Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Matkailu’ Category

Keimolan kohdalla kaivoin repustani esille pienet eväät. Aamupala oli jäänyt muutamaan lusikalliseen marjapuuroa, mutta onneksi olin ehtinyt tehdä mukaan reissueväät. Helsingin bussissa oli melko väljää, ainakaan vieressäni ei istunut ketään, joka olisi pyrkinyt osille eväistäni. Harvoin tupeksin herätyskellon kanssa, mutta tänään oli niin käynyt ja heräsin myöhässä. Nyt oli tankattava, jotta jaksaisin suunnittelemani lenkin, yli 4 tunnin kaupunkikierroksen. Niin, jokin veti taas eläkeläismiestä kohti suuria seikkailuja – kohti syntymäkaupunkiani ja nuoruuteni Helsinkiä. Kovasti on muotiin tullut ohjatut kävelylenkit pääkaupungissa teemana vaikka kummittelu tai arkkitehtuuri tai komisario Palmun leffojen kuvauspaikat tai Virpi Hämeen-Anttilan upeiden Björk-romaanien tapahtumapaikat. Meikäläinenhän on ollut aikaansa edellä, kun näitä Helsinki-lenkkejä olen itse vetänyt jo kait kohta kymmenen vuoden ajan! Erona edellämainittuihin on lähinnä se, että olen ohjattujen kävelyjeni ainoa osanottaja. Ja täytyy sanoa, että tällä kerralla oli vähän hakusessa, mihin itseni ohjaisin. Lähtö tuli niin äkkiä, kun huomasin, että keskiviikko onkin täysin vapaata, ja vaimonikin näytti matkalle vihreää valoa.

Jostakin syystä valitsin kohteekseni Siltasaaren ja Hakaniemen. Hakaniemen kauppahallin remontin ajaksi pystytetty väistötila oli ainakin tsekattava. Onhan se kohde siinä missä joku toinenkin, vai kuinka? Ehtisinkö vielä kavuta Kallion puolelle, ei, ei taida onnistua. Otetaan Kallio, sen linjat, kuppilat, puistikot, kirjasto ja kirkko joskus ihan omaksi päiväkseen. Mutta keskustakirjasto! Niin, se Oodi, joka avataan pian entiselle VR:n makasiinien alueelle. Mitä Oodille nyt kuuluu? Miten se istuu maisemaan? Aloitin siis syynäämiseni entiseltä Kluuvinlahdelta, jota nyt täyttävät mm. Musiikkitalo, Kiasma ja Sanomatalo – ja uusi tulokas on pian avattava keskustakirjasto Oodi. Tuliko aurinko ihan väärästä suunnasta, vai oliko verensokerini alhaalla, en kyllä oikein tiedä … Paljon hehkutettu Oodi ei mielestäni istu sille valittuun paikkaan. Vai onko niin, että hyvin erilaiset jo pystyssä olevat monumentaalirakennukset ovat jo ennen Oodia tehneet alueesta suloisen arkkitehtonisen sekamelskan! Aluehan on vielä keskeneräinen, kyllä. Sitä pitää arvioida myöhemmin, kun viimeinenkin punahaalarinen remonttimies on työnsä tehnyt ja vienyt mennessään ylimääräiset rakennusjätteet ja Pekkaniskan nosturit.

Oodin rakennustyömaan nosturien ääniä ei enää kuulunut, kun astelin Metsätalon luona kohti Hakaniemeä. Tulin jo Kasvitieteellisen puutarhan rauta-aidan kohdalle. Aitaan kiinnitetyt opastenuolet veivät kirjoittajaa magneetin lailla kohti puutarhan sisäänkäyntiä Kaisaniemenranta 2:een. Ovi oli auki, tervetuloa! Talviaikaankin puutarha on upea paikka keskellä suurkaupunkia, mutta mitä se tarjoaakaan, kun kasvit heräävät eloon talven jälkeen. Hetken puutarhan käytävillä kierreltyäni jatkoin matkaani ja tulin kohta Hakaniemen torille. Tuolla on se hallin väistötila! Ei ihan havainnekuvien näköinen, mutta sisältä valoisa, hyvin toimiva, ja väkeä, ainakin monissa hallin kahviloissa, todella runsaasti. Oman kupposeni jälkeen astuin ulos ja jäin mietteisiini keskelle tyhjää toria. Yllättävän paljon tuttua ympärillä … Suoraan edessä Elannon tyylikäs tavaratalo (nyt Sokoksen väreissä). Se oli aikoinaan suosittu tavaratalo joulunaikaan. Arena-talossa, tuolla oikealla, oli muinoin Tuulensuu! Siellä näin monet elokuvat veljeni kanssa 1960-luvulla. Ja selkäni takana kerrostalossa asui Kulosaaren yhteiskoulun englanninkielen opettajamme Armi Ailas, joka kutsui kerran luokkamme kotiinsa iltaa viettämään. Kaikki oli siistiä – ja siistiä oli myös lähdettyämme, kun me lukiolaiset tiskasimme porukalla tarjoiluastiat! Matka Hakaniemeen avasi monia luukkuja. Yhdessä luukussa näen isän, äidin ja kaksi poikaa kävelevän torin poikki myöhään illalla joulun aikaan. Ykkösen ratikka on tuonut joulunviettäjät Käpylästä Hakaniemeen. Luukku alkaa sulkeutua, mutta sitä ennen perhe ehtii nousta torin toisella laidalla bussiin numero 32, Herttoniemen bussiin, kohti perheen omaa joulunviettoa.

 

Keskustakirjasto Oodi valmistuu entiselle VR:n ratapiha-alueelle. Suunnittelu: arkkitehtitoimisto ALA.

