Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘punarinta’

Joku oli suututtanut säidenhaltijan. Toukokuu 2017 oli ollut ennätyskylmä, ja etelässäkin tupsahteli satunnaisia lumikuuroja aina kuun puoliväliin asti. Snellmaninpäivänä sää näytti viimein vähän lämpenevän, mikä tuskin kuitenkaan johtui 1800-luvulla vaikuttaneesta fennomaanista, kirjailijasta ja valtio- sekä finanssimiehestä. Ei, äidit olivat saaneet muutoksen aikaan – ei vain sopinut, että äitienpäivänä, kuun neljäntenä liputuspäivänä, enää puhaltaisi kylmät tuulet. Äitienpäivänä syödään makeita kakkuja patiolla, johon paistaa lämmin aurinko, ja tuulella on nopeutta enintään 2 m/s. Kun äitienpäivä on lähtöisin Yhdysvalloista, voisi ajatella, että meilläkin kaikki päivään liittyvä on suurta. Täällä kuitenkin eletään omalla tavallaan. Suuruutta toki löytyy – sitä edustaa kaikki maan äidit ja äitien uhrautuvaisuus, niidenkin äitien, jotka eivät ole koskaan saaneet kutsua presidentinlinnaan.

Lehdet avautuvat

Luonnon tapahtumien seuraaminen kiinnostaa suomalaisia. Toukokuussa, juuri äitienpäivän alla, tapahtuu luonnossa paljon. Moni muuttolinnuista on palannut tutuille reviireilleen; on alkanut tiivis parinetsintä- ja pesintävaihe. Nopeimmilla vesilinnuilla on jo poikaset, vuokot ovat nousseet kukkimaan ja puiden silmut kasvavat nopeasti aueten viimein kukinnoiksi tai hennoiksi lehtien aluiksi. Helsingin yliopiston entinen kansleri Risto Ihamuotila on eräs julkisuuden henkilö, joka seuraa aktiivisesti luonnon tapahtumia. Onpa hän tehnyt harrastuksestaan kirjankin ”300 kasvia Suomen luonnossa”. Niin hänelle kuin itsellenikin, on tullut tavaksi tarkkailla, milloin tuomi on kukassa. Vanhoissa koulukirjoissa tuomen sanotaan kukkivan toukokuun lopulla, mutta Ihamuotilan 50 vuoden kirjanpidon mukaan aikaisin kukinta on tapahtunut jo 4. toukokuuta. Tänä vuonna ei vielä äitienpäivänä saada nuuhkia tuomen hienoa tuoksua, kuten usein lämpiminä keväinä. Luontoäiti ei kiirehdi tänä keväänä.

Etelänkevätesikko, ensimmäisiä kukkijoita etelä-Suomessa.

Lanttuperhonen kevättaskuruohon kukinnolla

Peltokortteet

Punarinta

Ensimmäiset valkovuokot lämpimällä rinteellä

Mietin, mikä mahtoi olla oman äitini suhde luontoon? Entä isoäitieni? Rantasalmella syntynyt isänäitini asui suuren osan elämästään Helsingin Käpylässä paritalon puolikkaassa ja sai tuntumaa luonnon tapahtumiin sekä vuoden kiertokulkuun hyörimällä oman talonsa takapihan kasvimaalla ja puutarhassa. Me lapsenlapset taas saimme tuntumaa aina hyväntuulisen isoäitimme tiukkaan puoleen: ymmärsimme hyvin selvästi, ettei puutarhan vadelmiin saanut koskea. Ne, kaikkein kiinnostavimmat ja isoimmat marjat, oli määrä säästää juhlapäiviin! Kaikkea muuta sai syödä niin paljon kuin vatsa veti. Toinen mummoistani, nuorena leskeksi jäänyt äidinäitini oli kaupunkilainen; Helsingissä syntynyt ja kantakaupungissa suurimman osan elämäänsä asunut. Luulen, että Arkadiankatua pitkin kävellessään vakavanpuoleinen äidinäitini antoi välillä katseen nousta kadunvarren lehmuksiin ja tunnisti oksalla laulavan pikkulinnun. Ehkä äidinäitini kierteli paljonkin Mechelininkadun toisella puolella Väinämöisen puistossa, Hietaniemessä tai Lapinlahdessa ja oppi tuntemaan koko joukon puiden ja pensaiden siivekkäitä? Oma äitini ei saanut elää pitkää elämää, mutta tiedän hänen viihtyneen luonnossa. Kasvit, kasvienkeräys ja luonnonkukat olivat hänelle tärkeitä. Kun äidilläni vielä terveyttä riitti ja perhe oli yhteisillä lomilla vuokramökeillä ja maatiloilla Vihdissä, Saimaan rannalla tai Verlassa, ei häneltä varmaan mitään puuttunut. Tai no, kerran Vihdin täysihoitolalomamme pyöräretkellä äitini pyörästä puuttuivat jarrut. Istuin pyörän tarakalla ja tunsin, kuinka vauhti kiihtyy – parivaljakkoa vietiin hurjaa vauhtia kohti ojaa! Sillä kerralla jätimme luonnonkukkien keruun, keräsimme vain itsemme ojasta takaisin pölyiselle maantielle. Miten ihmeessä siitä rytäkästä selvittiinkään? Äideillä on se jokin – luontoa ainakin!

