Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Luonto’ Category

Pihakäytävän hiekka rapisi lokasuojissa, kun starttasin matkalle. Reitti oli selvä, tai ainakin reitin kääntöpiste. Saattoi olla sesongin viimeinen ja kohtalaisen lämmin päivä, joten nyt ei aikailla vaan mentiin! Entisen pesulan kulmalta oikealle, sitten heti pitkä loiva ylämäki, mutta rauhallisesti vain ykkösellä, ei ongelmaa, pulssi ei tästä vielä nouse. Olinko viimeinkin innostunut pyöräilystä pitkän tauon jälkeen, siltä alkoi näyttää? Ruotsalainen musta kuljetti kirjoittajaa hienosti, pyörä rullasi paljon herkemmin kuin sen edeltäjä, kippurasarvinen samanmerkkinen. Pyörä … taitaa olla aika erikoinen sana ulkolaisen korvissa, kuka lie tuonut sen suomen kieleen? Polkupyörä-sanasta tiedetään enemmän, se  laitetaan eri lähteiden mukaan I.K. Inhan (1865–1930) piikkiin – monialahenkilön, joka reissasi paljon (myös polkupyörällä!) ja ikuisti raskaalla kamerallaan kotomaatamme sekä kansanperinnettä. Koetaanko pyöräily kuitenkin yleisesti ottaen hankalaksi, kun hyvin vähän pyöräilystä on tehty lauluja? On tietenkin mummolaan pyöräily ja tandemilla ajaminen, mutta eipä juuri muita tunnettuja. Freemanin (Leo Friman) säveltämään lauluun ”Ajetaan tandemilla” teki sanat Hector, (Heikki Harma), ja kerrotaan Freemanin ihmetelleen, kuinka laulu voisi pärjätä tällaisilla sanoilla. Vähänpä Freeman tiesi.

 Nykyinen kotikaupunkini Hyvinkää (ollut jo 50 vuotta) tarjoaa pyöräilijälle hyvät väylät niin keskustassa kuin sen laidoilla. Kaikkiin muihin ilmansuuntiin on taajamasta pyörätiet myös poispäin, paitsi länteen. Länteen päin, Kytäjälle, ja aina Karkkilaan asti kulki keskustasta aikoinaan junakin, mutta pyörätietä ei vain saada aikaiseksi. Se on suuri puute, oikeastaan häpeä. Joku vuosi sitten sen rakentaminen oli maakuntahallinnon vastuulla (muistaakseni), mutta nyt se onkin kaupungin oma hanke. Kytäjäntie on tosi vaarallinen pyöräilijälle vilkastuneen liikenteen ja ennen kaikkea raskaan liikenteen takia. Sinne en lähde, paitsi kiertoteitä! Siinä tullaankin Hyvinkään yhteen erikoisuuteen ja erinomaisuuteen. Vaikka Hyvinkää on suuresti pientalovaltainen, se on kuitenkin kompakti alue – viimeisten omakotitalojen tai autoliikkeen verkkoaidan jälkeen alkaa maaseutu, ja maaseudun omat pikkutiet! Sen arvon ymmärtää myös sunnuntaipyöräilijä, joka siirtyy kaupungista hetkessä täysin eri maailmaan. Hiljaisella hiekkatiellä pyöräilijä haistaa maatalon savun, heinän ja viljan tuoksun, kuulee kukon kiekumiset, lampaat ja lehmät – ja joutuu väistelemään vain satunnaisia hevosen lantakasoja! KONE Oyj:n tehtaiden hissitorni tai sairaalan valkeat rakennukset näkyvät kauas hiljaiselle hiekkatielle, jossa ulkoilija on ristiriitaisista aistimuksistaan ymmällään.

Kirjoittaja ei suinkaan jäänyt ensimmäiseen pitkään ja loivaan ylämäkeen, tarina jatkuu. Myös matka jatkui, olin jo Kittelän mailla, missä Vantaanjoki leviää tulva-aikoina lähes järveksi. Osa matkastani kulki samoja teitä pitkin, jotka kuuluvat kaupungin yhteen ”Kotikaupunki tutuksi” -pyöräreittiin. Näitä reittejä on julkaistu netissä ja esitteissä ainakin 6 erilaista. Ei huono ollenkaan, ja suuret plussat reitin varrella olevien merkittävien kohteiden taustatiedoille! Kittelästä suuntasin Hyvinkäänkylään, sieltä Åvikin harjulta alas Hyrian alueelle (ent. maaseutuopisto) ja edelleen moottoritien toiselle puolelle. Mutta toppuutellaan vähän. Nyt olemme hyvinkääläisittäin ja myös kansallisesti merkittävillä seuduilla. Hyvinkäänkylästä, Åvikin palvelukeskuksen ja harjun alueelta löytyy vanhinta rakennettua Hyvinkäätä, ja lisäksi vielä maastossa pätkä ikivanhaa Helsinki–Hämeenlinna-tietä. Tiestä löytyy mainintoja ainakin 1500-luvun lopulta! Oma reittini eteni nyt länteen päin, kohti Kytäjoen peltoaukeita, kohti kääntöpistettä. Reittivalintaani ei ollut piirretty opaskarttoihin, ei siellä myöskään kerrottu viljapellossa juoksevasta kaurisperheestä, ei korkeuksissa kaartelevasta hiirihaukasta eikä merikotkasta eikä kesantopellon yläpuolella lekuttelevasta tuulihaukasta. Lämmin, hieno syyskuun alun päivä täytti odotukset – ja pyörän päällä tapahtui jotain yllättävää:

Åvikin mäkeä laskettelen
mustalla pyörällä Ruotsin
Kiskot on edessä, jarruttelen
tuolla mä nautin leivät ja kahvin
Suoraa riittää, peltoja näkyy
hyvä on pyörällä mennä
Kohta mun ympäri kääntyä täytyy
polkea teillä – ellen lennä!
Taas on kovan työn vuoro
kun edessä on Åvikin mäki
Rankka on Åvikin mäki …
pitkä on Åvikin mäki …
laulaa Hyrian kuoro!

Alla aiheeseen liittyviä linkkejä. Ylimmässä kaupungin pyöräreittejä, alimmassa Samppa Mustosen Hyvinkään kuvia
https://www.hyvinkaa.fi/asuinymparisto-ja-rakentaminen/liikenne/pyoraily/
http://www.hyvinkaakuvat.com

Read Full Post »

Pelto oli laajalti veden peitossa. Vettä oli tullut suoraan satamalla, mutta myös kun läheinen joki ei enää pidätellyt lisääntynyttä vesimäärää, se vyöryi pellolle. Tulvapelto oli ihanteellinen levähdyspaikka monille lintulajeille, joilla oli syysmuutto meneillään. Syntynyt kosteikko tarjosi sekä ravintoa että valtavan lintumäärän myötä, ainakin näennäistä turvaa jokaiselle. Kottaraiset asettuivat mielellään sorsalintujen ja töyhtöhyyppien läheisyyteen, haarapääskyt ja västäräkit ehkä luottivat omaan nopeuteensa, mutta uhkaajia oli näillä kaikilla. Kun varpushaukka kiiti matalalla kohti pellolla lepääviä lintuja, se toi joukkoon hätäännyksen, ja ilma oli pian mustanaan sinne tänne karkuun viuhtovia pienempiä ja isompiakin lintuja. Ehkä haukka sai saaliin, mutta monasti se joutui  poistumaan tyhjin kynsin ja siirtyi metsänreunaan odottamaan uutta tilaisuutta. Alueen useita ruskosuohaukkoja siedettiin hyvin; ne saivat syöksyä myyrien ja sammakoiden kimppuun ilman paniikkia pellon pienemmissä linnuissa. Lintujen lajikirjo oli laaja, enkä muista koskaan nähneeni kerralla tällaista määrää keltavästäräkkejä! Ei edes nuoruudessani Helsingissä, Viikin pelloilla.

