Kivitaskun valtakunta

Pieni, lyhytpyrstöinen sieppolintu, on istunut vartiopaikallaan aina siitä lähtien kun maata on paikalla rouhittu ja täytetty sepelillä sekä muulla kiviaineksella. Kivitasku istuu nytkin helteisen kesäkuun aamupäivänä ratapihan aidalla. Välillä se kääntyilee ja niiailee lajilleen tyypillisesti, kun jokin tekee sen levottomaksi. Kivitasku on nähnyt Hangon ratapihan kaikki kehitysvaiheet ja suuret tapahtumat. Se on nähnyt Hyvinkäältä alkavan Hangon radan suosion kasvun ja laskun, Amerikkaan muuttavien siirtolaisten pitkät junvaunuletkat tai sotaväen ja vankien kuljetukset. Se on ollut mukana myös kapearaiteisen Hyvinkää–Karkkila-radan menestysvuosina. Se on nähnyt myös radan sähköistyksen. Nyt on alueella taas meneillään suuri myllerrys, kun kaupunki levittäytyy keskustasta länteen. Rauhallinen, metsittynyt ratapiha-alue kutistuu pian mitättömäksi kerrostalojen tieltä – samalla pienenee myös kivitaskun valtakunta.

Juuri nyt on ratapihan tilanne linnun kannalta ihanteellinen: on paljon kivikasoja, joihin pesiä tai piiloutua. Syötävää löytyy runsaasti eri maa-aineskasoista, joita isot maansiirtokoneet jatkuvasti siirtävät ja pöyhivät. Kivitasku ei ole myöskään yksin. Samoilla maavalleilla heiluttaa pyrstöään västäräkki, ja usein vallien siemenkasveilla vierailee hemppo- tai tikliparvi. Alueen reunamilla pitää kuuluvinta ääntä pensaskerttu, joka vain käväisee maakasoilla ja häipyy nopeasti kävelytien pensaikkoon. Kivitasku, ehkä jopa muutama pari, on tullut alueelle jäädäkseen toisin kuin alati paikkaa vaihtavat hemppo ja tikli. Kun talonkokoinen maansiirtokuormuri kolistelee vieressä, kivitasku ottaa asian tyynesti vastaan ja kuittaa: ”Tsak-tsak!” 

Kivitasku on kohtalaisen helppo tunnistaa, varsinkin koiras, jolla on musta ”rosvonaamari”. Lennossa molemmilta sukupuolilta näkyy selvästi valkoisen pyrstön musta T-kuvio. Kovin lähelle se ei ihmistä päästä, vaan ennen pitkää se ponnahtaa tähystyspaikaltaan alas matalaan lentoon. Oletko kuullut kivitaskun laulua? Tunnustan, en minäkään, paitsi varoitusääniä. Linnun laulu on yllättävän monipuolista, hiljaista visertelyä, mutta lauluaikaa kestää vain hetken keväällä ja sekin usein yöaikaan. Kivitaskun pesintä Hangon ratapihalla on onnistunut. Maavalleilla hypähtelee useita hoikkia, pitkäkaulaisia ja rinnastaan kirjavia tämän vuoden poikasia. Surullista kuitenkin on, että Suomen taskulintujen: kivitaskun ja pensastaskun parimäärät ovat nopeasti vähentyneet, ennen kaikkea niittymaisemissa viihtyvien pensastaskujen osalta.

Ratapiha on kivitaskun koti, josta se syksyn tullen muuttaa talvehtimisalueelleen trooppiseen Afrikkaan. Vielä ei ole kiire lähteä. Se ehtii hyvin kertoa poikasilleen Hangonsillan uudesta kaavasta ja näyttää kaikki ihmisiltä kätketyt piilot niin Ameriikanraitilla kuin Astreankadullakin, varmuuden vuoksi. Muutto tapahtuu yöaikaan, mutta järjestyneesti ja tyylikkäästi – ei niin kuin edesmenneen pop-taiteilijan laulussa ”Ryvetetty kyyhkynen”. Linnun ei tarvitse laulaa:” Ratapihalla Hyvinkään, yötä värjöttelen, säily ei tunne syvinkään, kuinka kestäisin sen”. Juankosken lyyrikolle olisi myös toivonut rauhallisempaa ja parempaa kotimatkaa.

Hyvinkään Hangon radan ratapihan tuntumaan rakennetaan uutta kerrostaloaluetta.

Myllerretty kivikkoinen maa on kuin tehty kivitaskun pesimäalueeksi.

Kivitaskun valtakuntaa. Alueella riittää tähystys- ja pesäpaikkoja. Kuvassa koiraskivitasku.

Kivitasku on nähnyt Hyvinkään–Hangon radan lukuisat tapahtumat ja kehitysvaiheet, viimeksi radan sähköistyksen.

Kivitasku on ratapiha-alueella melko huomaamaton.

Naaraskivitasku ja nuori kivitasku muistuttavat väritykseltään paljon toisiaan.

Ratapiha-alueen maavalleissa kasvaa monia erikoisempia kukkakasveja, kuten kuvan suopayrtti.

Liian kuuma päivä ei ollut perhostenkaan mieleen, löytyi kuitenkin hohtosinisiipi.

Pikkukultasiipi viihtyy alueella kuuminakin päivinä.

Eläväinen mutta vähän piilotteleva hemppo vieraili usein kivitaskun mailla. Kuvassa koiras.

Naarashemppo ja taaempana poikanen.

Vain yhtenä päivänä sain alueella käyvistä hempoista lähikuvia.

Västäräkkikin on löytänyt ratapiaha-alueesta suojaisan pesimäympäristön.

Alueella piti kuuluvinta ääntä vilkas pensaskerttu. Se palasi maavalleilta nopeasti takaisin pensaisiin.

Ruusuruoho (vas.) ja kyläkarhiainen viihtyvät kuivassa maassa maavallien välissä.

Joutomaiden, lentokenttien ja ratapihojen lähes peruskasvi, mutta vähemmän tunnettu ketotuulenlento.

Hyvinkään Hangon ratapiha-alue on elänyt pitkään hiljaiseloa. Hyvinkää–Karkkila-radan hävittämisen jälkeen alkoi tapahtua vasta, kun uusi Hangonsillan asuinalue alkoi rakentua.

Rata-alueen kautta on ollut monivuotinen oikotie. Oho, kirjoittaja tapasi käynnillään tuttuja – näyttää ihan tyttäreltä ja nuorimmalta lapsenlapselta!

Rusakot viihtyvät kivitaskun valtakunnassa. Eivät ne malta paljon edes piiloutua.

Kivitaskulla on pesintä onnistunut hyvin. Kirjavarintaisia poikasia nousi monin paikoin maavalleille tarkkailemaan ympäristöä.

Alueella saattoi pesiä useampikin kivitasku. Poikanen ratakiskojen suoja-aidalla.

Kivitaskunuorukainen lajityypillisessä ympäristössään.

Ratapihan laidan maavalleilla ja niiden välissä kasvaa monenlaisia ja vähän harvinaisempiankin kasveja kuten huhtahanhikki (vas.) ja vuohenkello.

Kivitaskukoiras vahtii poikueensa liikkeitä. Emoja oli hankala saada läheltä kuvatuiksi, mutta nuoremmat eivät niin arkailleet.

Kiskot päättyvät, ratapölkyt lahoavat alla. Tähän päättyy myös tarina.

Maapadolta telkkälammelle

Olimme hyvän ystäväni Viken kanssa jo melkein tahoillamme reppumme pakanneet, mutta nyt tulikin uuden tuumauksen paikka, kun Kytäjän–Usmin metsälenkkimme peruuntui. Sellaista se on, kun lastenlasten hoitaminen menee harrastusten edelle. Ranuan miehen, nykyisen riihimäkeläisen, oli jäätävä kotimieheksi. En lopulta pannut retkemme peruuntumista pahakseni, mutta reppuni sisältöön tulisi nyt muutoksia. Grillimakkarat ja eväsleivät saivat jäädä kotiin, enemmän mukaan tekniikkaa, vara-akkua ja muistikorttia, kun tekisin nyt oman luontoretkeni – oman löytöretkeni etelä-Suomen alkukesään. Se suuntautuisi Kytäjärvelle.

Blogini kuvat ovat lähes kaikki yhden, pitkähkön luontopäivän 7.6.-23 ajalta Hyvinkään Kytäjärven itä-, pohjois- ja länsireunalta. Paljon on alueella tehty muutoksia nykyisen kartanonomistajan toimesta, mutta yhä vielä rantateiden pensaista kuulee punavarpusen tervetulotoivotusta, tai jopa luhta-, viita- ja ruokokerttusten vuolasta laulua, kun kulkija astelee eteenpäin hiljaisessa kesä-aamussa.

Mestarilaulaja viitakerttunen oli tulijaa vastassa heti alkumetreillä. Yö- ja aamulaulaja oli äänessä vielä kun palasin lenkiltäni iltapäivällä, 6 tunnin kuluttua.

Kytäjärvi on alueen harvoja järviä. Järven pohjoispuolen laajalla metsäalueella on pienempiä lampia runsaasti.

Yllättäen sain seuraa myös kookkaasta sääksestä, joka etsiskeli aamusaalistaan.

