Kesäretki

Herttoniemi, tai Länsi-Herttoniemi, kuinka vain, on Helsingin ensimmäisiä lähiöitä, jonka rakentuminen alkoi 1940-luvun lopulla. Alakoululaisesta aina opiskelujeni päättymiseen paikka oli kirjoittajalle kotiseutu – se oli vielä paljon enemmän. Kapeat kadut, vanhat 1950-luvun kerrostalot, koko Itäväylän ja Vanhankaupunginlahden välinen alue on käytävä aina silloin tällöin tsekkaamassa. Tein vaimoni kanssa pienen kesäretken nuoruuteni mestoihin, kurkkasimme samalla Kulosaaren viehättävän, pienellä Leposaarella sijaitsevan hautausmaan, jatkoimme Mustikkamaalle ja Isosisänsiltaa pitkin Kalasatamaan ihmettelemään uutta, uljasta Helsinkiä. Retki oli kirjoittajalle kohteiltaan lähes viime vuoden marraskuun uusinta. Jokainen käynti nuoruusmaisemiin on kuitenkin ainutlaatuinen. Kalasataman ruokapaikkakin oli ainutlaatuinen – pöytämme oli iltaruuhkan takia ulkona jalkakäytävällä, maisemat ja auringon peittämän nosturiauton vieressä! Who cares, meillä oli nälkä!

 Blogin kuvat on otettu 30.7.2022, lämpimänä heinäkuisena päivänä. 

Erätori Hiihtomäentien ja Kettutien välissä Herttoniemessä sateen jälkeen kesällä 2022. 

Erätori ja ostokeskus v. 1962. Niilo Tarvajärvi juontokeikalla Lions Clubin Pääsiäismuna-tapahtumassa (Valok. Niilo Kienanen, HKM).

Erätorin laidan rakennus Hiihtomäentie 38. Talossa toimi pitkään Elanto, jonka myymälöitä oli Hertsikassa enemmänkin. Kirjoittajallekin hyvin tutuksi tulleella bussipysäkillä istumassa urheilukaverimme Mika Vuorio (toinen vas.). Valok. Jalmari Aarnio 1968, HKM

Nykypäivän hertsikalaisia Kettutien bussipysäkillä. Oikealla osa Ahmatien koulurakennusta, joka valmistui v. 1952 (suunn. arkkitehti Jorma Järvi).

Herttoniemen tyypillinen katunäkymä: n. 4–7-kerroksisia rapattuja taloja vehreässä, kallioisessa maastossa. Kuvassa Portimopolun alkupäätä.

Blogimies vanhan Ahmatien kansakoulunsa aidan vieressä. Hyvää koulua kannatti käydä 5 luokkaa ennen opparia – kun kouluun astuminen tapahtui jo 5-vuotiaana.

Uusia rakennuksia Herttoniemen metroaseman vieressä. Itäväylän tuntumaan on noussut kauppakeskus Hertsi. Oikeassa reunassa näkyy kulma K-Supermarket Herttaa, jonka paikalla oli ennen yhden opettajan vetämä ns. supistettu kansakoulu. Puinen koulurakennus valmistui v. 1929; se purettiin vasta 1970-luvulla. 

Matka jatkui, pidempi paussi pidettiin idyllisellä Kulosaaren hautausmaalla Leposaaressa. Saarelle on haudattu enimmäkseen kulosaarelaisia, kirjoittajallekin tuttuja henkilöitä.

Leposaaren siunauskappelin on suunnitellut arkkitehti Armas Lindgren. Hän myös laati hautausmaalle suunnitelman. Lindgren on yksi Leposaareen haudatuista tunnetuista henkilöistä.

Leposaaren erittäin hyvin hoidettu hautausmaa. Kirjoittajalle paikka tuli tutuksi jo oppikouluvuosina, etenkin kunniakäynnillä sankarivainajien haudoille ylioppilasvuonna 1965.

Jalkaväenkenraali Paavo Juho Talvelan ja hänen vaimonsa hautapaasi.

Leposaaren hautausmaan kukkaistutus.

Meriharakat astelevat Leposaaren hautausmaan hiekkakäytävällä.

Vanhankaupunginlahtea Leposaaren itäpuolella.

Uusia asuinrakennuksia Vanhankaupunginlahden rannalla Leposaaresta pohjoiseen.

Sadepilviä Kalasataman yllä heinäkuun 30. päivän illalla.

Kalasatama ja sen uudet tornitalot. Keskimmäisellä Majakka-tornitalolla on korkeutta134 m.

Mustikkamaan ja Kalasataman välille v. 2016 valmistunut silta, Isoisänsilta. Silta heijasi kulkijoita oikein tuntuvasti, niin vaimoanikin.

Onkijoita Mustikkamaan rantakallioilla.

Metro etenee Kulosaarensillalla kohti Kalasatamaa.

Isoisänsilta on avannut hienot ulkoilumaastot Mustikkamaalle Kalasataman, Sörnäisten ja Vallilan asukkaille. 

Kesäilta on painanut auringon alas. Varjot pitenevät, on aika lähteä kotimatkalle.

Toiset vasta aloittavat rantabileitä Mustikkamaan venesatamassa.

Read Full Post »

Tutuilla vierailla kulmilla

Kulosaaren vanha puusilta purettiin v. 1957, kun uusi teräspalkkien kannattelema silta valmistui Sörnäisten ja Kulosaaren välille. Muistan puusillan, mutta en niin, että jotakin olisi sillalla bussin kyydissä jäänyt erityisesti mieliin; hiljaa kapealla sillalla kuitenkin päästeltiin. Raitiovaunua en ehtinyt Herttoniemen aikanani sillalla nähdä, mutta hilkulla sekin oli. Viimeiset Kulosaaren ratikat kulkivat puusillalla vielä 1950-luvun alussa. Tapahtui muitakin muutoksia. Vähä vähältä, ikään kuin salaa sillan eteläpuolen monet saaret jyrättiin tasaiseksi, niiden väliset salmet täytettiin, ja näin Sörnäisten ranta-alue sai uuden linjauksensa sekä uudet haltijat. Silloin elettiin 1960-luvun alkua. Itse olin lukiolainen Kulosaaren opparissa; matikka alkoi viimein luistaa ja liikuntatunneilla satasen ajat paranivat nopeasti. Mutta Sompasaaresta, Nihtistä, Kanasta, Hanasaaresta ja Pannukakusta oli jäävä historiaan vain eriskummalliset nimet, saaria ei enää ollut. Oli vain vilkas, veden päälle rakennettu satama-alue. Sen laitureihin kiinnittyi niin hiili- kuin muita rahtilaivoja, konttilaivojakin. Myös matkustajia kuljetettiin täältä moderneilla ro-ro-aluksilla Itämeren moniin rantakaupunkeihin. Mitä seuraavaksi? Satamatoiminnot siirtyivätkin Vuosaareen, ja Sörnäisten rannalla, molemmin puolin Kulosaaren siltaa alkoi taas uusi rakentamisen vaihe – alkoi kiivas asuintalojen ja kaupunkirakentamisen aika!

Entinen kotikaupunkini kasvoi nyt vauhdilla; halusin päästä katsomaan uutta itäisempää Helsinkiä. Pyysin kaveriksi mukaan ”Ranuan miehen”, hyvän ystäväni ja pelikaverini Viken, jonka kanssa viimeksi olimme liukastelleet Torronsuon pitkospuilla. Suunnittelin retkeämme, mietin reitit ja taukopaikat, arvioin kierrokseen kuluvan ajan – sitten startattiin hienona marraskuun alun päivänä. Olin yksin käynyt vuonna 2017 tsekkaamassa Isoisänsillan, joka oli juuri valmistunut, mutta Sörnäisten ranta ja Kalasatama eivät vielä silloin olleet saaneet nykyisiä muotojaan. Suomen ensimmäinen varsinainen pilvenpiirtäjä, Kalasataman asuintalo Majakka, nousi nyt uudelta asuinalueelta 134 metrin korkeuteen. Kaikkiaan tornien ryppääseen tulisi kuulumaan 8 korkeaa rakennusta kauppakeskus Redin tuntumassa! Kolmenkin, huomattavasti muita rakennuksia korkeamman tornin näkeminen kaupunkisiluetissa, oli todella hämmentävä ja mykistävä näky – lähes uskomaton, ei mitenkään suomalainen, ei edes helsinkiläinen! Näimme ne ensiksi Herttoniemen Majavatien kallioilta, kun aamun autere vielä viipyi Vanhankaupunginlahden yllä. Entinen hertsikalainen oli tottunut näkemään tasaisen kaupunkisiluetin poikkeamina enintään Kallion ja Paavalin kirkkojen tornit.

