Huhtikuun luontoa 2022

Vuoden 2022 huhtikuu alkoi hyvin talvisena – kuun ensimmäisen päivän aamuna oli Uudenmaan pohjoisosissa pakkasta 8 astetta. Kylmää siis, mutta lohtua toi kirkkaalta taivalta paistava aurinko. Pian sää lämpeni, mutta kohta taas kylmeni. Huhtikuu ei oikein tiennyt miten päin olisi ollut. Luonto kuitenkin alkoi vähitellen valmistua kevääseen, aivan niin kuin ennenkin. Korkeat lumikinokset madaltuivat päivä päivältä, ja muuttolintuja alkoi saapua etelästä pieninä ja isoina parvina. Nyt saatiin myös kunnon kevättulvat. Se tiesi sitä, että tulvapeltoihin ilmestyi vähän erikoisempiakin lajeja … 

Annetaan kuvien jatkaa blogia. Kaikki kuvat ovat huhtikuulta 2022, Hyvinkään lähiympäristöstä.

(PS. jos katsot kuvablogia kännykällä, saat kuvat helposti isommiksi kääntämällä känny vaakasuoraan (ja tekemällä kuvankiertoasetus kännykkääsi).

Mustarastaan iloksi maa alkaa viimein sulaa ja ravintoa löytyy helpommin.

Rastas havahtuu etäältä lähestyvään äänekkääseen isojen lintujen parveen; tundra- ja metsähanhet tulevat. 

Tundrahanhi lentää pesimään, nimensä mukaisesti, tundralle pohjois-Venäjälle, mutta laskeutuu usein päivien ajaksi lepäämään ja ruokailemaan etelä-Suomen pelloille.

Aikaisimpia muuttolintuja ovat töyhtöhyypät. Vielä lumen peittävälle pellolle ne ovat saaneet seurakseen kandanhanhet.

Myös kiuru kuuluu hyvin aikaisiin muuttajiin. Pääsin kuvaamaan kiurua muutaman metrin päästä.

Melko pian saapumisensa jälkeen alkaa koiraskiurun soidinlento, johon yhdistyy kauas kuuluva yhtäjaksoinen liverrys.

Kottaraispari pesänrakennuspuuhissa. Tuntuu kuin toinen olisi tehnyt jotakin väärin, ehkä huonoja rakennustarpeita?

Vuoden 2022 huhtikuussa ensimmäiset leskenlehtien kukat nousivat etelärinteisiin vasta kuun puolivälissä.

Kun paju aloittaa kukintansa, alkaa luonto todella herätä kevääseen.

Yksi ensimmäisistä kevään perhosista on nokkosperhonen.

Västäräkki ilmoittaa saapumisestaan iloisella silputuksellaan.

Laulujoutsenet etsivät jo pesäpaikkaa, tai ehkä se on jo katsottuna. Pesintä alkaa jo huhtikuussa.

Jääpeitteen hävittyä pellolta sen valtaavat niin isot kuin pienemmät muuttolinnut. 

Kurkien saapumista ei voi olla kuulematta. Parvi tekee lukuisia, näyttäviä kaarroksia ennen kuin päättää alueesta, mille laskeutua.

Valtaosa valkoposkihanhistakin on matkalla pesimään pohjois-Venäjälle, mutta osa on sopeutunut pesimään myös Suomen puolella.

Sinivuokkoa ei voi olla huomaamatta muuten niin harmaassa huhtikuisessa maassa.

Komea suruvaippa on myös yksi kevään ensimmäisistä päiväperhosista.

Kellanvihreä sitruunaperhonen on, totta kai, nähtävä huhtikuun aikana. Koiras on voimakkaamman värinen kuin naaras.

Neitoperhonen talvehtii myös aikuisena kuten blogin kaikki muutkin päiväperhoset. Sen voi löytää huhtikuussa esimerkiksi pajun kukinnoilta.

Ensin kuului karmea rääkäisy, sitten metsästä asteli esille upeanvärinen fasaanikukko.

Töyhtöhyypät ovat jo aloittaneet soidinlentonsa.

Peippo ei enää säästele ääntään, kuten kuun alkupuolella, vaan antaa sen kuulua kirkkaana ja voimakkaana.

Sinitiainen, kuten talitiainenkin, on sinnitellyt pitkän talven, mutta lämpimien tultua jo helpottaa.

Kuovi paljastaa olinpaikkansa maassa kuuluvalla äänellään. Muuttavan kuoviparven kohtaaminen on yksi hienoimmista kevään tapahtumista.

Lintuharrastajakavereita peltotien varrella. Joko olet saanut sata lajia kasaan?

Pajusirkkukoiraan vienoa, kirkasta laulua alkaa kuulua aikaisin keväällä kosteikkopensaiden yläoksilta. 

