Kuovi tuli luokkaan

”Kansakunta kaipaa teryleeniä” oli Oulunkylän Pop & Jazz -musiikkiopiston opettajan Urpo Sorvalin esittämä suosittu laulu 1970-luvulla. Teryleenikangasta ei moni enää muista, mutta useimmat muistavat viime talven, pitkän, liki vanhanajan talven, jolloin pysyvä lumi tuli Uudellamaalla jo marraskuun lopussa. Niinpä ei ihme, jos kansakunta kaipaa nyt lämpöä, luonnon heräämistä, värejä, liikettä ja ääniä. Onneksi lämpöä on viimein saatukin. Miten voin muistaa, milloin pysyvä lumi tuli viime talvena? En muistaisikaan, ellen laittaisi asioita ylös, kaikenlaisia asioita, myös säätietoja. Sen tavan opin aikoinaan, kun työpaikkani sijaitsi Hyvinkään keskustassa asuin- ja toimistotalo Hyvinlinnassa. Tapasin rakennuksen pihalla lähes päivittäin talon eleettömän miesasukkaan, jonka ainoat vuorosanat koskivat säätä. Hän kertoi aina, millainen sää tulee tänään olemaan, millainen se oli ollut eilen tai pari päivää sitten – ja siinä kaikki. Mutta eräänä päivänä en enää saanutkaan kuulla ajankohtaisia säätietoja – talon minua vanhempi mies oli kuollut. Vuosia myöhemmin aloin itse pitää kirjaa niin sääoloista kuin kaikesta muustakin, ehkä osittain muistoksi ja kunnioituksesta hiljaista ja yksinäistä ystävääni kohtaan.

Lauantaina, viikko ennen vappua, päätin lähteä luontoreissulle tavallista aikaisemmin. Syynä aikaiseen lähtöön oli sekin, kun yökylään tulisi iltapäivällä tyttäremme Theo-poika, nuorin lastenlapsistamme. Jos mielii jotakin ulkona nähdä, ei siihen pari tuntia riitä ollenkaan. Perusaikayksikkö luontoihmisellä on havaintojen teossa yksi foogeli, joka tarkoittaa kolmea tuntia. Siinä ajassa jo jotakin ehtii, mutta usein tulee vietettyä hanhien ja pörriäisten joukossa 2 foogelia. Sanottakoon selvyydeksi, että foogeli on ihan oma keksintöni, toistaiseksi sitä ei oppikirjat eikä google tunne. Aamulla valo oli upean lämmin, tuulta ei olut juuri ollenkaan, mutta yön jälkeen oli aika vilpoista. Tsekkasin ensin vakiopaikkani, hiekkatien halkomaan laajahkon peltoalueen, jonka reunalla kiemurtelee Kytäjoki. Nyt oli alueella kohtalaisen hiljaista, vain tuulihaukka lennähti kauempaa ohitseni. Kun hiljaisuus jatkui, päätin lähteä Kytäjärven rannalle. Paikan vaihdos kannatti, järvellä oli elämää ihan kohtuullisesti. Kolme kuikkaa piti ääntä keskellä järveä, isokoskelot lennähtivät lähelle, järven viimeisen jäälautan reunaan ja kauempana uiskenteli useita tukkasotkia. Pajusirkkuja tirskutteli eri puolilla rantapajukoissa ja pikkuvarpunen haki ahkerasti pehmikettä pesäpönttöönsä. Kevätkausi oli järvellä avattu! 

