Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Vapaa-aika’ Category

Peruskeväänä, jollainen vuoden 2019 kevät kaiketi säiden puolesta on ollut, koetaan etelä-Suomen maaliskuussa jo jokunen lämminkin päivä. Järvien jäät alkavat haurastua, ja myöhemmin huhtikuun puolella, on rannoilta jää yhtäkkiä sulanut. Telkkä on kaiken hoksannut, mutta olisiko toinen aikainen vesilintu, isokoskelokin, jo löytänyt tänne? Kiikaroin Kytäjärven maapadolta kauempana olevia vesilintuja – ja siellä se koskelopariskuntakin näkyy telkkien kaverina! Kaikki siis hyvin. Koskeloa ennen on muuttajia tullut vaikka kuinka; on nähty valtavien hanhilauttojen saapuminen, laulujoutsenten määrän nopea lisääntyminen, kurkien tulo, ja pienten muuttajien etujoukkojen ilmaantuminen kosteikkoon, pensaisiin ja puiden oksistoon. Tutuilla paikoillaan ääntelevät niin peippo, västäräkki kuin vaikkapa pajusirkku. Jätinkö jotakin pois ensimmäisten tulijoiden joukosta? Aah, no niin, tietenkin, kiuru! Sehän on ihan ensimmäisiä tulijoita ja on ehtinyt laulaa peltojen yllä jo pari kolme viikkoa. Kiuru tai leivo – tai miksei: kivenpuottaja tai peltoleivonen!

Kun astelen peltoaukeita halkovalla hiekkatiellä Hyvinkään Kytäjällä ja kuuntelen kiurujen laulua, tiedän olevani merkittävällä paikalla. Täällä on kiuru laulanut siitä lähtien kun peltoja ja niittyjä on raivattu, ja täällä on myös vaikuttanut henkilö nimeltä Aleksanteri Rahkonen. Hän oli Viipurissa v. 1841 syntynyt runoilija, opettaja, kääntäjä ja toimittaja. Hän oli henkilö, joka teki sanat lauluun ”Miks’ leivo lennät Suomehen?”. Rahkonen toimi lyhyen ajan opettajana Kytäjän kartanon omistajan Constantin Linderin ja tämän puolison Marie Linderin perustamassa kyläkoulussa. Lähteet eivät kerro (en ainakaan löytänyt), milloin ja missä Rahkonen teki sanat runoonsa, johon Erkki Melartin teki sävelen. Sen uskotaan tapahtuneen Hyvinkäällä, mutta jos näin oli, ei runon mahdollisella tekohetkellä leivoa juuri näkynyt. Rahkonen aloitti opettajan työnsä syksyllä 1864 ja joutui eroamaan koulusta jo seuraavan vuoden helmikuussa! Syy ei ollut runoissa, vaan muissa seikoissa. Laulussa runoilija kysyy kahdesti leivolta miks’, ja saa kysymyksiinsä vastaukset. Myös blogikirjoittaja haluaa kysyä leivolta: miks’ äänes on niin sorea juuri näiden Kytäjän peltojen yllä – vai kuvittelenko vain? 

Sanotaan, että eläkeläiselle ja/tai vanhemmalle ihmiselle riittää päivän ohjelmaksi yksikin tehtävä. Luulen, etten itse ole ihan vielä tuossa seesteisyyden tilassa, mutta ainakin blogien kirjoitteluni on ollut tänä vuonna vähäisempää kuin ennen. Alkuvuotta tosin leimasi oikean silmäni ongelmat. Jouduin useasti käymään Helsingissä silmätutkimuksissa ja lopulta silmäleikkauksessa. Yksi käyntini melkein peruuntui, kun aamulla vaimoa hyvästellessäni pyörryin ja rojahdin lattialle! Ylös vain lasten lelujen seasta ja matkaan! Lelut säilyivät ehjinä, mieskin melkein, mutta lelujen säilytyslaatikot hajosivat lunastuskuntoon. Parin viikon päästä leikkauspäivänä aloin aamuyöllä kotona oksennella, mutta mahataudista huolimatta, ei kun jalkeille ja Ventoniemen bussiin. Onneni taisi olla, että sillä kerralla leikkaukseni peruttiin toisen kiireellisemmän potilaan takia. Maaliskuun puolella Hyks:n silmäkirurgi sai macula pucker -sairauteni (verkkokalvon ryppykalvo) viimein hoidettua. Kaikki taitaa olla hyvin, ainakin oikean silmän tarkkuus on parantunut. Nyt kuitenkin operoitu silmäni näkee monennäköisiä ja -kokoisia edestakaisin liikkuvia mustia pisteitä ja langanpätkiä (lasiaiskellujat). Yksi sellaisista on rusetinnäköinen, ja sen olen nimennyt töyhtöhyypäksi. Sehän blogin johdannosta puuttuikin! Ehkä ne mustat kellujat aikanaan poistuvat – kuten meidän monet muuttolintummekin, Rahkosen kirkasääninen leivokin muiden mukana.

Kytäjärven jääpeite alkaa sulaa maalis–huhtikuussa

Kytäjärven jääpeite alkaa sulaa maalis–huhtikuussa.

Paikkalintu harakka tietää, että kohta saadaan seuraa.

Töyhtöhyyppä on yksi ensimmäisistä tulijoista.

Peippokin on jo tullut. Jotakin ruokapuolta pitäisi kynnöspellolta löytää.

Kurkien tulon kuulee kauas.

Laulujoutsenia tulee päivittäin lisää. Osa tosin talvehtii etelä-Suomessa.

Kanadanhanhet ovat komeita lintuja. Usein joku yksilö voi lentää joutsenten mukana.

Valtava joukko hanhia pysähtyy muuttomatkallaan Uudellamaalla, josta ravintoa on hyvin saatavana.

Kiurun laulu kuuluu kevääseen. Kiuru, tai leivo, enemmänkin kuuluu kuin näkyy.

Västäräkki saapuu usein jo maaliskuussa. Huhtikuussa on jo helpompaa, kun rantavedet ja -maa on sulana.

Laulujoutsenet ja töyhtöhyypät tulvapellolla. Suurta tulvaa ei v. 2019 etelä-Suomeen tullut.