Tornit saivat hetkeksi jäädä, kierrätin ystävääni seuraavaksi vanhassa Herttoniemessä, ajelimme hiljakseen kapeita katuja, ohitimme pienkerrostaloja, rivi- ja omakotitaloja. Pakitimmekin välillä, jotta roska-auto mahtui Ahmatiellä etenemään. Selostin ystävälleni kaikkea täällä vuosia sitten kokemaani, ja kurvasimme viimein Herttoniemen liikenneympyrästä yli Itäväylän kohti Herttoniemenrantaa. Uusi, rakennettu Herttoniemenranta oli kirjoittajallekin tuntematon (mutta väljästi rakennettuna miellyttävä yllätys!). En haistanut enää Paasivaaran tehtaiden tunnusomaista lemua, eikä Tullisaarenselällä näkynyt säiliölaivoja tulossa kohti vahvojen tolppien varaan rakennettua pitkää puulaituria – laituria, jonka kärjessä niin usein pikkupoikina ongimme ahventa ja kampelaa. Tämä ei kuitenkaan ollut nostalgiamatka vaan retki uuteen Helsinkiin. Eteenpäin siis, kohti Mustikkamaata ja Isoisänsiltaa, josta olikin parhaat näkymät Kalasataman ja Sompasaaren uusiin rakennuksiin. Retkemme alkoi olla lopuillaan. Se tarvitsi päätökseksi vielä tuhdin aterian Kalasataman La Bella Trattoriassa ja pienen huilihetken Kulosaaren Casinon rannassa ennen syöksymistä Itäväylän autovirtaan. Juuri tässä paikassa, tästä Kulosaaren rantamaisemasta oppikoululuokkamme teki kuvaamataidon tunnilla vesivärityön, kukin omanlaisensa. Taisin onnistua ainakin kohtuullisesti. Tämän päivän Helsinki-retkestämme jäi kotimatkalle vähintään yhtä hyvät tunnelmat kuin Kulosaaren yhteiskoulun opettaja Margareta Aintilan kuvistunnilta 60 vuotta sitten. Kiitokset vielä Vikelle hyvästä matkaseurasta!

• 

Sörnäisten rantaviiva ja lähisaaret 1900-luvun alkupuolella (Karttakeskus 1949).

• 

  19570626 . Kulosaaren vanha ja uusi silta.

Kulosaaren ja Sörnäisten välinen v. 1918 valmistunut puusilta oli käytössä vielä 1950-luvulla (Bertel Okkola HKM).

• 

Oikeita saaria Sompasaarta ja Nihtiä muokataan satama-alueen pohjaksi v. 1963 (HKM)

• 

  1960 -luvun loppu . Ruuhkaliikennettä Itäväylällä Kulosaaren sillan kohdalla.

Kulosaaren sillan liikennettä 1960-luvun lopulla (Lehtikuva, HS)

• 

Sörnäisten satama v. 1994 (Suomen Ilmakuva Oy, HKM)

• 

Sörnäisten ranta-alue 2020-luvulla (Karttakeskus ja Maija Orava/HS)

• 

Helsingin Kalasataman kolme yli 120-metristä tornitaloa valmiina v. 2021. Kirjoittajan kuva Herttoniemen kallioilta aamu-usvassa.

• 

Kaupunkia rakennetaan myös Kalasataman pohjoispuolella.

• 

Viken kanssa reissussa. Majavatien kallioilla Herttoniemessä oli ensimmäinen taukopaikka.

• 

Blogikirjoittaja aamuauringon punerruksessa. Hyvin on yhä muistissa paikalla ollut hyppyrimäki, sen puurunkoinen ylämäki ja kalliorinteeseen rakennettu alamäki.

• 

Reissumiesten kohdekartta. Päivän valoisa aika vierähti hienosti kartan tummennetulla alueella.

• 

Herttoniemenranta rakentui 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alkupuolella.

• 

Herttoniemenrannan asuintalot ovat kohtuullisen kokoisia ja sijoittuvat väljästi vaihtelevaan maastoon.

• 

Herttoniemenrannassa tunsi vielä syksyn, vaikka elettiin marraskuun alkua.

• 

Rantapolun tyttö ja koira.

• 

Herttoniemenranta jätti kirjoittajaan mukavat tunnelmat; viihtyisän tuntuinen asuinalue.

• 

Herttoniemenrannan asukkaita hemmotelellaan meren läheisyydellä.

• 

Reissumiesten matka jatkuu. Kalasataman tornit Kulosaaren rannasta, Leposaaren kohdalta nähtyinä.

• 

Kulosaaren sillan maltillinen liikennemäärä marraskuisena keskipäivänä 2021. Metrorata oikealla.

• 

Kalasataman aluetta ja Kulosaaren silta Mustikkamaan kallioilta.

• 

Metro lähestyy Kalsataman aluetta Kulosaaren sillalla.

• 

Tyylikäs Isosisänsilta Mustikkamaan ja Kalasataman välillä.

• 

Isoisänsilta ei ollut vain terästä ja betonia – se heijasi hauskasti kulkijaa.

• 

Myös entinen Sompasaari on alkanut täyttyä uuden tyylin rakennuksista. Näkymä Isosisänsillalta.

• 

Vasemmalla Sompasaarta, keskellä Hanasaaren voimalaitos, oikealla Kalasatamaa.

• 

Matkamiesten tauko- ja ruokapaikka La Bella Trattoria Kalasatamassa. Annokset olivat jättisuuria!

• 

La Bella Trattoria. Kiitokset hyvästä palvelusta ja maukkaasta ateriasta!

• 

Kalasataman rakennuksia katutasolta.

• 

Kalasataman tornitaloja rakennetaan kaikkiaan 8 kpl.

• 

Huimapäät huoltotöissä tornitalon seinustalla.

• 

Mitä olisi Kalasatama ilman Mustikkamaalle vievää Isoisänsiltaa?

• 

Uutta Helsinkiä syntyy eripuolille kaupunkia, Kalasatama saa vähitellen lopullisen siluettinsa.

• 

Reissumiehet sulattelivat hetken päivän antia ja näkymiä Kulosaaren Casinon rannassa.

Read Full Post »

Joulusatuiluako vain?

Kuvakirja, siinäpä lahjavinkki sinulle, mutta nyt taitaa jo tulla kiire? Kerronpa omia kokemuksiani. Olen tehnyt molemmista lapsistamme kuvakirjat, myös lastenlapsistamme tein yhteisen kuvakirjan, ja sellaisen tein myös vaimostani. Viimeisin oli hankalin, koska se piti tehdä salaa, ainakin melkein. Vaimoni kuvakirja tuli lahjaksi hänen merkkipäivänään. Jouduin kyllä joitakin kuvia hänelle näyttämään ja kyselemään, keitä kuvassa oikein on. Hän varmaan ymmärsi, mistä oli kysymys, mutta ei ihme kyllä udellut sen enempää. Jokaiseen kuvakirjaan tuli 40 sivua ja kuviin liitin tekstit parhaani mukaan. Sain olla luova: sijoitella kuvia vapaasti ilman tiettyä kaavaa, joskus vain yksi iso kuva ja rinnalle pari pientä, toiseen aukeamaan useita samankokoisia kuvia. Pitihän se osata, työkseni olin taittanut lukuisia esitteitä, yrityshistoriikkeja ja muita julkaisuja. Perheen ja lastenlasten kuvakirjojen tekeminen oli todella mukavaa, ensimmäiset kirjat tein jo yli kymmenen vuotta sitten. Kaikista on kotonamme tallella yksi kopio.

