Toukokuinen metsä

Suomen toukokuu on pitkä kuukausi, silloin luonnossa tapahtuu paljon. Varjopaikassa missä vapun jälkeen löytyi vielä lunta, kasvaa kuun lopulla monia niittykasveja, ja keltavalkoinen aurorakoiras lentää vimmatusti naarasperhosen tuoksujen ajamana. Ajo oli päällä kirjoittajallakin, kun etsin kuvattavaa keväisessä metsässä. Osa siitä oli hyvin vanhaa metsää, sellaista jossa viihtyy niin sirittäjä, peukaloinen, puukiipijä, rautiainen kuin harvinainen pikkusieppokin. Tämän vuoden toukokuussa en tavannut upeaa pikkusieppoa. Tulinko paikalle muutaman päivän liian aikaisin vai myöhään, vai oliko syynä pikkusiepon kotimetsän reuna-alueen hakkuu? Koleudesta huolimatta monet linnut olivat kuun lopulla jo pitkällä pesimisessään; metsä myös jo aavistuksen hiljeni. Ei ollut sirittäjälläkään lauluhaluja enää toukokuun viimeisinä päivinä.

Toukokuun kuvat ovat jokseenkin aikajärjestyksessä, kaikki Hyvinkään alueelta, ja vuodelta 2022.

Maalis–huhtikuussa Uudenmaan pelloilla levänneet ja ruokailleet valtavat hanhijoukot siirtyvät vähitellen pohjoisemmaksi – alkaa pienempien muuttolintujen aika.

Talven jäljiltä hiljaisessa metsässä kuuluu jo linnunlaulua! Kuvan punarinta (Erithacus rubecula) ja peippo ovat saapuneet reviireilleen jo huhtikuussa.

Luonto alkaa vähitellen saada vihreän sävynsä.

Aukeilla paikoilla valkovuokon kanssa kukkii keltainen pikkukäenrieska (Gagea minima).

Kirjosieppo (Ficedula hypoleuca) saapuu reviirilleen usein jo vapun aikaan. Koiraan puvun selkäpuolen väri vaihtelee mustasta tummanruskeaan. 

Vähitellen koivutkin alkavat vihertää, kun silmuihin nousee hiirenkorvia.

Koivutyttöperhonen (Archiearis partheanis) viihtyy koivujen lähettyvillä ja lentää usein jo huhtikuussa.

Sinivuokkojen (Hepatica nobilis) joukosta löytyi erikoiset lilanväriset kukinnot.

Mustarastaalla (Turdus merula) helpottuu ravinnonsaanti, kun routa väistyy ja maahan tulee elämää.

Keltasirkku (Emberiza citrinella) on sinnitellyt pitkän talven – toukokuu on sillekin täynnä lupauksia.

Näsiän (Daphne mezereum) alastomat, runsaina kukkivat varret erottuvat hyvin värittömästä ympäristöstään.

Aikuisena talvehtinut suruvaippa (Nymphalis antiopa) on joutunut luopumaan osasta siipiä.

Kevätlinnunherne (Lathyrus vernus) viihtyy lehtomaisissa kangasmetsissä. Hyvinkään länsipuolen metsissä se on melko harvinainen.

Kun pienen ja hyvin yleisen kangasperhosen (Callophrys rubi) oppii näkemään, sitä onkin kaikkialla metsässä. Perhosen siivet ovat yläpuolelta ruskeat.

Tiltaltti (Phylloscopus collybita) ja hyvin samannäköinen pajulintu piristävät toukokuista metsää lauluillaan.

Kevään ensimmäinen haarapääsky (Hirundo rustica) näyttäytyi blogikirjoittajalle 9.5.

Oikea metsäkurre tuli ihmettelemään metsässä vaeltelijaa.

Hyvinkään Usmin laajalla ja kallioisella alueella voi nähdä metsäpuronkin.

Metsäpuro laskee suolampeen, jonka ympärillä jo koivutkin alkavat vihertää.

Sammakoiden lokoisaa oleilua suolammen rauhassa.

Suolampea ympäröi vanha metsä, joka on luonnonsuojelualueena suurelta osin säilynyt vielä ennallaan.

Vanhan metsikön kosteassa maassa kasvaa mattoina kevätlinnunsilmä (Chrysosplenium alternifolium). 

Vanhan metsän yksi kiehtovimpia ja aikaisia kukkijoita on lehtoimikkä (Pulmonaria obscura). Se häviää helposti samanaikaisesti kukkivien sinivuokkojen joukkoon.

Sirittäjä (Phylloscopus sibilatrix) viihtyy vanhassa, suurten kuusten vartioimassa metsässä. Kun kuvasin sirittäjää, vierelläni lenteli kiihkeästi vanhan metsän toinen vakioasukki, peukaloinen.

Maasta ponnahti yllättäen puun oksalle salaperäinen ja piilotteleva rautiainen (Prunella modularis). Sain vain muutaman hätäisen kuvan, tietenkin vastavaloon.

Käenkaali (Oxalis acetosella) kukki vuoden 2022 keväällä myöhemmin kuin aikaisempina vuosina. Pian vanhan metsän aluskasvillisuus täyttyy käenkaalin kukinnoista.

Toukokuun lopun eräänä päivänä vanha metsä oli hiljainen enkä nähnyt yhtään siivekästä. Kunnes etäällä vilahti valkoista – puukiipijä (Certhia familiaris) lennähteli puusta toiselle. Aina puun puolivälistä seuraavan puun tyveen, ja taas ylöspäin puunrunkoa kiertäen.

Toukokuun puolivälissä metsä jo selvästi vihertää – koivuun tulee lehti.

