Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Kulttuuri’ Category

Blogikirjoittaja taitaa olla onnekas suurten ikäluokkien kasvatti, kun jalkansa vielä nousee niin, että pitkätkin kävelymatkat ovat yhä mahdollisia. Ja liikuttava on, muuten perii hukka. Kumpi on mieluisampi ympäristö: metsäluonto vai kaupunki? Ei niitä voi verrata, molemmat käyvät hyvin, mutta nyt alkoi olla taas kaupungin vuoro. Se kaupunki tarkoittaa useimmiten synnyinkaupunkiani Helsinkiä, tuttua ympäristöä. Tähän uusimpaan Helsingin kävelyyni sain kimmokkeen, kun olin saattamassa vaimoani HUSin Meilahden silmäklinikalle tarkempiin tutkimuksiin. Muistin, että lähellä, uuden lastensairaalan vieressä on punatiilinen rakennuskolossi, Topelius-koulu. Muistin myös, että sen oli suunnitellut Karl Hård af Segerstad. Vaimollani tuli tutkimuksissa tauko, ja silloin lähdin omalle rundilleni – kävin katselemassa ja kuvaamassa Stenbäckin kadun Topelius-koulua! Vanha alkoi innostua, ja seuraavan viikon suunnitelma oli selvä. Silloin olisi Hård af Segerstadin monien muiden rakennusten vuoro eri puolilla kantakaupunkia. Niitä oli juuri sopiva määrä, sopivien kävelyetäisyyksien päässä toisistaan. Siispä matkaan! Saisinko vielä retkeni bonuksena nähdä syksyn väreihin pukeutuneen Helsingin? 

Kuka oli Karl Adam Nils Gabriel Hård af Segerstad? Hänen perheensä muutti Ruotsista Suomeen 1870-luvun alussa. Karl syntyi Helsingissä v. 1873. Hän kävi koulunsa Helsingin Nya svenska läroverketissä ja opiskeli vuosina 1891–1895 arkkitehdiksi Suomen polyteknillisessä opistossa Helsingissä. Vuonna 1896 Hård af Segerstad perusti arkkitehtitoimiston yhdessä kurssitoverinsa Bertel Jungin kanssa. Parin vuoden kuluttua hän toimi yksin ja saatuaan huomattavan yksityisen työtarjouksen Viipurista, hän muutti Viipuriin. Vuonna 1907 Helsinkiin perustettiin kaupunginarkkitehdin virka. Siihen valittiin Hård af Segerstad, jossa virassa hän toimi aina vuoteen 1921 asti. Tältä ajalta on syntynyt monia tunnettuja julkisia rakennuksia kuten Cygnaeuksen koulu Ratakadulla (1911), Kallion kirjasto (1912) ja Hakaniemen kauppahalli (1913). Monissa töissään hänellä oli apunaan yhtiökumppaninsa Bertel Jung, ja myöhemmin arkkitehdit Runar Eklund ja Einar Flinckenberg, jotka olivat hänen alaisiaan kaupungin organisaatiossa. 

Vaikka Hård af Segerstad teki monet suunnittelutyönsä kansallisromanttisen hypetyksen aikana, ei hänen tyyliään kuitenkaan luonnehdita kansallisromanttiseksi tai jugendtyyliksi. Hän oli kuitenkin ensimmäisiä arkkitehtejä, jotka ottivat käyttöön juuri jugendiin liitettyjä materiaaleja kuten vuolukiven! Hänen luomustaan, vuolukivellä verhoiltua Nylands Nationin rakennusta ”Natsaa” pidetäänkin mitä parhaimpana jugendtyylin edustajana. 1910-luvun alusta lähtien hän luopui kiviverhoilusta ja valitsi julkisivuihin rappaamattomat tiiliseinät. Lähteet kertovat, että Hård af Segerstad oli tarkka rahankäyttäjä, hän myös halusi käyttää laadukkaita ja kestäviä materiaaleja kuten tiiltä kattojen pintamateriaalina. Henkilönä hänen todetaan olleen vaatimaton ja jopa syrjäänvetäytyvä, mutta samalla annetaan arvoa hänen tekniselle asiantuntemukselleen ja osaamiselleen. Hård af Segerstad mainitaan Arkkitehti-lehdessä vain harvoin, mutta viimeisellä kerralla v. 1931 Bertel Jung kuvailee muistokirjoituksessa entistä kurssitoveriaan ammattimieheksi, jonka epäitsekästä työtä Helsingin hyväksi ei ole osattu riittävästi arvostaa. 

Blogikirjoittaja on nyt yli puolen päivän kävelykierroksensa tehnyt. Istun kotona tietokoneeni ääressä matkasta jo toipuneena; päivä alkaa vähitellen kääntyä iltaan. Teen kuviini sävykorjauksia, perspektiiviäkin paikoin korjaan, rajaan kuvia ja palautan samalla mieleeni retken vaiheita. Kaikki karttaan etukäteen merkitsemäni rastit löytyivät ongelmitta. Kun astuin ulos Kampin terminaalista ja otin suunnaksi Punavuoren, oli aurinko vasta noussut. Snellmanin koulu oli ensimmäinen kohteeni ja lenkkini jatkui Ratakadun, Johanneksen kirkon ja Kasarmitorin kautta Kruununhakaan ja sieltä Kallion Karhupuistoon. Kotona vaimoni arveli, että olin löytänyt paitsi rakennuskohteita myös juttukavereita muista ulkoilijoista. Ei tällä kerralla, muutamat sanat vaihdoin vain bussinkuljettajan kanssa, joka raisulla mutta taidokkaalla suorituksellaan alitti vuoron tavoiteajan Helsinkiin! Pääkaupunki oli tiistaina kylmä ja tuulinen, kaikkialla rakennettiin, turistejakin näkyi vain muutamia, eikä ruskakaan ollut vielä kunnolla noussut pääkaupungin puihin. Mutta hyvä lukijani, ei tämä tähän jää, Helsingin kantakaupunki on täynnä rakennustaidetta, jollaista ei enää nähdä nousevan Kalasatamaan tai Jätkäsaareen – tuskin muuallekaan.  

Kort svensk sammanfattning. Vem var Karl Adam Nils Gabriel Hård af Segerstad? Han var en finsk arkitekt (1873–1931) som förblev relativt okänd för allmänheten. Det speciella är att många av de offentliga byggnader han ritade i början av 1900-talet omedelbart blev mycket populära; och det är de än idag. Hård af Segerstads familj flyttade från Sverige till Finland på 1870-talet. Karls modersmål var alltså svenska men han förstod lite finska. Jag startade min blogg på mitt modersmål finska, men jag kommer att avsluta den på svenska, till Hård af Segerstads ära. Jag tycker att bilderna på min blogg kan dock förstås och tolkas på alla språk.

PS. Jutun kuvat ovat kirjoittajan ottamia retkeltä 20.9.-22, yksi kuva on vuodelta 2016. Kirjoituksessa on tärkeimpänä lähteenä käytetty Jyri Viljan kirjaa ”Kallion kirjasto ja kaupunginarkkitehti Karl Hård af Segerstad”. Tästä teoksesta on myös arkkitehdin yksi julkisivupiirros.  

Ekbergin kahvila Bulevardilla oli juuri avautunut, mutta vielä ei ollut kahvin aika.

Kiinteistöosakeyhtiö Falken, Bulevardi 30 (Karl Hård af Segerstad, valm.v. 1898)

Arkkitehti Karl Hård af Segerstad (1873 Hki – 1931 Hki)

Matkalla eteenpäin. Sinebrychoffin puiston rakennuksia.

Punavuoren kallioilta näkee kauas merelle. Helsingin telakan nostureita Hietalahdella.

Snellmanin kansakoulu, Punavuorenkatu 6–10 (Karl Hård af Segerstad ja Runar Eklund, 1921)

Kouluunko kiire, vai pois suojatieltä?

Vanha poliisiasema, Ratakatu 10 (Karl Hård af Segerstad, 1909)

Cygnaeuksen koulu etelän suunnalta, Ratakatu 8 (Karl Hård af Segerstad, avustajina Runar Eklund ja Einar Flinkenberg, 1911)

Cygnaeuksen koulun yksityiskohta

Kihlmanin talo, Korkeavuorenkatu 19 (Karl Hård af Segerstad ja Bertel Jung, 1898)

Johanneksen kirkko ja kirkkopuisto olivat näyttämöinä, kun Vesa-Matti Loiri siunattiin viimeiselle matkalleen 20.9.2022.

Nylands Nation, Kasarmikatu 40 (Karl Hård af Segerstad, 1901)

Nylands Nationin rakennus, ”Natsa” on koristeltu monin eri aihein, jotka olivat tyypillisiä 1900-luvun alun jugendtyylille. Hård af Segerstad toi julkisivukoristeiksi myös muinaisskandinaavista symboliikkaa.

Nylands Nation, Helsingin yliopiston vanhin osakunta.

Syksyn lehtiä Kruununhaassa.

Svenska Litteratursällskapet, Ritarikatu 5. Entinen Laurellska skolan (Karl Hård af Segerstad, 1925–27)

Svenska Litteratursällskapet -talon seinälaatta

Päiväkotilapsia ja -ohjaajia Kruununhaassa.

