Yövieraita ja päiväperhosia

Kesäkuun 2020 hellejakso loppui yhtä varkain kuin se alkoi. Eikä vain helle loppunut, kylkiäisenä tuli rajut, päiviä kestävät(?) sateet! Tuliko loppu myös maamme koronaepidemialle? Kansalainen ei oikein tiedä, mihin kaikkeen tarmonsa nyt suuntaisi. Terassikansan on vetäydyttävä sisätiloihin märiltä istuimiltaan ja totutettava käsivarren koukistajalihakset uusiin liikeratoihin. Kun koronariski on helpottunut, vähän vanhemmatkin voivat lähteä ulos köpöttelemään ja hakemaan kaupasta tuoretta leipää päiväsaikaan. Ehkä pieni matkakin olisi mahdollinen? Luonnonilmiöitä koko kevään ja kesän tarkkailleelle blogikirjoittajalle koittaa myös uusi vaihe, kun reissureppu asetellaan sadepäiviksi nurkkaan. Haahuilu metsäteillä, rämeillä ja kedoilla saa riittää, on ensin perattava koko valtava kuva-aineisto. Siellä niitä on; on hopeatäplää ja sinisiipeä, on hiirenvirnaa edestä ja takaa, aamun herkässä valossa ja illan jo hämärtyessä. Työhuoneessa alkaa olla sopivan viileää, kodin pikku askareet on tältä päivältä hoidettu – nyt on oikea aika kytkeä virta tietokoneeseen, kerrata kesäkuun highlightsit ja kehitellä tarinaa otsikoinnin mukaan. Otsikko on kyllä vähän kökkö, ja jotenkin rajaava? Parempi ja todellisempi se kuitenkin on kuin ”Yöperhosia ja päivävieraita”, joten annetaan olla – katsotaan, mihin se riittää! 

Mökkimme Tammelan Heinijärven rannalla on nähnyt monia kesä- ja yövieraita, enimmäkseen isäntäväen sukulaisia ja heidän ystäviään. Mökin varustustaso ei ollut alkuvuosina kovin kummoinen, mm. ruoka-aineita jouduttiin säilyttämään maakuopissa. Se taisi 80-luvulla olla hyvinkin tavallista. Vähitellen saimme kaasujääkaapin ja viimein sähköt sekä sähköjääkaapin. Kuumana alkukesänä 2020 olisi voinut olla tyytyminen vain kuivamuonaan, kuten kesän ensimmäisen kesävieraamme J-pojan Nico-koiran, jos olisimme säilyttäneet vanhan tyylin. Nyt maakuopat on peitetty, ja mitä tapahtui: ensin täytetty maakuoppa alkoi heti puskea ilmoille komeita orvokkeja – liiterin taakse kipatussa täyttömullassa olikin salaisuus!

Kesän toinen yövieras, kolmanneksi vanhin lapsenlapsemme J-tyttö otti mökillemme mukaan koulukaverinsa Kaisan. Ohjelmaa miettiessämme kerroin tytöille paikallisesta ”Rivierasta”, Saloistenjärven hiekkarannasta. Ei kestänyt kauan, kun olimme pölyisellä metsätiellä matkalla erämaajärvenrantaan, ja tytöt uimassa. Kirjoittaja jäi rannalle tärkeään henkivartijan tehtävään. Mm. Heinijärven Suojelu ja Jänijärven Seudun Suojeluyhdistys ovat olleet kunnostamassa vanhaa uimapaikkaa nykyiseen loistoonsa. Rantavahti viihdytti itseään ihailemalla kaislikon yllä liitelevää ritariperhosta ja rämpimällä rantavedessä kurjenjalan ja vuohennokan kukintoja kuvaamassa. Päivät ja illat kuluivat nopeasti, Suomi-tietopeli väsytti meidät kaikki leppeään uneen. Aina ei muistettu, että pelin kysymykset liittyivät Suomeen – vastaukseksi saattoi tulla Niagaraa tai Nigeriaa. Toisaalta, esim. Jerusalemi Ilomantsissa olisi kelvannut – jos sitä olisi kysytty!

”Sommaren är kort”, myös suomalaisten mielestä. Pahoin pelkään, että vaimonikin hyväksymä ja yhdessä toteutettava luontoretki Somerolle Häntälän notkoihin siirtyy, kun mökillemme on vielä tulijoita. Pikkuapollo ehditään kohdata joskus myöhemmin, lohduttauduin. Kirjoittaja on kuitenkin jo saanut enemmän kuin osansa luontokokemuksista ja -havainnoista. Nähtävää on riittänyt lähiluonnossa, kun on askeltanut hitaasti ja mukana on ollut aikaa sekä kunnon eväät. Yksi kesäkuun kohokohta oli kuunnella luhtakerttusen laulua kesäaamuna, tyynen Kytäjärven rannalla. Pusikoissa piilotteleva mestarilaulaja suostui myös kuvattavaksi. En myöskään unohda juhannuspäivien ritariperhosia, enkä alkukesän paatsamasinisiipeä, joka oli monituntisen retkeni ainoa perhoshavainto. Pieni, heleänsininen kansallisperhosemme asettui aloilleen kuusenoksalle ja avasi yllättäen siipensä. Sai metsässä naureskellakin. Kun kävelin jo poispäin lenkiltä aika väsyneenä, hiekkatietä ylitti joku toinen helteen uuvuttama: supikoira löntysteli tien yli päätään roikottaen vain 5-7 metrin päässä kirjoittajasta. Ei se tiennyt lähellä olevasta ihmisestä mitään. Ojanpohjiakin on koluttu! Löysin sattumalta ”taikaojan”, joka kätki sisälleen kymmeniä maariankämmeköitä, isotalvikkeja, kissankäpäliä, käenkukkia ja muita tavallisempia luonnonkukkia – ja erikoisuutena vielä musta-apilan! Yllätyin, kun monella Facebookin luonnonkasvit-ryhmäläisellä on muistikuva musta-apilasta vain nuoruusvuosilta, kun kasveja vielä koulussa kerättiin ja prässättiin omaa kasviota varten. Saisiko sen perinteen takaisin? Niin, ja kaunokirjoituksen. Kuulitteko!
Natura necesse est, vivere non est necesse!

Toukokuu vaihtuu kesäkuuksi. On voikukkien aika.

Vielä löytyy Etelä-Suomesta lehmiä, ainakin Uudenmaan maaseutuopiston mailta Hyvinkäältä.

Raate kukkii piilossa suolammen reunamilla. Pian on suopursujen aika.

Kansallisperhosemme paatsamasinisiipi on kevään ensimmäisiä sinisiipiä. Kuvassa naaras.

Kevätlinnunherne kukkii melko pitkään kuten valkovuokkokin.

Kun lämpenee, nousee myös nurmitädyke kukkimaan.

Yksi mestarilaulajistamme luhtakerttunen piti aamuisin konserttiaan Kytäjärven rantapensaissa.

Tammelan Heinijärvi Kanta-Hämeessä.