Metsäpolun kuusella voi tavata kevään ensimmäisen sinisiiven – paatsamasinisiiven (Celastrina argiolus), joka on äänestetty Suomen kansallisperhoseksi. Kuvan sinisiipi on koiras.

Metsäpolun kuivalla ja lämpimällä reunalla lämmitteli kyy. Hetken toisiamme katselimme, kunnes kyy sai tuijottelusta tarpeekseen.

Tuomi on viimein kukassa, mutta v. 2022 vasta toukokuun loppupuolella.

Lehtotyyppisessä metsässä on linnunlaulua ja hyörinää toukokuun lopulla. Ensimmäiset muuttolinnut jo ruokkivat poikasiaan.

Lehtokerttu (Sylvia borin) on yksi viimeisistä kevätmuuttajista. Sen iloista laulua voi verrata puron solinaan. 

Viimeistään kesäkuun loppupuolella metsä alkaa laulajista hiljentyä. Peippo (Fringilla coelebs) tekee tässä poikkeuksen, ja niin myös tiltaltti, joka saattaa laulaa vielä myöhään syksyllä.

Nyt tuli metsän jänikselle kiire! Piti vielä ehtiä mukaan blogiin, koska toukokuun blogi pitää julkaista toukokuussa!

Read Full Post »

Kevättalven siivekkäitä

Vielä kerran lämpötila painuisi, ainakin yöllä, 15:een miinusasteeseen, mutta viikonvaihteen jälkeen pitäisi maahamme alkaa virrata lauhempaa ilmaa. Toivotaan niin, vaikka meteorologien ennustukset ovat usein olleet kuin vakioveikkaajan ”voittorivi ”– muuten hyvä, mutta varmat kohteet pettivät! Maaliskuun 17. päiväksi oli ennustettu aurinkoista säätä jo aamuksi, mutta kuinkas kävi, lunta tuli sakeanaan kuin tammikuun tuiskuissa. Eipä tuo sade blogikirjoittajan suunnitelmia mihinkään muuttanut. Olin päättänyt lähteä luontoreissulleni jokien varsille, jos sulapaikkoihin olisi jo saapunut jokunen uusi vesilintu. Aika hiljaista oli linturintamalla, muuttavia laulujoutseniakaan ei vielä näkynyt suuria määriä. Hain yläkerrasta edellisenä päivänä pakkaamani repun ja täydensin sitä pienillä reissueväillä. Pari päivää sitten haahuilin paikallisen luonnonpuiston kuusikoissa metsätiaisten perässä huonolla menestyksellä, joten nyt piti vaihtaa maisemaa. Muistan aina vuoden 2018 huhtikuun, kun Vantaanjoen Rantakulman sulassa tapasin uivelonaaraan. Sillä ei ollut mukanaan kumppania, mutta tuntui siltä kuin vierellä olevat sinisorsat ja laulujoutsenet olisivat ottaneet yksinäisen uivelon erityiseen suojelukseensa. Kyllä siellä Vantaanjoen sulassa nytkin jotain olisi!

Matkalla mietin maailman menoa, mietin mm. Keusoten (Keski-Uusimaan sote) onnetonta ajanvarausjärjestelmää ja lääkärin puheille pääsyä, mikä ainakin Hyvinkään terveyskeskuksessa ontuu pahasti. Mietin koronaa ja rokotteiden luotettavuutta, mietin valtakunnan koronarajoituksia ja tiedottamisen sekavuutta. Pitemmälle en päässyt, kun lähestyin kaupungin eteläisiä alueita ja huomasin sivutiellä suuret kasat viemäriputkia ja muuta kunnallisteknistä roipetta röykkiöittäin. Jaahas, kaupunki laajeneekin jo Vantaanjoelle. Noiden putkien luona oli kerran niitty, jolta tavoitin monet perhoslajit, keisarinviittojakin. En tavoita niitä täältä enää, enkä tiedä, mitä käsite lähiluonto kohta tarkoittaa. Lähiluonto siirtyy pientalovaltaisessa taajamassa aina vain kauemmaksi rakentamisen edetessä. Kaikella kasvulla on hintansa. Vastineeksi saisi kaupunki viimein rakentaa pyörätien Kytäjärven suuntaan, jotta luontolenkille länteen päin ei tarvitsisi lähteä autolla. Pyöräily kapealla Kytäjäntiellä sora- ja kivirekkojen seassa on todella vaarallista. Pienelläkin kaupungilla on ongelmansa, mutta kyllä täällä vielä läpi pääsee toisin kuin Jätkäsaaren sumpussa.

Käänsin kulkupelini nokan kohti Nurmijärveä ja lohduttauduin kevättalven aikana jo tapaamillani siivekkäillä, yksi niistä, valkoselkätikka, on jopa harvinainen ja toinen, hömötiainen, nykyään jo uhanalainen. Valkoselkätikkaa tapasin sille vieraassa ympäristössä; lintu pesii ja viihtyy yleensä lehtipuuvaltaisessa metsikössä, jossa on paljon lahopuuta. Nyt se viipyili ja etsi ravintoa kuusikossa, missä oli pystyynkuivaneita kuusia. Niistä löytyi ravintoa, mutta jos se täällä pesii, sen pesä voi olla kauempana suon laidan lahokoivussa. WWF:n mukaan valkoselän kanta on pudonnut 1950-luvulta lähtien jopa 90 prosenttia! Ajelin eteenpäin hiljaista paikallistietä, kun tulin kalliorinteen kohdalle. Olin vuosia sitten löytänyt kallion laelta hienon puolukkapaikan, mutta vain hetken sain keräillä marjoja omassa rauhassani. Jostakin ampaisi viereeni kiukkuinen huivipäänainen, joka ei selvästikään pitänyt taajamasta tulleesta miekkosesta. En nähnyt taloa missään, mutta olin tullut toisen reviirille. Sellaista ei suvaitse laulujoutsenetkaan, joiden valkoiset hahmot jo erottuivat joen sulapaikan eteläreunalla. Kävelin lähemmäksi hylätyn ladon luokse – ja täällä kulkija sekä suvaittiin että hyväksyttiin: laulujoutsenet alkoivat vähitellen lähestyä kameraa kaulalleen asettelevaa eläkeläistä. Kolme valkeaa aikuista. Melko varmaan nuoria aikuisia, eivät vielä sukukypsiä eivätkä vielä taistele reviireistään. Näinpä sulassa myös kevään ensimmäisen telkkäparin. Mutta telkillä on tunnetusti lyhyt pinna – lentoon, pois tästä ja pian. Pelästyä nyt vaaratonta vanhusta, joka oli pukeutunutkin kuin metsäläinen. Ehkä syy oli juuri siinä!

