Kesäretki

Herttoniemi, tai Länsi-Herttoniemi, kuinka vain, on Helsingin ensimmäisiä lähiöitä, jonka rakentuminen alkoi 1940-luvun lopulla. Alakoululaisesta aina opiskelujeni päättymiseen paikka oli kirjoittajalle kotiseutu – se oli vielä paljon enemmän. Kapeat kadut, vanhat 1950-luvun kerrostalot, koko Itäväylän ja Vanhankaupunginlahden välinen alue on käytävä aina silloin tällöin tsekkaamassa. Tein vaimoni kanssa pienen kesäretken nuoruuteni mestoihin, kurkkasimme samalla Kulosaaren viehättävän, pienellä Leposaarella sijaitsevan hautausmaan, jatkoimme Mustikkamaalle ja Isosisänsiltaa pitkin Kalasatamaan ihmettelemään uutta, uljasta Helsinkiä. Retki oli kirjoittajalle kohteiltaan lähes viime vuoden marraskuun uusinta. Jokainen käynti nuoruusmaisemiin on kuitenkin ainutlaatuinen. Kalasataman ruokapaikkakin oli ainutlaatuinen – pöytämme oli iltaruuhkan takia ulkona jalkakäytävällä, maisemat ja auringon peittämän nosturiauton vieressä! Who cares, meillä oli nälkä!

 Blogin kuvat on otettu 30.7.2022, lämpimänä heinäkuisena päivänä. 

Erätori Hiihtomäentien ja Kettutien välissä Herttoniemessä sateen jälkeen kesällä 2022. 

Erätori ja ostokeskus v. 1962. Niilo Tarvajärvi juontokeikalla Lions Clubin Pääsiäismuna-tapahtumassa (Valok. Niilo Kienanen, HKM).

Erätorin laidan rakennus Hiihtomäentie 38. Talossa toimi pitkään Elanto, jonka myymälöitä oli Hertsikassa enemmänkin. Kirjoittajallekin hyvin tutuksi tulleella bussipysäkillä istumassa urheilukaverimme Mika Vuorio (toinen vas.). Valok. Jalmari Aarnio 1968, HKM

Nykypäivän hertsikalaisia Kettutien bussipysäkillä. Oikealla osa Ahmatien koulurakennusta, joka valmistui v. 1952 (suunn. arkkitehti Jorma Järvi).

Herttoniemen tyypillinen katunäkymä: n. 4–7-kerroksisia rapattuja taloja vehreässä, kallioisessa maastossa. Kuvassa Portimopolun alkupäätä.

Blogimies vanhan Ahmatien kansakoulunsa aidan vieressä. Hyvää koulua kannatti käydä 5 luokkaa ennen opparia – kun kouluun astuminen tapahtui jo 5-vuotiaana.

Uusia rakennuksia Herttoniemen metroaseman vieressä. Itäväylän tuntumaan on noussut kauppakeskus Hertsi. Oikeassa reunassa näkyy kulma K-Supermarket Herttaa, jonka paikalla oli ennen yhden opettajan vetämä ns. supistettu kansakoulu. Puinen koulurakennus valmistui v. 1929; se purettiin vasta 1970-luvulla. 

Matka jatkui, pidempi paussi pidettiin idyllisellä Kulosaaren hautausmaalla Leposaaressa. Saarelle on haudattu enimmäkseen kulosaarelaisia, kirjoittajallekin tuttuja henkilöitä.

Leposaaren siunauskappelin on suunnitellut arkkitehti Armas Lindgren. Hän myös laati hautausmaalle suunnitelman. Lindgren on yksi Leposaareen haudatuista tunnetuista henkilöistä.

Leposaaren erittäin hyvin hoidettu hautausmaa. Kirjoittajalle paikka tuli tutuksi jo oppikouluvuosina, etenkin kunniakäynnillä sankarivainajien haudoille ylioppilasvuonna 1965.

Jalkaväenkenraali Paavo Juho Talvelan ja hänen vaimonsa hautapaasi.

Leposaaren hautausmaan kukkaistutus.

Meriharakat astelevat Leposaaren hautausmaan hiekkakäytävällä.

Vanhankaupunginlahtea Leposaaren itäpuolella.

Uusia asuinrakennuksia Vanhankaupunginlahden rannalla Leposaaresta pohjoiseen.