Vielä on tekemättä yksi kuvakirja – itsestäni. Vaimoni on jo useasti minua siihen patistanut. En tiedä, mikä on, mutta kuvakirjan tekeminen omista kuvista, omasta elämästä (tai tähän asti koetusta) tuntuu oudolta ja vaikealta. Miksi? Enpä osaa sanoa, ainakaan lauseella tai parilla. Kuva-aineistoa on tarjolla vaikka kuinka, myös omasta lapsuudestani, koska isäni oli innokas valokuvaaja. Mikä siis mättää, anna palaa vaan ja aloita ekoista kuvistasi, niistä missä ryömit lapsuudenkotisi pihanurmella! Siitä vain skanneriin, sitten rajaamaan ja säätämään sävyjä. Kunpa se olisikin näin suoraviivaista. Ei se ole. Kun selaat perhealbumien kuvia, selaat samalla koko elämääsi. Tulet arvioineeksi itseäsi eri ikäisenä, eri elämänvaiheissa ja -tilanteissa. Kelpuutatko valintasi ja tekosi nyt, kun itselläsi on ikää ja arviointikykyä? Tähän väliin tarvittaisiin nyt kiireesti Hannele Törrösen tai Maaret Kallion, tai ehkä jopa Hannu Lauerman huojentava kommentti: et ole yksin, anna armoa äläkä kohtele itseäsi liian kriittisesti! No näin se varmaan on, ja voin sanoa lukijalleni, että melko hyvin olen kuitenkin oman kuvakirjani luonnostelun kanssa jo edennyt – taistellut läpi turvallisen lapsuuden, aika harmittoman teini-iän, ja lopulta urheilun sekä opiskelun värittämän nuoruuden kautta aikuisuuteen. 

Edes eläkeläinen ei voi olla kokopäiväinen kuvakirjan tekijä. Eräänä joulukuun aamuna vien taas kerran nuorinta lastenlastamme päiväkotiin. Tehtävä on ihan mieluinen. Pikku-T tuntuu viihtyvän seurassani ja ehdimme matkalla vähän rupatella niitä näitä sekä katsella kaupungin jouluvaloja. Jouluun on enää pari viikkoa, hui! Olemme kohta perillä, kävelemme loppumatkan käsi kädessä kohti päiväkodin valaistua ovea. Pikkumiehen lämpimän käden muisto tuntuu kädessäni vielä pitkään, kun olen tehtäväni hoitanut. Kuinka luonnollista onkaan pitää kiinni pienen lapsen kädestä. Väistämättä ajatukseni menevät omaan lapsuuteeni, monen vuosikymmenen päähän. Pitikö oma isäni minua kädestä kiinni, ottiko syliin muulloinkin kuin valokuvissa? Ei ainakaan usein, mutta ei sitä voinut vaatiakaan. Sodan kokeneet miehet kävivät omaa taisteluaan vielä pitkään – vielä silloinkin, kun ilmassa lentävät sirpaleet eivät enää raastaneet korvia ja hermoja, tuli viimein rauha ja heistä oli tullut perheenisiä. Harmaana joulukuun aamuna kysyn itseltäni: otinko sitten minä omia lapsiani syliin riittävästi? Poikkesinko tavoiltani juurikaan omasta isästäni? Oliko sotien arpia myös itsessäni – suurten ikäluokkien vesassa?

Jätän hetkeksi pohdinnat ja valitsen kuvakirjaani yhden lapsuuskuvistani Espoon Laajalahdelta. Olen siinä ihan hassun näköinen. Kun asetan sitä skanneriin, luulen ymmärtäneeni elämästä jotakin tärkeää – ja oivallukseni on vapauttava. Lisäksi oivallukseni säästää selvää rahaa, koska valkotakkisten ihmismielen tuntijoiden palveluja en tule tarvitsemaan; voin suunnata säästyneet eurot muualle, vaikka joululahjoihin! Tällä menolla ja luovimisella oman kuvakirjani tekeminen ei kylläkään edisty, eikä se ainakaan jouluksi valmistu. Huomaamattani sain kuitenkin aikaan jouluisen tarinan, vai oliko se ihan joulusatu?

• 

Talven koristelema piikkilankaeste siellä jossakin jatkosodan aikana (isäni kotialbumista).

• 

Neuvottelu Kannaksella (isäni kotialbumi)

• 

Tykit (isäni kotialbumi)

• 

Räiskäleenpaistoa, kun tilanne sallii (isäni kotialbumi)

• 

Valkjärven kirkko jatkosodan aikaan (isäni kotialbumi)

• 

JSP:n joulu jatkosodan aikaan. Isäni ylikersantti Unto Könönen oikealla etummaisena (isäni kotialbumi)

• 

Olot normalisoituvat rauhan tultua, mutta joulupöytä 1953 on vielä hyvin vaatimaton. Kirjoittaja oikealla äitinsä ja veljensä kanssa.

• 

Kuusen koristelua 1953. Veljekset Herttoniemen kodissaan.

• 

Sukulaisia joulunvietossa Helsingin Käpylässä v. 1953. Vanhempani kuusen vasemmalla puolella.

• 

Isäni äiti, Bertta-mummo ahersi jouluruokien parissa ja nautti, kun talo oli täynnä jouluväkeä.

• 

Veljekset Esa ja Pekka Theo-serkun (kesk.) kanssa. Joku on saanut kirjoittajan nauramaan.

• 

  OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Blogikirjoittaja kiittää lämpimästi kaikkia lukijoitaan ja toivottaa kaikille Hyvää Joulua!

Read Full Post »

Kenelle kanervasi viet

Paksurunkoinen ja vahvaoksainen mänty on ollut paikallaan yli sata vuotta. Se ei ole aikoihin kasvanut korkeutta, on kasvanut vain leveyttä. Sen vierestä on otettu kuva, jossa istun vähän pitkästyneenä tai ärtyneenä 6-vuotiaana. Paikka on Malmin hautausmaa Helsingissä – isänisäni on kaksi vuotta aikaisemmin keväällä haudattu tälle paikalle, vanhan männyn viereen. Itse hautajaisista enkä isoisästänikään muista mitään, valitettavasti.  Siitä hetkestä lähtien Malmin hautausmaa on tullut tutuksi omaisteni ja sukulaisteni hautajaisista sekä monista muistelu- ja hautojen hoitokäynneistä. Äitini isänäidin, Malviina Pohjolaisen (os. Minkkinen s. 1.5.1875) aikoinaan toisesta korttelista hankkimassa ainaishaudassa olisi minullakin paikka tarjolla, mutta luulenpa, että tomumajani tulee laskettaman sitten aikanaan nykyisen kotipaikkani Hyvinkään multiin. Harmittelen, että vanhempani poistattivat Malviinan tyylikkään hautapaaden ja korvasivat sen modernimmalla. Äitini tunnusti vähän pelänneensä Malviina-mummoa – hautakivi sai siksi poistua, haudan takaa ei enää ilkeilty.

Jokaisella hautausmaalla on oma historiansa, ilmeensä ja tunnelmansa. Joitakin vuosia sitten kiertelin vaimoni kanssa useilla etelä-Suomen kirkkomailla ikäänkuin sukujuurimatkoilla. Jotakin uutta tietoa löysimme, mutta samalla näimme monia viehättäviä hautausmaita. Monet oli perustettu paikkakunnan upeimmille paikoille, harjuille ja mäille, joilta oli näkymä läheiseen vesistöön. Kaksi hienointa oli mielestäni Keikyä ja Angelniemi. Edellisen kirkkomaalla lepäsi isänisäni äiti, Keikyälle evakkomatkansa päättänyt ”Uuraan mummo” ja jälkimmäiseltä tavoittelimme vaimoni isänpuolen sukulaisia. Tämän tarinan päänäyttämö Malmin hautausmaa on laaja alue, maasto on aika tasaista, mutta hyvin hoidetut viheralueet, lukuisat perennat ja muut kasvit sekä erikoiset jättipuut antavat maamme suurimmalle hautausmaalle oman ilmeensä. Alkukesän atsaleapensaat jäävät jokaisen kävijän mieleen, jos hautausmaalle tullaan uuden portin kautta. Olimme callunoidemme kanssa vähän etuajassa, mutta siihen ei varmaan kenelläkään ollut vastaanpanemista. Veimme kanervamme blogikirjoittajan vanhemmille sekä heidän vanhemmilleen. Itselläni oli rooli lähinnä vedenkantajana ja roskien poiskuskaajana, tärkeimmän istutustyön hoiti vaimoni.

