Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Matkailu’ Category

Ristisanatehtävien ratkominen on varmasti hyvä keino virkistää ja ylläpitää aivojen toimintaa, oikeastaan ylläpitää koko ihmisen virkeyttä. Oma pulmaruudukkoni on erilainen ja löytyy toisaalta, mutta siinä on paljon samaa löytämisen riemua ja tuskaa kuin paperiristikoissa. Kirjoittaja, nykyinen lande, haluaa seikkailla syntymäkaupunkinsa Helsingin tuulisilla kaduilla, tutkailla ja tutustua uudelleen kantakaupungin vanhoihin rakennuksiin, mennä kivimuurien sisälle, tietää talojen perustamisesta ja suunnittelijoista, historiasta ja asukkaistakin. Seikkailen pelipohjalla, jonka tiukan ruudukkorakenteen loi aikoinaan Johan Albrecht Ehrenström (1762–1847) yhdessä Carl Ludvig Engelin (1778–1840) kanssa. Ilman jalkautumista ja työlästä tutustumista eri laitosten arkistoihin olisi tehtävä ollut ennen internetiä lähes mahdoton. Ei tehtävä 2000-luvullakaan ole ihan helppo, kun rakennusten tietoja on siellä täällä, ei ollenkaan keskitetysti. Haastetta ja jalkatyötä riittää, mutta se on tämän pelin henki ja viehätys. Syytänkö harrastuksestani nyt erästä herraa, joka toimi pitkään vanhempieni ja perheemme hammaslääkärinä ns. Klion talon asunnossaan Annankadun ja Lönnrotinkadun kulmassa. Koristeellinen porraskäytävä, sen ikkunoiden lyijylasimaalaukset ja haitariovellinen hissi! Upea barokki–jugend-tyylinen talo, jonka komeuden huomasi kait vasta silloin, kun tuskallisen hidas hammaspora oli lakannut pyörimästä, ja sai lampsia helpottuneena rappuset alas hampaanvälit täynnä amalgamia. Jotkut muistot säilyvät ja jalostuvat, toiset haluaa unohtaa! 

Ennen koronapandemian vyörymistä Suomeen, v:n 2020 alussa, ehdin kierrellä Ullanlinnan ja Eiran kaduilla, kun mittailin Tehtaankatua päästä päähän. Nyt v:n 2022 alussa, pitkästä aikaa, olisi vuorossa historiallisen keskustan Unioninkatu. Jos kadun päihin lasketaan vielä Kopernikuksentie etelässä ja Siltasaarenkatu pohjoisessa, saadaan ns. Unioninakseli, jolla on pituutta 2,5 km. Se on kantakaupungin pisin suora katulinja. Tarkempaan syyniin asettaisin osuuden Tähtitorninmäeltä Pitkällesillalle. Mitä uutta ja erikoista saisin itselleni ja lukijoille irti keskustan yhdestä tunnetuimmasta kadusta, joka sivuaa kauppatoria, Pohjoisespan vanhoja kauppiastaloja, Senaatintoria, Helsingin yliopistoa ja tuomiokirkkoa, Kansalliskirjastoa ja muita Carl Ludvig Engelin 1800-luvulla suunnittelemia empirerakennuksia? En ajattele sitä, koska matkan valmistelu on jo pitkällä – matka on jo alkanut. Talo talolta, kortteli korttelilta olen tutkimuksissani edennyt jo Varsapuistikkoon ja vielä on edessä Unioninkadun mielenkiintoinen loppupää, mm. Pikku Naantali, Unioninkatu 45. Ja nyt istun vielä kotona kirjoituspöydän ääressä! Hetkittäin tulee tosin mieleen, onko tuleva käyntini turvallinen? Korona jyllää yhä eikä huippua ole ehkä vielä saavutettu?Helsingin keskustan nettikameran kuvissa ei suuria ihmismassoja näkynyt. Sekaan sinne vain sitten, kolmasti rokotettu!

Useat Unioninkadun rakennukset kuuluvat kaikkein vanhimpaan Helsinkiin. Senaatintori ja siitä vielä  pohjoiseen Liisankadun kulmaukseen on Engelin Helsinkiä, uusklassista tai toiselta nimeltään empiretyyliä. Unioninkadun alkupäästä löytyy myös koristeellista uusrenessanssia, mutta hyvin vähän rehevää jugendia. Funkista on ripoteltu niin kadun alku- kuin loppupäähän. Google Earth oli apunani, kun loin 3-ulotteista yleissilmäystä Unioninkadusta ja sen rakennuksista. Kun yleiskuvassa näet mielenkiintoisen rakennuksen, josta haluat lisätietoa, ota selville katuosoite. Tätä osoitetta esim. kuvahaulla tutkimalla päädyt todennäköisesti finna.fi -sivun kuvaan, ehkä useampaankin, nykyiseen ja mahdollisesti paikalta puretun talon kuvaan. Finnan sivulta selviää rakennuksen perustamisvuosi, sen suunnittelija ja usein paljon muutakin taustatietoa. Saat mm. kuulla, että juuri tässä, Unioninkatu 9:n yksikerroksisessa empiretyylisessä talossa avasi Diakonissalaitos ensimmäisen sairaalansa v. 1867. Tai havahdut huomaamaan, kuten kirjoittajakin, että onpas tuo Unioninkatu 26 (Eteläesplanadi 4) todella upea. No niin, suunnittelija oli eräs1800–1900-lukujen taitteen ja 1900-luvun alun mestareista, Armas Lindgren! Satelliittikuvasta näin myös, että vielä on lähes ennallaan eräs Unioninkadun suosikkipaikkojani, bussipysäkki, jolle tultiin Kaisaniemen kentältä, luennoilta, treffeiltä, milloin mistäkin. Pysäkin takana oleva kalliorinne sai olla tyhjillään 40 vuotta, kunnes v. 2005 siihen nousi suuren eläkevakuuttajan mahtava lasipalatsi.

Matka on nyt tehty! Istun jälleen kotona työpöytäni ääressä, vedän henkeä rankan reissun jälkeen ja puran tietokoneelle kahden kameran kuvia. Talviseksi päiväksi sain hienon, aurinkoisen matkasään, mutta yhtä liukkaat olivat Helsingin jalkakäytävät kuin muuallakin Uudellamaalla. Ja Helsingissä paitsi tuulee aina, siellä myös rakennetaan tai peruskorjataan aina, keskustassakin. Reitilläni oli remontissa observatorio, yliopiston päärakennuksen Fabianinkadun puoli ja ns. Vanha klinikka Liisankadun kulmauksessa. Monet ovet avautuivat kulkijalle, mutta eräässä kohteessa ei tahdottu ymmärtää sisään tupsahtanutta reppumiestä, joka oli kiinnostunut talon arkkitehtuurista. Toisaalta, sain henkistä nostetta kahdessakin pyhätössä, sekä evankelisluterilaisessa että ortodoksisessa, joten maaliin tultiin ehyenä ja saldo reilusti plussalla! Unioninkatu ja sen rakennukset ovat nähneet satoja kulkueita, mielenosoituksia, väkivaltaa, päämiesten hautajaissaattueita, promootioita, hääpareja – elämää joka laidalta. Vaikka maa oli saanut uuden isännän, ja alkoi autonomian aika v. 1809, Helsinkiin ja koko Suomeen panostettiin vahvasti lukuunottamatta unionin loppukautta. Senaatintorin ympärille muodostui se Helsinki, jota tullaan ihailemaan myös kauempaa. Entä nykyinen, läntinen unionimme? Millaiseksi muodostuu sen historiankirjoitus? Saako myös EU tänne omat muistomerkkinsä ja nimikkokatunsa? Ei Unioninkatu lopulta niin pitkä ollut, mutta tarinoita kadusta riittäisi useampaankin blogiin.