Oodi Musiikkitalon suunnalta. Etualalla Reijo Hukkasen veistos Laulupuut.

Helsingin rautatieaseman sisälle on päästävä välillä, vaikkei junaan nousisikaan. Aseman hallin kattokruunut, Paavo Tynell.

Vuosikymmenien ajan muuttumaton maisema rautatieaseman itäisellä aukiolla. Rakennukset pysyvät, toiminnot vaihtuvat.

Ortodoksien Kotikirkon kupoli nousee mystisesti ylös kerrostalokorttelista Liisankadun loppupäässä.

Astu sisään, talvellakin!

Kasvitieteellisen puutarhan portti.

Kasvitieteellisen puutarhan kasvimuseorakennus. Suomen mahdolliselle kuninkaalle Friedrich Karlille 1900-luvun alussa ehdolla ollut residenssi. Rakennus ollut myös kasvitieteen dosentti Kaarlo Linkolan virka-asuntona, ja samalla Linkolan perheen asuntona.

Puutarhan mustarastas. Mukana oli vain 50 mm:n objektiivi, ja siivekkäitä olisi ollut kuvattavaksi paljon.

Kasvitieteellisen puutarhan kasvihuoneet ja piha-aluetta.

Edellisen kuvan oikean reunan puu: amurinkorkkipuu, josta oheinen kyltti.

Pieni syrjähyppy Krunikan puolelle sallitaan? Yhtäkkiä huomasinkin olevani Helsingin kantakaupungin vanhimman puutalon luona. Ruiskumestarin talo kutsui luokseen.

Ruiskumestarin talo Kristianinkadulla Kruununhaassa.

Päiväkotilapset Ruiskumestarin talon pihalla.

Pitkäsilta Kaisaniemenlahden suunnalta.

Kohti Hakaniemeä. Keskellä Kallion kirkko ja Arena-talo.

Entinen Elannon tavaratalo Hakaniemen torin laidalla, nyt S-ryhmän omistuksessa.

Yksityiskohta tyylikkäästä rakennuksesta Hakaniemen torin itälaidalla.

Helsingin työväentalo, Paasitorni, Siltasaaressa. Rakennus kärsi pahoja vaurioita sisällissodassa 1918.

Mika Waltarin syntymäkoti sijaitsi Siltasaaressa Saariniemenkatu 6:ssa.

Hakaniemen kauppahallin väistötilat Hakaniemen torilla 2018.

Kauppa tuntuu käyvän hyvin kauppahallin väistötiloissa.

Hakaniemen kauppahallin väistötiloissa on tilaa liikkua.

Tauon paikka. Pieni kahvi ja … torttu, ei kun lohileipä!

Kerrostalon sisäänkäynti Säästöpankinrannassa Siltasaaressa.

Hakaniemen tutuksi käyneitä maamerkkejä: ympyrätalo, Arena-talo ja kauppahalli.

 

 

 

 

Mainokset

Read Full Post »

Aurinko paistoi, oikeastaan ihan lämpimästi, eikä tuulikaan osunut, kun kiikaroin jäättömälle ulapalle. Itätuulta pääsi pakoon laskeutumalla valleilta Ison Mustasaaren, Susisaaren tai Kustaanmiekan alaville rantakallioille, lähelle vesirajaa. Suomenlinnan ja Helsingin puolustamiseen 1700-luvun puolivälissä rakennetut rantavallit ja bastionit antoivat hyvän tuulisuojan, kun vain hoksasi, mistä päin puhaltaa ja minne piiloutua. Kaksi vuotta sitten maaliskuussa olin tehnyt päivän retken Suomenlinnaan, ja nyt halusin tulla tuulisille saarille uudestaan. Edellisestä kerrasta jäi kait hyvä maku, kun täällä taas oltiin – ainakin Rantakasarmissa sijaitsevan Viaporin Deli & Cafen lohikeiton herkullisen maun saatoin vieläkin tuntea suussani. Tällä kerralla olin asettanut päivän ja käyntini teemaksi linnut! En  alentuisi yleiseen hortoiluun turistijoukon mukana tykiltä toiselle tai tenaljeilta kurtiineille. Pah!

Tuolta talon pihalta kuului kova rääkäisy! Mikä ihmeen lintu se oikein …? Kiipesin vaivalloisesti jyrkkää rinnettä ylöspäin kohti ääntä. Nyt ison linnun hahmo näkyy … fasaanihan se tietenkin! Tästä ei sitten kerrota kotona mitään. Eräs kotipuolen tosi kova lintuharrastaja oli evästänyt minua, että saatan valleilla nähdä jopa tunturikiurun. Tämä ensimmäinen havaintoni oli jotain ihan muuta. Totta puhuen, olin kyllä Suomenlinnassa suureksi osaksi ihan vain jaloittelemassa ja nauttimassa kauniista kevättalven päivästä. Olisin hyvin mielelläni poikennut myös museoissa ja Suomenlinnan kirkossa, mutta eiväthän ne ole talvisaikaan auki! Eivätkä ainakaan maanantaisin! Jotenkin tuntuu, että Suomessa ei aina nähdä asioita. Ei ole nähty verkkokaupan maailmanvalloitusta eikä nähdä, että Suomenlinnassa käy turisteja myös talvisin! Vuonna 2016 Suomenlinnassa kävi jo yli miljoona vierailijaa – ja talviajan vierailut lisääntyvät kovaa vauhtia! Mitä me tarjoamme näille kävijöille? Miksei joku myy tuon tykin vieressä kuumaa mehua? Miksei Augustin Ehrensvärdin vetämä seurue 1700-luvun asuissaan tee saarivaellusta kuninkaallisen soittokunnan tahdittamana? Kävisi se talvellakin? Ei, en jaksanut enää kehitellä enempää, vaan siirryin syrjään kulkuväylältä huilimaan, otin repun selästäni – ja avasin ikioman termarini, jonka olin viisaasti aamulla täyttänyt kuumalla mehulla. Se höyrysi vieläkin.