Syyskuun lopun päivä Malmin hautausmaalla oli poutainen ja lämmin. Olimme varautuneet kiertelemään aluetta vähän enemmänkin. Korttelikartta kädessä etsimme tärppejämme: tiettyjä muistomerkkejä ja myös täällä lepäävien tunnettujen henkilöiden hautoja. Listallamme oli useita henkilöitä, joita olimme molemmat tavanneet heidän työssään. Oli ollut myös vapaamuotoisia tapaamisia. 1960-luvun alussa olin kesätöissä Herttoniemen Shellillä Helsingissä. Siihen aikaan ”kentällä” palvelevat nuoret tankkasivat autot, tarkistivat moottoriöljyn, toivat huoltohallista tarvittaessa lisää öljyä ja hoitivat ikkunanpesun (jos se sallittiin). Kerran bensamittarin viereen nytkyi pitkänokkainen Peugeot 203 (jos oikein muistan). Autosta nousi tutunoloinen näyttelijä lierihattuineen, kääntyi hämillään puoleeni ja totesi spontaanin repliikkinsä ”virranjakaja ei pyöri!” Tämä, näyttelijä Toivo Mäkelän lausahdus ja myös henkilön lämmin olemus jäivät pysyvästi mieleeni, ehkä parhaiten koko bensanjakelijan monikesäiseltä uraltani! Luulen, että otimme näyttelijän pösön heti työn alle ja saimme virranjakajan taas toimimaan. Tietenkin kävimme Toivo Mäkelän ja hänen vaimonsa, näyttelijä Irma Seikkulan haudalla.

Vaimoni oli rastittanut suosikikseen ja käyntikohteekseen Matti ja Pirjo Bergströmin haudan. Kun oli selvät koordinaatit (henkilöluettelo paikkatietoineen löytyy Malmin hautausmaan kotisivuilta), löysimme haudan helposti. Vaimoni tiesi kertoa, että Matti Bergstömin kuolemaan liittyi tietty tragedia – hän menehtyi kotiinsa, Lallukan taiteilijatalossa sillä välin, kun vaimonsa Pirjo oli esiintymässä. Itse luin myöhemmin lisää heidän elämästään ja yllätyin, kuinka monipuolisia muusikoita molemmat olivat olleet (FM Paula Rannon laaja artikkeli). Kun olimme viemässä viimeisiä kanervia isäni vanhempien ja isäni siskon haudalle huomasimme, että paljon enemmänkin olisimme halunneet värikkäitä kanervia jälkeemme jättää, tuntemattomillekin. Kierroksemme päättyi vanhan männyn juurelle, joka ei enää kasva korkeutta ja jonka paksulla, kiemuraisella oksalla oli useana vuonna ollut sepelkyyhkyn pesä. 

Yksi monista Malmin hautausmaan lehmuskujista.

Syksy jo värittää Malmin hautausmaata

Hautausmaan entinen asemarakennus on nykyisin toimistona.

Selim A. Lindqvistin v. 1923 suunnittelema siunauskappeli.

Kesäkukilla on ollut suotuisat säät.

On callunoiden aika.

Talitiainen tuli seuraamaan istutuspuuhia jättikuusen kätköistä.

Oravat kuuluvat hautausmaan vakioasukkaisiin, nykyään myös citykanit.

Alkukesällä lukuisat atsaleat loistavat keltaisina ja punaisen eri sävyissä.

Atsaleat muodostavat suuria pensaita.

Vanhassa haudassa lepää vaimoni isän sisko. Pitkä tie Turusta on päättynyt Hyvinkään kautta Malmille.

Eugen Schaumanin muistomerkki on pääsisäänkäynnin varrella.

Vuosina 1939–44 kuolleiden suomalaisten sankarihautojen muistomerkki. Sankarihauta-alueelle on haudattu 520 talvi- ja jatkosodissa kaatunutta suomalaista.

Erään sankarivainajan hautakivi.

Viimeisiin sotiimme vapaaehtoisina osallistuneiden ja sodissa kaatuneiden virolaisten muistomerkki.

Talvi- ja jatkosotien pommituksissa menehtyneiden helsinkiläisten muistomerkki.

Blogikirjoittaja 

Vielä kukkii gladiolus.

Erään muusikkopariskunnan hautakivi.

Kirjoittaja Malmilla v. 1953 isoisänsä haudalla.

Read Full Post »

Perillä

Olin sopinut itseni (ja vaimoni) kanssa, että keskiviikkona pidän Helsinki-päivän. Edellisenä iltana oli ollut rankka taloyhtiön hallituksen kokous; siitä ja monesta muustakin syystä koin tarvitsevani pientä irtiottoa arjesta. Sellaiseen riittäisi hyvin muutaman tunnin vaeltelu Helsingin eteläkärjessä, meren rannalla. Vanhan kertaustahan se olisi, mutta mitäpä muuta meidän YLE:kään tekee, uusintoja päivästä toiseen. Miksi juuri meren ranta? Mikä vetää sisämaassa asuvaa kirjoittajaa meren rannalle? Myönnän, en ole koskaan omistanut purjevenettä, tai edes seilannut sellaisella, mutta yllättävän paljon lapsuudessani ja nuoruudessani meri on ollut läsnä, vähintäänkin kulissina – ja lähes päivittäin. Nuoruuteni Herttoniemen kotitalo oli ollut aivan Vanhankaupunginlahden tuntumassa, asuin opiskeluaikana tovin Lauttasaaressa, ja kansakoulun ensimmäistä ihastustani saattelin usein Vartiosaareen. Lapsuuteni Leppävaaran kodistamme ei myöskään ollut pitkä matka meren rannalle, Laajalahteen. Espoon lapsuusvuosistani ei tosin ole mielikuvaa merestä eikä paljosta muustakaan.

Ventoniemen bussin keinutus alkoi vaivuttaa Helsinkiin menijää uneen. Ennen horrokseen vaipumista ajattelin kait merikotkaa, jonka saattaisin nähdä Kaivopuiston kallioilta. En enää kuullut kanssamatkustajieni puhelinkeskusteluita enkä kännyköiden räpläystä, unestani tuli yhä syvempi. Päivä paistoi kirkkaasti ja oli hyvin lämmin. Allani oleva hiekka oli kuuma. Laajasalossako … kyllä, meri avautui edessämme eri tavalla kuin Marjaniemessä, olimme Laajasalon uimarannalla. Äkkiä kuva vaihtui Tammisaloon. Kanavan reunamilla, leppeässä kesäillassa istui monta nuorta onkijaa, minä muiden mukana. Saalista ei sillä kerralla tullut, mutta edellisenä päivänä Herttoniemen öljysataman pitkän laiturin päässä olimme nostaneet kasoittain kampelaa. Mitä nyt … lunta ja jäätä? Siirryttiin rivakasti talveen ja pakkasiin – Saunalahden luonnonjäälle. Luistimeni olivat alkeelliset nurmarit, mutta niin ne olivat muillakin. Taas nopea siirto! En ollut enää pikkupoika, vaan jo lähes aikuinen. Meloin Marjaniemen Melojien kajakkiani rauhallisin vedoin kohti aavaa merta. Pitkät, loivat aallot heijjasivat kanoottiani miellyttävästi, olin kaukana rannasta, mutten pelännyt mitään.

Huh, ravistelin itseäni hereille Kampin terminaalissa. Astuin ulos bussista ja lähdin askeltamaan Eteläsatamaan päin. Sääennustus piti kerrankin paikkansa, päivä oli aurinkoinen ja yllättäen vähätuulinen. Olin varma, että jo ensimmäisessä etapissani Tähtitorninmäellä saisin kuvata vähän erikoisempia pikkulintuja, mutta ei, kuulin vain joitakin oudompia ääniä. Maailmoja syleilevästi olin jo miettinyt reissublogini otsikoksi ”Etelä-Helsingin kaikki linnut” tai jotakin sinne päin, mutta nyt näytti siltä, että otsikko ja juttuuni ajattelema lintuteema oli vaihdettava – siivekkäitä ei näkynyt. Katseeni siirtyi merelle. Näin vähitellen jäätyvän meren, Olympialaituriin oli kiinnittynyt mahtava Silja Serenade ja etäällä piti vauhtia Suomenlinnan lautta. Laskeuduin mäeltä Ehrenströmintielle ja otin suunnan Uunisaareen; se olisi seuraava etappini. Väkeä liikkui Kaivopuiston rannassa yllättävän paljon, ja monia kieliä puhuttiin. Pian seisoin Eteläisen Uunisaaren kalliolla – ja katselin horisonttiin. Meri näytti tyyneltä, mutta kauempana, jäähileisellä aavalla syntyi maininkeja, jotka rikkoontuivat rantakivikkoon. Tuo ääni … murtuvien maininkien ääni; se voi syntyä vain suurten vesien rannoilla. Muistin selvästi kaikki nuoruuteni meret. Olin perillä.

