Kesäkuun poluilta

Olisi niin helppo pyöräillä kanavarantaan, nauttia alkaneesta kesästä, aistia kaikki sen värit, äänet ja tuoksut, meren tuoksu. Muuta ei tarvittaisi. Mutta eihän se käy, kuivan maan kaupungissa se vaan ei käy. Jokaisella paikkakunnalla on kuitenkin puolensa, on omanlaisensa luonto – se on vain opittava tuntemaan ja hyväksymään. Kesäkuussa tutkin tarkkaan kaikki lähialueen polut ja tiet ja annoin pyörän rullata. Välillä tietenkin jalkauduin. Koin senkin, minkälaista on ajella rautatien huoltotiellä muutaman metrin päässä pääradasta, kun Intercity painaa täysillä ohitse. Hirveää meteliä. Tähän ei jäädä. Syvemmälle metsään ja kauas kyläteille – se oli oleva kesäkuun juoni luontoa harrastavalle blogikirjoittajalle. 

Kuvakertomus alkaa läheltä kotiamme Hyvinkäällä. Pyörätie vie etelän suuntaan, poikkean jo kilometrin jälkeen voimalinjan alla kulkevalle polulle, joka päättyy muutaman sadan metrin päässä vetiseen kohtaan. Hiekkatie, tai polku vain, nousee mäelle ja laskee taas notkelmaan. Linjan puusto on pidetty tarkoituksella matalana. Ei se ryteikkö ihan tyhjä elämästä ollut.  

Kesäkuu oli vasta alkanut, ja niin oli myös rastaan poikasen elämä. Se osasi jo lennähtää heinikosta ylös puun oksalle parempaan turvaan.

Teiden varsilla ei ole vielä loppukuun kukkaloistoa, mutta puiden ja kasvien tuoksut tuntuvat aamulla voimakkaina. 

Voimalinjan alla kulkeva hiekkainen huoltotie ja sen ympäristö voi olla kasveista sekä eläinlajeista yllättävän runsas. Kyykin näyttäytyy tiellä, jolla harvemmin liikutaan.

Alkukesän ensimmäisiä kotelostaan kuoriutuneita päiväperhosia: karttaperhonen, mansikkakirjosiipi ja mustatäplähiipijä.

Lehtokertun hyväntuulisen laverruksen oppii pian tuntemaan, mutta missä se lintu piileksii? Tällä kerralla lehtokerttu esiintyi ujostelematta.

Kesäkuun alussa kukintansa aloittava keltamaite (Lotus corniculatus) viihtyy voimalinjan kuivalla hiekkatiellä. Yksittäisessä kukassa on 5 terälehteä: 2 ylintä muodostavat purjeen, sivuilla on siivet ja alinna keskellä erottuu 2 terälehdestä muodostunut venho.

Kauempana, kuusen oksalla laulurastas piti aamuista konserttiaan. Linnun kupeissa ja rinnassa erottuu tyypilliset nuolenpääkuviot (jos oikein näköään pinnistää).

Metsäkurjenpolvikin (Geranium sylvaticum) jo kukassa! Kansankielessä kasvi tunnetaan juhannuskukkana, mutta kukinta on sittemmin aikaistunut huomattavasti.

Usmin suunnalta löytyy luottopolkuni, joka kumpuilevassa maastossa koukkaa vanhaan suojeltuun metsään. Vanha metsä ei ole iso, mutta se pitää sisällään myös suolammen. Istun lammen rannalla vahvalle puupenkille, laitan kameran viereeni ja kaivan repustani retkieväät. Harvoin täällä tapaa muita ihmisiä, ja metsän eläimiäkin vain aikaisin aamulla, kun on liikkeellä yksin.

Vaihdetaan polkua ja ilmansuuntaa. Nyt taajaman länsipuolelle, paljon vaihtelevampaan maastoon.

Kesäkuussa 2022 sää suosi ulkoilijaa, ainakin etelä-Suomessa. Ei pitkiä sadejaksoja, ei hellettä eikä rajuja tuulia.