Helsingin Malmin hautausmaalla yhdessä vaimoni kanssa. Äidit ja isoäidit saavat ruusunsa.

Ruusut maassa vanhempieni haudalla

Helsingin Malmin hautausmaata

Äidinäitini haudan skillat saavat seurakseen valkoisen ruusun

Hautausmaan naaraspeippo

Hautojen mustarastaat

Mustarastas ja orvokit

Alastomat rungot ja oksat

Helvi-äitini 1950-luvun alussa kotimme takapihalla Espoon Leppävaarassa

Vasemmassa kuvassa isänäitini Bertta (vas. hlö) näyttelyharrastuksensa parissa mahdollisesti Savonlinnassa, todennäköisesti 1910-luvun alussa. Oikeassa kuvassa äidinäitini Linnea miehensä Eino Davidin kanssa 1920-luvun paikkeilla.

Read Full Post »

”Minne viet sitä tuolia?”, huuteli vaimoni keittiöstä. ”No, tänne olohuoneen ikkunan viereen!”, vastailin ja kiinnitin samalla kameraani vastavalosuojaa. Ei näyttänyt vaimoni oikein ymmärtävän, mistä oli kysymys. Kaikkienhan se piti tietää: tänään oli viimeinen päivä antaa havaintoja Bird Lifen alkutalven Pihabongaus-tapahtumaan. Nyt istutaan tunti aloillaan ja kirjataan ylös siivekkäiden liikkeet takapihamme ilmatilassa. Ja jos hyvin kävisi, ehkä saisin myös otettua jokusen kuvankin päätähdistä, tuumailin ja keskityin iltapäivän tehtävääni. Mutta kovin hiljaista oli siellä ulkona. Tuleekohan tästä yhtään mitään? Päiväkin niin hämärä, ettei vastavalosuojaa teleobjektiivin päähän olisi välttämättä tarvittu. Vielä kuulin keittiön suunnalta epäilyjä siitä, miten maltan olla aloillani kokonaisen tunnin. Yksissä oltu yli 40 vuotta, ja toisella vielä epäilyksiä kumppaninsa sitkeydestä!

Kauan kesti, ennen kuin ensimmäinen tilastomerkintä piirtyi lehtiööni. Harakka tuli pelastamaan tilanteen, ja sain viimein vetäistä paperille vinoviivan havaintoni vakuudeksi. Tästä se lähtee! Nyt tuli vaimonikin tähystelemään ja ihmettelemään kanssani, missä kaikki lintumme oikein piilottelevat. Monina muina päivinä, tammikuussakin, pihamme lintulaudalta tai maasta sen alapuolelta hakee apetta hyvinkin kymmenkunta lajia: on tiaisia, varpusta, pikkuvarpusta, viherpeippoa, rastaita, kesykyyhkyjä, ja lisäksi käpytikkaa pihapihlajan oksassa roikkuvan talin kimpussa. Punarintakin viipyili pihapiirissämme vielä lokakuun lopulla ja peipot marraskuussa. ”Hei, katsopas tuonne aidanrakoon – mustarastas, tai kaksikin!”, huudahti vaimoni. Ja tuolla salavassa kolme tiaista! No niin, nyt tuli säpinää. Kiitoksia vain siippani. Mihinkäs sen kynäni oikein … Liikenne vilkastui ja lehtiööni alkoi nopeasti ilmestyä lisärivejä uusille lajeille ja lisää vinoviivoja. Kun tunti oli kulunut, lopulta istunnon tulos jäi kuitenkin melko vaisuksi: vain viisi lajia, ja kauempaa kuulunut käpytikan kimakka huuto, jota ei lasketa. No, ”Tornien taisto” on sitten eri juttu, nyt oltiin vain puolueettomana kirjurina ilman tulostavoitetta.

Kävin jo aamupäivällä virittäytymässä pihabongaukseen katsastamalla lähimetsien lintutilanteen, ja samalla vetäisemässä pienen ulkoilulenkin. Olisiko metsässä mitään elämää, saattaisinko kuulla hömötiaisen tai hippiäisen vienoa ääntelyä? Hiljaista oli. Kauempana puiden yläpuolella lenteli rauhallisin siiveniskuin joko korppi tai iso haukka. Siinä ainoa havaintoni. Kun ajelin kotiin päin, satuin kuulemaan radiosta Suomen Euroviisukilpailun (UMK-kilpailun) tulokset ja voittajakappaleen. Ei mutta sehän on kerrassaan upea! Sillä voisi jopa pärjätä! Kuuntelin esityksen sanoja … Sanoja pystyi hyvin kuuntelemaan, ja ne lausuttiin selvästi:

”Blackbird, blackbird, don’t sing to me
Don’t sing below my window
Fly somewhere else, don’t bother me
Don’t sing …
… Now you remind me of something I’ll never have
So blackbird …”
(kappaleesta ”Blackbird”, Norma John, 2017)

Surullista, mutta kaunista, ajattelin. Kun iltapäivällä pihallemme lennähti mustarastas ja sen puoliso, muistui mieleeni tuo voittajakappale. Vielä ei ole aika, kun pihamme mustarastaat aloittavat laulunsa, mutta se hetki ei ole enää kaukana. Harmaat päivät väistyvät – mustarastaan laulu aloittaa kevään. Blackbird, do sing for us!