Espan puiston jälkeen kaarran rantaan ja juon kahvit Vanhassa Kauppahallissa.

Taakse jäävät Kauppatori ja keskustakorttelit.

Satama-altaan lokit

Silja Serenade Olympialaiturissa

Kaivopuiston rantaa. Matkalla kohti Uunisaarta.

Särkkään ja Harakkaan lähtevien laivojen laituri

Meri alkaa jäätyä

Lähes keväinen päivä Kaivopuiston rannassa

Mattolaiturin vapaakuukaudet

Uunisaaren edusta mantereen puolella

Näkymä Suomenlinnaan kahvila Ursulasta

Merikadun rakennuksia

Poijut

Uunisaaren ja Harakan välinen kapeikko

Näkymä Suomenlinnaan

Uunisaaren ja taustalla Harakan kalliot

Yksinäinen koirastelkkä

Nainen ja koira

Suomenlinnan lautta

Vieläkö löytyy käyttöä?

Liuskasaari

Tyynen sään mainingit rikkoutuvat Uunisaaren rantaan

Read Full Post »

Välskärinkadulta vasemmalle – vai oikealle?

Muuttolintuja on alkanut työntyä etelämmäksi, ja vaahteranlehdet ovat saanet nopeasti punertavaa väriä. Yöt ovat kylmenneet, syksy on tulossa. Kun Tammelan Heinijärvellä auringonkaari on käynyt yhä matalammaksi, ei samaa vetoa mökkimaisemiin enää ole kuin keskikesän pitkinä valoisina päivinä (vaimolla ehkä vielä olisi). Kirjoittajaan on iskenyt kaukokaipuu – tai no, ainakin kaipuu etelän suuntaan: pääkaupunkimme kaduille ja teille. En kaipaa istumaan Katajanokan maailmanpyörään tai meriuimalaan – ihan tavallinen kattaus riittää. Helsingissä on yllin kyllin muutakin. Kaupunki kasvaa jatkuvasti, myös uudet alueet kuten Kalasatama tai Jätkäsaari kiinnostavat. Tutkimuksia on jatkettava ja vanhoja muistikuvia virkistettävä. Kuinka mielelläni astuisin uudelleen opiskeluaikani päiviin, jolloin lämpimänä kesäyönä kävelimme keskustasta Herttoniemeen; viimeinen bussi oli mennyt aikoja sitten. Kulosaaren sillalle paistoi joko laskeva tai nouseva aurinko. Ei sillä ollut väliä, silloin ei tunnettu suuria murheita. Nyt odotan aikaa, jolloin pääsen kävelemään Kruunusiltaa pitkin Laajasalosta Hakaniemeen (mieluiten kuitenkin päiväsaikaan). Vielä on tavoitteita!

Vuosi sitten kirjoittaja kurvaili Etu-Töölön katuja (”Oksasenkadulta oikealle” -blogi). Hesperiankatujen tienoilla ajattelin silloin, että toki tuo Taka-Töölökin on joskus kierrettävä ristiin rastiin. Nyt oli sen aika. Alkukesästä kipeytynyt polvenikin oli jo melkein marssikunnossa. Taka-Töölö on Helsingin kantakaupungin isoimpia alueita: idässä ja lännessä sitä rajoittavat merenlahdet (Taivallahti ja Töölönlahti), etelässä Pohjoinen Hesperiankatu sekä pohjoisessa karkeasti Stenbäckinkatu ja Nordenskjöldinkatu. Aloittaisin matkani tutustumalla uuden Lastensairaalan rakennustyömaahan ja päättäisin kierrokseni Välskärinkadun Art Deco -taloihin. Taka-Töölö ei ole nuoruudessani tullut kovin tutuksi. Parhaat muistikuvat tulevat Mannerheimintien itäpuolelta kesäolympialaisten Stadionilta v:lta 1952 ja myöhemminkin, ja niiltäkin glorian päiviltä muistan parhaiten hernekeiton, jota tarjoiltiin Talvipuutarhan tienoille pystytetyistä kenttäkeittiöistä. Muistan myös Messuhallin (nyk. Kisahallin) Puutarhamessut vuonna kivi ja keppi, joilla messuilla voitin arpajaisissa (äidilleni) upean syklaamin. Poistuimme areenalta kukka kainalossa samalla, kun lavalle hetki sitten noussut Tamara Lund lauloi suosikkisävelmiään. Seuraavana yönä oli vaikea saada kaunista syklaamia mielestäni. Niin ja tottahan toki, jokusen jääkiekko-ottelun pelasin Töölön Vesan juniorijoukkueessa 60-luvulla, ulkojäillä kipakassa pakkasessa.

Taka-Töölön päiväni oli kaunis ja jopa helteinen, mutta olinko nyt todella Helsingin Taka-Töölössä? Ensimmäinen ihminen kenen kanssa jouduin keskusteluun, oli Lastensairaalan työmaan nuori liikenteenohjaaja. Hän puhui leveällä Kainuun tai Savon murteella (ja väitti tulevansa Porista). Aamukahvini hörppäsin ratikkahallien luona paikassa, jossa oven päällä luki Töölön kahvila. Sisällä tiskin taakse kuitenkin hypähti tummatukkainen hymyilevä nuori mies, joka oli harjoitellut suomen kieltä vasta kolmisen vuotta. Hän tuli Kiinasta. Töölöntorilla myytiin mm. loppilaisia tuotteita, mutta torin laidalla, penkillä istuva vakiojoukkue oli hyvin varmasti paikallisia. Eräs heistä opasti minua Töölön kirkon löytämisessä. Kirkolta jatkoin alas Välskärinkatua, mutta menenkö vasemmalle vai oikealle? Suuntasin Taivallahdelle ja palasin viimein Runeberginkadulle, jossa aloin etsiä ruokapaikkaa. Vastapäätä Runebergin antikvariaattia sellainen löytyikin. Suomea puhuttiin, mutta nepalilaisittain murtaen. Ruoka oli kuitenkin suomalaisellekin maistuvaa. Matkani alkoi olla loppusuoralla, olinhan siirtynyt jo Etu-Töölön puolelle. Lopulta koin Taka-Töölön miellyttäväksi, vehreäksi puistojen kaupunginosaksi, monien kansallisuuksien, monien mahdollisuuksien, monien kiskojen, monien katutöiden, nupukivikasojen ja torventöräytysten kaupunginosaksi. Oli taas mukava nousta Kampissa toffeejäätelön väriseen bussiin ja palata rauhalliseen kotikaupunkiini.

Uusi Lastensairaala nousee

V. 1948 pystytetty vanha Lastenlinna

Lastenlinnan ylilääkärin, arkkiatri Arvo Ylpön puisto

Stenbäckinkadun tyyliä

Päiväkotilapsia Sibeliuksen puistossa

Eila Hiltusen Sibelius-monumentilla riittää kävijöitä

Töölön kirjasto (professori Aarne Ervi, 1970). Avattiin uudistuneena elokuussa 2016.

Töölön kirjaston sisääntulo

Töölön kirjasto 02

Töölön kirjasto 03

Töölön kirjasto 04

Maineikas, 100 vuotta täyttänyt ravintola Lehtovaara (Mechelininkatu 39)

Sisäpiha Lehtovaaran talossa

Topeliuksenkadun rakennuksia

Korjaamo ja ratikkamuseo Eino Leinon kadun varrella

Stadionin torni, totta kai!

Turisti kuvaa turisteja

Töölöntoria myllerretään

Töölöntori 01

Töölöntori 02

Töölöntori 03

Runeberginkatua syyskuussa 2016

Muistatko Kino Adlonin?