Uudessa elämäntilanteessani olen sijaisopettajana yläkoulussa. Ysiluokka on saanut tehtäväkseen täyttää fysiikan monistetta. Tunti on päivän ensimmäinen. Oppilaat ovat yllättävän hiljaisia, ehkä arastelevat sijaisopettajaansa. Vai onko se sittenkin toisin päin, luokka täynnä nuorta voimaa? Monisteiden täytön ohessa yritän herätellä oppilaita kysymyksellä: ”Miksi kevätjäille on turvallisempaa mennä suksilla kuin kengillä?” Yllätyn, kun eräs poika antaa heti täysin oikean vastauksen, jonka mukaan sukset jakavat ihmisen massan jäällä niin, että paine jäähän on pienempi kuin ilman suksia. Kympin tulkinta fysiikan paineen kaavasta p = F/A! Halusin vielä jatkaa teemaa ja kysyn: ”Tiedättekö, mistä ennen muinoin tiedettiin, ettei jää enää keväällä kanna?”  Oppilaat olivat aivan hiljaa, yhtään kättä ei noussut. Kerron, että ennen sanottiin: ”Älä mene järven jäälle, kun kuulet kuovin huudon”. Näin suurta viisautta on rikos olla jakamatta, eikö vain? Koulupäivän jälkeen pohdin, tuntevatko nykynuoret kuovia ja sen ääntä ollenkaan? Pohdin myös hässäkkää, jos hiihtäjän alla jää sittenkin pettää? Mikä urakka tulla vedestä jään päälle suksien ja sauvojen kanssa! Se ei kuitenkaan ollut enää sijaisopettajan ongelma. Hyvää Vappua kaikille blogini parissa!

Tundrahanhet laiduntavat päätien tuntumassa aikaisen aamun lämpimässä valossa.

Aikaisin aamulla näkee tällaistakin: valkean ja ruskean jäniksen pari! Todennäköisesti metsäjänis (vas.), jolla karvanvaihto vielä kesken ja rusakko (oik.).

Mitä metsäkauris luuhaa kuusen ympärillä? Taitaa napsia suuhunsa kuusen kärkioksia.

Peltoaukealla on aamulla hiljaista. Joki nostattaa vesihöyryä ympäristöön.

Kurkipari oli levännyt yön sänkipellolla. Niiden liikkeet olivat verkkaisia ja pelottomia.

Päivän edettyä vähän pidemmälle alkoi etelästä saapua suuria kurkilauttoja. Huhtikuun puoliväli oli Uudellamaalla kurkien vilkkainta muuttoaikaa.

Aurinkoisilla paikoilla oli jo runsaasti kukkivia leskenlehtiä ja niillä usein nokkosperhonen.

Metsän siimeksessä kukki sinivuokko jo runsaana.

Kaunis mutta myrkyllinen näsiä oli myös aloittanut kukintansa.

Laulujoutsenia lenteli peltoaukean ja joen tuntumassa. Nuoret joutsenet saattoivat viipyä alueella pitkäänkin.

Laulujoutsenet ilmoittavat äänillään lähestyvästä ihmisestä, mutteivät pidä kiirettä siirtyä vähän etäämmälle.

Kurkia saapuu peltoaukealle ruokailemaan yhä vain jatkaakseen taas matkaa pohjoisemmaksi.

Kun päivä vähän lämpenee ja tuuli nousee, saapuu alueelle haukkoja. Ruskosuohaukkanaaras kurvaili hyvin lähelle, kunnes huomasi kuusen alla pilottelevan ihmisen.

Valkovuokkojakin alkoi nousta paljaasta maasta. V:n -23 ensimmäiset valkovuokot kuvasin Vantaanjoen penkereeltä 16.4.

Lauantain 22.4. luontolenkkini jatkui Kytäjärvelle. Järvi oli jo lähes täysin jäästä vapautunut.

Kytäjärvellä oli ohutta jäätä enää vain etelärannalla, jota varjosti Lumikallio ja sen kuusikko vähän kauempana.

Päivien lämmettyä alkoi paju pian kukkia.

Rantakivillä tirskutti tuttu pitkäpyrstö. Västäräkki oli saapunut valitsemaan sopivaa pesäpaikkaa.

Kytäjärven eteläreunalla on jo runsaasti pysyvää, uutta rakennuskantaa. Muualla järven rantamat ovat melko ennallaan.

Kuikat Kytäjärvellä. Ne tuskin pesivät täällä, mutta välitankkauspaikaksi matkalla eteenpäin järvi soveltuu hyvin.

Kuikka lähdössä lentoon. Se tarvitsee pitkän kiitoradan päästäkseen ilmaan.

Pajusirkku (kuvassa koiras) on aikainen muuttaja. Kytäjärven rannoilla sen laulua kuului useista paikoista.

Padon lähellä on pesäpönttö. Nyt sitä isännöi pikkuvarpunen, joka menestyy ja lisääntyy upeasti ainakin Uudellamaalla.