• 

Valkoselkätikka etsii ravintoa kuivuneesta kuusesta.

• 

Hyvin paljon valkoselkätikkaa muistuttava pikkutikka on vain talitiaisen kokoinen.

• 

Jopa hömötiainen on käynyt uhanalaiseksi sopivien pesimäympäristöjen vähentyessä.

• 

Pientalovaltaisen taajaman laajentuminen tarkoittaa myös lähiluonnon etääntymistä kauemmaksi.

• 

Vantaanjoen päähaarassa on voimakas virtapaikka Rantakulman kohdalla.

• 

Hylätyn ladon takana piilottelevat usein laulujoutsenet ja monet vesilinnut.

• 

Sinisorsat jääkannen päällä.

• 

Sinisorsat

• 

Koirastelkkä ja laulujoutsen

• 

Naarastelkkä ponnahti läheltä lentoon.

• 

Kolmen kopla lipui rauhallisesti kohti kuvaajaa.

• 

Aamujumppa vai kuoronjohtajan harjoittelutuokio?

• 

Sulapaikan lähellä oli paljon muutakin nähtävää. Houkutus oli suuri kokeilla käynnistymistä, mutta jatkoin matkaani kuitenkin omalla pelillä.

• 

Aamupäivän reissu päättyi Nukarinkoskelle. Vettä virtasi uomassa jo enemmän kuin helmikuussa.

• 

Nurmijärven Nukarinkoski ennen patoa maalikuussa 2021.

• 

Puukiipijää näkee usein Nukarinkosken rantapuissa.

• 

Tiaiset olivat jo heränneet talvihorroksestaan. Pieni sinitiainen pärjää hyvin talvellakin.

• 

Sinitiainen tutkii tulevaa pesäpönttöään.

• 

Talitiainen on laulupäällä. Vielä kuulee oikeaa titityytäkin!

• 

Laulujoutsenia saapuu vähitellen lisää sisämaahan.

Read Full Post »

Hömppä, hippi ja levoton kiipijä

Marraskuun viimeisenä sunnuntaina lähdin pitkästä aikaa ulkoilemaan paikallisen mahtikartanon, Kytäjän kartanon maisemiin. Siitä mahdista en kyllä oikein tiedä, kun tämän päivän kartanonomistajan mielenkiinto on suuntautunut kallionlouhintaan sekä maansa luovuttamiseen golfin jumalattarelle – ja paljon vähemmän perinteiseen tilanhoitoon. Kartanorakennus on ollut jo vuosia autiona; se on saanut rapistua kummitustaloksi kenenkään siihen puuttumatta. Linderin ja Vähäkallion ajoista 1800-luvun lopulta 1900-luvun alkupuolelle on vielä jotakin sentään jäljellä, ehkä arvokkaimpana Väinö Vähäkallion suunnittelema ja kyläläisten talkoovoimin pystyttämä kyläkirkko (valmistui v. 1939) sekä Rytkön koulutalo. Linderin suvusta (Constantin ja poikansa Hjalmar) on muistona ainakin Linderille nimetty tie ja tienviitta hevosaitauksen tuntumassa. Kartanoon  liittyy monia tragedioita, ja ulkoilija sai olla vähän varuillaan vielä kolmisenkymmentä vuotta sitten, kun työntyi reppuineen kartanon yksityistielle. Metsän eläimet ja monet siivekkäät sen sijaan eivät ole lupia kyselleet – ne löysivät kartanon metsistä paikkansa jo paljon ennen kuin kartanon salkoon nostettiin vuorollansa Flemingin, Armfeltin tai Linderin vaakunalippu. Sunnuntain retkelläni näkisin mielelläni metsän pieniä talvehtijoita, kun haukkasesonki alkoi tältä syksyltä olla lähes ohi.