As Oy Helios, Rauhankatu 13 (Karl Hård af Segerstad ja Bertel Jung, 1898)

As Oy Helioksen seinälaatta.

Matka jatkuu Snellmanin katua eteenpäin Siltavuorenpenkereelle.

Kuvan alareunassa Hakaniemen kauppahallin väistötilat, ns. Lasihalli (tumma rakennus) ja punatiillinen matala kauppahalli, jota peruskorjattiin vielä syyskuussa 2022.

Kyyhkykin on tullut kurkkaamaan, mitä sinne torille oikein kuuluu.

Näkymä Pitkältäsillalta Oopperatalolle päin.

Hakaniemen vanha kauppahalli (pääsuunnittelija Einar Flinckenberg ja Karl Hård af Segerstad, 1913)

Kalliossa, ylhäällä Porthaninkadun varrella, Porthaninkatu 12, on vaikuttava ja tyylikäs Kallion kirjasto (Karl Hård af Segerstad ja apulaisena Runar Eklund, 1912).  

Kallion kirjasto sekä vasemmassa reunassa Viidennen linjan rakennuksia. Taustalla Kallion kirkko.

Kallion kirjaston ovi ei avautunut 20.9.2022 toisen kerroksen remontin takia. Blogikirjoittaja ei ollut ainoa, jota asia harmitti.

Kallion kirjasto etelän suunnalta.

Käynnilläni Helsingin kaupungin Talvipuutarhassa v. 2016 talvella kuvasin sattumalta myös vähän kaupunginpuutarhurin asuntoa (tiilikattoinen rakennus).

Karl Hård af Segerstadin piirros Talvipuutarhan puutarhurin rakennukseksi (piirros Jyri Viljan kirjasta ”Kallion kirjasto ja kaupunginarkkitehti Karl Hård af Segerstad)

Hakaniemen rannan ja Siltavuorenrannan puut alkavat saada lehvästöön syksyn värejä.

Read Full Post »

Paikka nimeltä Kota mainitaan yhtenä Särkisalon kylänä. Ja näetkö, tästä lähtee Kotantie, sinne siis! Loppukesän retkemme jännin vaihe oli alkamassa Särkisalontieltä erkanevalla hiekkatiellä. Veisikö tämä tie taloille, joissa oli asunut vaimoni isän sukua, ehkä isäkin – varmuudella ainakin vaimoni serkku. Hänen luona olimme käyneetkin, mutta se oli tapahtunut jo 80-luvulla, yli 40 vuotta sitten. Itse muistin paikasta vain korkean saarnipuun, mutta sillä muistikuvalla ei taideta löytää perille? Ajelimme hiekkatietä hiljakseen eteenpäin, ja mitä kummaa … jokin ympäristössä alkoi vaikuttaa tutulta, kalliot, suuret lehtipuut. Pysäytimme auton eräälle talolle vievän nurmikkotien päähän ja lähdimme kävelemään kohti edessä näkyviä hyvin vanhoja puurakennuksia. Vaimoni vähän arkaili, mutta pian hän alkoi tunnistaa paikkoja. Olimme tulleet oikeaan osoitteeseen!

Salon kaupunkiin nykyisin kuuluva Särkisalo, yksi Saaristomeren entisistä itsenäisistä kunnista, oli elokuun lopun päivämatkamme kohde. Reissu oli tehtävä viimeistään nyt, ennen kuin lämpimät kesäpäivät olisivat vain muisto. Matkalla jo aisti syksyn – tienvarsia värittäviä kesäkukkia näkyi enää hyvin vähän. Maisema oli vähän alakuloinen alkumatkan auringonpaisteesta huolimatta. Olin kuitenkin iloinen, että matka tehtiin, ja vaimoni pääsi tunnelmoimaan isänpuolen sukunsa juurilla ja ”muistomerkeillä”. Särkisalo on tullut tunnetuksi kalkista ja kalkkikaivoksistaan, joista nostettiin kalkkikiveä vielä v. 2010. Vaimoni esivanhempia tai sukulaisia on käynyt töissä kaivoksilla, mutta alueella on toki ollut myös maataloutta, sinnekin on tarvittu työvoimaa. Kalkintuotannon perustaja Karl Teodor Forsström on ollut myös yksi paikallisista maatalouden kehittäjistä ja työantajista. Forsströmin kartanon palveluksessa oli mm. vaimoni isänisä Karl Ulrik Rosberg (1856–1923).

Särkisalon alueella on yli 110 saarta, mutta me reissaajat ehdimme käydä niistä vain muutamalla. Lossimatka Petun saarelle ja takaisin (sekä muutama alhaalla kaarteleva merikotka) olisi ollut hieno lisä retkelle, mutta juuri silloin tuli sade. Jouduimme muuttamaan suunnitelmia: Förbyn kylä, sen veneranta, kaivosalue ja Ulkoluodon sileät rantakalliot jäivät näkemättä. Merenrannan Cafe Vinssi oli myös kohteena, mutta kun saarilla ei juuri muita turisteja näkynyt, oli kahvila suljettu jo aikaisemmin päivällä.

Viritimme ravintola Tiirannassa nautitun pikku ateriamme jälkeen navigaattorin etsimään reittiä kotiin (varmuudeksi), vaikka kyllähän se paluumatka jo pitäisi osata. Niin kai, mutta miksi Perniön liikenneympyrästä käännyttiin ihan väärään suuntaan? Oikea suunta se oli, mutta kuljettajan suuntavaisto petti nyt pahan kerran. Märkiäkin olimme, ainakin vaimoni kengät olivat.

Toivottavasti sinä, hyvä lukijani, viihdyt blogini parissa ja navigoit itsellesi sopivan reitin Särkisalon kuvajoukossa. Hyvää matkaa, the Season is soon over!

Vuosikymmenten aikana tie Uudeltamaalta Turkuun on muuttunut paljon. Moottoritie kulkee useiden tunneleiden läpi, pisin niistä yli 2 km.

Elokuun lopun arkipäivänä liikenne Turun moottoritiellä oli melko hiljaista. 

Vielä pieni matka mantereella ennen merenrantaa ja monien saarien Särkisaloa.

Eri tapahtumien ja juhlien pitopaikka Meripirtti juuri ennen Särkisalon ensimmäistä siltaa.

Muistomerkki Meripirtin pihalla.

Sateisena loppukesän päivänä Meripirtin uimaranta on autio ja hiljainen. Lasten lelut odottavat hakijaa.

Vaimoni on löytänyt rannalta Särkisalon omaa kalkkikiveä.

Blogimies laiturilla.

Särkisalon rannoilla kasvaa monin paikoin rantavehnää (Leymus arenarius). Se voi kasvaa 50–150 cm korkeaksi.

Hyvässä kunnossa olevia maatilan rakennuksia Särkisalontien varrella.

K & O F 1886, kartanon ja tilan omistajat Karl ja Olivia Forsström.

Olivia Gustava (1847–1922) ja Karl Teodor Forsström (1850–1912). Karl Forsström pani alulle Särkisalon kalkkikivilouhinnan.

Kotan kylästä löytyy vielä kalkkitehtaan työntekijöille rakennettuja taloja. Vaimoni serkku asui taaimmaisessa talossa vielä 1980-luvun lopussa. Nykyään talossa asuu enää kesäasukkaita.

Pitkästä aikaa Kotan kylän pihamaalla, jossa sukulainen on asunut kymmeniä vuosia sitten. 

Vaimoni isän, Väinö Rosbergin saamaan lahja-Raamattuun kirjoitettu omistuskirjoitus: U.G ja S.G. = Uno ja Saima Gammal. Jälkimmäinen oli Karl Forsströmin pojan, Petter ”Kalkkipetteri” Forsströmin sisko.

Sade tuli sittenkin ajallaan. Matkalaiset joutuivat typistämään reittisuunnitelmaa.

Kyhmyjoutsenpari poikasineen etääntyy rannasta sadepisaroiden rikkoessa vedenpintaa.

Särkisalon Förbyn vanhemman kalkkikaivoksen kaivostorni.

Kalkkikiven louhinta alkoi Särkisalossa jo v. 1882 ja päättyi v. 2010.

Päivä selkenee Isoluodon venesatamassa.

Särkisalon tyylikäs v. 1760 valmistunut puinen pitkäkirkko. Kellotapuli valmistui v. 1762.

Vaimoni Särkisalon kirkon sankarivainajien muistomerkillä.

Sankarihaudassa lepää myös vaimoni isän kaksoisveli Toivo Rafael Rosberg, joka kaatui jatkosodan ensimmäisinä kuukausina.

Kirkkomaan tyylikäs kukkaistutus.

Päiväretkemme ruokapaikka ravintola Tiiranta Isoluodolla.

Onpas annoksella kokoa!

Sanomme pian hyvästit mukavalle päivän retkellemme Salon Särkisaloon.

Näkemiin Särkisalo!