Vantaanjokeen yhdistyvä Kytäjoki on sen alkulähteillä kesäaikaan melko vaatimaton pikku virta.

Maapadon itätöyräällä kukki pukinparta runsaana. Lähes metrin korkeuteen yltävä erikoinen kasvi sulkee kukkansa heti keskipäivän jälkeen, ”Jack-goes-to-bed-at-noon”! Sen sain paluumatkallani taas kerran todistaa.

Myös päivänkakkarat olivat ehtineet kukkaan aurinkoisella paikalla.

Puretusta Kytäjän kartanon päärakennuksesta on jäljellä vain muisto. Jäljellä on vielä Gunnar Finnen leijonaveistos rakennuksen piha-alueella.

Kytäjän kartano v. 2018. Rakennusta oli vuosikymmenten aikana muutettu monissa vaiheissa, ja tyhjilleen rakennus oli jäänyt jo vuosia sitten.

Päiväperhosia näkyi kesäkuun alussa hyvin vähän, vain auroraperhonen lenteli monin paikoin. Vasemmalla koiras, oikealla naaras.

Upea nurmitädyke.

Punavarpunen on yleinen kartanon alueella. Nyt jouduin tyytymään kuvaan, jonka otin melko kaukaa.

Kytäjärven pohjoispuolella on suoalue, jolla raate viihtyy. Raate aloittaa kukintansa ennen suopursua, mutta kukkii vielä samaan aikaan suopursun kanssa.

Metsäpapurikko oli retkeni harvoja tummempia päiväperhosia.

Päivään kuului monia yllätyksiä. Yksi sellainen oli pikkukäpylintu metsätien kuusessa.

Metsäkurjenpolvi kuuluu alkukesään. Monelle se on myös juhannuskukka.

Vanha sähkölaitos ylemmän Suolijärven ja alemman Kytäjärven välisessä kanjonissa.

Kytäjärven pohjoispuolella on useita jyrkkiä kalliorinteitä.

Rantatie vie Kytäjärven länsirannalle.

Kielo, Convallaria majalis, toukokuun kukka, joka kukkii usein kesäkuun puolivälissäkin.

Mustarastas viihtyy Kytäjärven rantamilla.

Päivän lenkkini on kääntöpisteessään lammella, jota voi hyvin kutsua telkkälammeksi. Tällä kerralla ei tosin telkkää, ei emoa eikä poikasia näkynyt.

Telkkälammen emo ja poikanen vuoden 2018 kesäkuussa.

Tänä vuonna telkkälampea isännöi ruokokerttunen. Pääsin hurmiossa laulavaa lintua katselemaan ja kuuntelemaan muutaman metrin päästä.

Kytäjärven luoteiskolkan lehtoa, joka on monen muuttolinnun koti.

Käpytikallakin on pesänsä järven luoteiskolkan lehdossa.

Hiljainen ja huomaamaton vihervarpunen kesäpuvussaan.

Keltamo kasvaa yleisenä Kytäjärven rantamilla erityisesti purettujen talojen paikoilla.

Ojakellukka kolistelee kellojaan ulkoilijalle – on aika suunnata lähtöpisteeseen.

Peukaloisen metsä

Peukaloisesta, hyvin pienestä mutta kovaa laulavasta varpuslinnusta, on kirjoittajalla monia muistoja. Kauimmainen menee kymmenien vuosien päähän, kun samoilin kotipaikkani länsipuolen ryteikköisessä metsässä. Polun vieressä oli kaatunut puu ja sen juurakko törrötti pystyssä kuin metsänpeikon rujo kämmen. Juurakon huipulla liikehti pieni ruskea lintu, jonka taisin jo silloin tunnistaa peukaloiseksi. Mökillämme Tammelassa satuin osumaan paikalle, kun koko iso peukaloispoikue lähti yhtäaikaa ulos pesäkolostaan; poikasia lenteli ympäriinsä kuin häirittyjä ampiaisia. Odotin silloin vaimoani autolle ja käppäilin levottomana mökkitiellä, jonka reunalla oli kaapelikaivuun jäljiltä ryteikkö- ja juurakkokasa – juuri sellainen, jossa voisi olla peukaloisen koti. Koskaan ei siis voi tietää, onko vaimon odotus vain tuskaa vai lopulta silkkaa riemua. Viime vuonna etsin erästä toista lintua, vanhan metsän sieppoa, mutta törmäsinkin peukaloiseen. Peukaloinen tuli katkenneeseen pihlajaan ihan viereeni, niin lähelle ettei kamera enää kohteeseen tarkentanut. Panin visusti silloin mieleeni paikan, josta tulisin peukaloista etsimään seuraavana keväänä.

Peukaloinen on kohtalaisen aikainen muuttolintu ja se saattaa joskus Suomessa jopa talvehtia. Sen olen itsekin todistanut. Lintu on vain vähän Euroopan pienintä lintua, hippiäistä, kookkaampi. Se on niin pieni ja väritykseltään ryteikkömaastoon sulautuva, että monen on vaikea peukaloista maastosta havaita. Mutta se lauluääni, se on ujostelematon ja siinä on potkua! Jos  kuulet ja tunnistat peukaloisen laulun, silloin olet lähellä ja saatat päästä näkemään pikku peukun. Toisaalta, mistä ääni oikein tulee, ei ole aina selvää ryteikköisessä metsässä, jossa ääni kimpoilee puista ja kallioista. Mutta peukku on utelias, ehkä riittää että olet vain aloillasi ja annat linnun tulla lähellesi. Peukaloinen ei ole Suomessa harvinainen muttei kovin runsaslukuinenkaan. Punarintapareja arvioidaan maassa olevan noin 2–3 miljoonaa, mutta peukaloista vain noin 50.000–120.000 paria. 

Lauantaina, toukokuun 6. päivänä olin päättänyt mennä juomaan toisen kupillisen aamukahvia peukaloisen seurassa. Tavoite oli kova. Sopiva ryteikkömetsä oli tiedossa, mutta joko siellä kuuluisi peukaloisen sähäkkää, hienoa laulua?  Alkumetrit peukaloisen metsään johtavalla metsätiellä eivät paljon luvanneet – metsä oli hyvin hiljainen. Ja yhä vain koleaa, lämpöä vain pari astetta. Laulurastas päästeli ilmoille lajityypillisiä toistojaan, mutta tuntui, että sekin kaipasi lisää lämpöä ja laulavia lajitovereita. Metsätien varsilla ei ollut vielä myöhäisen kevään kukkaloistoa, ei edes kevätlinnunherne eivätkä orvokit olleet vielä nousseet maasta. Vuokot olivat yhä voimissaan ja sinivuokon rinnalle oli noussut toinen, aikainen sininen kukka, imikkä. Olin jo lähellä päämäärää. Kuulinko jo peukaloisen äänen? Kyllä, nyt kuului, mutta jostakin hyvin korkealta. Työnnyin syvemmälle ryteikköön ja jäin paikalleni kuulostelemaan ja katselemaan, toinen saapas kivenkolon vesipainanteessa. Yritinkö matkia peukaloisen ääntä, en oikein muista, mutta pian näin peukun kannon nokassa. Lintu lenteli kohta ympärilläni, pysähtyi välillä oksalle tai juurakon päälle, vaihtoi taas paikkaa, ja lauloi! Kuvasin ja nautin, enkä olisi millään halunnut lähteä peukaloisen metsästä. Eikä toinen saapaskaan halunnut millään lähteä vetisestä kolostaan!  

Vanha ryteikköinen metsä, josta saatat löytää peukaloisen!

Ennen peukaloista pyypariskunta ilahdutti metsätiellä.

Sinivuokko viihtyy vanhan metsän varjoissa.

Alhaalla niityllä metsän varjossa oli vielä lunta.

Rentukka avaisi kukkansa pian, kun päivä lämpenisi.

Peippo jaksoi laulaa koleudesta huolimatta.

Imikkä on aikainen varjoisien lehtojen hieno kukka.

Kuulin läheltä myös punarinnan laulua, mutta sain hakea lintua melko pitkään. Viimein se löytyi avoimelle oksalle asettuneena.

Vanha metsä on vielä kohtalaisen hiljainen. Toukokuun alussa oli äänessä peippo, punarinta, peukaloinen ja rastaita.

Vanhan metsän kosteilla paikoilla kasvaa kevätlinnunsilmä.

Vanha metsä ympäröi suolampea, joka on telkkäparin kotina.

Yön jäljiltä olivat ojanpohjat vielä jäässä.

Peukaloiseen on saatu näköyhteys!

Peukaloinen 02

Peukaloinen 03

Peukaloinen 04

Peukaloinen 05

Peukaloinen 06

Peukaloinen 07

Peukaloinen 08

On aika hyvästellä peukaloisen metsä.

Tarinan päätähti, pirteä peukaloinen, tuli vielä kiittämään käynnistä.