Mökin isäntäpari vetää henkeä ja valmistautuu kesän ensimmäisiin vieraisiin.

Lähellä sijaitsee suolampi, jonka reunoilla kettu kävi lintupaistia yrittämässä.

Suolla lentää ja lisääntyy pursuhopeatäplä.

Tienvarren väriläiskä, mäkitervakko.

Aitovirna on vähän tuntemattomampi luonnonvarainen hernekasvi.

Metsäkurjenpolvella ruokaileva lanttuperhonen on alkukesän yleisimpiä vaaleita päiväperhosia.

Jaa jaa, kohta niitä saa, luonnostakin!

Hiekkatiellä, vähän Hyvinkään taajaman ulkopuolella käppäili helteen uuvuttama supikoira.

Hopeasinisiipi koiras niittynätkelmällä. Siipien alapintojen kuviointi yksilöi parhaiten lajin.

Angervohopeatäplällä on paksu musta vyö siipien takareunassa.

Valkolehdokki tuoksuu huumaavasti juhannuksen aikaan.

Kesäilta Heinijärvellä. Juhannus on lähellä.

J-poika ja Nico-koira juhannusvieraanamme.

Kuka on kisan mestari, J-poika?

Komea ritariperhonen näyttäytyi juhannusviikonlopun kaikkina päivinä. Nopeana lentäjänä ei mikään helppo kuvattava.

Juhannuksen aikaan kukkivat myös eriväriset maariankämmekät.

Vanamot kuuluvat myös juhannukseen – ja niiden tuoksu!

Ketokultasiipi koiras näkyy voimakkaanvärisenä kauas.

Mökin uudet kesävieraat J-tyttö ja ystävänsä Kaisa.

Kovia uimareita molemmat.

Lähellä olevalle Saloistenjärvelle oli kunnostettu hieno uimaranta. Sekin oli koettava.

Saloistenjärvi syvenee rannalta loivasti.

Iltapalalla mökkipihalla.

Mökkimme viidestä pöntöstä oli kolmessa kirjosiepon pesye.

Kurjenjalan eksoottinen kukinto.

Harvinaistunut musta-apila ei ollut hävinnyt Tammelan eikä Hyvinkään tienvarren ojista.

Read Full Post »

Poutapilviä ja puntarpäitä

Kesä on pian puolessavälissä, ainakin allakan mukaan. Koko vuosi on ollut meidän pienelle ruokakunnallamme yhtä vilskettä, kun isovanhempia on tarvittu avuksi jos ei ihan päivittäin, niin ainakin muutaman kerran viikossa. Mökkimmekin on ollut jo pari kertaa nuorten kesävieraittemme kortteerina. Vanhimman lapsenlapsemme 18-vuotispäiviäkin on vietetty. Yritän tehdä yhteenvetoa vuoden toisesta kvartaalista, kuin yritysjohtaja ikään, koska pelkään, ettei raportin laatimiselle jää muutamaan päivään aikaa – meitä tarvitaan taas! Tyttäremme parivuotias majoittuu luoksemme viideksi päiväksi, kun perheen muu väki lähtee reissuun. Valtakunnan julkkispsykologit varmaan ehdottaisivat nojatuoleistaan, että hei haloo isovanhemmat, teidän tulee olla terveesti itsekkäitä! Koska te itse relaatte? Palatte pian loppuun! No näinhän se on, mutta onko muitakin vaihtoehtoja? Täältä pesee ja linkoaakin, kun vielä pystyy. Tulee vielä aika, kun ei muista lapsiensa eikä lastenlastensa nimiä, ja omissa nimissäkin on tekemistä!

Raportin tekohan lähti hyvin liikkeelle! Eikä yhtään valitustakaan tähän mennessä. Mielelläni kyllä urputtaisin rivitalomme uudesta melkein-naapuristamme, joka laitatti oman etu- ja takapihansa pihasuunnitelmat uusiksi. Kirjoittaminenkin tässä tökkii, kun timanttisaha nostaa ulkona kierroksiaan. Suunnitelmat enteilivät jotakin kohtalaisen suurta, mutta kun sitten puutarhafirma tuli alueellemme parilla työkoneellaan, kymmenillä säkeillä sepeliä ja muurikiviä, yhteinen taka-aitakin purettiin koneiden alta, valkeni lopulta projektin mammuttimaisuus! Ennen (kauan sitten) jokainen värkkäsi itse käsipelillä kohtuullisen kokoisen pationsa, hankki sinne tuoliryhmän ja sen reunoille, luonnonkivien rajaamiin penkkeihin muilta saatuja kukkataimia. Oliko uusi naapuri suivaantunut viereisen asukkaan jättitrampoliiniin ja sen alituiseen vinguttamiseen? Nyt muuria rajaviivalle, saattoi kulkea ajatus! Alan taas ymmärtää omakoti–ihmisiä, jotka haaveilevat kellertävästä unelmastaan valkoisilla nurkkalaudoilla vaikka Nurmijärveltä, keskeltä ei mitään! Oikeasti, oma rivitaloyhtiömme ja sen sijainti, on todella kiva. Ollut jo 41 vuotta. Haikealta tuntuisi täältä mihinkään lähteä. Meillä on jopa pitkälle viety jätteiden lajittelukin. Toimii aika hyvin, paitsi silloin, kun joku kippaa muoviroskiin lavallisen styroksia, tai heittää loisteputket lasiastiaan tai kulahtaneen aurinkovarjonsa metallikeräykseen! 

Panin vauhtia raporttini tekemiseen, mutta ei auttanut, aika loppui kesken. Tyttäremme 2-vuotias oli jo asettunut taloksi. Ensimmäinen yö meni melko hyvin, hienoa! Ja kun sunnuntain sää alkoi näyttää ihan kesäiseltä meteorologien pelotteluista huolimatta, keksin lähteä pikkumiehen kanssa luontoon, oikeammin läheisen hevostallin laajoille aukeille. Harmaa aamu vaihtui lämpimäksi päiväksi; poutapilvet nousivat kohta kirkkaalle taivaalle. Jokivarressa viitakerttunen lauloi yhä, sinisiipiä lennähteli ympärillämme ja mesiangervon tuoksu huumasi kulkijat. Peltotietä oli hyvä kävellä.Tästä pikku kaveristahan saattaisi tulla jonkinlainen kasvitieteilijä, kun niin tottuneesti lähti puntarpään tähkä pieneen kouraan lähemmin tutkittavaksi? Myöhemmin sunnuntaina olin tyttäremme J-tytön kanssa lomalaisten koiranulkoiluttajana. Lenkkimme vei Kytäjärven maapadolle, ja kurkkasimme myös salaperäisiin, rapistuneisiin kartanorakennuksiin. Kysyin nuorelta seuralaiseltani, kuuleeko hän heinäsirkan siritystä? Sanoi kyllä kuulevansa. Kuinka on isoisän laita? Nyt tuli paha paikka. Kuulen siritystä, mutta taidanpa kuulla sitä kaiken aikaa! Kuulen siis kesän ääniä myös talvella, lohduttauduin – ja nappasin kukkaniityltä suuhuni makoisan ahomansikan, juuri kun tummat pilvet häivyttivät poutapilvet, ja puiden lehdille ropisi ensimmäiset sadepisarat.

