Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Historia’ Category

Huhtikuun toinen viikonloppu v. 2022 ei näyttänyt mitenkään keväiseltä. Mutta luontoon, vähän pidemmälle lenkille, oli kuitenkin päästävä, tuli sitten räntää, lunta tai rakeita. Näitä kaikkia tulikin sitten päivän mittaan lauantaina 9.4! Sääkartalla näytti olevan Hyvinkään kohdalla parin tunnin poutainen jakso, ja tällä kerralla se piti kutinsa. Ulos sitten vain, vaikka aamuinen kova räntäkuuro pani vielä epäröimään. Toiveena kirjoittajalla oli paitsi rääkätä kroppaa, myös palauttaa mielen tasapaino perjantai-illan tv-tarjonnan jäljiltä, ja ennen kaikkea, jos mahdollista, nähdä kevään muuttolintuja. Maaliskuun puolelta oli jo havaintona pieni parvi töyhtöhyyppiä, pari kottaraista ja kiurun lauluäänet; huhtikuun puolelta taas kymmenkunta peipposta kotipihan pihlajassa.

Ei siis vielä kovin vilkasta, ja kuinka voisi ollakaan, kun peltoja peittää yhä hanki, jota yöpakkaset öisin kovettavat. Jokien virtapaikat ovat olleet sulina koko talven ja kevään, mutta ei alueen järvet. Muuten, tiesitkö, että Hyvinkäällä on aikoinaan pidetty Meripäivät!?? Totta se on, ensimmäisen kerran v. 1966 ja pari kertaa myöhemmin. Haahkaa en ole täällä ikinä nähnyt enkä naapurin takapihalla kanoottia kummempaa vesipeliä, mutta löytyy kyllä kaksi hyvää lintujärveä: Ridasjärvi ja Kytäjärvi. Kevättulvien aikaan vesilintujen ja kahlaajien näytöksiä esitetään myös tulvapelloilla. Enimmäkseen täällä on tyytyminen pelloilla ja metsissä viihtyviin lajeihin. 

Turha kieltää, takatalveahan tämä. Kun ei lämpene niin ei lämpene, eikä nuo lumikinokset häviä mihinkään ennen vappua, hyvä kun jussiksi. Olin lauantaina aikaisin liikkeellä. Päädyin suosikkimaisemiini, peltoaukeita halkovalle hiekkatielle, ja vaikka en mitään erikoista uskonut näkevänikään, aamun rauha ja hiljaisuus alkoi tehdä omaa työtään – tämäkin riittäisi. Yllättäen lakeus täyttyi äänistä. Kurkiaura hajaantui oikealla puolellani ja linnut laskeutuivat joen partaalla odottavien lajitoverien sekaan. Vain hetken ne olivat aloillaan, huutelivat ja nostelivat kaulojaan, mutta nousivat pian siivilleen ja lähtivät varmaankin etsimään parempia ruokapaikkoja. Ei ollut vielä hanhien aika, vaikka yksittäisiä lauttoja oli jo Uudellamaalla lennellyt. Talvehtivia petolintujakaan ei näkynyt, paitsi yksi. Maaliskuussa jo kuvasin isolepinkäistä, joka tyynesti istui korkean koivun ylimmällä oksalla. Se oli jälleen paikalla, nyt matalamman haapapuun yläoksilla. Isolepinkäinen pärjää talvet, vaikkei olisi hyvä myyrävuosikaan. Talvella voi lintu käyttää hyväkseen syksyllä keräämäänsä ruokavarastoa, josta löytyy yhtä ja toista: myyrää, hiirtä, päästäistä, liskoa ja pikkulintua. Kun olin saanut isolepinkäisen kuvatuksi, alkoi eteläinen taivas nopeasti tummua. Sakea lumikuuro peitti hetkessä näkyvyyden, lauantainen linturetkeni päättyi siihen – lumi peitti myös haaveeni uusista lintulajeista.

Isolepinkäiselle on meille sanoma, joka on ajankohtainen aina. On huolehdittava varmuusvarastoista, on oltava omavarainen. Noin 150 vuotta sitten koettiin Suomessa yksi maan pahimmista väestökatastrofeista kautta aikojen, nälkävuodet. Varmuusvarastoja jo tuolloin oli, mutta ei ehkä sittenkään riittävästi. Kun vuosien 1866–68 keväät ja kesät, talvetkin, olivat todella kylmiä, ei saatu viljaa korjattavaksi eikä jaettavaksi. Suomessa kuoli nälkään ja tauteihin n. 200 000 henkeä, joka oli 8 % koko väestöstä. Lisäksi jo Krimin sodan aikana (1853–1856) Venäjään silloin kuuluneen Suomen rannikkoa ja maan viljavarastoja olivat tuhonneet Yhdistyneen kuningaskunnan sotalaivat pommituksillaan. Vuoden 2022 koleat maalis- ja huhtikuu, takatalvi, johon emme ole viime keväinä tottuneet, ei taida sittenkään olla sietämättömän vaikea. Palmusunnuntai 10.4. oli vielä hitusen tuulisempi ja koleampi päivä kuin edellinen päivä, mutta Hyvinkään Palopurolla tapasin jälleen koiraspeipposen. Se asettui oksalle, availi vähän ääntään ja lyhyen arastelun jälkeen päästi ilmoille kuuluvan ja niin tutun keväisen sävelmänsä – ja sehän kulkee duurissa!

Maalis–huhtikuussa Uudenmaan peltoja peitti tiivis hanki. Välillä hanki jo aleni mutta uutta lunta tuli vielä huhtikuussa eivätkä yöpakkaset hellittäneet.

Karaistuneet laulujoutsenet pärjäävät takatalvenkin avointen jokien äärellä. Usein ne jäävät myös talveksi. 

Ensimmäisiä pieniä hanhiparvia näkyi jo maaliskuun puolella. 

Paju valmistautuu pian kukkimaan.

Kottarainen on yksi aikaisimmista muuttajista. Omat ensimmäiset havaintoni olivat ajalta 19.3.

Peippoparvi näyttäytyi kotipihallamme 6.4. Niille kelpasi syksyltä pihlajaan jäneiden marjojen siemenet.

Maaliskuussa oli lyhyt lämpimämpi jakso. Laulujoutsenet tervehtivät kevättä upeilla trumpettiäänillään.

Kurkia alkoi näkyä horisontissa yhä enemmän.

Kurkien pitkä muuttomatka on päättynyt. Se on saattanut alkaa jopa Pohjois-Afrikasta..

Kurjet laskeutuvat joen partaalla odottavien lajitoverien seuraan.

Kurkia Vantaanjokeen liittyvän Kytäjoen reunalla.

Kevättä ilmassa, vaiko vain kurkien siipisulkia?

Kurjet päättävät vaihtaa maisemaa.

Pitkälle matkalle muodostetaan säännöllinen aura, mutta pieni matka heitetään vapaassa muodossa.

Töyhtöhyypillä on takuulla ongelmia ravinnonsaannissa. 

Rusakko seuraa piilostaan peltoaukean tapahtumia.

Lepän kukinta on jo pitkällä.

Isolepinkäinen on upea ilmestys. Se on pitkäpyrstöinen rastaan kokoinen petolintu, joka koukkupäisellä nokallaan saalistaa niin hiiriä ja myyriä kuin myös pikkulintuja.

Huhtikuun alussa peltoaukean kosteikot ovat yleensä jo sulaneet jäästä ja lumesta.

Ensimmäiset naurulokit tapasin 9.4.

Huhtikuinen lumisade ei tullut yllättäen, mutta se tuli nopeasti.

Pajukissat olivat jo valmiit avautumaan. Heteet ja emikukinnot jäivät juuri sataneen lumen alle.

Varis on kekseliäs lintu, mutta ei senkään ruokapöytä ole kovin runsas ja monipuolinen.

Palmusunnuntaina 10.4. aurinko paistoi muutaman tunnin keski- ja iltapäivällä. Metsähanhien parvi lensi ylitseni idästä päin.

Kallioisen metsikön kätköissä piileksi rastas! Tapasin yleisen mutta harvemmin nähdyn ja aranpuoleisen kulorastaan 10.4.

Hyvinkään Palopurolla peippokoiras asettui tienvarren puunoksalle – ja päästi ilmoille niin tutun kevätsävelmänsä!