Marraskuussa oli riittänyt harmaita päiviä, Black Friday on ollut kova sana myös monena maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona. Sunnuntaina aurinko kuitenkin pilkahteli ohuen pilviverhon läpi. Astelin ohi kartanon, tavoitin tienvarren mahtavat tammet ja niiden takana nousevan jyrkkäseinäisen kallion. Oliko tämä se kallio, jonne Constantin Linderin vaimo Marie Linder (os. Mussin-Puškin) mielellään kiipesi katselemaan Kytäjärveä, ehkä myös ikävöimään ja pohtimaan elämäänsä? Hän saattoi tämän päivän kulkijan tavoin pysähdellä päiväretkellään ja jäädä ihailemaan tienvarren pikkulintuja. Nyt oli hiljaista, ei näkynyt takiaisissa tiklejä eikä lepissä urpiaisia  – ei myöskään kartanonrouvaa. Jatkoin matkaani ja tulin kohta loivaan rinteeseen, jonka kuusikossa näin vuosia sitten elämäni toistaiseksi ainoan pohjantikan. Sen tapaaminen olisi mahdollista vieläkin, mutta pystyynkuivaneet kuuset, pohjantikan ruoka- ja pesäpuut, on hakattu maan tasalle maisemaa rumentamasta. Kartanontie kaartui nyt alemmaksi, oikealla kohosi vanha kuusikko. Ennen kuin pysähdyin kuulin jo äänet. Nyt olivat tiaiset liikkeellä. Yhdessä ainoassa isossa kuusessa hyörivät eri korkeuksilla ja sulassa sovussa niin tali- ja sinitiainen, kuusi- ja hömötiainen kuin hippiäinenkin! Ja tietenkin viereistä lehtipuuta kiipesi ylös vikkelä puukiipijä! Asetelma oli kuin oppikirjassa, liikkeellä oli tyypillinen tiaisten sekaparvi, johon oli lyöttäytynyt mukaan hippiäinen ja puukiipijä. Bingo! 

Aikaisemmin loppusyksynä oli tiaisten luetteloni täydentynyt myös pyrstötiaisella, mutta vielä puuttui töyhtötiainen. Tätä iloisesti ääntelevää ja tiaisten tapaan eläväistä lintua olen tavannut enemmänkin Tammelan suunnalla, mutta myös Hyvinkäällä. Töyhtötiainen on paikkalintu. Sen sanotaan elävän koko ikänsä valtaamassaan elinpiirissä. Nyt nokka kohti paikkaa, jossa olen viimeksi tavannut töyhtiksen. Se tapahtui pari vuotta sitten, kun ulkoilutin hoivakodissa Altzheimeria sairastavaa vaimoni siskonmiestä. Kiersimme omakotialuetta, joka rajautui kuusimetsikköön. Sieltä töyhtötiainen teki pistojaan omakotitalon lintulaudalle, mutta tällä kerralla en tiaista tavannut. Vietin paikalla hiljaisen hetken Matti-tuttavamme ja yhteisten kävelyretkiemme muistoksi. Kotona illemmalla tutkin lintukuva-arkistoani ja löysin lähes kaikista blogini linnuista melko mukavat kuvat. Voisin tietenkin tehdä uusia retkiä havaintopaikoille ja saada tuoretta kuva-aineistoa, mutta muutama päivä tulee nyt touhuamisessa taukoa ja pakollista saikkua. Jos muut toiminnot kirjoittajalla pelaisivatkin, niin jutun juonen kehittely voi olla vähän niin ja näin (ehkä se on nytkin?), kun täysin palvellutta poskihammasta revitään huomenna irti alaleuasta. Operaation jälkeen (ja troppien jälkeen) voi pää olla hetkittäin yhtä sekaisin kuin hömpällä ja hipillä yhteensä. Puukiipijäksi en kuitenkaan rupea, toivottavasti.

(PS. Uskomatonta! Hammas irtosi osaavan lääkärin komennuksessa todella helposti. Eikä juuri mitään jälkikipuja.)

Kytäjän kartanosta ja sen historiasta kiinnostuneille pari kirjavinkkiä:
– Katri Lehto: ”Kytäjän kreivitär; Marie Linderin elämä”
– Aake Pesonen: ”Kytäjä, kohtalon kartano”

 

Kytäjän kartanon vuosia tyhjillään ollut päärakennus loppuvuonna 2019.

Vanha viljamakasiini kartanon päärakennuksen tuntumassa (suunn. arkkit. Carl Albert Edelfelt v. 1867)

Kartanontie myötäilee Kytäjärven pohjoisreunaa ja vanhaa kapearaiteisen rautatien ratapenkkaa. Kirjoittajan suosikkireittejä.

Tiklejä tapaa usein kartanon mailla.

Tilhi on tullut nokkasemaan syksyn viimeisiä pihlajanmarjoja.

Metsäkauriit, kuten myös valkohäntäkauriit ja kuusipeurat viihtyvät Kytäjällä.

Marraskuinen päivä kirkastuu. Keskimmäinen keltainen rakennus oli aikoinaan kapearaiteisen rautatien Kytäjän asema. Nykyisin talo toimii kartanon toimistona.

Pikkutikkaa näkee vielä kartanon mailla, vaikka kallion louhiminen hävittää tieltään pikkutikan lehti- ja lahopuita.

Valkoselkätikka saattaa pesiä jo vakituisesti Kytäjän alueella.

Kartanon rantarakennus

Laulujoutsenet viipyilevät vielä Kytäjärvellä.

Kytäjärvi alkaa jäätyä.

Ison kuusen kätköissä vilahti kuusitiainen – ja lopulta esille tulivat myös monet muut tiaiset.

Kuusitiainen ja tunnusomainen valkea niskalaikku.

Hömötiainen.

Hömötiainen on huolestuttavasti vähentynyt. Lintu tarvitsee lahopuita, joihin se nävertää oman pesäkolonsa.

Talitiainen ei tee ruokavarastoja, vaikka etsiikin ravintoa kuusien oksilta. Se on talvella paljolti riippuvainen ruokinnasta.

Sinitiainen.

Hippiäinen. Koko Euroopan pienikokoisin lintu. Kova talvi verottaa kantaa.

Töyhtötiainen. Paikkalintu, jonka oppii helposti tunnistamaan omaperäisestä lauluäänestään; on kuin vesipilliin puhaltaisi.

Pyrstötiainen. Liikkuu erittäin nopeasti puusta toiseen. Kuvaajalla pitää kiirettä.