Kedon kukat kukkivat viileänäkin kesänä.

Mökki valmistautuu ensimmäisiin kesävieraisiin.

Tammelan Heinijärveä mökin pihalta.

18 vuotta juuri täyttänyt J-poika tyttöystävineen, ja kuvassa myös Nico-koira.

Manun laituri. Kaikkihan siellä käyvät.

Punarinnalla on jo pesäpoikasia.

Heinijärvi ja tervattu vene.

Nuorten kanssa tavattiin ja kuvattiin harvinainen kirjopapurikko (Tammela 16.6.)!

Tienvarren yleinen keltainen kukkija, sarjakeltano.

Nuoret palaavat lenkiltään.

J-pojan 18-vuotissyntymäpäivien emäntä ja isäntä.

Mökillä tavattiin ensimmäistä kertaa upea leppälintu.

Poikamme L-poika tuli mökkivieraaksemme Tuusulasta – ja joutui isoisän kanssa suoretkelle!

Vielä näkee vanhan ajan hoinäntekotapaa.

Mökkiläisellä on aina jotakin puuhaa.

Miehelle ei jäänyt ahkeran vaimon jäljiltä kuin pieniä palikoita.

Välillä ihmisten ilmoilla, Forssan Loimijoella.

Forssasta löytyy mukavia käyntikohteita: tehtaiden alueet, Loimijoki …

Sinisorsan poikaset.

T-pojan kanssa aamupäivän retkellä Hyvinkään Hyyppärässä.

Kyllä minä tämän kasvin tunnen!

T-poika, nuorin suvussa.

Kuulimme mestarilaulaja viitakerttusta keskellä päivää!

Niittyhumalakin tahtoo tulla huomatuksi.

Sinisiipiä liikkui paljon kesä-heinäkuun taitteessa. Kuvassa niittysinisiipi.

Niittysinisiiven siipien alapinnat.

Kytäjärven rantaniitty. Taitaa pian tulla sade?

L-tytön kanssa ihmettelimme rapistunutta Kytäjän kartanoa. Puretaanko vai entisöidäänkö?

J-tyttö ja hoidossa ollut Nico-koira.

Read Full Post »

Fonzien joululenkki

Pääsen tänään lenkille, nyt se varmistui.Tunnen sen selvästi. Lenkkikaverikseni tulee emäntäni isä, jolle on annettu aika hassu lempinimi ”Papu”. Voihan vuotava juomakuppi, sanon minä, kas kun ei ”Pupu”. No, ei sen väliä, pääasia, että pääsen tänään ulos pitkälle lenkille. Luulenpa, että minua viedään Sveitsin luonnonpuiston hienoihin maastoihin. Vapaana en saa siellä olla, mutta ei se minua haittaa. Ainakin tämä Papu antaa hyvin löysää ja päästää nuuhkimaan kiinnostavia kannonkoloja ja pikkueläinten lymypaikkoja. Ja lenkillä saan heittäytyä selälleni puhtaaseen lumeen … Ai että se tekee hyvää! Koirakavereitakin saattaa tulla vastaan. On siellä mukaviakin, mutta jotkut taas ovat niin olevinaan. Erään kerran nähtiin Papun kanssa vähän oravaa isompi erikoinen villieläin. Kun lähestyimme sitä, se lähti kiipeämään ylös vanhaa kuusta. Papu yritti ottaa siitä kuvia, mutta marmatti myöhemmin ääneen, että ei ollut asetukset kohdillaan, tummia tuli. No, kullakin on omat murheensa. Sanoivat sitä eläintä näädäksi. Että noilla ihmisillä on hassuja nimityksiä eri asioille. No, olkoon näätä tai niitä näitä – kohta päästään ulkoilemaan!

Taidanpa tietää ja aavistella, että alkanut uusi viikko on jotenkin erikoinen. Olen nähnyt, kun ihmiset raahaavat kaupoista kaikenlaista roinaa ja iltamyöhällä lopen uupuneina käärivät ostokset vielä käsittämättömän räikeisiin ja kahiseviin papereihin! Sellainen ei minulta onnistuisi. Mutta paketin purkamisessa ei minun nokkani kyllä kauan tuhise! Nuorempana käytin hampaitani myös eteisessä lojuvien kenkien stailaamiseen, ja taisinpa tehdä valmista parista sohvastakin. Mutta se siitä, nyt en enää jaksa. No Papun vaimon takamusta vielä silloin tällöin on kiva näykkästä alahampailla pentuaikojen muistoksi, hi-hi. Tätä aikaa sanotaan joulun ajaksi, ja viikon päästä vietetään varsinaista joulua. Tämän olen painanut mieleeni, koska esiintymällä mallikkaasti, tulen itsekin saamaan jotakin erikoista; ehkä niitä samoja isoja herkkuluita kuin tasan vuosi sitten. Ei, mutta nyt soi ovikello! Papu on tulossa. Kuulin sen kyllä jo ajat sitten, mutta jäin haaveisiini ja muistelemaan menneitä jouluja.

Huomasin heti ulkona, että Papu on erikoisen hyvällä tuulella. Ulkoiluttajani käveleekin eri tavalla kuin aiemmin, ei raahaa eikä onnu toista jalkaansa. Hmm.. taisi olla niin, että se polvi oli kiusannut. Olisikohan se vaiva mennyt ohi? Niin sen täytyy olla. Mutta skarppina nyt, tuolta lähestyy yksi hankala tapaus. Ollaan coolisti vaan, ei provosoiduta. Ei, näin sittenkin väärin, mutta miksi nuo kiertävät meidät metsän puolelta? ”Hoo, jos minä olen musta, olen minä hyviltä kaivattu”. Jaa, sopikohan tuo värssy tähän nyt ollenkaan, mutta sanoin sen ihan Papun mieliksi, hän kun tykkää leikkiä sanoilla. Ja myös kuvilla. Tänään kyllä oli lähellä, etten hermostunut, kun koko ajan piti filmata. Käännä vähän kuonoa tuonne männyn suuntaan, ole nyt paikallasi, ei et vielä saa … Tällaista se oli. Olisin kyllä ulkoillut vielä pitempäänkin; lenkkimme näyttää nyt kuitenkin päättyvän, koska ollaan jo tulossa kotitielle. Sen kyllä tunnistan vaikka pimeässä. Ei kai tässä sitten muuta kuin, hou hou ja wuf wuf! Kaikille tutuille ja kaikille meidän yhteistä blogiamme lukeneille kiitokset mukavasta vuodesta, ja mitä parhainta joulua!

Lenkkipäivän ja jouluviikon ensimmäinen aamu valkenee.

Joko mennään metsälenkille?