Töölön kirkko (1930, Hilding Ekelund)

Taka-Töölö on puistojen kaupunginosa (Topeliuksen puisto)

Välskärinkadun Art Deco -taloja

Töölön tornit

Taivallahden venerantaa. Taustalla yksi professori Antti Nurmesniemen suunnittelemista voimalinjapylväistä, ”Antin askeleet”.

Etu-Töölöstä Taka-Töölöön päin

Read Full Post »

Kolmospuolelta läpi!

Vieläkö pelataan perinteinen juhannusviikon pesäpallo-ottelu Herttoniemen urheilukentällä? Ei voi olla totta! Pelaajat eivät enää mitään nuorukaisia ole: vanhin reilusti yli 70 ja nuorimmat hyvän matkaa yli 60 vuotta. Näin olivat Timppa, Ari, Mika ja kumppanit kuitenkin päättäneet – vai perustuiko ottelun pelaaminen tuntemattomiin luonnonlakeihin? Ottelu olisi sarjassaan 20. ja se tulisi tietenkin olemaan se viimeinen (uskokoon, ken haluaa). Joukkueet muodostuivat Herttoniemen Urheilijoiden pesäpalloilijoista. Osa vanhempien pelaajien joukosta, oli ollut mukana jo HerU:n perustamisajoista lähtien 1950-luvun lopulta. Toisen joukkueen runko koostui HerU:n B-poikien SM-joukkueesta vuodelta 1966! Kirjoittajakin lähtisi mukaan monen vuoden tauon jälkeen, kun tuo operoitu sydän näytti kestävän kovaakin rääkkiä. Ei kun tekemään inventaariota vaatekomeroon. Löytyisikö sieltä edes räpylää? Ei löytynyt, mutta poikani antoi lainaksi. Piikkarit voisivat olla hyvät juoksua helpottamaan. Sellaiset, ihan iskemättömät, löytyivät Järvenpään Urheiludivarista. Enää puuttuu huippukunto – ja sehän hankittaisiin!

Juhannusviikon näyttämönä oleva kenttä oli tuttuakin tutumpi. Tänne HerU:a vastaan rynnivät aikoinaan mm. kovat Kallion kundit, ”tempolaiset”, jotka kaukaa kentän laidoilta huusivat meille landeille ”onko perunat jo seipäillä?” Täällä on taisteltu kovat matsit ”Limppua” ja muita Haminan tähtiä vastaan. Onhan täällä toki pelattu myös huippujalkapalloa, jossa Siilitien taitavat nuoret olivat pääosissa. Oma ensimmäinen muistoni kentältä on, kun ehkä 11–12-vuotiaana sain harjoituksissa pallon otsaani. Hyppäsin ottamaan lyönnistä koppia, mutta koordinaatio ei pikkumiehellä ollut vielä kohdallaan. Otsa kuitenkin kesti, mutta miten mahtoi pallon käydä? Taas oltiin kotikentällä tuttujen kavereiden kanssa. Nyt ei ollut ihan tosi kyseessä – vai oliko sittenkin? Minulle riittäisi, kun ei jokainen lyönti olisi huti ja jaksaisin juosta kentän ympäri läkähtymättä. Huomasin jopa nauttivani juoksemisesta, vaikka harjoituksissa pari viikkoa sitten kipeytyneet polvet olivat hädin tuskin kävelykunnossa.

Peli lähti hissuksiin käyntiin ja kallistui vähitellen vanhempien, All Stars -joukkueen hallintaan. Vanhemmat pelin sitten voittivatkin juoksuin 8–4. En uskalla arvioida, miltä peli näytti katsojien silmin (katsojiakin oli, ainakin parikymmentä). Kelta- ja mustapaitojen yritys oli joka tapauksessa armotonta, vaikka heittokäden eräpäivä oli useimmilta umpeutunut kauan sitten. Joku pelaaja vähän kuumenikin ja otti kantaa tuomarityöskentelyyn. Sitä sattuu ja sellainen vain nyt kuuluu asiaan. Hienoja suorituksia oli harvassa, mutta tulihan niitä kuitenkin yksi: keltapaitojen Eero Vilen löi komean lyönnin kolmospuolelle. Läpi meni. Eero juoksi kunnarin ja tyhjensi jasson! Meille muille vastaava jäi vain haaveeksi. Itse olin uneksinut lyönnistä, joka lähtisi kovana laakana keskelle kenttää. Se ylittäisi polttoviivalle vähän liian eteen sijoittuneen Karlssonin Jukkiksen. Pallo ottaisi lisää korkeutta takakentällä ja lentäisi kauas Lehikoisen Tanden ulottumattomiin. Se jatkaisi yhä korkeammalle, ylittäisi Mölylään johtavan kävelytien ja jättäisi taakseen myös rantakosteikon uljaat tervalepät. Pallo molskahtaisi viimein keskelle Vanhankaupunginlahtea hölmistyneen telkkäemon viereen. Telkkä huomaa oudon keinokuulan, miettii hetken mitä tehdä, ottaa ja piilottaa sen syvälle rantaturpeeseen. Peliväline on nyt lopulta haudattu kuin urheilukentän muinaiset mammutinluut. Enää eivät Mellerit eivätkä Hangasmaat viheltäisi vanhoja sotureita kiilaan. Se oli sitten siinä. Kiitos pojat, pelikaverit ja kaikki asianosaiset! Oli hienoa saada taas olla mukana! Ja kaiken kruunasi Gala-ilta Ravintola Solvikissa upeine ruokineen ja puheineen.

HerU:n edustusjoukkue Lahdessa v. 1963. Renkomäki kaatui juoksuin 27–3!

HerU:n ensimmäinen Suomensarjakausi 1963 – saldona 2. sija Etelälohkossa! Ylh. vas. joukkueenjohtaja Viljo Naukkarinen, Pauli Vellonen, Antero Tiittanen, Antti Pokki, Ari Karlsson, Pekka Könönen, Tapani Taavitsainen, Eero Niemioja, Reijo Parkkari, Esa Könönen ja Matti Vellonen. Useana vuonna nuori joukkue oli lähellä nousta Mestaruussarjaan.

HerU:n pesäpalloilijat kotikentällään v. 1966. Ylh. vas. Jussi Harsunen, Timo Ahola, Timo Haapaniemi, Rolf Myhrman, Pekka Könönen, Eero Niemioja, Mika Vuorio, Reijo Parkkari, Esa Könönen ja Antero Tiittanen.

Hotelli Haagan lounailla suunniteltiin v:n 2016 peliä ja Gala-iltaa. Kuvassa HerU-tapahtuman puuhamiehet Ari Karlsson ja Timo Haapaniemi.

Kesän peliin harjoiteltiin Meilahden kentällä (vas. Timo Lehikoinen, Eero Vilen ja nestori Matti Vellonen)

Kohta aloitetaan. Keskellä katsomaan tullut entinen TMP:n pelaaja Tuomo Vuori

Vuorion veljekset Markku (vas.) ja Mika.

Vanhempien = All Stars -joukkueen kokoonpanoa vielä hiotaan.

Kirjoittaja Pekka Könönen kasvattiseuransa HerU:n kotikentällä Herttoniemessä, vielä kerran.

Tapani Taavitsainen lämmittelee ennen pelin alkua.

Vanhempien joukkue (All Stars):
Ylärivi: tuomarit Aimo Meller ja Urpo Hangasmaa. Pelaajat: Pekka Könönen, Tapio Korkka, Pentti Olkkonen, Markku Vuorio, Tapani Taavitsainen, Rolf Myhrman, Ilpo Suomi ja Ari Karlsson. Alarivi: Olli Huttunen, Matti Vellonen, Hannu Tarnanen ja Timo Haapaniemi

Nuorten joukkue.
Vasemmalta tuomarit Aimo Meller ja Urpo Hangasmaa.
Seisomassa: Reijo Naukkarinen, Jukka Karlsson, Matti Hietala, Jorma Kanervo, Erkki Vilen, Pentti Oijala, Mika Vuorio ja Eero Vilen. Alarivissä: Tapani Lehikoinen ja Timo Lehikoinen

Kuka pannaan kärkeen?

Päätuomari Aimo Melleri

Timo ”Räpsä” Haapaniemi ja lyöjänä Ilpo Suomi

VIP-katsomo kotipesän takana

Mika Vuorio syöttää pahan Olli Huttuselle

Pentti Olkkonen tuo juoksun mustapaidoille.

