kelpoisuuttani astua vapaaehtoisena armeijaan heti oppikoulun jälkeen. Läpi meni, ja matkalittera annettiin Haminan suuntaan. Lähes 60 vuoden takaisiin muistoihin tulee nyt muutakin: äänet ja tuoksut! Kuulen Alberto Dominquezin lattariklassikko Perfidian alkutahdit. Tunnen puuterin sekä hiuslakan tuoksun, kun astelen arkaillen kohti tyttöriviä Natsan juhlasalissa ja kumarran tuntemattomalle partnerilleni. ”Poika aloittaa vasemmalla jalalla”, ohjataan jostakin salin varjoista!
Hybridimatkalle tarvitaan kirja, lähdeteos. Valitsin Eeva Järvenpään ja Sirpa Räihän ”Ensimmäisiä esikaupunkeja”. Paljon faktoja ja upeaa kerrontaa.
Kaartinkaupunginosaa ilmasta. Keskellä Kaaartinhalli. (Kuva: SKY-Foto Möller, HKM)
Kasarmitori 1930-luvulla. Matala rakennus keskellä Selim A. Lindqvistin Kaartinhalli (Kuva: Johnny Korkman, HKM)
Kasarmitori v. 1906. Taustalla vasemmalla Siriuksen talo (Kuva: Nils Wasastjerna, HKM)
Kasarmitorin itälaidan rakennukset vas.: Agronomitalo (ent. Lääkärien talo), korkeimman hallinto-oikeuden talo ja Torilinna (lähdekirjani kuvitusta)
Kasarmitorin pohjoisreuna. Vasemmalla Kaartin halli (ent. Expo-halli)
Kasarmitorin maamerkki Pekka Kauhasen ”Valon tuoja”, talvisodan muistomerkki (Kuva: Tuukka Jaromaa, Hel.fi). Rakennus taustalla on Kaartin kasarmi, jossa puolustusministeriö ja pääesikunta.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Nylands Nation, ”Natsa”. Suunnittelija Karl Hård af Segerstad
Hybridimatkalle tarvitaan myös nettiä ja ohjelmaa Google Maps. Näin mennään Espalta ylös Kasarmikadulle!
Kirurgin kohdalla jarrutellaan ja varotaan ratikkaa. Takaisin Kasarmitorille!
Alaspäin Kasarmikatua, vasemmalle jää Tove Janssonin kotitalo ja torniatelejee.
Vauhti kiihtyy. Ohitamme juuri Selim A. Lindqvistin v. 1909 suunnitteleman sähköaseman vasemmalla.
Jarrutellaan ja käännytään Kasarmitorille.
Tyylikkäästi ohi Kaartin kasarmin torin eteleäreunaa pitkin.
Hybridimatkaan kuuluvat myös muistikuvat. Kasarmikatu iltahämärässä joskus kauan sitten, kun rautalanka tuli Suomeen ja rocki soi Savoy-teatterissa. (Kuva: Simo Rista HKM, n. v. 1970)
Pekka Loukiala (1944-2010) voitti Suomen rock-kuninkuuden v. 1961. Myös veljensä Jukka oli kova stara. Sain kuulla poikien soittoa Savoy-teatterissa Helsingissä 1960-luvulla. (YLE Elävä arkisto)
Joulu ja joulunpyhät olivat takana, edessä uusi viikko. Maanantaille 28.12. oli ennustettu aurinkoista säätä ja pientä pakkasta – ei hassumpaa ulkoilua ajatellen. Ulkoilu oli ollut vaimoni kanssa ohjelmassa jo Tapaninpäivänä, jolloin kiersimme pitkän kaupunkilenkin kaupungin itäisiin osiin Pavinmäelle. Nyt oli aikomukseni tehdä oma luontolenkkini ja sukeltaa synkkään metsään Usmin suunnalla. Kytäjä-Usmin kallioinen ja rotkoinen maasto on korona-aikana tullut tutuksi monelle etelä-Suomen patikoijalle, mutta sen laajalta alueelta löytää vielä reittejä sekä soita ja lampia, joilla ei muita kulkijoita välttämättä tapaa. Ainoat jäljet lumen peittämillä poluilla olivat tänäänkin metsän omien asukkaiden jättämiä. Aurinko ei nyt näyttäytynyt ja luonto oli hiljainen, todella hiljainen. Alpo Noponen talletti tämän tunnelman Otto Kotilaisen joululauluun Kun joulu on sanoillaan ”ja metsä autio, lauluton”. Kun reittini nousi ylemmäksi, tuntui tuuli navakkana, mutta alempana suurten puiden suojassa tuulta ei huomannut. Jopas nyt kulkijaa laulattaa, kun tuulesta tuli mieleeni Finntrion tutuksi tekemä Bob Dylanin kappale Tuulelta vastauksen saan. Pysähdyin hetkeksi puupinon viereen, kallistelin oikein päätäni ja kuulostelin, vastaisiko tuuli minulle jotakin? Ei sieltä mitään vastausta tullut, ei tietenkään, kun joulusta vielä raukealla ihmisellä ei ollut mitään kysyttävääkään!