Järven pohjoisrannalla uiskenteli iso parvi tukkasotkia. Ennätin saada kuvatuksi vain yhden viivyttelevän koirastukkasotkan.

Isokoskelopari on juuri laskeutumassa.

Isokoskelot ja telkät ovat Kytäjärven ja läheisen Suolijärven vakioasukkeja. Ne tulevat paikalle vesilinnuista ensimmäisten joukossa. Naarasisokoskelo vasemmalla, koiras oikealla.

Kuovia ja kuoviparvia en saanut tänä vuonna kuvatuksi. Kuovi on yllättävän hieno ilmestys. Tämän kuovikuvan otin v. 2021, kun kevät oli jo paljon pidemmällä.

Read Full Post »

Takatalven linnut

Huhtikuun toinen viikonloppu v. 2022 ei näyttänyt mitenkään keväiseltä. Mutta luontoon, vähän pidemmälle lenkille, oli kuitenkin päästävä, tuli sitten räntää, lunta tai rakeita. Näitä kaikkia tulikin sitten päivän mittaan lauantaina 9.4! Sääkartalla näytti olevan Hyvinkään kohdalla parin tunnin poutainen jakso, ja tällä kerralla se piti kutinsa. Ulos sitten vain, vaikka aamuinen kova räntäkuuro pani vielä epäröimään. Toiveena kirjoittajalla oli paitsi rääkätä kroppaa, myös palauttaa mielen tasapaino perjantai-illan tv-tarjonnan jäljiltä, ja ennen kaikkea, jos mahdollista, nähdä kevään muuttolintuja. Maaliskuun puolelta oli jo havaintona pieni parvi töyhtöhyyppiä, pari kottaraista ja kiurun lauluäänet; huhtikuun puolelta taas kymmenkunta peipposta kotipihan pihlajassa.

Ei siis vielä kovin vilkasta, ja kuinka voisi ollakaan, kun peltoja peittää yhä hanki, jota yöpakkaset öisin kovettavat. Jokien virtapaikat ovat olleet sulina koko talven ja kevään, mutta ei alueen järvet. Muuten, tiesitkö, että Hyvinkäällä on aikoinaan pidetty Meripäivät!?? Totta se on, ensimmäisen kerran v. 1966 ja pari kertaa myöhemmin. Haahkaa en ole täällä ikinä nähnyt enkä naapurin takapihalla kanoottia kummempaa vesipeliä, mutta löytyy kyllä kaksi hyvää lintujärveä: Ridasjärvi ja Kytäjärvi. Kevättulvien aikaan vesilintujen ja kahlaajien näytöksiä esitetään myös tulvapelloilla. Enimmäkseen täällä on tyytyminen pelloilla ja metsissä viihtyviin lajeihin. 

Turha kieltää, takatalveahan tämä. Kun ei lämpene niin ei lämpene, eikä nuo lumikinokset häviä mihinkään ennen vappua, hyvä kun jussiksi. Olin lauantaina aikaisin liikkeellä. Päädyin suosikkimaisemiini, peltoaukeita halkovalle hiekkatielle, ja vaikka en mitään erikoista uskonut näkevänikään, aamun rauha ja hiljaisuus alkoi tehdä omaa työtään – tämäkin riittäisi. Yllättäen lakeus täyttyi äänistä. Kurkiaura hajaantui oikealla puolellani ja linnut laskeutuivat joen partaalla odottavien lajitoverien sekaan. Vain hetken ne olivat aloillaan, huutelivat ja nostelivat kaulojaan, mutta nousivat pian siivilleen ja lähtivät varmaankin etsimään parempia ruokapaikkoja. Ei ollut vielä hanhien aika, vaikka yksittäisiä lauttoja oli jo Uudellamaalla lennellyt. Talvehtivia petolintujakaan ei näkynyt, paitsi yksi. Maaliskuussa jo kuvasin isolepinkäistä, joka tyynesti istui korkean koivun ylimmällä oksalla. Se oli jälleen paikalla, nyt matalamman haapapuun yläoksilla. Isolepinkäinen pärjää talvet, vaikkei olisi hyvä myyrävuosikaan. Talvella voi lintu käyttää hyväkseen syksyllä keräämäänsä ruokavarastoa, josta löytyy yhtä ja toista: myyrää, hiirtä, päästäistä, liskoa ja pikkulintua. Kun olin saanut isolepinkäisen kuvatuksi, alkoi eteläinen taivas nopeasti tummua. Sakea lumikuuro peitti hetkessä näkyvyyden, lauantainen linturetkeni päättyi siihen – lumi peitti myös haaveeni uusista lintulajeista.