Mahtuuko tänne vielä?

Merikotka alkaa olla melko tavallinen näky Uudenmaan aukeiden ja kosteikkojen yllä. Kuvassa vanha merikotka Hyvinkäällä.

Rusakolla on kiire piiloutua! Taivaalla kaartelee uhkaava peto.

Kaikki lumi ei ole vielä Uudellamaalla sulanut huhtikuun puolessa välissä.

Leskenlehdet nousevat kukkimaan aurinkoisilla rinteillä.

Hyvinkäällä on vahva kuusipeurojen populaatio.

Pienikokoisia metsäkauriita näkee päivittäin peltojen reunamilla, parhaiten aamu- ja iltahämärässä.

Kiurujen pellolla kaartelee myös komea ruskosuohaukkakoiras.

Mies on nähnyt sinisuohaukkakoiraan! Niin olen minäkin. Vielä kun se olisi kaartanut vähän lähemmäksi …

Sinisuohaukka, koiras.

Ei se kevät kurjemmalta tunnu!

Kytäjärven sula on laajentunut huhtikuun puolessa välissä.

Kyllä siellä jotakin on … Ainakin telkkä ja isokoskelo.

Koiras- ja naarastelkkä.

Naaras- ja koirasisokoskelo.

Pajusirkkukin on tullut vesistön tuntumaan. Se on myös aikaisia muuttajia.

Elämä on laiffii, varsinkin kun on kunnon räpylät!

Mainokset

Read Full Post »

Blogi jakautuu kahteen selvästi erilaiseen teemaan, joilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Paitsi, että ensinmainitusta seurasi jälkimmäinen. Mutta huomaathan, että Oodi on kirjoitettu isolla alkukirjaimella. Mitä voimme siitä ajatella? Ajattelemme juuri sitä uutta, upeaa Helsingin keskustakirjastoa. Entä macula pucker? Tämä henkilökohtainen asia vei landen taas kerran Helsinkiin. Ja kun sinne kerran päästiin, oli aivan luonnollista käydä katsastamassa uljas keskustakirjasto, koska niin kaikki landet tapaavat tehdä. Landet ennättävät usein tsekata kaikki Helsingin uudet ja kiinnostavat paikat ennen stadilaisia. Aidot stadilaisethan käyvät vain Nordiksella HIFK:n matseissa, ainakin talviaikaan. Kesästä en tiedä, koska silloin kaupungit tyhjenevät. Vain turistit dallaavat Espalla ja ihmettelevät, missä ovat kaikki alkuasukkaat.

Macula pucker. Jotenkin svengaava sanapari, muttei välttämättä kantajan mielestä. Se kun tarkoittaa sitä, että silmä näkee asiat epäterävästi, suorat linjat ovat mutkittelevia ja teksti on sutattua. Kirjoittajan oikeaan silmään oli vaivihkaa hiipinyt, ehkä viimeisen puolen vuoden aikana, macula pucker. Puoli vuotta sitten en ollut kuullutkaan moisesta, mutta nyt tiedän jo paljon enemmän. Sain terveyskeskuksesta lähetteen silmälääkärin vastaanotolle, vasemman silmäni mustien pisteiden takia, mutta suurempi vika löytyikin oikeasta silmästä! E-taulun ylimpiä kirjaimia en erottanut oikealla silmällä ollenkaan, näyttivät enemmänkin oudoilta hyönteisiltä! Sitten sain lähetteen HUSiin ja tänään sielä tutkittiin silmiä uudelleen. Näkökenttä usvaisena lähdin jatkamaan matkaa Ruskeasuon verkkokalvoyksiköstä kohti keskustaa – ensin jalan, sitten ratikalla, jonka pysäkin olin käynyt varmistamassa etukäteen. Kansallismuseon pysäkillä pois, ja tuollahan se seuraava kohde jo näyttäytyi, keskustakirjasto Oodi!

Kireästä pakkasesta huolimatta, tai ehkä juuri sen takia, moni muukin oli halunnut tulla näkemään ja vaeltelemaan Oodiin ja sen kolmeen kerrokseen. Onhan rakennus hieno ja erikoinen, ja harvemmin mainitaan se, että kansainvälisen suunnittelukilpailun voitti juuri suomalainen arkkitehtitoimisto ALA. Kilpailun ensimmäiseen vaiheeseen lähetettiin yli 500 ehdotusta! Keskustakirjasto oli Suomen 100-vuotisjuhlahanke, johon osallistuivat niin valtio kuin Helsingin kaupunki. Kirjoittajalla ei ollut juuri odotuksia rakennuksen sisätilojen suhteen, joten avoimin mielin lähdin kiertelemään. Alakerrassa infoa, ruokapaikka, teatteri ja kirjojen palautusta, mutta toinen kerros oli sitten jo ei niin totuttua! Ja vielä paremmaksi pani kolmas kerros – kirjataivas! Kerta kaikkiaan jännä! Jos asuisin Helsingissä, en miettisi kahta kertaa, missä ystäväni tai liiketuttavani tapaisin. Vahva ehdokas olisi keskustakirjasto ja sen 3. kerros! En tiedä olenko useinkaan nopea hoksaamaan asioita, mutta mielestäni näin heti, että paikka on paljon muuta kuin kirjasto – se on kansalaisten oleskelu-, työskentely-, kokoontumis- ja kohtaamispaikka. Ihan uusi aluevaltaus! Käydessäsi Oodissa voit sattumalta löytää suosikkikirjasi – ja myös lainata sen. Sellainenkin onnistuu!

Helsingin uusi keskustakirjasto Oodi. Suunnittelu: arkkitehtitoimisto ALA, rakennusurakointi YIT Rakennus Oyj Helsinki

Oodin sisäänkäynnin edusta

Oodin 1. kerros

Oodin 2. kerroksen yksi oleskelutila

Oodi. Täällä tavataan!

Oodin 2. kerroksessa myös 3D-tulostusta

Oodin 3. kerroksessa lainausosasto

Oodin lainaaja

Luulitko, että Oodin lattiat ovat suorat?