(Blogin kuvat ovat kirjoittajan tärppejä Unioninkadun varren rakennuksista järjestyksessä etelästä pohjoiseen. Jos kuvaajan nimeä ei ole mainittu, on kuva kirjoittajan ottama)

Read Full Post »

Kulosaaren vanha puusilta purettiin v. 1957, kun uusi teräspalkkien kannattelema silta valmistui Sörnäisten ja Kulosaaren välille. Muistan puusillan, mutta en niin, että jotakin olisi sillalla bussin kyydissä jäänyt erityisesti mieliin; hiljaa kapealla sillalla kuitenkin päästeltiin. Raitiovaunua en ehtinyt Herttoniemen aikanani sillalla nähdä, mutta hilkulla sekin oli. Viimeiset Kulosaaren ratikat kulkivat puusillalla vielä 1950-luvun alussa. Tapahtui muitakin muutoksia. Vähä vähältä, ikään kuin salaa sillan eteläpuolen monet saaret jyrättiin tasaiseksi, niiden väliset salmet täytettiin, ja näin Sörnäisten ranta-alue sai uuden linjauksensa sekä uudet haltijat. Silloin elettiin 1960-luvun alkua. Itse olin lukiolainen Kulosaaren opparissa; matikka alkoi viimein luistaa ja liikuntatunneilla satasen ajat paranivat nopeasti. Mutta Sompasaaresta, Nihtistä, Kanasta, Hanasaaresta ja Pannukakusta oli jäävä historiaan vain eriskummalliset nimet, saaria ei enää ollut. Oli vain vilkas, veden päälle rakennettu satama-alue. Sen laitureihin kiinnittyi niin hiili- kuin muita rahtilaivoja, konttilaivojakin. Myös matkustajia kuljetettiin täältä moderneilla ro-ro-aluksilla Itämeren moniin rantakaupunkeihin. Mitä seuraavaksi? Satamatoiminnot siirtyivätkin Vuosaareen, ja Sörnäisten rannalla, molemmin puolin Kulosaaren siltaa alkoi taas uusi rakentamisen vaihe – alkoi kiivas asuintalojen ja kaupunkirakentamisen aika!

Entinen kotikaupunkini kasvoi nyt vauhdilla; halusin päästä katsomaan uutta itäisempää Helsinkiä. Pyysin kaveriksi mukaan ”Ranuan miehen”, hyvän ystäväni ja pelikaverini Viken, jonka kanssa viimeksi olimme liukastelleet Torronsuon pitkospuilla. Suunnittelin retkeämme, mietin reitit ja taukopaikat, arvioin kierrokseen kuluvan ajan – sitten startattiin hienona marraskuun alun päivänä. Olin yksin käynyt vuonna 2017 tsekkaamassa Isoisänsillan, joka oli juuri valmistunut, mutta Sörnäisten ranta ja Kalasatama eivät vielä silloin olleet saaneet nykyisiä muotojaan. Suomen ensimmäinen varsinainen pilvenpiirtäjä, Kalasataman asuintalo Majakka, nousi nyt uudelta asuinalueelta 134 metrin korkeuteen. Kaikkiaan tornien ryppääseen tulisi kuulumaan 8 korkeaa rakennusta kauppakeskus Redin tuntumassa! Kolmenkin, huomattavasti muita rakennuksia korkeamman tornin näkeminen kaupunkisiluetissa, oli todella hämmentävä ja mykistävä näky – lähes uskomaton, ei mitenkään suomalainen, ei edes helsinkiläinen! Näimme ne ensiksi Herttoniemen Majavatien kallioilta, kun aamun autere vielä viipyi Vanhankaupunginlahden yllä. Entinen hertsikalainen oli tottunut näkemään tasaisen kaupunkisiluetin poikkeamina enintään Kallion ja Paavalin kirkkojen tornit.

Tornit saivat hetkeksi jäädä, kierrätin ystävääni seuraavaksi vanhassa Herttoniemessä, ajelimme hiljakseen kapeita katuja, ohitimme pienkerrostaloja, rivi- ja omakotitaloja. Pakitimmekin välillä, jotta roska-auto mahtui Ahmatiellä etenemään. Selostin ystävälleni kaikkea täällä vuosia sitten kokemaani, ja kurvasimme viimein Herttoniemen liikenneympyrästä yli Itäväylän kohti Herttoniemenrantaa. Uusi, rakennettu Herttoniemenranta oli kirjoittajallekin tuntematon (mutta väljästi rakennettuna miellyttävä yllätys!). En haistanut enää Paasivaaran tehtaiden tunnusomaista lemua, eikä Tullisaarenselällä näkynyt säiliölaivoja tulossa kohti vahvojen tolppien varaan rakennettua pitkää puulaituria – laituria, jonka kärjessä niin usein pikkupoikina ongimme ahventa ja kampelaa. Tämä ei kuitenkaan ollut nostalgiamatka vaan retki uuteen Helsinkiin. Eteenpäin siis, kohti Mustikkamaata ja Isoisänsiltaa, josta olikin parhaat näkymät Kalasataman ja Sompasaaren uusiin rakennuksiin. Retkemme alkoi olla lopuillaan. Se tarvitsi päätökseksi vielä tuhdin aterian Kalasataman La Bella Trattoriassa ja pienen huilihetken Kulosaaren Casinon rannassa ennen syöksymistä Itäväylän autovirtaan. Juuri tässä paikassa, tästä Kulosaaren rantamaisemasta oppikoululuokkamme teki kuvaamataidon tunnilla vesivärityön, kukin omanlaisensa. Taisin onnistua ainakin kohtuullisesti. Tämän päivän Helsinki-retkestämme jäi kotimatkalle vähintään yhtä hyvät tunnelmat kuin Kulosaaren yhteiskoulun opettaja Margareta Aintilan kuvistunnilta 60 vuotta sitten. Kiitokset vielä Vikelle hyvästä matkaseurasta!

Read Full Post »

Joulu ja joulunpyhät olivat takana, edessä uusi viikko. Maanantaille 28.12. oli ennustettu aurinkoista säätä ja pientä pakkasta – ei hassumpaa ulkoilua ajatellen. Ulkoilu oli ollut vaimoni kanssa ohjelmassa jo Tapaninpäivänä, jolloin kiersimme pitkän kaupunkilenkin kaupungin itäisiin osiin Pavinmäelle. Nyt oli aikomukseni tehdä oma luontolenkkini ja sukeltaa synkkään metsään Usmin suunnalla. Kytäjä-Usmin kallioinen ja rotkoinen maasto on korona-aikana tullut tutuksi monelle etelä-Suomen patikoijalle, mutta sen laajalta alueelta löytää vielä reittejä sekä soita ja lampia, joilla ei muita kulkijoita välttämättä tapaa. Ainoat jäljet lumen peittämillä poluilla olivat tänäänkin metsän omien asukkaiden jättämiä. Aurinko ei nyt näyttäytynyt ja luonto oli hiljainen, todella hiljainen. Alpo Noponen talletti tämän tunnelman Otto Kotilaisen joululauluun Kun joulu on sanoillaan ”ja metsä autio, lauluton”. Kun reittini nousi ylemmäksi, tuntui tuuli navakkana, mutta alempana suurten puiden suojassa tuulta ei huomannut. Jopas nyt kulkijaa laulattaa, kun tuulesta tuli mieleeni Finntrion tutuksi tekemä Bob Dylanin kappale Tuulelta vastauksen saan. Pysähdyin hetkeksi puupinon viereen, kallistelin oikein päätäni ja kuulostelin, vastaisiko tuuli minulle jotakin? Ei sieltä mitään vastausta tullut, ei tietenkään, kun joulusta vielä raukealla ihmisellä ei ollut mitään kysyttävääkään!

Miten erilainen onkaan metsä talvella, vuoden pimeimpänä aikana kuin huhti-toukokuussa, jolloin värien ja äänten runsaudella ei ole mitään rajaa. Kesällä vehreys myös siloittelee hakkuiden jälkiä. Vähälumisena talvena metsän aukot paljastuvat ja puuston yksipuolisuus näkyy selvästi. Lähestyin metsän kätkemää suolampea, joka oli saanut lumipeitteen ja alkoi vähitellen jäätyä, vaikka vuolas puro toi yhä lammelle vettä läheisestä pikku järvestä. Lammen reunamien suopursut nukkuivat talviuntaan, ja käkkärämännyn telkänpönttö oli vailla asukkaita. Istuin alas nuotiopaikan penkille ja hörppäsin termaristani kupposen kuumaa mehua. Kauempana äänteli korppi, ja lähellä rääkäisi närhi, kun jatkoin suolammelta eteenpäin. Muistin hyvin paikat, joissa olin kesällä nähnyt keisarinviitan, paatsamasinisiiven ja monet, monet muuttolinnut. Päiväperhosia on näillä seuduilla vielä entiseen malliin, mutta oliko linnuissa lajien kato jo hyvinkin näkyvää? Metsätiaisia olin maanantain retkelläni toivonut näkeväni, mutta tosiasia on, että reittini varrella tapaa hömö- tai töyhtötiaista enää harvoin kesälläkään. Kun katselen ympärilleni, ymmärrän syyn lajien huonoon tilaan: en juurikaan näe pesimiseen sopivia lahoja pökkelöpuita. Vilkkaamman tien viereinen hakattu metsäala tekee poikkeuksen – hakkuualueelle on jätetty useita lahopuita kaatamatta, ne on enintään katkaistu muutaman metrin korkeudelta! Onnistuuko kolopesijöiden houkuttelu uusiin pesäpuihinsa ja onnistuuko näin lajien runsastuminen?