Kuovi tuli luokkaan

”Kansakunta kaipaa teryleeniä” oli Oulunkylän Pop & Jazz -musiikkiopiston opettajan Urpo Sorvalin esittämä suosittu laulu 1970-luvulla. Teryleenikangasta ei moni enää muista, mutta useimmat muistavat viime talven, pitkän, liki vanhanajan talven, jolloin pysyvä lumi tuli Uudellamaalla jo marraskuun lopussa. Niinpä ei ihme, jos kansakunta kaipaa nyt lämpöä, luonnon heräämistä, värejä, liikettä ja ääniä. Onneksi lämpöä on viimein saatukin. Miten voin muistaa, milloin pysyvä lumi tuli viime talvena? En muistaisikaan, ellen laittaisi asioita ylös, kaikenlaisia asioita, myös säätietoja. Sen tavan opin aikoinaan, kun työpaikkani sijaitsi Hyvinkään keskustassa asuin- ja toimistotalo Hyvinlinnassa. Tapasin rakennuksen pihalla lähes päivittäin talon eleettömän miesasukkaan, jonka ainoat vuorosanat koskivat säätä. Hän kertoi aina, millainen sää tulee tänään olemaan, millainen se oli ollut eilen tai pari päivää sitten – ja siinä kaikki. Mutta eräänä päivänä en enää saanutkaan kuulla ajankohtaisia säätietoja – talon minua vanhempi mies oli kuollut. Vuosia myöhemmin aloin itse pitää kirjaa niin sääoloista kuin kaikesta muustakin, ehkä osittain muistoksi ja kunnioituksesta hiljaista ja yksinäistä ystävääni kohtaan.

Lauantaina, viikko ennen vappua, päätin lähteä luontoreissulle tavallista aikaisemmin. Syynä aikaiseen lähtöön oli sekin, kun yökylään tulisi iltapäivällä tyttäremme Theo-poika, nuorin lastenlapsistamme. Jos mielii jotakin ulkona nähdä, ei siihen pari tuntia riitä ollenkaan. Perusaikayksikkö luontoihmisellä on havaintojen teossa yksi foogeli, joka tarkoittaa kolmea tuntia. Siinä ajassa jo jotakin ehtii, mutta usein tulee vietettyä hanhien ja pörriäisten joukossa 2 foogelia. Sanottakoon selvyydeksi, että foogeli on ihan oma keksintöni, toistaiseksi sitä ei oppikirjat eikä google tunne. Aamulla valo oli upean lämmin, tuulta ei olut juuri ollenkaan, mutta yön jälkeen oli aika vilpoista. Tsekkasin ensin vakiopaikkani, hiekkatien halkomaan laajahkon peltoalueen, jonka reunalla kiemurtelee Kytäjoki. Nyt oli alueella kohtalaisen hiljaista, vain tuulihaukka lennähti kauempaa ohitseni. Kun hiljaisuus jatkui, päätin lähteä Kytäjärven rannalle. Paikan vaihdos kannatti, järvellä oli elämää ihan kohtuullisesti. Kolme kuikkaa piti ääntä keskellä järveä, isokoskelot lennähtivät lähelle, järven viimeisen jäälautan reunaan ja kauempana uiskenteli useita tukkasotkia. Pajusirkkuja tirskutteli eri puolilla rantapajukoissa ja pikkuvarpunen haki ahkerasti pehmikettä pesäpönttöönsä. Kevätkausi oli järvellä avattu! 

Uudessa elämäntilanteessani olen sijaisopettajana yläkoulussa. Ysiluokka on saanut tehtäväkseen täyttää fysiikan monistetta. Tunti on päivän ensimmäinen. Oppilaat ovat yllättävän hiljaisia, ehkä arastelevat sijaisopettajaansa. Vai onko se sittenkin toisin päin, luokka täynnä nuorta voimaa? Monisteiden täytön ohessa yritän herätellä oppilaita kysymyksellä: ”Miksi kevätjäille on turvallisempaa mennä suksilla kuin kengillä?” Yllätyn, kun eräs poika antaa heti täysin oikean vastauksen, jonka mukaan sukset jakavat ihmisen massan jäällä niin, että paine jäähän on pienempi kuin ilman suksia. Kympin tulkinta fysiikan paineen kaavasta p = F/A! Halusin vielä jatkaa teemaa ja kysyn: ”Tiedättekö, mistä ennen muinoin tiedettiin, ettei jää enää keväällä kanna?”  Oppilaat olivat aivan hiljaa, yhtään kättä ei noussut. Kerron, että ennen sanottiin: ”Älä mene järven jäälle, kun kuulet kuovin huudon”. Näin suurta viisautta on rikos olla jakamatta, eikö vain? Koulupäivän jälkeen pohdin, tuntevatko nykynuoret kuovia ja sen ääntä ollenkaan? Pohdin myös hässäkkää, jos hiihtäjän alla jää sittenkin pettää? Mikä urakka tulla vedestä jään päälle suksien ja sauvojen kanssa! Se ei kuitenkaan ollut enää sijaisopettajan ongelma. Hyvää Vappua kaikille blogini parissa!

Tundrahanhet laiduntavat päätien tuntumassa aikaisen aamun lämpimässä valossa.

Aikaisin aamulla näkee tällaistakin: valkean ja ruskean jäniksen pari! Todennäköisesti metsäjänis (vas.), jolla karvanvaihto vielä kesken ja rusakko (oik.).

Mitä metsäkauris luuhaa kuusen ympärillä? Taitaa napsia suuhunsa kuusen kärkioksia.

Peltoaukealla on aamulla hiljaista. Joki nostattaa vesihöyryä ympäristöön.

Kurkipari oli levännyt yön sänkipellolla. Niiden liikkeet olivat verkkaisia ja pelottomia.

Päivän edettyä vähän pidemmälle alkoi etelästä saapua suuria kurkilauttoja. Huhtikuun puoliväli oli Uudellamaalla kurkien vilkkainta muuttoaikaa.

Aurinkoisilla paikoilla oli jo runsaasti kukkivia leskenlehtiä ja niillä usein nokkosperhonen.

Metsän siimeksessä kukki sinivuokko jo runsaana.

Kaunis mutta myrkyllinen näsiä oli myös aloittanut kukintansa.

Laulujoutsenia lenteli peltoaukean ja joen tuntumassa. Nuoret joutsenet saattoivat viipyä alueella pitkäänkin.

Laulujoutsenet ilmoittavat äänillään lähestyvästä ihmisestä, mutteivät pidä kiirettä siirtyä vähän etäämmälle.

Kurkia saapuu peltoaukealle ruokailemaan yhä vain jatkaakseen taas matkaa pohjoisemmaksi.

Kun päivä vähän lämpenee ja tuuli nousee, saapuu alueelle haukkoja. Ruskosuohaukkanaaras kurvaili hyvin lähelle, kunnes huomasi kuusen alla pilottelevan ihmisen.

Valkovuokkojakin alkoi nousta paljaasta maasta. V:n -23 ensimmäiset valkovuokot kuvasin Vantaanjoen penkereeltä 16.4.

Lauantain 22.4. luontolenkkini jatkui Kytäjärvelle. Järvi oli jo lähes täysin jäästä vapautunut.

Kytäjärvellä oli ohutta jäätä enää vain etelärannalla, jota varjosti Lumikallio ja sen kuusikko vähän kauempana.

Päivien lämmettyä alkoi paju pian kukkia.

Rantakivillä tirskutti tuttu pitkäpyrstö. Västäräkki oli saapunut valitsemaan sopivaa pesäpaikkaa.

Kytäjärven eteläreunalla on jo runsaasti pysyvää, uutta rakennuskantaa. Muualla järven rantamat ovat melko ennallaan.

Kuikat Kytäjärvellä. Ne tuskin pesivät täällä, mutta välitankkauspaikaksi matkalla eteenpäin järvi soveltuu hyvin.

Kuikka lähdössä lentoon. Se tarvitsee pitkän kiitoradan päästäkseen ilmaan.

Pajusirkku (kuvassa koiras) on aikainen muuttaja. Kytäjärven rannoilla sen laulua kuului useista paikoista.

Padon lähellä on pesäpönttö. Nyt sitä isännöi pikkuvarpunen, joka menestyy ja lisääntyy upeasti ainakin Uudellamaalla.

Järven pohjoisrannalla uiskenteli iso parvi tukkasotkia. Ennätin saada kuvatuksi vain yhden viivyttelevän koirastukkasotkan.

Isokoskelopari on juuri laskeutumassa.

Isokoskelot ja telkät ovat Kytäjärven ja läheisen Suolijärven vakioasukkeja. Ne tulevat paikalle vesilinnuista ensimmäisten joukossa. Naarasisokoskelo vasemmalla, koiras oikealla.

Kuovia ja kuoviparvia en saanut tänä vuonna kuvatuksi. Kuovi on yllättävän hieno ilmestys. Tämän kuovikuvan otin v. 2021, kun kevät oli jo paljon pidemmällä.

Kevättalvi 2023

Vuosi on jo pitkällä eikä mies ole vielä tehnyt elettäkään uuden blogikirjoituksen suhteen. Mikäs nyt, alkaako ikä jo painaa, ehtyykö luomisvoima? No, niinkin voi jossakin määrin sanoa. Tai sitten on niin, että kun tulee ikää, nousee myös riman korkeus – kaikessa tekemisessä. Ehkä ei sittenkään. Alkanut vuosi ja edellisen vuoden loppupuoli on ollut kohdallani vain aika erikoinen, työntäyteinen, mutta kerron siitä enemmän lopuksi. Toisaalta, nuorempana näytti juttua ja blogeja syntyvän paljon helpommin kuin myöhemmin, niitä syntyi jopa päivätyön ohessa ja parikin tarinaa viikossa. Yritän taas tavoitella sitä tekemisen helppoutta, kun ennen työpäivää piskuisessa toimistossamme tein usein ensin valmiiksi blogin ja vasta sitten tartuin päivän töihin! 