Lenkkimaastona Hyvinkään Sveitsi

Lenkkikavereita 01

Lenkkikavereita nämäkin. Turhaan meitä väistätte. Juttuun kyllä tullaan!

Hyvinkään Sveitsin viittoja

Lumihierontaa

Lenkkeilijä

Fonzie, labradorinnoutaja

Kuntoilijoita riittää. Perttulankentän latukin on kunnossa.

Lisää lenkkikavereita

Kotiraitilla lenkin jälkeen

Fonzie toivottaa Hyvää Joulua!

Read Full Post »

Kannattaako satsata?

Vaimo on kantanut saunamökin rappusille lähes kaikki saunavedet; jätti sentään saunanlämmittäjälle parin vesiämpärin noutourakan. Valmista alkaa olla. Vielä kun asettelen iltanuotion puut paikoilleen, voin laittaa tulen saunan kiukaaseen. Lämpimänä loppukesän päivänä ei pienen saunan valmistuminen kauan kestä; taidetaan hyvin ehtiä uimaankin saunomisen päätteeksi ennen pimeää. Elokuusta on jäljellä enää runsas viikko –  nopeasti ovat valoisat kesäpäivät kuluneet. Huomaan yllättäen, että tänä kesänä en ole tuntenut samanlaista haikeutta kuin aiemmin. Juuri elokuu on ollut minulle vaikeaa, ei enää syys- tai lokakuu, jolloin syksy on jo tosiasia. Olisiko eläkeläinen viimein sopeutumassa uuteen elämänvaiheeseen, ja ymmärtää, että mökillehän voi vielä jäädä maanataiksi, tiistaiksikin, jos lämmin sää jatkuu viikonvaihteen yli. Työaikana oli nokka kohti kaupunkia hyvissä ajoin sunnuntai-iltapäivällä ja otsa vetäytyi rypyille viimeistään kello viisitoista tulevaa työviikkoa pohtiessa. Sitkeässä ovat asenteet ja opitut tavat.

Eipä kirjoittaja tiennyt, mikä riesa seurasi nuoruusvuosien seurakavereitten kanssa pelatusta juhannusviikon pesäpallo-ottelusta. Jo peliä edeltävissä harjoituksissa alkoi kipu tuntua molemmissa polvissa. Toinen jalka rauhottui aika nopeasti, mutta nyt elokuun lopulla vasen polvi kipuilee yhä. Ja tietenkin valvottaa öisin. Lähdin viimein tutkittavaksi paikalliseen terveyskeskukseen. Kaikki alkoi lupaavasti, mutta sitten tuntui, että potilas pian unohdettiin. Suunniteltu fysioterapiakin poistettiin, kunnes sitä uudelleen pyysin (tulossa elokuun lopulla). Olen muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hoidattanut vaivani julkisen terveydenhuollon puolella ja ollut tyytyväinen saamaani hoitoon. Nyt olen ihmeissäni. Onko tämä sitä resurssointia? Tuohon eläkeläispappaan ei enää kannata satsata? Selvää vastausta kivun aiheuttajasta en saanut (nivelside, kierukka, ruston oheneminen …), enkä myöskään vastausta siihen, tuleeko polvestani vielä kelvollinen. Tavallisissa röntgenkuvissa näkyi ”kulumaa”. No se tiedetään toki ilman kuvaustakin, mutta jäin kaipaamaan, miten tästä eteenpäin. Olen yrittänyt lukea Helena Mirandan kirjaa ”Kipu”, mutta kivuiltani en ole pystynyt kirjaan kunnolla keskittymään. Miranda on itse kokenut ja kokee yhä monenlaisia kipuja, hänen selviytymisoppejaan on vaimoni klenkkaavalle blogimiehelleen aika ajoin siteerannut. Luulen, että turvaan kohta suomalaiseen ikiaikaiseen perinnehoitoon, jonka tukipylväät ovat: sauna, terva ja viina. Kahta on jo kokeiltu, täytynee ottaa ohjelmaan kolmaskin?

Miranda toteaa kirjassaan mm. että hyvällä mielellä ollessa ei kipua välttämättä edes huomaa. Totta, ainakin lievissä tai keskivaikeissakin tapauksissa. Niinpä olen pyrkinyt viihdyttämään itseäni suosikkiympäristöissäni; olen kolunnut (oik. klenkannut) kivusta huolimatta suot ja rämeet, järvenrannat sekä luonnonpuistot, kiikaroinut ja kuvannut. Tähän vuodenaikaan vain ei metsässä juuri elämää ole eikä siivekkäiden ääniä. Sen totesin erään toisen ulkoilijan kanssa, jonka tapasin Sveitsin luonnonpuistossa Hyvinkäällä. Meille kehkeytyi vilkas keskustelu linnuista ja keväisistä ilmaiskonserteista, joita Sveitsinkin puiden oksilla järjestetään. Mutta sitten iski molemmille samanaikainen muistikatkos erään linnun nimestä. Se oli …. ei, ei tule nyt mieleen. Suuntasimme omille teillemme, ja kohta kuulin polulta kuusien lomasta loittonevan juttukaverini karjaisun: ”Se oli merimetso!” Hienoa. Edes toinen muisti linnun nimen. Eihän tässä sitten mitään hätää. Lähdin kiipeämään oman lenkkini viimeistä pätkää tyttäreni koiran Fitzin – ei kun Fonzien kanssa kohti autoa. Vai mökillekö meidän piti? Muistaisitko sinä Frazier?

Mökkisaunan ovi

Auringonlasku Tammelan Heinijärvellä

Metsäkatinlieko

Kantarelleja meillekin

Ja suppilovahveroita jo elokuussa

Mökkimetsissä törmäsin hömötiaisten parveen

Keisarinviitta, koiras. Komea, iso päiväperhonen Hyvinkäällä kahdesti tavattu.

Kesäinen elokuun päivä, Tammelan Heinijärvi

Vaimo innostui maalaamaan. Hyvä tulikin!