Hiljainen, hämärä metsä voi olla ulkoilijalle yhtä antoisa kuin elämää ja ääniä täynnä oleva. Eikä ole vaaraa, että lähtisi säntäilemään umpimetsään jonkun etäisen äänen suuntaan tai seuraamaan kuusikkoon livahtanutta repolaista – ja samalla putoaisi kartalta! Kännykkä on hyvä olla mukana, jos liikkuu yksin, ja on hyvä muistaa pitää puhelimen sijaintitieto päällä. Tunnetko sovelluksen nimeltä Karttaselain? Itse opin sen vasta jokin aika sitten kunnolla ja huomasin sovelluksessa hienon ominaisuuden. Se ei ainoastaan osoita, missä päin olet, vaan sovellus myös näyttää, minne olet juuri nyt kulkemassa! Nerokasta! Voit astella rauhassa tiheään kuusikkoon tietäen, että tämä suunta vie perille. Tällainen kun olisi ollut mukana armeijan suunnistuskilpailussa Virolahden ryteiköissä vuonna oksa ja käpy, olisin takuulla voittanut koko kisan. Taisin jossakin vaiheessa olla jopa johdossa, mutta sitten meni jokin vikaan (mies meni), ja huomasin olevani viimeisiä, jotka iltahämärässä maaliin tulivat. Silloin oli enemmän kuntoa kuin malttia. Nyt en tarvinnut kännykkääni, mutta se heräsi yllättäen eloon ja näytti, että yksi viesti oli tullut. Tyttäreni ilmoitti, että huomiselle tarvittaisiin peräkärryä. Ei siinä mitään, peräkärryä vain vuokraamaan, kenelläkään muulla lähipiirissä kun ei ole vetokoukkua. Jostakin syystä ei vieläkään. Pieni metsäretkeni olikin sitten siinä.

Read Full Post »

Kesä 2020 on jo ylittänyt puolivälin – miten sen sitten itse kukin määrittää. Kirjoittajalle, matematiikkaa opiskelleena, se on tietenkin 15. heinäkuuta! Jotkut katsovat kesän tyystin päättyvän jo juhannuksena, mutta ehei, kesään kuuluu myös unikeon veteenkampeaminen, paarmat ja mustikanpoiminta, ja tietenkin myös elokuun kuutamoillat (jollakin voi olla eri painotuksia). Epävakainen kesä on ajoittaisista sateista huolimatta ollut lämmin, niinpä mökkimme oli taas valmis ottamaan vastaan kesävieraan, vielä yhden kouluikäisen lastenlapsemme, joka tulee Vantaan Simonkalliosta. Nyt piti L-pojalle keksiä ohjelmaa! Tammela ja sen ympäryskunnat olivat vuosien ajoilta tulleet melko tutuiksi, mutta tunsimmeko sittenkään kaikki paikat, joissa pian 15-vuotias nuori viihtyisi, tai saisi virikkeitä vaikkapa jatko-opiskelulleen? Olin joskus pannut merkille Jokioisten jokilaakson, Loimijoen pohjoispuolella; se alkoi nyt kiinnostaa. Olihan siellä ainakin Jokioisten kartano hyvinhoidettuine vanhoinen rakennuksineen ja puistoineen. Siellä oli myös Elonkierto, siis mikä? Niin ja löytyihän alueelta vielä Jokioisten–Minkiön museorautatie! Siispä Jokioisiin – ja vieraamme kanssa pohtimaan, mitä kuuluu veturimiehen tai vaikkapa kartanonherran työnkuvaan!

Jokioinen on runsaan 5000 asukkaan kunta, jonka keskusta antaa kävijälleen siistin vaikutelman. Kunta tunnettaneen parhaiten maa- ja elintarviketalouden tutkimustyöstä ja -laitoksista, mitkä kuuluvat nykyisin Luonnonvarakeskuksen (Luke) alaisuuteen. Jokioisten asutus on syntynyt ja vakiintunut Loimijoen varrelle jo 1300-luvulla. Joessa oli koski, joku sen huomasi ja ennen pitkää vesivoima pyöritti suuria rataspyöriä, joista eri tehtaiden koneet saivat käyttövoimansa. Jokioisten teollisuuden nousu ja 1500-luvun puolivälissä perustetun kartanon mahtivuodet sijoittuivat Ernst Gustaf von Willebrandtin aikakauteen 1700- ja 1800-lukujen taitteeseen. Kartano ja sen laajat maa-alueet siirtyivät monien vaiheiden jälkeen valtiolle v. 1919. Kolme Tammelan mökkiläistä oli nyt matkalla kartanon maille, jonne Luke oli pystyttänyt kaikille avoimen kotieläinpiha ja luonnonvarojen esittelypuisto Elonkierron. Nykyisin puiston vetovastuu on Elonkierron Ystävät ry:llä. Hei, tuolla ainakin on vaalea kartanorakennus, ja tuolla maksasiinitorni! Taidetaan olla lähellä? Suomalaiseen tyyliin opasviittoja oli säästelty, koska matkahan on jo seikkailu. Kun automme viimein laskeutui parkkipaikalle, jota ympäröi heinäseipäistä tehty aita, tiesimme olevamme perillä.

Netin antama etukäteisinfo Elonkierrosta ei oikein vastannut kuvaa, minkä saimme perillä kohteessa. Elonkierto on laaja alue (20 ha), joka tarjoaa todella paljon nähtävää. Aivan super, sanoisin – eikä aluetta kierretä ihan hetkessä! Eläimiä voisi olla aitauksissaan enemmänkin, mutta erilaisia viljely- ja hyötykasveja sekä luonnonkasveja on runsaasti, ja ne esitellään mallikkaasti. Oikea maaseutu- ja kasvifanittajan paratiisi, täällä väljyydessä ei myöskään tarvinnut pelätä viruspärskäyksiä! Nyt pääsi Elonkierto ja Jokioinen todella yllättämään. Se ei ollut ensimmäinen kerta, sillä nuorempana olin usein matkannut Jokioisten Koetuksen vieraaksi heidän pesäpallopyhättöönsä – ja niin vain stadilaisena ja myöhemmin hyvinkääläisenä huomasin nimekkäämmän joukkueemme usein hävinneen Jokioisten pojille! Elonkierron kävelyreitti vei aluksi tammimetsikköön, kartanon puistoon ja kartanolle. Sieltä takaisin pääportin kautta itse esittelypuistoon, joka hoidettuna, avarana sekä kumpuilevana peltomaisemana oli jo sellaisenaan ulkoilijalle elämys. L-poika veti vauhdilla letkaamme lämpimänä sunnuntaipäivänä, mökkisaunaanko pojalla oli kiire? Ehdimme kuitenkin tutustua moniin kasveihin, mm. pulavuosien kahvinkorvikkeen raaka-aineeseen sikuriin, ehdimme kaveerata ja rapsutella suomenvuohia ja tuntea niiden lämpimät hönkäykset. Kun 4H-tyttöjen tarjoamat virvokkeet oli nautittu Elonkierron Makasiinissa, olimme valmiit lähtemään.

Kotimatkalla hoksasimme, että museorautatie jäi kokematta; viimeinen vuoro Minkiöön oli jo mennyt!  Ei Simonkallion nuoresta vieraastamme olisi enää ollut junaan astumaankaan, poika taisi jo auton takapenkillä torkkua. Ehkä haaveili omasta kartanostaan – tai vähintään omasta mustavalkeasta vuohesta. Eläimen erikoiset pupillit olivat unen syvetessä muuttaneet muotoaan. Ne välkkyivät nyt eläinystävällemme sydämenmuotoisina.