Lenkkini kääntöpiste olisi Kustaanmiekan korkeimmalla vallilla. Pääsin sinne viimein painavien kantamusteni kanssa. Repussani oli tavaraa kuin Hannu Hautalalla – vain turistien vakioväline selfiekeppi puuttui. Huipulta avautui hieno ja rauhoittava näkymä auringossa välkehtivälle ja etelänsuunnalla avoimelle Suomenlahdelle. Seniorikansalainen oli jo aika poikki könyttyään kaikki saaret Länsi-Mustasaaresta alkaen. Linturetkeksi käyntini oli vaatimaton: vain joitakin pihalintuja ja muutamia keväisiä vesilintuja. Jäin kaipaamaan näkymää haahkalautoista tai edes hemppojen ylilentoa, mutta ei tällä kerralla! Mielellään yksin luonnossa liikkuvana jäin tänään yllättäen kaipaamaan matkaseuraa! Mutta kukapa nyt suostuu lähtemään kaverikseni viimaisille, alastomille linnoitussaarille, jonne pitää suoriutua jo auringonnousun aikaan – ainakin vaimoni aikataulusta on yliviivattu kaikki päivän ensimmäiset tunnit. Pientä piristystä sain lautalle kävellessäni Susisaarella, lähellä suurta linnanpihaa, jossa kivimuurin vieressä jokin teatteriryhmä harjoitteli omaa esitystään. Ja olihan jäljellä vielä huikea lauttamatka Kauppatorille. Suomenlinna II näytti voimansa ja ryskyi uhmakkaasti läpi paksujen jäälauttojen! Sillä oli selvä päämäärä toiseen kotirantaansa. Niin oli kirjoittajallakin. Matkailu avartaa, mutta siellä kotisatamassa on kaikki! Ja kotipuolen pelloilla voi nähdä haukkojakin – jopa talvella!

Matkalla Suomenlinnaan.

Vapaamatkustajiakin mukana!

Suomenlinna II rantautuu Isoon Mustasaareen.

Tervetuloa Suomenlinnaan!

Lautta ei viivy rannassa kauan. Uusi kyyti odottaa jo Kauppatorilla.

Ensimmäinen kohteeni Länsi-Mustasaari

Rantakasarmi ja joukko turisteja

Mustarastas viihtyy Suomenlinnassa

Matkalla eteenpäin. Ison Mustasaaren rakennuksia.

Asuintalon pihan fasaani.

Kattotutkielma

Näkymä Susisaarelta Etelä-Helsinkiin

Valleilla kiipeämisessä kysytään kuntoa – ja pitäviä kengänpohjia.

Saarten eteläpuolella aava ja avoin meri.

Minne seuraavaksi? Ulkomaisia turisteja riittää ympäri vuoden.

Opaskylttejä on saarella riittävästi.

Suuren linnanpihan rakennuksia Susisaarella.

Turisteja Susisaaren rantakalliolla

Kyhmyjoutsenet

Isokoskelonaaras kuivattelee

Rantavallien kulkijat

Tykit ovat vaienneet kauan sitten

Teatterilaisia harjoituksissaan. Jotakin tällaista saisi olla lisää!

Kohti lauttarantaa

Hyvästi Suomenlinna! Vielä me nähdään!

 

Read Full Post »

Olin sopinut itseni (ja vaimoni) kanssa, että keskiviikkona pidän Helsinki-päivän. Edellisenä iltana oli ollut rankka taloyhtiön hallituksen kokous; siitä ja monesta muustakin syystä koin tarvitsevani pientä irtiottoa arjesta. Sellaiseen riittäisi hyvin muutaman tunnin vaeltelu Helsingin eteläkärjessä, meren rannalla. Vanhan kertaustahan se olisi, mutta mitäpä muuta meidän YLE:kään tekee, uusintoja päivästä toiseen. Miksi juuri meren ranta? Mikä vetää sisämaassa asuvaa kirjoittajaa meren rannalle? Myönnän, en ole koskaan omistanut purjevenettä, tai edes seilannut sellaisella, mutta yllättävän paljon lapsuudessani ja nuoruudessani meri on ollut läsnä, vähintäänkin kulissina – ja lähes päivittäin. Nuoruuteni Herttoniemen kotitalo oli ollut aivan Vanhankaupunginlahden tuntumassa, asuin opiskeluaikana tovin Lauttasaaressa, ja kansakoulun ensimmäistä ihastustani saattelin usein Vartiosaareen. Lapsuuteni Leppävaaran kodistamme ei myöskään ollut pitkä matka meren rannalle, Laajalahteen. Espoon lapsuusvuosistani ei tosin ole mielikuvaa merestä eikä paljosta muustakaan.

Ventoniemen bussin keinutus alkoi vaivuttaa Helsinkiin menijää uneen. Ennen horrokseen vaipumista ajattelin kait merikotkaa, jonka saattaisin nähdä Kaivopuiston kallioilta. En enää kuullut kanssamatkustajieni puhelinkeskusteluita enkä kännyköiden räpläystä, unestani tuli yhä syvempi. Päivä paistoi kirkkaasti ja oli hyvin lämmin. Allani oleva hiekka oli kuuma. Laajasalossako … kyllä, meri avautui edessämme eri tavalla kuin Marjaniemessä, olimme Laajasalon uimarannalla. Äkkiä kuva vaihtui Tammisaloon. Kanavan reunamilla, leppeässä kesäillassa istui monta nuorta onkijaa, minä muiden mukana. Saalista ei sillä kerralla tullut, mutta edellisenä päivänä Herttoniemen öljysataman pitkän laiturin päässä olimme nostaneet kasoittain kampelaa. Mitä nyt … lunta ja jäätä? Siirryttiin rivakasti talveen ja pakkasiin – Saunalahden luonnonjäälle. Luistimeni olivat alkeelliset nurmarit, mutta niin ne olivat muillakin. Taas nopea siirto! En ollut enää pikkupoika, vaan jo lähes aikuinen. Meloin Marjaniemen Melojien kajakkiani rauhallisin vedoin kohti aavaa merta. Pitkät, loivat aallot heijjasivat kanoottiani miellyttävästi, olin kaukana rannasta, mutten pelännyt mitään.

