Maapadolta telkkälammelle

Olimme hyvän ystäväni Viken kanssa jo melkein tahoillamme reppumme pakanneet, mutta nyt tulikin uuden tuumauksen paikka, kun Kytäjän–Usmin metsälenkkimme peruuntui. Sellaista se on, kun lastenlasten hoitaminen menee harrastusten edelle. Ranuan miehen, nykyisen riihimäkeläisen, oli jäätävä kotimieheksi. En lopulta pannut retkemme peruuntumista pahakseni, mutta reppuni sisältöön tulisi nyt muutoksia. Grillimakkarat ja eväsleivät saivat jäädä kotiin, enemmän mukaan tekniikkaa, vara-akkua ja muistikorttia, kun tekisin nyt oman luontoretkeni – oman löytöretkeni etelä-Suomen alkukesään. Se suuntautuisi Kytäjärvelle.

Blogini kuvat ovat lähes kaikki yhden, pitkähkön luontopäivän 7.6.-23 ajalta Hyvinkään Kytäjärven itä-, pohjois- ja länsireunalta. Paljon on alueella tehty muutoksia nykyisen kartanonomistajan toimesta, mutta yhä vielä rantateiden pensaista kuulee punavarpusen tervetulotoivotusta, tai jopa luhta-, viita- ja ruokokerttusten vuolasta laulua, kun kulkija astelee eteenpäin hiljaisessa kesä-aamussa.

Mestarilaulaja viitakerttunen oli tulijaa vastassa heti alkumetreillä. Yö- ja aamulaulaja oli äänessä vielä kun palasin lenkiltäni iltapäivällä, 6 tunnin kuluttua.

Kytäjärvi on alueen harvoja järviä. Järven pohjoispuolen laajalla metsäalueella on pienempiä lampia runsaasti.

Yllättäen sain seuraa myös kookkaasta sääksestä, joka etsiskeli aamusaalistaan.

Vantaanjokeen yhdistyvä Kytäjoki on sen alkulähteillä kesäaikaan melko vaatimaton pikku virta.

Maapadon itätöyräällä kukki pukinparta runsaana. Lähes metrin korkeuteen yltävä erikoinen kasvi sulkee kukkansa heti keskipäivän jälkeen, ”Jack-goes-to-bed-at-noon”! Sen sain paluumatkallani taas kerran todistaa.

Myös päivänkakkarat olivat ehtineet kukkaan aurinkoisella paikalla.

Puretusta Kytäjän kartanon päärakennuksesta on jäljellä vain muisto. Jäljellä on vielä Gunnar Finnen leijonaveistos rakennuksen piha-alueella.

Kytäjän kartano v. 2018. Rakennusta oli vuosikymmenten aikana muutettu monissa vaiheissa, ja tyhjilleen rakennus oli jäänyt jo vuosia sitten.

Päiväperhosia näkyi kesäkuun alussa hyvin vähän, vain auroraperhonen lenteli monin paikoin. Vasemmalla koiras, oikealla naaras.

Upea nurmitädyke.

Punavarpunen on yleinen kartanon alueella. Nyt jouduin tyytymään kuvaan, jonka otin melko kaukaa.

Kytäjärven pohjoispuolella on suoalue, jolla raate viihtyy. Raate aloittaa kukintansa ennen suopursua, mutta kukkii vielä samaan aikaan suopursun kanssa.

Metsäpapurikko oli retkeni harvoja tummempia päiväperhosia.

Päivään kuului monia yllätyksiä. Yksi sellainen oli pikkukäpylintu metsätien kuusessa.

Metsäkurjenpolvi kuuluu alkukesään. Monelle se on myös juhannuskukka.

Vanha sähkölaitos ylemmän Suolijärven ja alemman Kytäjärven välisessä kanjonissa.

Kytäjärven pohjoispuolella on useita jyrkkiä kalliorinteitä.

Rantatie vie Kytäjärven länsirannalle.

Kielo, Convallaria majalis, toukokuun kukka, joka kukkii usein kesäkuun puolivälissäkin.

Mustarastas viihtyy Kytäjärven rantamilla.

Päivän lenkkini on kääntöpisteessään lammella, jota voi hyvin kutsua telkkälammeksi. Tällä kerralla ei tosin telkkää, ei emoa eikä poikasia näkynyt.

Telkkälammen emo ja poikanen vuoden 2018 kesäkuussa.

Tänä vuonna telkkälampea isännöi ruokokerttunen. Pääsin hurmiossa laulavaa lintua katselemaan ja kuuntelemaan muutaman metrin päästä.

Kytäjärven luoteiskolkan lehtoa, joka on monen muuttolinnun koti.

Käpytikallakin on pesänsä järven luoteiskolkan lehdossa.

Hiljainen ja huomaamaton vihervarpunen kesäpuvussaan.