Elonkierron alue on laaja. Tutustumisen voi aloittaa esim. poniaitauksesta.
Esittelypuiston ja kartanon välillä on suurehko metsäalue vanhoine tammipuineen.
Kartano ja sen teollinen toiminta nousi kukoistukseen maaherra von Willebrandtin aikakaudella.
Mökkiläiset von Willebrandtin muistomerkillä.
Jokioisten kartanolla on pitkä historia. Millainen on sen tulevaisuus?
Millaista mahtaisi olla kartanonherran elämä ja päivätyö?
Ei kartanon rouvanakaan elämä varmaan hullumpaa olisi?
Puistoalueen kyltti kertoo niityn valmistumisesta.
Elonkierron esittelytaulu lähellä pysäköintipaikkaa.
Ja somisteena vieressä heinäpellon vanha haravakone. Tuttu kapistus!
Esittelypuiston sisääntulon kello. Kaikkihan sitä soittivat.
Kaikista vilja- ja hyötykasveista sekä luonnonkasveista oli esillä erinomaiset tietotaulut.
Kanat saivat olla vapaina aitauksissaan ja myös kävelyteillä.
Esittelypuiston maasto oli vaihtelevaa. Kiertely kävi kunnon lenkistä!
Vielä näkee heinäseipäitä ja niillä heinää kuivumassa.
Paikka on kasveista kiinnostuneille hieno kohde. Kirjoittaja yllättyi monipuolisesta tarjonnasta.
Elonkierron alue myötäili paikoin Loimijokea. Alempana joen törmällä laidunsivat kyyttölehmät.
Unikon punainen väri hehkui kauas.
Hieno kukka, mutta mille kasville se kuuluu? Se on sikuri, jonka juurta on käytetty kahvin korvikkeena.
Alueella esiteltiin maatalouden monia perinteisiä työkaluja.
Vuohien aitauksessa oli raukea tunnelma. Olihan vielä lämmin, lähes helteinen heinäkuun päivä.
Vuohia on maassamme melko vähän, vain runsaat 5000.
Entisajan puimakone. Vieläkö erottelisi jyvät akanoista?
Vähän järeämpää vanhaa kalustoa: höyrykone!
Vanhoja maatalouden koneita oli hyvin esillä, kuten kuvan ojituskone.
Elonkierron Makasiinissa 4H-tytöt hoitivat kahvi- ja virvoketarjoilun.
Elonkierron alue jätti retkeläisille mukavat muistot. Ehkä joskus vielä tavataan?
Jokioisten kartano ja sen kaikki rakennukset olivat hyvässä kunnossa.
Kartanon jyvämakasiini ja sen kellotorni.

Read Full Post »

Koronavirus näyttää lamaannuttaneen blogikirjoittajan kynän – ehkä myös ajattelunkin. Mutta mitä erinomaista tällainen eläkepappa, kotiin teljetty riskiryhmäläinen, voisi tilanteesta mennä kirjoittamaan. Toisaalta, juuri tavallisen ihmisen ja perheen kokemukset voisivat kiinnostaa, miksei? Kuinka on pärjätty henkisesti ja fyysisesti, onko ollut mitään oireita, mitäs tykkäätte karanteenista? Kuuliaisesti olemme vaimoni kanssa sinnitelleet Uudenmaan rajojen sisällä – Hämeen puolella olevalle mökillemme ei ole ollut asiaa, ei ehkä muutenkaan vielä maalis–huhtikuussa. Haikeinta on se, kun omaisia eikä tuttuja voi tavata. Ja ne ikärajat! Annanko vaimoni nuorempana (alle 70-vuotiaana) tehdä kaikki kauppareissut? Uhraanko siis vaimoni? Ei käy, kyllä itsekin olen silloin tällöin piipahtanut kaupassa – ja todennut, että melko huolettomasti asiakkaat kaupoissa käyttäytyvät, turvaetäisyyksistä ei aina välitetä. Yskivä kansalainen ei saisi tulla kauppaan ollenkaan! Oikeastaan, kaupassa ei saisi puhuakaan, no enintään vasemmalla suupielellä, koska kyllä ne virukset ilmoille karkaavat heti, kun kovempia äännähdyksiä suustaan päästelee. Osattiinhan me puhumattomuus ennen poikkeustilaakin! Tosi hyvin täällä osattiin.

Epidemian alussa, viikkoja sitten, annettiin riskiryhmäläisille ohjeeksi ”pysykää kotona!”. Vähitellen ohjetta selvennettiin niin, että kyllä koiraa saa käydä ulkoiluttamassa, ja toki puistonpenkille saa istahtaa. Ennen pitkää jo kehotettiin selväsanaisesti ”ulkoilkaa, liikkukaa!”, mutta muistakaa välimatkat. Ulkoilukehotusta on noudatettu meidän huushollissa mielihyvin ja tunnontarkasti. Iltavirkku vaimoni tykkää kävellä lenkkinsä melko myöhään, mutta meikäläinen hipsii luontolenkeilleen mieluiten aamusta, heti kun pihalinnut kuuluttavat päivän alkaneeksi. Luulin myös kevään jo alkaneen, kun maaliskuussa ilman täytti kiurujen laulu, päiväperhosiakin näkyi, ja maasta puski leskenlehti sekä sinivuokko. Mutta pääsiäiseksi viileni, ja luonto hiljeni. Kevät ei tullut edes keikkuen, se jämähti paikoilleen. Pääsin pahimman yli ottamalla urakaksi Jari Tervon kirjan, 700-sivuisen Loiri-elämäkerran, jonka poikamme oli ostanut joululahjaksi äidilleen. Paljon toki Veskun vaiheista tiedettiin, mutta uuttakin tuli esille. Kirjan diskografiassa mainittiin esitys ”Eilen kun mä tiennyt en” (Charles Aznavour, suom. san Reino Bäckman), duetto Paula Koivuniemen kanssa. Katsoin dueton YouTube-videolta, sen myöhemmän, joka on julkaistu 31.12.2016. Hieno, herkkä päätös mukavalle lukukokemukselle. 

Kevään polku voi olla arvaamaton; polulle voi paistaa aurinko, mutta hetkessä taivas saattaa tummua, ja polku peittyy paksuun lumikerrokseen. Sellaisella polulla kuljin pääsiäisen jälkeen. Polku oli Vantaanjoen luontopolku, yksi Hyvinkään kaupungin monista luontopoluista. Se myötäilee Vantaanjokea Uudenmaan maaseutuopiston (Hyria) mailla ja on pituudeltaan vähän yli 2 km. Polku ei ole leveä ja huonolla säällä se voi olla kurainen sekä liukas. Se oli kuitenkin kevätpolku moninen laulavine lintuineen, ja polulla, tai pikemminkin sen opasteissa, näkyi myös oma kädenjälkeni. Olin joku vuosi sitten voittanut kaupungin avoimen logokilpailun luontopolkujen tunnuksesta ”Polkua luontoon”. Siinä opastaulussa se merkkini nyt seisoi! Palkinnoksi sain ykkössijasta upean retkipuukon! Tänään oli vielä uusi palkintojenjakotilaisuus. Kun kävin eilen kuvaamassa jokialueen pienempiä lintuja, näin punarinnankin, mutta harmikseni en saanut siitä hyvää kuvaa. Kerroin vaimolleni, että yritän tavoittaa punarinnan uudelleen iltapäivällä. Myöhemmin, polun puolivälissä haavan oksalle lennähti yksinäinen lintu, jolla oli rinnassaan ruosteenväriä. Se viipyi oksalla vain hetken, mutta se hetki riitti. Sain muutaman onnistuneen kuvan – ja sain kevätpolulla vähintään puukon veroisen ekstrapalkinnon!

JK. Uudenmaan eristys purettiin tätä kirjoittaessani. Takatalvi tuli etelään hillitsemään nopeimpia maalle karkaajia; pyry taisi olla hallituksen tilaus?

 

Vantaanjoen luontopolku alkaa Vantaan ylityksellä.

Sorsapari päättää huilihetkensä laskeutumalla veteen.

Västäräkkejä ei näkynyt vielä paljon. Vantaanjoella yksi ensimmäisistä.

Nokkosperhonen ja leskenlehdet.

Vantaanjoen luontopolun pääopaste.

Suurennos opasteen kartasta.

Luontopolku myötäilee Vantaanjokea. Joen molemmin puolin on peltoaukeat.