Isolepinkäiselle on meille sanoma, joka on ajankohtainen aina. On huolehdittava varmuusvarastoista, on oltava omavarainen. Noin 150 vuotta sitten koettiin Suomessa yksi maan pahimmista väestökatastrofeista kautta aikojen, nälkävuodet. Varmuusvarastoja jo tuolloin oli, mutta ei ehkä sittenkään riittävästi. Kun vuosien 1866–68 keväät ja kesät, talvetkin, olivat todella kylmiä, ei saatu viljaa korjattavaksi eikä jaettavaksi. Suomessa kuoli nälkään ja tauteihin n. 200 000 henkeä, joka oli 8 % koko väestöstä. Lisäksi jo Krimin sodan aikana (1853–1856) Venäjään silloin kuuluneen Suomen rannikkoa ja maan viljavarastoja olivat tuhonneet Yhdistyneen kuningaskunnan sotalaivat pommituksillaan. Vuoden 2022 koleat maalis- ja huhtikuu, takatalvi, johon emme ole viime keväinä tottuneet, ei taida sittenkään olla sietämättömän vaikea. Palmusunnuntai 10.4. oli vielä hitusen tuulisempi ja koleampi päivä kuin edellinen päivä, mutta Hyvinkään Palopurolla tapasin jälleen koiraspeipposen. Se asettui oksalle, availi vähän ääntään ja lyhyen arastelun jälkeen päästi ilmoille kuuluvan ja niin tutun keväisen sävelmänsä – ja sehän kulkee duurissa!

Maalis–huhtikuussa Uudenmaan peltoja peitti tiivis hanki. Välillä hanki jo aleni mutta uutta lunta tuli vielä huhtikuussa eivätkä yöpakkaset hellittäneet.

Karaistuneet laulujoutsenet pärjäävät takatalvenkin avointen jokien äärellä. Usein ne jäävät myös talveksi. 

Ensimmäisiä pieniä hanhiparvia näkyi jo maaliskuun puolella. 

Paju valmistautuu pian kukkimaan.

Kottarainen on yksi aikaisimmista muuttajista. Omat ensimmäiset havaintoni olivat ajalta 19.3.

Peippoparvi näyttäytyi kotipihallamme 6.4. Niille kelpasi syksyltä pihlajaan jäneiden marjojen siemenet.

Maaliskuussa oli lyhyt lämpimämpi jakso. Laulujoutsenet tervehtivät kevättä upeilla trumpettiäänillään.

Kurkia alkoi näkyä horisontissa yhä enemmän.

Kurkien pitkä muuttomatka on päättynyt. Se on saattanut alkaa jopa Pohjois-Afrikasta..

Kurjet laskeutuvat joen partaalla odottavien lajitoverien seuraan.

Kurkia Vantaanjokeen liittyvän Kytäjoen reunalla.

Kevättä ilmassa, vaiko vain kurkien siipisulkia?

Kurjet päättävät vaihtaa maisemaa.

Töyhtöhyypillä on takuulla ongelmia ravinnonsaannissa. 

Rusakko seuraa piilostaan peltoaukean tapahtumia.

Lepän kukinta on jo pitkällä.

Isolepinkäinen on upea ilmestys. Se on pitkäpyrstöinen rastaan kokoinen petolintu, joka koukkupäisellä nokallaan saalistaa niin hiiriä ja myyriä kuin myös pikkulintuja.

Huhtikuun alussa peltoaukean kosteikot ovat yleensä jo sulaneet jäästä ja lumesta.

Ensimmäiset naurulokit tapasin 9.4.

Huhtikuinen lumisade ei tullut yllättäen, mutta se tuli nopeasti.

Pajukissat olivat jo valmiit avautumaan. Heteet ja emikukinnot jäivät juuri sataneen lumen alle.

Varis on kekseliäs lintu, mutta ei senkään ruokapöytä ole kovin runsas ja monipuolinen.