Sadepilviä Kalasataman yllä heinäkuun 30. päivän illalla.

Kalasatama ja sen uudet tornitalot. Keskimmäisellä Majakka-tornitalolla on korkeutta134 m.

Mustikkamaan ja Kalasataman välille v. 2016 valmistunut silta, Isoisänsilta. Silta heijasi kulkijoita oikein tuntuvasti, niin vaimoanikin.

Onkijoita Mustikkamaan rantakallioilla.

Metro etenee Kulosaarensillalla kohti Kalasatamaa.

Isoisänsilta on avannut hienot ulkoilumaastot Mustikkamaalle Kalasataman, Sörnäisten ja Vallilan asukkaille. 

Kesäilta on painanut auringon alas. Varjot pitenevät, on aika lähteä kotimatkalle.

Toiset vasta aloittavat rantabileitä Mustikkamaan venesatamassa.

Read Full Post »

Tutuilla vierailla kulmilla

Kulosaaren vanha puusilta purettiin v. 1957, kun uusi teräspalkkien kannattelema silta valmistui Sörnäisten ja Kulosaaren välille. Muistan puusillan, mutta en niin, että jotakin olisi sillalla bussin kyydissä jäänyt erityisesti mieliin; hiljaa kapealla sillalla kuitenkin päästeltiin. Raitiovaunua en ehtinyt Herttoniemen aikanani sillalla nähdä, mutta hilkulla sekin oli. Viimeiset Kulosaaren ratikat kulkivat puusillalla vielä 1950-luvun alussa. Tapahtui muitakin muutoksia. Vähä vähältä, ikään kuin salaa sillan eteläpuolen monet saaret jyrättiin tasaiseksi, niiden väliset salmet täytettiin, ja näin Sörnäisten ranta-alue sai uuden linjauksensa sekä uudet haltijat. Silloin elettiin 1960-luvun alkua. Itse olin lukiolainen Kulosaaren opparissa; matikka alkoi viimein luistaa ja liikuntatunneilla satasen ajat paranivat nopeasti. Mutta Sompasaaresta, Nihtistä, Kanasta, Hanasaaresta ja Pannukakusta oli jäävä historiaan vain eriskummalliset nimet, saaria ei enää ollut. Oli vain vilkas, veden päälle rakennettu satama-alue. Sen laitureihin kiinnittyi niin hiili- kuin muita rahtilaivoja, konttilaivojakin. Myös matkustajia kuljetettiin täältä moderneilla ro-ro-aluksilla Itämeren moniin rantakaupunkeihin. Mitä seuraavaksi? Satamatoiminnot siirtyivätkin Vuosaareen, ja Sörnäisten rannalla, molemmin puolin Kulosaaren siltaa alkoi taas uusi rakentamisen vaihe – alkoi kiivas asuintalojen ja kaupunkirakentamisen aika!

Entinen kotikaupunkini kasvoi nyt vauhdilla; halusin päästä katsomaan uutta itäisempää Helsinkiä. Pyysin kaveriksi mukaan ”Ranuan miehen”, hyvän ystäväni ja pelikaverini Viken, jonka kanssa viimeksi olimme liukastelleet Torronsuon pitkospuilla. Suunnittelin retkeämme, mietin reitit ja taukopaikat, arvioin kierrokseen kuluvan ajan – sitten startattiin hienona marraskuun alun päivänä. Olin yksin käynyt vuonna 2017 tsekkaamassa Isoisänsillan, joka oli juuri valmistunut, mutta Sörnäisten ranta ja Kalasatama eivät vielä silloin olleet saaneet nykyisiä muotojaan. Suomen ensimmäinen varsinainen pilvenpiirtäjä, Kalasataman asuintalo Majakka, nousi nyt uudelta asuinalueelta 134 metrin korkeuteen. Kaikkiaan tornien ryppääseen tulisi kuulumaan 8 korkeaa rakennusta kauppakeskus Redin tuntumassa! Kolmenkin, huomattavasti muita rakennuksia korkeamman tornin näkeminen kaupunkisiluetissa, oli todella hämmentävä ja mykistävä näky – lähes uskomaton, ei mitenkään suomalainen, ei edes helsinkiläinen! Näimme ne ensiksi Herttoniemen Majavatien kallioilta, kun aamun autere vielä viipyi Vanhankaupunginlahden yllä. Entinen hertsikalainen oli tottunut näkemään tasaisen kaupunkisiluetin poikkeamina enintään Kallion ja Paavalin kirkkojen tornit.