 

Bird Life Pihabongaus 2017

Bird Life Pihabongaus 2017

Harakka avaa pelin (kuvattu aiemmin tänä vuonna)

Harakka avaa pelin (kuvattu aiemmin tänä vuonna)

Talitiainen ilmottautuu

Talitiainen ilmottautuu

Kurrekin haluaa osallistua Pihabongaukseen

Kurrekin haluaa osallistua Pihabongaukseen

Nyt tiedetään, kuka vei rastaan omenat!

Nyt tiedetään, kuka vei rastaan omenat!

Sinitiainen

Sinitiainen

Mustarastas, 29.1.2017

Mustarastas, 29.1.2017

Sinitiainen talin kimpussa

Sinitiainen talin kimpussa

Peippo (lokakuu 2016)

Peippo (lokakuu 2016)

Pikkuvarpuset (syksy 2016)

Pikkuvarpuset (syksy 2016)

Punarinta (lokakuu 2016)

Punarinta (lokakuu 2016)

Räkättirastas (syksy 2016)

Räkättirastas (syksy 2016)

Talitiainen ja varpunen (syksy 2016)

Talitiainen ja varpunen (syksy 2016)

Tilhi (syksy 2016)

Tilhi (syksy 2016)

 

Read Full Post »

On eläkkeellä olemisessa puolensa; palkkatyö ei enää sido miestä natisevaan toimistotuoliin, ei puhelimen vahtimiseen eikä tietokoneruudun välkkeeseen kuten vielä pari vuotta sitten. Aikaa jää nyt yllin kyllin harrastustoiminnalle. Huomaan vuosien aikana päässeeni tilanteeseen, jossa tärkeimmästä harrastuksestani on tullut perhepiirissä täysin hyväksyttyä toimintaa. Kukaan ei enää yritä vastustella, jos livahdan aamuhämärässä lähimetsään reppuni ja kamerani kanssa. Siellä on määrä tapailla uuden elämänvaiheeni uusia neuvottelukumppaneita – siivekkäitä sellaisia. Nuorempana Helsingissä asuessani en edes kiikaroinut lintuja, mutta liikuin usein suosituilla Vanhankaupunginlahden ja Viikin lintualueilla. Niiltä ajoilta on jäänyt erityisesti mieleeni yksi Viikin tunnuslinnuista, keltavästäräkki. Sen jälkeen olen tavannut keltavästäräkkiä vain harvakseen. Tuore jälleennäkeminen tapahtui mökkiviikonvaihteessa elokuun lopulla Tammelan Heinämaantien oraspellolla lintujen syysmuuton aikaan. Paljain silmin en lintua muiden västäräkkien joukosta äkännyt, mutta kameran etsimen läpi tunnistin ilokseni vanhan tuttavani.

Kysyt varmaan kuvasinko keltavästäräkkiä ja sainko hyviä kuvia? Kuvasin kyllä, mutta olisi pitänyt kuvata vielä enemmän. Se paras kuva jäi pellolle – tai paremminkin lensi muuttajan mukana trooppiseen Afrikkaan. Toisaalta, keltavästäräkin kuvausympäristö oli hyvin haasteellinen: kuvauskohteeni ei noussut framille, multakasan päälle, ja lintu oli kohtalaisen kaukana. Kohdetta ei saanut suurella aukollakaan irrotettua pellon oraista ja muusta kasvustosta, mutta tarkemman kuvan olisin kyllä saanut käyttämällä jalustaa (jos sellainen olisi ollut mukana ja jos sellaisen olisi ehtinyt kameraan kiinnittää). Käytän Pentax K-3-rungossani automaattiasetusta TAV, jossa voin asettaa sekä aukon että sulkimen arvot; kamera määrittää näiden perusteella ISO-arvon. Kaikki hyvin, kunhan vain maltan tarkkailla, mitä kamera ilmoittaa valon riittävyydestä (tai ylivalottumisesta). Jos ISO-arvo nousee yli 3000:n, voi kuvaan odottaa jonkinasteista kohinaa. Ei se digiaikanakaan ole liian helppoa. Oma kuvaaminen sai tänä vuonna paljon lisäpotkua, kun sain hankituksi Pentaxin oman 300 mm:n kiinteän telen (suurin aukko 4). Sillä parjää jo monissa tilanteissa, ja hyvää piirtoa riittää muutamasta metristä aina kymmeniin metreihin. Loppukesästä, kun olin löytänyt hippiäisen metsikön ja olin tavoittelemassa maailman parhainta hippiäiskuvaa, jouduin toteamaan kuvauskalustoni ihan vääränlaiseksi. Ei värkeissä oikeastaan mitään vikaa ollut, mutta en vain päässyt tarkentamaan Euroopan pienimpään lintuun, joka tulikin kosketusetäisyydelle. Lintu tuli liian lähelle!