Palmusunnuntaina 10.4. aurinko paistoi muutaman tunnin keski- ja iltapäivällä. Metsähanhien parvi lensi ylitseni idästä päin.

Kallioisen metsikön kätköissä piileksi rastas! Tapasin yleisen mutta harvemmin nähdyn ja aranpuoleisen kulorastaan 10.4.

Hyvinkään Palopurolla peippokoiras asettui tienvarren puunoksalle – ja päästi ilmoille niin tutun kevätsävelmänsä!

Read Full Post »

Jokivarren lehto

Vantaanjoen päähaara ei ole kovin kummoinen virta, kun se saavuttaa Hyvinkään. Vähäsateisena keväänä veden korkeus on pudonnut rajusti kevättalven tilanteesta, eikä joen yläjuoksulta juuri koskentapaisia löydä. Joki on kuitenkin synnyttänyt varsilleen monenlaista puustoa, reheviä pensaikkoja ja muuta kasvillisuutta. Kauempaa ei arvaisikaan, että joki tuolla virtaa – eikä myöskään sitä, että jokivarren lehdossa on runsaasti elämää. Lehto ja sen viereiset pellot ja niityt tulivat tutuiksi, kun työvuosina kävin silloin tällöin puhaltamassa yrittäjän paineita pois pienellä keskipäivän happihyppelyllä kiikarit kaulassa. Pensastaskun touhuja hetken tarkkailtuani jaksoin lähteä toimistolle uudella innolla ja saada päivän urakka päätökseen taskun viserrystä tapaillen.

Vuoden 2019 toukokuussa löysin lehtoalueen uudelleen. Alkukeväänä olin kolunnut Kytäjän aukeat ja juossut hanhien, kurkien sekä haukkojen perässä. Päivien lämmettyä siirryin Sveitsin luonnonpuistoon, jonne olivat jo ehtineet ensimmäiset metsälinnut. Sveitsin luonnonpuisto on eläin- ja lintulajistoltaan melko runsas, mutta siellä alkoi olla ruuhkaista. Lintuharrastaja, ja varsinkin lintukuvaaja, on yksinpuurtaja. Jos satunnainen ulkoilija pysähtyy kohdallesi ja aloittaa kiikaroinnistasi huolimatta monologinsa sekä kertoo kaikki omat lintukokemuksensa pikkuvekara-ajoista lähtien, alkaa päivän linturetkesi odotukset olla laihanlaiset. Ja kun olet juuri sihtailemassa harvemmin näyttäytyvää rautiaista, tämä vierelläsi oleva tuntematon intoutuu matkimaan sepelkyyhkyn huutelua. Ääninäyte on kertakaikkisen hyvä – ja kova, mutta rautiainen ei siitä perusta; se on hetkessä kadonnut tiheään kuusikkoon. Tiedän nyt, miksi oikeat lintukuvaajat pukeutuvat maastopukuun? He haluavat piiloutua – ei linnuilta, vaan satunnaisilta ohikulkijoilta!

Jokivarren lehdossa sain olla rauhassa ja keskittyä yhteen tämän hetken mukavimmista harrastuksistani, lintujen tarkkailuun ja kuvaamiseen. Yhdistän harrastuksessani monia hallituksen suosiossa olevia asioita. Usean tunnin lintulenkeilläni pidän kilot kurissa ja verenkiertoelimet kunnossa. En tarvitse reissuilleni punaista lihaa enkä pikavippejä. Pääsen lähellä oleviin kohteisiini pyörällä, tai jos menenkin autolla, en pölläyttele ilmoille suuria saastemääriä. Ja mitä kaikki tämä ponnistus ja lintulajien jatkuva opiskelu tekeekään aivotoiminnalle, kognitiiviselle puolelle? Toukokuun puolivälissä lehdon lukuisat tuomet availivat kukkanuppujaan ja levittivät ympärilleen huumaavaa tuoksuaan. Suurin osa alueen pesimälinnuista oli jo asettunut paikoilleen, vain jokunen laulajamestari, kuten satakieli, puuttui joukosta. Kun 22.5. kävin tavoittelemassa vähän parempaa kuvaa pensastaskusta, kuulin jo kaukaa, että lehdon ykkössolisti oli vihdoin saapunut. Sen naputukset, huilut ja säksätykset ylittivät jopa läheisen moottoritien pauhun ja rekkojen kolkkeen – kuulin vain mestarin katkeamatonta laulua!