Kävin tulvapellolla kahtena peräkkäisenä päivänä, ja molemmat päivät olivat pilvisiä, tuulisia ja koleita. Ei mennyt säätiedot nappiin, ainakin lauantain piti olla aurinkoinen aamusta iltaan. Viisastuin perjantain koleudesta niin, että puin päälleni kunnolla, tarvetta oli jopa paksulle kaulaliinalle. Kaupungin länsipuolella oleva tulvapelto oli entuudestaan tuttu, mutten uskonut näkeväni täällä tällaista näytelmää. Innostuksestani sähläsin alkuun kamerani kanssa – se meni videoasetukselle, enkä heti keksinyt miten palautan kameran still-kuville. Sain nopeasti apua toiselta, nuoremmalta lintukuvaajalta. Miten sitä nyt näin töppäsin? Tiellä, suoraan edessäni oli rivissä kymmeniä haarapääskyjä ja keltavästäräkkejä suorastaan odottamassa, että joku heidät kuvaisi! Rivit oli linnuilla viivasuorat ja kaikilla sama rintamasuunta! Muutama lintu jäi sitkeästi odottamaan, että sain kamerani taas kuntoon. Lauantaina 28.8. vietettiin Suomen Luonnon -päivää. Aika erikoinen ajankohta luontopäivälle, kun suomalainen luonto on jo valmistautumassa syksyyn eikä ole samassa loistossaan kuin kevätkesällä? Mutta täällä tulvapellolla, melkoisessa viimassa, sain monien muiden luonto- ja lintuharrastajien seurassa kokea siivekkäiden tarjoamana hienon palasen Suomen luonnon runsaudesta ja kauneudesta!

Olin ollut näkevinäni kottaraisparvessa kahlaajia? Sisämaan asujana en oikein tunne kahlaajia, no rantasipin, liron ja muutaman viklon kyllä, mutta päätin jäädä muiden jo lähdettyä ottamaan näkemistäni kahlaajista selkoa. Oikeastaan, tunnistamisessa olin jo saanut tuttavaltani apua, kahlaajat olivat suokukkoja. Harvoin niitä Uudellamaalla näkee, ja muistan kyllä kerrat, jolloin suokukkokoiraat ovat näyttäytyneet ja pukeutuneet keväällä aivan merkillisiin soidinhepeneisiin! Nyt suokukkokoiraat ja -naaraat olivat ilman juhlapukuja, ja muistuttivat toisiaan, koiraat vain olivat naaraita kookkaampia. Jos kirjoittajalle oli annettu jokin tietty tuntimäärä vapaata luonnon helmassa, olin sen ajan jo reippaasti ylittänyt. En millään malttanut lopettaa suokukkojen tarkkailua ja kuvaamista. Tässä tarvittaisiin kurkien apua. Jos kurkijoukkio tai kurkipari päättää lähteä pellolta lentoon, sen ne selvästi ilmaisevat. Pari kolme torven töräytystä raikuu ilmoille merkiksi, ja sitten mentiin. En kuullut nyt kurkien merkkiääniä – itselleni. Suokukot olivat häipyneet jo kauemmaksi, ruskosuohaukka oli saanut saaliinsa ja lepäili jossakin kylläisenä – tulvapelto alkoi hiljetä aamun hälinästä ja liikehdinnästä. Ja tulihan se lopulta sieltä; sinisorsa otti ja rääkäisi kuuluvasti jostakin tulvapellon heinätuppaan vierestä. Tuon huudon nyt ymmärsi vanhempikin luontoharrastaja; kamerasta virrat veks, laukun nepparit kiinni ja mars kotiin päin!

Read Full Post »

Tunnistatko tuon laulajan? Jo vain, mustapääkerttuhan se. Piilotteleva mutta kuuluva mestarilaulaja on tullut tänä vuonna hyvinkin tutuksi, kiitoksia koronaepidemian. Aivan, koronan varjossa on ollut turvallisinta viettää vapaa-aikaansa metsissä, rannoilla ja niityillä – luonnon suurissa opintosaleissa, joissa tutkimus- ja opiskelukohteita riittää. Tieto voi lisätä tuskaa, mutta kyllä se myös lisää kiinnostusta, kun ennen täysin outo ääni tai höyhenpeite saa tulkinnan. Ja sinä olet tehnyt sen tulkinnan! Luontoharrastaja ei kummoisia apuvälineitä eikä huippuvermeitä tarvitse; tärkeimpinä kiikarit, muistilehtiö ja kynä, hyvä opaskirja, mielellään kamera, sekä päälle komeron tyylittömimmät vaatteet. Jos kotona on tietokone ja harrastuksesi saa vauhtia, olet pian tilanteessa, jossa lähettelet omia kuviasi eri harrastusryhmille ja saat katsottavaksesi muiden ottamia kuvia. Kuvien kommentointi kuuluu asiaan. Sitä kautta voit päteä myös sanaseppona, opit ottamaan vastaan kritiikkiäkin ja ennen kaikkea lajien tuntemus lisääntyy. Nettiryhmissä voit myös saada ystävyyssuhteita, jotka eivät rajoitu vain perhosen etusiiven koveraan ulkoreunaan.

Kevään ja kesäkuun aikana kuvaamiani lintu-, kasvi- ja perhoskuvia on paljon. Niitä on liian paljon; tietokoneemme alkaa olla täynnä sinisiipiä ja pensastaskua. Vaimoni ei pääse koneelle ja jos pääseekin, kone on hidastunut niin, että pankkiyhteys menee pian poikki. Olen ajatellut, että kuvaisin harvemmin, fokus vain niihin todella merkittävin kohteisiin. Mutta kun ne kaikki kirviset ja karttaperhoset pitää saada maastosta kotiin! Ja sen kuvamäärän poistaminen koneelta vasta hidasta onkin – ja julmaa! Vastaan toistuvasti vaimolleni, että pian on syksy, silloin kuvataan paljon vähemmän, enintään petolintuja, ja myyrätilanteesta riippuen saattaa käydä niin, että paikkakunnan pelloilla koukkunokkia lentelee hyvin vähän. En saanut lupaukselleni ymmärrystä, minkä ymmärrän oikein hyvin. Kerran mökillämme luonto lyöttäytyi kirjoittajan harrastuksen puolelle. Kuulin vaimoni huikkaavan pihalta ”Hei, tuus katsomaan! Ota kamera mukaan!” Menin juosten ulos ja mennessäni laitoin kameran jo päälle, asetukset näyttivät olevan ok. Sieltä he tulivat: vaimoni ja käsivarteen liimautunut ratamoverkkoperhonen! Kuvasin molempia, totta kai – ja luulen, että jotakin alkoi vaimossani tapahtua. Ainakin hän tunnistaa vastedes ratamoverkkoperhosen (Melitaea athalia) eikä olisi halunnut päästää irti pienestä mutta koreasta verkkoperhosesta! 

Tiesitkö, että myös perhoset toimivat eri kasvien pölyttäjinä, eikä se ole mitenkään vähäistä? Perhosten toukilla taas on merkittävä tehtävä tiettyjen kasvien kannansäätelijöinä. Päätin rajata tuoreen blogini perhosiin, ja oikeastaan vain päiväperhosiin; kuvat ovat kesäkuulta ja toukokuun viimeiseltä viikolta. Suomessa tavataan perhoslajeja kaikkiaan yli 2300, joista päiväperhosia n. 120. Päiväperhostenkin tavoittelussa ja lajien opettelussa riittää haastetta. Vaikeutena on myös se, että jotkut lajit viihtyvät vain tietyillä paikkakunnilla. Tunnustan, etten ole vielä koskaan tavannut iso- tai pikkuapolloa enkä esim. pihlajaperhosta. 

Kesäkuun lopulla kävelin kotikaupunkini metsätiellä, joka on ollut vuosia suosikkipaikkojani. Vilskettä ja lajeja riitti nytkin. Lenkkini puolessavälissä kuulin kauempaa tieltä merkillistä mörinää? Traktorin ääneltä se kuulosti, ja ääni eteni hitaasti. Pian kone tuli näkyville, ja tajusin kaiken. Joku oli päättänyt niittää hiljaisen ja syrjäisen metsätien kaikki tienvarren kasvit! Kesäkuun lopulla, jolloin mesiangervo vasta aloitti kukintansa! Se siitä perhospaikasta ja kukkaloistosta tältä kesältä, ajattelin ihmetellen ja koko lailla järkyttyneenä. Mökkimme lähellä Tammelassa on myös muutama suosikkipaikka, jossa viikko ennen juhannusta sain, taas kerran, ihailla ritariperhosen (Papilio machaon) lentelyä. Perhonen näyttäytyi kahtena päivänä peräkkäin samalla alueella ja imi siivet väristen mettä kyläkarhiaisten juuri avautuneista kukista. Milloin vain tapaan uljaan ritarin, tulee mieleeni hienot ja muistorikkaat vuodet Tammelassa viehättävän Heinijärven rannalla; 32-vuotinen mökkikautemme päättyi vuoden 2021 juhannukseen. Muistamme Heinijärven aikaa, vieraitamme ja kaikkia tapaamiamme ihmisiä lämmöllä ja kiitollisuudella.