Puukiipijä lyöttäytyy mielellään tiaisten sekaparveen. Sen tapa kiivetä puita tyvestä ylöspäin ravintoa etsiessään on ihan omanlaisensa.

Hiljaisessa metsässä punatulkun ääni kuuluu kauas.

Kytäjärvi on loppusyksyllä monen vesilinnun levähdyspaikka. Laulujoutsenet saattavat viipyä järvellä sen jäätymiseen asti.

Kartanon mailla talvehtii usein hiirihaukka.

Hiirihaukkaa karaistuneempi piekana on melko varma talvehtija Kytäjän peltoalueella.

Suolijärven ja Kytäjärven välisen vesiuoman rantalaituri.

 

Read Full Post »

Lintukohtaamisia vuonna 2017

Pohdin tätä juttuani luonnostellessani, olenko lintuharrastaja vai -harrastelija? Eipä sillä suurta merkitystä tietenkään ole, pelkkää semantiikkaa. Luulen kuitenkin, että itselläni on lintuharrastuksen tavoitteet ja motiivi olleet kohtalaisen selvillä, toisin kuin valtakunnan sote-prosessissa, jossa alkuperäinen tavoite on hämärtynyt eri tahojen ajamiin, soten kannalta toissijaisiin vaatimuksiin. Lintuharrastukseni tärkein tavoite on saada tarkkailla erilaisia lintuja, ihmetellä sekä ihailla niiden kauneutta ja niiden käyttäytymistä – ja samalla havainnoida luontoa yleensä. En voisi ajatella tätä harrastusta ilman kuvaamista. Heikoistakin kuvista voi kotona tietokoneen ruudulla oppia jotakin uutta, voi varmistua lajeista, elää lintukohtaaminen uudelleen – ja jakaa tilanne myös toisten harrastajien kanssa. Tänä vuonna muistin pitää mukanani kiikareita, kun vanha totuushan on, että ”sillä näet nimittäin” – vielä enemmän kuin kameran etsimestä!

On joulukuu, eteläisessä Suomessa maa on kuurassa, mutta kunnon lumipyryä ei ole vielä tullut (tuli kirjoittamisen aikana!). Viimeiset hanhet ovat lähteneet sänkipelloilta ja vieneet mukanaan suurimman joukon pienimmistä muuttolinnuista. Sen sijaan laulujoutsen ei pidä mitään kiirettä siirtyä huilipaikoilta etelämmäksi. Niitä näkyy vielä sadoittain sulissa vesissä ja tulvapelloilla. Ja on petolinnut! Tutun peltoaukean reunalla, korkeassa koivussa voi yhä nähdä piekanan uljaan siluetin. Vaalea päälaki erottuu hyvin, kun kiikaroin lintua. Lähemmäksi ei oikein kannata mennä, koska haukka karkaa pian kauemmaksi. Mutta mitä ihmettä – jokin iso lintu ylittää peltoaukeaa … Se laskeutuu tuonne varisten sekaan. Nyt sen näen; komea merikotka! Koskaan en ole vielä päässyt näin lähelle merikotkaa. Uskoin jo, että nyt tulee vuosikymmenen kuvat, mutta eipä riittänyt oman kamerani pikselit eikä telen millit, ja sääkin oli liian hämärä kunnollisiin kuviin. Kokemus oli silti hieno. Tänä vuonna olen saanut kipinän petolintujen kuvaamiseen. Se paras kuva otetaan ensi vuonna!

Kertaan kohta päättyvää vuotta ja muistelen vuoden kaikkia lintukohtaamisiani. En liikkunut kovin kauas kotipaikkakunnaltani, koska muutaman kilometrin päässä kaupungin keskustasta on lintuihmiselle runsaasti eri lintujen suosimia pesimis- tai taukopaikkoja. Kerran ajoin Tuusulanjärvelle ja tsekkasin hyväksi mainitut lintupaikat. Siltä retkeltä ei tullut muuta kuin kokemusta, ja opin, että tutuilta paikoilta ne parhaat tärpit löytyvät. Tälle vuodelle asetin toiveeksi nähdä hempon ja pikkusiepon. Kokeneemmilta lintuharrastajilta sain vihiä, mistä näitä lajeja etsisin. Hempon löysin ihan omin avuin erään jättömaan hiekkakasan päältä, mutta pikkusieposta jäi kotitehtävä ensi vuodelle. Vuoden yksi kohokohdista oli valkoselkätikan kohtaaminen. Tikka tuli tervehtimään minua ja vaimoani haavan tyvelle, kun olimme mökkimme kuistilla aamukahvilla! Mökillä tapahtui paljon muutakin. Eräänä loppukesän pilvisenä päivänä tein pienen lenkin mökkimme ympäristössä. En odottanut mitään ihmeitä lähes sateisena, harmaana päivänä, kunnes tulin tien vieressä olevan risukasan kohdalle. Kuulin vienoa ääntä ja pysähdyin. Peukaloinen ja minä katselimme toisiamme yhtä hölmistyneinä! Sain muistoksi jopa ihan kelvollisia kuvia. Näissä tunnelmissa, peukut ja peukun pyrstösulat pystyyn myös ensi vuoden upeille lintuhavainnoille, meille kaikille!