Onko vuosi 2023 ja sen kevättalvi ollut jotenkin erikoinen, lumisempi ja kylmempi kuin aikaisemmat? Kurkataan vähän tilastoja – tai oikeammin, kurkkaan omia vuosien takaisia kevätkuvia ja pitämääni päiväkirjaa. Paljastuu, että edelliset viisi vuotta ovat kaikki olleet melko samanlaisia sään ja lumipeitteen suhteen kuin tämä kevättalvi. Poikkeuksen tekee koronakevät 2020. Silloin talvi ja kevättalvi olivat vähälumisia, ja sinivuokot nousivat etelä-Suomessa maasta jo maaliskuun puolivälissä. No, kohtalaisen lyhyt takatalvi runsaine lumisateineen yllätti myös sinä vuonna, huhtikuussa. Nyt maaliskuun lopulla 2023 varmasti jo haikaillaan lämpimien perään – ja sitä tekevät myös monet maahamme jo tulleet muuttolinnut. 

Aika ajoin olen käynyt katsastamassa talvehtivien ja tänne aikaisin tulleiden lintujen tilanteen, mutta melko hiljaista on ollut aina maaliskuun puoliväliin asti. Talvehtivia lintuja on näkynyt vähän, mutta laulujoutsenia alkoi ilmaantua maaliskuun alussa, ja ensimmäisen kiurun kuvasin Hyvinkää taivaalta 19.3. Töyhtöhyyppiäkin alkoi saapua kotipelloilleen pienissä parvissa maaliskuun puolivälissä. Tulihan sieltä myös kottaraiset ja hanhiparvet! Lauantai 25.3. oli pilvinen, lämpöä vain parisen astetta. Päätin lähteä muutaman tunnin rundille lähinnä kait vain ulkoilemaan. Tuuli oli ankara, jouduin laskemaan lippikseni korvaläpätkin alas. Nyt en luovuta, koukkaan vielä tutun Kytäjoen halkoman peltoaukean, josko siellä olisi jotakin. Ja olihan siellä. Jokin vähän erikoisempi, vaaleiden pikkulintujen parvi lennähteli pellon yllä välillä laskeutuen alas ja taas ponnahtaen lyhyeen kaarteluun. Siinä ne lensivät, pulmuset, joita en ollut tavannut moneen vuoteen! Eivät tienneet pulmuset, että saman päivän iltana peltoaukea peittyisi paksuun lumikerrokseen – muuttomatkalle tuli hetkeksi täysi pysähdys. Takatalven lumipeite kasvoi kymmenillä senteillä seuraavien päivien tuiskuissa.

Kirjoittajan päiväohjelma on saanut merkillisen käänteen. Jokin sai miehen hakemaan Hyvinkään kaupungille töihin, vanhoilla päivillään. Laitoin jo lokakuussa hakemuksen rekryyn tavoitteena tehdä opettajan sijaisuuksia kaupungin peruskouluissa. En kertonut vaimollenikaan hakemuksesta mitään, kunnes sain kutsun kaupungintalolle haastatteluun. Läpi meni, ja haastattelun jälkeisenä maanantaina huomasin olevani aamulla klo 8 Aseman koulussa luokan 6 A edessä jonkinlainen sijaisen päiväohjelma kädessäni. Siitä päivästä selvittiin, niin kuin on selvitty jo 40 muustakin koulupäivästä jo 10:ssä kaupungin peruskoulussa eri luokka-asteilla. Upeaa on ollut se, miten hienosti oppilaat sijaisensa hyväksyvät, ja miten voi hetkessä syntyä luottamuksellinen suhde. Kerran tein samalla luokalla useamman päivän sijaisuuden. Ensimmäisenä päivänä eräs tyttö kysyi ” Milloin Anu tulee takaisin?” En osannut sanoa, mutta parin päivän kuluttua joku toinen oppilas kysyi ”Olethan sä meillä vielä huomennakin?”. Muistan sen ja paljon muutakin, kun joskus tämän pestin lopetan. Aikoinaan itseltäni jäi suorittamatta auskultointi, kun olin jo matematiikan ylimääräisen lehtorin vakanssilla kolmena lukuvuonna. Päätin, että voisin hoitaa auskultoinnin v. 2023. Auskultointiani eivät arvioi nyt normaalikoulun kokeneet opettajat, vaan sen tekevät oppilaat, joille olen opettanut murtolukuja, mittakaavaa, palmusunnuntain merkitystä, musiikin kolmisointuja tai lintulaudan lintulajeja sekä niiden ääniä.  

Aikainen helmikuun aamu v. 2023.

Lähimetsissä ja pelloilla oli talvehtivia lintuja melko vähän. Löytyi sentään palokärki ja valkoselkätikka.

Pajunkissat havahduttavat kevään tuloon. Vielä on matkaa pajun kukkimiseen.

Sitkeä isolepinkäinen vahtii mahdollista saalista pellonreunalla. Se pärjää huononkin talven omilla saaliskätköillään.

Keltasirkut löytävät siemeniä pelloilta ja teiden varsilta.

Kesykyyhkyt kevätpuuhissaan hevostallin ikkunasyvennyksessä.

Laulujoutsenten tulon kuulee kauas. Ne ovat usein muuttolinnuista ensimmäisiä.

Lisää joutsenia!

Ehei, tälle pellolle ei suvaita ylimääräisiä!

Lähdetkös siitä, tunkeilija!

Yksinäinen kiuru Hyvinkään taivaalla 19.3.

Töyhtöhyypät tulevat pian kiurujen jälkeen.

Hyypät ovat jo asettuneet kotipellolleen.

Joutsenten, monien hanhien ja sorsien levähdyspaikka tulvivan joen äärellä.

Tundra- ja metsähanhia saapuu suurina lauttoina.

Kanadanhanhet.

Hyvinkään Kytäjällä on täpläkauriiden vahva populaatio.

Täpläkauriiden joukossa oli kaksi täysin valkoista yksilöä.

Varis häätää pois hiirihaukkaa. Oliko haukka jo muuttaja vai yksi harvoista alueella talvehtineista?

Pieni, runsaan 20 yksilön pulmusparvi ilahdutti koleana, tuulisena lauantaina.

Pulmusparvi nousee pellolta herkästi lentoon, mutta laskeutuu taas pian samoille sijoilleen.

Pulmusista koiraalla on puvussaan enemmän valkoista ja siivenkärjet ovat täysin mustat.

Pulmuset eivätkä joutsenet olleet ainoita valkeita lintuja. Sinisorsien joukossa lenteli täysin valkoinen sorsa!

Blogikirjoittaja toivottaa kaikille seuraajilleen Iloista Pääsiäistä!

Kuka oli Karl Hård af Segerstad?

Blogikirjoittaja taitaa olla onnekas suurten ikäluokkien kasvatti, kun jalkansa vielä nousee niin, että pitkätkin kävelymatkat ovat yhä mahdollisia. Ja liikuttava on, muuten perii hukka. Kumpi on mieluisampi ympäristö: metsäluonto vai kaupunki? Ei niitä voi verrata, molemmat käyvät hyvin, mutta nyt alkoi olla taas kaupungin vuoro. Se kaupunki tarkoittaa useimmiten synnyinkaupunkiani Helsinkiä, tuttua ympäristöä. Tähän uusimpaan Helsingin kävelyyni sain kimmokkeen, kun olin saattamassa vaimoani HUSin Meilahden silmäklinikalle tarkempiin tutkimuksiin. Muistin, että lähellä, uuden lastensairaalan vieressä on punatiilinen rakennuskolossi, Topelius-koulu. Muistin myös, että sen oli suunnitellut Karl Hård af Segerstad. Vaimollani tuli tutkimuksissa tauko, ja silloin lähdin omalle rundilleni – kävin katselemassa ja kuvaamassa Stenbäckin kadun Topelius-koulua! Vanha alkoi innostua, ja seuraavan viikon suunnitelma oli selvä. Silloin olisi Hård af Segerstadin monien muiden rakennusten vuoro eri puolilla kantakaupunkia. Niitä oli juuri sopiva määrä, sopivien kävelyetäisyyksien päässä toisistaan. Siispä matkaan! Saisinko vielä retkeni bonuksena nähdä syksyn väreihin pukeutuneen Helsingin? 

Kuka oli Karl Adam Nils Gabriel Hård af Segerstad? Hänen perheensä muutti Ruotsista Suomeen 1870-luvun alussa. Karl syntyi Helsingissä v. 1873. Hän kävi koulunsa Helsingin Nya svenska läroverketissä ja opiskeli vuosina 1891–1895 arkkitehdiksi Suomen polyteknillisessä opistossa Helsingissä. Vuonna 1896 Hård af Segerstad perusti arkkitehtitoimiston yhdessä kurssitoverinsa Bertel Jungin kanssa. Parin vuoden kuluttua hän toimi yksin ja saatuaan huomattavan yksityisen työtarjouksen Viipurista, hän muutti Viipuriin. Vuonna 1907 Helsinkiin perustettiin kaupunginarkkitehdin virka. Siihen valittiin Hård af Segerstad, jossa virassa hän toimi aina vuoteen 1921 asti. Tältä ajalta on syntynyt monia tunnettuja julkisia rakennuksia kuten Cygnaeuksen koulu Ratakadulla (1911), Kallion kirjasto (1912) ja Hakaniemen kauppahalli (1913). Monissa töissään hänellä oli apunaan yhtiökumppaninsa Bertel Jung, ja myöhemmin arkkitehdit Runar Eklund ja Einar Flinckenberg, jotka olivat hänen alaisiaan kaupungin organisaatiossa. 