Read Full Post »

Ristisanatehtävien ratkominen on varmasti hyvä keino virkistää ja ylläpitää aivojen toimintaa, oikeastaan ylläpitää koko ihmisen virkeyttä. Oma pulmaruudukkoni on erilainen ja löytyy toisaalta, mutta siinä on paljon samaa löytämisen riemua ja tuskaa kuin paperiristikoissa. Kirjoittaja, nykyinen lande, haluaa seikkailla syntymäkaupunkinsa Helsingin tuulisilla kaduilla, tutkailla ja tutustua uudelleen kantakaupungin vanhoihin rakennuksiin, mennä kivimuurien sisälle, tietää talojen perustamisesta ja suunnittelijoista, historiasta ja asukkaistakin. Seikkailen pelipohjalla, jonka tiukan ruudukkorakenteen loi aikoinaan Johan Albrecht Ehrenström (1762–1847) yhdessä Carl Ludvig Engelin (1778–1840) kanssa. Ilman jalkautumista ja työlästä tutustumista eri laitosten arkistoihin olisi tehtävä ollut ennen internetiä lähes mahdoton. Ei tehtävä 2000-luvullakaan ole ihan helppo, kun rakennusten tietoja on siellä täällä, ei ollenkaan keskitetysti. Haastetta ja jalkatyötä riittää, mutta se on tämän pelin henki ja viehätys. Syytänkö harrastuksestani nyt erästä herraa, joka toimi pitkään vanhempieni ja perheemme hammaslääkärinä ns. Klion talon asunnossaan Annankadun ja Lönnrotinkadun kulmassa. Koristeellinen porraskäytävä, sen ikkunoiden lyijylasimaalaukset ja haitariovellinen hissi! Upea barokki–jugend-tyylinen talo, jonka komeuden huomasi kait vasta silloin, kun tuskallisen hidas hammaspora oli lakannut pyörimästä, ja sai lampsia helpottuneena rappuset alas hampaanvälit täynnä amalgamia. Jotkut muistot säilyvät ja jalostuvat, toiset haluaa unohtaa! 

Ennen koronapandemian vyörymistä Suomeen, v:n 2020 alussa, ehdin kierrellä Ullanlinnan ja Eiran kaduilla, kun mittailin Tehtaankatua päästä päähän. Nyt v:n 2022 alussa, pitkästä aikaa, olisi vuorossa historiallisen keskustan Unioninkatu. Jos kadun päihin lasketaan vielä Kopernikuksentie etelässä ja Siltasaarenkatu pohjoisessa, saadaan ns. Unioninakseli, jolla on pituutta 2,5 km. Se on kantakaupungin pisin suora katulinja. Tarkempaan syyniin asettaisin osuuden Tähtitorninmäeltä Pitkällesillalle. Mitä uutta ja erikoista saisin itselleni ja lukijoille irti keskustan yhdestä tunnetuimmasta kadusta, joka sivuaa kauppatoria, Pohjoisespan vanhoja kauppiastaloja, Senaatintoria, Helsingin yliopistoa ja tuomiokirkkoa, Kansalliskirjastoa ja muita Carl Ludvig Engelin 1800-luvulla suunnittelemia empirerakennuksia? En ajattele sitä, koska matkan valmistelu on jo pitkällä – matka on jo alkanut. Talo talolta, kortteli korttelilta olen tutkimuksissani edennyt jo Varsapuistikkoon ja vielä on edessä Unioninkadun mielenkiintoinen loppupää, mm. Pikku Naantali, Unioninkatu 45. Ja nyt istun vielä kotona kirjoituspöydän ääressä! Hetkittäin tulee tosin mieleen, onko tuleva käyntini turvallinen? Korona jyllää yhä eikä huippua ole ehkä vielä saavutettu?Helsingin keskustan nettikameran kuvissa ei suuria ihmismassoja näkynyt. Sekaan sinne vain sitten, kolmasti rokotettu!

Useat Unioninkadun rakennukset kuuluvat kaikkein vanhimpaan Helsinkiin. Senaatintori ja siitä vielä  pohjoiseen Liisankadun kulmaukseen on Engelin Helsinkiä, uusklassista tai toiselta nimeltään empiretyyliä. Unioninkadun alkupäästä löytyy myös koristeellista uusrenessanssia, mutta hyvin vähän rehevää jugendia. Funkista on ripoteltu niin kadun alku- kuin loppupäähän. Google Earth oli apunani, kun loin 3-ulotteista yleissilmäystä Unioninkadusta ja sen rakennuksista. Kun yleiskuvassa näet mielenkiintoisen rakennuksen, josta haluat lisätietoa, ota selville katuosoite. Tätä osoitetta esim. kuvahaulla tutkimalla päädyt todennäköisesti finna.fi -sivun kuvaan, ehkä useampaankin, nykyiseen ja mahdollisesti paikalta puretun talon kuvaan. Finnan sivulta selviää rakennuksen perustamisvuosi, sen suunnittelija ja usein paljon muutakin taustatietoa. Saat mm. kuulla, että juuri tässä, Unioninkatu 9:n yksikerroksisessa empiretyylisessä talossa avasi Diakonissalaitos ensimmäisen sairaalansa v. 1867. Tai havahdut huomaamaan, kuten kirjoittajakin, että onpas tuo Unioninkatu 26 (Eteläesplanadi 4) todella upea. No niin, suunnittelija oli eräs1800–1900-lukujen taitteen ja 1900-luvun alun mestareista, Armas Lindgren! Satelliittikuvasta näin myös, että vielä on lähes ennallaan eräs Unioninkadun suosikkipaikkojani, bussipysäkki, jolle tultiin Kaisaniemen kentältä, luennoilta, treffeiltä, milloin mistäkin. Pysäkin takana oleva kalliorinne sai olla tyhjillään 40 vuotta, kunnes v. 2005 siihen nousi suuren eläkevakuuttajan mahtava lasipalatsi.

Matka on nyt tehty! Istun jälleen kotona työpöytäni ääressä, vedän henkeä rankan reissun jälkeen ja puran tietokoneelle kahden kameran kuvia. Talviseksi päiväksi sain hienon, aurinkoisen matkasään, mutta yhtä liukkaat olivat Helsingin jalkakäytävät kuin muuallakin Uudellamaalla. Ja Helsingissä paitsi tuulee aina, siellä myös rakennetaan tai peruskorjataan aina, keskustassakin. Reitilläni oli remontissa observatorio, yliopiston päärakennuksen Fabianinkadun puoli ja ns. Vanha klinikka Liisankadun kulmauksessa. Monet ovet avautuivat kulkijalle, mutta eräässä kohteessa ei tahdottu ymmärtää sisään tupsahtanutta reppumiestä, joka oli kiinnostunut talon arkkitehtuurista. Toisaalta, sain henkistä nostetta kahdessakin pyhätössä, sekä evankelisluterilaisessa että ortodoksisessa, joten maaliin tultiin ehyenä ja saldo reilusti plussalla! Unioninkatu ja sen rakennukset ovat nähneet satoja kulkueita, mielenosoituksia, väkivaltaa, päämiesten hautajaissaattueita, promootioita, hääpareja – elämää joka laidalta. Vaikka maa oli saanut uuden isännän, ja alkoi autonomian aika v. 1809, Helsinkiin ja koko Suomeen panostettiin vahvasti lukuunottamatta unionin loppukautta. Senaatintorin ympärille muodostui se Helsinki, jota tullaan ihailemaan myös kauempaa. Entä nykyinen, läntinen unionimme? Millaiseksi muodostuu sen historiankirjoitus? Saako myös EU tänne omat muistomerkkinsä ja nimikkokatunsa? Ei Unioninkatu lopulta niin pitkä ollut, mutta tarinoita kadusta riittäisi useampaankin blogiin.

(Blogin kuvat ovat kirjoittajan tärppejä Unioninkadun varren rakennuksista järjestyksessä etelästä pohjoiseen. Jos kuvaajan nimeä ei ole mainittu, on kuva kirjoittajan ottama)

Read Full Post »

Pihakäytävän hiekka rapisi lokasuojissa, kun starttasin matkalle. Reitti oli selvä, tai ainakin reitin kääntöpiste. Saattoi olla sesongin viimeinen ja kohtalaisen lämmin päivä, joten nyt ei aikailla vaan mentiin! Entisen pesulan kulmalta oikealle, sitten heti pitkä loiva ylämäki, mutta rauhallisesti vain ykkösellä, ei ongelmaa, pulssi ei tästä vielä nouse. Olinko viimeinkin innostunut pyöräilystä pitkän tauon jälkeen, siltä alkoi näyttää? Ruotsalainen musta kuljetti kirjoittajaa hienosti, pyörä rullasi paljon herkemmin kuin sen edeltäjä, kippurasarvinen samanmerkkinen. Pyörä … taitaa olla aika erikoinen sana ulkolaisen korvissa, kuka lie tuonut sen suomen kieleen? Polkupyörä-sanasta tiedetään enemmän, se  laitetaan eri lähteiden mukaan I.K. Inhan (1865–1930) piikkiin – monialahenkilön, joka reissasi paljon (myös polkupyörällä!) ja ikuisti raskaalla kamerallaan kotomaatamme sekä kansanperinnettä. Koetaanko pyöräily kuitenkin yleisesti ottaen hankalaksi, kun hyvin vähän pyöräilystä on tehty lauluja? On tietenkin mummolaan pyöräily ja tandemilla ajaminen, mutta eipä juuri muita tunnettuja. Freemanin (Leo Friman) säveltämään lauluun ”Ajetaan tandemilla” teki sanat Hector, (Heikki Harma), ja kerrotaan Freemanin ihmetelleen, kuinka laulu voisi pärjätä tällaisilla sanoilla. Vähänpä Freeman tiesi.