Mökin kurrekaveri

Syksyn merkit alkavat näkyä

Liikkuvainen pajulintu viihtyy vielä Hyvinkään metsissä

Loppukesän runsaslukuinen neitoperhonen

Loimijoki Forssan keskustassa. Taustalla vanhan kutomon rakennuksia

Loimijoen onkijat

Lenkkikaverini Fonzie

Fonzien kanssa

Sveitsin luonnonpuistoa, Hyvinkää

Read Full Post »

Pääsiäiskuvia ja -muistoja

Pääsiäiseksi povattiin lämpimämpiä säitä, aurinkoakin. Keskiviikkona näytti jo niin hyvältä, että päätin ottaa varaslähdön pääsiäisviikon luontoon. Arvelin, että ainakin telkkiä tulisin virtapaikoilla näkemään – sekin riittäisi hyvin yhdelle päivälle. Ajattelin eläkeläisenä nykyisin niin, että päivässä on riittämiin ohjelmaa, kun on edessä yksikin käynti jonnekin, jokin tehtävä suoritettavana. Sama koskee myös luontohavaintoja: yksikin riittää päivää kohti. Kun perheessämme oli vuosia sitten mäyräkoira Allu, aloin silloin tällöin kirjoitella ylös Allun kanssa tekemäni tai vaimoni ja koiran kanssa tekemiemme retkien vaiheita. Kevään ensimmäiset telkät ja joutsenet tulivat kirjattua muistiin jo koirakaverimme aikoina. Nyt on käytössäni vähän teknisemmät ja paremmat muistiinpanovälineet ja vähän parempi kuvauskalusto, mutta samoja koskipaikkoja, tulva-alueita ja muuttolintujen havaintopaikkoja yhä kiertelen – taidanpa kirjoitellakin samoja juttujani yhä uudelleen. Kuvissani sentään huomaan jotakin kehitystä. Jos näin on, salaisuus piilee siinä, että eläkeläisellä on aikaa. On aikaa odottaa, että koskikara viimein pyrähtää sille jokivarren kivelle, jolle olen jo valmiiksi objektiivini tarkentanut. Nuorempana olisin jo luovuttanut.

Siellä ne telkät olivat, tosin melko kaukana joenmutkassa. Hyvää kuvaa en etääntyvästä telkkäparista saisi. Laulujoutsenet olivat vallanneet joen leveimmän kohdan, ja niitä oli paljon. Pieniä yhteenottojakin tuli ruuhkassa. Väistämättä tulee mieleen, onko laulujoutsenia Suomen luonnossa jo liikaa? Löytävätkö kaikki pesimäpaikkansa ja omat reviirinsä, ja onko ihmisen tehtävä alkaa säädellä joutsenkantaa? Ei ollut vieressäni BirdLifen edustajaa, jolta olisin kuullut enemmän. Samalla olisin kuullut myös päivitetyn muuttolintutilanteen, joka pääsiäisenä takuulla muuttuisi viime viikkojen tilanteesta. Hanhia ei vielä Uudenmaan pelloilla näkynyt, mutta kun maltoin pysähtyä, kuulin sieltä täältä töyhtöhyypän naukumista ja kas, kottarainenkin näkyi lepäävän koivun latvassa pitkän muuttomatkansa jälkeen. On muuten harmi, kun sähkö- ja puhelinpylväitä sekä lankoja poistetaan maakaapeleiden tieltä – poissa ovat myös lankoja täyttävät muuttolintujen rivistöt!

Vaimoni kävi kurkkaamassa, mitä miehensä työhuoneessamme kirjoittaa. Kuinka paljon tulee kirjoitusvirheitä ja säilyykö jutussa punainen lanka. Parahiksi hän tulikin olkani taakse kuikuilemaan, kun samalla antoi jutulleni mukavan päätöksen. Hän muistutti eräästä pääsiäisestä kymmenien vuosien takaa, kun osa perheestämme oli kotona ja osa muualla. Oikeastaan, yksi osa perhettämme oli vasta syntynyt! Olimme saaneet terveen pääsiäistytön 21.3. Silloin, vuonna 1978, oli pääsiäinen samaan aikaan maaliskuun lopuilla kuin nytkin. Lunta oli vielä paljon, niinpä 3,5-vuotiaan esikoispoikamme kanssa teimme pulkalla matkoja sairaalaan perheen äitiä ja juuri syntynyttä kuopusta katsomaan. Kovia mäkiä matkalla laskettiin!  Kun vaimoni ja tyttäremme pääsi viimein pääsiäispyhiksi kotiin, oli joku kotona yllättäen siivonnut ja pannut pöydän koreaksi oikein täytekakun kera. Tätä vaimoni lämmöllä aina muistelee ja antaa tunnustuksen kotimiehilleen. Näin oli päässyt käymään, enkä kiellä, etteikö olisi asiasta välillä mukava kuulla. Joskus sitä kait tekee jotakin oikein; fokus oli siellä, missä pitikin!

Laulujoutsenet 01

Sulassa sovussa

Tähystyspaikalleni saapui myös viereisen maatilan koira Koola

Sateinen lankalauantai

Kotipihan mustarastas

Keltasirkku

Keltasirkku antoi uusia kuvansa seuraavana päivänä: paremmassa valossa, täsmälleen saman puupinon päällä!

Maaliskuun pelto

Kaksi aikuista ja nuori

Laulujoutsenet 02

Veteen kaatunut haapa

Rannan jäätä

Koskikara kivellä

Laulujoutsenet 03

Sopiiko joukkoon?

Rantakulman pääsiäisinstallaatio

Ikoni

Pääsiäinen

Read Full Post »

Koiralenkillä

Märkiä nuolaisuja alkoi sadella molemmille poskilleni jo aamuviideltä, oikeastaan jo vähän ennen viittä. Nukkumisesta ei tulisi enää mitään; huonetoverikseni määrätty labbis näytti määräävän tahdin. Tyttäremme Fonzie saattoi kotonaan uinailla pitkälle aamupäivään, mutta kylässä oli toinen tyyli: nyt isäntä ylös, ulos ja lenkille! Ehkä lenkki ei ollut koiran mielessä tärkeimpänä, vaan aamun ruoka. Koirahan taktikoi samoin kuin Esa-veljeni, kun asuimme pikkumiehinä isovanhempiemme talon yläkerrassa Helsingin Käpylässä. Veljeni hakkasi aamuisin nyrkillään yläkerran ovea ja huuteli alas: ”Mummo, puuoo!” Olihan se ovi avattava ja poika päästettävä mummon luokse alakertaan. Puuro ei nyt kuitenkaan ollut se juttu, vaan tärkeää oli päästä alakerrassa nukkuvan Theo-serkun kanssa leikkimään. Kaikki ei ole ollenkaan aina sitä, miltä näyttää – ja vahvempien tai äänekkäimpien mukaan on mentävä.

En pannut pahakseni aikaista ylösnousua. Olin sellaiseen varautunut, kun koira ja nuorimman lapsemme lapset olivat viikonlopun kanssamme, ja jälkeenpäin ajateltuina nuo kaksi aikaista aamulenkkiä Fonzien kanssa olivat ihan virkistäviä. Olin miettinyt aamun ohjelmat ja reitit niin, että lenkkimme olisivat riittävän pitkät, jotta muu väki: vaimoni ja J-lapset saisivat nukkua aamun rauhassa. Otetaanko Fonzie ensiksi Kytäjä? Ja seuraavana päivänä Ridasjärvi? Vastaväitteitä ei kuulunut, joten suuntasimme läpi uinuvan kaupungin ja läpi tiheiden aamusumujen kohti Rytkön ja KytäjäGolfin maisemia. Tietenkin mukanani oli kamera ja siinä kiinni melko valovoimainen 250 mm:n tele. Onnistuisiko kuvaaminen, kun assistenttina touhuilee musta, karkeakarvainen lintukoira? Näytti se toimivan. Fonzie oli vierelläni hiljaa, kävi ihan istumaan, kun sihtailin kamerallani ylös puiden oksistoon. Kytäjä-lenkin tuloksena oli jopa yksi ihan uusi lintututtavuus: niittykirvinen! Hyvä Fonzie! Ja kas vain, rantasipi, vanha ystävämme, tuli rantakivelle meitä tarkkailemaan ja antoi pillistään parit vihellykset kotimatkamme merkiksi.