Vaikka Hård af Segerstad teki monet suunnittelutyönsä kansallisromanttisen hypetyksen aikana, ei hänen tyyliään kuitenkaan luonnehdita kansallisromanttiseksi tai jugendtyyliksi. Hän oli kuitenkin ensimmäisiä arkkitehtejä, jotka ottivat käyttöön juuri jugendiin liitettyjä materiaaleja kuten vuolukiven! Hänen luomustaan, vuolukivellä verhoiltua Nylands Nationin rakennusta ”Natsaa” pidetäänkin mitä parhaimpana jugendtyylin edustajana. 1910-luvun alusta lähtien hän luopui kiviverhoilusta ja valitsi julkisivuihin rappaamattomat tiiliseinät. Lähteet kertovat, että Hård af Segerstad oli tarkka rahankäyttäjä, hän myös halusi käyttää laadukkaita ja kestäviä materiaaleja kuten tiiltä kattojen pintamateriaalina. Henkilönä hänen todetaan olleen vaatimaton ja jopa syrjäänvetäytyvä, mutta samalla annetaan arvoa hänen tekniselle asiantuntemukselleen ja osaamiselleen. Hård af Segerstad mainitaan Arkkitehti-lehdessä vain harvoin, mutta viimeisellä kerralla v. 1931 Bertel Jung kuvailee muistokirjoituksessa entistä kurssitoveriaan ammattimieheksi, jonka epäitsekästä työtä Helsingin hyväksi ei ole osattu riittävästi arvostaa. 

Blogikirjoittaja on nyt yli puolen päivän kävelykierroksensa tehnyt. Istun kotona tietokoneeni ääressä matkasta jo toipuneena; päivä alkaa vähitellen kääntyä iltaan. Teen kuviini sävykorjauksia, perspektiiviäkin paikoin korjaan, rajaan kuvia ja palautan samalla mieleeni retken vaiheita. Kaikki karttaan etukäteen merkitsemäni rastit löytyivät ongelmitta. Kun astuin ulos Kampin terminaalista ja otin suunnaksi Punavuoren, oli aurinko vasta noussut. Snellmanin koulu oli ensimmäinen kohteeni ja lenkkini jatkui Ratakadun, Johanneksen kirkon ja Kasarmitorin kautta Kruununhakaan ja sieltä Kallion Karhupuistoon. Kotona vaimoni arveli, että olin löytänyt paitsi rakennuskohteita myös juttukavereita muista ulkoilijoista. Ei tällä kerralla, muutamat sanat vaihdoin vain bussinkuljettajan kanssa, joka raisulla mutta taidokkaalla suorituksellaan alitti vuoron tavoiteajan Helsinkiin! Pääkaupunki oli tiistaina kylmä ja tuulinen, kaikkialla rakennettiin, turistejakin näkyi vain muutamia, eikä ruskakaan ollut vielä kunnolla noussut pääkaupungin puihin. Mutta hyvä lukijani, ei tämä tähän jää, Helsingin kantakaupunki on täynnä rakennustaidetta, jollaista ei enää nähdä nousevan Kalasatamaan tai Jätkäsaareen – tuskin muuallekaan.  

Kort svensk sammanfattning. Vem var Karl Adam Nils Gabriel Hård af Segerstad? Han var en finsk arkitekt (1873–1931) som förblev relativt okänd för allmänheten. Det speciella är att många av de offentliga byggnader han ritade i början av 1900-talet omedelbart blev mycket populära; och det är de än idag. Hård af Segerstads familj flyttade från Sverige till Finland på 1870-talet. Karls modersmål var alltså svenska men han förstod lite finska. Jag startade min blogg på mitt modersmål finska, men jag kommer att avsluta den på svenska, till Hård af Segerstads ära. Jag tycker att bilderna på min blogg kan dock förstås och tolkas på alla språk.

PS. Jutun kuvat ovat kirjoittajan ottamia retkeltä 20.9.-22, yksi kuva on vuodelta 2016. Kirjoituksessa on tärkeimpänä lähteenä käytetty Jyri Viljan kirjaa ”Kallion kirjasto ja kaupunginarkkitehti Karl Hård af Segerstad”. Tästä teoksesta on myös arkkitehdin yksi julkisivupiirros.  

Ekbergin kahvila Bulevardilla oli juuri avautunut, mutta vielä ei ollut kahvin aika.

Kiinteistöosakeyhtiö Falken, Bulevardi 30 (Karl Hård af Segerstad, valm.v. 1898)

Arkkitehti Karl Hård af Segerstad (1873 Hki – 1931 Hki)

Matkalla eteenpäin. Sinebrychoffin puiston rakennuksia.

Punavuoren kallioilta näkee kauas merelle. Helsingin telakan nostureita Hietalahdella.

Snellmanin kansakoulu, Punavuorenkatu 6–10 (Karl Hård af Segerstad ja Runar Eklund, 1921)

Kouluunko kiire, vai pois suojatieltä?

Vanha poliisiasema, Ratakatu 10 (Karl Hård af Segerstad, 1909)

Cygnaeuksen koulu etelän suunnalta, Ratakatu 8 (Karl Hård af Segerstad, avustajina Runar Eklund ja Einar Flinkenberg, 1911)

Cygnaeuksen koulun yksityiskohta

Kihlmanin talo, Korkeavuorenkatu 19 (Karl Hård af Segerstad ja Bertel Jung, 1898)

Johanneksen kirkko ja kirkkopuisto olivat näyttämöinä, kun Vesa-Matti Loiri siunattiin viimeiselle matkalleen 20.9.2022.

Nylands Nation, Kasarmikatu 40 (Karl Hård af Segerstad, 1901)

Nylands Nationin rakennus, ”Natsa” on koristeltu monin eri aihein, jotka olivat tyypillisiä 1900-luvun alun jugendtyylille. Hård af Segerstad toi julkisivukoristeiksi myös muinaisskandinaavista symboliikkaa.

Nylands Nation, Helsingin yliopiston vanhin osakunta.

Syksyn lehtiä Kruununhaassa.

Svenska Litteratursällskapet, Ritarikatu 5. Entinen Laurellska skolan (Karl Hård af Segerstad, 1925–27)

Svenska Litteratursällskapet -talon seinälaatta

Päiväkotilapsia ja -ohjaajia Kruununhaassa.

As Oy Helios, Rauhankatu 13 (Karl Hård af Segerstad ja Bertel Jung, 1898)

As Oy Helioksen seinälaatta.

Matka jatkuu Snellmanin katua eteenpäin Siltavuorenpenkereelle.

Kuvan alareunassa Hakaniemen kauppahallin väistötilat, ns. Lasihalli (tumma rakennus) ja punatiillinen matala kauppahalli, jota peruskorjattiin vielä syyskuussa 2022.

Kyyhkykin on tullut kurkkaamaan, mitä sinne torille oikein kuuluu.

Näkymä Pitkältäsillalta Oopperatalolle päin.

Hakaniemen vanha kauppahalli (pääsuunnittelija Einar Flinckenberg ja Karl Hård af Segerstad, 1913)

Kalliossa, ylhäällä Porthaninkadun varrella, Porthaninkatu 12, on vaikuttava ja tyylikäs Kallion kirjasto (Karl Hård af Segerstad ja apulaisena Runar Eklund, 1912).  

Kallion kirjasto sekä vasemmassa reunassa Viidennen linjan rakennuksia. Taustalla Kallion kirkko.

Kallion kirjaston ovi ei avautunut 20.9.2022 toisen kerroksen remontin takia. Blogikirjoittaja ei ollut ainoa, jota asia harmitti.

Kallion kirjasto etelän suunnalta.

Käynnilläni Helsingin kaupungin Talvipuutarhassa v. 2016 talvella kuvasin sattumalta myös vähän kaupunginpuutarhurin asuntoa (tiilikattoinen rakennus).

Karl Hård af Segerstadin piirros Talvipuutarhan puutarhurin rakennukseksi (piirros Jyri Viljan kirjasta ”Kallion kirjasto ja kaupunginarkkitehti Karl Hård af Segerstad)

Hakaniemen rannan ja Siltavuorenrannan puut alkavat saada lehvästöön syksyn värejä.