Miten erilainen onkaan metsä talvella, vuoden pimeimpänä aikana kuin huhti-toukokuussa, jolloin värien ja äänten runsaudella ei ole mitään rajaa. Kesällä vehreys myös siloittelee hakkuiden jälkiä. Vähälumisena talvena metsän aukot paljastuvat ja puuston yksipuolisuus näkyy selvästi. Lähestyin metsän kätkemää suolampea, joka oli saanut lumipeitteen ja alkoi vähitellen jäätyä, vaikka vuolas puro toi yhä lammelle vettä läheisestä pikku järvestä. Lammen reunamien suopursut nukkuivat talviuntaan, ja käkkärämännyn telkänpönttö oli vailla asukkaita. Istuin alas nuotiopaikan penkille ja hörppäsin termaristani kupposen kuumaa mehua. Kauempana äänteli korppi, ja lähellä rääkäisi närhi, kun jatkoin suolammelta eteenpäin. Muistin hyvin paikat, joissa olin kesällä nähnyt keisarinviitan, paatsamasinisiiven ja monet, monet muuttolinnut. Päiväperhosia on näillä seuduilla vielä entiseen malliin, mutta oliko linnuissa lajien kato jo hyvinkin näkyvää? Metsätiaisia olin maanantain retkelläni toivonut näkeväni, mutta tosiasia on, että reittini varrella tapaa hömö- tai töyhtötiaista enää harvoin kesälläkään. Kun katselen ympärilleni, ymmärrän syyn lajien huonoon tilaan: en juurikaan näe pesimiseen sopivia lahoja pökkelöpuita. Vilkkaamman tien viereinen hakattu metsäala tekee poikkeuksen – hakkuualueelle on jätetty useita lahopuita kaatamatta, ne on enintään katkaistu muutaman metrin korkeudelta! Onnistuuko kolopesijöiden houkuttelu uusiin pesäpuihinsa ja onnistuuko näin lajien runsastuminen?
Hiljainen, hämärä metsä voi olla ulkoilijalle yhtä antoisa kuin elämää ja ääniä täynnä oleva. Eikä ole vaaraa, että lähtisi säntäilemään umpimetsään jonkun etäisen äänen suuntaan tai seuraamaan kuusikkoon livahtanutta repolaista – ja samalla putoaisi kartalta! Kännykkä on hyvä olla mukana, jos liikkuu yksin, ja on hyvä muistaa pitää puhelimen sijaintitieto päällä. Tunnetko sovelluksen nimeltä Karttaselain? Itse opin sen vasta jokin aika sitten kunnolla ja huomasin sovelluksessa hienon ominaisuuden. Se ei ainoastaan osoita, missä päin olet, vaan sovellus myös näyttää, minne olet juuri nyt kulkemassa! Nerokasta! Voit astella rauhassa tiheään kuusikkoon tietäen, että tämä suunta vie perille. Tällainen kun olisi ollut mukana armeijan suunnistuskilpailussa Virolahden ryteiköissä vuonna oksa ja käpy, olisin takuulla voittanut koko kisan. Taisin jossakin vaiheessa olla jopa johdossa, mutta sitten meni jokin vikaan (mies meni), ja huomasin olevani viimeisiä, jotka iltahämärässä maaliin tulivat. Silloin oli enemmän kuntoa kuin malttia. Nyt en tarvinnut kännykkääni, mutta se heräsi yllättäen eloon ja näytti, että yksi viesti oli tullut. Tyttäreni ilmoitti, että huomiselle tarvittaisiin peräkärryä. Ei siinä mitään, peräkärryä vain vuokraamaan, kenelläkään muulla lähipiirissä kun ei ole vetokoukkua. Jostakin syystä ei vieläkään. Pieni metsäretkeni olikin sitten siinä.