Seuraava aamu oli vanhan toistoa: noin klo 5 koiran antama herätys aamupusuineen, sitten hätäinen kahvinjuonti ja reppu matkakuntoon. Fonzie oli omissa aterioinneissaan vieläkin nopeampi. Nyt teimme aamulenkkiä Ridasjärventien viereisellä pyörätiellä. Hiljaista oli, vain pari autoa taisi mennä ohitsemme varhaisena sunnuntaiaamuna. Yllättäen jouduimme pian ison mekkalan todistajiksi ja rauhoittajiksi. Pellolla, tien toisella puolella oli selvästi jotakin meneillään ja joku oli hätää kärsimässä. Töyhtöhyyppä tai hyyppävanhemmat joutuivat puolustautumaan naakkoja vastaan pelastaakseen poikasensa, näin oletan. Luulen, että me tulimme Fonzien kanssa paikalle kreivin aikaan. Kun lähestyimme pellolla naakkaparvea, saivat mustakaavut siivet alleen ja jättivät töyhtöhyypät rauhaan. Kuinka asia lopulta päättyi, en uskalla arvailla. Fonzie, päivän lenkki ja päivän hyvä työ taisi olla sitten siinä, voimme palata kaupunkiin! Sunnuntai-iltana, koiran palautushetkellä, oli noutajaystävältämme veto pois. Vakuutin koiralle, että kesällä on hankittava peruskunto, kaikki voitava on tehtävä, kun talvella on edessä rajut frisbeekiekon jahtaamiset. Koira loi valmentajaansa tiukan, syyttävän katseen. Kuului murahduskin – vai oliko se sittenkin ukkonen Jokelan suunnalla?

Aamu-usva Kytäjärvellä

Fonzie 01

Harakankellot

Niittykirvinen

Ohdakkeet

Fonzie 02

Pajulinnut

Mesiangervot

Rantasipi

Kytäjärvi ja KytäjäGolfin viheriötä

Kytäjän kirkko

Ridasjärvi lintutornista

Jättipalsami lintutornin luona

Fonzie ja hauen pää

Vieläkö saa kuntoon? Vene Ridasjärven rannalla

Lumme

Ridasjärventien talon yksityiskohta

Ridasjärven maalaismaisemaa

Ridasjärventie vie halki kylän

Fonzie, lenkkikaveri

Pikkuvarpusen poikanen, Ridasjärvi, Hyvinkää

Read Full Post »

Jotakin rajaa

Helppohan tuon kaverin oli edetä; väkevää kroppaa liikutti kaksi jalkaparia. Toisin oli taluttajalla; vain kaksi rimppakinttua ja raskas reppu selässä. Painoimme molemmat hartiamme kyyryyn raa’an kevättuulen puhaltaessa vastaisesti lähes myrskyn voimalla. Räntääkin heitteli aina silloin tällöin. Matka kuitenkin taittui Kytäjän kirkolta Kytäjä Golfin alueelle. Kävelemistä tuli yhteen kyytiin kaksi tuntia, mitä nyt kääntöpisteessä vähän eväitä nautimme pahimman sadekuuron aikana. Tyttäremme labbis oli majoittunut meille pariksi päiväksi, ja pitkällä lenkillä oli hyvä aloittaa Fonzien täysihoito. Mutta minne katosi maaliskuun lämpö ja aurinko? Tuleeko tästä keväästä ja kesästä sittenkin koleanpuoleinen; kuten jokin aikaisempi 2000-luvun kesäkuu? Vaimoni erityisesti muistaa katselleensa mökkimatkoilla auton ulkolämpömittaria – eikä se katselemalla yhtään noussut alle 10 asteen lukemista.

Mökkeilijää odottaa paratiisissaan monet muutkin arvoitukset kuin sää. Onko laituri kestänyt talven rasitukset? Onko jättimänty kaatunut juuri rakennetun uuden huussin päälle? Päätimme jättää yllätysten katsomiset tässä viikonvaihteessa väliin, mutta se jo tiedettiin, että itserakentamamme laituri ei ollut ihan vaaterissa. Yksi tynnyri oli päässyt luiskahtamaan pois paikoiltaan, mutta onneksi ystävällinen Mika-naapurimme oli nostanut rantavedessä kelluvan tynnyrin maalle ja laittoi meille pikku hankaluudesta vielä viestiä! Päätin unohtaa mökkiharmit ja lähteä lauantaisen, melko hyvän sään aikana omalle metsälenkille. Kytäjärven rantamaastot ovat jo vuosia olleet mielimaisemaani. Viime vuosina on järven pohjoisreunan puustoa ja pensaikkoa harvennettu syystä, jota en voi ymmärtää. Tehdäänkö se retkeilijöiden iloksi? Aiotaanko järven pohjoisreunakin rakentaa? Joka tapauksessa, kun harvennusta on tehty, avararuutta lisätty ja kulkemista helpotettu, on samalla alue alkanut myös roskaantua! Monet lahopuita tarvitsevat linnut ovat kadonneet ja alue muutenkin köyhtynyt; perhosetkin tarvitsevat kukkivia pensaikkoja. Korkealta kalliolta kuului matala huu-ääni. Se toistui monta kertaa pienen tauon jälkeen. Pöllön huhuilu oli musiikkia korville – se oli paljon enemmänkin.

Tänään sunnuntaina saa Suomi uudet kansanedustajansa, ja pian uuden hallituksen. Vaaliväittelyt on käyty, on hymyilty lehtien palstoilla ja tienvarsien ulkomainoksissa. On vakuuteltu äänestäjiä erinomaisilla argumentoinneilla. Jos ehdokas oikein kovasti hymyilee tai on nauravainen kuvassaan, tulee mieleen, mille hän oikein nauraa? Ettei vain nauraisi juuri minulle, äänestäjälle? Toivottavasti uudet edustajat ja ministerit saavat vihdoin sote-vyyhdin auki ja saavat tehtyä ratkaisuja monissa muissakin tärkeissä poliittisissa kysymyksissä. Katselin aamun lehdestä vielä kerran kaikkien ehdokkaiden nimiä. Olisi kovin mukava antaa ääni vaikkapa Isokoskelolle Nurmijärven Klaukkalasta. Sellaista nimeä en kuitenkaan listoilta löytänyt. Löytyi kyllä kananen, lintula ja harakka. Toiveunta oli etsiä sellaisia nimiä kuin Haarahaukka tai Punarinta – jotakin rajaa sentään!

Puun alle suojaan, Fonzie!

Saderintama Kytäjä Golfin päällä

Sinisorsa

Kevätlinnunsilmä

Veneranta

Kolo- ja kelopuut joutavat pois, minne?