Huh, ravistelin itseäni hereille Kampin terminaalissa. Astuin ulos bussista ja lähdin askeltamaan Eteläsatamaan päin. Sääennustus piti kerrankin paikkansa, päivä oli aurinkoinen ja yllättäen vähätuulinen. Olin varma, että jo ensimmäisessä etapissani Tähtitorninmäellä saisin kuvata vähän erikoisempia pikkulintuja, mutta ei, kuulin vain joitakin oudompia ääniä. Maailmoja syleilevästi olin jo miettinyt reissublogini otsikoksi ”Etelä-Helsingin kaikki linnut” tai jotakin sinne päin, mutta nyt näytti siltä, että otsikko ja juttuuni ajattelema lintuteema oli vaihdettava – siivekkäitä ei näkynyt. Katseeni siirtyi merelle. Näin vähitellen jäätyvän meren, Olympialaituriin oli kiinnittynyt mahtava Silja Serenade ja etäällä piti vauhtia Suomenlinnan lautta. Laskeuduin mäeltä Ehrenströmintielle ja otin suunnan Uunisaareen; se olisi seuraava etappini. Väkeä liikkui Kaivopuiston rannassa yllättävän paljon, ja monia kieliä puhuttiin. Pian seisoin Eteläisen Uunisaaren kalliolla – ja katselin horisonttiin. Meri näytti tyyneltä, mutta kauempana, jäähileisellä aavalla syntyi maininkeja, jotka rikkoontuivat rantakivikkoon. Tuo ääni … murtuvien maininkien ääni; se voi syntyä vain suurten vesien rannoilla. Muistin selvästi kaikki nuoruuteni meret. Olin perillä.

Espan puiston jälkeen kaarran rantaan ja juon kahvit Vanhassa Kauppahallissa.

Taakse jäävät Kauppatori ja keskustakorttelit.

Satama-altaan lokit

Silja Serenade Olympialaiturissa

Kaivopuiston rantaa. Matkalla kohti Uunisaarta.

Särkkään ja Harakkaan lähtevien laivojen laituri

Meri alkaa jäätyä

Lähes keväinen päivä Kaivopuiston rannassa

Mattolaiturin vapaakuukaudet

Uunisaaren edusta mantereen puolella

Näkymä Suomenlinnaan kahvila Ursulasta

Merikadun rakennuksia

Poijut

Uunisaaren ja Harakan välinen kapeikko

Näkymä Suomenlinnaan

Uunisaaren ja taustalla Harakan kalliot

Yksinäinen koirastelkkä

Nainen ja koira

Suomenlinnan lautta

Vieläkö löytyy käyttöä?

Liuskasaari

Tyynen sään mainingit rikkoutuvat Uunisaaren rantaan

Read Full Post »

Hyvä ystäväni ja urheilukaverini Vikke oli puhunut pitkään toiveestaan lähteä vaeltamaan Torronsuolle Tammelaan. Vielä keväällä en ollut asiasta innostunut, kun vasen polveni yhä vihotteli ja odotin pääsyä operoitavaksi. Sama oli tilanne myös reissukaverillani, mutta eri syystä. Elokuun lopulla molempien paikat olivat kunnossa ja päätimme tehdä retken Torronsuolle. Sopiva päivä löytyi eläkeläispappojen allakoista, ja sitten vain toivomaan, ettei vaelluspäivänä sataisi. En vielä paljasta, miten lopulta kävi. Aloin tutustua kohteeseen lainaamalla kirjallisuutta ja lukemalla blogeja Torronsuon retkistä. Tutkin karttoja ja panin mieleeni, että pitempi lenkki kannattaa kiertää vastapäivään, ja tuosta sitten muistetaan kääntyä vasemmalle. Sitä ja tätä pientä oli hankittava – sitähän oikein odotti pitkospuille pääsyä!

Olimme jo lähellä Forssaa. Eikö sitä Someron viittaa jo näy? Tuossahan on Somerontie, mutta viitta osoittaa Häiviälle? Mennään siitä! Päädyimme siis oikotietä haluamallemme tielle Forssa–Somero no. 282, ja Torronsuon P-paikka olisi edessä muutaman kilometrin päässä. Se löytyi hetken kuluttua ongelmitta. Opasteet eivät näytä olevan suomalaisten intohimo missään päin armasta maatamme. Eikä missään nimessä suolla! Monessa blogikirjoituksessa on tuotu esille Torronsuon opasteiden puute, ja sen epäkohdan mekin haluamme tuoda esille. Alkuvaihe 10 km:n vaelluksestamme meni hyvin, mutta puolivälissä tuli ongelmia. Ohitimme näet metsikkötaipaleella keskivälin taukopaikkamme Idänpäänkallion! Kalliolla olisi ollut paikallisten ylläpitämä upea laavu ja normaalinkokoinen näköalatasanne muillekin kuin huimapäille. Idänpäänkallion laavu olisi myös antanut hyvän suojan kesken vaelluksemme alkaneelle sateelle. Niin, se sade – se alkoi kuitenkin juuri puolivälissä retkeämme! Hörppäsimme puolivälin kahvit Härksaaren louhoksella, nostimme kaulukset pystyyn ja jatkoimme matkaa. Olimme viimeinkin taas suolla.