Read Full Post »

Mökin biovessa tai kompostoiva vessa, miten vain, kuulostaa hyvin fiiniltä, mutta tosiasia on, että tämäkin laitos on joskus tyhjennettävä ja tuotos loppusijoitettava. Laitoksen tyhjennysluukku ei suinkaan ole ergonomisesti vyötärön korkeudella kuten asentajilla kaikki kohteet autokorjaamoissa, eikä tavara siirry kottikärryyn ihan itsestään. Voi olla, että käytin puuhassa vääriä ruumiinosiani, koska huomasin urakan jälkeen oikean jalan polveni kipeytyneen. Meniscus medialis tai vähintään Ligamentum collaterale fibulae lienee saanut siipeensä. Huonompi juttu. Näin keväällä pitäisi luontoihmisen olla kovassa iskussa ja jatkuvassa lähtövalmiudessa. Päivääkään ei saa missata, koska luonnossa tapahtuu nopeita muutoksia ja luonto tarvitsee innokasta havainnoijaa. Kokeilin aamulla kotonamme varovasti jalan pitoa … No, menettelee kun muistaa irvistää. Viestilappua keittiön pöydälle, kamppeet niskaan ja klenkaten vain luonnon helmaan. Aamupäivä olisi vielä poutainen, mutta sitten tulisivat sateet. Päivä oli palkitseva kirjoittajan vähintään yhdellä yllätyksellä, mitä en pikaisella aamupalallani vielä tiennyt.

Vaikka maanantaina 17.5. tunsin olevani täysin yksin ja ainoa luonnossa samoilija muutaman kilometrin päässä taajamasta, uskon kyllä, että me suomalaiset arvostamme luontoa ja haluamme monenlaisia luontokokemuksia. Paljon työtä on kuitenkin yhä tehtävä, ettei metsäluonto ole vain talousmetsää, ryteikköä eikä avohakkuita, eikä metsä pirstaloidu pikku saarekkeiksi vailla runsasta eläin- ja kasvilajistoa. Ilman luonnonsuojelulakia ja -alueita olisi luonnossa liikkuminen ja luonnosta nauttiminen varmaankin hyvin erilaista. Tuskin tätä blogiakaan silloin kirjoittaisin. Pari vuotta sitten hankin mökkimme takametsään suuriaukkoisen linnunpöntön. Mielessä oli kait saada lisää väriä ja useimpia lajeja pihapiiriin joko leppälinnusta tai jopa käenpiiasta. Jälkimmäisen olen tavannut vain kerran Porvoon edustalla Emäsalossa. Tämä luontoreissuni Emäsaloon alkoi vauhdikkaasti. Olin täynnä nuoruuden intoa ja käskytin menopeliäni kohti rannikkoa liian painavalla jalalla. Poliisi tuli vastaan ja pysäytti, tietenkin. Sain sakot, mutta harmitustani vähän lievensi se seikka, että toinen partioauton poliiseista oli myös lintuharrastaja! Meille syntyi vilkas keskustelu samalla kun toinen poliisi kirjoitti sakkolappua selvästi keskusteluamme hyväntuulisesti seuraten. Saattoi olla, että yhteinen harrastus toi lieventäviä asianhaaroja rikkomukseen? Vanhemmiten kaasujalka on tullut kevyemmäksi ja myös luonnossa liikkuminen rauhoittunut – varsinkin kun (tai jos) polvessa on Ruptura menisci!

Paatsamasinisiipi (Celastrina argiolus) äänestettiin Suomen kansallisperhoseksi v. 2017. Nyt juuri on paatsamasinisiiven aika! Se on hyvin pieni, mutta varsinkin koiras on heleän sininen. Sen erottaa kyllä, eikä muita sinisiipiä tähän aikaan vielä lennä. Päivän yllätyksiin kuului, että tapasin sinisiiven heti, kun jalkauduin metsätielle! Se ei siipiään avannut, mutta sain kohtuullisen lentokuvan. Yllättävää oli nähdä kaikkialla luonnon nopea herääminen: koivut eivät olleet enää vain hiirenkorvilla, kukkaan oli puhjennut niin kevätlinnunherne, monet orvokit kuin ahomansikkakin. Ja tietenkin tuomi oli avautunut aurinkoisilla rinteillä. Vaaleita päiväperhosia oli liikkeellä runsaasti, ja yksi niistä oli ärsyttävän vikkelä auroraperhonen (koiras), joka lentelee vimmassaan naaraita etsiessään, kuinkas muuten. En lähtenyt juoksemaan auroran perässä, vaan jatkoin matkaani kohti suolampea ja sitä ympäröivää vanhaa metsää. Siellä odotti päivän yllätys, se suurin. Olin kuullut, että täällä lahopuiden ja vanhojen kuusien metsässä asustelee harvinainen pikkusieppo. Parina vuonna olin sitä jo etsiskellyt, mutta ilman tulosta. Seison keskellä hämärää metsää, jonka pohjaa värittää juuri avautuneet käenkaalit ja vielä voimissaan oleva valkovuokko sekä pitkään jo kukkinut imikkä. Puro virtaa vierelläni kohti metsälampea. Kuulen monia pikkulintujen ääniä. Viimein yksi ääni kuuluu selvempänä, ja nyt näen itse linnunkin pihlajan oksalla. Se on pikkusieppo (Ficedula parva), komea vanha oranssirintainen koiras! Nostan kameraa varovasti, tarkennan kohti pikkusieppoa ja laukaisen. Se ei säikähdä kameran ääntä, vaan lennähtelee melko rauhallisesti ympärilläni paikkaansa vaihdellen ja kevätlauluaan päästellen. Jännittyneenä tarkistan kamerasta tilanteen ja huomaan, että sain useita kelvollisia kuvia. Olipa upea hetki – tuntuu, että joku lintukuvaajan (oik. lntuharrastajan) pikkudiplomi on nyt lakkarissa! Kevät on ihmisen parasta aikaa. Otetaan keväälle ne toisetkin!

Read Full Post »

Yllättäen huomasin, että ihmisiä kurittavilla pandemioilla ja muuttolinnuilla on jotakin yhteistä. Molemmilla on syklinsä, ne vain sijoittuvat eri vuodenaikoihin. Virusepidemiat, kuten influenssat, voimistuvat talven tullen ja heikentyvät keväällä, kun taas muuttolintujen ryntäys sekä poistuminen maasta tapahtuu kevään ja talven välisenä aikana. Korona saattaa kuitenkin lopullisesti kadota rokotusten tai immuniteetin kautta samaan tapaan kuin 1900-luvun alun kammottava espanjantauti. Mutta tänään syntyvillä nuorilla voi olla aikuisina vastassaan taas jokin uusi, tuntematon muuntovirus. Luonnon heräämiseen ja muuttolintujen käyttäytymiseen harva kuitenkaan toivoo minkäänlaista muutosta – ehkä enintään keväisten päivien nopeampaa lämpenemistä. Se toive, tai pelko, voi karmealla tavalla joskus toteutuakin. Katsotaan nyt ensin kuitenkin vappusää. Räntäsade toukokuun ensimmäisenä palauttaa parhaiten uskoa normaaliin.

Blogikirjoittaja antaa ison peukun keväälle. Kun radiossa soi Juha Lehden ”Neiti kevät” tai Tavaramarkkinoiden ”Kevät” (Liisa Akimoff) on kirjoittajalla ollut henki päällä jo hyvän aikaa. En ole ollut kävelemässä Hakaniemen rannassa yksin tai vaimoni kanssa enkä ole ollut haaveilemassa Kallion kaduilla, vaan olen ollut kytiksessä hyvinkääläisen pellon reunalla ottamassa vastaan kevään ensimmäisiä muuttolintuja. Tämä tauti on paha. Se alkaa jo maaliskuussa, kun ensimmäiset laulujoutsenet tulevat, mutta kliimaksi osuu huhtikuun alkuun ja puoliväliin. Se ajoittuu hetkeen, jolloin kiuru on asettunut kotipellolleen, valtavat hanhiparvet vyöryvät etelästä Uudenmaan pelloille lepäämään ja punarinta soittaa haikeaa huiluaan aamu-auringon punaamassa koivussa. Tai se on hetki, jolloin korea koivutyttöperhonen laskeutuu jalkojesi juureen hiekkatiestä lämpöä keräämään. Vielä ei ole lehti puussa eikä paju kuki, mutta kuolleiden lehtien peittämästä harmaasta maasta nousee sinivuokkojen ryppäitä, ja leskenlehti värjää rinteet keltaisiksi. Kevät on tullut!