Syöttötuomari Urpo Hangasmaa

Erimielisyyksiäkö? Tuskin sentään.

HerU-patsaiden jako. Vastaanottajina Tapani Taavitsainen ja Ilpo Suomi.

Faneja ja tukijoita ei jätetä. ”Nuorten” joukkueen keskellä Katariina Siirilä.

HerU:n Gala-ilta vietettiin Ravintola Solvikissä Vuosaaren Aurinkolahdella.

Vuosaaren Aurinkolahtea.

Kunnarinlyöjä Eero Vilen.

Ari Karlsson, yksi HerU-tilaisuuden järjestäjistä.

Etualalla Erkki Vilen vaimoineen.

Kari Laento (vas.) ja pöydän toisella puolella oik. Matti Hietala, Juha Heinonen ja Antti Heinonen (mm. Suomen Pankista ja PuMu:sta tunnettu)

HerU-tilaisuuden ja -pesäpallon väsymätön puurtaja sekä pelaaja Timo ”Räpsä” Haapaniemi Hannele-vaimonsa kanssa.

Yksi HerU-tilaisuuden puuhamiehistä Mika Vuorio.

Blogikirjoittaja Pekka Könönen vierellään Timo Haapaniemi (vas.) ja koripallosaavutuksistaan tunnettu Kari Liimo.

Aika upea, eikö vain!

 

 

 

 

 

Read Full Post »

Arabian retki

Tuonne vain Kivistön tilausbussin perään, alas Katariina Saksilaisen katua ja viimein oikealle Pornaistenniemelle. Perillä oltiin. Mutta minne auto parkkiin? Kaikki merkityt paikat olivat jo täynnä. Jokunen auto oli pysäköity tervaleppien alle hiekka-alueen reunalle – sinne siis mekin, Vikke ja minä. Ehkä täällä ei kuitenkaan ollut niin viimeisenpäälle virkaintoisia pysäköinninvalvojia kuin Hyvinkäällä (minä) tai Riihimäellä (Vikke). Keväällä alkaneet retkemme saivat nyt jatkoa Helsingin Vanhankaupungin ja Arabian alueen kierroksellamme. Ranualla syntynyt ystäväni oli joskus ehdottanut tutustumisretkiä Helsinkiin, kun tiesi helsinkiläistaustani. Otin kai asian turhan kirjaimellisesti ja kronologisesti – päätimme aloittaa retkemme Helsingin synnyinsijoilta, Vanhankaupunginkoskelta.

Joimme eväskahvimme kosken partaalla ja lähdimme matkaan. Yksi viitta ohjasi meitä luontopolulle Lammassaareen. Sen kierroksen ja muuttolintujen aika tulisi ehkä joskus, mutta nyt halusimme katsastaa Arabianrannan, joka oli minullekin uusi tuttavuus. Sitä ennen jokunen sana Vanhankaupunginkoskesta. Eräät tahot haluaisivat purkaa kosken läntisen haaran padon. Ei mene minun ymmärrykseeni. Pato ja koko koskialue on kiistatta eräs Helsingin kaupungin vanhoista ikoneista. Sitä näkymää tulevat pitkin vuotta ihailemaan niin helsinkiläiset kuin massoittain turisteja, ulkomailta asti. Kosken itäistä haaraa nousee meritaimen ja taimenta on nähty Vantaanjoen pohjoisimmissa haaroissa aina Hausjärvellä asti. Eikö kaikki ole hyvin virkistyskalastajienkin kannalta? Helsingin Sanomien yleisökirjoituksissa joku leimasi padon purkamisen silkaksi päähänpistoksi. Kirjoittajan on helppo yhtyä tähän näkemykseen. Pikkupoikana kevät alkoi siitä, kun olimme kaveriporukalla pyöräilleet tai kävelleet Herttoniemestä, Viikin peltojen kautta padon vesimassoja ja vesien pauhua ihailemaan.

Arabianrannan modernit rakennukset olivat sopivan etäällä rantaviivasta. Väliin jäi upea ulkoilualue, hyvin hoidettuine nurmikoineen ja kavelyteineen. Meren tuoksu tuntui voimakkaana ja Vanhankaupunginlahden vastarannalla näkyi lapsuudesta ja nuoruudesta tutut Herttoniemen kalliot; Mäyrätien kerrostalot erottuivat selvimpinä syyskuun lopun hienossa auringonpaisteessa. Täällähän voisi asua ja viihtyä! En ollut mielipiteitteni kanssa yksin: satamäärin valkoposkihanhia lensi pian ylitsemme ja asettui laiduntamaan ihailemillemme nurmikentille! Ei siinä mitään. Kyllä me satunnaiset kulkijat hanhien kanssa pärjäilimme, mutta miten on paikallisten asukkaiden? Jotakin kyllä tarttis tehdä. Hanhia oli paljon eivätkä ne siirtyneet seuraavaan paikkaan jättämättä käyntikorttejaan. Brysselinkatu, Lontoonkatu, Birger Kaipiaisen katu? Missä oikein olimme? Olimme vanhan, perinteikkään Arabiantehtaan ytimessä. Ehdimme katsastaa vain osan alueen lukuisista taideteoksista – ja samalla surra keramiikkateollisuuden tuotannon mahdollista päättymistä Arabiassa, uuden omistajan Fiskarsin toimesta. Ajat muuttuvat. Liian nopeasti. Tehdas, vaikka tarjoaa usein kovaa työtä, voi tarjota turvallisuutta, vakautta ja jatkumoa elämälle. Arabian retki tuntui jaloissa mutta myös mielessä, monen muiston ja perinteen katoamisen varjossa.

Vanhankaupunginkosken pato, 01

Vanhankaupunginkosken pato, 02

Katariina Saksilainen (Hannu Konttinen)

Päiväkotilapset menossa Matinsillalle

Kalastajat

Vikke sihtailee

Arabianrantaa

Valkoposkihanhet valtaavat Arabianrannan

Valkoposkihanhet

Toinen reissumies

Arabian tehdas, Hämeentie, Helsinki

Arabiakeskus, kuvakulma

Tapio Wirkkalan puisto (Robert Wilson), 01

Tapio Wirkkalan puisto, 02

Uloke, Arabianranta

AV-viestinnän laitos, Arabianranta

Rihla (Tiina Rytkönen)

Tuulenpesä (Markku Hakuri)

Viikintien uutta asutusta

Kosken itäinen haara, syyskuu 2015

Vanhankaupunginkoski

 

 

Read Full Post »

Hertsika

Satuin jokin aika sitten lukemaan kirjan ”Siilitien tarinat” (toim. Juha Kesänen). Kirja vei lukijan kymmenien vuosien päähän myös omiin lapsuuteni ja nuoruuteni maisemiin sekä tunnelmiin – Herttoniemeen. Yllätyin, kun Siilitieltäkin käytiin retkillä Mölylässä ja Viikin pelloilla. Miksi niin olisi tehty vain Susitieltä, Hiihtomäentieltä tai Majavatieltä? Olen monta kertaa piipahtanut Hertsikan kapeilla teillä katselemassa vanhoja, niin kovin tuttuja kulmia, mutta mitään päivän vaellusta en vielä ollut muualla asuessani juurilleni tehnyt. Päätin tehdä sen nyt. Vieläkö muistaisin kaikkien teiden nimet ja sijainnit, talojen luonteenpiirteet, polut ja kalliot, tuttujen nimiä? Vieläkö Hertsika hyväksyisi kaduilleen muualle muuttaneen? Erätorin ulkomaalaisvetoisessa pizzeriassa en ainakaan joutuisi tentattavaksi ja valuuttani varmaan kelpaisi siinä kuin nykyisten herttoniemeläisten.

Viikin suoralla katsoin jo olevani perillä. Matka oli sujunut paljon helpommin kuin kansakoulun ensimmäisellä luokalla annettu tehtävä: patalapun virkkaaminen. Siitä ei tullut yhtikäs mitään; yhtä syheröä. Pidetty opettajamme Eila Rautio sai mielihyvin viimeistellä patalappuni esillepantavaan kuntoon. Motoriikkani oli onneton, mikä saattoi johtua siitä, että astelin kansakouluun veljeni Esan perässä jo 5-vuotiaana. Koulunkäyntimme alkoi Hiihtomäentiellä sijaitsevissa väliaikaisissa tiloissa v. 1952. Sieltä siirryimme jo samana vuonna Ahmatien varrelle valmistuneeseen uuteen koulurakennukseen. Ja Ahmatieltä aikanaan oppikouluun Kulosaareen ja viimein jatko-opintoihin yliopistoon.

