Peukaloisen metsä

Peukaloisesta, hyvin pienestä mutta kovaa laulavasta varpuslinnusta, on kirjoittajalla monia muistoja. Kauimmainen menee kymmenien vuosien päähän, kun samoilin kotipaikkani länsipuolen ryteikköisessä metsässä. Polun vieressä oli kaatunut puu ja sen juurakko törrötti pystyssä kuin metsänpeikon rujo kämmen. Juurakon huipulla liikehti pieni ruskea lintu, jonka taisin jo silloin tunnistaa peukaloiseksi. Mökillämme Tammelassa satuin osumaan paikalle, kun koko iso peukaloispoikue lähti yhtäaikaa ulos pesäkolostaan; poikasia lenteli ympäriinsä kuin häirittyjä ampiaisia. Odotin silloin vaimoani autolle ja käppäilin levottomana mökkitiellä, jonka reunalla oli kaapelikaivuun jäljiltä ryteikkö- ja juurakkokasa – juuri sellainen, jossa voisi olla peukaloisen koti. Koskaan ei siis voi tietää, onko vaimon odotus vain tuskaa vai lopulta silkkaa riemua. Viime vuonna etsin erästä toista lintua, vanhan metsän sieppoa, mutta törmäsinkin peukaloiseen. Peukaloinen tuli katkenneeseen pihlajaan ihan viereeni, niin lähelle ettei kamera enää kohteeseen tarkentanut. Panin visusti silloin mieleeni paikan, josta tulisin peukaloista etsimään seuraavana keväänä.

Peukaloinen on kohtalaisen aikainen muuttolintu ja se saattaa joskus Suomessa jopa talvehtia. Sen olen itsekin todistanut. Lintu on vain vähän Euroopan pienintä lintua, hippiäistä, kookkaampi. Se on niin pieni ja väritykseltään ryteikkömaastoon sulautuva, että monen on vaikea peukaloista maastosta havaita. Mutta se lauluääni, se on ujostelematon ja siinä on potkua! Jos  kuulet ja tunnistat peukaloisen laulun, silloin olet lähellä ja saatat päästä näkemään pikku peukun. Toisaalta, mistä ääni oikein tulee, ei ole aina selvää ryteikköisessä metsässä, jossa ääni kimpoilee puista ja kallioista. Mutta peukku on utelias, ehkä riittää että olet vain aloillasi ja annat linnun tulla lähellesi. Peukaloinen ei ole Suomessa harvinainen muttei kovin runsaslukuinenkaan. Punarintapareja arvioidaan maassa olevan noin 2–3 miljoonaa, mutta peukaloista vain noin 50.000–120.000 paria. 

Lauantaina, toukokuun 6. päivänä olin päättänyt mennä juomaan toisen kupillisen aamukahvia peukaloisen seurassa. Tavoite oli kova. Sopiva ryteikkömetsä oli tiedossa, mutta joko siellä kuuluisi peukaloisen sähäkkää, hienoa laulua?  Alkumetrit peukaloisen metsään johtavalla metsätiellä eivät paljon luvanneet – metsä oli hyvin hiljainen. Ja yhä vain koleaa, lämpöä vain pari astetta. Laulurastas päästeli ilmoille lajityypillisiä toistojaan, mutta tuntui, että sekin kaipasi lisää lämpöä ja laulavia lajitovereita. Metsätien varsilla ei ollut vielä myöhäisen kevään kukkaloistoa, ei edes kevätlinnunherne eivätkä orvokit olleet vielä nousseet maasta. Vuokot olivat yhä voimissaan ja sinivuokon rinnalle oli noussut toinen, aikainen sininen kukka, imikkä. Olin jo lähellä päämäärää. Kuulinko jo peukaloisen äänen? Kyllä, nyt kuului, mutta jostakin hyvin korkealta. Työnnyin syvemmälle ryteikköön ja jäin paikalleni kuulostelemaan ja katselemaan, toinen saapas kivenkolon vesipainanteessa. Yritinkö matkia peukaloisen ääntä, en oikein muista, mutta pian näin peukun kannon nokassa. Lintu lenteli kohta ympärilläni, pysähtyi välillä oksalle tai juurakon päälle, vaihtoi taas paikkaa, ja lauloi! Kuvasin ja nautin, enkä olisi millään halunnut lähteä peukaloisen metsästä. Eikä toinen saapaskaan halunnut millään lähteä vetisestä kolostaan!  

Vanha ryteikköinen metsä, josta saatat löytää peukaloisen!

Ennen peukaloista pyypariskunta ilahdutti metsätiellä.

Sinivuokko viihtyy vanhan metsän varjoissa.

Alhaalla niityllä metsän varjossa oli vielä lunta.

Rentukka avaisi kukkansa pian, kun päivä lämpenisi.

Peippo jaksoi laulaa koleudesta huolimatta.

Imikkä on aikainen varjoisien lehtojen hieno kukka.

Kuulin läheltä myös punarinnan laulua, mutta sain hakea lintua melko pitkään. Viimein se löytyi avoimelle oksalle asettuneena.

Vanha metsä on vielä kohtalaisen hiljainen. Toukokuun alussa oli äänessä peippo, punarinta, peukaloinen ja rastaita.

Vanhan metsän kosteilla paikoilla kasvaa kevätlinnunsilmä.