Opaste Usmin metsässä HyvinkäälläHelppokulkuinen metsäpolkuVanhemmissa kuusissa oli yleisesti naavaa.Hakattu kalliorinne alkaa vähitellen kasvaa kuusta.Talvisessa metsässä virtaa puro tummana, mutta keväällä virran ja suolammen yhtymäkohta täyttyy raatteiden hienoihin kukintoihin.Talviuntaan nukkuva suolampi ja sen suopursut.Suolammen telkänpönttö odottaa uutta kevättä.Vaskivuoren luontopolun opastaulu.Talvinen karu metsä herättää keväällä aikaisen paatsamasinisiiven.Iso puupino on unohtunut vuosiksi metsätien varrelle.Löytääkö hömötiainen katkaistuista koivuista uuden pesimäympäristön?Evästauko talvisella puupinolla. Hyvällä tuurilla pikkutikka tekee seuraa muulloinkin kuin kesällä.Asumaton talo retkeni loppuosalla. Vammalan konepajan pihapumppu on ollut jo vuosia virattomana.Ikkuna.
Kuvakirja, siinäpä lahjavinkki sinulle, mutta nyt taitaa jo tulla kiire? Kerronpa omia kokemuksiani. Olen tehnyt molemmista lapsistamme kuvakirjat, myös lastenlapsistamme tein yhteisen kuvakirjan, ja sellaisen tein myös vaimostani. Viimeisin oli hankalin, koska se piti tehdä salaa, ainakin melkein. Vaimoni kuvakirja tuli lahjaksi hänen merkkipäivänään. Jouduin kyllä joitakin kuvia hänelle näyttämään ja kyselemään, keitä kuvassa oikein on. Hän varmaan ymmärsi, mistä oli kysymys, mutta ei ihme kyllä udellut sen enempää. Jokaiseen kuvakirjaan tuli 40 sivua ja kuviin liitin tekstit parhaani mukaan. Sain olla luova: sijoitella kuvia vapaasti ilman tiettyä kaavaa, joskus vain yksi iso kuva ja rinnalle pari pientä, toiseen aukeamaan useita samankokoisia kuvia. Pitihän se osata, työkseni olin taittanut lukuisia esitteitä, yrityshistoriikkeja ja muita julkaisuja. Perheen ja lastenlasten kuvakirjojen tekeminen oli todella mukavaa, ensimmäiset kirjat tein jo yli kymmenen vuotta sitten. Kaikista on kotonamme tallella yksi kopio.
Vielä on tekemättä yksi kuvakirja – itsestäni. Vaimoni on jo useasti minua siihen patistanut. En tiedä, mikä on, mutta kuvakirjan tekeminen omista kuvista, omasta elämästä (tai tähän asti koetusta) tuntuu oudolta ja vaikealta. Miksi? Enpä osaa sanoa, ainakaan lauseella tai parilla. Kuva-aineistoa on tarjolla vaikka kuinka, myös omasta lapsuudestani, koska isäni oli innokas valokuvaaja. Mikä siis mättää, anna palaa vaan ja aloita ekoista kuvistasi, niistä missä ryömit lapsuudenkotisi pihanurmella! Siitä vain skanneriin, sitten rajaamaan ja säätämään sävyjä. Kunpa se olisikin näin suoraviivaista. Ei se ole. Kun selaat perhealbumien kuvia, selaat samalla koko elämääsi. Tulet arvioineeksi itseäsi eri ikäisenä, eri elämänvaiheissa ja -tilanteissa. Kelpuutatko valintasi ja tekosi nyt, kun itselläsi on ikää ja arviointikykyä? Tähän väliin tarvittaisiin nyt kiireesti Hannele Törrösen tai Maaret Kallion, tai ehkä jopa Hannu Lauerman huojentava kommentti: et ole yksin, anna armoa äläkä kohtele itseäsi liian kriittisesti! No näin se varmaan on, ja voin sanoa lukijalleni, että melko hyvin olen kuitenkin oman kuvakirjani luonnostelun kanssa jo edennyt – taistellut läpi turvallisen lapsuuden, aika harmittoman teini-iän, ja lopulta urheilun sekä opiskelun värittämän nuoruuden kautta aikuisuuteen.