Oodin 3. kerroksen etelänurkka

Oodin paras palli?

Oodi on jännä.

Oodin 3. kerrosta

Oodiin löytävät kaikki

Oodi on auki iltamyöhään.

Keskustakirjasto Oodi

Oodin varatuimmat paikat? Katse kohti länttä, kohti Kansalaistoria ja Eduskuntataloa.

Read Full Post »

Keimolan kohdalla kaivoin repustani esille pienet eväät. Aamupala oli jäänyt muutamaan lusikalliseen marjapuuroa, mutta onneksi olin ehtinyt tehdä mukaan reissueväät. Helsingin bussissa oli melko väljää, ainakaan vieressäni ei istunut ketään, joka olisi pyrkinyt osille eväistäni. Harvoin tupeksin herätyskellon kanssa, mutta tänään oli niin käynyt ja heräsin myöhässä. Nyt oli tankattava, jotta jaksaisin suunnittelemani lenkin, yli 4 tunnin kaupunkikierroksen. Niin, jokin veti taas eläkeläismiestä kohti suuria seikkailuja – kohti syntymäkaupunkiani ja nuoruuteni Helsinkiä. Kovasti on muotiin tullut ohjatut kävelylenkit pääkaupungissa teemana vaikka kummittelu tai arkkitehtuuri tai komisario Palmun leffojen kuvauspaikat tai Virpi Hämeen-Anttilan upeiden Björk-romaanien tapahtumapaikat. Meikäläinenhän on ollut aikaansa edellä, kun näitä Helsinki-lenkkejä olen itse vetänyt jo kait kohta kymmenen vuoden ajan! Erona edellämainittuihin on lähinnä se, että olen ohjattujen kävelyjeni ainoa osanottaja. Ja täytyy sanoa, että tällä kerralla oli vähän hakusessa, mihin itseni ohjaisin. Lähtö tuli niin äkkiä, kun huomasin, että keskiviikko onkin täysin vapaata, ja vaimonikin näytti matkalle vihreää valoa.

Jostakin syystä valitsin kohteekseni Siltasaaren ja Hakaniemen. Hakaniemen kauppahallin remontin ajaksi pystytetty väistötila oli ainakin tsekattava. Onhan se kohde siinä missä joku toinenkin, vai kuinka? Ehtisinkö vielä kavuta Kallion puolelle, ei, ei taida onnistua. Otetaan Kallio, sen linjat, kuppilat, puistikot, kirjasto ja kirkko joskus ihan omaksi päiväkseen. Mutta keskustakirjasto! Niin, se Oodi, joka avataan pian entiselle VR:n makasiinien alueelle. Mitä Oodille nyt kuuluu? Miten se istuu maisemaan? Aloitin siis syynäämiseni entiseltä Kluuvinlahdelta, jota nyt täyttävät mm. Musiikkitalo, Kiasma ja Sanomatalo – ja uusi tulokas on pian avattava keskustakirjasto Oodi. Tuliko aurinko ihan väärästä suunnasta, vai oliko verensokerini alhaalla, en kyllä oikein tiedä … Paljon hehkutettu Oodi ei mielestäni istu sille valittuun paikkaan. Vai onko niin, että hyvin erilaiset jo pystyssä olevat monumentaalirakennukset ovat jo ennen Oodia tehneet alueesta suloisen arkkitehtonisen sekamelskan! Aluehan on vielä keskeneräinen, kyllä. Sitä pitää arvioida myöhemmin, kun viimeinenkin punahaalarinen remonttimies on työnsä tehnyt ja vienyt mennessään ylimääräiset rakennusjätteet ja Pekkaniskan nosturit.

Oodin rakennustyömaan nosturien ääniä ei enää kuulunut, kun astelin Metsätalon luona kohti Hakaniemeä. Tulin jo Kasvitieteellisen puutarhan rauta-aidan kohdalle. Aitaan kiinnitetyt opastenuolet veivät kirjoittajaa magneetin lailla kohti puutarhan sisäänkäyntiä Kaisaniemenranta 2:een. Ovi oli auki, tervetuloa! Talviaikaankin puutarha on upea paikka keskellä suurkaupunkia, mutta mitä se tarjoaakaan, kun kasvit heräävät eloon talven jälkeen. Hetken puutarhan käytävillä kierreltyäni jatkoin matkaani ja tulin kohta Hakaniemen torille. Tuolla on se hallin väistötila! Ei ihan havainnekuvien näköinen, mutta sisältä valoisa, hyvin toimiva, ja väkeä, ainakin monissa hallin kahviloissa, todella runsaasti. Oman kupposeni jälkeen astuin ulos ja jäin mietteisiini keskelle tyhjää toria. Yllättävän paljon tuttua ympärillä … Suoraan edessä Elannon tyylikäs tavaratalo (nyt Sokoksen väreissä). Se oli aikoinaan suosittu tavaratalo joulunaikaan. Arena-talossa, tuolla oikealla, oli muinoin Tuulensuu! Siellä näin monet elokuvat veljeni kanssa 1960-luvulla. Ja selkäni takana kerrostalossa asui Kulosaaren yhteiskoulun englanninkielen opettajamme Armi Ailas, joka kutsui kerran luokkamme kotiinsa iltaa viettämään. Kaikki oli siistiä – ja siistiä oli myös lähdettyämme, kun me lukiolaiset tiskasimme porukalla tarjoiluastiat! Matka Hakaniemeen avasi monia luukkuja. Yhdessä luukussa näen isän, äidin ja kaksi poikaa kävelevän torin poikki myöhään illalla joulun aikaan. Ykkösen ratikka on tuonut joulunviettäjät Käpylästä Hakaniemeen. Luukku alkaa sulkeutua, mutta sitä ennen perhe ehtii nousta torin toisella laidalla bussiin numero 32, Herttoniemen bussiin, kohti perheen omaa joulunviettoa.

 

Keskustakirjasto Oodi valmistuu entiselle VR:n ratapiha-alueelle. Suunnittelu: arkkitehtitoimisto ALA.

Oodi Musiikkitalon suunnalta. Etualalla Reijo Hukkasen veistos Laulupuut.