 Nykyinen kotikaupunkini Hyvinkää (ollut jo 50 vuotta) tarjoaa pyöräilijälle hyvät väylät niin keskustassa kuin sen laidoilla. Kaikkiin muihin ilmansuuntiin on taajamasta pyörätiet myös poispäin, paitsi länteen. Länteen päin, Kytäjälle, ja aina Karkkilaan asti kulki keskustasta aikoinaan junakin, mutta pyörätietä ei vain saada aikaiseksi. Se on suuri puute, oikeastaan häpeä. Joku vuosi sitten sen rakentaminen oli maakuntahallinnon vastuulla (muistaakseni), mutta nyt se onkin kaupungin oma hanke. Kytäjäntie on tosi vaarallinen pyöräilijälle vilkastuneen liikenteen ja ennen kaikkea raskaan liikenteen takia. Sinne en lähde, paitsi kiertoteitä! Siinä tullaankin Hyvinkään yhteen erikoisuuteen ja erinomaisuuteen. Vaikka Hyvinkää on suuresti pientalovaltainen, se on kuitenkin kompakti alue – viimeisten omakotitalojen tai autoliikkeen verkkoaidan jälkeen alkaa maaseutu, ja maaseudun omat pikkutiet! Sen arvon ymmärtää myös sunnuntaipyöräilijä, joka siirtyy kaupungista hetkessä täysin eri maailmaan. Hiljaisella hiekkatiellä pyöräilijä haistaa maatalon savun, heinän ja viljan tuoksun, kuulee kukon kiekumiset, lampaat ja lehmät – ja joutuu väistelemään vain satunnaisia hevosen lantakasoja! KONE Oyj:n tehtaiden hissitorni tai sairaalan valkeat rakennukset näkyvät kauas hiljaiselle hiekkatielle, jossa ulkoilija on ristiriitaisista aistimuksistaan ymmällään.

Kirjoittaja ei suinkaan jäänyt ensimmäiseen pitkään ja loivaan ylämäkeen, tarina jatkuu. Myös matka jatkui, olin jo Kittelän mailla, missä Vantaanjoki leviää tulva-aikoina lähes järveksi. Osa matkastani kulki samoja teitä pitkin, jotka kuuluvat kaupungin yhteen ”Kotikaupunki tutuksi” -pyöräreittiin. Näitä reittejä on julkaistu netissä ja esitteissä ainakin 6 erilaista. Ei huono ollenkaan, ja suuret plussat reitin varrella olevien merkittävien kohteiden taustatiedoille! Kittelästä suuntasin Hyvinkäänkylään, sieltä Åvikin harjulta alas Hyrian alueelle (ent. maaseutuopisto) ja edelleen moottoritien toiselle puolelle. Mutta toppuutellaan vähän. Nyt olemme hyvinkääläisittäin ja myös kansallisesti merkittävillä seuduilla. Hyvinkäänkylästä, Åvikin palvelukeskuksen ja harjun alueelta löytyy vanhinta rakennettua Hyvinkäätä, ja lisäksi vielä maastossa pätkä ikivanhaa Helsinki–Hämeenlinna-tietä. Tiestä löytyy mainintoja ainakin 1500-luvun lopulta! Oma reittini eteni nyt länteen päin, kohti Kytäjoen peltoaukeita, kohti kääntöpistettä. Reittivalintaani ei ollut piirretty opaskarttoihin, ei siellä myöskään kerrottu viljapellossa juoksevasta kaurisperheestä, ei korkeuksissa kaartelevasta hiirihaukasta eikä merikotkasta eikä kesantopellon yläpuolella lekuttelevasta tuulihaukasta. Lämmin, hieno syyskuun alun päivä täytti odotukset – ja pyörän päällä tapahtui jotain yllättävää:

Åvikin mäkeä laskettelen
mustalla pyörällä Ruotsin
Kiskot on edessä, jarruttelen
tuolla mä nautin leivät ja kahvin
Suoraa riittää, peltoja näkyy
hyvä on pyörällä mennä
Kohta mun ympäri kääntyä täytyy
polkea teillä – ellen lennä!
Taas on kovan työn vuoro
kun edessä on Åvikin mäki
Rankka on Åvikin mäki …
pitkä on Åvikin mäki …
laulaa Hyrian kuoro!

Alla aiheeseen liittyviä linkkejä. Ylimmässä kaupungin pyöräreittejä, alimmassa Samppa Mustosen Hyvinkään kuvia
https://www.hyvinkaa.fi/asuinymparisto-ja-rakentaminen/liikenne/pyoraily/
http://www.hyvinkaakuvat.com

Read Full Post »

Uspenskin katedraalin kalliolta laskevat rappuset etelän suunnalla alas Tove Janssonin puistoon. Hyvinhoidettu puisto rajautuu Satamakatuun, jonka varrelle on 1900-luvun taitteessa noussut tyylikkäitä jugendrakennuksia. Kaksi rakennusta: punaruskea Tallbergin talo ja vihertävä Aeoluksen talo ovat talopari, jotka Luotsikadun molemmin puolin muodostavat ikään kuin portin Katajanokan mestarillisiin jugendrakennuksiin. Tallbergin linnamaisen ja hankalanmuotoisen tontin rakennuksen suunnittelivat kolme nuorta arkkitehtiä: Herman Gesellius, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen. He nousivat pian kuuluisuuteen toimistona ja myöhemmin myös erikseen. Mutta kuka oikein oli Aeoluksen suunnittelija Selim A. Lindqvist? Kun jo aikaisemmissa blogeissani tutustuin hänen mittavaan työluetteloonsa ja selailin omia Helsingin kuviani, huomasin, että vuosien varrella olin kuvannut paljon juuri Lindqvistin piirtämiä rakennuksia! Eivätkä ne kaikki suinkaan olleet Katajanokalta, vaan ympäri kaupunkia, luonteeltaan, tyyliltään sekä toiminnoiltaan hyvin erilaisia rakennuksia. Päätin tilata itseltäni pikku tutkielman Selim A:sta, jossa olisi samalla palanen Helsingin historiaa. Selvityksen voisin hyvin tehdä ”etänä” omassa kodissamme, oman kirjoituspöytämme ääressä. Olihan jalkatyö jo pitkälti tehty! 

Selim A syntyi Helsingissä v. 1867. Hänen perheensä ei ollut varakas, mutta niin vain poika pääsi jo 16-vuotiaana opiskelemaan vapaaoppilaana Teknilliseen opistoon. Mielessä kävi myös merille lähtö veljiensä tavoin, mutta lahjakas piirtäjä löysi lopulta oman alansa ja paikkansa arkkitehtinä. Hänen nuoruusvuosinaan Helsinki kasvoi voimakkaasti; matalia puutaloja purettiin ja yhä korkeampia ja näyttävämpiä kivitaloja alkoi nousta muuallekin kuin senaatintorin ja kauppatorin alueille. Selim A:n iso perhe muutti v. 1885 Aleksanterinkatu 54:ään – paremmin tunnettu tänään Stockmannin tavaratalosta. Heidän kotinsa lähelle oli jo noussut mm. Domus Litoni (Aleksanterinkatu 50 ) v. 1847 ja Vanha ylioppilastalo (Aleksanterinkatu 23) v. 1870. Jättimäinen ja aikanaan pohjoismaiden suurin yksityinen rakennus ns. Grönqvistin talo (Pohjoisesplanadi 25-27) valmistui v. 1883. Myös Henrikinkadun (nyk. Mannerheimintie) toiselle puolelle nousi nopeassa tahdissa korkeampia kivitaloja, mm. Raken talo Erottajalla v. 1883. Tähän rakennusbuumiin pääsi pian myös Selim A osallistumaan, jo vähän ennen arkkitehdiksi valmistumistaan v. 1888.

Hänen ensimmäinen suunnittelutyönsä oli tiettävästi asuinkerrostalo Ratakatu 1c v. 1888, tyyliltään uusrenessanssia. Nyt oli päästy alkuun, ja komeita kerrostaloja syntyi jatkossakin Selim A:n kynästä. Tyylikin kehittyi ja muuntui. Eräänlainen Lindqvistin päätyö, ainakin omasta mielestäni, on ns. Lundqvistin liiketalo (Aleksanterinkatu 13), siis Aleksi 13, joka valmistui v. 1900. Aleksanterinkadun kanjonissa ei ohikulkija useinkaan huomaa rakennuksen taidokasta ja koristeellista julkisivua. Rakennuksen arkkitehtuuri edustaa siirtymää kertaustyyleistä jugendiin. Selim A suunnitteli rakennuksen yhdessä Elia Heikelin kanssa; rakennustekniikka perustui uusien materiaalien, raudan ja betonin käytölle. Pian oli jugendin vuoro, tuli myös teollisuuslaitostilauksia, basaarityyppisiä kauppahalleja, huviloita, puurakentamista ympäri kasvavan pääkaupungin, ja vähän muuallekin. Tietokirjailija, arkkitehtuurin tutkija Asko Salokorpi toteaa teoksessaan ”Selim A. Lindqvist, arkkitehti” Selim A:n tyylin vaihtuneen monta kertaa 1910-luvun kuluessa, kunnes yhä hillitympi ilmaisu pelkistyy wieniläisvaikutteiseksi hienostuneisuudeksi jopa teollisuusrakennuksissa. Vaikka Salokorven ansiokas kirja ei kuvaile eikä arvioi Lindqvistiä erityisesti henkilönä, olisiko tuo viimeinen lause samalla myös ihmisen, päähenkilömme, luonnehdintaa parhaimmillaan?