Huhtikuun loppupuoli on sitten yhtä kaaosta: uusia lintuja muuttaa pesimäalueilleen päivin öin, maassa näkyy jo vihreää, valkovuokko aloittaa pitkän kukintansa, ja milloin vain saattaa nähdä ensimmäisen sinisiiven. Kaikki on koettava, uudelleen ja uudelleen, vuodesta toiseen. Nuorempana oli helpompaa, ja kevät tarkoitti sitä, että sää vain lämpeni, ja sai vetäistä jalkoihinsa Jameksen farkut. Siitä sitten fillarilla Tammisalon kanavalle kavereitten kanssa kampelaa onkimaan. Vähän myöhemmin kevät vei askeleet juuri lumesta vapautuneille pesäpallokentille. Kaverit olivat taas koolla, pallo sai kyytiä, kun puumaila iskeytyi keltavihreään pesäpalloon. Kevääseen kuului myös koulun päättyminen kaikkine seremonioineen, suvivirsi ja rehtorin puhe sekä haikeat hyvästit koululle ja luokkakavereille. Aikuisena kevät on ollut myös piha- ja mökkiaskareita ja raukeaa oloa kuistilla saunomisten jälkeen, varsinkin kevään ensimmäisten. 

Viikko sitten kirjoittajakin sai koronarokotteensa – kevään ensimmäisen. Kaikki sujui hyvin sen jälkeen, kun olin löytänyt oikean rokotuspaikan. Paikka oli kyllä hallussa, mutta en tiennyt, että kaupunkimme sairaalalla on monta pääovea! En ollut ainoa, joka haahuili hetken sairaalan vanhassa osassa, vaikka olisi pitänyt astua sisään uuden H-sairaalan pääovesta (oma moka, mutta silti). Olin kuuliainen rokotettava, kysyinkin vasta jälkeenpäin, mitä rokotetta sain. Tästä tulee mieleeni tapahtuma 1950-luvun alusta, epidemiaan sekin liittyy. Sain 4-vuotiaana tulirokon (bakteerin aiheuttama), joka vaati ehdottomasti sairaalahoitoa. Muistan tapahtuman hyvin, ja kaikki alkoi siitä, kun potilasta tultiin hakemaan kotoa. Ei se niin vain käynyt! Mukanani oli vähällä siirtyä myös oma sänkyni, jonka jalasta pidin raivoisasti kiinni. Viimein pikkumies saatiin espoolaiseen sairaalaan karanteeniin. Silloinkin oli kevät, päivät kuluivat, pitkästyin ja olin vanhemmilleni suorastaan vihainen, kun he vain ulkoa potilaalle vilkuttivat eivätkä tulleet sisälle. Toivat kuitenkin paperia ja hienot värikynät. Jotakin niillä varmasti tuhersin, ehkä mallina oli ikkunaan lennähtänyt kirkkaankeltainen sitruunaperhonen. Se oli takuulla kevään ensimmäinen.

Read Full Post »

Vielä kerran lämpötila painuisi, ainakin yöllä, 15:een miinusasteeseen, mutta viikonvaihteen jälkeen pitäisi maahamme alkaa virrata lauhempaa ilmaa. Toivotaan niin, vaikka meteorologien ennustukset ovat usein olleet kuin vakioveikkaajan ”voittorivi ”– muuten hyvä, mutta varmat kohteet pettivät! Maaliskuun 17. päiväksi oli ennustettu aurinkoista säätä jo aamuksi, mutta kuinkas kävi, lunta tuli sakeanaan kuin tammikuun tuiskuissa. Eipä tuo sade blogikirjoittajan suunnitelmia mihinkään muuttanut. Olin päättänyt lähteä luontoreissulleni jokien varsille, jos sulapaikkoihin olisi jo saapunut jokunen uusi vesilintu. Aika hiljaista oli linturintamalla, muuttavia laulujoutseniakaan ei vielä näkynyt suuria määriä. Hain yläkerrasta edellisenä päivänä pakkaamani repun ja täydensin sitä pienillä reissueväillä. Pari päivää sitten haahuilin paikallisen luonnonpuiston kuusikoissa metsätiaisten perässä huonolla menestyksellä, joten nyt piti vaihtaa maisemaa. Muistan aina vuoden 2018 huhtikuun, kun Vantaanjoen Rantakulman sulassa tapasin uivelonaaraan. Sillä ei ollut mukanaan kumppania, mutta tuntui siltä kuin vierellä olevat sinisorsat ja laulujoutsenet olisivat ottaneet yksinäisen uivelon erityiseen suojelukseensa. Kyllä siellä Vantaanjoen sulassa nytkin jotain olisi!

Matkalla mietin maailman menoa, mietin mm. Keusoten (Keski-Uusimaan sote) onnetonta ajanvarausjärjestelmää ja lääkärin puheille pääsyä, mikä ainakin Hyvinkään terveyskeskuksessa ontuu pahasti. Mietin koronaa ja rokotteiden luotettavuutta, mietin valtakunnan koronarajoituksia ja tiedottamisen sekavuutta. Pitemmälle en päässyt, kun lähestyin kaupungin eteläisiä alueita ja huomasin sivutiellä suuret kasat viemäriputkia ja muuta kunnallisteknistä roipetta röykkiöittäin. Jaahas, kaupunki laajeneekin jo Vantaanjoelle. Noiden putkien luona oli kerran niitty, jolta tavoitin monet perhoslajit, keisarinviittojakin. En tavoita niitä täältä enää, enkä tiedä, mitä käsite lähiluonto kohta tarkoittaa. Lähiluonto siirtyy pientalovaltaisessa taajamassa aina vain kauemmaksi rakentamisen edetessä. Kaikella kasvulla on hintansa. Vastineeksi saisi kaupunki viimein rakentaa pyörätien Kytäjärven suuntaan, jotta luontolenkille länteen päin ei tarvitsisi lähteä autolla. Pyöräily kapealla Kytäjäntiellä sora- ja kivirekkojen seassa on todella vaarallista. Pienelläkin kaupungilla on ongelmansa, mutta kyllä täällä vielä läpi pääsee toisin kuin Jätkäsaaren sumpussa.

Käänsin kulkupelini nokan kohti Nurmijärveä ja lohduttauduin kevättalven aikana jo tapaamillani siivekkäillä, yksi niistä, valkoselkätikka, on jopa harvinainen ja toinen, hömötiainen, nykyään jo uhanalainen. Valkoselkätikkaa tapasin sille vieraassa ympäristössä; lintu pesii ja viihtyy yleensä lehtipuuvaltaisessa metsikössä, jossa on paljon lahopuuta. Nyt se viipyili ja etsi ravintoa kuusikossa, missä oli pystyynkuivaneita kuusia. Niistä löytyi ravintoa, mutta jos se täällä pesii, sen pesä voi olla kauempana suon laidan lahokoivussa. WWF:n mukaan valkoselän kanta on pudonnut 1950-luvulta lähtien jopa 90 prosenttia! Ajelin eteenpäin hiljaista paikallistietä, kun tulin kalliorinteen kohdalle. Olin vuosia sitten löytänyt kallion laelta hienon puolukkapaikan, mutta vain hetken sain keräillä marjoja omassa rauhassani. Jostakin ampaisi viereeni kiukkuinen huivipäänainen, joka ei selvästikään pitänyt taajamasta tulleesta miekkosesta. En nähnyt taloa missään, mutta olin tullut toisen reviirille. Sellaista ei suvaitse laulujoutsenetkaan, joiden valkoiset hahmot jo erottuivat joen sulapaikan eteläreunalla. Kävelin lähemmäksi hylätyn ladon luokse – ja täällä kulkija sekä suvaittiin että hyväksyttiin: laulujoutsenet alkoivat vähitellen lähestyä kameraa kaulalleen asettelevaa eläkeläistä. Kolme valkeaa aikuista. Melko varmaan nuoria aikuisia, eivät vielä sukukypsiä eivätkä vielä taistele reviireistään. Näinpä sulassa myös kevään ensimmäisen telkkäparin. Mutta telkillä on tunnetusti lyhyt pinna – lentoon, pois tästä ja pian. Pelästyä nyt vaaratonta vanhusta, joka oli pukeutunutkin kuin metsäläinen. Ehkä syy oli juuri siinä!