Keltamo kasvaa yleisenä Kytäjärven rantamilla erityisesti purettujen talojen paikoilla.

Ojakellukka kolistelee kellojaan ulkoilijalle – on aika suunnata lähtöpisteeseen.

Read Full Post »

Kesäkuun poluilta

Olisi niin helppo pyöräillä kanavarantaan, nauttia alkaneesta kesästä, aistia kaikki sen värit, äänet ja tuoksut, meren tuoksu. Muuta ei tarvittaisi. Mutta eihän se käy, kuivan maan kaupungissa se vaan ei käy. Jokaisella paikkakunnalla on kuitenkin puolensa, on omanlaisensa luonto – se on vain opittava tuntemaan ja hyväksymään. Kesäkuussa tutkin tarkkaan kaikki lähialueen polut ja tiet ja annoin pyörän rullata. Välillä tietenkin jalkauduin. Koin senkin, minkälaista on ajella rautatien huoltotiellä muutaman metrin päässä pääradasta, kun Intercity painaa täysillä ohitse. Hirveää meteliä. Tähän ei jäädä. Syvemmälle metsään ja kauas kyläteille – se oli oleva kesäkuun juoni luontoa harrastavalle blogikirjoittajalle. 

Kuvakertomus alkaa läheltä kotiamme Hyvinkäällä. Pyörätie vie etelän suuntaan, poikkean jo kilometrin jälkeen voimalinjan alla kulkevalle polulle, joka päättyy muutaman sadan metrin päässä vetiseen kohtaan. Hiekkatie, tai polku vain, nousee mäelle ja laskee taas notkelmaan. Linjan puusto on pidetty tarkoituksella matalana. Ei se ryteikkö ihan tyhjä elämästä ollut.  

Kesäkuu oli vasta alkanut, ja niin oli myös rastaan poikasen elämä. Se osasi jo lennähtää heinikosta ylös puun oksalle parempaan turvaan.

Teiden varsilla ei ole vielä loppukuun kukkaloistoa, mutta puiden ja kasvien tuoksut tuntuvat aamulla voimakkaina. 

Voimalinjan alla kulkeva hiekkainen huoltotie ja sen ympäristö voi olla kasveista sekä eläinlajeista yllättävän runsas. Kyykin näyttäytyy tiellä, jolla harvemmin liikutaan.

Alkukesän ensimmäisiä kotelostaan kuoriutuneita päiväperhosia: karttaperhonen, mansikkakirjosiipi ja mustatäplähiipijä.

Lehtokertun hyväntuulisen laverruksen oppii pian tuntemaan, mutta missä se lintu piileksii? Tällä kerralla lehtokerttu esiintyi ujostelematta.

Kesäkuun alussa kukintansa aloittava keltamaite (Lotus corniculatus) viihtyy voimalinjan kuivalla hiekkatiellä. Yksittäisessä kukassa on 5 terälehteä: 2 ylintä muodostavat purjeen, sivuilla on siivet ja alinna keskellä erottuu 2 terälehdestä muodostunut venho.

Kauempana, kuusen oksalla laulurastas piti aamuista konserttiaan. Linnun kupeissa ja rinnassa erottuu tyypilliset nuolenpääkuviot (jos oikein näköään pinnistää).

Metsäkurjenpolvikin (Geranium sylvaticum) jo kukassa! Kansankielessä kasvi tunnetaan juhannuskukkana, mutta kukinta on sittemmin aikaistunut huomattavasti.

Usmin suunnalta löytyy luottopolkuni, joka kumpuilevassa maastossa koukkaa vanhaan suojeltuun metsään. Vanha metsä ei ole iso, mutta se pitää sisällään myös suolammen. Istun lammen rannalla vahvalle puupenkille, laitan kameran viereeni ja kaivan repustani retkieväät. Harvoin täällä tapaa muita ihmisiä, ja metsän eläimiäkin vain aikaisin aamulla, kun on liikkeellä yksin.

Vaihdetaan polkua ja ilmansuuntaa. Nyt taajaman länsipuolelle, paljon vaihtelevampaan maastoon.

Kesäkuussa 2022 sää suosi ulkoilijaa, ainakin etelä-Suomessa. Ei pitkiä sadejaksoja, ei hellettä eikä rajuja tuulia.

Pääsin metsän suojassa yllättämään niityllä ruokailevan yksinäisen kauriin. Eläin ei kummemmin hätääntynyt, tiedä vaikka olisi blogimiehen tunnistanut.

Polku vie syvälle vanhaan, hämärään metsään. Hiljaista on, kun metsän monet pikkulinnut alkavat jo vaieta.

Retkieväät esille, työkalut syrjään! Huilihetki suolammen äärellä.

Raatteen (Menyanthes trifoliata) kukinta on juuri parhaimmillaan. Koko suolampea reunustaa raatteen valkeat kukinnot.