Read Full Post »

Ristisanatehtävien ratkominen on varmasti hyvä keino virkistää ja ylläpitää aivojen toimintaa, oikeastaan ylläpitää koko ihmisen virkeyttä. Oma pulmaruudukkoni on erilainen ja löytyy toisaalta, mutta siinä on paljon samaa löytämisen riemua ja tuskaa kuin paperiristikoissa. Kirjoittaja, nykyinen lande, haluaa seikkailla syntymäkaupunkinsa Helsingin tuulisilla kaduilla, tutkailla ja tutustua uudelleen kantakaupungin vanhoihin rakennuksiin, mennä kivimuurien sisälle, tietää talojen perustamisesta ja suunnittelijoista, historiasta ja asukkaistakin. Seikkailen pelipohjalla, jonka tiukan ruudukkorakenteen loi aikoinaan Johan Albrecht Ehrenström (1762–1847) yhdessä Carl Ludvig Engelin (1778–1840) kanssa. Ilman jalkautumista ja työlästä tutustumista eri laitosten arkistoihin olisi tehtävä ollut ennen internetiä lähes mahdoton. Ei tehtävä 2000-luvullakaan ole ihan helppo, kun rakennusten tietoja on siellä täällä, ei ollenkaan keskitetysti. Haastetta ja jalkatyötä riittää, mutta se on tämän pelin henki ja viehätys. Syytänkö harrastuksestani nyt erästä herraa, joka toimi pitkään vanhempieni ja perheemme hammaslääkärinä ns. Klion talon asunnossaan Annankadun ja Lönnrotinkadun kulmassa. Koristeellinen porraskäytävä, sen ikkunoiden lyijylasimaalaukset ja haitariovellinen hissi! Upea barokki–jugend-tyylinen talo, jonka komeuden huomasi kait vasta silloin, kun tuskallisen hidas hammaspora oli lakannut pyörimästä, ja sai lampsia helpottuneena rappuset alas hampaanvälit täynnä amalgamia. Jotkut muistot säilyvät ja jalostuvat, toiset haluaa unohtaa! 

Ennen koronapandemian vyörymistä Suomeen, v:n 2020 alussa, ehdin kierrellä Ullanlinnan ja Eiran kaduilla, kun mittailin Tehtaankatua päästä päähän. Nyt v:n 2022 alussa, pitkästä aikaa, olisi vuorossa historiallisen keskustan Unioninkatu. Jos kadun päihin lasketaan vielä Kopernikuksentie etelässä ja Siltasaarenkatu pohjoisessa, saadaan ns. Unioninakseli, jolla on pituutta 2,5 km. Se on kantakaupungin pisin suora katulinja. Tarkempaan syyniin asettaisin osuuden Tähtitorninmäeltä Pitkällesillalle. Mitä uutta ja erikoista saisin itselleni ja lukijoille irti keskustan yhdestä tunnetuimmasta kadusta, joka sivuaa kauppatoria, Pohjoisespan vanhoja kauppiastaloja, Senaatintoria, Helsingin yliopistoa ja tuomiokirkkoa, Kansalliskirjastoa ja muita Carl Ludvig Engelin 1800-luvulla suunnittelemia empirerakennuksia? En ajattele sitä, koska matkan valmistelu on jo pitkällä – matka on jo alkanut. Talo talolta, kortteli korttelilta olen tutkimuksissani edennyt jo Varsapuistikkoon ja vielä on edessä Unioninkadun mielenkiintoinen loppupää, mm. Pikku Naantali, Unioninkatu 45. Ja nyt istun vielä kotona kirjoituspöydän ääressä! Hetkittäin tulee tosin mieleen, onko tuleva käyntini turvallinen? Korona jyllää yhä eikä huippua ole ehkä vielä saavutettu?Helsingin keskustan nettikameran kuvissa ei suuria ihmismassoja näkynyt. Sekaan sinne vain sitten, kolmasti rokotettu!

Useat Unioninkadun rakennukset kuuluvat kaikkein vanhimpaan Helsinkiin. Senaatintori ja siitä vielä  pohjoiseen Liisankadun kulmaukseen on Engelin Helsinkiä, uusklassista tai toiselta nimeltään empiretyyliä. Unioninkadun alkupäästä löytyy myös koristeellista uusrenessanssia, mutta hyvin vähän rehevää jugendia. Funkista on ripoteltu niin kadun alku- kuin loppupäähän. Google Earth oli apunani, kun loin 3-ulotteista yleissilmäystä Unioninkadusta ja sen rakennuksista. Kun yleiskuvassa näet mielenkiintoisen rakennuksen, josta haluat lisätietoa, ota selville katuosoite. Tätä osoitetta esim. kuvahaulla tutkimalla päädyt todennäköisesti finna.fi -sivun kuvaan, ehkä useampaankin, nykyiseen ja mahdollisesti paikalta puretun talon kuvaan. Finnan sivulta selviää rakennuksen perustamisvuosi, sen suunnittelija ja usein paljon muutakin taustatietoa. Saat mm. kuulla, että juuri tässä, Unioninkatu 9:n yksikerroksisessa empiretyylisessä talossa avasi Diakonissalaitos ensimmäisen sairaalansa v. 1867. Tai havahdut huomaamaan, kuten kirjoittajakin, että onpas tuo Unioninkatu 26 (Eteläesplanadi 4) todella upea. No niin, suunnittelija oli eräs1800–1900-lukujen taitteen ja 1900-luvun alun mestareista, Armas Lindgren! Satelliittikuvasta näin myös, että vielä on lähes ennallaan eräs Unioninkadun suosikkipaikkojani, bussipysäkki, jolle tultiin Kaisaniemen kentältä, luennoilta, treffeiltä, milloin mistäkin. Pysäkin takana oleva kalliorinne sai olla tyhjillään 40 vuotta, kunnes v. 2005 siihen nousi suuren eläkevakuuttajan mahtava lasipalatsi.

Matka on nyt tehty! Istun jälleen kotona työpöytäni ääressä, vedän henkeä rankan reissun jälkeen ja puran tietokoneelle kahden kameran kuvia. Talviseksi päiväksi sain hienon, aurinkoisen matkasään, mutta yhtä liukkaat olivat Helsingin jalkakäytävät kuin muuallakin Uudellamaalla. Ja Helsingissä paitsi tuulee aina, siellä myös rakennetaan tai peruskorjataan aina, keskustassakin. Reitilläni oli remontissa observatorio, yliopiston päärakennuksen Fabianinkadun puoli ja ns. Vanha klinikka Liisankadun kulmauksessa. Monet ovet avautuivat kulkijalle, mutta eräässä kohteessa ei tahdottu ymmärtää sisään tupsahtanutta reppumiestä, joka oli kiinnostunut talon arkkitehtuurista. Toisaalta, sain henkistä nostetta kahdessakin pyhätössä, sekä evankelisluterilaisessa että ortodoksisessa, joten maaliin tultiin ehyenä ja saldo reilusti plussalla! Unioninkatu ja sen rakennukset ovat nähneet satoja kulkueita, mielenosoituksia, väkivaltaa, päämiesten hautajaissaattueita, promootioita, hääpareja – elämää joka laidalta. Vaikka maa oli saanut uuden isännän, ja alkoi autonomian aika v. 1809, Helsinkiin ja koko Suomeen panostettiin vahvasti lukuunottamatta unionin loppukautta. Senaatintorin ympärille muodostui se Helsinki, jota tullaan ihailemaan myös kauempaa. Entä nykyinen, läntinen unionimme? Millaiseksi muodostuu sen historiankirjoitus? Saako myös EU tänne omat muistomerkkinsä ja nimikkokatunsa? Ei Unioninkatu lopulta niin pitkä ollut, mutta tarinoita kadusta riittäisi useampaankin blogiin.

