Kesä 2020 on jo ylittänyt puolivälin – miten sen sitten itse kukin määrittää. Kirjoittajalle, matematiikkaa opiskelleena, se on tietenkin 15. heinäkuuta! Jotkut katsovat kesän tyystin päättyvän jo juhannuksena, mutta ehei, kesään kuuluu myös unikeon veteenkampeaminen, paarmat ja mustikanpoiminta, ja tietenkin myös elokuun kuutamoillat (jollakin voi olla eri painotuksia). Epävakainen kesä on ajoittaisista sateista huolimatta ollut lämmin, niinpä mökkimme oli taas valmis ottamaan vastaan kesävieraan, vielä yhden kouluikäisen lastenlapsemme, joka tulee Vantaan Simonkalliosta. Nyt piti L-pojalle keksiä ohjelmaa! Tammela ja sen ympäryskunnat olivat vuosien ajoilta tulleet melko tutuiksi, mutta tunsimmeko sittenkään kaikki paikat, joissa pian 15-vuotias nuori viihtyisi, tai saisi virikkeitä vaikkapa jatko-opiskelulleen? Olin joskus pannut merkille Jokioisten jokilaakson, Loimijoen pohjoispuolella; se alkoi nyt kiinnostaa. Olihan siellä ainakin Jokioisten kartano hyvinhoidettuine vanhoinen rakennuksineen ja puistoineen. Siellä oli myös Elonkierto, siis mikä? Niin ja löytyihän alueelta vielä Jokioisten–Minkiön museorautatie! Siispä Jokioisiin – ja vieraamme kanssa pohtimaan, mitä kuuluu veturimiehen tai vaikkapa kartanonherran työnkuvaan!
Jokioinen on runsaan 5000 asukkaan kunta, jonka keskusta antaa kävijälleen siistin vaikutelman. Kunta tunnettaneen parhaiten maa- ja elintarviketalouden tutkimustyöstä ja -laitoksista, mitkä kuuluvat nykyisin Luonnonvarakeskuksen (Luke) alaisuuteen. Jokioisten asutus on syntynyt ja vakiintunut Loimijoen varrelle jo 1300-luvulla. Joessa oli koski, joku sen huomasi ja ennen pitkää vesivoima pyöritti suuria rataspyöriä, joista eri tehtaiden koneet saivat käyttövoimansa. Jokioisten teollisuuden nousu ja 1500-luvun puolivälissä perustetun kartanon mahtivuodet sijoittuivat Ernst Gustaf von Willebrandtin aikakauteen 1700- ja 1800-lukujen taitteeseen. Kartano ja sen laajat maa-alueet siirtyivät monien vaiheiden jälkeen valtiolle v. 1919. Kolme Tammelan mökkiläistä oli nyt matkalla kartanon maille, jonne Luke oli pystyttänyt kaikille avoimen kotieläinpiha ja luonnonvarojen esittelypuisto Elonkierron. Nykyisin puiston vetovastuu on Elonkierron Ystävät ry:llä. Hei, tuolla ainakin on vaalea kartanorakennus, ja tuolla maksasiinitorni! Taidetaan olla lähellä? Suomalaiseen tyyliin opasviittoja oli säästelty, koska matkahan on jo seikkailu. Kun automme viimein laskeutui parkkipaikalle, jota ympäröi heinäseipäistä tehty aita, tiesimme olevamme perillä.
Netin antama etukäteisinfo Elonkierrosta ei oikein vastannut kuvaa, minkä saimme perillä kohteessa. Elonkierto on laaja alue (20 ha), joka tarjoaa todella paljon nähtävää. Aivan super, sanoisin – eikä aluetta kierretä ihan hetkessä! Eläimiä voisi olla aitauksissaan enemmänkin, mutta erilaisia viljely- ja hyötykasveja sekä luonnonkasveja on runsaasti, ja ne esitellään mallikkaasti. Oikea maaseutu- ja kasvifanittajan paratiisi, täällä väljyydessä ei myöskään tarvinnut pelätä viruspärskäyksiä! Nyt pääsi Elonkierto ja Jokioinen todella yllättämään. Se ei ollut ensimmäinen kerta, sillä nuorempana olin usein matkannut Jokioisten Koetuksen vieraaksi heidän pesäpallopyhättöönsä – ja niin vain stadilaisena ja myöhemmin hyvinkääläisenä huomasin nimekkäämmän joukkueemme usein hävinneen Jokioisten pojille! Elonkierron kävelyreitti vei aluksi tammimetsikköön, kartanon puistoon ja kartanolle. Sieltä takaisin pääportin kautta itse esittelypuistoon, joka hoidettuna, avarana sekä kumpuilevana peltomaisemana oli jo sellaisenaan ulkoilijalle elämys. L-poika veti vauhdilla letkaamme lämpimänä sunnuntaipäivänä, mökkisaunaanko pojalla oli kiire? Ehdimme kuitenkin tutustua moniin kasveihin, mm. pulavuosien kahvinkorvikkeen raaka-aineeseen sikuriin, ehdimme kaveerata ja rapsutella suomenvuohia ja tuntea niiden lämpimät hönkäykset. Kun 4H-tyttöjen tarjoamat virvokkeet oli nautittu Elonkierron Makasiinissa, olimme valmiit lähtemään.
Kotimatkalla hoksasimme, että museorautatie jäi kokematta; viimeinen vuoro Minkiöön oli jo mennyt! Ei Simonkallion nuoresta vieraastamme olisi enää ollut junaan astumaankaan, poika taisi jo auton takapenkillä torkkua. Ehkä haaveili omasta kartanostaan – tai vähintään omasta mustavalkeasta vuohesta. Eläimen erikoiset pupillit olivat unen syvetessä muuttaneet muotoaan. Ne välkkyivät nyt eläinystävällemme sydämenmuotoisina.
Kuvista ja muita kuulumisia 
Vastaa