Nurmijärven Nukarinkoski ennen patoa maalikuussa 2021.

Read Full Post »

Joulu ja joulunpyhät olivat takana, edessä uusi viikko. Maanantaille 28.12. oli ennustettu aurinkoista säätä ja pientä pakkasta – ei hassumpaa ulkoilua ajatellen. Ulkoilu oli ollut vaimoni kanssa ohjelmassa jo Tapaninpäivänä, jolloin kiersimme pitkän kaupunkilenkin kaupungin itäisiin osiin Pavinmäelle. Nyt oli aikomukseni tehdä oma luontolenkkini ja sukeltaa synkkään metsään Usmin suunnalla. Kytäjä-Usmin kallioinen ja rotkoinen maasto on korona-aikana tullut tutuksi monelle etelä-Suomen patikoijalle, mutta sen laajalta alueelta löytää vielä reittejä sekä soita ja lampia, joilla ei muita kulkijoita välttämättä tapaa. Ainoat jäljet lumen peittämillä poluilla olivat tänäänkin metsän omien asukkaiden jättämiä. Aurinko ei nyt näyttäytynyt ja luonto oli hiljainen, todella hiljainen. Alpo Noponen talletti tämän tunnelman Otto Kotilaisen joululauluun Kun joulu on sanoillaan ”ja metsä autio, lauluton”. Kun reittini nousi ylemmäksi, tuntui tuuli navakkana, mutta alempana suurten puiden suojassa tuulta ei huomannut. Jopas nyt kulkijaa laulattaa, kun tuulesta tuli mieleeni Finntrion tutuksi tekemä Bob Dylanin kappale Tuulelta vastauksen saan. Pysähdyin hetkeksi puupinon viereen, kallistelin oikein päätäni ja kuulostelin, vastaisiko tuuli minulle jotakin? Ei sieltä mitään vastausta tullut, ei tietenkään, kun joulusta vielä raukealla ihmisellä ei ollut mitään kysyttävääkään!

Miten erilainen onkaan metsä talvella, vuoden pimeimpänä aikana kuin huhti-toukokuussa, jolloin värien ja äänten runsaudella ei ole mitään rajaa. Kesällä vehreys myös siloittelee hakkuiden jälkiä. Vähälumisena talvena metsän aukot paljastuvat ja puuston yksipuolisuus näkyy selvästi. Lähestyin metsän kätkemää suolampea, joka oli saanut lumipeitteen ja alkoi vähitellen jäätyä, vaikka vuolas puro toi yhä lammelle vettä läheisestä pikku järvestä. Lammen reunamien suopursut nukkuivat talviuntaan, ja käkkärämännyn telkänpönttö oli vailla asukkaita. Istuin alas nuotiopaikan penkille ja hörppäsin termaristani kupposen kuumaa mehua. Kauempana äänteli korppi, ja lähellä rääkäisi närhi, kun jatkoin suolammelta eteenpäin. Muistin hyvin paikat, joissa olin kesällä nähnyt keisarinviitan, paatsamasinisiiven ja monet, monet muuttolinnut. Päiväperhosia on näillä seuduilla vielä entiseen malliin, mutta oliko linnuissa lajien kato jo hyvinkin näkyvää? Metsätiaisia olin maanantain retkelläni toivonut näkeväni, mutta tosiasia on, että reittini varrella tapaa hömötiaisen enää harvoin kesälläkään. Kun katselen ympärilleni, ymmärrän syyn lajin huonoon tilaan: en juurikaan näe pesimiseen sopivia lahoja pökkelöpuita. Vilkkaamman tien viereinen hakattu metsäala tekee poikkeuksen – hakkuualueelle on jätetty useita lahopuita kaatamatta, ne on enintään katkaistu muutaman metrin korkeudelta! Onnistuuko kolopesijöiden houkuttelu uusiin pesäpuihinsa ja onnistuuko näin lajien runsastuminen?

Hiljainen, hämärä metsä voi olla ulkoilijalle yhtä antoisa kuin elämää ja ääniä täynnä oleva. Eikä ole vaaraa, että lähtisi säntäilemään umpimetsään jonkun etäisen äänen suuntaan tai seuraamaan kuusikkoon livahtanutta repolaista – ja samalla putoaisi kartalta! Kännykkä on hyvä olla mukana, jos liikkuu yksin, ja on hyvä muistaa pitää puhelimen sijaintitieto päällä. Tunnetko sovelluksen nimeltä Karttaselain? Itse opin sen vasta jokin aika sitten kunnolla ja huomasin sovelluksessa hienon ominaisuuden. Se ei ainoastaan osoita, missä päin olet, vaan sovellus myös näyttää, minne olet juuri nyt kulkemassa! Nerokasta! Voit astella rauhassa tiheään kuusikkoon tietäen, että tämä suunta vie perille. Tällainen kun olisi ollut mukana armeijan suunnistuskilpailussa Virolahden ryteiköissä vuonna oksa ja käpy, olisin takuulla voittanut koko kisan. Taisin jossakin vaiheessa olla jopa johdossa, mutta sitten meni jokin vikaan (mies meni), ja huomasin olevani viimeisiä, jotka iltahämärässä maaliin tulivat. Silloin oli enemmän kuntoa kuin malttia. Nyt en tarvinnut kännykkääni, mutta se heräsi yllättäen eloon ja näytti, että yksi viesti oli tullut. Tyttäreni ilmoitti, että huomiselle tarvittaisiin peräkärryä. Ei siinä mitään, peräkärryä vain vuokraamaan, kenelläkään muulla lähipiirissä kun ei ole vetokoukkua. Jostakin syystä ei vieläkään. Pieni metsäretkeni olikin sitten siinä.

Read Full Post »

Kesä 2020 on jo ylittänyt puolivälin – miten sen sitten itse kukin määrittää. Kirjoittajalle, matematiikkaa opiskelleena, se on tietenkin 15. heinäkuuta! Jotkut katsovat kesän tyystin päättyvän jo juhannuksena, mutta ehei, kesään kuuluu myös unikeon veteenkampeaminen, paarmat ja mustikanpoiminta, ja tietenkin myös elokuun kuutamoillat (jollakin voi olla eri painotuksia). Epävakainen kesä on ajoittaisista sateista huolimatta ollut lämmin, niinpä mökkimme oli taas valmis ottamaan vastaan kesävieraan, vielä yhden kouluikäisen lastenlapsemme, joka tulee Vantaan Simonkalliosta. Nyt piti L-pojalle keksiä ohjelmaa! Tammela ja sen ympäryskunnat olivat vuosien ajoilta tulleet melko tutuiksi, mutta tunsimmeko sittenkään kaikki paikat, joissa pian 15-vuotias nuori viihtyisi, tai saisi virikkeitä vaikkapa jatko-opiskelulleen? Olin joskus pannut merkille Jokioisten jokilaakson, Loimijoen pohjoispuolella; se alkoi nyt kiinnostaa. Olihan siellä ainakin Jokioisten kartano hyvinhoidettuine vanhoinen rakennuksineen ja puistoineen. Siellä oli myös Elonkierto, siis mikä? Niin ja löytyihän alueelta vielä Jokioisten–Minkiön museorautatie! Siispä Jokioisiin – ja vieraamme kanssa pohtimaan, mitä kuuluu veturimiehen tai vaikkapa kartanonherran työnkuvaan!