(Blogin kuvat ovat kirjoittajan tärppejä Unioninkadun varren rakennuksista järjestyksessä etelästä pohjoiseen. Jos kuvaajan nimeä ei ole mainittu, on kuva kirjoittajan ottama)

Read Full Post »

Kulosaaren vanha puusilta purettiin v. 1957, kun uusi teräspalkkien kannattelema silta valmistui Sörnäisten ja Kulosaaren välille. Muistan puusillan, mutta en niin, että jotakin olisi sillalla bussin kyydissä jäänyt erityisesti mieliin; hiljaa kapealla sillalla kuitenkin päästeltiin. Raitiovaunua en ehtinyt Herttoniemen aikanani sillalla nähdä, mutta hilkulla sekin oli. Viimeiset Kulosaaren ratikat kulkivat puusillalla vielä 1950-luvun alussa. Tapahtui muitakin muutoksia. Vähä vähältä, ikään kuin salaa sillan eteläpuolen monet saaret jyrättiin tasaiseksi, niiden väliset salmet täytettiin, ja näin Sörnäisten ranta-alue sai uuden linjauksensa sekä uudet haltijat. Silloin elettiin 1960-luvun alkua. Itse olin lukiolainen Kulosaaren opparissa; matikka alkoi viimein luistaa ja liikuntatunneilla satasen ajat paranivat nopeasti. Mutta Sompasaaresta, Nihtistä, Kanasta, Hanasaaresta ja Pannukakusta oli jäävä historiaan vain eriskummalliset nimet, saaria ei enää ollut. Oli vain vilkas, veden päälle rakennettu satama-alue. Sen laitureihin kiinnittyi niin hiili- kuin muita rahtilaivoja, konttilaivojakin. Myös matkustajia kuljetettiin täältä moderneilla ro-ro-aluksilla Itämeren moniin rantakaupunkeihin. Mitä seuraavaksi? Satamatoiminnot siirtyivätkin Vuosaareen, ja Sörnäisten rannalla, molemmin puolin Kulosaaren siltaa alkoi taas uusi rakentamisen vaihe – alkoi kiivas asuintalojen ja kaupunkirakentamisen aika!

Entinen kotikaupunkini kasvoi nyt vauhdilla; halusin päästä katsomaan uutta itäisempää Helsinkiä. Pyysin kaveriksi mukaan ”Ranuan miehen”, hyvän ystäväni ja pelikaverini Viken, jonka kanssa viimeksi olimme liukastelleet Torronsuon pitkospuilla. Suunnittelin retkeämme, mietin reitit ja taukopaikat, arvioin kierrokseen kuluvan ajan – sitten startattiin hienona marraskuun alun päivänä. Olin yksin käynyt vuonna 2017 tsekkaamassa Isoisänsillan, joka oli juuri valmistunut, mutta Sörnäisten ranta ja Kalasatama eivät vielä silloin olleet saaneet nykyisiä muotojaan. Suomen ensimmäinen varsinainen pilvenpiirtäjä, Kalasataman asuintalo Majakka, nousi nyt uudelta asuinalueelta 134 metrin korkeuteen. Kaikkiaan tornien ryppääseen tulisi kuulumaan 8 korkeaa rakennusta kauppakeskus Redin tuntumassa! Kolmenkin, huomattavasti muita rakennuksia korkeamman tornin näkeminen kaupunkisiluetissa, oli todella hämmentävä ja mykistävä näky – lähes uskomaton, ei mitenkään suomalainen, ei edes helsinkiläinen! Näimme ne ensiksi Herttoniemen Majavatien kallioilta, kun aamun autere vielä viipyi Vanhankaupunginlahden yllä. Entinen hertsikalainen oli tottunut näkemään tasaisen kaupunkisiluetin poikkeamina enintään Kallion ja Paavalin kirkkojen tornit.

Tornit saivat hetkeksi jäädä, kierrätin ystävääni seuraavaksi vanhassa Herttoniemessä, ajelimme hiljakseen kapeita katuja, ohitimme pienkerrostaloja, rivi- ja omakotitaloja. Pakitimmekin välillä, jotta roska-auto mahtui Ahmatiellä etenemään. Selostin ystävälleni kaikkea täällä vuosia sitten kokemaani, ja kurvasimme viimein Herttoniemen liikenneympyrästä yli Itäväylän kohti Herttoniemenrantaa. Uusi, rakennettu Herttoniemenranta oli kirjoittajallekin tuntematon (mutta väljästi rakennettuna miellyttävä yllätys!). En haistanut enää Paasivaaran tehtaiden tunnusomaista lemua, eikä Tullisaarenselällä näkynyt säiliölaivoja tulossa kohti vahvojen tolppien varaan rakennettua pitkää puulaituria – laituria, jonka kärjessä niin usein pikkupoikina ongimme ahventa ja kampelaa. Tämä ei kuitenkaan ollut nostalgiamatka vaan retki uuteen Helsinkiin. Eteenpäin siis, kohti Mustikkamaata ja Isoisänsiltaa, josta olikin parhaat näkymät Kalasataman ja Sompasaaren uusiin rakennuksiin. Retkemme alkoi olla lopuillaan. Se tarvitsi päätökseksi vielä tuhdin aterian Kalasataman La Bella Trattoriassa ja pienen huilihetken Kulosaaren Casinon rannassa ennen syöksymistä Itäväylän autovirtaan. Juuri tässä paikassa, tästä Kulosaaren rantamaisemasta oppikoululuokkamme teki kuvaamataidon tunnilla vesivärityön, kukin omanlaisensa. Taisin onnistua ainakin kohtuullisesti. Tämän päivän Helsinki-retkestämme jäi kotimatkalle vähintään yhtä hyvät tunnelmat kuin Kulosaaren yhteiskoulun opettaja Margareta Aintilan kuvistunnilta 60 vuotta sitten. Kiitokset vielä Vikelle hyvästä matkaseurasta!

Read Full Post »

Pihakäytävän hiekka rapisi lokasuojissa, kun starttasin matkalle. Reitti oli selvä, tai ainakin reitin kääntöpiste. Saattoi olla sesongin viimeinen ja kohtalaisen lämmin päivä, joten nyt ei aikailla vaan mentiin! Entisen pesulan kulmalta oikealle, sitten heti pitkä loiva ylämäki, mutta rauhallisesti vain ykkösellä, ei ongelmaa, pulssi ei tästä vielä nouse. Olinko viimeinkin innostunut pyöräilystä pitkän tauon jälkeen, siltä alkoi näyttää? Ruotsalainen musta kuljetti kirjoittajaa hienosti, pyörä rullasi paljon herkemmin kuin sen edeltäjä, kippurasarvinen samanmerkkinen. Pyörä … taitaa olla aika erikoinen sana ulkolaisen korvissa, kuka lie tuonut sen suomen kieleen? Polkupyörä-sanasta tiedetään enemmän, se  laitetaan eri lähteiden mukaan I.K. Inhan (1865–1930) piikkiin – monialahenkilön, joka reissasi paljon (myös polkupyörällä!) ja ikuisti raskaalla kamerallaan kotomaatamme sekä kansanperinnettä. Koetaanko pyöräily kuitenkin yleisesti ottaen hankalaksi, kun hyvin vähän pyöräilystä on tehty lauluja? On tietenkin mummolaan pyöräily ja tandemilla ajaminen, mutta eipä juuri muita tunnettuja. Freemanin (Leo Friman) säveltämään lauluun ”Ajetaan tandemilla” teki sanat Hector, (Heikki Harma), ja kerrotaan Freemanin ihmetelleen, kuinka laulu voisi pärjätä tällaisilla sanoilla. Vähänpä Freeman tiesi.

 Nykyinen kotikaupunkini Hyvinkää (ollut jo 50 vuotta) tarjoaa pyöräilijälle hyvät väylät niin keskustassa kuin sen laidoilla. Kaikkiin muihin ilmansuuntiin on taajamasta pyörätiet myös poispäin, paitsi länteen. Länteen päin, Kytäjälle, ja aina Karkkilaan asti kulki keskustasta aikoinaan junakin, mutta pyörätietä ei vain saada aikaiseksi. Se on suuri puute, oikeastaan häpeä. Joku vuosi sitten sen rakentaminen oli maakuntahallinnon vastuulla (muistaakseni), mutta nyt se onkin kaupungin oma hanke. Kytäjäntie on tosi vaarallinen pyöräilijälle vilkastuneen liikenteen ja ennen kaikkea raskaan liikenteen takia. Sinne en lähde, paitsi kiertoteitä! Siinä tullaankin Hyvinkään yhteen erikoisuuteen ja erinomaisuuteen. Vaikka Hyvinkää on suuresti pientalovaltainen, se on kuitenkin kompakti alue – viimeisten omakotitalojen tai autoliikkeen verkkoaidan jälkeen alkaa maaseutu, ja maaseudun omat pikkutiet! Sen arvon ymmärtää myös sunnuntaipyöräilijä, joka siirtyy kaupungista hetkessä täysin eri maailmaan. Hiljaisella hiekkatiellä pyöräilijä haistaa maatalon savun, heinän ja viljan tuoksun, kuulee kukon kiekumiset, lampaat ja lehmät – ja joutuu väistelemään vain satunnaisia hevosen lantakasoja! KONE Oyj:n tehtaiden hissitorni tai sairaalan valkeat rakennukset näkyvät kauas hiljaiselle hiekkatielle, jossa ulkoilija on ristiriitaisista aistimuksistaan ymmällään.