Jo 1930-luvulla mutta erityisesti 1960-luvulla moniin helsinkiläisiin tunnettuihin rakennuksiin iski purkuvimma. Tontti piti täyttää paremmin ja tehokkaammin. Purkamiselta eivät välttyneet myöskään Selim A:n luomukset – tosin ainakin yksi rakennus, Ravintola Central Skohan rakennuksen yhteydessä Keskuskadulla oli tehtykin vain väliaikaiseksi ratkaisuksi. Antti Mannisen kirjassa ”Puretut talot” kerrotaan 100 puretun rakennuksen tarinat, mukana myös Selim A:n töitä kuten Sörnäisten Uusi Apteekki, Hämeentie 33, joka oli rikasta jugendtyyliä niin ulkoa kuin sisältä. Talo oli kokonaistaideteos. Tilalle rakennettiin 12-kerroksinen Kansan pääkonttorikolossi v. 1962. Talon katolla oli vuosikymmeniä säätorni, josta Kansa-yhtymän talo tuli helsinkiläisten keskuudessa tunnetuksi (myös kirjoittajalle tuttu monien vuosien ajalta). Kansa-yhtymän tarina loppui v. 1995, säätorni näytti aikansa mitä sattui, kunnes senkin valo sammui v. 1997 (HS). Kun sattumoisin jouduin käymään Helsingissä elokuun alussa, päätin ajaa seurueeni kanssa kotiin Töölön ratikkahallien kautta. Tummia pilviä on kasaantunut myös näiden Selim A. Lindqvistin v. 1911 piirtämien hallien ylle. Muutama vuosi sitten HKL ilmoitti halustaan luopua halleista. Jokainen voi arvailla ja pohtia, mitä ilmoitus saattaa merkitä. Mutta ainakin omassa, Töölön ratikkahallien tuoreessa kuvassani kaikki näyttää hyvältä – hallien kattojen yläpuolella on kirkas sinitaivas ja vain muutama vaalea pumpulipilvi. Koffin tunnuksissa oleva ratikkakin peruutteli ulos hallista ja taas takaisin sisälle viestittäen, ettei pidä uskoa kaikkea, mitä kirjoitetaan. 

(Selim A Lindqvistin suunnittelemat ja blogiin valikoidut rakennukset esitellään jokseenkin aikajärjestyksessä. Ilman kuvaajatietoja olevat kuvat ovat kirjoittajan ottamia. Kuvissa vuosiluvut ovat joko piirustusten tai rakennuksen valmistumisvuosia. HKM viittaa Helsingin kaupunginmuseoon)

Read Full Post »

Juukelin korona ja vietävän virukset; elämä saisi jo vähitellen asettua normaaliksi, jäisi pandemian kurimus! Vanhemmilla, omillaan pärjäävillä kansalaisilla ei suurta hätää ole, mutta sääliksi käy nuorempia, terveydenhuollon ahertajia, monia taidealan ja liikunnan ammattilaisia, eri harrasteryhmiä – ja etenkin pienyrittäjiä, joiden toimeentulo on täysin riippuvainen tilauksista ja kassakoneen kilahtelusta. Virus kyllä liikkuu, mutta ihmiset eivät. Jos mahdollista, blogimieskin mielellään jo liikkuisi vähän pidemmälle kuin kauppaan, kirjastoon tai lähiluontoon, mutta viime vuoden alussa suunniteltu etelänmatka Helsinkiin saa vielä odottaa. En mielelläni tuo sieltä tuliaista, jolla pääsisin Keusoten koronatilastoihin – ja samalla vetäisin tilastoihin mukaan omaiset sekä naapurit. En riskeeraa, vaikka niin tekisi mieli kurvailla Helsingin kantakaupungissa esim. kaupunginarkkitehti Karl Hård af Segestadin jalanjäljissä. Hänen suunnittelemansa rakennukset sijoittuvat kävelymatkan varrelle eri puolille kantakaupunkia: Punavuoreen, Kaartinkaupunkiin, Kruununhakaan, Kallioon ja Taka-Töölöön – sopiva setti yhden päivän lenkiksi.

Eräänä päivänä huomasin olevani vailla hyvää lukukirjaa. Sellainen, vielä lukematon kyllä löytyisi kodistamme, mutta mikä ja mistä? Tässähän se on, kuin tilauksesta! ”Ensimmäisiä esikaupunkeja”, kertomuksia Kaartinkaupungin ja Kampin kortteleista, toimittanut Eeva Järvenpää, kuvaajana Sirpä Räihä. Tämä vaimoltani lahjaksi saatu HS-sarjan toinen osa oli jäänyt jostakin syystä kesken, mitä en voinut ymmärtää. Tekijäpari oli uudistanut 1960-luvulla Helsingin Sanomien artikkeleista tehtyjä kirjoja (Kaija Hackzell, Kirsti Toppari) kahdeksi teokseksi upeine valokuvineen. Aloin ahmia 2000-luvun päivitysten jälkimmäistä osaa. Pääsin kirjassa pian Kauppatorin ja Sundmanin ravintolan kautta Kasarmitorille sivulle 38. Laskin kirjan pöydälle ja harmittelin, kun en voi juuri nyt seistä keskellä toria, keskellä Kaartinkaupunkia. Tori on varmaan vasta aurattu, pakkasta on ehkä asteen verran, ihmisiä kävelee verkkaan torin poikki. En pääse mukaan, enkä voi nostaa katsettani torin mukulakiviltä korkeuksiin jugendtalon suippoon torniin ja sen mustaan kartiovaippaan. Enkä tietenkään tunne ravintoloiden tuoksuja enkä kuule kauppatorille lentävien lokkien kirkunaa. Mutta mietitäänpäs, onhan olemassa nykytekniikka, Google Maps! Avaan ohjelman, annan hakukenttään kadun nimen ja hyppään kyytiin! Painan korttelikuvaa kartan alareunassa, liikutan hiirtä ja nousen lähes live-tilassa Kasarmikatua ylös. Ei kun eteenpäin! Teen uhkarohkean u-käännöksen Kirurgilla juuri ennen ratikkaa ja huristan vauhtia kiihdyttäen takaisin torille ohi pääesikunnan massiivisen empirerakennuksen, Engelin luomuksen. Olen sittenkin matkalla! Enää puuttuu vain äänet ja tuoksut!

Hybridimatkani ei olisi täydellinen ellen liittäisi keinovalikoimaan muistoja. Niitä löytyykin yllättävästi juuri Kasarmitorin laidalta, mutta silloin mennään aina 1960-luvulle. Tullaan illan hämyssä torin länsireunalle matalan laatikkomaisen hallin ulko-ovelle. Veljeni luokkakaveri on houkutellut meidät mukaan Expo-halliin. Ulos kantautuu valtava meteli, sisällä on mustanaan nuoria, musa soi ja tupakan savu leijailee kaikkialla. Ei oikein ollut minun juttuni, porukan nuorimman. Tahdoin ulos, vaikka hetki sitten olimme tahtoneet sisään! Toinen muistikuva tansseista ja musiikista on erilainen. Natsalla (Nylands Nation) opitaan tanssin alkeita. Tanssiseura Terpsikhore ja sen vetäjät Eeva ja Olavi Nieminen opettavat meille teineille ja vanhemmillekin vakiotansseja ja latinalaisia, ja puitteet ovat hienot. Vähän alempana Kasarmikadulla kilpaillaan rock-laulun mestaruudesta. V. 1961 kuninkuuden voitti Pekka Loukiala, mutta oliko paikkana juuri Kasarmikadun Savoy-teatteri, jossa istuin mukana ja eläydyin rautalankakitaroiden soundiin? En löydä mistään vahvistusta muistikuvalleni. Vuosia myöhemmin olin taas Kasarmitorin laidalla. Olin saanut kutsun pääesikuntaan, jossa tutkittiin kelpoisuuttani astua vapaaehtoisena armeijaan heti oppikoulun jälkeen. Läpi meni, ja matkalittera annettiin Haminan suuntaan. Lähes 60 vuoden takaisiin muistoihin tulee nyt muutakin: äänet ja tuoksut! Kuulen Alberto Dominquezin lattariklassikko Perfidian alkutahdit. Tunnen puuterin sekä hiuslakan tuoksun, kun astelen arkaillen kohti tyttöriviä Natsan juhlasalissa ja kumarran tuntemattomalle partnerilleni. ”Poika aloittaa vasemmalla jalalla”, ohjataan jostakin salin varjoista!