Pääsin metsän suojassa yllättämään niityllä ruokailevan yksinäisen kauriin. Eläin ei kummemmin hätääntynyt, tiedä vaikka olisi blogimiehen tunnistanut.

Polku vie syvälle vanhaan, hämärään metsään. Hiljaista on, kun metsän monet pikkulinnut alkavat jo vaieta.

Retkieväät esille, työkalut syrjään! Huilihetki suolammen äärellä.

Raatteen (Menyanthes trifoliata) kukinta on juuri parhaimmillaan. Koko suolampea reunustaa raatteen valkeat kukinnot.

Raatteen kukkaterttu. Yksittäinen, suppilomainen kukka on tiheään ripsikarvainen.

Suolammen vastarannalla kasvoi runsaasti myös suokukkaa (Andromeda polifolia). Sinne ei ollut asiaa – raatikko (hankala kosteikko) kun esti lähestymisen metsän puolelta.

Useimmat vanhan metsän linnut olivat hiljaa pesintäpuuhissaan tai syöttivät jo poikasiaan. Vain käpytikka halusi tulla kuvattavaksi.

Metsätähti (Trientalis europaea) loistaa kirkkaina pisteinä vanhan metsän hämärässä. Kasvi leviää hyvin maarönsyistä, jotka voivat olla toista metriä pitkiä.

Metsäorvokki (Viola riviniana) ja suo-orvokki (Viola palustris) kuuluvat vanhan metsän vakiokasveihin.

Kuiville pölyisille kyläteille pääsee Hyvinkäällä monelta suunnalta. Vaikka teiden vieressä ei kulje pyörätietä, on autoliikenne hiljaista. Tänne ei myöskään kantaudu isompien teiden liikennemelu, saat olla yksin ajatustesi kanssa. Tai eihän täällä yksin olla. Nähtävää riittää. Piennarta koristaa monet kesäkuun kukat, joista yksi erikoisimmista on korkea pukinparta (Tragopogon pratensis). Se kukkii vain aamuisin ja sulkee kukkansa jo puoliltapäivin, ”Jack go to bed at noon”!

Kulttuurimaisemiin ja kyläteille! Sinne näytti pyöräni nyt tahtovan.

Samoissa, edellisen kuvan Ahdenkallion–Ridasjärven maisemissa sitä ollaan käyty ennenkin. Nuori perheeni päiväreissulla v. 1979.

Ridasjärventien ja päätien no. 25 risteyksessä tauolla v. 1979.

Ahdenkallion kartanon hevosia kylätien varrella. Kauempaa kuului kartanon kukon kiekuminen!

Kielo (Convallaria majalis) on kukkinut pitkään ja runsaana sille suotuisassa säässä. 

Kesäkivaa meille kaikille! Ohikulkijoille, roska-astian tyhjentäjälle …

Lämpiminä ja sateettomina kesäkuun päivinä auroraperhoset lentelevät edestakaisin tienpiennarta. Koiras, keltaista siivissään, on välillä ihan täpinöissään.

Lemmikin heleänsiniset kukat pilkottavat ojanpohjan muun kasvillisuuden joukosta, ja erottuvat toki. 

Talitiainen ei tarkkailusta hätäänny, nyt on poikaset ruokittavina.

Lähes metriseksi kasvavaa komeaa pukinpartaa (Tragopogon pratensis) ei voi olla huomaamatta tienpientareelta. Sitä on kuitenkin vaikea löytää enää iltapäivällä, kun kukinnot sulkeutuvat jo keskipäivällä!

Pysähdyn paikalle, jossa on joskus ollut laaja suo. Nyt aluetta halkoo tie no. 1430. Liikenne on kohtalaisen vilkasta. Muistona menneestä suosta on tien tuntumassa laaja tupasvilla-alue, ja suopursuja nousee monin paikoin. Jostakin kuuluu erikoinen ääni: ”Tik-kot tik-kot tik-kot …”. Nyt erotan linnun kelottuneen koivun latvasta. Linnulla on vartaloon nähden suhteettoman pitkä nokka ja lyhyet jalat, taivaanvuohihan siellä! Samaa ääntä lintu piti jo aikaisin keväällä, vaikka sen tunnetuin ääni muistuttaakin lampaan määkimistä. 