Edes eläkeläinen ei voi olla kokopäiväinen kuvakirjan tekijä. Eräänä joulukuun aamuna vien taas kerran nuorinta lastenlastamme päiväkotiin. Tehtävä on ihan mieluinen. Pikku-T tuntuu viihtyvän seurassani ja ehdimme matkalla vähän rupatella niitä näitä sekä katsella kaupungin jouluvaloja. Jouluun on enää pari viikkoa, hui! Olemme kohta perillä, kävelemme loppumatkan käsi kädessä kohti päiväkodin valaistua ovea. Pikkumiehen lämpimän käden muisto tuntuu kädessäni vielä pitkään, kun olen tehtäväni hoitanut. Kuinka luonnollista onkaan pitää kiinni pienen lapsen kädestä. Väistämättä ajatukseni menevät omaan lapsuuteeni, monen vuosikymmenen päähän. Pitikö oma isäni minua kädestä kiinni, ottiko syliin muulloinkin kuin valokuvissa? Ei ainakaan usein, mutta ei sitä voinut vaatiakaan. Sodan kokeneet miehet kävivät omaa taisteluaan vielä pitkään – vielä silloinkin, kun ilmassa lentävät sirpaleet eivät enää raastaneet korvia ja hermoja, tuli viimein rauha ja heistä oli tullut perheenisiä. Harmaana joulukuun aamuna kysyn itseltäni: otinko sitten minä omia lapsiani syliin riittävästi? Poikkesinko tavoiltani juurikaan omasta isästäni? Oliko sotien arpia myös itsessäni – suurten ikäluokkien vesassa?
Jätän hetkeksi pohdinnat ja valitsen kuvakirjaani yhden lapsuuskuvistani Espoon Laajalahdelta. Olen siinä ihan hassun näköinen. Kun asetan sitä skanneriin, luulen ymmärtäneeni elämästä jotakin tärkeää – ja oivallukseni on vapauttava. Lisäksi oivallukseni säästää selvää rahaa, koska valkotakkisten ihmismielen tuntijoiden palveluja en tule tarvitsemaan; voin suunnata säästyneet eurot muualle, vaikka joululahjoihin! Tällä menolla ja luovimisella oman kuvakirjani tekeminen ei kylläkään edisty, eikä se ainakaan jouluksi valmistu. Huomaamattani sain kuitenkin aikaan jouluisen tarinan, vai oliko se ihan joulusatu?
Talven koristelema piikkilankaeste siellä jossakin jatkosodan aikana (isäni kotialbumista).
Neuvottelu Kannaksella (isäni kotialbumi)
Tykit (isäni kotialbumi)
Räiskäleenpaistoa, kun tilanne sallii (isäni kotialbumi)
Valkjärven kirkko jatkosodan aikaan (isäni kotialbumi)
JSP:n joulu jatkosodan aikaan. Isäni ylikersantti Unto Könönen oikealla etummaisena (isäni kotialbumi)
Olot normalisoituvat rauhan tultua, mutta joulupöytä 1953 on vielä hyvin vaatimaton. Kirjoittaja oikealla äitinsä ja veljensä kanssa.
Kuusen koristelua 1953. Veljekset Herttoniemen kodissaan.