Pitkospuut kiiltelivät, ja vesi tippui lakin lipasta. Suunta eteenpäin oli selvä, kohtalaisen hyväkuntoisia pitkospuita oli hyvä astella, eikä kukaan ampunut kovilla kohti. Eihän tässä siis mitään hätää. Sorkkaeläinten jälkiä näkyi siellä täällä, mutta ei yhtään näköhavaintoa suon eläimistä tai suolla viipyilevistä linnuista. Ei kurkia, riekkoa tai kapustarintaa, suopöllöstä puhumattakaan. Turhaan olin opiskellut, miten riekko ja kapustarinta ääntelevät. Riekoksi en nyt kuitenkaan rupea! Pitkospuut veivät jo kohti suon reunamaa ja korpimetsää – reissumme olisi pian päätöksessään. Polku alkoi nousta koivikossa kohti Kiljamon näkötornia. Torni nousi 17 metrin korkeuteen, ja sinne nousimme mekin. Alhaalla nuotiopaikalla joimme vielä lämmikkeeksi kahvin loput ja mietimme, minkä arvosanan annamme Torronsuon kierroksellemme. Ei se ihan täyttä kymppiä saanut, mutta tiesimme, että kokemuksena tämänkin kierroksen arvo nousee vuosien mittaan. Itse asiassa, nyt kun päätän blogikirjoitustani, olen ihan myyty Torronsuolle. Keväällä uusiksi, kun suopursu kukkii ja levittää huumaavaa tuoksuaan!

Torronsuon opastaulu. Vikke sihtailee kännykkäkamerallaan.

Matka alkaa pitkospuilla.

Kohti Torron kylää.

Suolla ollaan.

Lähestytään Torron kylää.

Hiekkatieltä toiselle. 

Metsätaivalta hiekkateiden jälkeen.

Torronsuon hylätty Härksaaren louhos.

Louhoksen kiviainesta tarvittiin Someron Åvikin lasitehtaalle 1700-luvulla.

Evästauko louhoksella.

Pitkospuissa pientä fiksattavaa.

Opasteet.

Suolla taas, ja sitten alkoi sade.

Varovasti märillä pitkospuilla.

Kaarteita suolla.

Tammelan Torronsuo

Vaivaiskoivu

Sade yllätti sittenkin

Vikke

Pekka

Karpalot kypsyvät

Suon värejä nämäkin

Kiljamon näkötorni

Vikke kiipeää.

Ylhäällä tornissa.

Se lenkki oli siinä.

Read Full Post »

Mökkiläinen ei elä pelkästä halonhakkuusta eikä kuikanhuudoista, välillä on päästävä käymään pihapiiriä ja kyläkauppaa pidemmälle – varsinkin kun mökkimme lähettyvillä ei kyläkauppaa ole. Jos lähikohteet Somero, Urjala tai Humppila eivät riitä, otamme yleensä suunnaksi joko Turun tai Tampereen, joihin mökiltämme on jokseenkin sama matka. Tie Turkuun on tosin vähän yksioikoinen, mutta turvallinen ja nopea kuin Matin ja Tepon hittilaulut. Tampereen suuntaan tie on ajajalle mielenkiintoisempi, mutta vaarana on joutua Kylmäkosken jälkeen Valkeakosken ramppiin ja Hakan huutosakkiin. Mökkijaksomme lopulla perjantaina päätimme lähteä Turkuun. Tai ei niinkään Turkuun, vaan Turun saaristoon. Pohdimme eri vaihtoehtoja. Vaimoni halusi nähdä Hirvensalon ja Kakskerran, ja itse olisin halunnut nähdä Ruissalon, sen pitsihuvilat, jalot lehtipuut, ja ruotsinlaivan lipuvan ohitsemme kapeassa salmessa. Vaimoni kanta voitti. Olin ihan tyytyväinen hänen valintaansa – kunhan vain saisi nähdä merta!

Paimionjoki tuli juuri ylitettyä ja kohta tulisimme Lietoon. Teollisuushallit ja sekalainen rakennuskanta huoltoasemineen ei ole vain tuloväylämme 10-tien yksinoikeus, tätä samaa on joka puolella isompien kaupunkien tai taajamien ympärillä. Turun plussana on lähempänä kaupunkia 10-tien varrella virtaava Aurajoki ja sen jokirinteet. Lampaitakin vaelteli joen läntisellä rinteellä kuin kaupungin matkailuvideossa. Kun tullaan itse keskustaan, tuomiokirkon tuntumaan, muuttuvat näkymät täysin. En lakkaa ihailemasta vanhoja 1800-luvun kaupunkirakennuksia, ja vanhempiakin, niin Turussa, Tampereella kuin Helsingissä – ajalta, jolloin rakentajat halusivat tehdä rakennustaidetta! Olisiko Turun keskusta kovasti erilainen ilman viimeisintä suurpaloa v. 1827? Kaupungin rakennuskannasta paloi suurin osa, mutta onneksi Tuomiokirkko ja Akatemiatalo saatiin osittain pelastettua ja entisöityä. Palo alkoi Aninkaistenmäeltä, joka monelle tämän päivän kaupungissa kävijälle merkitsee helposti löydettävää parkkihallia.