Metsätontun lakki

Kolean huhtikuun sinivuokot

Kytäjärvi ja metsätie

Pöllön lammella

Isokoskelo

Silta

Jo näkyy vihreääkin

Punarintoja oli jo kaikkialla (kuva parin vuoden takaa)

Read Full Post »

Yövieras

Alkuvuosi oli edennyt jo pitkälle. Harmaiden talvipäivien jälkeen tuli aurinkokin viimein esille ilahduttamaan etelän hiihtolomaviikkoa. Mustarastas ja viherpeipot olivat päättäneet, että talvi alkaa olla paketissa, nyt on äänenavauksen paikka. Haikeaa huilua ja riemukasta visertelyä oli kuultu jo useana päivänä. Käpytikkakin pärrytteli ylhäällä pihahaavassa. Päätin vaimoni kanssa, että nyt saa loppua erään tyypin porttikielto meidän asuntoomme. Saisimme kotiimme yövieraan, joka ei aiemmista vierailuista kovin korkeita pisteitä ollut kerännyt. Parit lipastot naarmuilla, kukkapurkin mullat lattialla, koristeheinistä jäljellä vain rippeet. Sama ei saisi enää toistua. Luotimme koulutuksen voimaan – tyyppi oli ollut koulutettavana Jokelassa ja oli kotiutettu lupaavilla suosituksilla. Päätimme ottaa riskin ja muutamaksi päiväksi majoittaa kotiimme tyttäremme 2-vuotiaan Fonzie-labbiksen, sen ranteidenpurijan.

Taktiikkamme Fonzien kanssa oli, että aikaa oli vietettävä paljon ulkona. Koiralle ei jäisi aikaa mahdollisiin tihutöihin, ja ehkä yötkin menisivät silloin rauhallisemmin. Koiran hoito jäi paljolti omalle vastuulleni. Paha vain, että lenkittäjää vaivasi pari päivää sitten alkanut ankara flunssa. Oli vain tsempattava. Päiväsaikaan tein Fonzien kanssa reissuja Vaiveron Myllytilan ja Hyvigolfin maisemiin. Siellä lensi frisbee. Koira juoksi kiekon perässä, minä en. Yksi frisbee oli jo tuhottu, mutta ei huolta, lisätilauksia odotettiin saapuvaksi Kauppalankadun eläinkauppaan. Ensimmäinen päivä alkoi kääntyä iltaan, ja oli pian aika siirtyä makuuhuoneeseen, jossa blogimies ja Fonzie viettäisivät yönsä. En tarkoituksella käyttänyt sanoja ”nukkuisivat yönsä”, koska siihen ikään kuin sisältyi paljon toiveikkuutta. Mutta ihme ja kumma – Jokelan Koiraparkin internaattijakso oli tuottanut tulosta! Päivällä ei mitään ongelmia, ja mikä parasta: ensimmäinen yökin meni hienosti; ainakin koira nukkui sikeästi koko yön! Ei edes kuorsannut.

Kun kolmen päivän jälkeen mietimme ja muistelemme Fonzien hoitojaksoa, emme voineet muuta kuin tuntea pientä ikävää. Toki tunsimme myös helpotusta, kun aamutoimet sai taas hoitaa kaikessa rauhassa. Aamulehden lukeminen onnistui jälleen sohvalla loikoillen ilman, että koira olisi keskeyttänyt lukutuokion ja läväyttänyt ison tassunsa keskelle ulkomaanuutisia. Mietin tuon koiran karheaa, pikimustaa tiivistä turkkia, mietin sen isoa päätä, vahvoja leukoja, sen voimakasta ja jäntevää vartaloa, sen liikkeiden sulavuutta. Kun Fonzie tuli sohvallamme aivan kiinni, laski ison tassunsa syliimme ja käänsi meihin surumieliset silmänsä, olimme myytyjä. Kotiamme ei kannattanut siivota ennen yövierastamme; siivous tapahtuisi vasta vieraan poistuttua. Oikeastaan, oliko sillä siivouksella nyt niin kiire ollenkaan, ehdotin varovaisesti – olkoon Fonzie vielä hetken mukanamme, jalkalistoihin kiinnittyneine karvoineen kaikkineen.

Tyttäremme ja Fonzie eläinlääkärissä

Kevättalven värejä

Vaiveron Myllytilan ulkoilumaastoa

Fonzie vauhdissa

HyviGolfin kerhorakennus

Taustalla Hyvinkään Sveitsin laskettelurinne

Rinteessä

Laskettelijat

Taas mennään

Välillä huilataan

Jäinen virta

Vettä päin!

Talvehtiva räkättirastas

Laiturit

Vanha sähkölaitos

Fonzie

Read Full Post »

Reipas avaus

Aikuiset lapsemme kumppaneineen olivat päättäneet tavata toisensa, ja isovanhemmat olivat lupautuneet ottamaan mökille mukaan J-tytön ja J-perheen Fonzie-koiran. Tämä Fonzie, melkein puolitoistavuotias labbisuros, on, kuinka sen nyt sanoisi, hmmm, hieman erikoisempi tapaus. Tai oikeastaan ei mitenkään erikoinen – vähän vain vilkkaanpuoleinen. Väittävät, että labbis asettuu noin 2-vuotiaana. Antaas kattoo kuinka käy. Tavarat olivat autossa paikoillaan, enää kyydistä puuttuivat labbis ja J-tyttö. Pääsimme matkaan ja perillä nostelimme tavaroita auton takakontista. Jokin ei nyt oikein stemmannut. Olin laittanut molemmat vesikanisterit täyteen vettä, mutta toisessa, 16 litran kanisterissa oli jäljellä vain tilkka! Pian selvisi, mihin vesi oli kadonnut. Se oli kadonnut kasseihin ja pestyihin sekä silitettyihin mökki- ja liinavaatteisiin – ja tietenkin takakontin verhoiluun! Sillä lailla. Uuden kanisterityypin painettava hana oli alkanut vuotaa omia aikojaan. Ihan reipas avaus mökkiviikonvaihteelle. Onneksi pyykkinarut olivat valmiiksi viritetyt  ja päivät olivat aurinkoisia. Kaikki vaatteet sekä kassit kuivuivat kesäauringossa seuraavana päivänä.