(alla osa vuoden 2017 lintukuvistani)

Kirjosiipikäpylintu, naaras. Kaivopuisto Helsinki

Isokoskelo, naaras. Kaivopuisto Helsinki

Laulujoutsenet tulevat. Hyvinkää

Lapasorsat ja tavit. Kytäjä Hyvinkää

Puukiipijä. Sveitsi Hyvinkää

Pyy. Sveitsi Hyvinkää

Töyhtöhyyppä. Rantamo Järvenpää

Kanadanhanhet. Kaukjärvi Tammela

Mustarastas. Sveitsi Hyvinkää

Telkkäemo poikasineen. Kytäjä Hyvinkää

Keltasirkku. Kytäjä Hyvinkää

Hemppo, koiras. Kuumola Hyvinkää

Hiirihaukka. Kytäjä Hyvinkää

Metsäkirvinen. Kytäjä Hyvinkää

Mustapääkerttu, naaras. Heinijärvi Tammela

Pensastasku. Kuumola Hyvinkää

Haarapääsky. Kuumola Hyvinkää

Pikkulepinkäinen. Kytäjä Hyvinkää

Tikli. Kytäjä Hyvinkää

Peukaloinen. Heinijärvi Tammela

Punarinta. Heinijärvi Tammela

Valkoselkätikka. Heinijärvi Tammela

Järripeippo. Kotipiha Hyvinkää

Piekana. Kytäjä Hyvinkää

Urpiainen ja kirjoittaja toivottavat Hyvää Joulua!

Read Full Post »

Kesän pilkahduksia

Kauas pilvet karkaavat – ja kohta karkaa myös kotimaan kesä. Ei kesä kylmä ole ollut, mutta vanhanajan helteisiä heinäpoutia ei keskikesällä, loma-aikaan ole liiaksi nähty. Tai sitten olen vaimoni kanssa ollut aina väärässä paikassa. Muualla nautitaan auringosta samalla kun itse juoksemme sateensuojaan joko Tampereen Tallipihalla, Forssan Kehräämöalueella tai mökkipihallamme. Helteitä lupailtiin taas kerran heinäkuun lopun viikonvaihteeseen. Ja kuinka kävi? Pilvistä ja vähäistä sadetta aina perjantaista sunnuntaihin – ja vasta maanantaina kauan odotettu kesäsää. Toisaalta, on tällä ”tasaisuudella” ollut puolensa. Marja- ja sienisato on monin paikoin runsas, ja linnut tekevät toisia poikueitaan niin, ettei metsä täysin hiljene vielä heinäkuussakaan. Pilvinen sää on myös sallinut kaikenlaisen rehkimisen mökillä: puut on pilkottu seuraavaa kesää varten, saunamökki on saanut kylkeensä uusia hirsiä, ja oma väki (vaimo) on maalannut rakennuksen kertaalleen niin sisältä kuin ulkoa. Mökkiläisten ahkerointiin ei olisi helle oikein sopinutkaan.

Tässä blogissa en nyt aio urputtaa (tämän enempää). Kesäkuun alun blogini “Lisää hyttysiä, kiitos” saa riittää siltä saralta koko kauden edestä. Oikeastaan, näin jälkeen päin, en siitä tekstistä oikein itseäni tunnistakaan. Luulen olevani perusluonteeltani aika postiviinen, harmiton ja elämääni kohtalaisen tyytyväinen kansalainen. Mutta nyt on kyllä ollut heinäkuun ajan hieman hankalaa tuon kropan hallinnan kanssa. Kesäkuisen ikämiesottelun jälkeen kärsin polvikivuista kuutisen viikkoa. Polvet kun alkoivat vähitellen kuntoutua, niksahti selkäni mökkisaunan rappusille istahtaessani. Iskiassärkyä on kestänyt kohta viikon verran. Alkaako kroppa rapistua? Ei tällaista ole ollut pitkään aikaan. Enemmän vain liikuntaa, ja rautaa penkkiin! Ihan vakavasti, hyvä fyysinen kunto on meille vanheneville ihmisille entistä tärkeämpää. Vammani arvioitiin mökkiduumassa niin vakavaksi, että sain päivälläkin oikaista aina välillä pitkäkseni. Onneksi mukaan oli tullut runsaanpuoleisesti lukemista, niinpä matkasin useana päivänä Rauli Virtasen “Reissukirjan” myötä maanosasta toiseen, seikkailin läpi viidakoiden ja autiomaiden, nousin ylös Amazon-jokea ja neuvottelin rahattomana maahanpääsystä USA:han Rio Granden rajajoella. Sitkeä kaveri tuo Rauli, ja hyvä kun teki niin paksun kirjan.

Kaikki lastenlapsemme ovat jo saaneet oman mökkijaksonsa isovanhempien täysihoidossa. Itse olemme ehtineet saada sitä tärkeää omaakin aikaa niin mökillä kuin pikku matkoillamme Etelä-Suomessa. Pienikin vaihtelu totutusta voi olla hyvin virkistävää. Ei matkan tarvitse suuntautua Kolille tai Kyprokselle, ihan nurkan takana voi olla kohde, joka yllättää ja tulee muistikuvina piristämään alkutalven loskassa kenkänsä kastellutta kulkijaa. Kesän muistoihin voi myös jäädä ystävällinen asiakaspalvelija, peloton linnunpoikanen kuusennäreen alaoksalla, vanhojen rokkistarojen kohtaaminen Humppilan Lasilla (the Scaffolds!), Vihdin ja Someron maalaismaisemat, Aira Samulinin Hyrsylän Mutka, Baddingin kioski Somerniemellä tai kymmeniä vuosia sitten suosionsa huipulla ollut kartanomiljöö Porintien varrella, jossa loistoa edusti enää värikäs krassi punamullatun talousrakennuksen seinustalla. Havahdun ja huomaan, että elän ajatuksissani jo tulevaa syksyä. Ei se onneksi tule vielä pitkään aikaan – kesän pilkahduksia tulee eteen vielä monia: pieniä, isoja, yllättäviä ja odotettuja – joistakin niistä voi ajan saatossa tulla oikea helmi.