Brinkhallin kartanomiljöö  Kakskerran saaressa oli yksi matkamme tavoitteista. Tv:n draamasarja Hovimäestä tuttu kartano löytyi ongelmitta. Paikka vaikutti miellyttävältä, mutta pihapiirin ja samalla koko kartanoalueen viihtyisyyttä voisi helposti nostaa nurmialueiden kukkaistutuksilla. Taloryhmän keskellä oleva pyöreä ja tyhjä nurmikko suorastaan huusi ruusuja! Kartanossa järjestetään opastettu kierros tiistaista sunnuntaihin klo 13 ja klo 15. Se jäi meiltä valitettavasti väliin, kun kuvittelimme kartanon ovien olevan auki muutenkin. Näin ei ollut. Paikka on ihanteellinen eri taidelajien esittämiseen ja myös harrastamiseen. Useiden kuvataiteilijoiden töitä oli esillä erillisissä rakennuksissa niin Kavaljeerisiivessä kuin Pakarituvassakin. Todella upeat taustat ja kulissit upeille taidetöille!

Kakskerran hautausmaa ja sen vanha kivikirkko  lähellä Brinkhallia oli toinen kohteistamme. Vanhat kirkot ovat yksi heikko kohtani – harmi vain, ettei näihin idyllisiin maalaiskirkkoihin ole useinkaan yleisöllä vapaata pääsyä edes tiettyinä kellonaikoina. Kiertelimme hyvin hoidetulla hautausmaalla hetken, ja vaimoni löysi melko pian kirkon meren puolelta laulajatar Tamara Lundin haudan. Aioimme vielä käydä Turun keskustassa, matkan oli siis jatkuttava. Aurajoen rannan iltakävelystä tai Förillä matkustamisesta ei sinä iltana tullut mitään; tummat pilvet purkautuivat juuri illan suussa turkulaisten, kansainvälisen kansantanssijajoukon ja meidän matkalaistemme päälle. Kauppiaskatua pitkin kohti parkkihallia kävellessämme pohdimme, tulemmeko joskus uudelleen samoihin maisemiin? Riittikö Kakskertaan yks kerta? Enpä usko. Haluaisin joskus nähdä Brinkhallin pihapiirin loistossaan, sellaisena kuin se varmaankin on ollut 1800-luvun alussa pian päärakennuksen valmistumisensa jälkeen.

(Brinkhallin Valoaaltoja-näyttelyn taiteilijat: Silja Selonen ja Saija Hairo.
Pakari Art -näyttelyn taiteilijat: Riitta Arosuo, Marjatta Risku, Marjukka Haikio, Ulla Iso-Järvenpää, Elise Lehikoinen.

Brinkhallin kartano Turun Kakskerrassa

Brinkhall. Oikealla kahvila Pehtoorinsiipi.

Makea piirakka ja kahvi oli reissaajien mieleen.

Aloitetaan tutstuminen Valoaaltoja-näyttelystä Kavaljeerisiivessä.

Brinkhallin Kavaljeerisiipi

Valoaaltoja-näyttely. Kuva 01

Valoaaltoja-näyttely. Kuva 02

Valoaaltoja-näyttely. Kuva 03

Valoaaltoja-näyttely. Kuva 04

Valoaaltoja-näyttely. Kuva 05

Valoaaltoja-näyttely. Kuva 06

Näyttely Pakari Art Pakarituvassa. Kuva 01

Pakari Art -näyttely. Kuva 02

Pakari Art -näyttely. Kuva 03

Pakari Art -näyttely. Kuva 04

Pakari Art -näyttely. Kuva 05

Pakari Art -näyttely. Kuva 06

Pakarituvan maljakko

Kakskerran kivikirkko

Kakskerran kirkko. Kuva 02

Tamara Lundin hauta Kakskerran kirkkomaalla.

Kakskerran kirkon laivalaituri

Saavutaan Turkuun

Turku Aninkaistenmäki. Taivas tummenee.

Turun kansainvälisen kansanperinnetapahtuma Europeaden osallistujia

Ilo ja hymy on kansainvälistä viestintää!

Sateinen Turku Sokos Wiklundin ikkunasta

Hyvästi Turku! (poutasään kuva löytyi arkistosta parin vuoden takaa)

Read Full Post »

Isoisälle on nimetty oma silta, isoisänsilta! Oliko nimi ihan vain keksitty, vai mihin nimen antaminen perustui? Kyllä taustalla on tositarina, kuten monet helsinkiläiset tietävät: sillan nimi tulee Mustikkamaan isoisänniemestä, jonka nimi on saatu saaressa asuneesta kalastajasta, Viktor Wilhelm Wickmanista. Jälkeläiset antoivat nimen kallioiselle niemelle ja nimistötoimikunta taas antoi nimen itse sillalle. Komea, kevyen liikenteen 144 m pitkä kaarisilta, valmistui kesäkuussa 2016 Helsinkiin Mustikkamaan ja uuden asuinalueen Kalasataman väliseen salmeen. Olihan se käytävä katsomassa, miltä uusi silta näyttää ja tuntuu. Paikka ei ollut itselleni mitenkään vieras – lukemattomia kertoja on tätä, nyt sillan ylittävää salmipaikkaa katseltu Kulosaaren sillalta joko bussin tai henkilöauton ikkunasta, tai Kulosaaren siltaa pitkin kävellä lampsiessa. Eläkeläispappa löysi juuri sopivan raon helteisen kesän aikataulustaan ja otti päivätavoitteekseen Sörnäisten ranta-alueen!