Raatteen kukkaterttu. Yksittäinen, suppilomainen kukka on tiheään ripsikarvainen.

Suolammen vastarannalla kasvoi runsaasti myös suokukkaa (Andromeda polifolia). Sinne ei ollut asiaa – raatikko (hankala kosteikko) kun esti lähestymisen metsän puolelta.

Useimmat vanhan metsän linnut olivat hiljaa pesintäpuuhissaan tai syöttivät jo poikasiaan. Vain käpytikka halusi tulla kuvattavaksi.

Metsätähti (Trientalis europaea) loistaa kirkkaina pisteinä vanhan metsän hämärässä. Kasvi leviää hyvin maarönsyistä, jotka voivat olla toista metriä pitkiä.

Metsäorvokki (Viola riviniana) ja suo-orvokki (Viola palustris) kuuluvat vanhan metsän vakiokasveihin.

Kuiville pölyisille kyläteille pääsee Hyvinkäällä monelta suunnalta. Vaikka teiden vieressä ei kulje pyörätietä, on autoliikenne hiljaista. Tänne ei myöskään kantaudu isompien teiden liikennemelu, saat olla yksin ajatustesi kanssa. Tai eihän täällä yksin olla. Nähtävää riittää. Piennarta koristaa monet kesäkuun kukat, joista yksi erikoisimmista on korkea pukinparta (Tragopogon pratensis). Se kukkii vain aamuisin ja sulkee kukkansa jo puoliltapäivin, ”Jack go to bed at noon”!

Kulttuurimaisemiin ja kyläteille! Sinne näytti pyöräni nyt tahtovan.

Samoissa, edellisen kuvan Ahdenkallion–Ridasjärven maisemissa sitä ollaan käyty ennenkin. Nuori perheeni päiväreissulla v. 1979.

Ridasjärventien ja päätien no. 25 risteyksessä tauolla v. 1979.

Ahdenkallion kartanon hevosia kylätien varrella. Kauempaa kuului kartanon kukon kiekuminen!

Kielo (Convallaria majalis) on kukkinut pitkään ja runsaana sille suotuisassa säässä. 

Kesäkivaa meille kaikille! Ohikulkijoille, roska-astian tyhjentäjälle …

Lämpiminä ja sateettomina kesäkuun päivinä auroraperhoset lentelevät edestakaisin tienpiennarta. Koiras, keltaista siivissään, on välillä ihan täpinöissään.

Lemmikin heleänsiniset kukat pilkottavat ojanpohjan muun kasvillisuuden joukosta, ja erottuvat toki. 

Talitiainen ei tarkkailusta hätäänny, nyt on poikaset ruokittavina.

Lähes metriseksi kasvavaa komeaa pukinpartaa (Tragopogon pratensis) ei voi olla huomaamatta tienpientareelta. Sitä on kuitenkin vaikea löytää enää iltapäivällä, kun kukinnot sulkeutuvat jo keskipäivällä!

Pysähdyn paikalle, jossa on joskus ollut laaja suo. Nyt aluetta halkoo tie no. 1430. Liikenne on kohtalaisen vilkasta. Muistona menneestä suosta on tien tuntumassa laaja tupasvilla-alue, ja suopursuja nousee monin paikoin. Jostakin kuuluu erikoinen ääni: ”Tik-kot tik-kot tik-kot …”. Nyt erotan linnun kelottuneen koivun latvasta. Linnulla on vartaloon nähden suhteettoman pitkä nokka ja lyhyet jalat, taivaanvuohihan siellä! Samaa ääntä lintu piti jo aikaisin keväällä, vaikka sen tunnetuin ääni muistuttaakin lampaan määkimistä. 

Laajasta suoalueesta muistuttaa yhä tupasvilla (Eriophorum vaginatum), joka on vallannut ison alueen.

Näyttävä ja huumaavan tuoksuinen suopursu (Rhododendron tomentosum) luetaan nykyisin alppiruusujen sukuun, kuten sen tieteellinen nimikin kertoo.

Kevään ensimmäisiä hopeatäpliä on pursuhopeatäplä. Ja rämeiltä suopursujen luota sen takuuvarmasti kesäkuussa löytääkin.

Suokuvista puuttui vielä jotakin. Puuttui kelopuu ja sen latvasta jokin lintu. Kaikki järjestyi, kun taivaanvuohi otti asian hoitaakseen. 

Ojakellukka (Geum rivale) viihtyy rämeen reunamilla ja ojanpenkassa.

Pieni ja nykyään jo harvalukuiseksi käynyt kissankäpälä (Antennaria dioica) on tehnyt rämeestä nousevaan kuivaan rinteeseen omat tuppaansa. Kaksikotisen kissankäpälän hedekukat muodostavat vaaleita mykeröitä, emikukat punertavia.

(Kiitos seurastasi! Kaikki kuvat olivat Hyvinkään alueelta, kesäkuulta 2022).