Pyöräilijöitä Seitsemän veljeksen vaellusreitillä Vantaanjoen länsipuolella.

Mustarastas mietteliäänä.

Säätila vaihtui nopeasti. Vantaanjoen telkät auringonpaisteessa.

Vantaanjoen luontopolun alkua. Ulkoilijoiden ruuhkaa ei ollut pääsiäisen jälkeen.

Polunvarren tietotaulu.

Tauluissa tunnuksena ”Polkua luontoon”. Suunnittelu: Pekka Könönen.

Sinivuokot polun metsäosuudella.

Vähän aikaisemmin keväällä koreaa mittariperhosta, koivutyttöperhosta näkyi runsaasti.

Opasviitat joen alkupäässä. Karjasilta ylittää joen.

Vantaanjokea Karjasillalta etelään.

Koiraspeippo.

Tiklit viihtyvät maaseutuopiston maisemissa.

Luontopolun ympäristössä on paljon luonnontilaista metsää ja puustoa.

Viikon 13 alussa säätyyppi muuttui lähes takatalveksi – ja pahempaa oli vielä luvassa.

Naarastelkkä.

Luontopolku saa lumipeitteen.

Punakylkirastas

Punarinta ei uskaltautunut esille.

Me tapasimme uudelleen!

 

Read Full Post »

Olinko mennyt jo paikan ohi? Kysytäänpä, kun apu on ihan vieressä, Sofiankadun toisella puolella. Helsingin kaupungintalon aulavahtimestari nousi tuoliltaan kuin KymJp:n varusmiespäivystäjä, ja vastasi tiedusteluuni ennen kuin olin saanut sen loppuunkaan. Palvelu pelasi, ja nyt oli osoite tiedossa; maineikas Jugendsali löytyi osoitteesta Pohjoisesplanadi 19. Lars Sonckin suunnittelemaa entistä Privatbankenin tyylikästä holvisalia isännöi nyt Robert’s Coffee, mutta kyllähän kahvilanpito saliin hyvin sopi. Salin arkkitehtuuria, sen kattomaalauksia ja yksityiskohtia kahvikupposen ääressä katsellessani alkoi Helsinki-päiväni ohjelma vahvistua – jatketaan tällä linjalla, en haahuile ympäri kaupunkia, vaan keskityn jugendrakennuksiin Katajanokalla, paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Taustatyö oli tehty, olin selvittänyt ja printannut Katajanokan kymmenien jugendrakennusten tiedot (osoite, rakennusvuosi, suunnittelija), ja nyt testattaisiin löytäisinkö As. Oy Wellamon ja monet muut 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa valmistuneet rakennukset. Ja miltä kaikki näyttäisi ja tuntuisi? Seikkailu sai alkaa!

Helsinki on maailmanlaajuisesti yksi merkittävimpiä jugendkaupunkeja – pääkaupungistamme löytyy peräti 600 kansallisromanttista jugendrakennusta, monet niistä niin tuttuja, ettei tule miettineeksi niiden rakennus- tai arkkitehtuurityyliä! Katajanokalla on suhteellisen pienellä alueella oikea jugendrakennusten keskittymä. Satamakadun, Kruunuvuorenkadun, Vyökadun ja Laivastokadun rajaamat korttelit (noin karkeasti) kävelee ja silmäilee läpi parissa tunnissa, mutta ei ole ollenkaan kiellettyä välillä pysähdellä, nostaa katse ylöspäin ja tutkia erkkereitä, torneja, erimallisia ikkunoita ja seinien kohokuvioita vähän tarkemmin. Hassua kyllä, alueen maineesta huolimatta, turisteja ei ohitseni vyörynyt eikä vastaan tullut! Vain Uspenskin katedraalin ympärillä oli kuhinaa, ja tietenkin Aleksilla, Espalla, Senaatintorilla, ja lokkien seassa Kauppatorilla. Yksin kävellessä saa pysähdellä oman aikataulunsa mukaan, mutta nyt olisin mielelläni osallistunut Katajanokan jugendin opastetulle kierrokselle. Sellaisia järjestää mm. Helsingin kaupunginmuseo ja Katajanokkaseura. 

Aloitin oman kierrokseni Satamakadulta, Tove Janssonin puiston luota – jonka tuntumassa on tietenkin Janssonin lapsuus- ja nuoruusajan koti (Luotsikatu 4). Kerrotaan, että Muumien luoja olisi saanut teoksiinsa vaikutteita Luotsikatu 1:n hienosta jugendtalosta, Luotsilinnasta (tunnettu myös Tallbergin talona). Luotsilinnan suunnitteli arkkitehtikolmikko Gesellius-Lindgren-Saarinen, joiden piirustuspöydältä on lähtöisin myös muita Katajanokan jugendrakennuksia. Etenin verkkaisesti ylös Luotsikatua tietäen, että tällä vauhdilla kävelisin täällä vielä huomennakin. Hidasteita tuli myös ylhäältä, kun pohjoiselle taivaalle nousseet pilvet alkoivat varoittamatta sataa, ja matkani keskeytyi hetkeksi Luotsikadun ovisyvennykseen. Sateen loppumista odotellessa pohdin, olisiko mahdollista päästä johonkin taloon sisälle, tutkailemaan porraskäytävää, vanhoja hissejä, seinien ornamenttejä …? Sellainen järjestyi yllättävän helposti; oven vieraalle kulkijalle avanneet nainen ja mies eivät kyselleet motiivejani. Huolimatta epäilyttävän suuresta ja painavasta repusta pääsin kurkistamaan jopa parinkin jugend-rakennuksen ala-aulaan! Toinen rakennuksista oli Luotsikatu 5:n maineikas EOL-talo. Ovet olivat avautuneet jugendin maailmaan!

Matkallani apuna mm:
Arkkitehtuuriopas Helsingin jugend (Helsingin kaupunginmuseo)
Jugend Suomessa (Hämäläinen Pirjo)
korttelit.fi (nettisivusto rakennusten tunnistamiseksi)

Jugendsali, Pohjoisesplanadi 19, Helsinki

n

Jugendsalin fresko, Vilho Sjöström

Jugendsalin kiviveistokset, Valter Jung

Upeassa Jugendsalissa nauttii kahvihetkestä.

Vas. Luotsikatu 1, Luotsilinna (Gesellius-Lindgren-Saarinen) ja oik. Luotsikatu 2, Aeolus (Selim A. Lindqvist)

Luotsikatu 4, Tove Janssonin lapsuuden ja nuoruuden ajan kotitalo.

Luotsikatua pohjoisesta päin.

EOL-rakennus, Luotsikatu 5 (Gesellius-Lindgren-Saarinen).

EOL-rakennuksen ulko-ovi.

EOL-rakennuksen ala-aulaa.

Semafor, Luotsikatu 7 (Bruno Ferdinand Granholm)

Aeolus, Satamakatu 5 (Selim A. Lindqvist)

Aeolus-rakennuksen ulko-ovi.

Aeoluksen seinäkoriste ja rakennusvuosi.

Rakennukset Kontio (Waldemar Wilenius) ja Kataja (Usko Nyström, Petrelius, Penttilä) Kruunuvuorenkadulla.

Kontio-rakennuksen yksityiskohta.

Kataja-rakennuksen yksityiskohta.

Kruunuvuorenkatua etelästä päin.

Katajanokankatua

Takorautaportti Katajanokankadulla.

Bellona, Luotsikatu 8 (F.Oskar Helenius)

Kauppiaankatua. Keskellä Olofsborg (Gesellius-Lindgren-Saarinen) ja oik. Lietzenin talot (Georg Wasastjerna, K.V. Polon)

Lietzenin seinäkoristeita.

Norman talo, Luotsikatu 10 (von Essen, Kallio, Ikäläinen)

Norman talon yksityiskohta.

Satamamakasiini, Pikku Satamakatu 6 (Selim A. Lindqvist)

Katajisto, Laivastokatu 6 (Edv. Löppönen)

Jugend-talon portaikkoa Luotsikadulla.