Helsingin rautatieaseman sisälle on päästävä välillä, vaikkei junaan nousisikaan. Aseman hallin kattokruunut, Paavo Tynell.

Vuosikymmenien ajan muuttumaton maisema rautatieaseman itäisellä aukiolla. Rakennukset pysyvät, toiminnot vaihtuvat.

Ortodoksien Kotikirkon kupoli nousee mystisesti ylös kerrostalokorttelista Liisankadun loppupäässä.

Astu sisään, talvellakin!

Kasvitieteellisen puutarhan portti.

Kasvitieteellisen puutarhan kasvimuseorakennus. Suomen mahdolliselle kuninkaalle Friedrich Karlille 1900-luvun alussa ehdolla ollut residenssi. Rakennus ollut myös kasvitieteen dosentti Kaarlo Linkolan virka-asuntona, ja samalla Linkolan perheen asuntona.

Puutarhan mustarastas. Mukana oli vain 50 mm:n objektiivi, ja siivekkäitä olisi ollut kuvattavaksi paljon.

Kasvitieteellisen puutarhan kasvihuoneet ja piha-aluetta.

Edellisen kuvan oikean reunan puu: amurinkorkkipuu, josta oheinen kyltti.

Pieni syrjähyppy Krunikan puolelle sallitaan? Yhtäkkiä huomasinkin olevani Helsingin kantakaupungin vanhimman puutalon luona. Ruiskumestarin talo kutsui luokseen.

Ruiskumestarin talo Kristianinkadulla Kruununhaassa.

Päiväkotilapset Ruiskumestarin talon pihalla.

Pitkäsilta Kaisaniemenlahden suunnalta.

Kohti Hakaniemeä. Keskellä Kallion kirkko ja Arena-talo.

Entinen Elannon tavaratalo Hakaniemen torin laidalla, nyt S-ryhmän omistuksessa.

Yksityiskohta tyylikkäästä rakennuksesta Hakaniemen torin itälaidalla.

Helsingin työväentalo, Paasitorni, Siltasaaressa. Rakennus kärsi pahoja vaurioita sisällissodassa 1918.

Mika Waltarin syntymäkoti sijaitsi Siltasaaressa Saariniemenkatu 6:ssa.

Hakaniemen kauppahallin väistötilat Hakaniemen torilla 2018.

Kauppa tuntuu käyvän hyvin kauppahallin väistötiloissa.

Hakaniemen kauppahallin väistötiloissa on tilaa liikkua.

Tauon paikka. Pieni kahvi ja … torttu, ei kun lohileipä!

Kerrostalon sisäänkäynti Säästöpankinrannassa Siltasaaressa.

Hakaniemen tutuksi käyneitä maamerkkejä: ympyrätalo, Arena-talo ja kauppahalli.

 

 

 

 

Read Full Post »

Nuorempana, kymmeniä vuosia sitten tein mielelläni pitkiä kävely- tai pyörälenkkejä Hyvinkäällä ja sen ympäristössä; yksin, vaimoni kanssa tai mäyräkoiramme Allun kanssa. Yksin kulkiessani purin varmaan nuoren miehen stressiä tai työpaineita, eikä mukanani vielä silloin ollut kameraa, mutta kiikarit saattoi olla. Sittemmin on kävelyille tullut mukaan myös kamera, ja halu kuvata lintuja. Vuosi 2018 alkaa kääntyä lopuilleen – päätin käydä läpi tämän vuoden lintukuvani ja nyt erityisesti haukkakuvat. Nuoruusvuosilta muistan elävästi välähdyksen, jossa varpushaukka syöksyy talventörröttäjillä ruokailevien punatulkkujen kimppuun ja iskee yhteen niistä. Tai näen tienvarren kuusikon penkalla rotevan kanahaukan tekemässä selvää jostakin isommasta linnusta. Tai sitten, saan muistikuvan Hausjärven Nyryssä puhelinlangalla istuvasta pienikokoisesta haukasta, jonka selän väritys oli upea tiilenruskea. Tuulihaukka! Se taisi olla ensimmäinen varsinainen tuulihaukkahavaintoni. Enkä voi koskaan unohtaa kuulaassa syyssäässä korkeuksissa kaartelevia hiirihaukkoja – enkä keväällä pohjoiseen matkaavaa hiirihaukan vaaleaa sukulaishaukkaa, piekanaa! 

Siinäkö ne kaikki takavuosien haukkahavaintoni olivat? Ei sentään, mutta ne olivat mieliinpainuvimpia. Kun eläkevuosina on ollut enemmän aikaa kuljeksia luonnossa, kiikaroida ja kuvata lintuja, en aluksi muistanut haukkoja, enkä niitä luonnossa nähnytkään. Se tapahtui vasta vähitellen – ja vähitellen opin myös saamaan niistä jonkinlaisia kuvia. Kamerani ja objektiivini eivät ole mitään ammattilaisen laitteita, mutta kun jotakin ahkerasti puuhastelee, siinä myös pakosta kehittyy. Oman laitteistoni kanssa on päästävä melko lähelle kuvattavaa lintua, muuten kuva jää suttuiseksi. Ja on siinä paljon muutakin, kuten valon suunta ja määrä, tarkennuksen onnistuminen, suljinnopeus, aukko jne. Lentävään lintuun tai lintuparveen tarkennan yleensä 9 pisteen matriisilla ja tietenkin seuraan kohdetta panoroimalla, siis kääntämällä kameraa lintua seuraten. Kerran pääsin kohtuullisen lähelle matalalla lentelevää ruskosuohaukkanaarasta, mutta hellepäivä nostatti maanpinnan yläpuolelle lämpöväreilyn. Pilallehan ne ne kuvat menivät, ja pettymys oli suuri kuin maajoukkuepelaajilla hävityn Moldovia-ottelun jälkeen. Kerrankin arka ruskosuohaukka oli lähietäisyydellä.  