Tanssivat nuoret (Matti Juvani, HKM)

Read Full Post »

Päiväkotia ja sen piha-aluetta ympäröi kevytrakenteinen, tyylikäs ja luja teräsaita. Sen portin avausmekanismi on ihmeen jäykkä ja hankala avata varsinkin, jos kannat kainalossasi päivähoitoon menevän pikku hoidokin kurahousuja ja eväsreppua. Folkhälsanin Hyvinkään ruotsinkielisen päiväkodin epäkohdat taitavatkin sitten jäädä tähän porttihankaluuteen – kaikki muu, itse toiminta ja hoitohenkilöstö, on saanut paljon kehuja lasten vanhemmilta. Myös meidän isovanhempien, jotka melko useastikin viemme tai haemme tyttäremme nuorinta lasta tähän keltaiseen taloon, on helppo yhtyä näihin näkemyksiin. Ja juu, hyvin meiltä jo tulee ”gumoron”, tai ”gumorron” ihan kahdella ärrällä, kun aamuisin luovutamme Theo-pojan dagiksen hoitsuille. Korona-aikana ei lasta viedä sisälle, vaan pikkuinen jätetään ulko-ovella henkilökunnalle. Jos ovella ei ole ruuhkaa, olen ottanut tavakseni heittää jotakin muutakin kuin huomenia sillä toisella kotimaisella. Tuntuu, että aika usein blogikirjoittaja jopa ymmärretään – ja saan myös vastineen ruotsiksi. Fint! Näitä aamun vuorosanoja on pitänyt oikein harjoitella, ne eivät tule ihan itsestään. Tyvärr!

Marraskuun 6. päivänä maassamme vietetään ruotsalaisuuden päivää. On hyvä hetki miettiä, mitä ruotsalaisuus ja ruotsin kieli on suomalaisille merkinnyt ja merkitsee. Minkälaisia kokemuksia sinulla liittyy ruotsin puhumiseen tai kuulemiseen? Nuoruuteni Helsingissä 1950- ja 60-luvuilla ruotsia kuuli ei ainoastaan Stokkan kulmilla ja kerroksissa vaan ihan kaikkialla. Vanhemmat, kuten kirjoittaja, muistavat hoonoa soomea puhuvat bussien tai ratikoiden rahastajat, jotka ohjailivat sisääntulijoita puisesta rahastajanpöntöstään. Monet heistä tulivat rannikkoseudulta, usein Sipoosta, ja enemmän heillä oli hallussaan ruotsi kuin suomi. Hectorin laulussa Asfalttiprinssi mainitaan arvoituksellinen Sipoon kirkko. Se oli v. 1978 purettu, Waldemar Aspelinin piirtämä hieno jugendrakennus Mannerheimintien puolivälissä, jossa asui paljon Helsingin Raitiotie- ja Omnibus Oy:n henkilökuntaa Sipoosta. Ruotsia kuulin päivittäin myös oppikoulumme läheisellä pysäkillä, jossa vierekkäin odottelivat bussia niin Kulosaaren suomenkielisen kuin ruotsinkielisen koulun oppilaat. En kyllä muista, että meillä olisi ollut minkäänlaista kanssakäymistä keskenämme, miksiköhän? Vastaus on hyvin ilmeinen: koulussa ei tuolloin, hyvistä opettajista huolimatta, panostettu vieraan kielen puhumiseen – vain kirjallinen osaaminen oli tärkeää. Kerran jouduin parikymppisenä kotihippoihin, jossa oli vain suomenruotsalaisia nuoria. En ymmärtänyt heidän nopeasta puheestaan mitään, olin vielä enemmän ulkona kuin engelsmanni New Yorkissa – ja osakseni tuli se ainoa illanviettoihin kuuluva toimitus, jolla saatoin unohtaa osaamattomuuteni. Seuraavana päivänä huomasin unohtaneeni paljon muutakin.

Oli vielä eräs kokemus 1980-luvulta. Olisin todennäköisesti päässyt Ruotsissa pääkonttoriaan pitävän yrityksen Helsingin sivukonttorin johtoon. Kävin jopa esittelykäynnillä Tukholmassa ko. yrityksen johtajiston luona, mutta paluumatkalla kotiin ymmärsin perua hakemukseni tunnetun AV-yrityksen filiaalin vetäjäksi – kielimuuri oli kuitenkin liian suuri. Miten sitten isäni osasi puhua ruotsia oikein hyvin, kun 1930- ja 40-lukujen nuorilta sota katkaisi koulunkäynnin? Isäni ehti käydä Norssia joitakin vuosia, mutta luulen, että se tärkein opinahjo oli Karjakunnan lihamyymälä, jossa hän toimi mm. lihamyyjänä melko pitkään, vuosina 1933 – 1941 (talvisota poislukien). Oli osattava palvella myös ruotsinkielisiä asiakkaita, ja käytäntö opetti ruotsin puhumisen. Kielitaidostakaan ei tosin ollut apua, kun liikkeestä piti eräänä ruuhkaisena lauantaina poistaa etuileva ja häiriköivä humalainen asiakas. Isäni keinovalikoima tilanteen ratkaisemiseksi tuli jostakin aivojen primitiivilokeroista, ja humalikko huomasi pian olevansa selällään kaupan lattialla. Ei loppuseuraamuksia nuorelle myyjälle – muuta kuin suvussa polvelta toiselle kulkeva legenda Unto-vaarin mahtavasta oikeasta suorasta! Itse en ole onnekseni saanut näin raisuja geenejä perimääni, luulen, koska puhumalla on yleensä hankalista paikoista selvitty, ja joskus myös – olemalla vain hiljaa.

Ruotsalaisuus sivusi kirjoittajaa myös avioliiton kautta. Apeltani olisi ollut oiva mahdollisuus saada preppausta ruotsin osaamiseen, mutta hän ei tuonut esille taustojaan eikä taitojaan. Turun rannikkoseudulla nuoruutensa viettäneen appeni isä puhui paremmin ruotsia kuin suomea, ja appeni setä oli täysin ruotsinkielinen. Appeni mielisanoja olivat örfiilarit, hantuukit, pääronat jne. Niitä olisin mielelläni kuullut enemmänkin, mutta yhteinen aikamme jäi melko lyhyeksi. Kaikkea näitä muistelen, kun olen juuri vienyt pikku Theon ruotsinkieliseen päiväkotiin. Jatkan takaisin kotiimme, jossa aamukahvini on jäänyt puolitiehen. Auton radio on auki, ja se on viritetty Yle Vegan kanavalle. Näin on ollut jo muutaman vuoden, ja yllättäen huomaan ymmärtäväni lähes kaiken Vegan kanavalla puhutun. Jag lyssnar på radio, javisst – och jag förstår nästan allt!

Read Full Post »

Paksurunkoinen ja vahvaoksainen mänty on ollut paikallaan yli sata vuotta. Se ei ole aikoihin kasvanut korkeutta, on kasvanut vain leveyttä. Sen vierestä on otettu kuva, jossa istun vähän pitkästyneenä tai ärtyneenä 6-vuotiaana. Paikka on Malmin hautausmaa Helsingissä – isänisäni on kaksi vuotta aikaisemmin keväällä haudattu tälle paikalle, vanhan männyn viereen. Itse hautajaisista enkä isoisästänikään muista mitään, valitettavasti.  Siitä hetkestä lähtien Malmin hautausmaa on tullut tutuksi omaisteni ja sukulaisteni hautajaisista sekä monista muistelu- ja hautojen hoitokäynneistä. Äitini isänäidin, Malviina Pohjolaisen (os. Minkkinen s. 1.5.1875) aikoinaan toisesta korttelista hankkimassa ainaishaudassa olisi minullakin paikka tarjolla, mutta luulenpa, että tomumajani tulee laskettaman sitten aikanaan nykyisen kotipaikkani Hyvinkään multiin. Harmittelen, että vanhempani poistattivat Malviinan tyylikkään hautapaaden ja korvasivat sen modernimmalla. Äitini tunnusti vähän pelänneensä Malviina-mummoa – hautakivi sai siksi poistua, haudan takaa ei enää ilkeilty.

Jokaisella hautausmaalla on oma historiansa, ilmeensä ja tunnelmansa. Joitakin vuosia sitten kiertelin vaimoni kanssa useilla etelä-Suomen kirkkomailla ikäänkuin sukujuurimatkoilla. Jotakin uutta tietoa löysimme, mutta samalla näimme monia viehättäviä hautausmaita. Monet oli perustettu paikkakunnan upeimmille paikoille, harjuille ja mäille, joilta oli näkymä läheiseen vesistöön. Kaksi hienointa oli mielestäni Keikyä ja Angelniemi. Edellisen kirkkomaalla lepäsi isänisäni äiti, Keikyälle evakkomatkansa päättänyt ”Uuraan mummo” ja jälkimmäiseltä tavoittelimme vaimoni isänpuolen sukulaisia. Tämän tarinan päänäyttämö Malmin hautausmaa on laaja alue, maasto on aika tasaista, mutta hyvin hoidetut viheralueet, lukuisat perennat ja muut kasvit sekä erikoiset jättipuut antavat maamme suurimmalle hautausmaalle oman ilmeensä. Alkukesän atsaleapensaat jäävät jokaisen kävijän mieleen, jos hautausmaalle tullaan uuden portin kautta. Olimme callunoidemme kanssa vähän etuajassa, mutta siihen ei varmaan kenelläkään ollut vastaanpanemista. Veimme kanervamme blogikirjoittajan vanhemmille sekä heidän vanhemmilleen. Itselläni oli rooli lähinnä vedenkantajana ja roskien poiskuskaajana, tärkeimmän istutustyön hoiti vaimoni.