Read Full Post »

Piilopaikka

Jokaisella ihmisellä pitäisi olla piilopaikka, jonne vetäytyä tarpeen tullen omiin oloihinsa. Sellaiseksi olen itselleni merkannut pienen järvenranta-alueen melko lähellä kaupungin keskustaa. Oma paikkani se ei ole, mutta Suomen mainion jokamiehenoikeuden turvin siellä käyskentelen kuin kartanonherra ikään. Mutta, hyvänen aika, enhän minä sentään siellä piiloon mene? Joten, eihän se silloin mikään piilopaikka ole! No voi harmi, jos ja kun näin on, silloinhan pitää tarinan otsikkokin muuttaa? Hetkinen kuitenkin, ei tarvitse tehdä isompaa remppaa, kun … Kyllä, asiasta selvittiin muuttamalla tarkastelukulmaa! Itse en tosiaan piilottele, mutta kohteeni kyllä sitä tekevät. Olen viemässä lukijaa omaan lempipaikkaani, jossa saan kokea vuodenaikojen vaihtelut, saan ihmetellä luonnon heräämistä talviunestaan, tarkkailen ja valokuvaan lintuja – ja nehän siellä piilottelevat. Tervetuloa siis siivekkäitten piilopaikkaan!

Tein matkaa mukapiilopaikkaani vappuaattona. Ei kai siinä mitään? Kun päivä on lämmin ja kevät etenee vauhdilla, silloin on oltava tunnelmassa mukana. Matkalla tuli pieni keskeytys, kun näin edessäni suoralla tienpätkällä auton hätävilkut päällä. Pysäytin rinnalle ja kyselin, tarvitaanko apuja. Asia oli jo hoidossa, mutta olin kohtalaisen vilkkaalla tiellä ensimmäinen, joka oli pysähtynyt kyselemään ongelmasta. Perheen mies oli lähtenyt kävellen hakemaan jarrunesteen täydennystä. Mietin kuulemaani vielä, kun saavuin määränpäähäni. Perillä, heti jalkauduttuani olin varautunut punakylkirastaan ankaraan hyökkäykseen, mutta ei – sain pitää lippalakkini eikä tarvinnut maastoutua vihamielisiltä hyökkäyksiltä. Merkillistä? Punakylkirastas oli varmasti jo tullut ja oli valtaamassa viimevuotista reviiriään, mutta en ollut vielä sille ja sen pesinnälle uhka. Metsässä oli jo monenlaista lentäjää, hyönteissyöjiäkin näytti jo tulleen. Järven rannalla, tulva-alueella sain läheltä katsella västäräkkipariskunnan ruuanhankintaa, ja kas vain, näiden seurassa oli myös pajusirkku. Västäräkkinaaraan toinen jalka oli vioittunut, se oli mutkalla eikä oikein kantanut. Sivullisen auttamishalulle ei nyt ollut käyttöä.

Lintujen kuvaaminen on aika haasteellista, erityisesti amatöörille. Joskus sitä onnistuu kohtalaisen hyvin, kun vain pääsee lähelle kuvattavaa. En tiedä auttoiko kuvaamistani, kun olin tällä kerralla pukeutunut metsävihreään ja tummiin, melko tyylittömiin kamppeisiin. Lippiskin oli sävytetty maastonväreihin – ylioppilaslakissa ei tänne kannata tulla. Valoa tarvitaan hyvään lintukuvaan ja valon tulisi mieluiten tulla kuvaajan selän takaa. Ja kun kerrankin tilanne on perfekt, lintu hyvin näkyvillä, tarkennus osuu kohteeseen, kamera ei laukeakaan. Tai laukeaa vasta sitten, kun kuvattava on jo lennähtänyt pois. Ei tuo metsäni kuitenkaan kovin hyvä lintujen piilopaikka ollut, koska parissa tunnissa sain kamerani kennolle melko monia lajeja. Tiltaltti onnistui parhaiten piilottelussaan. En taida kertoa tarinani piilopaikkaa kenellekään – paitsi vaimolleni, jotta hän tietää minne lähettää etsintäpartiot, jos ei miestä ala kuulua ennen pimeää. Varmuudeksi pidän myös mukanani ikämiehelle määrättyjä täsmälääkkeitä, pientä pilleripurkkia. Mutta missäs ne nyt oikein olivatkaan? Kyllä ne mukaan tulivat. Jaa, hyvässä piilossa repun kätköissä, luulisin.