Loppusyksyllä yritin päästä kaveriksi piekanan kanssa ja saada siitä muitakin kuin linnun alapuolelta otettuja kuvia. Monena aamuna kurvasin autollani pellonreunaan, jonka pellon toisella laidalla tiesin piekanan majailevan. Välimatkaa meillä oli alle 100 m. Aika passeli etäisyys, mutta kuinka edes nousta autosta haukan huomaamatta? Monet kerrat kokeilin, mutta huonolla menestyksellä. Viime viikonvaihteessa kehitin uuden taktiikan: hyvissä ajoissa turvavyö irti, kamera laukaisuvalmiiksi syliin, auto hitaasti liu’uttaen, valot pimeinä tienvarren metsäsaarekkeen taakse piiloon – ja sitten ulos varovasti ovia paukauttamatta. Se onnistui, siellä se peto yhä istui! Pääsin jopa astelemaan pellolla muutaman metrin kohti haukkaa ja sain laukaistua useita otoksia, ennen kuin piekana äkkäsi lippismiehen ja otti siivet alleen. Yritys palkittiin, mutta usein on niinkin, että mitä vähemmän yrittää, sitä paremmin onnistuu – pelkällä tuurilla!

Vaikka petolinnut ovat vähentyneet, kyllä niitä on ja niitä näkee, etenkin lintujen syysmuuton aikaan. Peltoaukeiden reunaan vain ihmettelemään, ja kiikarit sekä eväät mukaan. Vuosi oli omalla kohdallani hieno haukkavuosi; tuulihaukka sen aloitti jo huhtikuun lopulla. Tätä siroa haukkalintua seurasin melko tiiviisti koko kauden ajan. Ihailin sen vaivatonta lentoa, lekuttelua saaliin yläpuolella myrskytuulessakin paikallaan pysyen ja ihailin sen rohkeaa kisailua isompien haukkojen sekä varisten kanssa. Kävin jopa tuulihaukan pesälaatikolla aina silloin tällöin katselemassa poikasten kehittymistä. Kerran emo oli juuri tuonut poikasilleen ruokaa. Se oli liikkumattomana pesän alapuolella ikkunan pielilaudan päällä, ja katse oli tiiviisti kohti kirjoittajaa. Se katse … Ei se ollut vihamielinen, mutta tiukka se oli! Voisiko itsekin yrittää viritellä tuollaista ilmettä kasvoilleen? No, ei siitä taida eläkeläismiehelle olla enää mitään iloa eikä hyötyä. Paitsi ehkä joskus sitten elämän loppusuoralla, tehostetun palveluasumisen ehdoista ja yksityiskohdista sovittaessa?

Kevät on tullut! Vesilintujen jälkeen saapuvat joutsenet, kurjet ja hanhet – ja pian myös haukat.

Tuulihaukka palasi kotipellolleen huhtikuun lopussa.

Tuulihaukkaa näkee peltoaukeilla yleisesti joko lekuttelemassa saaliin perässä tai tarkkailemassa ympäristöä.

Tuulihaukka avasi vuoden haukkasesonkini. Pääsin lähes kasvotusten yhden suosikkihaukkani kanssa.

Matala, ruoikkoinen Ridasjärvi on mieluinen paikka mm. ruskosuohaukalle, nuolihaukalle ja sääkselle.

Komea, suurikokoinen ruskosuohaukka on melko arka lintu. Vasemmalla koiras, oikealla rantapusikossa piilottelee naarasruskosuohaukka.

Kaverini Timo Kytäjärven maapadolla.

Hiirihaukan ylilento.

Sinisuohaukkanaaras auringonkukkien yllä.

Sinisuohaukka iskemässä saaliiseen.

Komea, melko peloton sinisuohaukka. Valkoinen yläperä on suohaukoille tyypillinen. Ruskosuohaukalla sitä ei ole.

Tuulihaukka (ylinnä) leikittelee varisten kanssa.

Tuulihaukan pesälaatikossa alkaa olla jo ahdasta. Kuva päivätty 12.7.

Tuulihaukka vahtii pesälaatikkoaan.

Tuulihaukan katse.

Punarinta piilottelee rakennuksen suojissa.

Syksy saapuu haukkapellolle.

Piekana saapui viimein pohjoisesta ehkä talvehtimaan haukkapellolle. Tuulihaukkaa ei enää näkynyt.

Komea piekana.

Piekanan mustavalkoiset pyrstösulat näkyvät pitkälle.

Piekana laskeutuu puuhun aamuauringossa.

Syksyn aamu-usva haukkapellolla.

Metsäkauriit katselevat haukkakuvaajaa.

Monet haukat ovat jo lähteneet, mutta korpit jäävät aluetta vartioimaan.

Read Full Post »

Kaupungin taajama-alue päättyy länsisuunnalla moottoritiehen, tai oikeastaan jo moottoritien vieressä kulkevaan vanhaan 3-tiehen. Moottoritien länsipuolella on vielä huoltoasema-, erikoisliike- ja ruokapalvelukeskittymät, mutta kun näiden jälkeen suuntaat länteenpäin, tulet totaaliselle maaseudulle. Taloja on enää harvakseen ja niitä ympäröi laajat peltoalueet. Täällä, jo noin kilometrin päässä moottoritiestä, alkaa tapahtua merkillisiä asioita. Siirry pois aluetta halkovalta ainoalta asfalttitieltä jollekin pienemmistä hiekkateistä ja pysähdy. On hiljaista, liikenteen melu ei tänne enää kuulu. Muita ääniä kyllä kuulee: kevätaamuna konserttiaan pitävät kiuru ja hyyppä, mutta vielä kuuluvampi ääni tulee ensimmäisen pellon vallanneelta kuovilta. Nyt elokuussa samaa peltoa isännöivät kymmenet kurjet, ja sieltähän sitä ääntä lähtee! Kun nostat katseesi yli metsänreunan, saatat nähdä jonkun isomman linnun kaartelevan korkeuksissa. Ehkä haukka? Se voisi olla nopea tuulihaukka tai verkkaisempi hiirihaukka, tai jokin jo muuttomatkansa aloittanut suohaukka. Ruskosuohaukka on täällä yleisin suohaukka, mutta runsas pari viikkoa sitten kolmen haukan kisailijoista yksi olikin melko harvinainen arosuohaukka! Haukat ovat vähitellen lisääntyneet peltojen yllä hiljaisen kesän jälkeen, eikä kestä kauan, kun saadaan täydennystä lapin tuntureiltakin. Silloin saapuu alueelle uljas piekana ja asettuu tutulle tähystyspaikalleen lehdettömän koivun ylimmille oksille.