Sukulaisia joulunvietossa Helsingin Käpylässä v. 1953. Vanhempani kuusen vasemmalla puolella.
Isäni äiti, Bertta-mummo ahersi jouluruokien parissa ja nautti, kun talo oli täynnä jouluväkeä.
Veljekset Esa ja Pekka Theo-serkun (kesk.) kanssa. Joku on saanut kirjoittajan nauramaan.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Blogikirjoittaja kiittää lämpimästi kaikkia lukijoitaan ja toivottaa kaikille Hyvää Joulua!
Päiväkotia ja sen piha-aluetta ympäröi kevytrakenteinen, tyylikäs ja luja teräsaita. Sen portin avausmekanismi on ihmeen jäykkä ja hankala avata varsinkin, jos kannat kainalossasi päivähoitoon menevän pikku hoidokin kurahousuja ja eväsreppua. Folkhälsanin Hyvinkään ruotsinkielisen päiväkodin epäkohdat taitavatkin sitten jäädä tähän porttihankaluuteen – kaikki muu, itse toiminta ja hoitohenkilöstö, on saanut paljon kehuja lasten vanhemmilta. Myös meidän isovanhempien, jotka melko useastikin viemme tai haemme tyttäremme nuorinta lasta tähän keltaiseen taloon, on helppo yhtyä näihin näkemyksiin. Ja juu, hyvin meiltä jo tulee ”gumoron”, tai ”gumorron” ihan kahdella ärrällä, kun aamuisin luovutamme Theo-pojan dagiksen hoitsuille. Korona-aikana ei lasta viedä sisälle, vaan pikkuinen jätetään ulko-ovella henkilökunnalle. Jos ovella ei ole ruuhkaa, olen ottanut tavakseni heittää jotakin muutakin kuin huomenia sillä toisella kotimaisella. Tuntuu, että aika usein blogikirjoittaja jopa ymmärretään – ja saan myös vastineen ruotsiksi. Fint! Näitä aamun vuorosanoja on pitänyt oikein harjoitella, ne eivät tule ihan itsestään. Tyvärr!
Marraskuun 6. päivänä maassamme vietetään ruotsalaisuuden päivää. On hyvä hetki miettiä, mitä ruotsalaisuus ja ruotsin kieli on suomalaisille merkinnyt ja merkitsee. Minkälaisia kokemuksia sinulla liittyy ruotsin puhumiseen tai kuulemiseen? Nuoruuteni Helsingissä 1950- ja 60-luvuilla ruotsia kuuli ei ainoastaan Stokkan kulmilla ja kerroksissa vaan ihan kaikkialla. Vanhemmat, kuten kirjoittaja, muistavat hoonoa soomea puhuvat bussien tai ratikoiden rahastajat, jotka ohjailivat sisääntulijoita puisesta rahastajanpöntöstään. Monet heistä tulivat rannikkoseudulta, usein Sipoosta, ja enemmän heillä oli hallussaan ruotsi kuin suomi. Hectorin laulussa Asfalttiprinssi mainitaan arvoituksellinen Sipoon kirkko. Se oli v. 1978 purettu, Waldemar Aspelinin piirtämä hieno jugendrakennus Mannerheimintien puolivälissä, jossa asui paljon Helsingin Raitiotie- ja Omnibus Oy:n henkilökuntaa Sipoosta. Ruotsia kuulin päivittäin myös oppikoulumme läheisellä pysäkillä, jossa vierekkäin odottelivat bussia niin Kulosaaren suomenkielisen kuin ruotsinkielisen koulun oppilaat. En kyllä muista, että meillä olisi ollut minkäänlaista kanssakäymistä keskenämme, miksiköhän? Vastaus on hyvin ilmeinen: koulussa ei tuolloin, hyvistä opettajista huolimatta, panostettu vieraan kielen puhumiseen – vain kirjallinen osaaminen oli tärkeää. Kerran jouduin parikymppisenä kotihippoihin, jossa oli vain suomenruotsalaisia nuoria. En ymmärtänyt heidän nopeasta puheestaan mitään, olin vielä enemmän ulkona kuin engelsmanni New Yorkissa – ja osakseni tuli se ainoa illanviettoihin kuuluva toimitus, jolla saatoin unohtaa osaamattomuuteni. Seuraavana päivänä huomasin unohtaneeni paljon muutakin.