Syyskuun lopun päivä Malmin hautausmaalla oli poutainen ja lämmin. Olimme varautuneet kiertelemään aluetta vähän enemmänkin. Korttelikartta kädessä etsimme tärppejämme: tiettyjä muistomerkkejä ja myös täällä lepäävien tunnettujen henkilöiden hautoja. Listallamme oli useita henkilöitä, joita olimme molemmat tavanneet heidän työssään. Oli ollut myös vapaamuotoisia tapaamisia. 1960-luvun alussa olin kesätöissä Herttoniemen Shellillä Helsingissä. Siihen aikaan ”kentällä” palvelevat nuoret tankkasivat autot, tarkistivat moottoriöljyn, toivat huoltohallista tarvittaessa lisää öljyä ja hoitivat ikkunanpesun (jos se sallittiin). Kerran bensamittarin viereen nytkyi pitkänokkainen Peugeot 203 (jos oikein muistan). Autosta nousi tutunoloinen näyttelijä lierihattuineen, kääntyi hämillään puoleeni ja totesi spontaanin repliikkinsä ”virranjakaja ei pyöri!” Tämä, näyttelijä Toivo Mäkelän lausahdus ja myös henkilön lämmin olemus jäivät pysyvästi mieleeni, ehkä parhaiten koko bensanjakelijan monikesäiseltä uraltani! Luulen, että otimme näyttelijän pösön heti työn alle ja saimme virranjakajan taas toimimaan. Tietenkin kävimme Toivo Mäkelän ja hänen vaimonsa, näyttelijä Irma Seikkulan haudalla.

Vaimoni oli rastittanut suosikikseen ja käyntikohteekseen Matti ja Pirjo Bergströmin haudan. Kun oli selvät koordinaatit (henkilöluettelo paikkatietoineen löytyy Malmin hautausmaan kotisivuilta), löysimme haudan helposti. Vaimoni tiesi kertoa, että Matti Bergstömin kuolemaan liittyi tietty tragedia – hän menehtyi kotiinsa, Lallukan taiteilijatalossa sillä välin, kun vaimonsa Pirjo oli esiintymässä. Itse luin myöhemmin lisää heidän elämästään ja yllätyin, kuinka monipuolisia muusikoita molemmat olivat olleet (FM Paula Rannon laaja artikkeli). Kun olimme viemässä viimeisiä kanervia isäni vanhempien ja isäni siskon haudalle huomasimme, että paljon enemmänkin olisimme halunneet värikkäitä kanervia jälkeemme jättää, tuntemattomillekin. Kierroksemme päättyi vanhan männyn juurelle, joka ei enää kasva korkeutta ja jonka paksulla, kiemuraisella oksalla oli useana vuonna ollut sepelkyyhkyn pesä. 

Read Full Post »

Kesä 2020 on jo ylittänyt puolivälin – miten sen sitten itse kukin määrittää. Kirjoittajalle, matematiikkaa opiskelleena, se on tietenkin 15. heinäkuuta! Jotkut katsovat kesän tyystin päättyvän jo juhannuksena, mutta ehei, kesään kuuluu myös unikeon veteenkampeaminen, paarmat ja mustikanpoiminta, ja tietenkin myös elokuun kuutamoillat (jollakin voi olla eri painotuksia). Epävakainen kesä on ajoittaisista sateista huolimatta ollut lämmin, niinpä mökkimme oli taas valmis ottamaan vastaan kesävieraan, vielä yhden kouluikäisen lastenlapsemme, joka tulee Vantaan Simonkalliosta. Nyt piti L-pojalle keksiä ohjelmaa! Tammela ja sen ympäryskunnat olivat vuosien ajoilta tulleet melko tutuiksi, mutta tunsimmeko sittenkään kaikki paikat, joissa pian 15-vuotias nuori viihtyisi, tai saisi virikkeitä vaikkapa jatko-opiskelulleen? Olin joskus pannut merkille Jokioisten jokilaakson, Loimijoen pohjoispuolella; se alkoi nyt kiinnostaa. Olihan siellä ainakin Jokioisten kartano hyvinhoidettuine vanhoinen rakennuksineen ja puistoineen. Siellä oli myös Elonkierto, siis mikä? Niin ja löytyihän alueelta vielä Jokioisten–Minkiön museorautatie! Siispä Jokioisiin – ja vieraamme kanssa pohtimaan, mitä kuuluu veturimiehen tai vaikkapa kartanonherran työnkuvaan!

Jokioinen on runsaan 5000 asukkaan kunta, jonka keskusta antaa kävijälleen siistin vaikutelman. Kunta tunnettaneen parhaiten maa- ja elintarviketalouden tutkimustyöstä ja -laitoksista, mitkä kuuluvat nykyisin Luonnonvarakeskuksen (Luke) alaisuuteen. Jokioisten asutus on syntynyt ja vakiintunut Loimijoen varrelle jo 1300-luvulla. Joessa oli koski, joku sen huomasi ja ennen pitkää vesivoima pyöritti suuria rataspyöriä, joista eri tehtaiden koneet saivat käyttövoimansa. Jokioisten teollisuuden nousu ja 1500-luvun puolivälissä perustetun kartanon mahtivuodet sijoittuivat Ernst Gustaf von Willebrandtin aikakauteen 1700- ja 1800-lukujen taitteeseen. Kartano ja sen laajat maa-alueet siirtyivät monien vaiheiden jälkeen valtiolle v. 1919. Kolme Tammelan mökkiläistä oli nyt matkalla kartanon maille, jonne Luke oli pystyttänyt kaikille avoimen kotieläinpiha ja luonnonvarojen esittelypuisto Elonkierron. Nykyisin puiston vetovastuu on Elonkierron Ystävät ry:llä. Hei, tuolla ainakin on vaalea kartanorakennus, ja tuolla maksasiinitorni! Taidetaan olla lähellä? Suomalaiseen tyyliin opasviittoja oli säästelty, koska matkahan on jo seikkailu. Kun automme viimein laskeutui parkkipaikalle, jota ympäröi heinäseipäistä tehty aita, tiesimme olevamme perillä.

Netin antama etukäteisinfo Elonkierrosta ei oikein vastannut kuvaa, minkä saimme perillä kohteessa. Elonkierto on laaja alue (20 ha), joka tarjoaa todella paljon nähtävää. Aivan super, sanoisin – eikä aluetta kierretä ihan hetkessä! Eläimiä voisi olla aitauksissaan enemmänkin, mutta erilaisia viljely- ja hyötykasveja sekä luonnonkasveja on runsaasti, ja ne esitellään mallikkaasti. Oikea maaseutu- ja kasvifanittajan paratiisi, täällä väljyydessä ei myöskään tarvinnut pelätä viruspärskäyksiä! Nyt pääsi Elonkierto ja Jokioinen todella yllättämään. Se ei ollut ensimmäinen kerta, sillä nuorempana olin usein matkannut Jokioisten Koetuksen vieraaksi heidän pesäpallopyhättöönsä – ja niin vain stadilaisena ja myöhemmin hyvinkääläisenä huomasin nimekkäämmän joukkueemme usein hävinneen Jokioisten pojille! Elonkierron kävelyreitti vei aluksi tammimetsikköön, kartanon puistoon ja kartanolle. Sieltä takaisin pääportin kautta itse esittelypuistoon, joka hoidettuna, avarana sekä kumpuilevana peltomaisemana oli jo sellaisenaan ulkoilijalle elämys. L-poika veti vauhdilla letkaamme lämpimänä sunnuntaipäivänä, mökkisaunaanko pojalla oli kiire? Ehdimme kuitenkin tutustua moniin kasveihin, mm. pulavuosien kahvinkorvikkeen raaka-aineeseen sikuriin, ehdimme kaveerata ja rapsutella suomenvuohia ja tuntea niiden lämpimät hönkäykset. Kun 4H-tyttöjen tarjoamat virvokkeet oli nautittu Elonkierron Makasiinissa, olimme valmiit lähtemään.

Kotimatkalla hoksasimme, että museorautatie jäi kokematta; viimeinen vuoro Minkiöön oli jo mennyt!  Ei Simonkallion nuoresta vieraastamme olisi enää ollut junaan astumaankaan, poika taisi jo auton takapenkillä torkkua. Ehkä haaveili omasta kartanostaan – tai vähintään omasta mustavalkeasta vuohesta. Eläimen erikoiset pupillit olivat unen syvetessä muuttaneet muotoaan. Ne välkkyivät nyt eläinystävällemme sydämenmuotoisina.