Kirjoittaja ei suinkaan jäänyt ensimmäiseen pitkään ja loivaan ylämäkeen, tarina jatkuu. Myös matka jatkui, olin jo Kittelän mailla, missä Vantaanjoki leviää tulva-aikoina lähes järveksi. Osa matkastani kulki samoja teitä pitkin, jotka kuuluvat kaupungin yhteen ”Kotikaupunki tutuksi” -pyöräreittiin. Näitä reittejä on julkaistu netissä ja esitteissä ainakin 6 erilaista. Ei huono ollenkaan, ja suuret plussat reitin varrella olevien merkittävien kohteiden taustatiedoille! Kittelästä suuntasin Hyvinkäänkylään, sieltä Åvikin harjulta alas Hyrian alueelle (ent. maaseutuopisto) ja edelleen moottoritien toiselle puolelle. Mutta toppuutellaan vähän. Nyt olemme hyvinkääläisittäin ja myös kansallisesti merkittävillä seuduilla. Hyvinkäänkylästä, Åvikin palvelukeskuksen ja harjun alueelta löytyy vanhinta rakennettua Hyvinkäätä, ja lisäksi vielä maastossa pätkä ikivanhaa Helsinki–Hämeenlinna-tietä. Tiestä löytyy mainintoja ainakin 1500-luvun lopulta! Oma reittini eteni nyt länteen päin, kohti Kytäjoen peltoaukeita, kohti kääntöpistettä. Reittivalintaani ei ollut piirretty opaskarttoihin, ei siellä myöskään kerrottu viljapellossa juoksevasta kaurisperheestä, ei korkeuksissa kaartelevasta hiirihaukasta eikä merikotkasta eikä kesantopellon yläpuolella lekuttelevasta tuulihaukasta. Lämmin, hieno syyskuun alun päivä täytti odotukset – ja pyörän päällä tapahtui jotain yllättävää:

Åvikin mäkeä laskettelen
mustalla pyörällä Ruotsin
Kiskot on edessä, jarruttelen
tuolla mä nautin leivät ja kahvin
Suoraa riittää, peltoja näkyy
hyvä on pyörällä mennä
Kohta mun ympäri kääntyä täytyy
polkea teillä – ellen lennä!
Taas on kovan työn vuoro
kun edessä on Åvikin mäki
Rankka on Åvikin mäki …
pitkä on Åvikin mäki …
laulaa Hyrian kuoro!

Alla aiheeseen liittyviä linkkejä. Ylimmässä kaupungin pyöräreittejä, alimmassa Samppa Mustosen Hyvinkään kuvia
https://www.hyvinkaa.fi/asuinymparisto-ja-rakentaminen/liikenne/pyoraily/
http://www.hyvinkaakuvat.com

Read Full Post »

Uspenskin katedraalin kalliolta laskevat rappuset etelän suunnalla alas Tove Janssonin puistoon. Hyvinhoidettu puisto rajautuu Satamakatuun, jonka varrelle on 1900-luvun taitteessa noussut tyylikkäitä jugendrakennuksia. Kaksi rakennusta: punaruskea Tallbergin talo ja vihertävä Aeoluksen talo ovat talopari, jotka Luotsikadun molemmin puolin muodostavat ikään kuin portin Katajanokan mestarillisiin jugendrakennuksiin. Tallbergin linnamaisen ja hankalanmuotoisen tontin rakennuksen suunnittelivat kolme nuorta arkkitehtiä: Herman Gesellius, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen. He nousivat pian kuuluisuuteen toimistona ja myöhemmin myös erikseen. Mutta kuka oikein oli Aeoluksen suunnittelija Selim A. Lindqvist? Kun jo aikaisemmissa blogeissani tutustuin hänen mittavaan työluetteloonsa ja selailin omia Helsingin kuviani, huomasin, että vuosien varrella olin kuvannut paljon juuri Lindqvistin piirtämiä rakennuksia! Eivätkä ne kaikki suinkaan olleet Katajanokalta, vaan ympäri kaupunkia, luonteeltaan, tyyliltään sekä toiminnoiltaan hyvin erilaisia rakennuksia. Päätin tilata itseltäni pikku tutkielman Selim A:sta, jossa olisi samalla palanen Helsingin historiaa. Selvityksen voisin hyvin tehdä ”etänä” omassa kodissamme, oman kirjoituspöytämme ääressä. Olihan jalkatyö jo pitkälti tehty! 

Selim A syntyi Helsingissä v. 1867. Hänen perheensä ei ollut varakas, mutta niin vain poika pääsi jo 16-vuotiaana opiskelemaan vapaaoppilaana Teknilliseen opistoon. Mielessä kävi myös merille lähtö veljiensä tavoin, mutta lahjakas piirtäjä löysi lopulta oman alansa ja paikkansa arkkitehtinä. Hänen nuoruusvuosinaan Helsinki kasvoi voimakkaasti; matalia puutaloja purettiin ja yhä korkeampia ja näyttävämpiä kivitaloja alkoi nousta muuallekin kuin senaatintorin ja kauppatorin alueille. Selim A:n iso perhe muutti v. 1885 Aleksanterinkatu 54:ään – paremmin tunnettu tänään Stockmannin tavaratalosta. Heidän kotinsa lähelle oli jo noussut mm. Domus Litoni (Aleksanterinkatu 50 ) v. 1847 ja Vanha ylioppilastalo (Aleksanterinkatu 23) v. 1870. Jättimäinen ja aikanaan pohjoismaiden suurin yksityinen rakennus ns. Grönqvistin talo (Pohjoisesplanadi 25-27) valmistui v. 1883. Myös Henrikinkadun (nyk. Mannerheimintie) toiselle puolelle nousi nopeassa tahdissa korkeampia kivitaloja, mm. Raken talo Erottajalla v. 1883. Tähän rakennusbuumiin pääsi pian myös Selim A osallistumaan, jo vähän ennen arkkitehdiksi valmistumistaan v. 1888.

Hänen ensimmäinen suunnittelutyönsä oli tiettävästi asuinkerrostalo Ratakatu 1c v. 1888, tyyliltään uusrenessanssia. Nyt oli päästy alkuun, ja komeita kerrostaloja syntyi jatkossakin Selim A:n kynästä. Tyylikin kehittyi ja muuntui. Eräänlainen Lindqvistin päätyö, ainakin omasta mielestäni, on ns. Lundqvistin liiketalo (Aleksanterinkatu 13), siis Aleksi 13, joka valmistui v. 1900. Aleksanterinkadun kanjonissa ei ohikulkija useinkaan huomaa rakennuksen taidokasta ja koristeellista julkisivua. Rakennuksen arkkitehtuuri edustaa siirtymää kertaustyyleistä jugendiin. Selim A suunnitteli rakennuksen yhdessä Elia Heikelin kanssa; rakennustekniikka perustui uusien materiaalien, raudan ja betonin käytölle. Pian oli jugendin vuoro, tuli myös teollisuuslaitostilauksia, basaarityyppisiä kauppahalleja, huviloita, puurakentamista ympäri kasvavan pääkaupungin, ja vähän muuallekin. Tietokirjailija, arkkitehtuurin tutkija Asko Salokorpi toteaa teoksessaan ”Selim A. Lindqvist, arkkitehti” Selim A:n tyylin vaihtuneen monta kertaa 1910-luvun kuluessa, kunnes yhä hillitympi ilmaisu pelkistyy wieniläisvaikutteiseksi hienostuneisuudeksi jopa teollisuusrakennuksissa. Vaikka Salokorven ansiokas kirja ei kuvaile eikä arvioi Lindqvistiä erityisesti henkilönä, olisiko tuo viimeinen lause samalla myös ihmisen, päähenkilömme, luonnehdintaa parhaimmillaan?