Olin taas kerran lähtenyt aamupäivän haukkaretkelleni. Elokuinen aamu oli aurinkoinen ja vielä hyvin lämmin. Haukkoja ei nyt näkynyt, mutta kauempaa, vasemmalla puolellani, näin sänkipellolla liikettä. Suoraan kohti tuli kovaa kyytiä kookas valkohäntäkauris ja sen perässä täplikäs vasa! Ne eivät jarrutelleet ennen kuin kuulivat kamerani ääniä. Silloin emä vain rauhallisesti pysähtyi, kääntyili ylväänä paikoillaan, käänteli päätään ja korviaan, ei saanut oikein selvää vaaran aiheuttajasta –  ja antoi samalla kuvata itseään sekä vasaa ihan joka kantilta! Upea hetki, jollainen ei luonnossa kulkevalle monta kertaa toistu. Toisena aamuna, samalla paikalla luulin näkeväni jopa ilveksen! Ei ihan tärpännyt. Puiden varjo peitti pellon kivellä liikkumattomana makaavan eläimen yksityiskohdat. Iso se oli, mutta tupsukorvia ei tällä otuksella ollut. Kun kiikareilla katsoin tarkemmin, huomasin eläimen kaulassa punaisen silkkinauhan ja siihen kiinnitetyn pienen tiu’un. Se oli lähitalon kookas mirri, joka oli hankkimassa luomuaamupalaansa suoraan pellolta! Pitkään siinä toisiamme tapiteltiin, mutta viimein kissa kyllästyi ja lähti hiipimään kohti kotitaloaan. Sain aika hyviä kuvia, mutta luulen, etten niitä luontokuvakilpailuun kuitenkaan lähetä.

Kaupungin itäpuolellakin on taikamaa. Kutsun sitä ”taikamaa kakkoseksi”. Se ei ole ihan edellisen veroinen ja matkaakin tulee taajamasta paljon enemmän. Kakkoseen kyllä vie pyörätie, jota vasta kaupungin länsipuolelle suunnitellaan. Kiinnostukseni kohteita joutuu kakkosessa tarkkailemaan lintutornista tai kilometrin päässä olevalta venerannalta. Jos tämän välimatkan taitat jalkaisin, pidä hatustasi kiinni, lukuisat rekat voivat tempaista rakkaan lippiksesi mukanaan. Lähdin eräänä hellepäivänä katselemaan saisinko nähdä ja kuvata ruskosuohaukkaa, jota täällä vuorenvarmasti tapaa. Odotusta riitti ja eväitä kului aurinkoisella lavalla 5 metrin korkeudessa. Hiljaista oli. Laskeuduin viimein alas ja siirryin venerannalle. Nyt tarkkana, ruskis voi tulla hetkellä millä hyvänsä. Ei vain kuulunut, mutta koiranulkoiluttaja tuli juttuseuraksi. Käänsin järvelle selkäni ja antauduin keskusteluun, vain hetkeksi. Ja sehän riitti. Kun käännyin järvelle päin, lähellä rantaviivaa lentänyt ruskosuohaukka oli ohittanut venerannan ja meni jo kauempana lintutornia kohti! Voi änkeröinen, olisi Pikku Kakkosen Pelle Hermanni huudahtanut! Missasin ainutlaatuisen hetkeni. Lohdutukseksi sain tarkkailla nuolihaukan armotonta saalistuslentoa, ja liitelihän siellä korkeuksissa myös upea kalasääski. Ihminen tarvitsee taikamaita, vähintään ykkösen ja kakkosen. Ne eivät kissaa ilvekseksi muuta, mutta jo parin tunnin vaeltelu hiljaisessa maalaismaisemassa saa hypotalamuksen tyvitumakkeissa liikettä, niin että taas kestää arjessa sen, mitä ihmisen on kestettävä.

Kurjet ovat vallanneet pellon, jota keväällä hallinnoi kuovi.

Kurjet vaihtavat ruokailu- ja levähdyspeltoa.

Valkohäntäkauriin ja vasan yllättävä kohtaaminen

Emä pysäytti viimeinen vauhtinsa.

Valkohäntäkauris ei tiennyt, oliko vaara lähellä.

Oli parasta palata sinne, mistä pellolle tultiin.

Maatilan kissa sai kuvaajan mielikuvituksen liikkeelle. Ilveskö kivellä?

Vielä on niityllä kukkivia kasveja.

Seurasin pitkään kolmen haukan kisailua. Tuulihaukka ahdisteli sitkeästi kotipellolleen tullutta arosuohaukkaa.

Pohjoisen keltavästäräkit siirtyvät etelämmäksi.

Keltavästäräkki.

Auringonkukat ja pikkuvarpuset.

Auringonkukka.

Kytäjärvi elokuun puolivälissä.

Tiklit Kytäjärven reunamilla.

Kytäjärven maapadon kasvillisuus houkuttelee perhosia. Ohdakeperhonen oli ahkera vierailija.

Gammayökkösiä näkyi todella runsaasti heinä-elokuun vaihteessa.

Hiirihaukkaa näki keskikesällä harvoin, syksyllä toivottavasti useammin.

Haukka siirtää saalistaan rauhallisempaan paikkaan. Kynsissä lienee peltopyy, jota alueella tarhataan.

Pikkulepinkäinen jokivarren puussa.

Taikamaan tunnelmaa.

Tuulihaukka, joka on kotiutunut näille pelloille.

Ridasjävi.

Kurjet Ridasjärven matalassa vedessä.

Nuolihaukka saalistaa sudenkorentoja – ja onnistuu!

Ruskosuohaukka lähti yllättäen lentoon rantapensaikosta.

Ruskosuohaukka kotijärvellään.

Ridasjärvi ja kalastajat.