Read Full Post »

Blogi jakautuu kahteen selvästi erilaiseen teemaan, joilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Paitsi, että ensinmainitusta seurasi jälkimmäinen. Mutta huomaathan, että Oodi on kirjoitettu isolla alkukirjaimella. Mitä voimme siitä ajatella? Ajattelemme juuri sitä uutta, upeaa Helsingin keskustakirjastoa. Entä macula pucker? Tämä henkilökohtainen asia vei landen taas kerran Helsinkiin. Ja kun sinne kerran päästiin, oli aivan luonnollista käydä katsastamassa uljas keskustakirjasto, koska niin kaikki landet tapaavat tehdä. Landet ennättävät usein tsekata kaikki Helsingin uudet ja kiinnostavat paikat ennen stadilaisia. Aidot stadilaisethan käyvät vain Nordiksella HIFK:n matseissa, ainakin talviaikaan. Kesästä en tiedä, koska silloin kaupungit tyhjenevät. Vain turistit dallaavat Espalla ja ihmettelevät, missä ovat kaikki alkuasukkaat.

Macula pucker. Jotenkin svengaava sanapari, muttei välttämättä kantajan mielestä. Se kun tarkoittaa sitä, että silmä näkee asiat epäterävästi, suorat linjat ovat mutkittelevia ja teksti on sutattua. Kirjoittajan oikeaan silmään oli vaivihkaa hiipinyt, ehkä viimeisen puolen vuoden aikana, macula pucker. Puoli vuotta sitten en ollut kuullutkaan moisesta, mutta nyt tiedän jo paljon enemmän. Sain terveyskeskuksesta lähetteen silmälääkärin vastaanotolle, vasemman silmäni mustien pisteiden takia, mutta suurempi vika löytyikin oikeasta silmästä! E-taulun ylimpiä kirjaimia en erottanut oikealla silmällä ollenkaan, näyttivät enemmänkin oudoilta hyönteisiltä! Sitten sain lähetteen HUSiin ja tänään sielä tutkittiin silmiä uudelleen. Näkökenttä usvaisena lähdin jatkamaan matkaa Ruskeasuon verkkokalvoyksiköstä kohti keskustaa – ensin jalan, sitten ratikalla, jonka pysäkin olin käynyt varmistamassa etukäteen. Kansallismuseon pysäkillä pois, ja tuollahan se seuraava kohde jo näyttäytyi, keskustakirjasto Oodi!

Kireästä pakkasesta huolimatta, tai ehkä juuri sen takia, moni muukin oli halunnut tulla näkemään ja vaeltelemaan Oodiin ja sen kolmeen kerrokseen. Onhan rakennus hieno ja erikoinen, ja harvemmin mainitaan se, että kansainvälisen suunnittelukilpailun voitti juuri suomalainen arkkitehtitoimisto ALA. Kilpailun ensimmäiseen vaiheeseen lähetettiin yli 500 ehdotusta! Keskustakirjasto oli Suomen 100-vuotisjuhlahanke, johon osallistuivat niin valtio kuin Helsingin kaupunki. Kirjoittajalla ei ollut juuri odotuksia rakennuksen sisätilojen suhteen, joten avoimin mielin lähdin kiertelemään. Alakerrassa infoa, ruokapaikka, teatteri ja kirjojen palautusta, mutta toinen kerros oli sitten jo ei niin totuttua! Ja vielä paremmaksi pani kolmas kerros – kirjataivas! Kerta kaikkiaan jännä! Jos asuisin Helsingissä, en miettisi kahta kertaa, missä ystäväni tai liiketuttavani tapaisin. Vahva ehdokas olisi keskustakirjasto ja sen 3. kerros! En tiedä olenko useinkaan nopea hoksaamaan asioita, mutta mielestäni näin heti, että paikka on paljon muuta kuin kirjasto – se on kansalaisten oleskelu-, työskentely-, kokoontumis- ja kohtaamispaikka. Ihan uusi aluevaltaus! Käydessäsi Oodissa voit sattumalta löytää suosikkikirjasi – ja myös lainata sen. Sellainenkin onnistuu!

Helsingin uusi keskustakirjasto Oodi. Suunnittelu: arkkitehtitoimisto ALA, rakennusurakointi YIT Rakennus Oyj Helsinki

Oodin sisäänkäynnin edusta

Oodin 1. kerros

Oodin 2. kerroksen yksi oleskelutila

Oodi. Täällä tavataan!

Oodin 2. kerroksessa myös 3D-tulostusta

Oodin 3. kerroksessa lainausosasto

Oodin lainaaja

Luulitko, että Oodin lattiat ovat suorat?

Oodin 3. kerroksen etelänurkka

Oodin paras palli?

Oodi on jännä.

Oodin 3. kerrosta

Oodiin löytävät kaikki

Oodi on auki iltamyöhään.

Keskustakirjasto Oodi

Oodin varatuimmat paikat? Katse kohti länttä, kohti Kansalaistoria ja Eduskuntataloa.

Read Full Post »

Keimolan kohdalla kaivoin repustani esille pienet eväät. Aamupala oli jäänyt muutamaan lusikalliseen marjapuuroa, mutta onneksi olin ehtinyt tehdä mukaan reissueväät. Helsingin bussissa oli melko väljää, ainakaan vieressäni ei istunut ketään, joka olisi pyrkinyt osille eväistäni. Harvoin tupeksin herätyskellon kanssa, mutta tänään oli niin käynyt ja heräsin myöhässä. Nyt oli tankattava, jotta jaksaisin suunnittelemani lenkin, yli 4 tunnin kaupunkikierroksen. Niin, jokin veti taas eläkeläismiestä kohti suuria seikkailuja – kohti syntymäkaupunkiani ja nuoruuteni Helsinkiä. Kovasti on muotiin tullut ohjatut kävelylenkit pääkaupungissa teemana vaikka kummittelu tai arkkitehtuuri tai komisario Palmun leffojen kuvauspaikat tai Virpi Hämeen-Anttilan upeiden Björk-romaanien tapahtumapaikat. Meikäläinenhän on ollut aikaansa edellä, kun näitä Helsinki-lenkkejä olen itse vetänyt jo kait kohta kymmenen vuoden ajan! Erona edellämainittuihin on lähinnä se, että olen ohjattujen kävelyjeni ainoa osanottaja. Ja täytyy sanoa, että tällä kerralla oli vähän hakusessa, mihin itseni ohjaisin. Lähtö tuli niin äkkiä, kun huomasin, että keskiviikko onkin täysin vapaata, ja vaimonikin näytti matkalle vihreää valoa.

Jostakin syystä valitsin kohteekseni Siltasaaren ja Hakaniemen. Hakaniemen kauppahallin remontin ajaksi pystytetty väistötila oli ainakin tsekattava. Onhan se kohde siinä missä joku toinenkin, vai kuinka? Ehtisinkö vielä kavuta Kallion puolelle, ei, ei taida onnistua. Otetaan Kallio, sen linjat, kuppilat, puistikot, kirjasto ja kirkko joskus ihan omaksi päiväkseen. Mutta keskustakirjasto! Niin, se Oodi, joka avataan pian entiselle VR:n makasiinien alueelle. Mitä Oodille nyt kuuluu? Miten se istuu maisemaan? Aloitin siis syynäämiseni entiseltä Kluuvinlahdelta, jota nyt täyttävät mm. Musiikkitalo, Kiasma ja Sanomatalo – ja uusi tulokas on pian avattava keskustakirjasto Oodi. Tuliko aurinko ihan väärästä suunnasta, vai oliko verensokerini alhaalla, en kyllä oikein tiedä … Paljon hehkutettu Oodi ei mielestäni istu sille valittuun paikkaan. Vai onko niin, että hyvin erilaiset jo pystyssä olevat monumentaalirakennukset ovat jo ennen Oodia tehneet alueesta suloisen arkkitehtonisen sekamelskan! Aluehan on vielä keskeneräinen, kyllä. Sitä pitää arvioida myöhemmin, kun viimeinenkin punahaalarinen remonttimies on työnsä tehnyt ja vienyt mennessään ylimääräiset rakennusjätteet ja Pekkaniskan nosturit.