Jo 1930-luvulla mutta erityisesti 1960-luvulla moniin helsinkiläisiin tunnettuihin rakennuksiin iski purkuvimma. Tontti piti täyttää paremmin ja tehokkaammin. Purkamiselta eivät välttyneet myöskään Selim A:n luomukset – tosin ainakin yksi rakennus, Ravintola Central Skohan rakennuksen yhteydessä Keskuskadulla oli tehtykin vain väliaikaiseksi ratkaisuksi. Antti Mannisen kirjassa ”Puretut talot” kerrotaan 100 puretun rakennuksen tarinat, mukana myös Selim A:n töitä kuten Sörnäisten Uusi Apteekki, Hämeentie 33, joka oli rikasta jugendtyyliä niin ulkoa kuin sisältä. Talo oli kokonaistaideteos. Tilalle rakennettiin 12-kerroksinen Kansan pääkonttorikolossi v. 1962. Talon katolla oli vuosikymmeniä säätorni, josta Kansa-yhtymän talo tuli helsinkiläisten keskuudessa tunnetuksi (myös kirjoittajalle tuttu monien vuosien ajalta). Kansa-yhtymän tarina loppui v. 1995, säätorni näytti aikansa mitä sattui, kunnes senkin valo sammui v. 1997 (HS). Kun sattumoisin jouduin käymään Helsingissä elokuun alussa, päätin ajaa seurueeni kanssa kotiin Töölön ratikkahallien kautta. Tummia pilviä on kasaantunut myös näiden Selim A. Lindqvistin v. 1911 piirtämien hallien ylle. Muutama vuosi sitten HKL ilmoitti halustaan luopua halleista. Jokainen voi arvailla ja pohtia, mitä ilmoitus saattaa merkitä. Mutta ainakin omassa, Töölön ratikkahallien tuoreessa kuvassani kaikki näyttää hyvältä – hallien kattojen yläpuolella on kirkas sinitaivas ja vain muutama vaalea pumpulipilvi. Koffin tunnuksissa oleva ratikkakin peruutteli ulos hallista ja taas takaisin sisälle viestittäen, ettei pidä uskoa kaikkea, mitä kirjoitetaan. 

(Selim A Lindqvistin suunnittelemat ja blogiin valikoidut rakennukset esitellään jokseenkin aikajärjestyksessä. Ilman kuvaajatietoja olevat kuvat ovat kirjoittajan ottamia. Kuvissa vuosiluvut ovat joko piirustusten tai rakennuksen valmistumisvuosia. HKM viittaa Helsingin kaupunginmuseoon)

Read Full Post »

Juukelin korona ja vietävän virukset; elämä saisi jo vähitellen asettua normaaliksi, jäisi pandemian kurimus! Vanhemmilla, omillaan pärjäävillä kansalaisilla ei suurta hätää ole, mutta sääliksi käy nuorempia, terveydenhuollon ahertajia, monia taidealan ja liikunnan ammattilaisia, eri harrasteryhmiä – ja etenkin pienyrittäjiä, joiden toimeentulo on täysin riippuvainen tilauksista ja kassakoneen kilahtelusta. Virus kyllä liikkuu, mutta ihmiset eivät. Jos mahdollista, blogimieskin mielellään jo liikkuisi vähän pidemmälle kuin kauppaan, kirjastoon tai lähiluontoon, mutta viime vuoden alussa suunniteltu etelänmatka Helsinkiin saa vielä odottaa. En mielelläni tuo sieltä tuliaista, jolla pääsisin Keusoten koronatilastoihin – ja samalla vetäisin tilastoihin mukaan omaiset sekä naapurit. En riskeeraa, vaikka niin tekisi mieli kurvailla Helsingin kantakaupungissa esim. kaupunginarkkitehti Karl Hård af Segestadin jalanjäljissä. Hänen suunnittelemansa rakennukset sijoittuvat kävelymatkan varrelle eri puolille kantakaupunkia: Punavuoreen, Kaartinkaupunkiin, Kruununhakaan, Kallioon ja Taka-Töölöön – sopiva setti yhden päivän lenkiksi.

Eräänä päivänä huomasin olevani vailla hyvää lukukirjaa. Sellainen, vielä lukematon kyllä löytyisi kodistamme, mutta mikä ja mistä? Tässähän se on, kuin tilauksesta! ”Ensimmäisiä esikaupunkeja”, kertomuksia Kaartinkaupungin ja Kampin kortteleista, toimittanut Eeva Järvenpää, kuvaajana Sirpä Räihä. Tämä vaimoltani lahjaksi saatu HS-sarjan toinen osa oli jäänyt jostakin syystä kesken, mitä en voinut ymmärtää. Tekijäpari oli uudistanut 1960-luvulla Helsingin Sanomien artikkeleista tehtyjä kirjoja (Kaija Hackzell, Kirsti Toppari) kahdeksi teokseksi upeine valokuvineen. Aloin ahmia 2000-luvun päivitysten jälkimmäistä osaa. Pääsin kirjassa pian Kauppatorin ja Sundmanin ravintolan kautta Kasarmitorille sivulle 38. Laskin kirjan pöydälle ja harmittelin, kun en voi juuri nyt seistä keskellä toria, keskellä Kaartinkaupunkia. Tori on varmaan vasta aurattu, pakkasta on ehkä asteen verran, ihmisiä kävelee verkkaan torin poikki. En pääse mukaan, enkä voi nostaa katsettani torin mukulakiviltä korkeuksiin jugendtalon suippoon torniin ja sen mustaan kartiovaippaan. Enkä tietenkään tunne ravintoloiden tuoksuja enkä kuule kauppatorille lentävien lokkien kirkunaa. Mutta mietitäänpäs, onhan olemassa nykytekniikka, Google Maps! Avaan ohjelman, annan hakukenttään kadun nimen ja hyppään kyytiin! Painan korttelikuvaa kartan alareunassa, liikutan hiirtä ja nousen lähes live-tilassa Kasarmikatua ylös. Ei kun eteenpäin! Teen uhkarohkean u-käännöksen Kirurgilla juuri ennen ratikkaa ja huristan vauhtia kiihdyttäen takaisin torille ohi pääesikunnan massiivisen empirerakennuksen, Engelin luomuksen. Olen sittenkin matkalla! Enää puuttuu vain äänet ja tuoksut!

Hybridimatkani ei olisi täydellinen ellen liittäisi keinovalikoimaan muistoja. Niitä löytyykin yllättävästi juuri Kasarmitorin laidalta, mutta silloin mennään aina 1960-luvulle. Tullaan illan hämyssä torin länsireunalle matalan laatikkomaisen hallin ulko-ovelle. Veljeni luokkakaveri on houkutellut meidät mukaan Expo-halliin. Ulos kantautuu valtava meteli, sisällä on mustanaan nuoria, musa soi ja tupakan savu leijailee kaikkialla. Ei oikein ollut minun juttuni, porukan nuorimman. Tahdoin ulos, vaikka hetki sitten olimme tahtoneet sisään! Toinen muistikuva tansseista ja musiikista on erilainen. Natsalla (Nylands Nation) opitaan tanssin alkeita. Tanssiseura Terpsikhore ja sen vetäjät Eeva ja Olavi Nieminen opettavat meille teineille ja vanhemmillekin vakiotansseja ja latinalaisia, ja puitteet ovat hienot. Vähän alempana Kasarmikadulla kilpaillaan rock-laulun mestaruudesta. V. 1961 kuninkuuden voitti Pekka Loukiala, mutta oliko paikkana juuri Kasarmikadun Savoy-teatteri, jossa istuin mukana ja eläydyin rautalankakitaroiden soundiin? En löydä mistään vahvistusta muistikuvalleni. Vuosia myöhemmin olin taas Kasarmitorin laidalla. Olin saanut kutsun pääesikuntaan, jossa tutkittiin kelpoisuuttani astua vapaaehtoisena armeijaan heti oppikoulun jälkeen. Läpi meni, ja matkalittera annettiin Haminan suuntaan. Lähes 60 vuoden takaisiin muistoihin tulee nyt muutakin: äänet ja tuoksut! Kuulen Alberto Dominquezin lattariklassikko Perfidian alkutahdit. Tunnen puuterin sekä hiuslakan tuoksun, kun astelen arkaillen kohti tyttöriviä Natsan juhlasalissa ja kumarran tuntemattomalle partnerilleni. ”Poika aloittaa vasemmalla jalalla”, ohjataan jostakin salin varjoista!

Tanssivat nuoret (Matti Juvani, HKM)

Read Full Post »

Kuvakirja, siinäpä lahjavinkki sinulle, mutta nyt taitaa jo tulla kiire? Kerronpa omia kokemuksiani. Olen tehnyt molemmista lapsistamme kuvakirjat, myös lastenlapsistamme tein yhteisen kuvakirjan, ja sellaisen tein myös vaimostani. Viimeisin oli hankalin, koska se piti tehdä salaa, ainakin melkein. Vaimoni kuvakirja tuli lahjaksi hänen merkkipäivänään. Jouduin kyllä joitakin kuvia hänelle näyttämään ja kyselemään, keitä kuvassa oikein on. Hän varmaan ymmärsi, mistä oli kysymys, mutta ei ihme kyllä udellut sen enempää. Jokaiseen kuvakirjaan tuli 40 sivua ja kuviin liitin tekstit parhaani mukaan. Sain olla luova: sijoitella kuvia vapaasti ilman tiettyä kaavaa, joskus vain yksi iso kuva ja rinnalle pari pientä, toiseen aukeamaan useita samankokoisia kuvia. Pitihän se osata, työkseni olin taittanut lukuisia esitteitä, yrityshistoriikkeja ja muita julkaisuja. Perheen ja lastenlasten kuvakirjojen tekeminen oli todella mukavaa, ensimmäiset kirjat tein jo yli kymmenen vuotta sitten. Kaikista on kotonamme tallella yksi kopio.