Vanha tuulihaukkakoiras on saapunut kotipellolleen. Oikeassa kuvassa pyrstösulkien yläosa on siipisulkien varjostamana tummempi kuin on.

Sinisuohaukkanaaras syöksyy saaliin kimppuun. Kauempana saalisti myös sinisuohaukkakoiras.

Kevättulva on tosiasia. Vantaanjoki on laajentunut järveksi Hyvinkäällä Kittelän kohdalla.

Huhtikuun lopulla Hyvinkää Kytäjärvi on sulanut vain rannoiltaan.

Metsäviklo ja naurulokki ravintoa etsimässä. Siinä samalla vaihdetaan varmaan kuulumisia?

Nokikanaa näkee yleensä vain tulva-aikoina Hyvinkään länsipuolen peltoalueilla. 

Tavi on pienin sorsalinnuistamme. Koiraan pään värit näkyvät vähän erilaisina eri valoissa.

Tavit ovat arkoja lintuja ja ne nousevat herkästi lentoon pienestäkin uhasta tai häiriöstä. Tavipariskunta jäi kuvaajalta harmittavan kauas.

Melko harvinainen heinätavi oli yksi tulvapeltojen yllätyksistä. Sen koiras on mielestäni uivelokoiraan kanssa upeimpia sorsalintujamme. 

Heinätavi päättää spurttinsa vähän etäämmälle.

Perhosia jo näkyy (myös kuvassa), muttei vielä pääskystä. Huhtikuu on Suomessa arvaamaton – kuun viimeisenä viikkona saattaa vielä tulla luntakin!

Read Full Post »

Jokivarren lehto

Vantaanjoen päähaara ei ole kovin kummoinen virta, kun se saavuttaa Hyvinkään. Vähäsateisena keväänä veden korkeus on pudonnut rajusti kevättalven tilanteesta, eikä joen yläjuoksulta juuri koskentapaisia löydä. Joki on kuitenkin synnyttänyt varsilleen monenlaista puustoa, reheviä pensaikkoja ja muuta kasvillisuutta. Kauempaa ei arvaisikaan, että joki tuolla virtaa – eikä myöskään sitä, että jokivarren lehdossa on runsaasti elämää. Lehto ja sen viereiset pellot ja niityt tulivat tutuiksi, kun työvuosina kävin silloin tällöin puhaltamassa yrittäjän paineita pois pienellä keskipäivän happihyppelyllä kiikarit kaulassa. Pensastaskun touhuja hetken tarkkailtuani jaksoin lähteä toimistolle uudella innolla ja saada päivän urakka päätökseen taskun viserrystä tapaillen.

Vuoden 2019 toukokuussa löysin lehtoalueen uudelleen. Alkukeväänä olin kolunnut Kytäjän aukeat ja juossut hanhien, kurkien sekä haukkojen perässä. Päivien lämmettyä siirryin Sveitsin luonnonpuistoon, jonne olivat jo ehtineet ensimmäiset metsälinnut. Sveitsin luonnonpuisto on eläin- ja lintulajistoltaan melko runsas, mutta siellä alkoi olla ruuhkaista. Lintuharrastaja, ja varsinkin lintukuvaaja, on yksinpuurtaja. Jos satunnainen ulkoilija pysähtyy kohdallesi ja aloittaa kiikaroinnistasi huolimatta monologinsa sekä kertoo kaikki omat lintukokemuksensa pikkuvekara-ajoista lähtien, alkaa päivän linturetkesi odotukset olla laihanlaiset. Ja kun olet juuri sihtailemassa harvemmin näyttäytyvää rautiaista, tämä vierelläsi oleva tuntematon intoutuu matkimaan sepelkyyhkyn huutelua. Ääninäyte on kertakaikkisen hyvä – ja kova, mutta rautiainen ei siitä perusta; se on hetkessä kadonnut tiheään kuusikkoon. Tiedän nyt, miksi oikeat lintukuvaajat pukeutuvat maastopukuun? He haluavat piiloutua – ei linnuilta, vaan satunnaisilta ohikulkijoilta!