Oodin rakennustyömaan nosturien ääniä ei enää kuulunut, kun astelin Metsätalon luona kohti Hakaniemeä. Tulin jo Kasvitieteellisen puutarhan rauta-aidan kohdalle. Aitaan kiinnitetyt opastenuolet veivät kirjoittajaa magneetin lailla kohti puutarhan sisäänkäyntiä Kaisaniemenranta 2:een. Ovi oli auki, tervetuloa! Talviaikaankin puutarha on upea paikka keskellä suurkaupunkia, mutta mitä se tarjoaakaan, kun kasvit heräävät eloon talven jälkeen. Hetken puutarhan käytävillä kierreltyäni jatkoin matkaani ja tulin kohta Hakaniemen torille. Tuolla on se hallin väistötila! Ei ihan havainnekuvien näköinen, mutta sisältä valoisa, hyvin toimiva, ja väkeä, ainakin monissa hallin kahviloissa, todella runsaasti. Oman kupposeni jälkeen astuin ulos ja jäin mietteisiini keskelle tyhjää toria. Yllättävän paljon tuttua ympärillä … Suoraan edessä Elannon tyylikäs tavaratalo (nyt Sokoksen väreissä). Se oli aikoinaan suosittu tavaratalo joulunaikaan. Arena-talossa, tuolla oikealla, oli muinoin Tuulensuu! Siellä näin monet elokuvat veljeni kanssa 1960-luvulla. Ja selkäni takana kerrostalossa asui Kulosaaren yhteiskoulun englanninkielen opettajamme Armi Ailas, joka kutsui kerran luokkamme kotiinsa iltaa viettämään. Kaikki oli siistiä – ja siistiä oli myös lähdettyämme, kun me lukiolaiset tiskasimme porukalla tarjoiluastiat! Matka Hakaniemeen avasi monia luukkuja. Yhdessä luukussa näen isän, äidin ja kaksi poikaa kävelevän torin poikki myöhään illalla joulun aikaan. Ykkösen ratikka on tuonut joulunviettäjät Käpylästä Hakaniemeen. Luukku alkaa sulkeutua, mutta sitä ennen perhe ehtii nousta torin toisella laidalla bussiin numero 32, Herttoniemen bussiin, kohti perheen omaa joulunviettoa.

 

Keskustakirjasto Oodi valmistuu entiselle VR:n ratapiha-alueelle. Suunnittelu: arkkitehtitoimisto ALA.

Oodi Musiikkitalon suunnalta. Etualalla Reijo Hukkasen veistos Laulupuut.

Helsingin rautatieaseman sisälle on päästävä välillä, vaikkei junaan nousisikaan. Aseman hallin kattokruunut, Paavo Tynell.

Vuosikymmenien ajan muuttumaton maisema rautatieaseman itäisellä aukiolla. Rakennukset pysyvät, toiminnot vaihtuvat.

Ortodoksien Kotikirkon kupoli nousee mystisesti ylös kerrostalokorttelista Liisankadun loppupäässä.

Astu sisään, talvellakin!

Kasvitieteellisen puutarhan portti.

Kasvitieteellisen puutarhan kasvimuseorakennus. Suomen mahdolliselle kuninkaalle Friedrich Karlille 1900-luvun alussa ehdolla ollut residenssi. Rakennus ollut myös kasvitieteen dosentti Kaarlo Linkolan virka-asuntona, ja samalla Linkolan perheen asuntona.

Puutarhan mustarastas. Mukana oli vain 50 mm:n objektiivi, ja siivekkäitä olisi ollut kuvattavaksi paljon.

Kasvitieteellisen puutarhan kasvihuoneet ja piha-aluetta.

Edellisen kuvan oikean reunan puu: amurinkorkkipuu, josta oheinen kyltti.

Pieni syrjähyppy Krunikan puolelle sallitaan? Yhtäkkiä huomasinkin olevani Helsingin kantakaupungin vanhimman puutalon luona. Ruiskumestarin talo kutsui luokseen.

Ruiskumestarin talo Kristianinkadulla Kruununhaassa.

Päiväkotilapset Ruiskumestarin talon pihalla.

Pitkäsilta Kaisaniemenlahden suunnalta.

Kohti Hakaniemeä. Keskellä Kallion kirkko ja Arena-talo.

Entinen Elannon tavaratalo Hakaniemen torin laidalla, nyt S-ryhmän omistuksessa.

Yksityiskohta tyylikkäästä rakennuksesta Hakaniemen torin itälaidalla.

Helsingin työväentalo, Paasitorni, Siltasaaressa. Rakennus kärsi pahoja vaurioita sisällissodassa 1918.

Mika Waltarin syntymäkoti sijaitsi Siltasaaressa Saariniemenkatu 6:ssa.

Hakaniemen kauppahallin väistötilat Hakaniemen torilla 2018.

Kauppa tuntuu käyvän hyvin kauppahallin väistötiloissa.

Hakaniemen kauppahallin väistötiloissa on tilaa liikkua.

Tauon paikka. Pieni kahvi ja … torttu, ei kun lohileipä!

Kerrostalon sisäänkäynti Säästöpankinrannassa Siltasaaressa.

Hakaniemen tutuksi käyneitä maamerkkejä: ympyrätalo, Arena-talo ja kauppahalli.

 

 

 

 

Read Full Post »

Aurinko paistoi, oikeastaan ihan lämpimästi, eikä tuulikaan osunut, kun kiikaroin jäättömälle ulapalle. Itätuulta pääsi pakoon laskeutumalla valleilta Ison Mustasaaren, Susisaaren tai Kustaanmiekan alaville rantakallioille, lähelle vesirajaa. Suomenlinnan ja Helsingin puolustamiseen 1700-luvun puolivälissä rakennetut rantavallit ja bastionit antoivat hyvän tuulisuojan, kun vain hoksasi, mistä päin puhaltaa ja minne piiloutua. Kaksi vuotta sitten maaliskuussa olin tehnyt päivän retken Suomenlinnaan, ja nyt halusin tulla tuulisille saarille uudestaan. Edellisestä kerrasta jäi kait hyvä maku, kun täällä taas oltiin – ainakin Rantakasarmissa sijaitsevan Viaporin Deli & Cafen lohikeiton herkullisen maun saatoin vieläkin tuntea suussani. Tällä kerralla olin asettanut päivän ja käyntini teemaksi linnut! En  alentuisi yleiseen hortoiluun turistijoukon mukana tykiltä toiselle tai tenaljeilta kurtiineille. Pah!

Tuolta talon pihalta kuului kova rääkäisy! Mikä ihmeen lintu se oikein …? Kiipesin vaivalloisesti jyrkkää rinnettä ylöspäin kohti ääntä. Nyt ison linnun hahmo näkyy … fasaanihan se tietenkin! Tästä ei sitten kerrota kotona mitään. Eräs kotipuolen tosi kova lintuharrastaja oli evästänyt minua, että saatan valleilla nähdä jopa tunturikiurun. Tämä ensimmäinen havaintoni oli jotain ihan muuta. Totta puhuen, olin kyllä Suomenlinnassa suureksi osaksi ihan vain jaloittelemassa ja nauttimassa kauniista kevättalven päivästä. Olisin hyvin mielelläni poikennut myös museoissa ja Suomenlinnan kirkossa, mutta eiväthän ne ole talvisaikaan auki! Eivätkä ainakaan maanantaisin! Jotenkin tuntuu, että Suomessa ei aina nähdä asioita. Ei ole nähty verkkokaupan maailmanvalloitusta eikä nähdä, että Suomenlinnassa käy turisteja myös talvisin! Vuonna 2016 Suomenlinnassa kävi jo yli miljoona vierailijaa – ja talviajan vierailut lisääntyvät kovaa vauhtia! Mitä me tarjoamme näille kävijöille? Miksei joku myy tuon tykin vieressä kuumaa mehua? Miksei Augustin Ehrensvärdin vetämä seurue 1700-luvun asuissaan tee saarivaellusta kuninkaallisen soittokunnan tahdittamana? Kävisi se talvellakin? Ei, en jaksanut enää kehitellä enempää, vaan siirryin syrjään kulkuväylältä huilimaan, otin repun selästäni – ja avasin ikioman termarini, jonka olin viisaasti aamulla täyttänyt kuumalla mehulla. Se höyrysi vieläkin.