Metsä- ja tundrahanhia tulvapellolla matkalla kohteeseen

Paju kukkii

Kiuru laskeutuu

Järvi tulvii

Västäräkki, koiras

Naarasvästäräkki, jonka toinen jalka oli vioittunut

Kevään kimallus syvemmällä metsässä

Käpytikalla on asiaa

Järven pohjoisrannan metsätie

Sorsien allas

Vuokot

Valkovuokot

Vene ja ranta

Vanha sähkölaitos

Pajusirkku

Hyönteissyöjiä saapuu

Peippo, naaras

Peippo, koiras

Read Full Post »

Seuraava tapaus

Pääsiäisen aikaan alkoi kevät taas edetä useamman kolean viikon jälkeen. Lunta näki enää vain varjoisilla rinteillä ja sisällä metsässä. Kuulinko oikein, oliko se jo peipponen? Jo vain, vaisua oli vielä viserrys, ja rohkea muuttaja oli yksin ilman lähipuissa laulavia lajitovereitaan. Lokit olivat myös tulleet, syvällä metsässä huhuili myös sepelkyyhky, mikäli sai äänensä kuuluville rastaiden sekakuorossa. Ensimmäiselle pääsiäispäivälle osui hanhien invaasio. Hanhia tuli joka suunnalta pienissä tai isoissa muodostelmissa; osa laskeutui tulvapellolle joutsenten sekaan. Toisena pääsiäispäivänä, joka oli lämmin ja aurinkoinen; varustauduin vielä paremmin isojen lintujen tulemiseen ja kuvien näpsimiseen, mutta kaikki turhaa. Harmaa sunnuntai olikin parempi muuttopäivä kuin aurinkoinen maanantai. Vain muutama hanhiaura lensi ylitseni ja häipyi nopeasti koilliseen pois näkökentästä. Ehkä linnutkaan eivät oikein pidä maanantaista?

Ennen pääsiäisen aika oli itselleni tervetullut ja odotettu neljän päivän lepotauko. Työn stressi häipyi, kun sain pakata reppuni ja hipsiä aamulla kiikaroimaan läheiselle pellonreunalle. Nyt taitavat asiat mennä toisin: keväiset viikonvaihteet ja pääsiäisen pyhät lymyilen tulvapellon pusikoissa ja tulen vasta tuntien päästä rättiväsyneenä kotiin. Arkea tarvitaankin toipumiseen pyhien rasituksista. Ollaan siinä ja siinä, ettei hyvä harrastus karkaa käsistä. Pelkään ajatellakin vielä parempaa kuvauskalustoa, jollaisesta aina silloin tällöin yhä haaveilen. Sitä huippukalustoahan pitäisi jatkuvasti käyttää! Näin on parempi, tuumailen. Kuvaamisessa on urheiluhenkeä, kun tietää, että vain optimioloissa kuva onnistuu ja tyydyttää. Tarvitaan myös jalkoja, jotta pääsee pikkuvarpusen tuntumaan. Tarvitaan myös oman kameran hyvää tuntemusta. Onko tarkennus nyt autolla vai manuaalilla? Missasin tuon nopean tilanteen, kun jätin tarkennuksen manuaalille!

Luonto- ja lintuharrastus näyttää olevan yhä enemmän moottoriurheilua, valitettavasti. Ei näissä lintumaisemissa juuri kävellä tai pyöräillä. Kaukoputket esille auton takakontista ja siitä sitten tihruamaan jouhisorsaa. En väitä, että oma tapani olisi ainoa oikea, kun myös kuuntelen ääniä (siis ympäröivästä luonnosta) ja saatan kävellä lintukohteen luona pitkiä matkoja sekä poukkoilla ympäröivään metsään kuin eksynyt iltarastisuunnistaja. Eivät ne parhaat lintukohteet tietenkään ihan kaupungin laidoilla sijaitse, totta sekin. Näitä pohtiessani päätän viimein jättää laulujoutsenet omaan rauhaansa ja kävelen takaisin autolleni. Hörppään termaristani vielä kupillisen kuumaa mehua ja panen kamerareppuni nepparin kiinni. Päivän urakka on hoidettu. Viimeisen hanhiauran kadottua metsänreunan taakse jään pohtimaan ihmisen muuttuvia elämäntilanteita. Vielä runsas puoli vuotta sitten istuin toimistomme työpöydän äärellä ja saatoin kirjoittaa meilin loppuun ”jään odottamaan ystävällistä tarjouspyyntöänne” tai jotakin muuta yhtä korrektia ja asiallista. Nyt, aurinkoisena ja lämpimänä toisena pääsiäispäiväna, nostan katseeni taivaanrantaan, pyyhkäisen kuraisia toppahousujani ja totean hymähtäen uuden tulokkaan, peipposen nähtyäni: ”jään jännityneenä odottamaan lintulorun seuraavaa tapausta – västäräkkiä, sitä keikkupyrstöä”. Arvot ja odotukset vaihtuvat toisiin.

Leppä kukkii

Kotipihan käpytikka

Joutsenpelto

Hanhivaara

Kanadanhanhet laskeutuvat

Pikkuvarpuset

Sininen ja valkoinen

Mitäs tuumaat tuosta uudesta joutsenperheestä?