Read Full Post »

Kun metsä ja tienvarren pusikot jo keskikesällä hiljenevät lintujen liikkeistä ja äänistä, tulee luonnontarkkailijalle hätiin perhoset, nuo kaikkien taiteilijoiden ja muotoilijoiden innoituksen lähteet. Ehkä tunnen lintumaailman paremmin omakseni, mutta tänä kesänä olen opiskellut myös perhosia ja yrittänyt päntätä päähäni kaikki parikymmentä sinisiipilajia ja saman määrän hopeatäpliä. Maastokäyntien ja valokuvieni hyvänä apuna tunnistamisessa on ollut Dick Forsmanin ja Olli Vesikon yhdessä tekemä ”Päiväperhoset Suomen luonnossa” -kirja sekä netistä valokuvaus- ja perhosharrastajien sivusto ”Suomen perhoset” . Jos haukkaa tai kotkaa saa seurata kohtalaisen läheltä ja onnistuu vieläpä tallentamaan tilanteen valokuvaksi, on se jonkinlainen lintupäivän täyttymys. Samat kutinat tulee myös komean haapaperhosen yllättävästä tapaamisesta metsätiellä, ja hetkestä, kun se laajojen kaarrostensa jälkeen laskeutuukin ihan lähellesi. Olit jo luullut sen ottavan lisää korkeutta ja lentäneen tavoittamattomiin.

Päiväperhosia voi tarkkailla, talvea lukuunottamatta, ympäri vuoden. Ensimmäisten sinivuokkojen ja leskenlehtien aikaan on jo hyvät mahdollisuudet nähdä ainakin sitruunaperhonen. Se talvehtii aikuisena, joten ensimmäiset kevätlämpimät saavat sen pian lentelemään pälvipaikoille. Tänä vuonna kirjasin oman ensimmäisen sitruunaperhoseni päiväyksellä 9.4. Kun paju aloittaa kukintansa, lisääntyy perhosten määrä nopeasti. Ruskeanharmaaseen kevään taustaväriin ilmestyy väriläikkiä, kun myös neito- ja nokkosperhonen sekä suruvaippa heräävät lentelemään. Ne kaikki talvehtivat aikuisina. Kasvillisuuden ja kukkien lisääntyessä saa pian pinkoa vikkelän auroraperhoskoiraan perässä, ja ihmetellä, milloin se malttaa pysähtyä, ja mihin? Kohta tulee mukaan karttaperhonen, usein hyvinkin runsaana, vaikka joutuukin kokemaan yhden muodonvaihdoksen ennen siivilleen nousemista – se kun talvehtii koteloasteella. Vähän juhannuksen jälkeen kävelin Hyvinkäällä syrjäisellä metsätiellä, joka kaartui runsaiden tienvarsikukintojen ja valoisien niittyjen läpi. Uskalsin toivoa näkeväni ohdakkeiden kukinnoilla ohdakeperhosen – ja kas, siinä se vain olikin! Perhonen oli menettänyt osan toisista siivistään, muuttomatkallako vai lintujen auhdistelemana? Seuraavana päivänä näin samoissa kukinnoissa taas ohdakeperhosen! Tämä oli eri yksilö, joka oli säilynyt pitkästä vaelluksestaan Suomeen ehjempänä.

Itse on ollut säilyä ehjänä eräällä perhosretkelläni. Kohteenani oli mökkimme lähellä oleva lampi ja sitä ympäröivä suo. Kävelin aluksi hyväkuntoisia pitkospuita ja tarkkailin suolammen ympäristössä lenteleviä hyönteisiä. Sinisiipiä ja sudenkorentoja vilahteli siellä täällä, mutta sitten näin kauempana jotakin keltaista. Se ei ollut sitruunaperhonen, vaan jokin muu? Sinne perään! Hyppäsin kamera laukaisuvalmiina pois pitkospuilta ja lähdin kiireellä tavoittelemaan sitä keltaista. Sitten tapahtui jotakin merkillistä! Huomasin yhtäkkiä olevani rähmälläni suolla vaivaiskoivujen ja hillanlehtien keskellä; toinen jalka oli uponnut nivusia myöten suohon ja toinen oli koukistunut linkkuun alleni. Sain kuin sainkin itseni kammettua ylös suomudasta. Kävely lähti vähitellen sujumaan, vaikka polveani aristi ja toista jalkaa painoi saapas, joka oli täynnä vettä ja suomutaa. Missä vaiheessa sain otettua kuvan siitä keltaisesta, en oikein muista. Suokeltaperhonen (Colias palaeno) oli kuitenkin piirtynyt kamerani kennolle, ja kamerakin oli ihme kyllä täysin ehjä ja kuiva. Lupasin vaimolleni olla enää menemättä soille tai koskille. Lupaus on melkein pitänyt. Olen ainakin pitänyt vastedes varani, luulen!

(Seuraavat päiväperhoskuvat ja yksi mittari on kuvattu Hyvinkäällä ja Tammelassa touko–heinäkuussa v. 2018).

 

Auroraperhonen, koiras

Kangasperhonen

Karttaperhonen

Amiraali

Kesäinen peltomaisema Hyvinkään Kytäjällä

Suruvaippa

Neitoperhonen

Juolukkasinisiipi suokukalla

Hopeasinisiipi, naaras

Ketohopeatäplä

Lanttuperhonen

Sinisiipi ja horsmat

Loistokultasiipi

Loistokultasiipi

Mustatäplähiipijä, koiras

Eksoottisen näköinen nokimittari – ei päiväperhonen

Nokkosperhonen

Niittyhopeatäplä

Peurankellot

Ohdakeperhonen

Mesiangervot

Orvokkihopeatäplä

Täpläpapurikko

Tesmaperhonen. Yleinen, vikkelään liikkuva päiväperhonen

Metsänokiperhonen. Alkoi runsastua tänä vuonna vasta heinäkuun puolivälin jälkeen.

Kookas, aina säväyttävä ritari.