Tornit saivat hetkeksi jäädä, kierrätin ystävääni seuraavaksi vanhassa Herttoniemessä, ajelimme hiljakseen kapeita katuja, ohitimme pienkerrostaloja, rivi- ja omakotitaloja. Pakitimmekin välillä, jotta roska-auto mahtui Ahmatiellä etenemään. Selostin ystävälleni kaikkea täällä vuosia sitten kokemaani, ja kurvasimme viimein Herttoniemen liikenneympyrästä yli Itäväylän kohti Herttoniemenrantaa. Uusi, rakennettu Herttoniemenranta oli kirjoittajallekin tuntematon (mutta väljästi rakennettuna miellyttävä yllätys!). En haistanut enää Paasivaaran tehtaiden tunnusomaista lemua, eikä Tullisaarenselällä näkynyt säiliölaivoja tulossa kohti vahvojen tolppien varaan rakennettua pitkää puulaituria – laituria, jonka kärjessä niin usein pikkupoikina ongimme ahventa ja kampelaa. Tämä ei kuitenkaan ollut nostalgiamatka vaan retki uuteen Helsinkiin. Eteenpäin siis, kohti Mustikkamaata ja Isoisänsiltaa, josta olikin parhaat näkymät Kalasataman ja Sompasaaren uusiin rakennuksiin. Retkemme alkoi olla lopuillaan. Se tarvitsi päätökseksi vielä tuhdin aterian Kalasataman La Bella Trattoriassa ja pienen huilihetken Kulosaaren Casinon rannassa ennen syöksymistä Itäväylän autovirtaan. Juuri tässä paikassa, tästä Kulosaaren rantamaisemasta oppikoululuokkamme teki kuvaamataidon tunnilla vesivärityön, kukin omanlaisensa. Taisin onnistua ainakin kohtuullisesti. Tämän päivän Helsinki-retkestämme jäi kotimatkalle vähintään yhtä hyvät tunnelmat kuin Kulosaaren yhteiskoulun opettaja Margareta Aintilan kuvistunnilta 60 vuotta sitten. Kiitokset vielä Vikelle hyvästä matkaseurasta!

• 

Sörnäisten rantaviiva ja lähisaaret 1900-luvun alkupuolella (Karttakeskus 1949).

• 

  19570626 . Kulosaaren vanha ja uusi silta.

Kulosaaren ja Sörnäisten välinen v. 1918 valmistunut puusilta oli käytössä vielä 1950-luvulla (Bertel Okkola HKM).

• 

Oikeita saaria Sompasaarta ja Nihtiä muokataan satama-alueen pohjaksi v. 1963 (HKM)

• 

  1960 -luvun loppu . Ruuhkaliikennettä Itäväylällä Kulosaaren sillan kohdalla.

Kulosaaren sillan liikennettä 1960-luvun lopulla (Lehtikuva, HS)

• 

Sörnäisten satama v. 1994 (Suomen Ilmakuva Oy, HKM)

• 

Sörnäisten ranta-alue 2020-luvulla (Karttakeskus ja Maija Orava/HS)

• 

Helsingin Kalasataman kolme yli 120-metristä tornitaloa valmiina v. 2021. Kirjoittajan kuva Herttoniemen kallioilta aamu-usvassa.

• 

Kaupunkia rakennetaan myös Kalasataman pohjoispuolella.

• 

Viken kanssa reissussa. Majavatien kallioilla Herttoniemessä oli ensimmäinen taukopaikka.

• 

Blogikirjoittaja aamuauringon punerruksessa. Hyvin on yhä muistissa paikalla ollut hyppyrimäki, sen puurunkoinen ylämäki ja kalliorinteeseen rakennettu alamäki.

• 

Reissumiesten kohdekartta. Päivän valoisa aika vierähti hienosti kartan tummennetulla alueella.

• 

Herttoniemenranta rakentui 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alkupuolella.

• 

Herttoniemenrannan asuintalot ovat kohtuullisen kokoisia ja sijoittuvat väljästi vaihtelevaan maastoon.

• 

Herttoniemenrannassa tunsi vielä syksyn, vaikka elettiin marraskuun alkua.