Kuinka menisi ensimmäinen yö koiran kanssa levottoman mökilletulon jälkeen? Fonzie ja minä asetuimme makuukamariin, jonka ovi saatiin suljettua, muut nukkuisivat tuvan puolella. Makuuhuoneen oven lukon kieli ei ollut aikoihin joutunut tositoimiin, niinpä emme tienneet, että ovi avautuisi kevyestä tönäisystä. Ja sitä oveahan availtiin. Ennen pitkää totesimme, että ovia paukutteleva ja pusuja jakeleva koira sekä isäntä lähtisivät yöksi saunamökkiin. Ei ollut rauhallista sielläkään – koiralla oli pian suussaan löylyveden hajustepullo tai Omo-paketti. Ei tullut mitään. Vein koiran mökin kuistille ja itse yritin jatkaa uniani saunamökissä. Taisin torkahtaa vähäksi aikaa, mutta kun valo ulkona lisääntyi, päätin herätä. Nousin mökin rappusia hakeakseni kuistilla odottavan labbiksen pitkälle aamulenkille. Kuistilla näytti kaikki olevan … ei sittenkään – tuo narumatto! Voi ei, se oli sen maton tarina. Vielä eilen ehjää narumattoa ei tämän yön jälkeen kannattaisi levittää “kaunis terassimme” -kilpailukuistin lattialle. Joku voisi raiskatussa narukasassa nähdä uuden tyylin nerokkaan taideinstallaation, mutta omassa päässäni takoi vain ajataus, että tästä on nyt suoriuduttava pitkälle aamulenkille; hyvin pitkälle ja hyvin nopeasti!

Olisi se mökkikäynti hauskempikin voinut olla. Paluumatkalla J-tyttö vielä alkoi voida pahoin ja oksensi autossa juuri ennen Hyvinkäälle saapumista. Mietin kotonani reissun jälkeen meidän neljän viikonvaihdettamme. Tiesin, ettei se tulisi olemaan ihan ongelmaton. Jäikö mitään hyvää muistoksi? Jäi toki. J-tyttö oli kaiken aikaa aurinkoinen ja iloinen. Teki nokkelia kysymyksiä ja oli tasavertainen kortinpelaaja. Fonzien kanssa tehdyt aikaiset aamulenkit olivat myös luksusta. Lenkillä menee Fonzien kanssa aina hienosti. Mikä hiljaisuus hiekkaisilla, maantiesuolan kovettamilla kyläteillä ja mitkä aamun tuoksut! Tien varren lehdoista kuului vielä myöhäisten muuttolintujen liverrystä. Huomasin myös, että kun olin ensimmäiselle aamulenkille unohtanut ottaa mukaan kameran, nautin näkemästäni paljon enemmän kuin kamera kaulassa. Automme takakontin verhoilukin kuivaa kyllä aikanaan. Niin häipyy taivaan tuuliin myös tämän viikonvaihteen kaikki ikävä – muistoihin jää vain aurinko, iloinen lapsenlapsemme, mesiangervon huumaava tuoksu, isoäidin herkulliset lihapullat ja jääkaapin kaasun loppuminen keskellä yötä.

 

Poutapilvet Heinämaan kohdalla

J-tyttö

Kaikki märkinä

Uusi pihakukka

Tulopäivän ilta

Tule jo

Tienvarren huopaohdake

Aamulenkillä 01

Aamulenkillä 02

Kesäaamun varjot

Tienvarren isoukonkello

Fonzien aamuvilvoittelu

Noutaja tuloo

Kesäheinät

Vanha aitta

Mesiangervojen aikaan

Bestikset

 

 

 

 

 

Read Full Post »

Kevätkaste

Jostakin tuli mieleeni vuosikymmenten takainen keväinen muistikuva. Lapsemme olivat tuoneet kotiin loukkaantuneen oravanpoikasen. Pieni, vertavuotava kurre ei hyvästä hoidosta huolimatta pitkään elänyt. Oliko tapaus kimmokkeena, kun perheeseemme sittemmin hankittiin lemmikiksi marsu? Masita-marsu oli mukana, kun reissasimme pidemmillä lomamatkoilla; pääsipä jyrsijä kerran mukaamme ihan hotellin sviittiinkin. Kaveria ei jätetty. Marsun jälkeen kotiimme hankittiin koira. Eläimistä on perheessämme pidetty, mutta vain isäntään on purrut vähän vakavampi luontokärpänen. Vieras koirakin on kerran isäntää purrut, mutta se on jo toinen juttu. Ja sitä paitsi tapaus päättyi hauskasti: sain koiran omistajilta anteeksipyyntöjen kera pullon kuohuvaa ja tuoksukynttilän puremahaavan paranemista nopeuttamaan.

Kevät eteni tänä vuonna verkkaisesti. Yöpakkaset pitivät muuttolintujen pääjoukot vielä aloillaan tai aivan rannikon tuntumassa odottelemassa säiden lämpenemistä. Lauantai olisi blogimiehen luontopäivä. Tuntui, että jotakin tärkeää oli tänä keväänä jäänyt väliin; kroppa sekä mieli kaipasivat rauhallista aamuista vaeltelua Kytäjoen peltomaisemissa. Retki ainakin alkoi lupaavasti: heti ulos tultuani kuulin peipposen viserryksen talon lähipuista. Ne olivat viimein tulleet, ja epäilemättä myös monet muut lajit! Nyt olisi aika käydä ”laskemamassa” kiurut, töyhtöhyypät ja sepelkyyhkyt. En osannut arvata, mihin myllerrykseen jouduin. Juuri, kun olin päässyt peltoaukealle, alkoi lännestä työntyä jokivarteen hanhiparvi toisensa jälkeen. Se oli hieno näytelmä, mutta nyt olisi tarvittu järeää kuvauskalustoa taltioimaan eri hanhilajien sulka- ja höyhenpeitteiden yksityiskohtia. Tundrahanhia ei tavata ihan joka päivä!

Koiran varaulkoiluttajaa tarvittiin taas sunnuntaina. Tyttären perhe sai sinä aikana siivoilla rauhassa kotiaan. Mikäpä siinä, ihan mieluinen tehtävä kierrellä Fonzien kansaa upean golfalueen reunamia, kun viheriöt olivat vielä talviteloillaan. Nopeasti on aika vierähtänyt: labbiskaverini täyttää pian tasan vuoden. Koira on myös rahoittunut, se ei enää pyri näykkimään käsivarsiani – lenkkeily menee jo oikein hienosti. Tai meni siihen asti, kunnes tulimme joen tuntumaan. Fonzie oli vapaana eikä sitä pidätellyt mikään; virtaava vesi oli liian houkuttava. Sinne molskahti labbis! Pikainen uinti, sitten kiireinen räpiköinti takaisin rannalle. En tiedä, kumpi hämmästyi enemmän, minä vai koira, mutta ainakin vain toinen meistä nauroi. Se oli Fonzien kevätkaste! Noo, sainpa sitten itsekin osan kevätkasteesta, kun koira ravisteli vieressäni turkkiaan kuivaksi. Ei pitäisi nauraa liian aikaisin.

Kytäjärvessä vielä jäähilettä

Pikkuvarpusia

Hanhet tuloo!

Tundrahanhet

Hanhet laskeutuvat

Kuhinaa pellolla

Hanhet pellolla

Peipponen

Peippometsän lahottajat

Kevään ensimmäiset sinivuokot

Perheemme lapset ja marsu (80-luvun puoliväli)

Lenkkikaveri Fonzie

Koiralenkillä laskettelurinteen tuntumassa

Noutaja elementissään

Fonzie

Read Full Post »