Pitkospuut

Suokeltaperhonen (Colias palaeno)

 

Read Full Post »

Onko metsä jo linnunlauluista hiljentynyt? Ei ehkä vielä, mutta olisiko jo hiljaisempi kuin viikko sitten? Väistämättä tulee mieleen Eino Leinon herkkä ”Lapin kesä” -runo, jossa surraan ja murehditaan vähän kaikkien asioiden perään – ja apeuden syyksi paljastuu Lapin (Suomen) lyhyt kesä. Laulaja Mamba palauttaa toivon omalla kappaleellaan ”Vielä on kesää jäljellä”, mutta, ei kai sitä sentään vielä soiteta? Emme anna nyt valtaa alakulolle, vaan lähdemme kuuntelemaan alkukesän ääniä ja katselemaan kasvien väriloistoa. Eikä unohdeta tuoksujakaan! Milloin olet viimeksi nuuhkaissut kukkivaa oravanmarjaa, tai juuri nyt kukkivaa vanamoa? Uskomattomia tuoksuja, jotka täyttävät laajat tienoot ja ovat parhaimmillaan tyynenä aamuna tai iltana. Olin jo matkalla omaan eldoradooni kaupungin länsipuolelle. Sään piti olla pilvinen, mutta eikö mitä; aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, kuten hyvin usein tänä keväänä ja alkukesänä. Onneksi silloin tällöin on saatu myös sadetta, mikä on ollut tarpeen kaikelle kansalle: pellosta ansionsa saaville ja pellonreunaa huvikseen kulkeville. Kun lähtee seikkailulle ilman suuria odotuksia, voi kohdata yllättäviä asioita. Kävikö nytkin niin?

Muistelin metsässä muutaman viikon takaista kettukohtaamista. Se tapahtui jokseenkin näillä main. Kettua ei nyt näkynyt, mutta mikä ihme tuolla polulla hitaasti kiemurtelee? Iso musta kyy! Siitä onkin aikaa, kun olen tavannut näin komean yksilön, enkä ehkä koskaan täysin mustaa kyytä. Hetken ajattelin seurustelevani rantakäärmeen kanssa, mutta rantakäärmeen tunnusomaisia pään laikkuja tällä ei ollut. Ja silmän kapea pupilli oli kyyn. Siis, ei liian lähelle, mutta ei myöskään paniikkia. Muutama vuosi sitten kun keräsin vaimoni kanssa kanervia matkalla mökille, melkein työnsin käteni kyykäärmeen selkään, mutta nyt tilanne oli erilainen, kun käärme oli näkyvillä. Jätin kyyn luikertelemaan heinikkoon, ja kohta taas tapahtui: vastaani juoksi rusakko jonkun pelästyttämänä. Oli vähällä, ettei juossut haarojeni välistä. On täällä vilskettä! Tulin kuuntelemaan lintujen aamukonserttia enkä varomaan jokaista askeltani. Nyt kuuluu lauluääni, jota en tunne? Joku voi luulla, että näillä tuntimäärillä luontomiehen pitäisi tuntea kaikki linnut ja niiden äänet, mutta ei se ihan niin ole: lintulajeja on Suomessa yli 470! Opiskelua riittää vielä eläkepäivillä.

Punavarpusen iloista säettä kartanon mailla kuunnellessani tajusin, että tätä lintua en kuulekaan mökkimaisemissamme Tammelassa. Muutoin samoja lajeja löytyy yllättävän paljon: on samat siepot, rastaat, samoja kerttuja, valkoselkätikka, peukaloinen, ruokokerttunen … Viime päivien luontomittelön (ikioma sellainen) Tammela–Hyvinkää voitti Tammela, jos lasketaan mukaan perhosetkin. Tammelassa näin kohtalaisen harvinaisen täpläpapurikon ja myös kansallisperhosemme paatsamasinisiiven – ja yllättävää oli, että molemmat paikat saivat pisteet omista ritariperhosistaan! Viime vuosina on kirjoitettu sekä lintujen että perhosten kantojen romahduksesta (mm. Keskisuomalaisen pääkirjoitus 9.4.2018). Ikävä kyllä, on siinä perää rivimiehenkin havaintojen mukaan. Luontolenkkini paluumatkalla tulin kapean virran sillalle ja kurkkasin alas nähdäkseni piilottelevan rantasipin. Rantasipin ääni kyllä kuului, mutta lintua ei näkynyt. Sen sijaan näin heinikossa, hyvin lähellä laulujoutsenperheen. Kohtaaminen sujui rauhallisesti, joutsenten poikaset eivät ihmistä mitenkään säikkyneet – niillä oli rajaton luottamus emojensa turvaan ja viisauteen. Näin kun voisi olla myös ihmispopulaatiossa. Viisaat päättäjät luovisivat meidät kuiville vaikka minkälaisista mikromuovi- tai myrkkyongelmista!

Hevoset kesäpäivänä Kytäjän kartanon mailla. Keltainen rakennus entinen kapearaiteisen radan asemarakennus.

Kytäjän kartano ei ole enää vuosien takaisessa loistossaan. Rakennus ollut tyhjillään vuosikaudet.

Ulkoilupolulla musta kyy.

Ei kannata lähestyä

Vielä kukkii juhannuskukka metsäkurjenpolvi.

Metsikön ja pihojen asukki kirjosieppo

Rusakko laittoi jarrut päälle juuri ennen kuvaajaa.

Niittyhopeatäplä. Tämän vuoden kesäkuussa hyvin yleinen.

Alkukesän upeimpia päiväperhosiamme ritari!

Lupiinit

Niittynätkelmä

Punarinta. Laulua ei kuule niin runsaasti kuin aiemmin?

Harakankellot

Harmaasieppo kotimetsässään

Harmaasieppo pyrähtää

Kytäjärveä vanhan viinatehtaan ja kaupan nurkalta

Kansallisperhosemme paatsamasinisiipi, naaras (kuvattu Tammelan Heinijärvellä)

Täpläpapurikko (kuvattu Tammelan Heinijärvellä)

Peukaloinen pesänsä lähettyvillä

Telkkälampi ja taaempana Kytäjärvi

Telkkäemo ja poikanen kotilammellaan. Poikanen on kasvanut kovasti.

Myös lammella viihtynyt sorsapoikue voi hyvin.

Laulujoutsenperhe pienehkössä vesialtaassa. Missä on ollut perheen pesä?

Read Full Post »

Older Posts »