Jokivarren lehdossa sain olla rauhassa ja keskittyä yhteen tämän hetken mukavimmista harrastuksistani, lintujen tarkkailuun ja kuvaamiseen. Yhdistän harrastuksessani monia hallituksen suosiossa olevia asioita. Usean tunnin lintulenkeilläni pidän kilot kurissa ja verenkiertoelimet kunnossa. En tarvitse reissuilleni punaista lihaa enkä pikavippejä. Pääsen lähellä oleviin kohteisiini pyörällä, tai jos menenkin autolla, en pölläyttele ilmoille suuria saastemääriä. Ja mitä kaikki tämä ponnistus ja lintulajien jatkuva opiskelu tekeekään aivotoiminnalle, kognitiiviselle puolelle? Toukokuun puolivälissä lehdon lukuisat tuomet availivat kukkanuppujaan ja levittivät ympärilleen huumaavaa tuoksuaan. Suurin osa alueen pesimälinnuista oli jo asettunut paikoilleen, vain jokunen laulajamestari, kuten satakieli, puuttui joukosta. Kun 22.5. kävin tavoittelemassa vähän parempaa kuvaa pensastaskusta, kuulin jo kaukaa, että lehdon ykkössolisti oli vihdoin saapunut. Sen naputukset, huilut ja säksätykset ylittivät jopa läheisen moottoritien pauhun ja rekkojen kolkkeen – kuulin vain mestarin katkeamatonta laulua!

Punavarpuskoiraat viivähtivät lehdossa hetken toukokuun alussa.

Lehdon viereinen pelto oraalla.

Tuomi avaa ensimmäisiä kukkiaan.

Sinitiainen on jokivarsilehdon pysyväisasukki.

Niittykirvinen ja pensastasku löytyy usein vanhojen adanseipäiden nokasta. Tänä keväänä niittykirvinen tuli ensimmäisenä.

Pajusirkulla on pesintä jo pitkällä.

Lehtoalueella on pari lampea. Siellä viihtyvät niin telkkä kuin sinisorsakin.

Lehtoalue sai osansa keväisestä arktikasta. Valkoposkihanhet matkalla pohjoiseen.

Pajulintu on aikainen muuttaja ja melko helppo kuvattava.

Pajulintu ja pensaskerttu jakavat saman pensaikon.

Pensaskerttu suosii jokivarren lehtoaluetta.

Sinisorsapariskunta päiväkävelyllä.

Joenreunan rentukat.

Västäräkit tulevat aikaisin, mutta vielä riittää virtaa.

Lehto voi odottaa pian uusia västäräkkejä.

Hemppokin viihtyy lehdossa ja sen viereisellä joutomaalla.

Rusakko ei oikein tiedä, miten suhtautua kuvaajaan.

Alkukeväästä lehdon puissa viipyili paljon naakkoja ja variksia.

Sepelkyyhkylläkin lienee pesänsä lehdon isommissa puissa.

Kimalainen peltokanankaalin kukinnolla.

Vihervarpunen on melko peloton lintu.

Tuomi ja voikukat.

Pensastasku, yksi kuvaajan suosikkilinnuista. Lintu piti nyt etäisyyttä.

Tikliä näkee usein lehtoalueen laitamilla.

Kiuru on myös löytänyt vanhat aidanseipäät tarkkailupaikoikseen.

Read Full Post »

Leivon tarinaa

Peruskeväänä, jollainen vuoden 2019 kevät kaiketi säiden puolesta on ollut, koetaan etelä-Suomen maaliskuussa jo jokunen lämminkin päivä. Järvien jäät alkavat haurastua, ja myöhemmin huhtikuun puolella, on rannoilta jää yhtäkkiä sulanut. Telkkä on kaiken hoksannut, mutta olisiko toinen aikainen vesilintu, isokoskelokin, jo löytänyt tänne? Kiikaroin Kytäjärven maapadolta kauempana olevia vesilintuja – ja siellä se koskelopariskuntakin näkyy telkkien kaverina! Kaikki siis hyvin. Koskeloa ennen on muuttajia tullut vaikka kuinka; on nähty valtavien hanhilauttojen saapuminen, laulujoutsenten määrän nopea lisääntyminen, kurkien tulo, ja pienten muuttajien etujoukkojen ilmaantuminen kosteikkoon, pensaisiin ja puiden oksistoon. Tutuilla paikoillaan ääntelevät niin peippo, västäräkki kuin vaikkapa pajusirkku. Jätinkö jotakin pois ensimmäisten tulijoiden joukosta? Aah, no niin, tietenkin, kiuru! Sehän on ihan ensimmäisiä tulijoita ja on ehtinyt laulaa peltojen yllä jo pari kolme viikkoa. Kiuru tai leivo – tai miksei: kivenpuottaja tai peltoleivonen!