Heinäkuun alun mökkimatkan teimme Tampereen kautta. Kaupungissa satoi.

Tallipiha on vakiokohteitamme Tampereella.

Tallipihasta voit saada Laurase:n uusiokoruja.

Näsinlinna on taas avattu yleisölle.

Kurkistus sisälle von Nottbeckin ravintolaan.

Heinäkuinen aamu valkenee Tammelan Heinijärvellä

Kanadanhanhet – järven pysyvät asukkaat laulujoutsenten estelyistä huolimatta.

J-tyttö oli ensimmäinen kesävieraamme.

Heinäkuun perhosia mökkimme alueella: liuskaperhonen, lanttuperhonen ja kangassinisiipi.

J-poika isoisänsä kuvausopissa

J-poika ja isoisä (Papu)

Isoäiti (Mumppa) ja L-poika Loimijoen sillalla Forssassa

Papu ja L-poika

L-poika mökkilaiturilla

Manu Andersson hoitaa mökkiremontit

Saunamökki kunnostettuna ja vaimoni maalaamana

Vaimon syntymäpäiväamppeli

Heinäkuun lintuja mökkimme pihapiirissä: rastaan poikanen, metsäkirvinen ja puukiipijän poikanen

Forssan Kehräämön rakennuksia Loimijoen rannalla

Yksinäinen onkija

Aira Samulinin Hyrsylän Mutka

Miina Äkkijyrkän Woima-sonni Hyrsylän Mutkassa

Reipas nousu Vihdin kirkkoon

Kirjoittaja Vihdin kirkon pihalla

Vaimoni Pyhän Birgitan kirkon raunioilla, Vihti

Read Full Post »

Tuurilla Suomenlinnaan

Tuumasta toimeen ja tuurilla Suomenlinnaan. No ei sentään ihan niin, vaan Tor-lautalla! Luulin kyllä, että meitä Kauppatorin rannalla odottavia matkustajia tulisi noutamaan Suomenlinna II, mutta pienempi Tor sopi kuljettamiseen ihan yhtä hyvin. Mistä olin saanut päähäni kevättalvisen Suomenlinnan matkan, en tarkkaan muista. Olivatko merilinnoituksen majakan silmäniskut lumonneet Kaivopuiston rannalla vaeltajan, vai tuliko kimmoke lehtiartikkelista, jossa kuvailtiin Vallisaarta ja sen avautumista suurelle yleisölle kesällä 2016? Joka tapauksessa, kun mökkikausi vihellettäisiin kohta avatuksi, ei enää olisi aikaa Helsingille eikä sen ulkosaarille. Nyt oli toimittava. Kello soimaan puoli kuusi, reppu valmiiksi, matkavaatteet pinoon ja aikaisin nukkumaan. Jos voisi vielä unensa valita, seuraavana yönä toivoisin olevani paraatipukuinen Augustin Ehrensvärd, joka ratsastaisi menestykkäästi poliittisten melskeiden yläpuolella ja saisi lopulta linnoitusurakkansa rahoituksen ja rakennukset päätökseen täysin riippumatta siitä oliko vallassa hatut tai myssyt. Ihme kyllä, uni tuli nopeasti – paljon ennen uniratsuni selkään nousemista.

Päätin lähteä matkaan ilman mitään ennakko-odotuksia. Se oli neuvo, jonka myös vaimoni seikkailijamiehelleen antoi. Ajattelin, että kiertäisin ainakin pääsaaret: Ison Mustasaaren, Susisaaren ja Kustaanmiekan; ja saisin kohteestani jonkinmoisen kokonaiskuvan. Vuosikymmenten takaisesta aiemmasta käynnistä oli vain haalistuneita muistikuvia. Mahtuisiko jokin museokäynti ohjelmaani, ehkä? Entä otanko mukaani painavan teleobjektiivin lintujen kuvaamista varten? Sellainen tuli reppuuni, ja sillä olikin käyttöä: veikeästä ja värikkäästä puukiipijästä, joka hyppelehti Kirkkopuiston vanhan lehtipuun rungolla, napsin kohtalaisen onnistuneita kuvia! Saarilla on selkeät opasteet, joiden avulla pystyy hyvin suunnistamaan ilman jatkuvaa karttaan vilkuilua. Hyvin löytyivät tenalji von Fersen ja Kunikaanportti! Nyt ei oltu koko perheen tavaratalo Puuilossa, jossa 5 mm:n poraproppua etsitään yhtä kauan kuin aikaa menee Susisaaren ympärivaellukseen. Täytyy muuten tunnustaa, että olin suunnitellut Suomenlinnan matkani aika perusteellisesti. Tärkein historiaoppaani oli kirja ”Viapori Suomenlinna” (C.J. Gardberg ja Kari Palsila, Otava 1998), ja saarten yleisesitteistä sain selvät pasmat oman päiväreittini tekemiselle. Voit tilata paperiesitteet Suomenlinnan infosta (info@suomenlinna.fi). Niin tein itsekin.

Melko kankein jaloin astelin 4 tunnin patikointini päätteeksi kohti lauttarantaa ja venäläisten rakentaman Rantakasarmin erästä ruokapaikkaa, jossa toivoin saavani suuhuni jotakin lämmikettä. Sainkin – todella maukasta ja todella kuumaa lohikeittoa! Kauniista kevättalven päivästä huolimatta merilinnoituksella kävi ajoittain kolea viima. Paluumatkan tein päälautta Suomenlinna II:lla. Suomenlinnan lautat olivat vuosien varrella kolautelleet milloin Ryssänsaaren rantakivikoita, milloin sataman laiturirakenteita, mutta tällä kerralla ei mitään ongelmaa – tuuria oli myös paluumatkallamme kohti Kauppatorin rantaa. Vaimoni oli antanut minulle miellyttävän Suomenlinna-päivän ja itse olin antanut hänelle rauhallisen vapaapäivän kotona! Tuliaisina vein kotihengettärelleni ison setin Viaporin Deli & Cafen ruotsalaista näkkileipää – ajattelin sen jotenkin kuuluvan päivän henkeen. Muitakin tuliaisia on reissulta tuotu, mutta niistä ei tässä sen enempää.