Sateet tulivat Särkisalossa

Paikka nimeltä Kota mainitaan yhtenä Särkisalon kylänä. Ja näetkö, tästä lähtee Kotantie, sinne siis! Loppukesän retkemme jännin vaihe oli alkamassa Särkisalontieltä erkanevalla hiekkatiellä. Veisikö tämä tie taloille, joissa oli asunut vaimoni isän sukua, ehkä isäkin – varmuudella ainakin vaimoni serkku. Hänen luona olimme käyneetkin, mutta se oli tapahtunut jo 80-luvulla, yli 40 vuotta sitten. Itse muistin paikasta vain korkean saarnipuun, mutta sillä muistikuvalla ei taideta löytää perille? Ajelimme hiekkatietä hiljakseen eteenpäin, ja mitä kummaa … jokin ympäristössä alkoi vaikuttaa tutulta, kalliot, suuret lehtipuut. Pysäytimme auton eräälle talolle vievän nurmikkotien päähän ja lähdimme kävelemään kohti edessä näkyviä hyvin vanhoja puurakennuksia. Vaimoni vähän arkaili, mutta pian hän alkoi tunnistaa paikkoja. Olimme tulleet oikeaan osoitteeseen!

Salon kaupunkiin nykyisin kuuluva Särkisalo, yksi Saaristomeren entisistä itsenäisistä kunnista, oli elokuun lopun päivämatkamme kohde. Reissu oli tehtävä viimeistään nyt, ennen kuin lämpimät kesäpäivät olisivat vain muisto. Matkalla jo aisti syksyn – tienvarsia värittäviä kesäkukkia näkyi enää hyvin vähän. Maisema oli vähän alakuloinen alkumatkan auringonpaisteesta huolimatta. Olin kuitenkin iloinen, että matka tehtiin, ja vaimoni pääsi tunnelmoimaan isänpuolen sukunsa juurilla ja ”muistomerkeillä”. Särkisalo on tullut tunnetuksi kalkista ja kalkkikaivoksistaan, joista nostettiin kalkkikiveä vielä v. 2010. Vaimoni esivanhempia tai sukulaisia on käynyt töissä kaivoksilla, mutta alueella on toki ollut myös maataloutta, sinnekin on tarvittu työvoimaa. Kalkintuotannon perustaja Karl Teodor Forsström on ollut myös yksi paikallisista maatalouden kehittäjistä ja työantajista. Forsströmin kartanon palveluksessa oli mm. vaimoni isänisä Karl Ulrik Rosberg (1856–1923).

Särkisalon alueella on yli 110 saarta, mutta me reissaajat ehdimme käydä niistä vain muutamalla. Lossimatka Petun saarelle ja takaisin (sekä muutama alhaalla kaarteleva merikotka) olisi ollut hieno lisä retkelle, mutta juuri silloin tuli sade. Jouduimme muuttamaan suunnitelmia: Förbyn kylä, sen veneranta, kaivosalue ja Ulkoluodon sileät rantakalliot jäivät näkemättä. Merenrannan Cafe Vinssi oli myös kohteena, mutta kun saarilla ei juuri muita turisteja näkynyt, oli kahvila suljettu jo aikaisemmin päivällä.

Viritimme ravintola Tiirannassa nautitun pikku ateriamme jälkeen navigaattorin etsimään reittiä kotiin (varmuudeksi), vaikka kyllähän se paluumatka jo pitäisi osata. Niin kai, mutta miksi Perniön liikenneympyrästä käännyttiin ihan väärään suuntaan? Oikea suunta se oli, mutta kuljettajan suuntavaisto petti nyt pahan kerran. Märkiäkin olimme, ainakin vaimoni kengät olivat.

Toivottavasti sinä, hyvä lukijani, viihdyt blogini parissa ja navigoit itsellesi sopivan reitin Särkisalon kuvajoukossa. Hyvää matkaa, the Season is soon over!

Vuosikymmenten aikana tie Uudeltamaalta Turkuun on muuttunut paljon. Moottoritie kulkee useiden tunneleiden läpi, pisin niistä yli 2 km.

Elokuun lopun arkipäivänä liikenne Turun moottoritiellä oli melko hiljaista. 

Vielä pieni matka mantereella ennen merenrantaa ja monien saarien Särkisaloa.

Eri tapahtumien ja juhlien pitopaikka Meripirtti juuri ennen Särkisalon ensimmäistä siltaa.

Muistomerkki Meripirtin pihalla.

Sateisena loppukesän päivänä Meripirtin uimaranta on autio ja hiljainen. Lasten lelut odottavat hakijaa.

Vaimoni on löytänyt rannalta Särkisalon omaa kalkkikiveä.

Blogimies laiturilla.

Särkisalon rannoilla kasvaa monin paikoin rantavehnää (Leymus arenarius). Se voi kasvaa 50–150 cm korkeaksi.

Hyvässä kunnossa olevia maatilan rakennuksia Särkisalontien varrella.

K & O F 1886, kartanon ja tilan omistajat Karl ja Olivia Forsström.

Olivia Gustava (1847–1922) ja Karl Teodor Forsström (1850–1912). Karl Forsström pani alulle Särkisalon kalkkikivilouhinnan.

Kotan kylästä löytyy vielä kalkkitehtaan työntekijöille rakennettuja taloja. Vaimoni serkku asui taaimmaisessa talossa vielä 1980-luvun lopussa. Nykyään talossa asuu enää kesäasukkaita.

Pitkästä aikaa Kotan kylän pihamaalla, jossa sukulainen on asunut kymmeniä vuosia sitten. 

Vaimoni isän, Väinö Rosbergin saamaan lahja-Raamattuun kirjoitettu omistuskirjoitus: U.G ja S.G. = Uno ja Saima Gammal. Jälkimmäinen oli Karl Forsströmin pojan, Petter ”Kalkkipetteri” Forsströmin sisko.

Sade tuli sittenkin ajallaan. Matkalaiset joutuivat typistämään reittisuunnitelmaa.

Kyhmyjoutsenpari poikasineen etääntyy rannasta sadepisaroiden rikkoessa vedenpintaa.

Särkisalon Förbyn vanhemman kalkkikaivoksen kaivostorni.

Kalkkikiven louhinta alkoi Särkisalossa jo v. 1882 ja päättyi v. 2010.

Päivä selkenee Isoluodon venesatamassa.

Särkisalon tyylikäs v. 1760 valmistunut puinen pitkäkirkko. Kellotapuli valmistui v. 1762.

Vaimoni Särkisalon kirkon sankarivainajien muistomerkillä.

Sankarihaudassa lepää myös vaimoni isän kaksoisveli Toivo Rafael Rosberg, joka kaatui jatkosodan ensimmäisinä kuukausina.

Kirkkomaan tyylikäs kukkaistutus.

Päiväretkemme ruokapaikka ravintola Tiiranta Isoluodolla.

Onpas annoksella kokoa!

Sanomme pian hyvästit mukavalle päivän retkellemme Salon Särkisaloon.

Näkemiin Särkisalo!

Kesäretki

Herttoniemi, tai Länsi-Herttoniemi, kuinka vain, on Helsingin ensimmäisiä lähiöitä, jonka rakentuminen alkoi 1940-luvun lopulla. Alakoululaisesta aina opiskelujeni päättymiseen paikka oli kirjoittajalle kotiseutu – se oli vielä paljon enemmän. Kapeat kadut, vanhat 1950-luvun kerrostalot, koko Itäväylän ja Vanhankaupunginlahden välinen alue on käytävä aina silloin tällöin tsekkaamassa. Tein vaimoni kanssa pienen kesäretken nuoruuteni mestoihin, kurkkasimme samalla Kulosaaren viehättävän, pienellä Leposaarella sijaitsevan hautausmaan, jatkoimme Mustikkamaalle ja Isosisänsiltaa pitkin Kalasatamaan ihmettelemään uutta, uljasta Helsinkiä. Retki oli kirjoittajalle kohteiltaan lähes viime vuoden marraskuun uusinta. Jokainen käynti nuoruusmaisemiin on kuitenkin ainutlaatuinen. Kalasataman ruokapaikkakin oli ainutlaatuinen – pöytämme oli iltaruuhkan takia ulkona jalkakäytävällä, maisemat ja auringon peittämän nosturiauton vieressä! Who cares, meillä oli nälkä!

 Blogin kuvat on otettu 30.7.2022, lämpimänä heinäkuisena päivänä. 

Erätori Hiihtomäentien ja Kettutien välissä Herttoniemessä sateen jälkeen kesällä 2022. 

Erätori ja ostokeskus v. 1962. Niilo Tarvajärvi juontokeikalla Lions Clubin Pääsiäismuna-tapahtumassa (Valok. Niilo Kienanen, HKM).

Erätorin laidan rakennus Hiihtomäentie 38. Talossa toimi pitkään Elanto, jonka myymälöitä oli Hertsikassa enemmänkin. Kirjoittajallekin hyvin tutuksi tulleella bussipysäkillä istumassa urheilukaverimme Mika Vuorio (toinen vas.). Valok. Jalmari Aarnio 1968, HKM

Nykypäivän hertsikalaisia Kettutien bussipysäkillä. Oikealla osa Ahmatien koulurakennusta, joka valmistui v. 1952 (suunn. arkkitehti Jorma Järvi).

Herttoniemen tyypillinen katunäkymä: n. 4–7-kerroksisia rapattuja taloja vehreässä, kallioisessa maastossa. Kuvassa Portimopolun alkupäätä.

Blogimies vanhan Ahmatien kansakoulunsa aidan vieressä. Hyvää koulua kannatti käydä 5 luokkaa ennen opparia – kun kouluun astuminen tapahtui jo 5-vuotiaana.