Jokioinen on runsaan 5000 asukkaan kunta, jonka keskusta antaa kävijälleen siistin vaikutelman. Kunta tunnettaneen parhaiten maa- ja elintarviketalouden tutkimustyöstä ja -laitoksista, mitkä kuuluvat nykyisin Luonnonvarakeskuksen (Luke) alaisuuteen. Jokioisten asutus on syntynyt ja vakiintunut Loimijoen varrelle jo 1300-luvulla. Joessa oli koski, joku sen huomasi ja ennen pitkää vesivoima pyöritti suuria rataspyöriä, joista eri tehtaiden koneet saivat käyttövoimansa. Jokioisten teollisuuden nousu ja 1500-luvun puolivälissä perustetun kartanon mahtivuodet sijoittuivat Ernst Gustaf von Willebrandtin aikakauteen 1700- ja 1800-lukujen taitteeseen. Kartano ja sen laajat maa-alueet siirtyivät monien vaiheiden jälkeen valtiolle v. 1919. Kolme Tammelan mökkiläistä oli nyt matkalla kartanon maille, jonne Luke oli pystyttänyt kaikille avoimen kotieläinpiha ja luonnonvarojen esittelypuisto Elonkierron. Nykyisin puiston vetovastuu on Elonkierron Ystävät ry:llä. Hei, tuolla ainakin on vaalea kartanorakennus, ja tuolla maksasiinitorni! Taidetaan olla lähellä? Suomalaiseen tyyliin opasviittoja oli säästelty, koska matkahan on jo seikkailu. Kun automme viimein laskeutui parkkipaikalle, jota ympäröi heinäseipäistä tehty aita, tiesimme olevamme perillä.

Netin antama etukäteisinfo Elonkierrosta ei oikein vastannut kuvaa, minkä saimme perillä kohteessa. Elonkierto on laaja alue (20 ha), joka tarjoaa todella paljon nähtävää. Aivan super, sanoisin – eikä aluetta kierretä ihan hetkessä! Eläimiä voisi olla aitauksissaan enemmänkin, mutta erilaisia viljely- ja hyötykasveja sekä luonnonkasveja on runsaasti, ja ne esitellään mallikkaasti. Oikea maaseutu- ja kasvifanittajan paratiisi, täällä väljyydessä ei myöskään tarvinnut pelätä viruspärskäyksiä! Nyt pääsi Elonkierto ja Jokioinen todella yllättämään. Se ei ollut ensimmäinen kerta, sillä nuorempana olin usein matkannut Jokioisten Koetuksen vieraaksi heidän pesäpallopyhättöönsä – ja niin vain stadilaisena ja myöhemmin hyvinkääläisenä huomasin nimekkäämmän joukkueemme usein hävinneen Jokioisten pojille! Elonkierron kävelyreitti vei aluksi tammimetsikköön, kartanon puistoon ja kartanolle. Sieltä takaisin pääportin kautta itse esittelypuistoon, joka hoidettuna, avarana sekä kumpuilevana peltomaisemana oli jo sellaisenaan ulkoilijalle elämys. L-poika veti vauhdilla letkaamme lämpimänä sunnuntaipäivänä, mökkisaunaanko pojalla oli kiire? Ehdimme kuitenkin tutustua moniin kasveihin, mm. pulavuosien kahvinkorvikkeen raaka-aineeseen sikuriin, ehdimme kaveerata ja rapsutella suomenvuohia ja tuntea niiden lämpimät hönkäykset. Kun 4H-tyttöjen tarjoamat virvokkeet oli nautittu Elonkierron Makasiinissa, olimme valmiit lähtemään.

Kotimatkalla hoksasimme, että museorautatie jäi kokematta; viimeinen vuoro Minkiöön oli jo mennyt!  Ei Simonkallion nuoresta vieraastamme olisi enää ollut junaan astumaankaan, poika taisi jo auton takapenkillä torkkua. Ehkä haaveili omasta kartanostaan – tai vähintään omasta mustavalkeasta vuohesta. Eläimen erikoiset pupillit olivat unen syvetessä muuttaneet muotoaan. Ne välkkyivät nyt eläinystävällemme sydämenmuotoisina.

Elonkierron alue on laaja. Tutustumisen voi aloittaa esim. poniaitauksesta.
Esittelypuiston ja kartanon välillä on suurehko metsäalue vanhoine tammipuineen.
Kartano ja sen teollinen toiminta nousi kukoistukseen maaherra von Willebrandtin aikakaudella.
Mökkiläiset von Willebrandtin muistomerkillä.
Jokioisten kartanolla on pitkä historia. Millainen on sen tulevaisuus?
Millaista mahtaisi olla kartanonherran elämä ja päivätyö?
Ei kartanon rouvanakaan elämä varmaan hullumpaa olisi?
Puistoalueen kyltti kertoo niityn valmistumisesta.
Elonkierron esittelytaulu lähellä pysäköintipaikkaa.
Ja somisteena vieressä heinäpellon vanha haravakone. Tuttu kapistus!
Esittelypuiston sisääntulon kello. Kaikkihan sitä soittivat.
Kaikista vilja- ja hyötykasveista sekä luonnonkasveista oli esillä erinomaiset tietotaulut.
Kanat saivat olla vapaina aitauksissaan ja myös kävelyteillä.
Esittelypuiston maasto oli vaihtelevaa. Kiertely kävi kunnon lenkistä!
Vielä näkee heinäseipäitä ja niillä heinää kuivumassa.
Paikka on kasveista kiinnostuneille hieno kohde. Kirjoittaja yllättyi monipuolisesta tarjonnasta.
Elonkierron alue myötäili paikoin Loimijokea. Alempana joen törmällä laidunsivat kyyttölehmät.
Unikon punainen väri hehkui kauas.
Hieno kukka, mutta mille kasville se kuuluu? Se on sikuri, jonka juurta on käytetty kahvin korvikkeena.
Alueella esiteltiin maatalouden monia perinteisiä työkaluja.
Vuohien aitauksessa oli raukea tunnelma. Olihan vielä lämmin, lähes helteinen heinäkuun päivä.
Vuohia on maassamme melko vähän, vain runsaat 5000.
Entisajan puimakone. Vieläkö erottelisi jyvät akanoista?
Vähän järeämpää vanhaa kalustoa: höyrykone!
Vanhoja maatalouden koneita oli hyvin esillä, kuten kuvan ojituskone.
Elonkierron Makasiinissa 4H-tytöt hoitivat kahvi- ja virvoketarjoilun.
Elonkierron alue jätti retkeläisille mukavat muistot. Ehkä joskus vielä tavataan?
Jokioisten kartano ja sen kaikki rakennukset olivat hyvässä kunnossa.
Kartanon jyvämakasiini ja sen kellotorni.

Read Full Post »

Kesäkuun 2020 hellejakso loppui yhtä varkain kuin se alkoi. Eikä vain helle loppunut, kylkiäisenä tuli rajut, päiviä kestävät(?) sateet! Tuliko loppu myös maamme koronaepidemialle? Kansalainen ei oikein tiedä, mihin kaikkeen tarmonsa nyt suuntaisi. Terassikansan on vetäydyttävä sisätiloihin märiltä istuimiltaan ja totutettava käsivarren koukistajalihakset uusiin liikeratoihin. Kun koronariski on helpottunut, vähän vanhemmatkin voivat lähteä ulos köpöttelemään ja hakemaan kaupasta tuoretta leipää päiväsaikaan. Ehkä pieni matkakin olisi mahdollinen? Luonnonilmiöitä koko kevään ja kesän tarkkailleelle blogikirjoittajalle koittaa myös uusi vaihe, kun reissureppu asetellaan sadepäiviksi nurkkaan. Haahuilu metsäteillä, rämeillä ja kedoilla saa riittää, on ensin perattava koko valtava kuva-aineisto. Siellä niitä on; on hopeatäplää ja sinisiipeä, on hiirenvirnaa edestä ja takaa, aamun herkässä valossa ja illan jo hämärtyessä. Työhuoneessa alkaa olla sopivan viileää, kodin pikku askareet on tältä päivältä hoidettu – nyt on oikea aika kytkeä virta tietokoneeseen, kerrata kesäkuun highlightsit ja kehitellä tarinaa otsikoinnin mukaan. Otsikko on kyllä vähän kökkö, ja jotenkin rajaava? Parempi ja todellisempi se kuitenkin on kuin ”Yöperhosia ja päivävieraita”, joten annetaan olla – katsotaan, mihin se riittää! 