Kulunut vuosi on ollut itselleni hyvä ja opettavainen lintuvuosi. Harmi vain, että suomalainen metsikkö tyhjenee linnuista kovin nopeasti – jo heinä-elokuun taitteessa metsät alkavat hiljentyä. Ensin loppuu laulu, sitten loppuu liike. Näin sen ehkä tulee ollakin, koska kevät on suoranaista yltäkylläisyyden aikaa. Talvi taas on sitten ihan oma lukunsa. Silloin lintuihminen osaa arvostaa vähäisiäkin kohtaamisia; kävelylenkillä läheiseen pujopensaikkoon laskeutuva urpiaisten parvi on yksi sellaisista. Luulen, että keskimmäinen lastenlapsistammekin muistaa juuri tämän vuoden eräästä lintukokemuksestaan. Olimme lähdössä sunnuntaiaamun luontolenkille kaupungin länsipuolelle. Kun olimme astuneet ulos, katsoin jostakin syystä ylös taivaalle … Ihan talomme yläpuolella kaarteli kaksi kotkaa. Kotkaksi ne heti tunnistin, ja myöhemmin valokuvistani ne määrittyivät merikotkiksi! Vain kerran aikaisemmin maakrapu on tavannut merikotkan. Se tapahtui pari vuotta sitten talvipakkasilla Helsingin Kaivopuistossa. Silloinkin mukanani oli kamera pitkähköllä putkella, mutta olin niin kylmissäni ja kohmeessa, etten saanut edes kamerareppua selästäni. Kotka häipyi pian utuiseen horisonttiin – näytti suuntaavan kohti Harmajan majakkaa.

 

(alla joitakin vuoden 2016 aikana ottamiani lintukuvia Etelä-Suomen alueelta. Kuvat jokseenkin aikajärjestyksessä)

Urpiainen, Hyvinkää

Urpiainen, Kytäjä Hyvinkää

Laulujoutsenet, Nukari Nurmijärvi

Laulujoutsenet, Nukari Nurmijärvi

Telkät, Heinijärvi Tammela

Telkät, Heinijärvi Tammela

Töyhtöhyyppä, Ridasjärvi Hyvinkää

Töyhtöhyyppä, Ridasjärvi Hyvinkää

Keltasirkku, Kytäjä Hyvinkää

Keltasirkku, Kytäjä Hyvinkää

Kottarainen, Usmi Hyvinkää

Kottarainen, Usmi Hyvinkää

Tukkasotka, Vuosaari Helsinki

Tukkasotkat, Vuosaari Helsinki

Kanadanhanhet, Vuosaari Helsinki

Kanadanhanhet, Vuosaari Helsinki

Kyhmyjoutsen, Vuosaari Helsinki

Kyhmyjoutsen, Vuosaari Helsinki

Kalalokit, Vuosaari Helsinki

Kalalokit, Vuosaari Helsinki

Västäräkki, Kuumola Hyvinkää

Västäräkki, Kuumola Hyvinkää

Mustapääkerttu, Heinijärvi Tammela

Mustapääkerttu, Heinijärvi Tammela

Telkkä naaras, Heinijärvi Tammela

Telkkä naaras, Heinijärvi Tammela

Kirjosiepot, Heiinijärvi Tammela

Kirjosiepot, Heinijärvi Tammela

Peippo, Heinijärvi Tammela

Peippo, Heinijärvi Tammela

Närhi, Kytäjä Hyvinkää

Närhi, Kytäjä Hyvinkää

Punakylkirastas, Kytäjä Hyvinkää

Punakylkirastas, Kytäjä Hyvinkää

Punavarpuset, Kytäjä Hyvinkää

Punavarpuset, Kytäjä Hyvinkää

Sinitiainen, Kytäjä Hyvinkää

Sinitiainen, Kytäjä Hyvinkää

Harmaasieppo, Heinijärvi Tammela

Harmaasieppo, Heinijärvi Tammela

Peipon poikanen, Kytäjä Hyvinkää

Peipon poikanen, Kytäjä Hyvinkää

Telkkäpoikue, Heinijärvi Tammela

Telkkäpoikue, Heinijärvi Tammela

Rantasipi, Heinijärvi Tammela

Rantasipi, Heinijärvi Tammela

Keltavästäräkki, Heinijärvi Tammela

Keltavästäräkki, Heinijärvi Tammela

Hippiäinen, Kytäjä Hyvinkää

Hippiäinen, Kytäjä Hyvinkää

Punarinta, Heinijärvi Tammela

Punarinta, Heinijärvi Tammela

Merikotka, Hakalanmäki Hyvinkää

Merikotka, Hakalanmäki Hyvinkää

Kivitasku, Kytäjä Hyvinkää

Kivitasku, Kytäjä Hyvinkää

Hömötiainen, Usmi Hyvinkää

Hömötiainen, Usmi Hyvinkää

Rautiainen, Usmi Hyvinkää

Rautiainen, Usmi Hyvinkää

Valkoposkihanhet, Kytäjä Hyvinkää

Valkoposkihanhet, Kytäjä Hyvinkää

Varpuset, Hyyppärä Hyvinkää

Varpuset, Hyyppärä Hyvinkää

Mustarastas, Hakalanmäki Hyvinkää

Mustarastas, Hakalanmäki Hyvinkää

 

Read Full Post »

Lyhyeltä kesä tuntui, vaikka olisi voinut kuvitella toisin. Odottavan aikahan on pitkä, ja mitäpä muuta suomalainen teki kuin odotti kesää kaksi kuukautta: kesä–heinäkuun. Lämpimät ja helteet tulivat sieltä sittenkin – tosin vain lyhyeksi aikaa. Katselen nuorimman lastenlapsemme iloista olemusta ja liikehdintää Anderssonin Manun laiturilla (kutsuimme ja luulimme paikkaa alkuvuosina yleiseksi rannaksi). J-tyttö sai kesän viimeisille mökkipäivilleen upeat säät. Istuskelin rantakivellä J-tytön lähellä ja pohdin kaikkea mahdollista: syksyä, Suomen taloutta ja työttömyyttä, veropakolaisia, Lähi-Idän ja Afrikan maiden pakolaisvirtoja … Ei, ei vielä liian vakavia aikuisten asioita. Katse aurinkoon – tai mieluummin tuonne kaislikkoon, jonka yllä lentelee komeita sudenkorentoja. Joitakin kuvia sain napsittua, vaikka mahdottoman nopealiikkeisiä ja kiireisiä nuo sudenkorennot. Ehkä niilläkin on tunne, että kesä tulee pian päättymään – nyt kaikki peliin!