• 

Rantapolun tyttö ja koira.

• 

Herttoniemenranta jätti kirjoittajaan mukavat tunnelmat; viihtyisän tuntuinen asuinalue.

• 

Herttoniemenrannan asukkaita hemmotelellaan meren läheisyydellä.

• 

Reissumiesten matka jatkuu. Kalasataman tornit Kulosaaren rannasta, Leposaaren kohdalta nähtyinä.

• 

Kulosaaren sillan maltillinen liikennemäärä marraskuisena keskipäivänä 2021. Metrorata oikealla.

• 

Kalasataman aluetta ja Kulosaaren silta Mustikkamaan kallioilta.

• 

Metro lähestyy Kalsataman aluetta Kulosaaren sillalla.

• 

Tyylikäs Isosisänsilta Mustikkamaan ja Kalasataman välillä.

• 

Isoisänsilta ei ollut vain terästä ja betonia – se heijasi hauskasti kulkijaa.

• 

Myös entinen Sompasaari on alkanut täyttyä uuden tyylin rakennuksista. Näkymä Isosisänsillalta.

• 

Vasemmalla Sompasaarta, keskellä Hanasaaren voimalaitos, oikealla Kalasatamaa.

• 

Matkamiesten tauko- ja ruokapaikka La Bella Trattoria Kalasatamassa. Annokset olivat jättisuuria!

• 

La Bella Trattoria. Kiitokset hyvästä palvelusta ja maukkaasta ateriasta!

• 

Kalasataman rakennuksia katutasolta.

• 

Kalasataman tornitaloja rakennetaan kaikkiaan 8 kpl.

• 

Huimapäät huoltotöissä tornitalon seinustalla.

• 

Mitä olisi Kalasatama ilman Mustikkamaalle vievää Isoisänsiltaa?

• 

Uutta Helsinkiä syntyy eripuolille kaupunkia, Kalasatama saa vähitellen lopullisen siluettinsa.

• 

Reissumiehet sulattelivat hetken päivän antia ja näkymiä Kulosaaren Casinon rannassa.

Read Full Post »

Perillä

Olin sopinut itseni (ja vaimoni) kanssa, että keskiviikkona pidän Helsinki-päivän. Edellisenä iltana oli ollut rankka taloyhtiön hallituksen kokous; siitä ja monesta muustakin syystä koin tarvitsevani pientä irtiottoa arjesta. Sellaiseen riittäisi hyvin muutaman tunnin vaeltelu Helsingin eteläkärjessä, meren rannalla. Vanhan kertaustahan se olisi, mutta mitäpä muuta meidän YLE:kään tekee, uusintoja päivästä toiseen. Miksi juuri meren ranta? Mikä vetää sisämaassa asuvaa kirjoittajaa meren rannalle? Myönnän, en ole koskaan omistanut purjevenettä, tai edes seilannut sellaisella, mutta yllättävän paljon lapsuudessani ja nuoruudessani meri on ollut läsnä, vähintäänkin kulissina – ja lähes päivittäin. Nuoruuteni Herttoniemen kotitalo oli ollut aivan Vanhankaupunginlahden tuntumassa, asuin opiskeluaikana tovin Lauttasaaressa, ja kansakoulun ensimmäistä ihastustani saattelin usein Vartiosaareen. Lapsuuteni Leppävaaran kodistamme ei myöskään ollut pitkä matka meren rannalle, Laajalahteen. Espoon lapsuusvuosistani ei tosin ole mielikuvaa merestä eikä paljosta muustakaan.

Ventoniemen bussin keinutus alkoi vaivuttaa Helsinkiin menijää uneen. Ennen horrokseen vaipumista ajattelin kait merikotkaa, jonka saattaisin nähdä Kaivopuiston kallioilta. En enää kuullut kanssamatkustajieni puhelinkeskusteluita enkä kännyköiden räpläystä, unestani tuli yhä syvempi. Päivä paistoi kirkkaasti ja oli hyvin lämmin. Allani oleva hiekka oli kuuma. Laajasalossako … kyllä, meri avautui edessämme eri tavalla kuin Marjaniemessä, olimme Laajasalon uimarannalla. Äkkiä kuva vaihtui Tammisaloon. Kanavan reunamilla, leppeässä kesäillassa istui monta nuorta onkijaa, minä muiden mukana. Saalista ei sillä kerralla tullut, mutta edellisenä päivänä Herttoniemen öljysataman pitkän laiturin päässä olimme nostaneet kasoittain kampelaa. Mitä nyt … lunta ja jäätä? Siirryttiin rivakasti talveen ja pakkasiin – Saunalahden luonnonjäälle. Luistimeni olivat alkeelliset nurmarit, mutta niin ne olivat muillakin. Taas nopea siirto! En ollut enää pikkupoika, vaan jo lähes aikuinen. Meloin Marjaniemen Melojien kajakkiani rauhallisin vedoin kohti aavaa merta. Pitkät, loivat aallot heijjasivat kanoottiani miellyttävästi, olin kaukana rannasta, mutten pelännyt mitään.