Mökkimme Tammelan Heinijärven rannalla on nähnyt monia kesä- ja yövieraita, enimmäkseen isäntäväen sukulaisia ja heidän ystäviään. Mökin varustustaso ei ollut alkuvuosina kovin kummoinen, mm. ruoka-aineita jouduttiin säilyttämään maakuopissa. Se taisi 80-luvulla olla hyvinkin tavallista. Vähitellen saimme kaasujääkaapin ja viimein sähköt sekä sähköjääkaapin. Kuumana alkukesänä 2020 olisi voinut olla tyytyminen vain kuivamuonaan, kuten kesän ensimmäisen kesävieraamme J-pojan Nico-koiran, jos olisimme säilyttäneet vanhan tyylin. Nyt maakuopat on peitetty, ja mitä tapahtui: ensin täytetty maakuoppa alkoi heti puskea ilmoille komeita orvokkeja – liiterin taakse kipatussa täyttömullassa olikin salaisuus!

Kesän toinen yövieras, kolmanneksi vanhin lapsenlapsemme J-tyttö otti mökillemme mukaan koulukaverinsa Kaisan. Ohjelmaa miettiessämme kerroin tytöille paikallisesta ”Rivierasta”, Saloistenjärven hiekkarannasta. Ei kestänyt kauan, kun olimme pölyisellä metsätiellä matkalla erämaajärvenrantaan, ja tytöt uimassa. Kirjoittaja jäi rannalle tärkeään henkivartijan tehtävään. Mm. Heinijärven Suojelu ja Jänijärven Seudun Suojeluyhdistys ovat olleet kunnostamassa vanhaa uimapaikkaa nykyiseen loistoonsa. Rantavahti viihdytti itseään ihailemalla kaislikon yllä liitelevää ritariperhosta ja rämpimällä rantavedessä kurjenjalan ja vuohennokan kukintoja kuvaamassa. Päivät ja illat kuluivat nopeasti, Suomi-tietopeli väsytti meidät kaikki leppeään uneen. Aina ei muistettu, että pelin kysymykset liittyivät Suomeen – vastaukseksi saattoi tulla Niagaraa tai Nigeriaa. Toisaalta, esim. Jerusalemi Ilomantsissa olisi kelvannut – jos sitä olisi kysytty!

”Sommaren är kort”, myös suomalaisten mielestä. Pahoin pelkään, että vaimonikin hyväksymä ja yhdessä toteutettava luontoretki Somerolle Häntälän notkoihin siirtyy, kun mökillemme on vielä tulijoita. Pikkuapollo ehditään kohdata joskus myöhemmin, lohduttauduin. Kirjoittaja on kuitenkin jo saanut enemmän kuin osansa luontokokemuksista ja -havainnoista. Nähtävää on riittänyt lähiluonnossa, kun on askeltanut hitaasti ja mukana on ollut aikaa sekä kunnon eväät. Yksi kesäkuun kohokohta oli kuunnella luhtakerttusen laulua kesäaamuna, tyynen Kytäjärven rannalla. Pusikoissa piilotteleva mestarilaulaja suostui myös kuvattavaksi. En myöskään unohda juhannuspäivien ritariperhosia, enkä alkukesän paatsamasinisiipeä, joka oli monituntisen retkeni ainoa perhoshavainto. Pieni, heleänsininen kansallisperhosemme asettui aloilleen kuusenoksalle ja avasi yllättäen siipensä. Sai metsässä naureskellakin. Kun kävelin jo poispäin lenkiltä aika väsyneenä, hiekkatietä ylitti joku toinen helteen uuvuttama: supikoira löntysteli tien yli päätään roikottaen vain 5-7 metrin päässä kirjoittajasta. Ei se tiennyt lähellä olevasta ihmisestä mitään. Ojanpohjiakin on koluttu! Löysin sattumalta ”taikaojan”, joka kätki sisälleen kymmeniä maariankämmeköitä, isotalvikkeja, kissankäpäliä, käenkukkia ja muita tavallisempia luonnonkukkia – ja erikoisuutena vielä musta-apilan! Yllätyin, kun monella Facebookin luonnonkasvit-ryhmäläisellä on muistikuva musta-apilasta vain nuoruusvuosilta, kun kasveja vielä koulussa kerättiin ja prässättiin omaa kasviota varten. Saisiko sen perinteen takaisin? Niin, ja kaunokirjoituksen. Kuulitteko!
Natura necesse est, vivere non est necesse!

Toukokuu vaihtuu kesäkuuksi. On voikukkien aika.

Vielä löytyy Etelä-Suomesta lehmiä, ainakin Uudenmaan maaseutuopiston mailta Hyvinkäältä.

Raate kukkii piilossa suolammen reunamilla. Pian on suopursujen aika.

Kansallisperhosemme paatsamasinisiipi on kevään ensimmäisiä sinisiipiä. Kuvassa naaras.

Kevätlinnunherne kukkii melko pitkään kuten valkovuokkokin.

Kun lämpenee, nousee myös nurmitädyke kukkimaan.

Yksi mestarilaulajistamme luhtakerttunen piti aamuisin konserttiaan Kytäjärven rantapensaissa.

Tammelan Heinijärvi Kanta-Hämeessä.

Mökin isäntäpari vetää henkeä ja valmistautuu kesän ensimmäisiin vieraisiin.

Lähellä sijaitsee suolampi, jonka reunoilla kettu kävi lintupaistia yrittämässä.

Suolla lentää ja lisääntyy pursuhopeatäplä.

Tienvarren väriläiskä, mäkitervakko.

Aitovirna on vähän tuntemattomampi luonnonvarainen hernekasvi.

Metsäkurjenpolvella ruokaileva lanttuperhonen on alkukesän yleisimpiä vaaleita päiväperhosia.

Jaa jaa, kohta niitä saa, luonnostakin!

Hiekkatiellä, vähän Hyvinkään taajaman ulkopuolella käppäili helteen uuvuttama supikoira.

Hopeasinisiipi koiras niittynätkelmällä. Siipien alapintojen kuviointi yksilöi parhaiten lajin.

Angervohopeatäplällä on paksu musta vyö siipien takareunassa.

Valkolehdokki tuoksuu huumaavasti juhannuksen aikaan.

Kesäilta Heinijärvellä. Juhannus on lähellä.

J-poika ja Nico-koira juhannusvieraanamme.

Kuka on kisan mestari, J-poika?

Komea ritariperhonen näyttäytyi juhannusviikonlopun kaikkina päivinä. Nopeana lentäjänä ei mikään helppo kuvattava.

Juhannuksen aikaan kukkivat myös eriväriset maariankämmekät.

Vanamot kuuluvat myös juhannukseen – ja niiden tuoksu!

Ketokultasiipi koiras näkyy voimakkaanvärisenä kauas.

Mökin uudet kesävieraat J-tyttö ja ystävänsä Kaisa.

Kovia uimareita molemmat.

Lähellä olevalle Saloistenjärvelle oli kunnostettu hieno uimaranta. Sekin oli koettava.

Saloistenjärvi syvenee rannalta loivasti.

Iltapalalla mökkipihalla.

Mökkimme viidestä pöntöstä oli kolmessa kirjosiepon pesye.

Kurjenjalan eksoottinen kukinto.

Harvinaistunut musta-apila ei ollut hävinnyt Tammelan eikä Hyvinkään tienvarren ojista.

Read Full Post »

Ystäväni on aina harrastanut luontoa. Jo pikkupoikana hän tapasi kävellä pitkiä lenkkejä Vanhankaupunginlahden ympäristössä Helsingissä, ja joskus kaveriporukalla Viikin peltojen kautta Vanhankaupunginkoskelle. Siihen aikaan ei miehenalulla vielä roikkunut kaulalla kiikaria tai kameraa, mutta silmä kyllä löysi maastosta kaikkea mielenkiintoista. Jos miehemme olisi pysynyt nuoruutensa paikkakunnalla, olisi hän tänään todistamassa uljaan merikotkan pesintää hyvin lähellä kotiaan. Herttoniemen Majavatien kallioilta, ja vielä paremmin niiden alapuolelta Fastholman lintutornista olisi suora sihti kotkanpesälle! Katselin ystävääni vaivihkaa, yritin löytää hänen kasvoiltaan tunnetiloja, ehkä kaipausta nuoruutensa maisemiin ja kotkanpesälle? Ystäväni kasvot eivät kertoneet mitään, sen sijaan hän alkoi kertoa, miten on ottanut uusia kierroksia luontoharrastuksessaan. Kyllä, hän tuntui olevan aidosti innostunut teemasta. En saanut enää suunvuoroa, kun ystäväni vieritti ruudulle tuoreita kuvia aamuiselta retkeltään. Otin paremman asennon tuolissani ja aloin kuunnella.