Pakkasyön jälkeen

Naurulokit ja peesaajana töyhtöhyyppä

Kevään värejä

Näsiä kukassa

Tulvapellon vanhan rakennuksen kello – pääsiäiskello?

Sinisuohaukka jahdissa

Leskenlehti nousee taas

Peipponen – pääsiäisen uusi tulokas

Pääsiäisvieraita: poikamme ja lhänen poikansa

Read Full Post »

Yövieras

Alkuvuosi oli edennyt jo pitkälle. Harmaiden talvipäivien jälkeen tuli aurinkokin viimein esille ilahduttamaan etelän hiihtolomaviikkoa. Mustarastas ja viherpeipot olivat päättäneet, että talvi alkaa olla paketissa, nyt on äänenavauksen paikka. Haikeaa huilua ja riemukasta visertelyä oli kuultu jo useana päivänä. Käpytikkakin pärrytteli ylhäällä pihahaavassa. Päätin vaimoni kanssa, että nyt saa loppua erään tyypin porttikielto meidän asuntoomme. Saisimme kotiimme yövieraan, joka ei aiemmista vierailuista kovin korkeita pisteitä ollut kerännyt. Parit lipastot naarmuilla, kukkapurkin mullat lattialla, koristeheinistä jäljellä vain rippeet. Sama ei saisi enää toistua. Luotimme koulutuksen voimaan – tyyppi oli ollut koulutettavana Jokelassa ja oli kotiutettu lupaavilla suosituksilla. Päätimme ottaa riskin ja muutamaksi päiväksi majoittaa kotiimme tyttäremme 2-vuotiaan Fonzie-labbiksen, sen ranteidenpurijan.

Taktiikkamme Fonzien kanssa oli, että aikaa oli vietettävä paljon ulkona. Koiralle ei jäisi aikaa mahdollisiin tihutöihin, ja ehkä yötkin menisivät silloin rauhallisemmin. Koiran hoito jäi paljolti omalle vastuulleni. Paha vain, että lenkittäjää vaivasi pari päivää sitten alkanut ankara flunssa. Oli vain tsempattava. Päiväsaikaan tein Fonzien kanssa reissuja Vaiveron Myllytilan ja Hyvigolfin maisemiin. Siellä lensi frisbee. Koira juoksi kiekon perässä, minä en. Yksi frisbee oli jo tuhottu, mutta ei huolta, lisätilauksia odotettiin saapuvaksi Kauppalankadun eläinkauppaan. Ensimmäinen päivä alkoi kääntyä iltaan, ja oli pian aika siirtyä makuuhuoneeseen, jossa blogimies ja Fonzie viettäisivät yönsä. En tarkoituksella käyttänyt sanoja ”nukkuisivat yönsä”, koska siihen ikään kuin sisältyi paljon toiveikkuutta. Mutta ihme ja kumma – Jokelan Koiraparkin internaattijakso oli tuottanut tulosta! Päivällä ei mitään ongelmia, ja mikä parasta: ensimmäinen yökin meni hienosti; ainakin koira nukkui sikeästi koko yön! Ei edes kuorsannut.

Kun kolmen päivän jälkeen mietimme ja muistelemme Fonzien hoitojaksoa, emme voineet muuta kuin tuntea pientä ikävää. Toki tunsimme myös helpotusta, kun aamutoimet sai taas hoitaa kaikessa rauhassa. Aamulehden lukeminen onnistui jälleen sohvalla loikoillen ilman, että koira olisi keskeyttänyt lukutuokion ja läväyttänyt ison tassunsa keskelle ulkomaanuutisia. Mietin tuon koiran karheaa, pikimustaa tiivistä turkkia, mietin sen isoa päätä, vahvoja leukoja, sen voimakasta ja jäntevää vartaloa, sen liikkeiden sulavuutta. Kun Fonzie tuli sohvallamme aivan kiinni, laski ison tassunsa syliimme ja käänsi meihin surumieliset silmänsä, olimme myytyjä. Kotiamme ei kannattanut siivota ennen yövierastamme; siivous tapahtuisi vasta vieraan poistuttua. Oikeastaan, oliko sillä siivouksella nyt niin kiire ollenkaan, ehdotin varovaisesti – olkoon Fonzie vielä hetken mukanamme, jalkalistoihin kiinnittyneine karvoineen kaikkineen.

Tyttäremme ja Fonzie eläinlääkärissä

Kevättalven värejä

Vaiveron Myllytilan ulkoilumaastoa

Fonzie vauhdissa

HyviGolfin kerhorakennus

Taustalla Hyvinkään Sveitsin laskettelurinne

Rinteessä

Laskettelijat

Taas mennään

Välillä huilataan

Jäinen virta

Vettä päin!