Lauttaa odottamassa Kauppatorin rannassa

Menomatka tehtiin Tor-lautalla

Kauppatori etääntyy

Klippan ohitetaan

Edessä Pikku Mustasaari

Rantakasarmi

Suomenlinnan kirkko

Nykyisin asuintaloina

Viking Gabriella ohittaa Lonnan saaren

Paikallisia asukkaita

Puukiipijä Kirkkopuistossa

Ison Mustasaaren ja Susisaaren välinen silta

Suuri Linnanpiha

Suomenlinnan rakentajan Augustin Ehrensvärdin hautamuistomerkki

Ehrensvärdin museo, Susisaari

Suomenlinnan tullimuseo

Tykit pääreitin varrella

Suomenlinnan uusia asuinrakennuksia

Pariskunta Kustaanmiekan valleilla

Ampuma-aukko

Kustaanmiekka ja taustalla Vallisaari

Kuninkaanportti (kuninkaan rantautumispaikka Ruotsinvallan aikana)

Viaporin Deli & Cafe

Suomenlinna II matkalla Kauppatorille

Read Full Post »

Päättyy – alkaa

Elämä on kuolemista – tai jos ei nyt ihan silkkaa kuolemista, niin aina kuitenkin jonkin vaiheen päättymistä, ja samalla jonkun toisen vaiheen alkamista. Nuorimmalle lastenlapsellemme tämä kevät merkitsi esikouluvaiheen päättymistä ja syksyllä varsinaisen koulun alkamista. Pääsimme J-tytön eskarin päättäjäisjuhliin Hyvinkään kaupungin Rytkön leirikeskuksen maisemiin toukokuisena maanantai-iltana. J-tytön ja hänen äitinsä kanssa kiersimme läpi opettajien tekemän luontopolun rasteineen sekä tehtävineen. Päättäjäiset huipentuivat lasten lauluesityksiin. Ja tietenkin lopuksi paistoimme makkarat. Makkaraa löytyy aina suomalaisten juhlista – se ei lopu koskaan. Pian alkaisi J-tytön ja tytön eskarikavereitten kesävapaa.

Mökillä sitä vasta on päättymisiä, jonkun loppumista, uuden alkamisia ja jännityksen paikkoja. Koskahan tuo lieden kaasu loppuu? Pitäisikö varmuudeksi jo pullo vaihtaa? ”Tilasitko Reiskalta jo ne puut?”, huikkasi vaimo. Ei sauna lämpiä, jos puut ovat loppu, tosi on. Muurahaisille mökkiläisten tulo tiesi yhden vaiheen päättymistä – alivuokralaisten oli siirryttävä ulos ja jätettävä leipälaatikko rauhaan. Mökin seinien ulkopuolella oli vehreyttä, suorastaan idylli, jota kymmenet linnut elävöittivät lauluillaan. Tämäkin vaihe ja onni päättyisi noin kuukauden kuluttua, vaikka nyt, vasta kesän kynnyksellä ei sitä uskoisi. Kun linnunpoikaset on saatu mustikkavarvikon suojaan, loppuu emoilta lauluhalut. Heinäkuun puolivälissä siivekkäiden konserttia kaipaa kovasti – eikä haittaa yhtään, vaikka se alkaisi jo aamuyöstä. On kiva yrittää painaa mieleen uusia ääniä hirsiseinän toiselta puolelta. Tiit-tiit-tiit-pölöpölöpölö…  Mökillä on vain yksi asia, joka ei lopu eikä pääty, varsinkin jos asuttaa mökkiä ilman kaupunkiasunnon mukavuuksia: arvasit oikein, työntouhua: vähintään kantamista ja kyykkimistä riittää loputtomiin. Toisaalta, sitä täältä on tultu hakemaankin, muuten loppuu kropasta veto. Joka vuosi kaiken alkaminen on kuitenkin vähän työläämpää kuin aikaisemmin. Miksei tuo pölli nyt halkea!

Kaikki on viimein siivottu ja fiksattu. Vaimon viimeisin siivoustyö oli saunamökin ikkunoiden pesu. Ja itse sain kuin sainkin laiturin lonksuvan nivelen kuntoon reikälevyillä, uusilla pulteilla ja poikamme lainaamilla työkaluilla. Lauantain sauna tuntui kait siksi tavallista paremmalta – perustyöt oli saatu päätökseen. Hei, nythän voisi aloittaa vapaan ja ihan vain oleilun! Mikä ettei. Jos kuitenkin vielä peitetään nuo halkopinot; yöksi on luvattu sadetta. Onko poutainen jakso jo päättymässä? Vettäkin toki tarvitaan. Se on alku uudelle elämälle ja kasvulle.

Rytkön leirikeskus, Kytäjärvi

Tarkkana rastilla

Onnistuuko?

Eskarilaisten esitys

Opettajat

Keväinen mökkipiha

Teitä on jo odotettu

Petuniat

Sahaajan kaveri

Kerttuja nämäkin

Kevätlinnunherne. Kukinta päättymässä.

Kirjosieppo, pihaorkesterin vakiojäsen

Vikkelä puukiipijä, vaimon bongaus (ehdin juuri hollille)

Kukkakärryt

Read Full Post »