Päätin kävellä keskustasta Kalasatamaan. Tästähän tuleekin siltojen päivä, koska mennessä tulen kulkemaan Pitkänsillan kautta, ja paluumatkan aion tehdä Hakaniemen sillan kautta. Nykyinen Pitkäsilta, joka ylittää Kaisaniemenlahden, on ehtinyt kokea valmistumisensa vuoden 1912 jälkeen monenlaisia vaiheita. Silta mm. kantaa yhä rosoisia arpia graniittisissa kyljissään muistona sisällissodasta, kun saksalaisten tykit moukaroivat Pitkääsiltaa ja punaisten joukkoja. Kovin pitkä tämä silta ei ole, mutta pitempi se on ja oli kuin aikoinaan toinen silta, joka yhdisti Siltasaarta pohjoisen suuntaan Kallion alueeseen. Hakaniemen torilla ei ennen vuotta 1897 kauppaa käyty, kun koko toria ei ollut olemassakaan – oli vain matala merenlahti. Nyt maistui matkalaiselle tukevalla torialustalla kahviteltan tarjoama kupillinen kuumaa ja tuhti lihapiirakka. Oli tankattava, matkaa oli vielä runsaasti edessä.

Jos seurassani olisi kulkenut 1800-luvun helsinkiläinen, olisin minä, muualla asuva ollut tällä kerralla oppaana matkalla kohti Kalasatamaa. Muukalaisella oli käytössään kartat ja netit, vanhalla stadilaisella vain muistikuvat, jotka olivat yli sadassa vuodessa muuttuneet rajusti. Vanhus ei Sörnäisten ranta-aluetta enää tunnistanut. Missä olivat kaikki ne idylliset pikkusaaret, joilla käytiin harvoja vapaa-aikoja viettämässä? Muinoin täällä todella oli oikea Sompasaari ja Hanasaari, oli myös pienemmät saaret: Nihti, Pannukakku ja Kana. Saaret ovat jääneet täyttömaan alle, saarten välisiä salmia ei enää ole, ei tuttua seuralaiseni muistamaa kiintopistettä tuolla kauempana, missä korkean puun latvassa näkyi kalasääsken pesä. Maisemat olivat muuttuneet oudoiksi, pohtisi suralaiseni. Mutta sade, joka oli alkanut jo Hakaniemen torilla yltyi yhä, kun lähestyin Kalasatamaa. Jatkoin eteenpäin, tulin jo Suvilahden alueelle. Tuska-festarin jäljiltä paikka oli mullin mallin ja Kalasataman jatkuva rakentaminen oli muuttanut alueen vaikeaksi suunnistaa. Viimein pääsin kohteeseeni Isoisänsillalle! Siinä se nyt oli. Poutapäivänä olisin viipynyt paikalla pitempään, käynyt myös Mustikkamaan puolella, etsinyt kuvakulmia sillasta ja kaupunkisiluetista. Nyt oli tärkeää päästä lähtemään ja löytää paikka, jossa kuivatella itseään. Tietäisikö seuralaiseni, jonkun läheisen kahvilan? En nähnyt seuralaistani enää? Käänsin sillalle ja merelle selkäni ja aloin astella rantatielle päin. Silloin en myöskään nähnyt, kun vanha kalasääski nousi korkeuksiin Hopeasalmen suunnalta painava saalis kynsissään.

Matka alkaa Unioninkadulta.

Graniittinen Pitkäsilta yhdistää Kruununhaan ja Hakaniemen.

Nykyinen Pitkäsilta valmistui vuosina 1910–1912. Taustalla Kruununhaan Siltavuorenpeger.

Pitkänsillan yhä näkyviä sirpaleiden ja ammusten jälkiä sisällissodan ajoilta.

Hakaniemen torin kukkamyyjä

Varpunen seurana torikahvilassa.

Kaupunkipyörien opastaulu Näkinsillalla

Sörnäisten rantatietä itään päin Lintulahden kohdalla.

Näkymä Suvilahden voimalaitoksille.

Suvilahden kaasukellot

Tuska-festivaali on päättynyt Suvilahden alueella.

Uutta Kalasataman asuinaluetta rakennetaan.

Isoisänsilta Kalasatamasta Mustikkamaalle (insinööritoimisto Pontek).Valmistui kesäkuussa 2016.

 

Hanasaaren voimalaitos.

Kalasataman maamerkki: Kuukkeli-teos (Villu Jaanisoon)

Hakaniemenrantaa

Hakaniemenrannan valkoposkihanhia

Hakaniemen silta idästä päin. Taustalla punatiilinen Yliopiston entinen fysiikan laitos.

Miina Äkkijyrkän lehmät Hakaniemen sillan pohjoispäässä

Pyöräilijä Hakaniemen sillalla

Hakaniemen silta ja Merihaka Pitkältäsillalta

Merihaan rakennuksia

Siltojen ja kadonneiden saarien kierros sulkeutuu ja päättyy Siltavuorenrantaan.

 

 

Read Full Post »

Bussi lähti juuri ajallaan kohti Helsinkiä. Kruisailuni pääkaupungissa oli saava taas yhden tilastomerkinnän helmikuisesta perjantaista. Teen yleensä reissuilleni hyvin tarkat askelmerkit; usein jopa piirrän reittikartan paperille ja ruksaan siihen kohteet, joissa pysähtelisin. Liian tarkka ohjelma ei tietenkään ole kovin viisasta – täytyy jäädä aikaa ja tilaa luovuudelle sekä ohjelmamuutoksille. Voi muuten käydä niin kuin entiselle myyntiedustajalle, jolla oli vain oma myyntipuhe. Puhe oli saatava kelattua keskeytyksettä alusta loppuun kaikkine kalvoineen. Laput silmillä ja korvilla, oma setti valmiiksi. Ei ihme, jos ei tullut onnistumisia ja tulosta – kuulijat poistuivat heti, kun viimeinen kalvo oli mapitettu kansioon. Laskettelin nastakengissäni mieli avoinna kohti Viiskulmaa ja edelleen kohti merenrantaa. Päivän tavoitteeni oli tällä kertaa aika väljä, ja toisaalta melko korkealla: olin tullut katsomaan merikotkaa Kaivopuiston rantaan. En mitenkään voinut olla varma kohtaamisestamme, mutta kun merikotkan poikasia syntyy maahamme jo lähes 500 yksilöä vuodessa ja jopa Helsingin alueella lentelee ainakin yksi pesivä merikotkapari, ei mahdollisuuteni ihan huono olisi. Vuosi sitten, Uunisaaren kohdalla merikotkan näinkin, ja hyvin läheltä, mutten ehtinyt saada kameraa repustani. Nyt olin valmistautunut paremmin.