Kun astelen peltoaukeita halkovalla hiekkatiellä Hyvinkään Kytäjällä ja kuuntelen kiurujen laulua, tiedän olevani merkittävällä paikalla. Täällä on kiuru laulanut siitä lähtien kun peltoja ja niittyjä on raivattu, ja täällä on myös vaikuttanut henkilö nimeltä Aleksanteri Rahkonen. Hän oli Viipurissa v. 1841 syntynyt runoilija, opettaja, kääntäjä ja toimittaja. Hän oli henkilö, joka teki sanat lauluun ”Miks’ leivo lennät Suomehen?”. Rahkonen toimi lyhyen ajan opettajana Kytäjän kartanon omistajan Constantin Linderin ja tämän puolison Marie Linderin perustamassa kyläkoulussa. Lähteet eivät kerro (en ainakaan löytänyt), milloin ja missä Rahkonen teki sanat runoonsa, johon Erkki Melartin teki sävelen. Sen uskotaan tapahtuneen Hyvinkäällä, mutta jos näin oli, ei runon mahdollisella tekohetkellä leivoa juuri näkynyt. Rahkonen aloitti opettajan työnsä syksyllä 1864 ja joutui eroamaan koulusta jo seuraavan vuoden helmikuussa! Syy ei ollut runoissa, vaan muissa seikoissa. Laulussa runoilija kysyy kahdesti leivolta miks’, ja saa kysymyksiinsä vastaukset. Myös blogikirjoittaja haluaa kysyä leivolta: miks’ äänes on niin sorea juuri näiden Kytäjän peltojen yllä – vai kuvittelenko vain? 

Sanotaan, että eläkeläiselle ja/tai vanhemmalle ihmiselle riittää päivän ohjelmaksi yksikin tehtävä. Luulen, etten itse ole ihan vielä tuossa seesteisyyden tilassa, mutta ainakin blogien kirjoitteluni on ollut tänä vuonna vähäisempää kuin ennen. Alkuvuotta tosin leimasi oikean silmäni ongelmat. Jouduin useasti käymään Helsingissä silmätutkimuksissa ja lopulta silmäleikkauksessa. Yksi käyntini melkein peruuntui, kun aamulla vaimoa hyvästellessäni pyörryin ja rojahdin lattialle! Ylös vain lasten lelujen seasta ja matkaan! Lelut säilyivät ehjinä, mieskin melkein, mutta lelujen säilytyslaatikot hajosivat lunastuskuntoon. Parin viikon päästä leikkauspäivänä aloin aamuyöllä kotona oksennella, mutta mahataudista huolimatta, ei kun jalkeille ja Ventoniemen bussiin. Onneni taisi olla, että sillä kerralla leikkaukseni peruttiin toisen kiireellisemmän potilaan takia. Maaliskuun puolella Hyks:n silmäkirurgi sai macula pucker -sairauteni (verkkokalvon ryppykalvo) viimein hoidettua. Kaikki taitaa olla hyvin, ainakin oikean silmän tarkkuus on parantunut. Nyt kuitenkin operoitu silmäni näkee monennäköisiä ja -kokoisia edestakaisin liikkuvia mustia pisteitä ja langanpätkiä (lasiaiskellujat). Yksi sellaisista on rusetinnäköinen, ja sen olen nimennyt töyhtöhyypäksi. Sehän blogin johdannosta puuttuikin! Ehkä ne mustat kellujat aikanaan poistuvat – kuten meidän monet muuttolintummekin, Rahkosen kirkasääninen leivokin muiden mukana.

Kytäjärven jääpeite alkaa sulaa maalis–huhtikuussa.

Paikkalintu harakka tietää, että kohta saadaan seuraa.

Töyhtöhyyppä on yksi ensimmäisistä tulijoista.

Peippokin on jo tullut. Jotakin ruokapuolta pitäisi kynnöspellolta löytää.

Kurkien tulon kuulee kauas.

Laulujoutsenia tulee päivittäin lisää. Osa tosin talvehtii etelä-Suomessa.

Kanadanhanhet ovat komeita lintuja. Usein joku yksilö voi lentää joutsenten mukana.

Valtava joukko hanhia pysähtyy muuttomatkallaan Uudellamaalla, josta ravintoa on hyvin saatavana.

Kiurun laulu kuuluu kevääseen. Kiuru, tai leivo, enemmänkin kuuluu kuin näkyy.

Västäräkki saapuu usein jo maaliskuussa. Huhtikuussa on jo helpompaa, kun rantavedet ja -maa on sulana.

Laulujoutsenet ja töyhtöhyypät tulvapellolla. Suurta tulvaa ei v. 2019 etelä-Suomeen tullut.

Mahtuuko tänne vielä?

Merikotka alkaa olla melko tavallinen näky Uudenmaan aukeiden ja kosteikkojen yllä. Kuvassa vanha merikotka Hyvinkäällä.

Rusakolla on kiire piiloutua! Taivaalla kaartelee uhkaava peto.

Kaikki lumi ei ole vielä Uudellamaalla sulanut huhtikuun puolessa välissä.

Leskenlehdet nousevat kukkimaan aurinkoisilla rinteillä.