Oli vielä eräs kokemus 1980-luvulta. Olisin todennäköisesti päässyt Ruotsissa pääkonttoriaan pitävän yrityksen Helsingin sivukonttorin johtoon. Kävin jopa esittelykäynnillä Tukholmassa ko. yrityksen johtajiston luona, mutta paluumatkalla kotiin ymmärsin perua hakemukseni tunnetun AV-yrityksen filiaalin vetäjäksi – kielimuuri oli kuitenkin liian suuri. Miten sitten isäni osasi puhua ruotsia oikein hyvin, kun 1930- ja 40-lukujen nuorilta sota katkaisi koulunkäynnin? Isäni ehti käydä Norssia joitakin vuosia, mutta luulen, että se tärkein opinahjo oli Karjakunnan lihamyymälä, jossa hän toimi mm. lihamyyjänä melko pitkään, vuosina 1933 – 1941 (talvisota poislukien). Oli osattava palvella myös ruotsinkielisiä asiakkaita, ja käytäntö opetti ruotsin puhumisen. Kielitaidostakaan ei tosin ollut apua, kun liikkeestä piti eräänä ruuhkaisena lauantaina poistaa etuileva ja häiriköivä humalainen asiakas. Isäni keinovalikoima tilanteen ratkaisemiseksi tuli jostakin aivojen primitiivilokeroista, ja humalikko huomasi pian olevansa selällään kaupan lattialla. Ei loppuseuraamuksia nuorelle myyjälle – muuta kuin suvussa polvelta toiselle kulkeva legenda Unto-vaarin mahtavasta oikeasta suorasta! Itse en ole onnekseni saanut näin raisuja geenejä perimääni, luulen, koska puhumalla on yleensä hankalista paikoista selvitty, ja joskus myös – olemalla vain hiljaa.
Ruotsalaisuus sivusi kirjoittajaa myös avioliiton kautta. Apeltani olisi ollut oiva mahdollisuus saada preppausta ruotsin osaamiseen, mutta hän ei tuonut esille taustojaan eikä taitojaan. Turun rannikkoseudulla nuoruutensa viettäneen appeni isä puhui paremmin ruotsia kuin suomea, ja appeni setä oli täysin ruotsinkielinen. Appeni mielisanoja olivat örfiilarit, hantuukit, pääronat jne. Niitä olisin mielelläni kuullut enemmänkin, mutta yhteinen aikamme jäi melko lyhyeksi. Kaikkea näitä muistelen, kun olen juuri vienyt pikku Theon ruotsinkieliseen päiväkotiin. Jatkan takaisin kotiimme, jossa aamukahvini on jäänyt puolitiehen. Auton radio on auki, ja se on viritetty Yle Vegan kanavalle. Näin on ollut jo muutaman vuoden, ja yllättäen huomaan ymmärtäväni lähes kaiken Vegan kanavalla puhutun. Jag lyssnar på radio, javisst – och jag förstår nästan allt!
Hyvinkään ruotsalainen päiväkoti Uudenmaankadulta.
Hyvinkään ruotsalainen päiväkoti ja koulu Hyvinkäänkadulta päin. Ruotsinkielinen koulu perustettiin Hyvinkäälle jo 125 vuotta sitten.
Ruokahetki päiväkodissa.
Kenen käsine?
Päiväkotilapsi tutustuu luonnon ihmeisiin.
Hyvinkään synnyssä ja kasvussa on ollut suuri ansio Ossian Donnerilla, joka perusti kaupunkiin Villatehtaan 1800-luvun lopulla. Donnerin muistomerkki: profiilikuva Gerda Qvist ja obeliski Jarl Eklund.
Hyvinkään Villatehdas elää toisenlaista elämäänsä v. 2020.
Hyvinkään Villatehtaan museo sijaitsee keskellä villatehtaan aluetta.
Kuvista ja muita kuulumisia 