Uusia rakennuksia Herttoniemen metroaseman vieressä. Itäväylän tuntumaan on noussut kauppakeskus Hertsi. Oikeassa reunassa näkyy kulma K-Supermarket Herttaa, jonka paikalla oli ennen yhden opettajan vetämä ns. supistettu kansakoulu. Puinen koulurakennus valmistui v. 1929; se purettiin vasta 1970-luvulla. 

Matka jatkui, pidempi paussi pidettiin idyllisellä Kulosaaren hautausmaalla Leposaaressa. Saarelle on haudattu enimmäkseen kulosaarelaisia, kirjoittajallekin tuttuja henkilöitä.

Leposaaren siunauskappelin on suunnitellut arkkitehti Armas Lindgren. Hän myös laati hautausmaalle suunnitelman. Lindgren on yksi Leposaareen haudatuista tunnetuista henkilöistä.

Leposaaren erittäin hyvin hoidettu hautausmaa. Kirjoittajalle paikka tuli tutuksi jo oppikouluvuosina, etenkin kunniakäynnillä sankarivainajien haudoille ylioppilasvuonna 1965.

Jalkaväenkenraali Paavo Juho Talvelan ja hänen vaimonsa hautapaasi.

Leposaaren hautausmaan kukkaistutus.

Meriharakat astelevat Leposaaren hautausmaan hiekkakäytävällä.

Vanhankaupunginlahtea Leposaaren itäpuolella.

Uusia asuinrakennuksia Vanhankaupunginlahden rannalla Leposaaresta pohjoiseen.

Sadepilviä Kalasataman yllä heinäkuun 30. päivän illalla.

Kalasatama ja sen uudet tornitalot. Keskimmäisellä Majakka-tornitalolla on korkeutta134 m.

Mustikkamaan ja Kalasataman välille v. 2016 valmistunut silta, Isoisänsilta. Silta heijasi kulkijoita oikein tuntuvasti, niin vaimoanikin.

Onkijoita Mustikkamaan rantakallioilla.

Metro etenee Kulosaarensillalla kohti Kalasatamaa.

Isoisänsilta on avannut hienot ulkoilumaastot Mustikkamaalle Kalasataman, Sörnäisten ja Vallilan asukkaille. 

Kesäilta on painanut auringon alas. Varjot pitenevät, on aika lähteä kotimatkalle.

Toiset vasta aloittavat rantabileitä Mustikkamaan venesatamassa.

Kesäkuun poluilta

Olisi niin helppo pyöräillä kanavarantaan, nauttia alkaneesta kesästä, aistia kaikki sen värit, äänet ja tuoksut, meren tuoksu. Muuta ei tarvittaisi. Mutta eihän se käy, kuivan maan kaupungissa se vaan ei käy. Jokaisella paikkakunnalla on kuitenkin puolensa, on omanlaisensa luonto – se on vain opittava tuntemaan ja hyväksymään. Kesäkuussa tutkin tarkkaan kaikki lähialueen polut ja tiet ja annoin pyörän rullata. Välillä tietenkin jalkauduin. Koin senkin, minkälaista on ajella rautatien huoltotiellä muutaman metrin päässä pääradasta, kun Intercity painaa täysillä ohitse. Hirveää meteliä. Tähän ei jäädä. Syvemmälle metsään ja kauas kyläteille – se oli oleva kesäkuun juoni luontoa harrastavalle blogikirjoittajalle. 

Kuvakertomus alkaa läheltä kotiamme Hyvinkäällä. Pyörätie vie etelän suuntaan, poikkean jo kilometrin jälkeen voimalinjan alla kulkevalle polulle, joka päättyy muutaman sadan metrin päässä vetiseen kohtaan. Hiekkatie, tai polku vain, nousee mäelle ja laskee taas notkelmaan. Linjan puusto on pidetty tarkoituksella matalana. Ei se ryteikkö ihan tyhjä elämästä ollut.  

Kesäkuu oli vasta alkanut, ja niin oli myös rastaan poikasen elämä. Se osasi jo lennähtää heinikosta ylös puun oksalle parempaan turvaan.

Teiden varsilla ei ole vielä loppukuun kukkaloistoa, mutta puiden ja kasvien tuoksut tuntuvat aamulla voimakkaina. 

Voimalinjan alla kulkeva hiekkainen huoltotie ja sen ympäristö voi olla kasveista sekä eläinlajeista yllättävän runsas. Kyykin näyttäytyy tiellä, jolla harvemmin liikutaan.

Alkukesän ensimmäisiä kotelostaan kuoriutuneita päiväperhosia: karttaperhonen, mansikkakirjosiipi ja mustatäplähiipijä.

Lehtokertun hyväntuulisen laverruksen oppii pian tuntemaan, mutta missä se lintu piileksii? Tällä kerralla lehtokerttu esiintyi ujostelematta.

Kesäkuun alussa kukintansa aloittava keltamaite (Lotus corniculatus) viihtyy voimalinjan kuivalla hiekkatiellä. Yksittäisessä kukassa on 5 terälehteä: 2 ylintä muodostavat purjeen, sivuilla on siivet ja alinna keskellä erottuu 2 terälehdestä muodostunut venho.

Kauempana, kuusen oksalla laulurastas piti aamuista konserttiaan. Linnun kupeissa ja rinnassa erottuu tyypilliset nuolenpääkuviot (jos oikein näköään pinnistää).

Metsäkurjenpolvikin (Geranium sylvaticum) jo kukassa! Kansankielessä kasvi tunnetaan juhannuskukkana, mutta kukinta on sittemmin aikaistunut huomattavasti.

Usmin suunnalta löytyy luottopolkuni, joka kumpuilevassa maastossa koukkaa vanhaan suojeltuun metsään. Vanha metsä ei ole iso, mutta se pitää sisällään myös suolammen. Istun lammen rannalla vahvalle puupenkille, laitan kameran viereeni ja kaivan repustani retkieväät. Harvoin täällä tapaa muita ihmisiä, ja metsän eläimiäkin vain aikaisin aamulla, kun on liikkeellä yksin.

Vaihdetaan polkua ja ilmansuuntaa. Nyt taajaman länsipuolelle, paljon vaihtelevampaan maastoon.

Kesäkuussa 2022 sää suosi ulkoilijaa, ainakin etelä-Suomessa. Ei pitkiä sadejaksoja, ei hellettä eikä rajuja tuulia.

Pääsin metsän suojassa yllättämään niityllä ruokailevan yksinäisen kauriin. Eläin ei kummemmin hätääntynyt, tiedä vaikka olisi blogimiehen tunnistanut.

Polku vie syvälle vanhaan, hämärään metsään. Hiljaista on, kun metsän monet pikkulinnut alkavat jo vaieta.

Retkieväät esille, työkalut syrjään! Huilihetki suolammen äärellä.

Raatteen (Menyanthes trifoliata) kukinta on juuri parhaimmillaan. Koko suolampea reunustaa raatteen valkeat kukinnot.

Raatteen kukkaterttu. Yksittäinen, suppilomainen kukka on tiheään ripsikarvainen.

Suolammen vastarannalla kasvoi runsaasti myös suokukkaa (Andromeda polifolia). Sinne ei ollut asiaa – raatikko (hankala kosteikko) kun esti lähestymisen metsän puolelta.

Useimmat vanhan metsän linnut olivat hiljaa pesintäpuuhissaan tai syöttivät jo poikasiaan. Vain käpytikka halusi tulla kuvattavaksi.

Metsätähti (Trientalis europaea) loistaa kirkkaina pisteinä vanhan metsän hämärässä. Kasvi leviää hyvin maarönsyistä, jotka voivat olla toista metriä pitkiä.

Metsäorvokki (Viola riviniana) ja suo-orvokki (Viola palustris) kuuluvat vanhan metsän vakiokasveihin.

Kuiville pölyisille kyläteille pääsee Hyvinkäällä monelta suunnalta. Vaikka teiden vieressä ei kulje pyörätietä, on autoliikenne hiljaista. Tänne ei myöskään kantaudu isompien teiden liikennemelu, saat olla yksin ajatustesi kanssa. Tai eihän täällä yksin olla. Nähtävää riittää. Piennarta koristaa monet kesäkuun kukat, joista yksi erikoisimmista on korkea pukinparta (Tragopogon pratensis). Se kukkii vain aamuisin ja sulkee kukkansa jo puoliltapäivin, ”Jack go to bed at noon”!

Kulttuurimaisemiin ja kyläteille! Sinne näytti pyöräni nyt tahtovan.

Samoissa, edellisen kuvan Ahdenkallion–Ridasjärven maisemissa sitä ollaan käyty ennenkin. Nuori perheeni päiväreissulla v. 1979.

Ridasjärventien ja päätien no. 25 risteyksessä tauolla v. 1979.

Ahdenkallion kartanon hevosia kylätien varrella. Kauempaa kuului kartanon kukon kiekuminen!

Kielo (Convallaria majalis) on kukkinut pitkään ja runsaana sille suotuisassa säässä. 

Kesäkivaa meille kaikille! Ohikulkijoille, roska-astian tyhjentäjälle …

Lämpiminä ja sateettomina kesäkuun päivinä auroraperhoset lentelevät edestakaisin tienpiennarta. Koiras, keltaista siivissään, on välillä ihan täpinöissään.