Jo ennen rantaa ohjelmaani tuli monia muutoksia. Johanneksen kirkon paikkeilla vastaantulevan koiranulkoiluttajan toinen koira alkoi kiinnostua toppahousuistani, tosin vain nuuhkimalla niitä. Olihan siinä pysähdyttävä ja taputeltava tuttavuutta tekevää isokokoista koiraa. Samalla tuli hoidettua koiran emännän kanssa jo päivän neljäs small talk (tätä ennen: katujenhiekoittaja, bussikuski ja Kampin terminaalin WC-ääni). Luulin, että small talk ei ole vahvinta aluettani, mutta pian huomasin hoitavani viidennen session ihan englanninkielellä! Kuvasin Eiranpuiston paikkeilla upeaa jugendhuvila Villa Johannaa, ja sitä samaa teki lähelläni ulkolainen nuori neitonen. En muista, kumpi keskustelun avasi, mutta ei se jutustelu huonosti mennyt. Harmitti vain, kun en muistanut tunnetun huvilan suunnittelijan nimeä. Se olisi pitänyt muistaa, kun iltalukemisenani oli ollut jo useita viikkoja kirja ”Helsingin jugendarkkitehtuuri 1895–1915” (Moorhouse, Carapetian, Ahtola-Moorhouse). Karttaani oli ruksattu muitakin jugend- tai arvorakennuksia kuin Villa Johanna siltä varalta, etten kotkaa tai muita siivekkäitä eteläisessä Helsingissä näkisi. Kuinka sitten kävikään?

Aivan Merisatamanrannassa oli jotakin meneillään … Siellä oli puu ja sen ympärillä kaksi miestä pitkine putkineen. Haa, tuolla on varmaan jotakin mielenkiintoista, ei kun sekaan vaan! Kahlattuani lumivallien läpi tapahtumapaikalle suuntasin myös oman teleni kohti korkeuksia ja vasta sitten kysyin kaveruksilta, mitä mahdamme kuvata. Keskustelu avautui ja vapautui vähitellen, pikku pakkasesta ja viimasta huolimatta. Sain kuulla kuvaavani pikkukäpylintua ja sen lajisukulaista kirjosiipikäpylintua! Ymmärsin, että tuolla käpyjen seassa piilottelee tosi kova harvinaisuus. Muistinkin, että kirjosiipikäpylintu oli saanut mediassakin kovaa huomiota. Olihan se upeaa päästä siivellä mukaan ainutlaatuiseen tapahtumaan. Sain melko hyviä kuvia molemmista käpylinnuista, mutta mietiskelin, että kotipihan värikäs viherpeippo ja siitä ottamani kuvat aamun valossa säväyttävät itseäni ihan yhtä paljon! Ei taida lintujen bongaus olla minun juttuni – lintuharrastus ja lintujen kuvaaminen on toinen asia. Lähteä nyt kiireellä toiselle puolelle maata jotakin erikoisuutta tapaamaan – elämänpinnaa hakemaan, kun käsky käy. Oli lohduttavaa huomata, että paikalla jo olleet kuvaajat ottivat hekin asian melko rauhallisesti. Tavallisten kuolevaisten tapaan he pian sulkivat kameransa ja kertoivat menevänsä kahvikupposen äärelle itseään lämmittelemään. Ei kai tosibongari sellaista tekisi? Jättäisi leikin kesken?

Kuvakulma Johanneksen kirkon luona

Kuvakulma Johanneksen kirkon luona

Eiran tunnettuja jugendrakennuksia: Villa Johanna (oik.) ja Eiran sairaala (vas.)

Eiran tunnettuja jugendrakennuksia: Villa Johanna (oik., suunn. Selim A. Lindqvist) ja Eiran sairaala (vas.)

Eiranpuiston eteläreunan rakennuksia

Eiranpuiston eteläreunan rakennuksia

Villa Ensi

Villa Ensi

"Bongaripojat" Merisatamanrannassa

”Bongaripojat” Merisatamanrannassa

Kirjosiipikäpylintu, naaras

Kirjosiipikäpylintu, naaras

Pikkukäpylintu

Pikkukäpylintu, naaras

Merikadun rakennuksia Uunisaarelta

Merikadun rakennuksia Uunisaarelta

Uunisaaren kallioilla. Vasemmalla Harakan saari

Uunisaaren kallioilla. Vasemmalla Harakan saari

Uunisaaren kallioilta Liuskasaareen

Uunisaaren kallioilta Liuskasaareen

Särkän laituri

Särkän laituri

Kahvila Ursulassa lämmittelemässä

Kahvila Ursulassa lämmittelemässä

Suomenlinna

Suomenlinna

Lonnan saari

Lonnan saari

Isokoskelo, naaras

Isokoskelo, naaras

Isokoskelot

Isokoskelot

Taivaalle nousee pilviä

Taivaalle nousee pilviä

Yksi ravintola Klippanin torneista

Yksi ravintola Klippanin torneista

Lumipyry iski keskustassa Kolmen sepän patsaalla

Lumipyry iski keskustassa Kolmen sepän patsaalla

Read Full Post »

Older Posts »