Elokuun lopulla alkaa luonto olla hyvin hiljainen. Perhosia näkee päivä päivältä vähemmän, tyyppiperhonen ja pian ainoa päiväperhonen näyttää olevan metsänokiperhonen. Lintujen laulua ei kuule juuri ollenkaan. Pitkään jatkunut kasvukausi ja kukinta-aika päättyi nopeasti elokuun helteisiin – nyt voi metsässä saada vain suun täydeltä lentäviä ohdakkeiden haituvatuppoja. Mutta mökin pihapiirissä majailee vielä muutama uskollinen siivekäs tarkkaillen isäntäväkeä milloin pikku kuusen oksilta, milloin rohkeammin, kuistin läheiseltä isolta kiveltä. Jossakin mökkimme tuntumassa nuo punarinnan poikaset ovat syntyneet ja täällä ne viipyilevät aina syysmuuttoon asti. Mökkeilymme alkuvuosina vapautin kerran ansaan joutuneet neljä punarinnan poikasta liiterin taakse tuomastani katiskasta, jonka suuaukko oli jäänyt kunnolla lukitsematta. Oma virhe, mutta ei ole toistunut sen jälkeen. Toivottavasti nuokin tämän vuoden poikaset, Tiku ja Taku, palaavat taas ensi keväänä synnyinsijoilleen.

J-tyttö oli innostunut pelaamaan korttia isovanhempiensa kanssa. Ihan kelpo seurapeli siinä kuin mikä muu hyvänsä. Voitto ei ollut pelissämme kenellekään tärkeä. Ei ollut tavoitteena nousta toisten yläpuolelle ja tuulettaa loistavaa peliään. Tässä pelissä ei ollut klikkejä, joilla oli omat etunsa puolustettavaan. J-tytön pohtiessa seuraavaa siirtoaan ajatukseni luiskahti valtakunnan poliittiseen peliin ja maamme tämän hetken ongelmiin. On vaikea kuvitella yhteispeliä, jossa jokin joukko tai yksittäinen ihminen ajaa vain omaa etuaan. Yhteinen hyvä tulisi asettaa Suomessakin tärkeimmäksi asiaksi, ei talouden kasvu eikä kilpailukyky. Oliko virhe, kun useita valtion laitoksia yksityistettiin, posti yhtenä esimerkkinä? Voittoa taitaa tulla, kun toimintoja siirretään mm. Viroon, mutta samalla työttömyys Suomessa entisestään kasvaa – ja myös työttömyyskorvaukset. Onko tässä mitään järkeä? Näinhän on ollut jo pitkään, vähintään niistä ajoista, kun paperityöntekijät ja heidän liittonsa saivat vaatimuksillaan palkat ylös, mutta – pian myös koneet ja työpaikat ulos, vieraille maille. ”Hei Papu, sinun vuorosi!” Ai niin, juu. Taisin uppoutua ajatuksiini, anteeksi. Punarintakin katseli kuusennäreestä kirjoittajaa isoilla nappisilmillään. Tiksautti ja niiasi kerran – ja tuntui sanovan: ”Älä välitä kirjoittaja. On asioita, joille ei oikein voi mitään. Mekin tästä kohta Portugaliin päin. Nähdään taas!”

Uskollinen pelargonia liiterin seinustalla

Uskollinen pelargonia liiterin seinustalla

J-tyttö kokeilee marjanpoimuria

J-tyttö kokeilee marjanpoimuria

J-tyttö Manun laiturilla

J-tyttö Manun laiturilla

J-tyttö

J-tyttö

Tytönkorento

Tytönkorento

J-tyttö pelaa

J-tyttö pelaa

Karmeen punaista

Karmeen punaista

Kivinen mökkiranta

Kivinen mökkiranta. Uusi aamu

Ensi kesän polttopuut pinossa

Ensi kesän polttopuut pinossa

Kurki korkeuksissa

Kurki korkeuksissa

Isäntä ja emäntä

Isäntä ja emäntä

Vaimon asetelma 01

Vaimon asetelma 01

Vaimon asetelma 02

Vaimon asetelma 02

Kesän viimeisiä päiväperhosia (kaaliperhonen ja metsänokiperhonen)

Kesän viimeisiä päiväperhosia (kaaliperhonen ja metsänokiperhonen)

Syksyn lehti

Syksyn lehti

Punarinnan poikanen kasvaa

Punarinnan poikanen kasvaa

Matkalla kotiin. Tammelan Pyhäjärvi, Venesilta

Matkalla kotiin. Tammelan Pyhäjärvi, Venesilta

Tammelan Venesillan katoksessa

Tammelan Venesillan katoksessa

Read Full Post »