Laajasta suoalueesta muistuttaa yhä tupasvilla (Eriophorum vaginatum), joka on vallannut ison alueen.

Näyttävä ja huumaavan tuoksuinen suopursu (Rhododendron tomentosum) luetaan nykyisin alppiruusujen sukuun, kuten sen tieteellinen nimikin kertoo.

Kevään ensimmäisiä hopeatäpliä on pursuhopeatäplä. Ja rämeiltä suopursujen luota sen takuuvarmasti kesäkuussa löytääkin.

Suokuvista puuttui vielä jotakin. Puuttui kelopuu ja sen latvasta jokin lintu. Kaikki järjestyi, kun taivaanvuohi otti asian hoitaakseen. 

Ojakellukka (Geum rivale) viihtyy rämeen reunamilla ja ojanpenkassa.

Pieni ja nykyään jo harvalukuiseksi käynyt kissankäpälä (Antennaria dioica) on tehnyt rämeestä nousevaan kuivaan rinteeseen omat tuppaansa. Kaksikotisen kissankäpälän hedekukat muodostavat vaaleita mykeröitä, emikukat punertavia.

(Kiitos seurastasi! Kaikki kuvat olivat Hyvinkään alueelta, kesäkuulta 2022).

Read Full Post »

Ystäväni harrastaa

Ystäväni on aina harrastanut luontoa. Jo pikkupoikana hän tapasi kävellä pitkiä lenkkejä Vanhankaupunginlahden ympäristössä Helsingissä, ja joskus kaveriporukalla Viikin peltojen kautta Vanhankaupunginkoskelle. Siihen aikaan ei miehenalulla vielä roikkunut kaulalla kiikaria tai kameraa, mutta silmä kyllä löysi maastosta kaikkea mielenkiintoista. Jos miehemme olisi pysynyt nuoruutensa paikkakunnalla, olisi hän tänään todistamassa uljaan merikotkan pesintää hyvin lähellä kotiaan. Herttoniemen Majavatien kallioilta, ja vielä paremmin niiden alapuolelta Fastholman lintutornista olisi suora sihti kotkanpesälle! Katselin ystävääni vaivihkaa, yritin löytää hänen kasvoiltaan tunnetiloja, ehkä kaipausta nuoruutensa maisemiin ja kotkanpesälle? Ystäväni kasvot eivät kertoneet mitään, sen sijaan hän alkoi kertoa, miten on ottanut uusia kierroksia luontoharrastuksessaan. Kyllä, hän tuntui olevan aidosti innostunut teemasta. En saanut enää suunvuoroa, kun ystäväni vieritti ruudulle tuoreita kuvia aamuiselta retkeltään. Otin paremman asennon tuolissani ja aloin kuunnella.

Hyvältä ruudulta oli miellyttävä katsella ystäväni kuvia. Suuri osa oli lintukuvia, mutta oli joukossa ihan mallikkaita kasvi- ja perhoskuviakin. Tämä näytti olevan sitä uutta puolta? Aloin palautella mieliin kouluajan kasvienkeräämistä, mutta ystäväni ehti edelle. Hän kertoi, kuinka hänen kohdallaan kasvien kerääminen oppikoulussa oli ollut suorastaan mukavaa. Ja miksei olisi ollut, kun kasveja kerättiin koko perheen voimin! Hänen vanhemmiltaan oli sota keskeyttänyt koulunkäynnin, kuten niin monilta – ja nyt, nuorten vuorolla, innokkaimmat kerääjät olivatkin isä ja äiti. He myös tiesivät kasveista kaikenlaista ja muistivat monen kasvin tieteellisen nimen! Vanhempien innostus oli tarttunut ystävääni, ja kipinä oli saanut uutta hehkua nyt vanhempana. Anemone nemorosa, no sen tietää valkovuokoksi jokainen, mutta mitä tarkoittaa lajinimi nemorosa, kysyi ystäväni? Hän sanoi käyttäneensä viime talven vähän latinaakin tutkien ja lähdekirjoja lukien, ja tiesi kertoa, että nemorosa on yhtä kuin ”lehdossa kasvava”. Tunsin hetken aikaa olevani ihan sylvestris, mutta vain hetken. Onneksi ystäväni tunnusti suuren tietämättömyytensä toisessa kasvissa. Hän oli laittanut FB-ryhmään kuvan, jossa valkovuokkokuvassa näkyi myös hentonen, hänelle tuntematon heinä. Hän ei siis tuntenut hyvin yleistä tienvarsien ja metsänreunan kasvia kevätpiippoa (Luzula pilosa)! Eikä se ole mikään heinä, vaan vihviläkasvi, ojensi ystävääni luonnonkasvit-ryhmän valvoja!