Vielä on tekemättä yksi kuvakirja – itsestäni. Vaimoni on jo useasti minua siihen patistanut. En tiedä, mikä on, mutta kuvakirjan tekeminen omista kuvista, omasta elämästä (tai tähän asti koetusta) tuntuu oudolta ja vaikealta. Miksi? Enpä osaa sanoa, ainakaan lauseella tai parilla. Kuva-aineistoa on tarjolla vaikka kuinka, myös omasta lapsuudestani, koska isäni oli innokas valokuvaaja. Mikä siis mättää, anna palaa vaan ja aloita ekoista kuvistasi, niistä missä ryömit lapsuudenkotisi pihanurmella! Siitä vain skanneriin, sitten rajaamaan ja säätämään sävyjä. Kunpa se olisikin näin suoraviivaista. Ei se ole. Kun selaat perhealbumien kuvia, selaat samalla koko elämääsi. Tulet arvioineeksi itseäsi eri ikäisenä, eri elämänvaiheissa ja -tilanteissa. Kelpuutatko valintasi ja tekosi nyt, kun itselläsi on ikää ja arviointikykyä? Tähän väliin tarvittaisiin nyt kiireesti Hannele Törrösen tai Maaret Kallion, tai ehkä jopa Hannu Lauerman huojentava kommentti: et ole yksin, anna armoa äläkä kohtele itseäsi liian kriittisesti! No näin se varmaan on, ja voin sanoa lukijalleni, että melko hyvin olen kuitenkin oman kuvakirjani luonnostelun kanssa jo edennyt – taistellut läpi turvallisen lapsuuden, aika harmittoman teini-iän, ja lopulta urheilun sekä opiskelun värittämän nuoruuden kautta aikuisuuteen. 

Edes eläkeläinen ei voi olla kokopäiväinen kuvakirjan tekijä. Eräänä joulukuun aamuna vien taas kerran nuorinta lastenlastamme päiväkotiin. Tehtävä on ihan mieluinen. Pikku-T tuntuu viihtyvän seurassani ja ehdimme matkalla vähän rupatella niitä näitä sekä katsella kaupungin jouluvaloja. Jouluun on enää pari viikkoa, hui! Olemme kohta perillä, kävelemme loppumatkan käsi kädessä kohti päiväkodin valaistua ovea. Pikkumiehen lämpimän käden muisto tuntuu kädessäni vielä pitkään, kun olen tehtäväni hoitanut. Kuinka luonnollista onkaan pitää kiinni pienen lapsen kädestä. Väistämättä ajatukseni menevät omaan lapsuuteeni, monen vuosikymmenen päähän. Pitikö oma isäni minua kädestä kiinni, ottiko syliin muulloinkin kuin valokuvissa? Ei ainakaan usein, mutta ei sitä voinut vaatiakaan. Sodan kokeneet miehet kävivät omaa taisteluaan vielä pitkään – vielä silloinkin, kun ilmassa lentävät sirpaleet eivät enää raastaneet korvia ja hermoja, tuli viimein rauha ja heistä oli tullut perheenisiä. Harmaana joulukuun aamuna kysyn itseltäni: otinko sitten minä omia lapsiani syliin riittävästi? Poikkesinko tavoiltani juurikaan omasta isästäni? Oliko sotien arpia myös itsessäni – suurten ikäluokkien vesassa?

Jätän hetkeksi pohdinnat ja valitsen kuvakirjaani yhden lapsuuskuvistani Espoon Laajalahdelta. Olen siinä ihan hassun näköinen. Kun asetan sitä skanneriin, luulen ymmärtäneeni elämästä jotakin tärkeää – ja oivallukseni on vapauttava. Lisäksi oivallukseni säästää selvää rahaa, koska valkotakkisten ihmismielen tuntijoiden palveluja en tule tarvitsemaan; voin suunnata säästyneet eurot muualle, vaikka joululahjoihin! Tällä menolla ja luovimisella oman kuvakirjani tekeminen ei kylläkään edisty, eikä se ainakaan jouluksi valmistu. Huomaamattani sain kuitenkin aikaan jouluisen tarinan, vai oliko se ihan joulusatu?

Read Full Post »

Päiväkotia ja sen piha-aluetta ympäröi kevytrakenteinen, tyylikäs ja luja teräsaita. Sen portin avausmekanismi on ihmeen jäykkä ja hankala avata varsinkin, jos kannat kainalossasi päivähoitoon menevän pikku hoidokin kurahousuja ja eväsreppua. Folkhälsanin Hyvinkään ruotsinkielisen päiväkodin epäkohdat taitavatkin sitten jäädä tähän porttihankaluuteen – kaikki muu, itse toiminta ja hoitohenkilöstö, on saanut paljon kehuja lasten vanhemmilta. Myös meidän isovanhempien, jotka melko useastikin viemme tai haemme tyttäremme nuorinta lasta tähän keltaiseen taloon, on helppo yhtyä näihin näkemyksiin. Ja juu, hyvin meiltä jo tulee ”gumoron”, tai ”gumorron” ihan kahdella ärrällä, kun aamuisin luovutamme Theo-pojan dagiksen hoitsuille. Korona-aikana ei lasta viedä sisälle, vaan pikkuinen jätetään ulko-ovella henkilökunnalle. Jos ovella ei ole ruuhkaa, olen ottanut tavakseni heittää jotakin muutakin kuin huomenia sillä toisella kotimaisella. Tuntuu, että aika usein blogikirjoittaja jopa ymmärretään – ja saan myös vastineen ruotsiksi. Fint! Näitä aamun vuorosanoja on pitänyt oikein harjoitella, ne eivät tule ihan itsestään. Tyvärr!

Marraskuun 6. päivänä maassamme vietetään ruotsalaisuuden päivää. On hyvä hetki miettiä, mitä ruotsalaisuus ja ruotsin kieli on suomalaisille merkinnyt ja merkitsee. Minkälaisia kokemuksia sinulla liittyy ruotsin puhumiseen tai kuulemiseen? Nuoruuteni Helsingissä 1950- ja 60-luvuilla ruotsia kuuli ei ainoastaan Stokkan kulmilla ja kerroksissa vaan ihan kaikkialla. Vanhemmat, kuten kirjoittaja, muistavat hoonoa soomea puhuvat bussien tai ratikoiden rahastajat, jotka ohjailivat sisääntulijoita puisesta rahastajanpöntöstään. Monet heistä tulivat rannikkoseudulta, usein Sipoosta, ja enemmän heillä oli hallussaan ruotsi kuin suomi. Hectorin laulussa Asfalttiprinssi mainitaan arvoituksellinen Sipoon kirkko. Se oli v. 1978 purettu, Waldemar Aspelinin piirtämä hieno jugendrakennus Mannerheimintien puolivälissä, jossa asui paljon Helsingin Raitiotie- ja Omnibus Oy:n henkilökuntaa Sipoosta. Ruotsia kuulin päivittäin myös oppikoulumme läheisellä pysäkillä, jossa vierekkäin odottelivat bussia niin Kulosaaren suomenkielisen kuin ruotsinkielisen koulun oppilaat. En kyllä muista, että meillä olisi ollut minkäänlaista kanssakäymistä keskenämme, miksiköhän? Vastaus on hyvin ilmeinen: koulussa ei tuolloin, hyvistä opettajista huolimatta, panostettu vieraan kielen puhumiseen – vain kirjallinen osaaminen oli tärkeää. Kerran jouduin parikymppisenä kotihippoihin, jossa oli vain suomenruotsalaisia nuoria. En ymmärtänyt heidän nopeasta puheestaan mitään, olin vielä enemmän ulkona kuin engelsmanni New Yorkissa – ja osakseni tuli se ainoa illanviettoihin kuuluva toimitus, jolla saatoin unohtaa osaamattomuuteni. Seuraavana päivänä huomasin unohtaneeni paljon muutakin.