Astelin kaupungin laidalla pellon reunaa yhtenä kesän kuumimpana päivänä. Heinä oli pellolta korjattu aikaa sitten, mutta kuivan heinän tuoksu oli vielä jäljellä. Teki mieli heittää paita pois ja tehdä vähän isompi kierros pitkin Vantaanjoen vartta elokuun toisena maanantaina. Mökkitouhut olivat varmaankin miehen väsyttäneet, ei ollut puhtia riisua paitaa päältä. Oli ihan hyvä näinkin, kunhan aurinko vihdoin paistoi ja lämmitti, eikä ollut kiire minnekään. Joenvarren pensaikoista ei kuulunut enää lintujen ääniä, kesantopellon nuori pensastaskukin oli jo varmaan siirtynyt etelämmäksi pois syntysijoiltaan. Vielä pari viikkoa sitten se lenteli touhukkaana ohdakekukintojen ja aidanseipäiden väliä ja tarkkaili kiinnostuneena reviirilleen tullutta muukalaista. Sänkipellon viereisen ohrapellon tähkät olivat jo saaneet rusehtavaa väriä – pian olisi viljankorjuun aika, ja pian olisi aika valmistautua sanomaan kesälle hyvästit. Kesälle, jota ei oikein ollutkaan?

Olihan se kesä toki tänäkin vuonna! Ja ties miten kauan vielä jatkuukaan, kunhan ei anneta meteorologien veikata enää yhtään mitään. Ennuste on ollut usein pettymys. Alku- ja keskikesä pysyi koleana lupaavista ennusteista huolimatta. Mutta koleakin kesä voi olla täynnä aktiviteetteja – täyttä kesää. En voi vaimoni kanssa ylpeillä kesäpassimme täyttymisestä Kuhmon konserteista, Savonlinnan oopperoista, en pitsiviikkojen tai kesäteattereiden leimoista, en Sastamalan Vanhan Kirjallisuuden Päivistä. Taitaa oma kesäpassimme täyttyä enemmänkin mäntysuovan roiskeista, koivuhalon säleistä ja tuohenpalasista, aamupalan sipulinvarren renkaista ja märkien varpaiden painalluksista – niistä tavallisista mökkiläisen kesäaskareista ja -huveista. Yksi kesäpassimme leima on kuitenkin mainittava erikseen: Tammelan Mustialassa joka vuosi pidettävien Hakkapeliittatapahtumien tunnelma ja muistot! Tapahtumaa ei ylenmäärin mainosteta, mutta viesti on kulkenut vuosien aikana maailman joka kolkkaan. Ainakin japanilaiset turistit olivat löytäneet Mustialan ja Anderssonin rouvan tarjoamat räiskäleet. Hakkapeliittatapahtuma on erikoinen spektaakkeli; se on paluu 1600-luvulle ja kunnianosoitus Tammelan väestölle, se on pukuperformanssi, non-stop teatteri, markkinapaikka, musiikkia ja perinneruokaa – ja alamaista kumartelua alueella liikkuvalle kuningasparille.

Kun oikein pinnistän muistiani, saimme leimoja passiimme myös Urjalan, Turun ja Piikkiön käynneiltä. Tulihan niitä! Kaikki käynnit avarsivat ja antoivat myös uskoa parisuhteen jatkumiselle. Piikkiön lähellä suhde oli koetuksella, kun kännykän navigaattori ohjaili aina vain samalle ympyrälenkille ja kartturi tarjosi omaa ratkaisuaan – eikä kumpikaan kelvannut kuskille! ”Aja lounaaseen”, oli navigaattoriäänen vakio-ohje! Oli viimein pysähdyttävä ja saatava tiellä kulkevalta pojalta selväsanainen tieto siitä, missä oikein olemme. Oikea suunta helpotti ja aikanaan suoriuduimme taas takaisin mökillemme. Kesäpassimme viimeisellä sivulla on henkilökohtaiset merkintäni. Niitä on kaksi. Toinen sattui mökkitiellä, kun tein aamulenkkiäni ja sihtailin kameralla karhunputken kukintoa, vähän kuin koemielessä. Hyvin pian juuri samalle kukinnolle asettui komea ritariperhonen! Mistäs tiesit tänne tulla? En voinut kuin ihailla, ihmetellä ja kuvata. Jos kesään lasketaan mukaan myös toukokuu, saan sieltä passiini  kaikkein parhaimman merkinnän – leiman ja luvan jatkaa elämääni. Ihminen unohtaa nopeasti niin suuret kuin pienet tapahtumat ja kokemukset. Ei se kesä mikään kolea ollut. Ja jos olikin, onko sillä lopulta niin suurta väliä?