Lenkkini kääntöpiste olisi Kustaanmiekan korkeimmalla vallilla. Pääsin sinne viimein painavien kantamusteni kanssa. Repussani oli tavaraa kuin Hannu Hautalalla – vain turistien vakioväline selfiekeppi puuttui. Huipulta avautui hieno ja rauhoittava näkymä auringossa välkehtivälle ja etelänsuunnalla avoimelle Suomenlahdelle. Seniorikansalainen oli jo aika poikki könyttyään kaikki saaret Länsi-Mustasaaresta alkaen. Linturetkeksi käyntini oli vaatimaton: vain joitakin pihalintuja ja muutamia keväisiä vesilintuja. Jäin kaipaamaan näkymää haahkalautoista tai edes hemppojen ylilentoa, mutta ei tällä kerralla! Mielellään yksin luonnossa liikkuvana jäin tänään yllättäen kaipaamaan matkaseuraa! Mutta kukapa nyt suostuu lähtemään kaverikseni viimaisille, alastomille linnoitussaarille, jonne pitää suoriutua jo auringonnousun aikaan – ainakin vaimoni aikataulusta on yliviivattu kaikki päivän ensimmäiset tunnit. Pientä piristystä sain lautalle kävellessäni Susisaarella, lähellä suurta linnanpihaa, jossa kivimuurin vieressä jokin teatteriryhmä harjoitteli omaa esitystään. Ja olihan jäljellä vielä huikea lauttamatka Kauppatorille. Suomenlinna II näytti voimansa ja ryskyi uhmakkaasti läpi paksujen jäälauttojen! Sillä oli selvä päämäärä toiseen kotirantaansa. Niin oli kirjoittajallakin. Matkailu avartaa, mutta siellä kotisatamassa on kaikki! Ja kotipuolen pelloilla voi nähdä haukkojakin – jopa talvella!

Matkalla Suomenlinnaan.

Vapaamatkustajiakin mukana!

Suomenlinna II rantautuu Isoon Mustasaareen.

Tervetuloa Suomenlinnaan!

Lautta ei viivy rannassa kauan. Uusi kyyti odottaa jo Kauppatorilla.

Ensimmäinen kohteeni Länsi-Mustasaari

Rantakasarmi ja joukko turisteja

Mustarastas viihtyy Suomenlinnassa

Matkalla eteenpäin. Ison Mustasaaren rakennuksia.

Asuintalon pihan fasaani.

Kattotutkielma

Näkymä Susisaarelta Etelä-Helsinkiin

Valleilla kiipeämisessä kysytään kuntoa – ja pitäviä kengänpohjia.

Saarten eteläpuolella aava ja avoin meri.

Minne seuraavaksi? Ulkomaisia turisteja riittää ympäri vuoden.

Opaskylttejä on saarella riittävästi.

Suuren linnanpihan rakennuksia Susisaarella.

Turisteja Susisaaren rantakalliolla

Kyhmyjoutsenet

Isokoskelonaaras kuivattelee

Rantavallien kulkijat

Tykit ovat vaienneet kauan sitten

Teatterilaisia harjoituksissaan. Jotakin tällaista saisi olla lisää!

Kohti lauttarantaa

Hyvästi Suomenlinna! Vielä me nähdään!

 

Read Full Post »

Olin sopinut itseni (ja vaimoni) kanssa, että keskiviikkona pidän Helsinki-päivän. Edellisenä iltana oli ollut rankka taloyhtiön hallituksen kokous; siitä ja monesta muustakin syystä koin tarvitsevani pientä irtiottoa arjesta. Sellaiseen riittäisi hyvin muutaman tunnin vaeltelu Helsingin eteläkärjessä, meren rannalla. Vanhan kertaustahan se olisi, mutta mitäpä muuta meidän YLE:kään tekee, uusintoja päivästä toiseen. Miksi juuri meren ranta? Mikä vetää sisämaassa asuvaa kirjoittajaa meren rannalle? Myönnän, en ole koskaan omistanut purjevenettä, tai edes seilannut sellaisella, mutta yllättävän paljon lapsuudessani ja nuoruudessani meri on ollut läsnä, vähintäänkin kulissina – ja lähes päivittäin. Nuoruuteni Herttoniemen kotitalo oli ollut aivan Vanhankaupunginlahden tuntumassa, asuin opiskeluaikana tovin Lauttasaaressa, ja kansakoulun ensimmäistä ihastustani saattelin usein Vartiosaareen. Lapsuuteni Leppävaaran kodistamme ei myöskään ollut pitkä matka meren rannalle, Laajalahteen. Espoon lapsuusvuosistani ei tosin ole mielikuvaa merestä eikä paljosta muustakaan.

Ventoniemen bussin keinutus alkoi vaivuttaa Helsinkiin menijää uneen. Ennen horrokseen vaipumista ajattelin kait merikotkaa, jonka saattaisin nähdä Kaivopuiston kallioilta. En enää kuullut kanssamatkustajieni puhelinkeskusteluita enkä kännyköiden räpläystä, unestani tuli yhä syvempi. Päivä paistoi kirkkaasti ja oli hyvin lämmin. Allani oleva hiekka oli kuuma. Laajasalossako … kyllä, meri avautui edessämme eri tavalla kuin Marjaniemessä, olimme Laajasalon uimarannalla. Äkkiä kuva vaihtui Tammisaloon. Kanavan reunamilla, leppeässä kesäillassa istui monta nuorta onkijaa, minä muiden mukana. Saalista ei sillä kerralla tullut, mutta edellisenä päivänä Herttoniemen öljysataman pitkän laiturin päässä olimme nostaneet kasoittain kampelaa. Mitä nyt … lunta ja jäätä? Siirryttiin rivakasti talveen ja pakkasiin – Saunalahden luonnonjäälle. Luistimeni olivat alkeelliset nurmarit, mutta niin ne olivat muillakin. Taas nopea siirto! En ollut enää pikkupoika, vaan jo lähes aikuinen. Meloin Marjaniemen Melojien kajakkiani rauhallisin vedoin kohti aavaa merta. Pitkät, loivat aallot heijjasivat kanoottiani miellyttävästi, olin kaukana rannasta, mutten pelännyt mitään.

Huh, ravistelin itseäni hereille Kampin terminaalissa. Astuin ulos bussista ja lähdin askeltamaan Eteläsatamaan päin. Sääennustus piti kerrankin paikkansa, päivä oli aurinkoinen ja yllättäen vähätuulinen. Olin varma, että jo ensimmäisessä etapissani Tähtitorninmäellä saisin kuvata vähän erikoisempia pikkulintuja, mutta ei, kuulin vain joitakin oudompia ääniä. Maailmoja syleilevästi olin jo miettinyt reissublogini otsikoksi ”Etelä-Helsingin kaikki linnut” tai jotakin sinne päin, mutta nyt näytti siltä, että otsikko ja juttuuni ajattelema lintuteema oli vaihdettava – siivekkäitä ei näkynyt. Katseeni siirtyi merelle. Näin vähitellen jäätyvän meren, Olympialaituriin oli kiinnittynyt mahtava Silja Serenade ja etäällä piti vauhtia Suomenlinnan lautta. Laskeuduin mäeltä Ehrenströmintielle ja otin suunnan Uunisaareen; se olisi seuraava etappini. Väkeä liikkui Kaivopuiston rannassa yllättävän paljon, ja monia kieliä puhuttiin. Pian seisoin Eteläisen Uunisaaren kalliolla – ja katselin horisonttiin. Meri näytti tyyneltä, mutta kauempana, jäähileisellä aavalla syntyi maininkeja, jotka rikkoontuivat rantakivikkoon. Tuo ääni … murtuvien maininkien ääni; se voi syntyä vain suurten vesien rannoilla. Muistin selvästi kaikki nuoruuteni meret. Olin perillä.

Espan puiston jälkeen kaarran rantaan ja juon kahvit Vanhassa Kauppahallissa.

Taakse jäävät Kauppatori ja keskustakorttelit.

Satama-altaan lokit

Silja Serenade Olympialaiturissa

Kaivopuiston rantaa. Matkalla kohti Uunisaarta.

Särkkään ja Harakkaan lähtevien laivojen laituri

Meri alkaa jäätyä

Lähes keväinen päivä Kaivopuiston rannassa

Mattolaiturin vapaakuukaudet

Uunisaaren edusta mantereen puolella

Näkymä Suomenlinnaan kahvila Ursulasta

Merikadun rakennuksia

Poijut

Uunisaaren ja Harakan välinen kapeikko

Näkymä Suomenlinnaan

Uunisaaren ja taustalla Harakan kalliot

Yksinäinen koirastelkkä

Nainen ja koira

Suomenlinnan lautta

Vieläkö löytyy käyttöä?

Liuskasaari

Tyynen sään mainingit rikkoutuvat Uunisaaren rantaan

Read Full Post »

Older Posts »