Hyvinkäällä on vahva kuusipeurojen populaatio.

Pienikokoisia metsäkauriita näkee päivittäin peltojen reunamilla, parhaiten aamu- ja iltahämärässä.

Kiurujen pellolla kaartelee myös komea ruskosuohaukkakoiras.

Mies on nähnyt sinisuohaukkakoiraan! Niin olen minäkin. Vielä kun se olisi kaartanut vähän lähemmäksi …

Sinisuohaukka, koiras.

Ei se kevät kurjemmalta tunnu!

Kytäjärven sula on laajentunut huhtikuun puolessa välissä.

Kyllä siellä jotakin on … Ainakin telkkä ja isokoskelo.

Koiras- ja naarastelkkä.

Naaras- ja koirasisokoskelo.

Pajusirkkukin on tullut vesistön tuntumaan. Se on myös aikaisia muuttajia.

Elämä on laiffii, varsinkin kun on kunnon räpylät!

Read Full Post »

Armoton toukokuu

Joskus saa kaikkea ihan liikaa ja liian lyhyessä ajassa. Esimerkkejä löytyy. Näin voi käydä lapselle, joka hukutetaan jouluaattona valtavaan lahjapakettivuoreen. Tiedämme tapauksia myös firman pikkujouluista, joissa tarjoilu pelaa ylitsevuotavasti ja huomattavasti paremmin kuin osastopäällikön jalat. Voi tulla myös sellainen toukokuu, joka rikkoo kaikki lämpöennätykset ja saa hetkessä luonnon valmiiksi – liian pian. Tänä keväänä on todella pitänyt kiirettä, jos on yrittänyt kirjata ylös, mikä kasvi on kulloinkin puhjennut kukkaan tai mikä muuttolintu on liittynyt siivekkäiden sekakuoroon. Jos kuumuus jo ahdistaa, kannattaa muistella vuoden 2017 toukokuuta. Se oli vuosituhannen kylmin toukokuu! Mutta vielä paremmaksi pantiin vuonna 1966, jolloin esim. Lahdessa toukokuun keskilämpötila oli 6,5°C! Kirjoittaja suoritti silloin varusmiespalveluaan Haminassa, ja muistaa hyvin, että vapun tienoilla vielä hiihdeltiin Haminan–Virolahden metsissä! Ja tottakai vedettiin raskasta ahkiota, joka aina alamäissä pyrki menemään omille teilleen – mäen ainoan kuusennäreen tai kannon väärältä puolelta, tietenkin!

Kun eläkeläisellä on aikaa, ja liike on lääke, olen ottanut tavakseni lähes päivittäin lähteä monituntisille kävelyilleni lähiluontoon. Olalle heittämäni reppu on täynnä tavaraa, ihan kuin armeijan aikoina. Selvyyden vuoksi sanottakoon, että elämääni kuuluu kyllä paljon muutakin, kuten lasten ja lastenlasten auttamista, kirjastossa ja kaupassa käymistä, sängyn petaamista ja muitakin kotitöitä. Nyt on kuitenkin kiireesti mentävä, koska eilen olin ollut kuulevinani punavarpusen laulua vanhan sähkölaitoksen jokilehdosta: ”Nice to meet you!”. Niinhän se lintu tervehtii ja tulee esille pusikosta melko ujostelematta. Alueella pyörähtelevät myös jo tutuksi tullut sirittäjä sekä piilotteleva punarinta. Ne löytyvät joka kevät samoista paikoista, jopa samojen puiden samoilta oksilta. Kun eräänä aamuna lähestyin lehtoaluetta, huomasin kauempana hiekkatiellä jonkin hahmon. Mikä se oli? Katsoin kameran etsimen läpi ja näin nuoren ketun lähestyvän. Ketulla oli silmät lähes kiinni ja jokin keppi suussaan? Annoin sen vielä tulla lähemmäksi, mutta viimein repolainen kuuli kameran äänen ja sai jalat alleen. Ei taida helle ja kuivuus olla ketunkaan mieleen. Kanalinnun tilalla oli roikotettavana vain kuivunut keppi!