Ravintola Pinella, ruokapaikkamme Turun käynnillä

Ravintola Pinella, ruokapaikkamme Turun käynnillä

Piikkiön kirkko

Piikkiön kirkko

Katson maalaismaisemaa, Tammela

Katson maalaismaisemaa, Tammela

Kesäaamun mökkitie

Kesäaamun mökkitie

Vuohenkello järven rannalla

Vuohenkello järven rannalla

Vadelma kypsyy

Vadelma kypsyy

Ritariperhonen

Ritariperhonen

Mökkipihan mehikukka

Mökkipihan mehikukka

Sulka vedessä

Sulka vedessä

Mökkipihan punarinnanpoikanen

Mökkipihan punarinnanpoikanen

Kesäilta

Kesäilta

Sotilaat tulevat, Hakkapeliitat 2015

Sotilaat tulevat, Hakkapeliitat 2015

Sotilaiden leiri, Hakkapeliitat

Sotilaiden leiri, Hakkapeliitat

Harjanmyyjä, Hakkapeliitat

Harjanmyyjä, Hakkapeliitat

Saippuankeittäjä, Hakkapeliitat

Saippuankeittäjä, Hakkapeliitat

Tärkeillä ostoksilla, Hakkapeliitat

Tärkeillä ostoksilla, Hakkapeliitat

Räiskäleiden paistajat, Hakkapeliitat

Räiskäleiden paistajat, Hakkapeliitat

Lyhtyjä kaupan, Hakkapeliitat

Lyhtyjä kaupan, Hakkapeliitat

Laulajatytöt, Hakkapeliitat

Laulajatytöt, Hakkapeliitat

Nuori seppä, Hakkapeliitat

Nuori seppä, Hakkapeliitat

Kuningaspari, Hakkapeliitat

Kuningaspari, Hakkapeliitat

Read Full Post »

Onneksi tyttäremme pani tuumasta toimeen, ja tilaa vielä löytyi: äidit pääsevät sittenkin nauttimaan äitienpäivän juhla-aterian valmiiseen pöytään ja me kaikki muut siinä siivellä. Liian vähän on perhepiirissämme tapana kokoontua yhteen hyvän ruuan merkeissä kotiin, mökille tai ravintolaan punavalkoisten ruutuliinojen äärelle. En ehtinyt pitemmälle menetettyjen mahdollisuuksien ajatuskuvioissani, kun huomasin, että ulkona paistaa aurinko ja aikaa ateriaamme on vielä monta tuntia. Huomasin käteni jo tarrautuneen kameralaukun remmiin, huomasin jalkani askeltavan kohti tuulikaapin savisia saappaita ja kuulin äänihuuleni muodostavan sanat ”tulen ihan pian!”. Oli tsekattava luonnon status – mitä kaikkea oli metsissä ja pelloilla tapahtunut kahdessa viikossa, jonka ajan olin ollut pois havaintopaikaltani. Keväisin olen mitä suurimmassa määrin tarkkailija. Nyt osat olivat vaihtuneet – lääkärit ja hoitohenkilökunta tarkkailivat minua kirurgisen operaation jälkeen.

Oli kait ihan normaali keväinen mökkiviikonloppu, kevään toinen yöpymiskerta. Tulimme kotiin, ruokailimme ja laittelimme mökkitavaroita omille paikoilleen. Aloin lueskella viikonvaihteen päivälehtiä. Silloin iski rintaan kova kipu. Se ei vaimentunut, vaikka asetuin makuulle. Päätimme hetken kuluttua, että vaimo soittaa hätänumeroon. Sen jälkeen kaikki tapahtui nopeasti. Ensihoidon ambulanssi tuli pihaamme, osaavat ammattilaiset marssivat olohuoneeseemme, tutkivat potilaan, ottivat sydänfilmin, konsultoivat Hyksin päivystävän kirurgin kanssa ja totesivat, että potilas on saatava nopeasti pallolaajennukseen. Sitä ennen vaimoni oli ymmärtänyt antaa miehelleen ensilääkkeeksi aspirinin, mistä tuli tunnustusta. Hoitotoimenpide pääsi alkuun ilman viiveitä, kaikki sujui ongelmitta ja pääsin jo leikkauspäivän illalla jatkohoitoon Hyvinkäälle. En tiedä, olenko oikein vieläkään tajunnut, kuinka vaarallinen tilanteeni oli – kuinka läheltä liippasi. Koin olevani turvassa ja hyvissä käsissä kaiken aikaa, niin Meilahdessa kuin Hyvinkäällä. Pääsin kotiin vappuaattona mukanani kassi, jossa oli vaimoni sairaalaan tuomat parranajokone, hammasharja ja -tahnaa, hammastikkuja, kännykän laturi ja kampa (kampa oli varmaan potilaan piristykseksi, ei niinkään tarpeeseen). Toipuminen käynnistyi kotona hyvin – kunhan olin ensin selvinnyt sairaalasta tuomastani vatsataudista korkeine kuumeineen.

Lusikoimme verkalleen juhla-ateriamme jälkiruokien rippeitä. Taisimme kaikki nauttia omista ateriavalinnoistamme ja toistemme seurasta. J-pojalla oli vaikeuksia pysyä aloillaan ja olla kanssamme aterian loppuun asti. Tietenkin piti päästä iltaa viettämään kavereitten kanssa, kuinkas muuten. Vähän malttia ja respektiä kuitenkin! Vapautimme viimein seurueen murkun ja jäimme odottelemaan tarjoilijan laskua. Seurueemme oli hyvällä tuulella, ei ollut kiire minnekään. Joukossa oli yksi toipuva siipirikko ja yksi kroonista sairautta kantava nuori äiti. MS-tautia sairastava tyttäremme hymyili kuitenkin kaikkein eniten.