Oli vielä eräs kokemus 1980-luvulta. Olisin todennäköisesti päässyt Ruotsissa pääkonttoriaan pitävän yrityksen Helsingin sivukonttorin johtoon. Kävin jopa esittelykäynnillä Tukholmassa ko. yrityksen johtajiston luona, mutta paluumatkalla kotiin ymmärsin perua hakemukseni tunnetun AV-yrityksen filiaalin vetäjäksi – kielimuuri oli kuitenkin liian suuri. Miten sitten isäni osasi puhua ruotsia oikein hyvin, kun 1930- ja 40-lukujen nuorilta sota katkaisi koulunkäynnin? Isäni ehti käydä Norssia joitakin vuosia, mutta luulen, että se tärkein opinahjo oli Karjakunnan lihamyymälä, jossa hän toimi mm. lihamyyjänä melko pitkään, vuosina 1933 – 1941 (talvisota poislukien). Oli osattava palvella myös ruotsinkielisiä asiakkaita, ja käytäntö opetti ruotsin puhumisen. Kielitaidostakaan ei tosin ollut apua, kun liikkeestä piti eräänä ruuhkaisena lauantaina poistaa etuileva ja häiriköivä humalainen asiakas. Isäni keinovalikoima tilanteen ratkaisemiseksi tuli jostakin aivojen primitiivilokeroista, ja humalikko huomasi pian olevansa selällään kaupan lattialla. Ei loppuseuraamuksia nuorelle myyjälle – muuta kuin suvussa polvelta toiselle kulkeva legenda Unto-vaarin mahtavasta oikeasta suorasta! Itse en ole onnekseni saanut näin raisuja geenejä perimääni, luulen, koska puhumalla on yleensä hankalista paikoista selvitty, ja joskus myös – olemalla vain hiljaa.

Ruotsalaisuus sivusi kirjoittajaa myös avioliiton kautta. Apeltani olisi ollut oiva mahdollisuus saada preppausta ruotsin osaamiseen, mutta hän ei tuonut esille taustojaan eikä taitojaan. Turun rannikkoseudulla nuoruutensa viettäneen appeni isä puhui paremmin ruotsia kuin suomea, ja appeni setä oli täysin ruotsinkielinen. Appeni mielisanoja olivat örfiilarit, hantuukit, pääronat jne. Niitä olisin mielelläni kuullut enemmänkin, mutta yhteinen aikamme jäi melko lyhyeksi. Kaikkea näitä muistelen, kun olen juuri vienyt pikku Theon ruotsinkieliseen päiväkotiin. Jatkan takaisin kotiimme, jossa aamukahvini on jäänyt puolitiehen. Auton radio on auki, ja se on viritetty Yle Vegan kanavalle. Näin on ollut jo muutaman vuoden, ja yllättäen huomaan ymmärtäväni lähes kaiken Vegan kanavalla puhutun. Jag lyssnar på radio, javisst – och jag förstår nästan allt!

Read Full Post »

Paksurunkoinen ja vahvaoksainen mänty on ollut paikallaan yli sata vuotta. Se ei ole aikoihin kasvanut korkeutta, on kasvanut vain leveyttä. Sen vierestä on otettu kuva, jossa istun vähän pitkästyneenä tai ärtyneenä 6-vuotiaana. Paikka on Malmin hautausmaa Helsingissä – isänisäni on kaksi vuotta aikaisemmin keväällä haudattu tälle paikalle, vanhan männyn viereen. Itse hautajaisista enkä isoisästänikään muista mitään, valitettavasti.  Siitä hetkestä lähtien Malmin hautausmaa on tullut tutuksi omaisteni ja sukulaisteni hautajaisista sekä monista muistelu- ja hautojen hoitokäynneistä. Äitini isänäidin, Malviina Pohjolaisen (os. Minkkinen s. 1.5.1875) aikoinaan toisesta korttelista hankkimassa ainaishaudassa olisi minullakin paikka tarjolla, mutta luulenpa, että tomumajani tulee laskettaman sitten aikanaan nykyisen kotipaikkani Hyvinkään multiin. Harmittelen, että vanhempani poistattivat Malviinan tyylikkään hautapaaden ja korvasivat sen modernimmalla. Äitini tunnusti vähän pelänneensä Malviina-mummoa – hautakivi sai siksi poistua, haudan takaa ei enää ilkeilty.

Jokaisella hautausmaalla on oma historiansa, ilmeensä ja tunnelmansa. Joitakin vuosia sitten kiertelin vaimoni kanssa useilla etelä-Suomen kirkkomailla ikäänkuin sukujuurimatkoilla. Jotakin uutta tietoa löysimme, mutta samalla näimme monia viehättäviä hautausmaita. Monet oli perustettu paikkakunnan upeimmille paikoille, harjuille ja mäille, joilta oli näkymä läheiseen vesistöön. Kaksi hienointa oli mielestäni Keikyä ja Angelniemi. Edellisen kirkkomaalla lepäsi isänisäni äiti, Keikyälle evakkomatkansa päättänyt ”Uuraan mummo” ja jälkimmäiseltä tavoittelimme vaimoni isänpuolen sukulaisia. Tämän tarinan päänäyttämö Malmin hautausmaa on laaja alue, maasto on aika tasaista, mutta hyvin hoidetut viheralueet, lukuisat perennat ja muut kasvit sekä erikoiset jättipuut antavat maamme suurimmalle hautausmaalle oman ilmeensä. Alkukesän atsaleapensaat jäävät jokaisen kävijän mieleen, jos hautausmaalle tullaan uuden portin kautta. Olimme callunoidemme kanssa vähän etuajassa, mutta siihen ei varmaan kenelläkään ollut vastaanpanemista. Veimme kanervamme blogikirjoittajan vanhemmille sekä heidän vanhemmilleen. Itselläni oli rooli lähinnä vedenkantajana ja roskien poiskuskaajana, tärkeimmän istutustyön hoiti vaimoni.

Syyskuun lopun päivä Malmin hautausmaalla oli poutainen ja lämmin. Olimme varautuneet kiertelemään aluetta vähän enemmänkin. Korttelikartta kädessä etsimme tärppejämme: tiettyjä muistomerkkejä ja myös täällä lepäävien tunnettujen henkilöiden hautoja. Listallamme oli useita henkilöitä, joita olimme molemmat tavanneet heidän työssään. Oli ollut myös vapaamuotoisia tapaamisia. 1960-luvun alussa olin kesätöissä Herttoniemen Shellillä Helsingissä. Siihen aikaan ”kentällä” palvelevat nuoret tankkasivat autot, tarkistivat moottoriöljyn, toivat huoltohallista tarvittaessa lisää öljyä ja hoitivat ikkunanpesun (jos se sallittiin). Kerran bensamittarin viereen nytkyi pitkänokkainen Peugeot 203 (jos oikein muistan). Autosta nousi tutunoloinen näyttelijä lierihattuineen, kääntyi hämillään puoleeni ja totesi spontaanin repliikkinsä ”virranjakaja ei pyöri!” Tämä, näyttelijä Toivo Mäkelän lausahdus ja myös henkilön lämmin olemus jäivät pysyvästi mieleeni, ehkä parhaiten koko bensanjakelijan monikesäiseltä uraltani! Luulen, että otimme näyttelijän pösön heti työn alle ja saimme virranjakajan taas toimimaan. Tietenkin kävimme Toivo Mäkelän ja hänen vaimonsa, näyttelijä Irma Seikkulan haudalla.

Vaimoni oli rastittanut suosikikseen ja käyntikohteekseen Matti ja Pirjo Bergströmin haudan. Kun oli selvät koordinaatit (henkilöluettelo paikkatietoineen löytyy Malmin hautausmaan kotisivuilta), löysimme haudan helposti. Vaimoni tiesi kertoa, että Matti Bergstömin kuolemaan liittyi tietty tragedia – hän menehtyi kotiinsa, Lallukan taiteilijatalossa sillä välin, kun vaimonsa Pirjo oli esiintymässä. Itse luin myöhemmin lisää heidän elämästään ja yllätyin, kuinka monipuolisia muusikoita molemmat olivat olleet (FM Paula Rannon laaja artikkeli). Kun olimme viemässä viimeisiä kanervia isäni vanhempien ja isäni siskon haudalle huomasimme, että paljon enemmänkin olisimme halunneet värikkäitä kanervia jälkeemme jättää, tuntemattomillekin. Kierroksemme päättyi vanhan männyn juurelle, joka ei enää kasva korkeutta ja jonka paksulla, kiemuraisella oksalla oli useana vuonna ollut sepelkyyhkyn pesä. 

