Alkuvuosi oli edennyt jo pitkälle. Harmaiden talvipäivien jälkeen tuli aurinkokin viimein esille ilahduttamaan etelän hiihtolomaviikkoa. Mustarastas ja viherpeipot olivat päättäneet, että talvi alkaa olla paketissa, nyt on äänenavauksen paikka. Haikeaa huilua ja riemukasta visertelyä oli kuultu jo useana päivänä. Käpytikkakin pärrytteli ylhäällä pihahaavassa. Päätin vaimoni kanssa, että nyt saa loppua erään tyypin porttikielto meidän asuntoomme. Saisimme kotiimme yövieraan, joka ei aiemmista vierailuista kovin korkeita pisteitä ollut kerännyt. Parit lipastot naarmuilla, kukkapurkin mullat lattialla, koristeheinistä jäljellä vain rippeet. Sama ei saisi enää toistua. Luotimme koulutuksen voimaan – tyyppi oli ollut koulutettavana Jokelassa ja oli kotiutettu lupaavilla suosituksilla. Päätimme ottaa riskin ja muutamaksi päiväksi majoittaa kotiimme tyttäremme 2-vuotiaan Fonzie-labbiksen, sen ranteidenpurijan.
Taktiikkamme Fonzien kanssa oli, että aikaa oli vietettävä paljon ulkona. Koiralle ei jäisi aikaa mahdollisiin tihutöihin, ja ehkä yötkin menisivät silloin rauhallisemmin. Koiran hoito jäi paljolti omalle vastuulleni. Paha vain, että lenkittäjää vaivasi pari päivää sitten alkanut ankara flunssa. Oli vain tsempattava. Päiväsaikaan tein Fonzien kanssa reissuja Vaiveron Myllytilan ja Hyvigolfin maisemiin. Siellä lensi frisbee. Koira juoksi kiekon perässä, minä en. Yksi frisbee oli jo tuhottu, mutta ei huolta, lisätilauksia odotettiin saapuvaksi Kauppalankadun eläinkauppaan. Ensimmäinen päivä alkoi kääntyä iltaan, ja oli pian aika siirtyä makuuhuoneeseen, jossa blogimies ja Fonzie viettäisivät yönsä. En tarkoituksella käyttänyt sanoja ”nukkuisivat yönsä”, koska siihen ikään kuin sisältyi paljon toiveikkuutta. Mutta ihme ja kumma – Jokelan Koiraparkin internaattijakso oli tuottanut tulosta! Päivällä ei mitään ongelmia, ja mikä parasta: ensimmäinen yökin meni hienosti; ainakin koira nukkui sikeästi koko yön! Ei edes kuorsannut.
Kun kolmen päivän jälkeen mietimme ja muistelemme Fonzien hoitojaksoa, emme voineet muuta kuin tuntea pientä ikävää. Toki tunsimme myös helpotusta, kun aamutoimet sai taas hoitaa kaikessa rauhassa. Aamulehden lukeminen onnistui jälleen sohvalla loikoillen ilman, että koira olisi keskeyttänyt lukutuokion ja läväyttänyt ison tassunsa keskelle ulkomaanuutisia. Mietin tuon koiran karheaa, pikimustaa tiivistä turkkia, mietin sen isoa päätä, vahvoja leukoja, sen voimakasta ja jäntevää vartaloa, sen liikkeiden sulavuutta. Kun Fonzie tuli sohvallamme aivan kiinni, laski ison tassunsa syliimme ja käänsi meihin surumieliset silmänsä, olimme myytyjä. Kotiamme ei kannattanut siivota ennen yövierastamme; siivous tapahtuisi vasta vieraan poistuttua. Oikeastaan, oliko sillä siivouksella nyt niin kiire ollenkaan, ehdotin varovaisesti – olkoon Fonzie vielä hetken mukanamme, jalkalistoihin kiinnittyneine karvoineen kaikkineen.
Tyttäremme ja Fonzie eläinlääkärissä
Kevättalven värejä
Vaiveron Myllytilan ulkoilumaastoa
Fonzie vauhdissa
HyviGolfin kerhorakennus
Taustalla Hyvinkään Sveitsin laskettelurinne
Rinteessä
Laskettelijat
Taas mennään
Välillä huilataan
Jäinen virta
Vettä päin!
Talvehtiva räkättirastas
Laiturit
Vanha sähkölaitos
Fonzie
Kuvista ja muita kuulumisia 