Hyvää äitien päivää! J-tytön grafiikkaa

Hyvää äitien päivää! J-tytön grafiikkaa

Äitienpäivän lehtometsää

Äitienpäivän lehtometsää

Valkovuokot

Valkovuokot

Hiirenkorvat

Hiirenkorvat

Kottarainen

Kottarainen

Leskenlehdet

Leskenlehdet

Kytäjän peltomaisemaa

Kytäjän peltomaisemaa

Kuovi

Kuovi

Peltokorte

Peltokorte

Punarinta (taas kerran)

Punarinta (taas kerran)

Rentukat

Rentukat

Sinisiipi

Sinisiipi

J-poika

J-poika

Isoäiti ja J-tyttö

Isoäiti ja J-tyttö

Isä ja tytär

Isä ja tytär

Read Full Post »

Helppohan tuon kaverin oli edetä; väkevää kroppaa liikutti kaksi jalkaparia. Toisin oli taluttajalla; vain kaksi rimppakinttua ja raskas reppu selässä. Painoimme molemmat hartiamme kyyryyn raa’an kevättuulen puhaltaessa vastaisesti lähes myrskyn voimalla. Räntääkin heitteli aina silloin tällöin. Matka kuitenkin taittui Kytäjän kirkolta Kytäjä Golfin alueelle. Kävelemistä tuli yhteen kyytiin kaksi tuntia, mitä nyt kääntöpisteessä vähän eväitä nautimme pahimman sadekuuron aikana. Tyttäremme labbis oli majoittunut meille pariksi päiväksi, ja pitkällä lenkillä oli hyvä aloittaa Fonzien täysihoito. Mutta minne katosi maaliskuun lämpö ja aurinko? Tuleeko tästä keväästä ja kesästä sittenkin koleanpuoleinen; kuten jokin aikaisempi 2000-luvun kesäkuu? Vaimoni erityisesti muistaa katselleensa mökkimatkoilla auton ulkolämpömittaria – eikä se katselemalla yhtään noussut alle 10 asteen lukemista.

Mökkeilijää odottaa paratiisissaan monet muutkin arvoitukset kuin sää. Onko laituri kestänyt talven rasitukset? Onko jättimänty kaatunut juuri rakennetun uuden huussin päälle? Päätimme jättää yllätysten katsomiset tässä viikonvaihteessa väliin, mutta se jo tiedettiin, että itserakentamamme laituri ei ollut ihan vaaterissa. Yksi tynnyri oli päässyt luiskahtamaan pois paikoiltaan, mutta onneksi ystävällinen Mika-naapurimme oli nostanut rantavedessä kelluvan tynnyrin maalle ja laittoi meille pikku hankaluudesta vielä viestiä! Päätin unohtaa mökkiharmit ja lähteä lauantaisen, melko hyvän sään aikana omalle metsälenkille. Kytäjärven rantamaastot ovat jo vuosia olleet mielimaisemaani. Viime vuosina on järven pohjoisreunan puustoa ja pensaikkoa harvennettu syystä, jota en voi ymmärtää. Tehdäänkö se retkeilijöiden iloksi? Aiotaanko järven pohjoisreunakin rakentaa? Joka tapauksessa, kun harvennusta on tehty, avararuutta lisätty ja kulkemista helpotettu, on samalla alue alkanut myös roskaantua! Monet lahopuita tarvitsevat linnut ovat kadonneet ja alue muutenkin köyhtynyt; perhosetkin tarvitsevat kukkivia pensaikkoja. Korkealta kalliolta kuului matala huu-ääni. Se toistui monta kertaa pienen tauon jälkeen. Pöllön huhuilu oli musiikkia korville – se oli paljon enemmänkin.

Tänään sunnuntaina saa Suomi uudet kansanedustajansa, ja pian uuden hallituksen. Vaaliväittelyt on käyty, on hymyilty lehtien palstoilla ja tienvarsien ulkomainoksissa. On vakuuteltu äänestäjiä erinomaisilla argumentoinneilla. Jos ehdokas oikein kovasti hymyilee tai on nauravainen kuvassaan, tulee mieleen, mille hän oikein nauraa? Ettei vain nauraisi juuri minulle, äänestäjälle? Toivottavasti uudet edustajat ja ministerit saavat vihdoin sote-vyyhdin auki ja saavat tehtyä ratkaisuja monissa muissakin tärkeissä poliittisissa kysymyksissä. Katselin aamun lehdestä vielä kerran kaikkien ehdokkaiden nimiä. Olisi kovin mukava antaa ääni vaikkapa Isokoskelolle Nurmijärven Klaukkalasta. Sellaista nimeä en kuitenkaan listoilta löytänyt. Löytyi kyllä kananen, lintula ja harakka. Toiveunta oli etsiä sellaisia nimiä kuin Haarahaukka tai Punarinta – jotakin rajaa sentään!

Puun alle suojaan, Fonzie!

Puun alle suojaan, Fonzie!

Saderintama Kytäjä Golfin päällä

Saderintama Kytäjä Golfin päällä

Sinisorsa

Sinisorsa

Kevätlinnunsilmä

Kevätlinnunsilmä

Veneranta

Veneranta

Kelopuut joutavat pois, minne?

Kolo- ja kelopuut joutavat pois, minne?

Metsätontun lakki

Metsätontun lakki

Kolean huhtikuun sinivuokot

Kolean huhtikuun sinivuokot

Kytäjärvi ja metsätie

Kytäjärvi ja metsätie

Pöllön lammella

Pöllön lammella

Isokoskelo

Isokoskelo

Silta

Silta

Jo näkyy vihreääkin

Jo näkyy vihreääkin

Punarintoja oli kaikkialla (kuva parin vuoden takaa)

Punarintoja oli jo kaikkialla (kuva parin vuoden takaa)

Read Full Post »

Older Posts »