Talvehtiva räkättirastas

Laiturit

Vanha sähkölaitos

Fonzie

Read Full Post »

Pääsiäinen linssin läpi

Auringonpaisteesta huolimatta lämpötilat pysyttelivät päivästä toiseen vain muutamassa lämpöasteessa. Yöt olivat yhä kylmiä, lumi suli hitaasti, lämpimät tuulet eivät yltäneet Pohjolaan. Oliko sää ihan poikkeuksellinen? Tuskinpa vain, on tällaista ollut ennenkin. Muistelen, että armeijavuotenani 1966 oli juuri samanlainen kevättalvi. Hiihtelimme Haminan metsissä vielä huhtikuun lopulla vähän ennen kotiuttamistamme. Ryhmä eteni työläästi ryteikköisen metsärinteen upottavassa hangessa. Kamina poukkoili ahkiossa, jonon vauhti kiihtyi ja edempänä jonkun suksi tarttui näreeseen. Törmäys oli väistämätön; hiihtäjät lakosivat rinteeseen ja kamina lensi ahkiosta suoraan … Hupsista, taisin eksyä harhaladuille? Ehkä niistä reissuista joskus toiste?

Pääsiäisen ajan piti olla perheellemme rauhallinen jakso kaiken kiireen ja touhun keskellä. Toisin oli päätetty. Kotiimme majoittui parikin pientä pelimiestä, toinen kolmeksi päiväksi ja toinen vajaaksi kahdeksi päiväksi. Eipä siinä mitään; serkkupoikia vietäisiin nyt raikkaaseen kevättalviseen luontoon isoisänsä kanssa. Emme vielä näkisi muuttolintuja, mutta tarpoessamme lumisia metsäteitä ja koskien reunamia hankkisimme taatusti hyvät yöunet. J-pojan kanssa availimme silmiämme Nurmijärven Myllykoskella, ja L-poikaa pyörittelin seuraavana päivänä Vantaan yläjuoksulla Hyvinkäällä. Myllykoski on parhaimmillaan vaikuttava näky, vielä ei kuitenkaan ollut kevätkuohujen aika. Paikka on helppo löytää Siippoontien varrelta Hämeenlinnan moottoritien tuntumasta. Itselleni käynti Myllykoskella oli ensimmäinen, mutta tuskinpa viimeinen – koski on nähtävä uudelleen myöhemmin keväällä.

”No nyt on jo vähän sinne päin”, hihkuin riemuissani, kun katselin ensimmäisiä, uudella teleobjektiivilla ottamiani kuvia! Kuvauskalustoni ei ole digiaikana ollut koskaan mikään kovin kaksinen, mutta uusi hankintani oli yllätys. Tamronin edullinen 70-300 mm:n tele (AF 70-300 mm Di LD Macro) antaa luontoihmiselle työkalun, jolla viimeinkin saa kotiinviemisinä kohtuullisia eläin- ja lintukuvia – ja makroasetuksella hienoja kasvikuvia. Putki sopii erinomaisesti myös muotokuviin, joihin halutaan epäterävä tausta. Eläväisen L-pojan pääsiäisjumppaa aurinkoisella keväthangella oli ilo kuvata. Putki toimi ja tarkensi hienosti Pentax K-5:n kumppanina. Ei se vielä mikään prolinssi ole, mutta omat tarpeeni tyydyttää oikein hyvin. Mutta kuvaajan ruokahalu kasvaa kaiken aikaa. Eniten kaipaan nyt putkea, jonka päässä lämpö väreilisi, putken reunoilla saisi olla vähän vääristymiäkin, kunhan värit olisivat helakanvihreitä ja keltaisia, nurmi viheriöisi, koivut olisivat hiirenkorvilla – ja putkesta kuuluisi: tsirp, tsirp, tsirp! Voisi olla kevään hittiputki.

Aamulenkin käpytikka

J-poika Nurmijärven Myllykoskella

Myllykosken opastaulu

Myllykoski vielä talviunessa

Yksi Myllykosken kävelysilloista

Kirjoittaja J-pojan kuvaamana

Rantakulman koskikara

Vantaanjoki, Rantakulma

Pajunkissat

L-poika kiikaroimassa

L-pojan pääsiäisjumppa

Jumppa on kivaa

Tulppaanit ja vaimon rahkapiirakka

Read Full Post »

Kesän kertaus

Balkanin niemimaalta tulee isoja komeita miehiä ja naisia, mutta tulee sieltä myös helleaaltoja, jotka yltävät aina Suomeen asti. Ja vielä silloinkin, kun kesä alkaa taittua syksyksi. Elokuun viimeinen hieno viikonloppu oli kuin kertaus menneeseen kesään, johon mahtui helteitä, mutta myös rankkasateita ja ukkosia.