Elonkierron alue on laaja. Tutustumisen voi aloittaa esim. poniaitauksesta.
Esittelypuiston ja kartanon välillä on suurehko metsäalue vanhoine tammipuineen.
Kartano ja sen teollinen toiminta nousi kukoistukseen maaherra von Willebrandtin aikakaudella.
Mökkiläiset von Willebrandtin muistomerkillä.
Jokioisten kartanolla on pitkä historia. Millainen on sen tulevaisuus?
Millaista mahtaisi olla kartanonherran elämä ja päivätyö?
Ei kartanon rouvanakaan elämä varmaan hullumpaa olisi?
Puistoalueen kyltti kertoo niityn valmistumisesta.
Elonkierron esittelytaulu lähellä pysäköintipaikkaa.
Ja somisteena vieressä heinäpellon vanha haravakone. Tuttu kapistus!
Esittelypuiston sisääntulon kello. Kaikkihan sitä soittivat.
Kaikista vilja- ja hyötykasveista sekä luonnonkasveista oli esillä erinomaiset tietotaulut.
Kanat saivat olla vapaina aitauksissaan ja myös kävelyteillä.
Esittelypuiston maasto oli vaihtelevaa. Kiertely kävi kunnon lenkistä!
Vielä näkee heinäseipäitä ja niillä heinää kuivumassa.
Paikka on kasveista kiinnostuneille hieno kohde. Kirjoittaja yllättyi monipuolisesta tarjonnasta.
Elonkierron alue myötäili paikoin Loimijokea. Alempana joen törmällä laidunsivat kyyttölehmät.
Unikon punainen väri hehkui kauas.
Hieno kukka, mutta mille kasville se kuuluu? Se on sikuri, jonka juurta on käytetty kahvin korvikkeena.
Alueella esiteltiin maatalouden monia perinteisiä työkaluja.
Vuohien aitauksessa oli raukea tunnelma. Olihan vielä lämmin, lähes helteinen heinäkuun päivä.
Vuohia on maassamme melko vähän, vain runsaat 5000.
Entisajan puimakone. Vieläkö erottelisi jyvät akanoista?
Vähän järeämpää vanhaa kalustoa: höyrykone!
Vanhoja maatalouden koneita oli hyvin esillä, kuten kuvan ojituskone.
Elonkierron Makasiinissa 4H-tytöt hoitivat kahvi- ja virvoketarjoilun.
Elonkierron alue jätti retkeläisille mukavat muistot. Ehkä joskus vielä tavataan?
Jokioisten kartano ja sen kaikki rakennukset olivat hyvässä kunnossa.
Kartanon jyvämakasiini ja sen kellotorni.

Read Full Post »

Koronavirus näyttää lamaannuttaneen blogikirjoittajan kynän – ehkä myös ajattelunkin. Mutta mitä erinomaista tällainen eläkepappa, kotiin teljetty riskiryhmäläinen, voisi tilanteesta mennä kirjoittamaan. Toisaalta, juuri tavallisen ihmisen ja perheen kokemukset voisivat kiinnostaa, miksei? Kuinka on pärjätty henkisesti ja fyysisesti, onko ollut mitään oireita, mitäs tykkäätte karanteenista? Kuuliaisesti olemme vaimoni kanssa sinnitelleet Uudenmaan rajojen sisällä – Hämeen puolella olevalle mökillemme ei ole ollut asiaa, ei ehkä muutenkaan vielä maalis–huhtikuussa. Haikeinta on se, kun omaisia eikä tuttuja voi tavata. Ja ne ikärajat! Annanko vaimoni nuorempana (alle 70-vuotiaana) tehdä kaikki kauppareissut? Uhraanko siis vaimoni? Ei käy, kyllä itsekin olen silloin tällöin piipahtanut kaupassa – ja todennut, että melko huolettomasti asiakkaat kaupoissa käyttäytyvät, turvaetäisyyksistä ei aina välitetä. Yskivä kansalainen ei saisi tulla kauppaan ollenkaan! Oikeastaan, kaupassa ei saisi puhuakaan, no enintään vasemmalla suupielellä, koska kyllä ne virukset ilmoille karkaavat heti, kun kovempia äännähdyksiä suustaan päästelee. Osattiinhan me puhumattomuus ennen poikkeustilaakin! Tosi hyvin täällä osattiin.

Epidemian alussa, viikkoja sitten, annettiin riskiryhmäläisille ohjeeksi ”pysykää kotona!”. Vähitellen ohjetta selvennettiin niin, että kyllä koiraa saa käydä ulkoiluttamassa, ja toki puistonpenkille saa istahtaa. Ennen pitkää jo kehotettiin selväsanaisesti ”ulkoilkaa, liikkukaa!”, mutta muistakaa välimatkat. Ulkoilukehotusta on noudatettu meidän huushollissa mielihyvin ja tunnontarkasti. Iltavirkku vaimoni tykkää kävellä lenkkinsä melko myöhään, mutta meikäläinen hipsii luontolenkeilleen mieluiten aamusta, heti kun pihalinnut kuuluttavat päivän alkaneeksi. Luulin myös kevään jo alkaneen, kun maaliskuussa ilman täytti kiurujen laulu, päiväperhosiakin näkyi, ja maasta puski leskenlehti sekä sinivuokko. Mutta pääsiäiseksi viileni, ja luonto hiljeni. Kevät ei tullut edes keikkuen, se jämähti paikoilleen. Pääsin pahimman yli ottamalla urakaksi Jari Tervon kirjan, 700-sivuisen Loiri-elämäkerran, jonka poikamme oli ostanut joululahjaksi äidilleen. Paljon toki Veskun vaiheista tiedettiin, mutta uuttakin tuli esille. Kirjan diskografiassa mainittiin esitys ”Eilen kun mä tiennyt en” (Charles Aznavour, suom. san Reino Bäckman), duetto Paula Koivuniemen kanssa. Katsoin dueton YouTube-videolta, sen myöhemmän, joka on julkaistu 31.12.2016. Hieno, herkkä päätös mukavalle lukukokemukselle. 

Kevään polku voi olla arvaamaton; polulle voi paistaa aurinko, mutta hetkessä taivas saattaa tummua, ja polku peittyy paksuun lumikerrokseen. Sellaisella polulla kuljin pääsiäisen jälkeen. Polku oli Vantaanjoen luontopolku, yksi Hyvinkään kaupungin monista luontopoluista. Se myötäilee Vantaanjokea Uudenmaan maaseutuopiston (Hyria) mailla ja on pituudeltaan vähän yli 2 km. Polku ei ole leveä ja huonolla säällä se voi olla kurainen sekä liukas. Se oli kuitenkin kevätpolku moninen laulavine lintuineen, ja polulla, tai pikemminkin sen opasteissa, näkyi myös oma kädenjälkeni. Olin joku vuosi sitten voittanut kaupungin avoimen logokilpailun luontopolkujen tunnuksesta ”Polkua luontoon”. Siinä opastaulussa se merkkini nyt seisoi! Palkinnoksi sain ykkössijasta upean retkipuukon! Tänään oli vielä uusi palkintojenjakotilaisuus. Kun kävin eilen kuvaamassa jokialueen pienempiä lintuja, näin punarinnankin, mutta harmikseni en saanut siitä hyvää kuvaa. Kerroin vaimolleni, että yritän tavoittaa punarinnan uudelleen iltapäivällä. Myöhemmin, polun puolivälissä haavan oksalle lennähti yksinäinen lintu, jolla oli rinnassaan ruosteenväriä. Se viipyi oksalla vain hetken, mutta se hetki riitti. Sain muutaman onnistuneen kuvan – ja sain kevätpolulla vähintään puukon veroisen ekstrapalkinnon!

JK. Uudenmaan eristys purettiin tätä kirjoittaessani. Takatalvi tuli etelään hillitsemään nopeimpia maalle karkaajia; pyry taisi olla hallituksen tilaus?

 

Vantaanjoen luontopolku alkaa Vantaan ylityksellä.

Sorsapari päättää huilihetkensä laskeutumalla veteen.

Västäräkkejä ei näkynyt vielä paljon. Vantaanjoella yksi ensimmäisistä.

Nokkosperhonen ja leskenlehdet.

Vantaanjoen luontopolun pääopaste.

Suurennos opasteen kartasta.

Luontopolku myötäilee Vantaanjokea. Joen molemmin puolin on peltoaukeat.

Pyöräilijöitä Seitsemän veljeksen vaellusreitillä Vantaanjoen länsipuolella.

Mustarastas mietteliäänä.

Säätila vaihtui nopeasti. Vantaanjoen telkät auringonpaisteessa.

Vantaanjoen luontopolun alkua. Ulkoilijoiden ruuhkaa ei ollut pääsiäisen jälkeen.

Polunvarren tietotaulu.

Tauluissa tunnuksena ”Polkua luontoon”. Suunnittelu: Pekka Könönen.

Sinivuokot polun metsäosuudella.

Vähän aikaisemmin keväällä koreaa mittariperhosta, koivutyttöperhosta näkyi runsaasti.

Opasviitat joen alkupäässä. Karjasilta ylittää joen.

Vantaanjokea Karjasillalta etelään.

Koiraspeippo.

Tiklit viihtyvät maaseutuopiston maisemissa.

Luontopolun ympäristössä on paljon luonnontilaista metsää ja puustoa.

Viikon 13 alussa säätyyppi muuttui lähes takatalveksi – ja pahempaa oli vielä luvassa.

Naarastelkkä.

Luontopolku saa lumipeitteen.

Punakylkirastas

Punarinta ei uskaltautunut esille.

Me tapasimme uudelleen!

 

Read Full Post »

Older Posts »