Eräänä päivänä päätin ottaa luontoharrastukseni rauhallisemmin enkä lähtisi säntäilemään metsiin kaupungin ulkopuolelle. Miksen voisi tarkkailla luontoa kotipihaltamme – kuulostella sieltä sieppoa ja punarintaa? Vein kahvikupposen ja aamulehden takapihalle ja rentouduin. Tämähän on mukavaa, mutta sitten … Naapuri alkoi kohta leikata nurmikkoaan (käsipelillä kylläkin), ja pian kuului myös moottorileikkurin möreä ääni, kun huoltoyhtiön pojat aloittivat päivänsä. Mitähän ääniä seuraavaksi? No tietenkin, olin unohtanut taloyhtiömme julkisivukorjaajat; naulapyssyllä uusia lautoja kiinni yläkolmioon eikä yhtään kauempana kuin oman asuntomme ulkoseinällä! Myös roska-auto tuli kierrokselleen juuri tänä aamuna, enkä voinut olla taustalta kuulematta junan kolketta ja lentokoneen kumua. Aamukonserttini loppufanfaarin vetäisi naapuriyhtiön puunkaataja. Husse käyntiin ja kierrokset tappiin! Tämä riitti, reppu kuntoon, loput kahvit mukaan ja oikopäätä täältä pois, rauhallisempiin maisemiin! Kytäjärven maapadolla sain seurakseni säksättävän ruokokerttusen. Tyynessä säässä kerttunen tikkasi kuin telavikainen offsetkone – se ei juuri Hussen pärinälle hävinnyt! Toukokuu on armoton kuukausi. Ei riitä, että se olisi ollut vain kuiva, meluisa ja kuuma. Pian vapun jälkeen tehtiin hyppy suoraan keskikesään. Tuntui samalta kuin lehteillessäni rakkaalta vaimolta saamaani tuoretta lahjakirjaa ”Koko perheen värikasvio” (Juha Laaksonen). Kirjassa ei ollut sisällystä eikä johdantoa – kirja alkoi suoraan sivulta 34!

(Ps. Sain vaihdetuksi Laaksosen kirjan asianmukaiseen, ”kokonaiseen” kappaleeseen. Se oli hyllyn viimeinen.)

Tuulihaukka on palannut pesimäalueelleen jo huhtikuun lopulla.

Kaverini tuulihaukka. Halusi tervehtiä ihan lähietäisyydeltä.

Vapun aikoihin sinivuokot runsastuivat.

Pölyttäjät ovat aloittaneet tärkeän työnsä.

Peippo on laskeutunut vielä lehdettömälle puulle.

Hanhet viipyvät vielä hetken ennen pitkää matkaansa pohjoisemmaksi.

Hanhet lähtevät.

Kytäjärvi toukokuun alkupäivinä.

Pajusirkku, yksi järven rantaruoikon kesäasukeista.

Nurmijärven Nukarinkoskella jo vihertää.

Nurmijärven Nukarinkoski

Valkovuokot runsaimmillaan äitienpäivän aikoihin.

Sepelkyyhky antoi lähestyä melkein kosketusetäisyydelle.

Kosteikkojen kevätlinnunsilmä.

Kalatiira kuuluttaa kevään tulleen.

Karttaperhonen

Ketunleipä

Vilkas auroraperhonen ei kovin usein pysähtele.

Kartanontien uninen kettu

Nyt silmät auki! Tiellä on muitakin.

Kuikkien soidinmenoja Tammelan Heinijärvellä

Kuikka ilta-auringossa

Punakylkirastas

Pienen odottelun jälkeen punavarpunen tuli näkyville.

Peloton sirittäjä. Se antoi kuvata itseään rauhassa, mutta eräänä päivänä sen laulua ei kuulunut. Haudonta oli alkanut?

Telkkätytöt.

Voikukat

Nurmitädykekin jo kukassa!

Naarassieppo antaa huutia urossiepolle. Syytä emme tiedä.

Metsäkurjenpolvi.

Kesä on tullut. Kytäjän kartanontie.

 

Read Full Post »

Piilopaikka

Jokaisella ihmisellä pitäisi olla piilopaikka, jonne vetäytyä tarpeen tullen omiin oloihinsa. Sellaiseksi olen itselleni merkannut pienen järvenranta-alueen melko lähellä kaupungin keskustaa. Oma paikkani se ei ole, mutta Suomen mainion jokamiehenoikeuden turvin siellä käyskentelen kuin kartanonherra ikään. Mutta, hyvänen aika, enhän minä sentään siellä piiloon mene? Joten, eihän se silloin mikään piilopaikka ole! No voi harmi, jos ja kun näin on, silloinhan pitää tarinan otsikkokin muuttaa? Hetkinen kuitenkin, ei tarvitse tehdä isompaa remppaa, kun … Kyllä, asiasta selvittiin muuttamalla tarkastelukulmaa! Itse en tosiaan piilottele, mutta kohteeni kyllä sitä tekevät. Olen viemässä lukijaa omaan lempipaikkaani, jossa saan kokea vuodenaikojen vaihtelut, saan ihmetellä luonnon heräämistä talviunestaan, tarkkailen ja valokuvaan lintuja – ja nehän siellä piilottelevat. Tervetuloa siis siivekkäitten piilopaikkaan!