Lauantaiaamuna kello yhdeksältä oli lämpöä jo 19 astetta, ja päivästä näytti todella tulevan niin kaunis ja helteinen kuin oli ennustettu. Mutta ne peijoonin puut. Ei niitä rankoja voinut jättää maahan mätänemään. Siispä loppukiri ja käsipelillä vain pölleiksi ja viimein klapeiksi, vaikka kuinka hellepäivä houkuttelisi muihin askareisiin, jos ylipäätään mihinkään. Kun urakka saatiin aluilleen, ei sahaamista ja pilkkomista olisi malttanut lopettaa. Tuntien huhkimisen jälkeen niin mies kuin vaimo alkoivat olla talutuskunnossa vinoine niskoineen, mutta pienen levon ja saunan jälkeen kroppa taas oikeni ja jalat kantoivat liki entiseen malliin. Kuistilla, sysimustassa yössä ennen nukkumaan menoa testattiin vielä muistia tietovisassa pienen napostelun ja juotavan kera.

Elokuinen mökkijärven kesäpäivä on ääniltään aivan erilainen kuin keväällä ja alkukesällä. Sekö saa mielen välillä haikeaksi, lintujen äänien katoaminen, hiljaisuus, autiuus? Sain kirjattua vain korpin raakkumisen, laulujoutsenen muutamat torventöräytykset ja harvojen harmaa- ja kalalokkien satunnaiset kailotukset. Mutta yksi siivekäs on aika jännä tapaus. Se tulee aina ajallaan ja ääntä lähtee: käpytikka koputtelee mökkimme läheistä kelopuuta aina sunnuntaisin klo 15. Joka sunnuntai, tasan klo 15! Kun seuraavan kerran kuulemme tikan rummutuksen, olemme jo syyskuussa. Elokuun viimeinen viikonloppu jätti suuhun kesän maun, joka säilyy pitkään syksyn viimoissa.

Saunakamarin ikkunasta (Kuva: Ritva Könönen)

Petuniat ilta-auringossa

Halkoja halkoja

Vielä on urakkaa jäljellä

Saunakaveri

Vähän myöhemmin

Sunnuntain saderintama

Syksyn merkki

Matkalla kotiin, Portaan kylän lampaita

Read Full Post »

Viikko kesän juhlaan

Perjantain mökkimatka valittiin vaihteeksi kulkemaan Kytäjän ja Läyliäisten kautta. Melko kolea ja sateinen viikonvaihde oli tiedossa, mutta tienvarren kesäkukat saimme kerätä poutaisessa kesäsäässä. Myöhemmin illalla saapui saderintama ja vettä tulikin taukoamatta läpi yön. Lauantaina pistäydyimme Forssassa ja Humppilassa pikku hankinnoilla (uusi kynnysmatto ja sen sellaista) ja nautimme maittavat pizzat Forssan KotiPizzassa. Juhannukseen, kesän juhlaan, on enää aikaa yksi viikko.

Eräs lapsuuteni juhannuksista Herttoniemessä on elävänä mielessäni. Juhlapaikkana oli entisen hyppyrimäen kallio Majavatien päässä, jonne paikalliset tekijät olivat nikkaroineet talkoilla tanssilavan. Kokon paikka oli kallion alpuolella rantakaislikon reunassa. Kun kokko roihusi, sen tuntumassa oli muutakin nähtävää. Valtavan kokoinen hirvi juoksi kokon taitse vettä roiskuvana Mölylän suuntaan. Esilletulo osui nappiin – näky oli lumoava.

Tammelan mökillämme juhannuksen kohokohtia on ollut hanuristin järvisoutelu. Aattoillan hämärtyessä haitarimusiikki alkaa kuulua järven eteläpäästä. Soitanta kuuluu kohta selvempänä. Näkyville tulee pian soutuvene, jonka perässä istuu musikantti soittaen kesäisiä sävelmiä ranta-asukkien iloksi. Hymyilevät ihmiset kerääntyvät rannalle vilkuttamaan kiitokseksi haitarivenekunnalle. Kuinkahan tänä vuonna, vieläkö perinne jatkuu? Ei hätää, onhan meillä aina vasket ja jouset ympärillämme, kesäisessä luonnossamme. Kurki töräyttää aattoillan alkaneeksi, solistina vuorottelevat mustarastas ja peipponen. Rummuissa kolkuttelee käpytikka ja marakasseja helisyttää uusi mökkipiirin tulokas sirittäjä. Sanoinko jo, että lämppäriksi oli pyydetty vastarannan lokit ja tiirat, vaikka eriäväkin mielipide esitettiin niiden laulutaidoista ja -äänistä. Ja juhlavalaistuksesta vastaa kiiltomatojen armeija. Se on siinä!

Metsäkurjenpolvi

Mökkitie

Kastepisarat

Maratoonarit Forssan keskustassa

Kiireinen aika Forssan KotiPizzassa

Vielä kaksi ämpäriä

Piha juhannuskuntoon

Read Full Post »