Luulin, että kuvat olivat siinä, mutta ystäväni kaivoi esille vielä toisen kameransa, jossa oli kiinni melko tavallisen kokoinen objektiivi. Kamerasta ponnahti ulos 32 GB:n muistikortti, ja esitelmöinti jatkui. Hän kertoili, kuinka tunnettu luontotoimittaja Juha Laaksonen oli erään kirjansa esipuheessa todennut, että kasvien kuvaaminen on yllättävän vaikeaa. Ystäväni oli tullut samaan tulokseen. Kasvista tulee näkyä paljon, kukinto ja lehtiäkin, mutta taustan pitäisi kuitenkin olla epäterävä – siinä saa miettiä polttoväliä ja aukkoa pitkään, toisin kuin lintukuvaaja, joka tuntee vain suuret polttovälit ja lyhyet suljinajat. Erona on myös se, että lintukuvaaja saapuu retkiltään suht siistinä, mutta kuraisen kasvikuvaajan on tultava kotiin takaovesta, jos ollenkaan. Vielä kuulin ystävältäni, mitä merkitsee valo! Kirkkaalla auringonpaisteella kannattaa mennä enintään uimarannalle, unohda luontokuvaaminen, et saa sävyjä kuviisi! Ystäväni olisi vielä jatkanut pitempään. Hän ei näyttänyt väsyvän ollenkaan, koko olemus oli terveen oloinen ja iho kuin asfalttimiehellä! Kuulin toki siitäkin, että kuvausretkillä tulee helposti käveltyä 3–6 kilometriä, eikä selässä keikkuva reppu ole sen kevyempi kuin armeija-aikoina. Kovaa kuntoilua siis tuo luontoharrastus – ja ainakin erittäin hyväksyttyä toimintaa tänä ankeana korona-aikana. Virus ei viihdy pusikoissa. 

Kun istuntomme jälkeen pohdin kaikkea kuulemaani, minusta alkoi tuntua siltä, että ystävälläni ja kirjoittajalla on lopulta hyvin paljon yhteistä. Jutun kuvatkin sain häneltä käyttööni ilman sen kummempaa vonkaamista. 

 

(PS. Blogin kuvat on otettu tänä keväänä Hyvinkäältä mm. Sveitsin luonnonpuistosta ja sen lähiympäristöstä, suokuvat on Tammelasta)

 

Rauhallisessa metsäsaarekkeessa on jo valmistauduttu muuttolintujen tuloon. Kottarainen on jo asettunut taloksi.

Kevät on ollut oikullinen; harmaapäätikat eivät ehkä ole vielä saaneet pesintää käyntiin.

Ilman punarinnan iloisenhaikeaa liverrystä ei pääse kevättunnelmaan.

Vihervarpunen on karaistunut lintu; sekin iloitsee kevään etenemisestä ja lämmöstä.

Kahlaajia kaksittain: rantasipi (vas.) ja liro (oik.). Liro on yleinen pesijä pohjois-Suomessa.

Harmaasiepon tuntee viiruisesta päälaestaan. Tukka hyvin, kaikki hyvin!

Syvällä metsässä vihertyy nopeasti. Sinivuokon jälkeen innostuu moni muukin kasvi kukkimaan.

Pikkukäenrieska (Gagea minima) leviää yksittäisestä tuppaasta keltavihreäksi matoksi niittyjen reunoilla.