Vanha metsä ympäröi suolampea, joka on telkkäparin kotina.

Yön jäljiltä olivat ojanpohjat vielä jäässä.

Peukaloiseen on saatu näköyhteys!

Peukaloinen 02

Peukaloinen 03

Peukaloinen 04

Peukaloinen 05

Peukaloinen 06

Peukaloinen 07

Peukaloinen 08

On aika hyvästellä peukaloisen metsä.

Tarinan päätähti, pirteä peukaloinen, tuli vielä kiittämään käynnistä.

Read Full Post »

Kotipesä haavassa

Niinä touko- ja kesäkuun aamuina, kun kävelin töihin kaupungin keskustaan, kuulin usein Viertolankadun loppupään lehtometsiköstä iloista, lähes keskeytymätöntä linnunlaulua. Se oli kuin puron solinaa. Enää ei ole työpaikkaa, jonne kävellä, ei ole myöskään sitä lehtometsää, josta linnunlaulu kuului. Näiden aamujen muisti- ja äänikuva on kuitenkin hyvin tallella. Työvuosina ei ollut mahdollisuuksia jäädä kuuntelemaan aamun laulajaa – saati, että olisin yrittänyt päästä näkemään minkälainen siivekäs ilmaisen aamukonsertin järjesti. Eläkeläisenä on aikaa pysähdellä ja ihmetellä. Tänään, vuosia myöhemmin, sain jälleen kuulla samaa laulajaa ja sain linnusta jonkinmoisen valokuvankin. Lehtokerttuhan tuo kiinnostukseni kohde oli. Mutta kovin on tuo varpuslintu liikkuvainen ja vikkelä. Aikaa kuluu, kun lintu viimein tulee näkyville, pysähtyy pieneksi hetkeksi ja tarrautuu oksaan kiinni. Ja jos pysähtyykin, keikkuu se oksallaan selkäpuoli alaspäin kuin kuvaajalle kiusaa tehdäkseen.

Lintujen tunnistaminen ja valokuvaaminen on alkanut uudestaan avautua ja kiinnostaa, kun plakkariin tulee uusia lajeja tai tapaa jälleen vuosien takaisia lintututtavuuksia. Yllättävän paljon sitä näkeekin, kun vain siirtää itsensä keskelle metsikköä tai puron varren lehtoon ja aloittaa työn – ja voi kerrankin kiireettömästi katsella ylös puiden oksistoihin. Kevään havainnointi- ja kuvausmetodini on ollut hyvin yksinkertainen. Pysähdyn ja kuuntelen. Jos kuulen lupaavan äänen ja koen, että tuon äänen haltija on mahdollisesti nähtävissä, alan astella hiljalleen ääntä kohti (muina miehinä). Vielä vähän lähemmäksi, ja nyt katse tarkkana. Heilahtiko tuo oksa? Siellä se piileksii. Ihan paikallaan vain. Älä nosta vielä kameraa. Yritä olla huomaamaton (kerrankin eduksi). Nyt varovasti kamera ylös; näet objektiivin läpi kohteesi vielä tarkemmin. Oletko jo tarkentanut tuolle etäisyydelle etukäteen? Tuolla liikutaan! Odota ja malta vielä vähän, lintu tulee kohta kokonaan esille. Nyt, rauhalliset liikkeet, tähtäys ja laukaisu. Taisi onnistua, vai kuinka?

En nyt ota ollenkaan kantaa pro-kuvaamiseen, armeijakuvioisiin piilokojuihin, en ekstrapitkiin teleobjektiiveihin, en jalustoihin, en itselaukaisimiin, en elämänpinnoihin. Vannomatta paras, voihan olla, että kirjoitan joskus blogiani piilokojusta Haminan ulkosaaressa naama noettuna ja jäsenet jäykkinä huonosti nukutun yön jälkeen. Kojun katolla aurinkokenno tuottaa virtaa kojun kymmeniin vempaimiin ja olen yhteydessä neljään viiteen bongarikaveriini. Kuuleeko kolmeykkönen? Ei, nyt riitti linnuista – ja kuvitelmista, koska blogini viimeiseen kappaleeseen tulee mahtua muutakin! Edes lyhyt mökkeilijän palsta, eikö vain? Kuinka sujui viikonloppu mökillä hirmutuulessa? Pelittikö vastahankittu moottorisaha? Ei taida ketään kiinnostaa. Juhannus on tulossa – siitä jotakin? Ei millään ehdi, nyt on h-hetki käsillä. On mentävä katsomaan, kuinka tikkaperhe jakselee takapihamme haapaan koverretussa pesässään. Palataan juhannukseen ja mökkeilyyn sitten myöhemmin, kun tuo tikkapoikue on lähtenyt kotipesästään. Vielä sieltä ääniä kuuluu …

Mökkijärven alkukesä

Mökkipihan kukkia

Leppäkerttu laiturikorjaajan apulaisena

Kelopuun kimpussa

Kantoapua

Pihan metsätähdet

Mökkipihan kirjosiepot

Koiras ruokahuoltajana

Polttopuutäydennystä Reiskalta

Reiska tarkkana

Uusi huussi metsän keskellä

Yöksi poutaantuu

Padon kesä

Västäräkillä ruokintakiireitä

Leinikit

Punavarpunen

Lehtokerttu

Metsäkurjenpolvi

 

 

 

Read Full Post »