Tein matkaa mukapiilopaikkaani vappuaattona. Ei kai siinä mitään? Kun päivä on lämmin ja kevät etenee vauhdilla, silloin on oltava tunnelmassa mukana. Matkalla tuli pieni keskeytys, kun näin edessäni suoralla tienpätkällä auton hätävilkut päällä. Pysäytin rinnalle ja kyselin, tarvitaanko apuja. Asia oli jo hoidossa, mutta olin kohtalaisen vilkkaalla tiellä ensimmäinen, joka oli pysähtynyt kyselemään ongelmasta. Perheen mies oli lähtenyt kävellen hakemaan jarrunesteen täydennystä. Mietin kuulemaani vielä, kun saavuin määränpäähäni. Perillä, heti jalkauduttuani olin varautunut punakylkirastaan ankaraan hyökkäykseen, mutta ei – sain pitää lippalakkini eikä tarvinnut maastoutua vihamielisiltä hyökkäyksiltä. Merkillistä? Punakylkirastas oli varmasti jo tullut ja oli valtaamassa viimevuotista reviiriään, mutta en ollut vielä sille ja sen pesinnälle uhka. Metsässä oli jo monenlaista lentäjää, hyönteissyöjiäkin näytti jo tulleen. Järven rannalla, tulva-alueella sain läheltä katsella västäräkkipariskunnan ruuanhankintaa, ja kas vain, näiden seurassa oli myös pajusirkku. Västäräkkinaaraan toinen jalka oli vioittunut, se oli mutkalla eikä oikein kantanut. Sivullisen auttamishalulle ei nyt ollut käyttöä.

Lintujen kuvaaminen on aika haasteellista, erityisesti amatöörille. Joskus sitä onnistuu kohtalaisen hyvin, kun vain pääsee lähelle kuvattavaa. En tiedä auttoiko kuvaamistani, kun olin tällä kerralla pukeutunut metsävihreään ja tummiin, melko tyylittömiin kamppeisiin. Lippiskin oli sävytetty maastonväreihin – ylioppilaslakissa ei tänne kannata tulla. Valoa tarvitaan hyvään lintukuvaan ja valon tulisi mieluiten tulla kuvaajan selän takaa. Ja kun kerrankin tilanne on perfekt, lintu hyvin näkyvillä, tarkennus osuu kohteeseen, kamera ei laukeakaan. Tai laukeaa vasta sitten, kun kuvattava on jo lennähtänyt pois. Ei tuo metsäni kuitenkaan kovin hyvä lintujen piilopaikka ollut, koska parissa tunnissa sain kamerani kennolle melko monia lajeja. Tiltaltti onnistui parhaiten piilottelussaan. En taida kertoa tarinani piilopaikkaa kenellekään – paitsi vaimolleni, jotta hän tietää minne lähettää etsintäpartiot, jos ei miestä ala kuulua ennen pimeää. Varmuudeksi pidän myös mukanani ikämiehelle määrättyjä täsmälääkkeitä, pientä pilleripurkkia. Mutta missäs ne nyt oikein olivatkaan? Kyllä ne mukaan tulivat. Jaa, hyvässä piilossa repun kätköissä, luulisin.

Metsä- ja tundrahanhia tulvapellolla matkalla kohteeseen

Paju kukkii

Kiuru laskeutuu

Järvi tulvii

Västäräkki, koiras

Naarasvästäräkki, jonka toinen jalka oli vioittunut

Kevään kimallus syvemmällä metsässä

Käpytikalla on asiaa

Järven pohjoisrannan metsätie

Sorsien allas

Vuokot

Valkovuokot

Vene ja ranta

Vanha sähkölaitos

Pajusirkku

Hyönteissyöjiä saapuu

Peippo, naaras

Peippo, koiras

Read Full Post »

Muuttolintuja ja virpojia

Kauan odotettu kevät on täällä tänään! Talvesta ei huhtikuun puolivälissä ollut enää vastaanpanijaksi – hävisi kuin Jyppi Bluesille. Lumet sulivat aukeilta nopeasti eikä Etelä-Suomen joetkaan tulvineet siten kuin pelättiin. Kaupungeissa terasseja pystytettiin kiireellä, kumeja vaihdettiin kulkupeleihin ja katujen hiekat kerättiin pois pölyämästä.

Pelloilla ja tulva-alueilla oli omat kiireensä: reviirejä oli vallattava, oli houkuteltava oma naaras lemmentöihin ja kohta pesäpaikkakin katsottava. Täällähän ovat jo kaikki: joutsenet, telkät, tavit, isokuovit, sepelkyyhkyt, kiurut, kottaraiset, lokit, rastaat, peipposet ja västäräkit! Jopa pajusirkkukin, oma kevään lintuni, lenteli tulvapellon pusikoissa. Pian kosteikolle tulisivat kahlaajat, ja kesäkausi julistettaisiin viimein alkavaksi pääskysten ja muiden hyönteissyöjien päätöksellä.