Yhtä paljon kuin patalapussani oli koukeroita, yhtä paljon on muistissani Hertsikan vuosien kuvia ja tapahtumia. Niitä putkahti esille jatkuvasti, kun kaarsin Karhutieltä Hirvitielle kohti Koukin kauppaa tai ohitin Elannon rakennuksen Susitien ja Susikujan kulmauksessa. Tuolla asuivat Paavilaiset, jonka vanhin poika kuljetti minua Gileransa pukilla aivan hirveää vauhtia. Tuossa mäessä saman talon kaverimme Mattilan Antti kaatui pahasti suksilla ja sai ilkeän haavan ja arven poskeensa. Tuolla Karhutien reunakivellä Taata (Nobel-kirjailijamme F.E. Sillanpää) istui huilitauolla lapsiparven ympäröimänä. Vauhtia riitti myös Susitien pihamme rinteeseen kyhätyssä hyppyrimäessä, ja vauhtia riitti myös pihan purkkisleikeissä. Erätorilla näimme ensimmäisen Japanin tuonti-auton: kulmikkaan Datsunin. Talkootöitä tehtiin paljon sotien jälkeen. Opin tuntemaan Herttoniemeä monien muiden junnujen tapaan jakamalla talkootyönä vasta perustetun Herttoniemen Urheilijoiden postia laajalla alueella. Upein talkootyö, jonka muistan oli juhannuslavan pystyttäminen entisen hyppyrimäen kalliolle. Mikä paikka lavalle ja mikä tunnelma juhlapäivänä!

Majavatien päässä, entisen hyppyrimäen läheisellä parkkipaikalla hörppäsin kävelyni jälkeen pillimehut ja aloin suoriutua kotiin päin. Kansakouluvuosinani televisio oli vasta tuloillaan suomalaisten koteihin. Ensimmäisiä lähetyksiä kurkimme illan pimeydessä naapuritalon rivarin ikkunan takaa, kunnes viimein saimme kotiimme oman television. Hertsikan talomme pihapiiri, ympäröivä upea luonto, koulu- ja asuinkaverimme, yhteiset leikit ja urheiluharrastukset olivat kuitenkin paljon enemmän kuin televisio koskaan. Enhän muista ensimmäisen tv-lähetyksen esittäjiäkään, mutta kotitalon kellarin ja vintin murkkuleikit näyttelijöineen muistan aina. Yksin tehty aikamatka lapsuuteen ja nuoruuteen oli sekä virkistävä että rankka kokemus. En tiedä suosittelisinko ilman seuraa.

 

Muutamia linkkejä:

http://ostarinhelmi.blogspot.fi/2007/01/ertori-herttoniemi.html

http://www.herttoniemi.fi/index.php/herttoniemen-hylkeet/26-kotikaupunkipolut/2703-susitie-kohde-14

 

Viikin kautta Siilitielle

Siilitie 5

Siilitie 1

Herttoniemen urheilukenttä

Erätorin ostoskeskus ja Kettutie

Erätorin pohjoisreunan talo

Joskus muinoin bussin no. oli 32

Hirvenpään maja

Ulkoilutie Mölylän ja Viikin suuntaan

Susitie 29, kotitaloni

Susitie 29 Ahmatien suunnalta

Kallioita ja nurmikkoa

Herttoniemen ala-aste

Opettaja Siltasen luokka 1953-54. Kuvasta puuttuu veljeni Esa, joka saattoi olla kotona sikotaudin kourissa

Karhutien ja Ahmatien risteyksen rivitalo

Karhutien puolivälin rivitalo

Hirvitien talo, jossa ennen Koukin kauppa

Karhutien alkupään kerrostalo

Herttoniemen kirkon kellotorni

Teollisuusalue ja takana Roihuvuoren maamerkki vesitorni

Hiihtomäentie

Mäyrätien loppupään taloja

Majavatien talojen ”juttutupa”

Entisen hyppyrimäen kalliolta

Lintubongareita kallion laella

Vanha pöytä kertoo tarinoita

Oravatien omenat

Read Full Post »

Hyppyrimäen juurella

Hyvinkään yksi maamerkki, Sveitsin luonnonpuiston vanha puurakenteinen hyppyrimäki aiotaan viimein purkaa. Vähän haikealta tuntuu, mutta minkäs teet, mäki lienee huonokuntoisena jo turvallisuusriski alueella liikkuville. Kun muutin Hyvinkäälle 1970-luvun alussa ja totuttelin uuteen asuinympäristöön, oli hyppyrimäellä paikkansa kirjoittajan kotoutumisessa – olin lähtenyt ”maailmalle” Helsingin Herttoniemestä, juuri samanlaisen hyppyrimäen tuntumasta. Itse en ollut mäestä hypännyt, mutta pikkupoikana tavallisilla järvisillä alamäen kyllä laskenut. No, notkossa mentiin nurin, mutta en laskustani tyylipisteitä odottanutkaan. Ne saivat Hemmo Silvennoinen, Eino Kirjonen, Veikko Kankkonen ja monet muut sen ajan idolit …

Herttoniemen (ensimmäinen) hyppyrimäki oli rakennettu mahtavalle paikalle. Alamäkeen ei kummoisia tukirakenteita tarvittu; jyrkkä kalliorinne määritti mäen paikan ja profiilin. Kallion päältä avautuu näkymä Vanhankaupunginlahdelle, ja lahden takana erottuvat Kallion, Vallilan ja Arabian rakennukset, Kallion kirkon torni selvimpänä. Jyrkässä kallioseinämässä oli (ja on varmaan yhä) kaikenlaisia onkaloita ja luolia, joihin tietenkin kymmenvuotiaat ipanat mielellään nokkansa pistivät, henkensä kaupalla. Näitä lapsuus- ja nuoruusvuosien ”sankaritekoja” muistelen ja ihmettelen usein. Aina silloin tällöin tuo hyppyrimäen kalliorinne ja hieno näköala on käytävä vaimoni kanssa tarkistamassa Helsingin reissullamme. Kerron silloin myös, kuinka luokkakaverini Aitolan Yrjön kanssa lennättelimme balsapuusta askartelemiamme lennokkeja hyppyrimäen tornista. Talvisin mäessä oli yhtenään kilpailuja ja muita yleisötapahtumia. Kaikki palautuu kirkkaana mieliin kuin Saunalahden luonnonjää, johon vedin ensimmäiset luistimen jälkeni 1950-luvulla.

Nuoruuteni hyppyrimäki Herttoniemessä purettiin 1976. Hyvinkään Sveitsin hyppyrimäki on vielä pystyssä. Paksut tukihirret kannattelevat yhä korkealle nousevaa ylämäkeä, jonka rakentaminen 1930-luvulla on ollut kova ponnistus. Kuka on tehnyt mäen piirustukset ja lujuuslaskelmat? Missä on valettu järeät pultit, jotka liittävät yhteen kantavat tukipuut? Kuka hurjapää on vääntänyt kiinni ylimmän mutterin? Nyt rakenteista on irronnut kasoittain lautoja, ylämäessä on suuria aukkoja. Jarmo Suni ei kotimäestään enää leiskauta yli kuusikymppistään. Syksy on tullut Sveitsin luonnonpuistoon – laskeva aurinko heittää vielä hetkeksi mäen varjon motellin parkkialueelle. Tornit ja varjot katoavat, muistot jäävät.

Herttoniemen kallioilta v. 2012

Tutuilla kallioilla

Nuoruuden ajan kotini, Susitie 29 (Hups, tarkkaan ottaen kuva onkin identtisestä Ahmatien talosta)

Herttoniemen kansakoulu Ahmatieltä kuvattuna

Kettutien ”tornitaloja”

Hyvinkään Sveitsin hyppyrimäki, loppukesällä 2012

Hyvinkään Sveitsin hyppyrin ylämäki

Syksyn värejä Kytäjällä

Autumn leaves

Herttoniemen hyppyrimäki (Majavatie). Kuvannut Hugo Sundström 1949–1950 (HKM).

Read Full Post »