Read Full Post »

Kesä 2020 on jo ylittänyt puolivälin – miten sen sitten itse kukin määrittää. Kirjoittajalle, matematiikkaa opiskelleena, se on tietenkin 15. heinäkuuta! Jotkut katsovat kesän tyystin päättyvän jo juhannuksena, mutta ehei, kesään kuuluu myös unikeon veteenkampeaminen, paarmat ja mustikanpoiminta, ja tietenkin myös elokuun kuutamoillat (jollakin voi olla eri painotuksia). Epävakainen kesä on ajoittaisista sateista huolimatta ollut lämmin, niinpä mökkimme oli taas valmis ottamaan vastaan kesävieraan, vielä yhden kouluikäisen lastenlapsemme, joka tulee Vantaan Simonkalliosta. Nyt piti L-pojalle keksiä ohjelmaa! Tammela ja sen ympäryskunnat olivat vuosien ajoilta tulleet melko tutuiksi, mutta tunsimmeko sittenkään kaikki paikat, joissa pian 15-vuotias nuori viihtyisi, tai saisi virikkeitä vaikkapa jatko-opiskelulleen? Olin joskus pannut merkille Jokioisten jokilaakson, Loimijoen pohjoispuolella; se alkoi nyt kiinnostaa. Olihan siellä ainakin Jokioisten kartano hyvinhoidettuine vanhoinen rakennuksineen ja puistoineen. Siellä oli myös Elonkierto, siis mikä? Niin ja löytyihän alueelta vielä Jokioisten–Minkiön museorautatie! Siispä Jokioisiin – ja vieraamme kanssa pohtimaan, mitä kuuluu veturimiehen tai vaikkapa kartanonherran työnkuvaan!

Jokioinen on runsaan 5000 asukkaan kunta, jonka keskusta antaa kävijälleen siistin vaikutelman. Kunta tunnettaneen parhaiten maa- ja elintarviketalouden tutkimustyöstä ja -laitoksista, mitkä kuuluvat nykyisin Luonnonvarakeskuksen (Luke) alaisuuteen. Jokioisten asutus on syntynyt ja vakiintunut Loimijoen varrelle jo 1300-luvulla. Joessa oli koski, joku sen huomasi ja ennen pitkää vesivoima pyöritti suuria rataspyöriä, joista eri tehtaiden koneet saivat käyttövoimansa. Jokioisten teollisuuden nousu ja 1500-luvun puolivälissä perustetun kartanon mahtivuodet sijoittuivat Ernst Gustaf von Willebrandtin aikakauteen 1700- ja 1800-lukujen taitteeseen. Kartano ja sen laajat maa-alueet siirtyivät monien vaiheiden jälkeen valtiolle v. 1919. Kolme Tammelan mökkiläistä oli nyt matkalla kartanon maille, jonne Luke oli pystyttänyt kaikille avoimen kotieläinpiha ja luonnonvarojen esittelypuisto Elonkierron. Nykyisin puiston vetovastuu on Elonkierron Ystävät ry:llä. Hei, tuolla ainakin on vaalea kartanorakennus, ja tuolla maksasiinitorni! Taidetaan olla lähellä? Suomalaiseen tyyliin opasviittoja oli säästelty, koska matkahan on jo seikkailu. Kun automme viimein laskeutui parkkipaikalle, jota ympäröi heinäseipäistä tehty aita, tiesimme olevamme perillä.

Netin antama etukäteisinfo Elonkierrosta ei oikein vastannut kuvaa, minkä saimme perillä kohteessa. Elonkierto on laaja alue (20 ha), joka tarjoaa todella paljon nähtävää. Aivan super, sanoisin – eikä aluetta kierretä ihan hetkessä! Eläimiä voisi olla aitauksissaan enemmänkin, mutta erilaisia viljely- ja hyötykasveja sekä luonnonkasveja on runsaasti, ja ne esitellään mallikkaasti. Oikea maaseutu- ja kasvifanittajan paratiisi, täällä väljyydessä ei myöskään tarvinnut pelätä viruspärskäyksiä! Nyt pääsi Elonkierto ja Jokioinen todella yllättämään. Se ei ollut ensimmäinen kerta, sillä nuorempana olin usein matkannut Jokioisten Koetuksen vieraaksi heidän pesäpallopyhättöönsä – ja niin vain stadilaisena ja myöhemmin hyvinkääläisenä huomasin nimekkäämmän joukkueemme usein hävinneen Jokioisten pojille! Elonkierron kävelyreitti vei aluksi tammimetsikköön, kartanon puistoon ja kartanolle. Sieltä takaisin pääportin kautta itse esittelypuistoon, joka hoidettuna, avarana sekä kumpuilevana peltomaisemana oli jo sellaisenaan ulkoilijalle elämys. L-poika veti vauhdilla letkaamme lämpimänä sunnuntaipäivänä, mökkisaunaanko pojalla oli kiire? Ehdimme kuitenkin tutustua moniin kasveihin, mm. pulavuosien kahvinkorvikkeen raaka-aineeseen sikuriin, ehdimme kaveerata ja rapsutella suomenvuohia ja tuntea niiden lämpimät hönkäykset. Kun 4H-tyttöjen tarjoamat virvokkeet oli nautittu Elonkierron Makasiinissa, olimme valmiit lähtemään.

Kotimatkalla hoksasimme, että museorautatie jäi kokematta; viimeinen vuoro Minkiöön oli jo mennyt!  Ei Simonkallion nuoresta vieraastamme olisi enää ollut junaan astumaankaan, poika taisi jo auton takapenkillä torkkua. Ehkä haaveili omasta kartanostaan – tai vähintään omasta mustavalkeasta vuohesta. Eläimen erikoiset pupillit olivat unen syvetessä muuttaneet muotoaan. Ne välkkyivät nyt eläinystävällemme sydämenmuotoisina.

Elonkierron alue on laaja. Tutustumisen voi aloittaa esim. poniaitauksesta.
Esittelypuiston ja kartanon välillä on suurehko metsäalue vanhoine tammipuineen.
Kartano ja sen teollinen toiminta nousi kukoistukseen maaherra von Willebrandtin aikakaudella.
Mökkiläiset von Willebrandtin muistomerkillä.
Jokioisten kartanolla on pitkä historia. Millainen on sen tulevaisuus?
Millaista mahtaisi olla kartanonherran elämä ja päivätyö?
Ei kartanon rouvanakaan elämä varmaan hullumpaa olisi?
Puistoalueen kyltti kertoo niityn valmistumisesta.
Elonkierron esittelytaulu lähellä pysäköintipaikkaa.
Ja somisteena vieressä heinäpellon vanha haravakone. Tuttu kapistus!
Esittelypuiston sisääntulon kello. Kaikkihan sitä soittivat.
Kaikista vilja- ja hyötykasveista sekä luonnonkasveista oli esillä erinomaiset tietotaulut.
Kanat saivat olla vapaina aitauksissaan ja myös kävelyteillä.
Esittelypuiston maasto oli vaihtelevaa. Kiertely kävi kunnon lenkistä!
Vielä näkee heinäseipäitä ja niillä heinää kuivumassa.
Paikka on kasveista kiinnostuneille hieno kohde. Kirjoittaja yllättyi monipuolisesta tarjonnasta.
Elonkierron alue myötäili paikoin Loimijokea. Alempana joen törmällä laidunsivat kyyttölehmät.
Unikon punainen väri hehkui kauas.
Hieno kukka, mutta mille kasville se kuuluu? Se on sikuri, jonka juurta on käytetty kahvin korvikkeena.
Alueella esiteltiin maatalouden monia perinteisiä työkaluja.
Vuohien aitauksessa oli raukea tunnelma. Olihan vielä lämmin, lähes helteinen heinäkuun päivä.
Vuohia on maassamme melko vähän, vain runsaat 5000.
Entisajan puimakone. Vieläkö erottelisi jyvät akanoista?
Vähän järeämpää vanhaa kalustoa: höyrykone!
Vanhoja maatalouden koneita oli hyvin esillä, kuten kuvan ojituskone.
Elonkierron Makasiinissa 4H-tytöt hoitivat kahvi- ja virvoketarjoilun.
Elonkierron alue jätti retkeläisille mukavat muistot. Ehkä joskus vielä tavataan?
Jokioisten kartano ja sen kaikki rakennukset olivat hyvässä kunnossa.
Kartanon jyvämakasiini ja sen kellotorni.

Read Full Post »

Older Posts »