Punavarpuskoiraat viivähtivät lehdossa hetken toukokuun alussa.

Lehdon viereinen pelto oraalla.

Tuomi avaa ensimmäisiä kukkiaan.

Sinitiainen on jokivarsilehdon pysyväisasukki.

Niittykirvinen ja pensastasku löytyy usein vanhojen adanseipäiden nokasta. Tänä keväänä niittykirvinen tuli ensimmäisenä.

Pajusirkulla on pesintä jo pitkällä.

Lehtoalueella on pari lampea. Siellä viihtyvät niin telkkä kuin sinisorsakin.

Lehtoalue sai osansa keväisestä arktikasta. Valkoposkihanhet matkalla pohjoiseen.

Pajulintu on aikainen muuttaja ja melko helppo kuvattava.

Pajulintu ja pensaskerttu jakavat saman pensaikon.

Pensaskerttu suosii jokivarren lehtoaluetta.

Sinisorsapariskunta päiväkävelyllä.

Joenreunan rentukat.

Västäräkit tulevat aikaisin, mutta vielä riittää virtaa.

Lehto voi odottaa pian uusia västäräkkejä.

Hemppokin viihtyy lehdossa ja sen viereisellä joutomaalla.

Rusakko ei oikein tiedä, miten suhtautua kuvaajaan.

Alkukeväästä lehdon puissa viipyili paljon naakkoja ja variksia.

Sepelkyyhkylläkin lienee pesänsä lehdon isommissa puissa.

Kimalainen peltokanankaalin kukinnolla.

Vihervarpunen on melko peloton lintu.

Tuomi ja voikukat.

Pensastasku, yksi kuvaajan suosikkilinnuista. Lintu piti nyt etäisyyttä.

Tikliä näkee usein lehtoalueen laitamilla.

Kiuru on myös löytänyt vanhat aidanseipäät tarkkailupaikoikseen.

Read Full Post »

Yhtenä kesäaamuna

Onko metsä jo linnunlauluista hiljentynyt? Ei ehkä vielä, mutta olisiko jo hiljaisempi kuin viikko sitten? Väistämättä tulee mieleen Eino Leinon herkkä ”Lapin kesä” -runo, jossa surraan ja murehditaan vähän kaikkien asioiden perään – ja apeuden syyksi paljastuu Lapin (Suomen) lyhyt kesä. Laulaja Mamba palauttaa toivon omalla kappaleellaan ”Vielä on kesää jäljellä”, mutta, ei kai sitä sentään vielä soiteta? Emme anna nyt valtaa alakulolle, vaan lähdemme kuuntelemaan alkukesän ääniä ja katselemaan kasvien väriloistoa. Eikä unohdeta tuoksujakaan! Milloin olet viimeksi nuuhkaissut kukkivaa oravanmarjaa, tai juuri nyt kukkivaa vanamoa? Uskomattomia tuoksuja, jotka täyttävät laajat tienoot ja ovat parhaimmillaan tyynenä aamuna tai iltana. Olin jo matkalla omaan eldoradooni kaupungin länsipuolelle. Sään piti olla pilvinen, mutta eikö mitä; aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, kuten hyvin usein tänä keväänä ja alkukesänä. Onneksi silloin tällöin on saatu myös sadetta, mikä on ollut tarpeen kaikelle kansalle: pellosta ansionsa saaville ja pellonreunaa huvikseen kulkeville. Kun lähtee seikkailulle ilman suuria odotuksia, voi kohdata yllättäviä asioita. Kävikö nytkin niin?