Valkovuokko (Anemone nemorosa) ilahduttaa yleensä juuri äitienpäivän aikaan.

Imikän (Pulmonaria obscura) löytää, kun osaa etsiä. Obscura = hämärä, pimeä, antaa vihjeen. Kasvupaikka on syvällä varjoisassa lehdossa.

Lehtoesikko (Primula elatior), myös etelänkevätesikko, eroaa jonkin verran Ahvenanmaan maakuntakukasta, voimakkaamman keltaisesta kevätesikosta.

Kevättaskuruoho (Noccaea caerulescens) on yleistynyt 1900-luvulla, ensin Uudellemaalle.

Kevätpiippo (Luzula pilosa). Hyvin yleinen, mutta matalana huomaamaton esim. tienvarsien kasvi, jonka kukat ovat hienot, kun malttaa kumartua katsomaan.

Kevätpiipon kukintoja.

Kevätlinnunsilmä (Chrysosplenium alternifolium). Ojanvarsien ja kosteikkojen väriläiskä.

Suo on herännyt talviunestaan. Vieläkö kasvit uinuvat?

Tupasvilla (Eriophorum vaginatum) on aloittamassa kukintaansa.

Myös variksenmarja (Empetrum nigrum) kukkii! Kuin helistimet nousevat heteet kukkapohjuksesta.

Toistuvat lumisateet viivyttävät luonnon kasvua, silti sitä tapahtuu – lähes säästä riippumatta.

Aikuisena talvehtiva nokkosperhonen herää lentämään heti, kun leskenlehti ja paju kukkii.

Myös neitoperhonen on aikainen lentäjä ja talvehtii aikuisena.

Liuskaperhosta esiintyy samoihin aikoihin kuin muitakin aikuisena talvehtivia päiväperhosia.

Kangasperhonen talvehtii kotelona. Säiden lämmetessä se kuoriutuu ja lentelee sekin hyvin aikaisin keväällä.

Kansallisperhosemme, pieni paatsamasinisiipi, on kevään ja kesän ensimmäisiä sinisiipiä. Sekin talvehtii kotelona. Kuvassa koiras.

Takatalvi voi tulla monta kertaa. Luonto toipuu, toipuuko ihminen?

Sateiden ja pakkasten jälkeen vaahtera jatkaa kukkimistaan.

Västäräkki sai vierelleen keltavästäräkin. Usein sitä näkyy vain muuttoaikana etelä-Suomessa.

Kivitasku on saapunut rantakivikolle!

Sinisorsalla ja telkällä on poikasia viimeistään toukokuun puolivälissä.

Pajulintu on utelias, vikkelä ja aika peloton. Voit saada sen parin metrin päähän kurkkimaan.

Liro on tyypillisesti pohjoisen Suomen pesijä. Jääkö liropari pesimään eteläisen Suomen syrjäiselle lammelle?

 

Read Full Post »

Oivallus suolla

Juhannuksen sää oli mitä oli. Ei kai siitä sen enempää. Jos perheen teinejä ei saa nyky-Suomessa enää houkuteltua mökkeilemään, ei kolea, tuulinen ja sateinen sää asiaa yhtään paranna. Tiukkaa tekee vanhemmillakin impivaarassa hääräily, jos jo matkalla ulkohuussiin märkä kuusenoksa lyö swingin otsaasi ja uusi kesähattusi singahtaa kosteaan heinikkoon. Sinne meni silmälasitkin, muuten! Mutta sitten taas toisaalta … Kuvitellaan, että aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta; se on jo kaartanut parhaaseen positioon etelänsuunnan kuusikon takaa ja paistaa täysillä uusien määräysten mukaisille rantalaiturin höylälaudoille. Aamukahvit on juotu ja tiskit tiskattu. Kesähittiä tapaillen availlaan makuualustoja leppeässä, lämpimässä tuulessa keinahtelevalle laiturille; pajulintu visertelee (sekin) rantalepän latvuksissa ja pankkitilillä on kaikki okei. Ehkä se silloin menisi. Toivonko liikaa? Voi olla – vähempikin kyllä riittäisi, vaikka vain se aurinko ja lämpö!