Lemmikin heleänsiniset kukat pilkottavat ojanpohjan muun kasvillisuuden joukosta, ja erottuvat toki. 

Talitiainen ei tarkkailusta hätäänny, nyt on poikaset ruokittavina.

Lähes metriseksi kasvavaa komeaa pukinpartaa (Tragopogon pratensis) ei voi olla huomaamatta tienpientareelta. Sitä on kuitenkin vaikea löytää enää iltapäivällä, kun kukinnot sulkeutuvat jo keskipäivällä!

Pysähdyn paikalle, jossa on joskus ollut laaja suo. Nyt aluetta halkoo tie no. 1430. Liikenne on kohtalaisen vilkasta. Muistona menneestä suosta on tien tuntumassa laaja tupasvilla-alue, ja suopursuja nousee monin paikoin. Jostakin kuuluu erikoinen ääni: ”Tik-kot tik-kot tik-kot …”. Nyt erotan linnun kelottuneen koivun latvasta. Linnulla on vartaloon nähden suhteettoman pitkä nokka ja lyhyet jalat, taivaanvuohihan siellä! Samaa ääntä lintu piti jo aikaisin keväällä, vaikka sen tunnetuin ääni muistuttaakin lampaan määkimistä. 

Laajasta suoalueesta muistuttaa yhä tupasvilla (Eriophorum vaginatum), joka on vallannut ison alueen.

Näyttävä ja huumaavan tuoksuinen suopursu (Rhododendron tomentosum) luetaan nykyisin alppiruusujen sukuun, kuten sen tieteellinen nimikin kertoo.

Kevään ensimmäisiä hopeatäpliä on pursuhopeatäplä. Ja rämeiltä suopursujen luota sen takuuvarmasti kesäkuussa löytääkin.

Suokuvista puuttui vielä jotakin. Puuttui kelopuu ja sen latvasta jokin lintu. Kaikki järjestyi, kun taivaanvuohi otti asian hoitaakseen. 

Ojakellukka (Geum rivale) viihtyy rämeen reunamilla ja ojanpenkassa.

Pieni ja nykyään jo harvalukuiseksi käynyt kissankäpälä (Antennaria dioica) on tehnyt rämeestä nousevaan kuivaan rinteeseen omat tuppaansa. Kaksikotisen kissankäpälän hedekukat muodostavat vaaleita mykeröitä, emikukat punertavia.

(Kiitos seurastasi! Kaikki kuvat olivat Hyvinkään alueelta, kesäkuulta 2022).

Toukokuinen metsä

Suomen toukokuu on pitkä kuukausi, silloin luonnossa tapahtuu paljon. Varjopaikassa missä vapun jälkeen löytyi vielä lunta, kasvaa kuun lopulla monia niittykasveja, ja keltavalkoinen aurorakoiras lentää vimmatusti naarasperhosen tuoksujen ajamana. Ajo oli päällä kirjoittajallakin, kun etsin kuvattavaa keväisessä metsässä. Osa siitä oli hyvin vanhaa metsää, sellaista jossa viihtyy niin sirittäjä, peukaloinen, puukiipijä, rautiainen kuin harvinainen pikkusieppokin. Tämän vuoden toukokuussa en tavannut upeaa pikkusieppoa. Tulinko paikalle muutaman päivän liian aikaisin vai myöhään, vai oliko syynä pikkusiepon kotimetsän reuna-alueen hakkuu? Koleudesta huolimatta monet linnut olivat kuun lopulla jo pitkällä pesimisessään; metsä myös jo aavistuksen hiljeni. Ei ollut sirittäjälläkään lauluhaluja enää toukokuun viimeisinä päivinä.

Toukokuun kuvat ovat jokseenkin aikajärjestyksessä, kaikki Hyvinkään alueelta, ja vuodelta 2022.

Maalis–huhtikuussa Uudenmaan pelloilla levänneet ja ruokailleet valtavat hanhijoukot siirtyvät vähitellen pohjoisemmaksi – alkaa pienempien muuttolintujen aika.

Talven jäljiltä hiljaisessa metsässä kuuluu jo linnunlaulua! Kuvan punarinta (Erithacus rubecula) ja peippo ovat saapuneet reviireilleen jo huhtikuussa.

Luonto alkaa vähitellen saada vihreän sävynsä.

Aukeilla paikoilla valkovuokon kanssa kukkii keltainen pikkukäenrieska (Gagea minima).

Kirjosieppo (Ficedula hypoleuca) saapuu reviirilleen usein jo vapun aikaan. Koiraan puvun selkäpuolen väri vaihtelee mustasta tummanruskeaan. 

Vähitellen koivutkin alkavat vihertää, kun silmuihin nousee hiirenkorvia.

Koivutyttöperhonen (Archiearis partheanis) viihtyy koivujen lähettyvillä ja lentää usein jo huhtikuussa.

Sinivuokkojen (Hepatica nobilis) joukosta löytyi erikoiset lilanväriset kukinnot.

Mustarastaalla (Turdus merula) helpottuu ravinnonsaanti, kun routa väistyy ja maahan tulee elämää.

Keltasirkku (Emberiza citrinella) on sinnitellyt pitkän talven – toukokuu on sillekin täynnä lupauksia.

Näsiän (Daphne mezereum) alastomat, runsaina kukkivat varret erottuvat hyvin värittömästä ympäristöstään.

Aikuisena talvehtinut suruvaippa (Nymphalis antiopa) on joutunut luopumaan osasta siipiä.

Kevätlinnunherne (Lathyrus vernus) viihtyy lehtomaisissa kangasmetsissä. Hyvinkään länsipuolen metsissä se on melko harvinainen.

Kun pienen ja hyvin yleisen kangasperhosen (Callophrys rubi) oppii näkemään, sitä onkin kaikkialla metsässä. Perhosen siivet ovat yläpuolelta ruskeat.

Tiltaltti (Phylloscopus collybita) ja hyvin samannäköinen pajulintu piristävät toukokuista metsää lauluillaan.

Kevään ensimmäinen haarapääsky (Hirundo rustica) näyttäytyi blogikirjoittajalle 9.5.

Oikea metsäkurre tuli ihmettelemään metsässä vaeltelijaa.

Hyvinkään Usmin laajalla ja kallioisella alueella voi nähdä metsäpuronkin.

Metsäpuro laskee suolampeen, jonka ympärillä jo koivutkin alkavat vihertää.

Sammakoiden lokoisaa oleilua suolammen rauhassa.

Suolampea ympäröi vanha metsä, joka on luonnonsuojelualueena suurelta osin säilynyt vielä ennallaan.

Vanhan metsikön kosteassa maassa kasvaa mattoina kevätlinnunsilmä (Chrysosplenium alternifolium). 

Vanhan metsän yksi kiehtovimpia ja aikaisia kukkijoita on lehtoimikkä (Pulmonaria obscura). Se häviää helposti samanaikaisesti kukkivien sinivuokkojen joukkoon.

Sirittäjä (Phylloscopus sibilatrix) viihtyy vanhassa, suurten kuusten vartioimassa metsässä. Kun kuvasin sirittäjää, vierelläni lenteli kiihkeästi vanhan metsän toinen vakioasukki, peukaloinen.

Maasta ponnahti yllättäen puun oksalle salaperäinen ja piilotteleva rautiainen (Prunella modularis). Sain vain muutaman hätäisen kuvan, tietenkin vastavaloon.

Käenkaali (Oxalis acetosella) kukki vuoden 2022 keväällä myöhemmin kuin aikaisempina vuosina. Pian vanhan metsän aluskasvillisuus täyttyy käenkaalin kukinnoista.

Toukokuun lopun eräänä päivänä vanha metsä oli hiljainen enkä nähnyt yhtään siivekästä. Kunnes etäällä vilahti valkoista – puukiipijä (Certhia familiaris) lennähteli puusta toiselle. Aina puun puolivälistä seuraavan puun tyveen, ja taas ylöspäin puunrunkoa kiertäen.

Toukokuun puolivälissä metsä jo selvästi vihertää – koivuun tulee lehti.

Metsäpolun kuusella voi tavata kevään ensimmäisen sinisiiven – paatsamasinisiiven (Celastrina argiolus), joka on äänestetty Suomen kansallisperhoseksi. Kuvan sinisiipi on koiras.

Metsäpolun kuivalla ja lämpimällä reunalla lämmitteli kyy. Hetken toisiamme katselimme, kunnes kyy sai tuijottelusta tarpeekseen.

Tuomi on viimein kukassa, mutta v. 2022 vasta toukokuun loppupuolella.

Lehtotyyppisessä metsässä on linnunlaulua ja hyörinää toukokuun lopulla. Ensimmäiset muuttolinnut jo ruokkivat poikasiaan.

Lehtokerttu (Sylvia borin) on yksi viimeisistä kevätmuuttajista. Sen iloista laulua voi verrata puron solinaan. 

Viimeistään kesäkuun loppupuolella metsä alkaa laulajista hiljentyä. Peippo (Fringilla coelebs) tekee tässä poikkeuksen, ja niin myös tiltaltti, joka saattaa laulaa vielä myöhään syksyllä.

Nyt tuli metsän jänikselle kiire! Piti vielä ehtiä mukaan blogiin, koska toukokuun blogi pitää julkaista toukokuussa!