Muistelin metsässä muutaman viikon takaista kettukohtaamista. Se tapahtui jokseenkin näillä main. Kettua ei nyt näkynyt, mutta mikä ihme tuolla polulla hitaasti kiemurtelee? Iso musta kyy! Siitä onkin aikaa, kun olen tavannut näin komean yksilön, enkä ehkä koskaan täysin mustaa kyytä. Hetken ajattelin seurustelevani rantakäärmeen kanssa, mutta rantakäärmeen tunnusomaisia pään laikkuja tällä ei ollut. Ja silmän kapea pupilli oli kyyn. Siis, ei liian lähelle, mutta ei myöskään paniikkia. Muutama vuosi sitten kun keräsin vaimoni kanssa kanervia matkalla mökille, melkein työnsin käteni kyykäärmeen selkään, mutta nyt tilanne oli erilainen, kun käärme oli näkyvillä. Jätin kyyn luikertelemaan heinikkoon, ja kohta taas tapahtui: vastaani juoksi rusakko jonkun pelästyttämänä. Oli vähällä, ettei juossut haarojeni välistä. On täällä vilskettä! Tulin kuuntelemaan lintujen aamukonserttia enkä varomaan jokaista askeltani. Nyt kuuluu lauluääni, jota en tunne? Joku voi luulla, että näillä tuntimäärillä luontomiehen pitäisi tuntea kaikki linnut ja niiden äänet, mutta ei se ihan niin ole: lintulajeja on Suomessa yli 470! Opiskelua riittää vielä eläkepäivillä.

Punavarpusen iloista säettä kartanon mailla kuunnellessani tajusin, että tätä lintua en kuulekaan mökkimaisemissamme Tammelassa. Muutoin samoja lajeja löytyy yllättävän paljon: on samat siepot, rastaat, samoja kerttuja, valkoselkätikka, peukaloinen, ruokokerttunen … Viime päivien luontomittelön (ikioma sellainen) Tammela–Hyvinkää voitti Tammela, jos lasketaan mukaan perhosetkin. Tammelassa näin kohtalaisen harvinaisen täpläpapurikon ja myös kansallisperhosemme paatsamasinisiiven – ja yllättävää oli, että molemmat paikat saivat pisteet omista ritariperhosistaan! Viime vuosina on kirjoitettu sekä lintujen että perhosten kantojen romahduksesta (mm. Keskisuomalaisen pääkirjoitus 9.4.2018). Ikävä kyllä, on siinä perää rivimiehenkin havaintojen mukaan. Luontolenkkini paluumatkalla tulin kapean virran sillalle ja kurkkasin alas nähdäkseni piilottelevan rantasipin. Rantasipin ääni kyllä kuului, mutta lintua ei näkynyt. Sen sijaan näin heinikossa, hyvin lähellä laulujoutsenperheen. Kohtaaminen sujui rauhallisesti, joutsenten poikaset eivät ihmistä mitenkään säikkyneet – niillä oli rajaton luottamus emojensa turvaan ja viisauteen. Näin kun voisi olla myös ihmispopulaatiossa. Viisaat päättäjät luovisivat meidät kuiville vaikka minkälaisista mikromuovi- tai myrkkyongelmista!

Hevoset kesäpäivänä Kytäjän kartanon mailla. Keltainen rakennus entinen kapearaiteisen radan asemarakennus.

Kytäjän kartano ei ole enää vuosien takaisessa loistossaan. Rakennus ollut tyhjillään vuosikaudet.

Ulkoilupolulla musta kyy.

Ei kannata lähestyä

Vielä kukkii juhannuskukka metsäkurjenpolvi.

Metsikön ja pihojen asukki kirjosieppo

Rusakko laittoi jarrut päälle juuri ennen kuvaajaa.

Niittyhopeatäplä. Tämän vuoden kesäkuussa hyvin yleinen.

Alkukesän upeimpia päiväperhosiamme ritari!

Lupiinit

Niittynätkelmä

Punarinta. Laulua ei kuule niin runsaasti kuin aiemmin?

Harakankellot

Harmaasieppo kotimetsässään

Harmaasieppo pyrähtää

Kytäjärveä vanhan viinatehtaan ja kaupan nurkalta

Kansallisperhosemme paatsamasinisiipi, naaras (kuvattu Tammelan Heinijärvellä)

Täpläpapurikko (kuvattu Tammelan Heinijärvellä)

Peukaloinen pesänsä lähettyvillä

Telkkälampi ja taaempana Kytäjärvi

Telkkäemo ja poikanen kotilammellaan. Poikanen on kasvanut kovasti.

Myös lammella viihtynyt sorsapoikue voi hyvin.

Laulujoutsenperhe pienehkössä vesialtaassa. Missä on ollut perheen pesä?

Read Full Post »