Monet asiat ”on pienestä kii”. Kesäkuussa on ollut lämpimiäkin päiviä, mutta sellaisia ei nyt vain saatu juhannukseksi. Entä kuka vielä muistaa kolean kevään? Sitä se todella oli, ja jäljet näkyvät luonnossa. Tammelan kunnan metsäteitä kävellessäni en juhannuksen aikana nähnyt yhtään päiväperhosta, metsälintujakin näin vain muutamia ja koin sellaisenkin ihmeen, että valkovuokko oli vielä paikoin voimissaan juuri kukkimistaan aloittavien vanamoiden kanssa. Syrjäisellä ja hiljaisella metsätiellä oli sen sijaan muuta elämää. Ensin ohitseni pyyhälsi nuori nainen juoksutrikoissaan, ja ehti ihmetykseltään huikata ”onks täällä muitakin?”. Hetken päästä kuulin taas ääniä takaani. Ei, se ei ollut kehrääjä eikä kiitäjäperhonen, vaan maastopyörällään vinhasti polkeva nuori mies. Ohitti kirjoittajan eleettömästi, mutta vauhdilla. Takaisin mökille astellessani oli tiellä jo ruuhkaa: kolme neitokaista käveli kohti kepeästi rupatellen ja kohdallani iloisesti tervehtien. En tiettävästi ollut tehnyt minkäänlaisia juhannustaikoja, olin vain tullut metsän rauhaan, metsän aromeja haistelemaan ja juhannuksen kasvitilannetta päivittämään.

Metsätiellä voi (häiriötekijöistä huolimatta) fundeerata kaikenlaista. Työelämästä pois hypänneenä ja ns. täysin palvelleena on kirjoittajalla yhä hetkittäin vaikeuksia sopeutua uuteen elämäntilanteeseensa. Tauti on kyllä jo vähän hellittänyt. Eläkkeelle siirtymisen kynnyksellä lueskelin monia elämäntaito- ja elämäntapaoppaita, jotka pyrkivät valmentamaan ihmistä leppoisiin eläkepäiviin. Yksikään näistä kirjoista ei oikein puhutellut – eikä antanut räätälöityjä ohjeita. Erään oppaan kirjoittaja jopa kertoi suoraan, että hän kirjoittaa ja luennoi eläkkeelle siirtymisestä vielä vuosia, kun ei oikein tiedä, mitä itse tekisi siirtyessään eläkkeelle! Siinä sitä ollaan. Näitä miettiessäni hyppäsin hetkeksi pois suolammelle meneviltä pitkospuilta, kait kuvaamaan vielä kukkivia suopursuja. Sitten se tapahtui. Hups! Saappaani meni koko mitaltaan upottavaan kohtaan, ja oli kova työ saada sekä jalka että saapas pois turpeen otteesta. Onnistuin lopulta – ja samalla sain päähäni oivallisen elämänohjeen (lainan kylläkin), joka toimii niin eläkeläisellä, työn uuvuttaneella kuin nuoremmallakin – riittää, kun selviydytään!

Kesäniitty

Niittykirvinen

Nuokkuhelmikkä

Niittyhopeatäplä (10.6. Tammela)

Lato ja lupiinit

Metsäkurjenpolvi, juhannuskukka

Karttaperhonen (19.6. Hyvinkää)

Punaisen talon räkättirastas hautoo. Teki pesän ikkunan lipalle melko myöhään.

Summer dream

Juhannusaaton kuikkapari

Vuorikaunokki. Ehkä siirtynyt puutarhan perennapenkistä tienviereen.

Vihervarpunen, koiras. Vuosi 2017 ollut hyvä vihervarpusille.

Ritariperhonen (17.6.Tammela)

Vanamoja! Ne ensimmäiset juuri juhannukseksi.

Juhannuspäivän saniainen

Kellot alkavat kukkia (harakankello).

Pajulintu tervehtii ohikulkijoitaan.

Juhannuspäivänä suolla

Karhunsammal

Kukkiva lakka

Suopursut

Suolammen männyt

Read Full Post »