Nyt oli korkea aika katsastaa Nukarinkoski. Julius ja Jemina eivät panneet vastaan, kun ehdotin käyntiä naapurikunnan upealla koskella. Viikko sitten, koskipäivänä, sää ei vielä ollut kovin lämmin, joten kuumat mehut reppuun ja riittävästi lämmintä päälle. Koski oli komea, mutta jäälautat olivat jo menneet – vesi vyöryi esteettä mahtavalla pauhulla.

Palmusunnuntaina odotimme virpojia ovellemme. Takavuosina ei Palmusunnuntain aamuna kannattanut haaveilla omasta rauhasta, sillä ovikello soi ahkerasti koko aamupäivän. Tänä vuonna vain yksi virpojapari kävi meitä tervehtimässä ja lausumassa tutun terveisensä. Saimme kuin saimmekin oman hienon koristeoksamme, jolla blogikirjoittaja toivottaa kaikille terveyttä  ja kevätiloa – ihan ilman vastalahjaa.

Tulvapelto, Kytäjä, Hyvinkää

Neitsytsaari, Hyvinkää

Julius ja Nukarinkoski

Jemina ja Nukarinkoski

Palmusunnuntain virpojat

Read Full Post »

Huhtikuun usvassa

Lähiluonto kutsuu taas kulkijaa. Ei luonnolle eikä luonnolleen oikein mitään mahda. Kevään etenemisen tarkkailu nyt vain on mielipuuhaani. Joku toinen kuntoilee, heittää pubissa tikkaa, käy bingossa, kokkaa herkkuruokia, shoppailee tai istuu lautakunnan kokouksissa – itse viihdyn raikkaissa tuulissa havainnoimassa ympäröivää luontoa, kasveja ja eläimiä. En odota mitään suurta retkiltäni, mutten pane pahaksi, jos kiikarini okulaariin osuu vaikkapa jokin uusi lintulaji. Voisiko tänään, huhtikuun ensimmäisenä, lauhana viikonloppuna, jo tavata varsinaisia muuttolintuja?

Toiveikkaana lähestyin järven patoa ja sen luota lähtevää sulaa jokea. Löin itseni kanssa vetoa vanhan “kapinalakkini” (on sellaista Lenin-mallia) syömisestä, että tänään olisi joella vähintään yksi telkkäpariskunta. Viimeiset metrit ennen jokea astelin varovaisesti ja kiikaroin pajukkojen välistä joen pintaa. Mutta ei, kevään tuojat eivät olleet vielä uskaltautuneet lumiselle Uudellemaalle. Talven lintu koskikara oli ainoa jokiuoman siivekäs. Kävin vielä toisessa tärppipaikassani edempänä jokea ja siellä sentään näin sinisorsapariskunnan, joka säikähti kaksijalkaista kummajaista ja irtautui nopeasti joelta kaartelemaan peltoalueen yläpuolelle. Sorsat olivat jo lupaus tulevasta – kevät ja lämpimät eivät olisi enää kaukana. Hetken päästä täällä olisi jo tungosta, kun telkät, isokoskelot, joutsenet, kurjet, kiurut, västäräkit, pajusirkut ja peipposet valtaisivat tienoon ja täyttäisivät pitkän hiljaisuuden vaihtelevilla äänillään. Oma kevään lintuni on pajusirkku – ei juuri varpusta koreampi kosteikkopusikkojen asuttaja. Mustalakkinen vaatimattomuus on aina keväisin tavattava ja se tapahtuu usein pääsiäisenä, räntäsateessa!

Usva viipyi yhä peltojen yllä, kun lähdin paluumatkalleni. Usva jäi mutta mieleni kirkastui huhtikuisessa aamussa tutuissa maisemissa. Kotimatkalla kuuntelin radiosta Kasevan “Vanhaa miestä” – upeaa, melankolista balladia vuodelta 1974. Monia luontoretkiä, lyhyitä tai pitkiä, haluaisin vielä kokea ennen kuin laulun sanojen tavoin istuisin iltaisin keltaisessa keinussa menneitä muistelemassa. Toivottavasti siihen on aikaa vielä vuosia. Nyt eletään kuitenkin tämä bongarin kevät.

PS. kevään ensimmäiset, noin kymmenkunta töyhtöhyyppää lensi talomme yli Hyvinkäällä sunnuntaina 3.4. klo 15.50.

"Koskinen"

Kytäjoen alku

Pajunkissat

Kartanon rantaa

Simpukka

Rantaheinät

Read Full Post »