Hyvältä ruudulta oli miellyttävä katsella ystäväni kuvia. Suuri osa oli lintukuvia, mutta oli joukossa ihan mallikkaita kasvi- ja perhoskuviakin. Tämä näytti olevan sitä uutta puolta? Aloin palautella mieliin kouluajan kasvienkeräämistä, mutta ystäväni ehti edelle. Hän kertoi, kuinka hänen kohdallaan kasvien kerääminen oppikoulussa oli ollut suorastaan mukavaa. Ja miksei olisi ollut, kun kasveja kerättiin koko perheen voimin! Hänen vanhemmiltaan oli sota keskeyttänyt koulunkäynnin, kuten niin monilta – ja nyt, nuorten vuorolla, innokkaimmat kerääjät olivatkin isä ja äiti. He myös tiesivät kasveista kaikenlaista ja muistivat monen kasvin tieteellisen nimen! Vanhempien innostus oli tarttunut ystävääni, ja kipinä oli saanut uutta hehkua nyt vanhempana. Anemone nemorosa, no sen tietää valkovuokoksi jokainen, mutta mitä tarkoittaa lajinimi nemorosa, kysyi ystäväni? Hän sanoi käyttäneensä viime talven vähän latinaakin tutkien ja lähdekirjoja lukien, ja tiesi kertoa, että nemorosa on yhtä kuin ”lehdossa kasvava”. Tunsin hetken aikaa olevani ihan sylvestris, mutta vain hetken. Onneksi ystäväni tunnusti suuren tietämättömyytensä toisessa kasvissa. Hän oli laittanut FB-ryhmään kuvan, jossa valkovuokkokuvassa näkyi myös hentonen, hänelle tuntematon heinä. Hän ei siis tuntenut hyvin yleistä tienvarsien ja metsänreunan kasvia kevätpiippoa (Luzula pilosa)! Eikä se ole mikään heinä, vaan vihviläkasvi, ojensi ystävääni luonnonkasvit-ryhmän valvoja!

Luulin, että kuvat olivat siinä, mutta ystäväni kaivoi esille vielä toisen kameransa, jossa oli kiinni melko tavallisen kokoinen objektiivi. Kamerasta ponnahti ulos 32 GB:n muistikortti, ja esitelmöinti jatkui. Hän kertoili, kuinka tunnettu luontotoimittaja Juha Laaksonen oli erään kirjansa esipuheessa todennut, että kasvien kuvaaminen on yllättävän vaikeaa. Ystäväni oli tullut samaan tulokseen. Kasvista tulee näkyä paljon, kukinto ja lehtiäkin, mutta taustan pitäisi kuitenkin olla epäterävä – siinä saa miettiä polttoväliä ja aukkoa pitkään, toisin kuin lintukuvaaja, joka tuntee vain suuret polttovälit ja lyhyet suljinajat. Erona on myös se, että lintukuvaaja saapuu retkiltään suht siistinä, mutta kuraisen kasvikuvaajan on tultava kotiin takaovesta, jos ollenkaan. Vielä kuulin ystävältäni, mitä merkitsee valo! Kirkkaalla auringonpaisteella kannattaa mennä enintään uimarannalle, unohda luontokuvaaminen, et saa sävyjä kuviisi! Ystäväni olisi vielä jatkanut pitempään. Hän ei näyttänyt väsyvän ollenkaan, koko olemus oli terveen oloinen ja iho kuin asfalttimiehellä! Kuulin toki siitäkin, että kuvausretkillä tulee helposti käveltyä 3–6 kilometriä, eikä selässä keikkuva reppu ole sen kevyempi kuin armeija-aikoina. Kovaa kuntoilua siis tuo luontoharrastus – ja ainakin erittäin hyväksyttyä toimintaa tänä ankeana korona-aikana. Virus ei viihdy pusikoissa. 

Kun istuntomme jälkeen pohdin kaikkea kuulemaani, minusta alkoi tuntua siltä, että ystävälläni ja kirjoittajalla on lopulta hyvin paljon yhteistä. Jutun kuvatkin sain häneltä käyttööni ilman sen kummempaa vonkaamista. 

 

(PS. Blogin kuvat on otettu tänä keväänä Hyvinkäältä mm. Sveitsin luonnonpuistosta ja sen lähiympäristöstä, suokuvat on Tammelasta)

 

Rauhallisessa metsäsaarekkeessa on jo valmistauduttu muuttolintujen tuloon. Kottarainen on jo asettunut taloksi.

Kevät on ollut oikullinen; harmaapäätikat eivät ehkä ole vielä saaneet pesintää käyntiin.

Ilman punarinnan iloisenhaikeaa liverrystä ei pääse kevättunnelmaan.

Vihervarpunen on karaistunut lintu; sekin iloitsee kevään etenemisestä ja lämmöstä.

Kahlaajia kaksittain: rantasipi (vas.) ja liro (oik.). Liro on yleinen pesijä pohjois-Suomessa.

Harmaasiepon tuntee viiruisesta päälaestaan. Tukka hyvin, kaikki hyvin!

Syvällä metsässä vihertyy nopeasti. Sinivuokon jälkeen innostuu moni muukin kasvi kukkimaan.

Pikkukäenrieska (Gagea minima) leviää yksittäisestä tuppaasta keltavihreäksi matoksi niittyjen reunoilla.

Valkovuokko (Anemone nemorosa) ilahduttaa yleensä juuri äitienpäivän aikaan.

Imikän (Pulmonaria obscura) löytää, kun osaa etsiä. Obscura = hämärä, pimeä, antaa vihjeen. Kasvupaikka on syvällä varjoisassa lehdossa.

Lehtoesikko (Primula elatior), myös etelänkevätesikko, eroaa jonkin verran Ahvenanmaan maakuntakukasta, voimakkaamman keltaisesta kevätesikosta.

Kevättaskuruoho (Noccaea caerulescens) on yleistynyt 1900-luvulla, ensin Uudellemaalle.

Kevätpiippo (Luzula pilosa). Hyvin yleinen, mutta matalana huomaamaton esim. tienvarsien kasvi, jonka kukat ovat hienot, kun malttaa kumartua katsomaan.

Kevätpiipon kukintoja.

Kevätlinnunsilmä (Chrysosplenium alternifolium). Ojanvarsien ja kosteikkojen väriläiskä.

Suo on herännyt talviunestaan. Vieläkö kasvit uinuvat?

Tupasvilla (Eriophorum vaginatum) on aloittamassa kukintaansa.

Myös variksenmarja (Empetrum nigrum) kukkii! Kuin helistimet nousevat heteet kukkapohjuksesta.

Toistuvat lumisateet viivyttävät luonnon kasvua, silti sitä tapahtuu – lähes säästä riippumatta.

Aikuisena talvehtiva nokkosperhonen herää lentämään heti, kun leskenlehti ja paju kukkii.

Myös neitoperhonen on aikainen lentäjä ja talvehtii aikuisena.

Liuskaperhosta esiintyy samoihin aikoihin kuin muitakin aikuisena talvehtivia päiväperhosia.

Kangasperhonen talvehtii kotelona. Säiden lämmetessä se kuoriutuu ja lentelee sekin hyvin aikaisin keväällä.

Kansallisperhosemme, pieni paatsamasinisiipi, on kevään ja kesän ensimmäisiä sinisiipiä. Sekin talvehtii kotelona. Kuvassa koiras.

Takatalvi voi tulla monta kertaa. Luonto toipuu, toipuuko ihminen?

Sateiden ja pakkasten jälkeen vaahtera jatkaa kukkimistaan.

Västäräkki sai vierelleen keltavästäräkin. Usein sitä näkyy vain muuttoaikana etelä-Suomessa.

Kivitasku on saapunut rantakivikolle!

Sinisorsalla ja telkällä on poikasia viimeistään toukokuun puolivälissä.

Pajulintu on utelias, vikkelä ja aika peloton. Voit saada sen parin metrin päähän kurkkimaan.

Liro on tyypillisesti pohjoisen Suomen pesijä. Jääkö liropari pesimään eteläisen Suomen syrjäiselle lammelle?

 

Read Full Post »

Older Posts »