Huh, ravistelin itseäni hereille Kampin terminaalissa. Astuin ulos bussista ja lähdin askeltamaan Eteläsatamaan päin. Sääennustus piti kerrankin paikkansa, päivä oli aurinkoinen ja yllättäen vähätuulinen. Olin varma, että jo ensimmäisessä etapissani Tähtitorninmäellä saisin kuvata vähän erikoisempia pikkulintuja, mutta ei, kuulin vain joitakin oudompia ääniä. Maailmoja syleilevästi olin jo miettinyt reissublogini otsikoksi ”Etelä-Helsingin kaikki linnut” tai jotakin sinne päin, mutta nyt näytti siltä, että otsikko ja juttuuni ajattelema lintuteema oli vaihdettava – siivekkäitä ei näkynyt. Katseeni siirtyi merelle. Näin vähitellen jäätyvän meren, Olympialaituriin oli kiinnittynyt mahtava Silja Serenade ja etäällä piti vauhtia Suomenlinnan lautta. Laskeuduin mäeltä Ehrenströmintielle ja otin suunnan Uunisaareen; se olisi seuraava etappini. Väkeä liikkui Kaivopuiston rannassa yllättävän paljon, ja monia kieliä puhuttiin. Pian seisoin Eteläisen Uunisaaren kalliolla – ja katselin horisonttiin. Meri näytti tyyneltä, mutta kauempana, jäähileisellä aavalla syntyi maininkeja, jotka rikkoontuivat rantakivikkoon. Tuo ääni … murtuvien maininkien ääni; se voi syntyä vain suurten vesien rannoilla. Muistin selvästi kaikki nuoruuteni meret. Olin perillä.

Espan puiston jälkeen kaarran rantaan ja juon kahvit Vanhassa Kauppahallissa.

Taakse jäävät Kauppatori ja keskustakorttelit.

Satama-altaan lokit

Silja Serenade Olympialaiturissa

Kaivopuiston rantaa. Matkalla kohti Uunisaarta.

Särkkään ja Harakkaan lähtevien laivojen laituri

Meri alkaa jäätyä

Lähes keväinen päivä Kaivopuiston rannassa

Mattolaiturin vapaakuukaudet

Uunisaaren edusta mantereen puolella

Näkymä Suomenlinnaan kahvila Ursulasta

Merikadun rakennuksia

Poijut

Uunisaaren ja Harakan välinen kapeikko

Näkymä Suomenlinnaan

Uunisaaren ja taustalla Harakan kalliot

Yksinäinen koirastelkkä

Nainen ja koira

Suomenlinnan lautta

Vieläkö löytyy käyttöä?

Liuskasaari

Tyynen sään mainingit rikkoutuvat Uunisaaren rantaan

Read Full Post »

Lintuvuosi

On eläkkeellä olemisessa puolensa; palkkatyö ei enää sido miestä natisevaan toimistotuoliin, ei puhelimen vahtimiseen eikä tietokoneruudun välkkeeseen kuten vielä pari vuotta sitten. Aikaa jää nyt yllin kyllin harrastustoiminnalle. Huomaan vuosien aikana päässeeni tilanteeseen, jossa tärkeimmästä harrastuksestani on tullut perhepiirissä täysin hyväksyttyä toimintaa. Kukaan ei enää yritä vastustella, jos livahdan aamuhämärässä lähimetsään reppuni ja kamerani kanssa. Siellä on määrä tapailla uuden elämänvaiheeni uusia neuvottelukumppaneita – siivekkäitä sellaisia. Nuorempana Helsingissä asuessani en edes kiikaroinut lintuja, mutta liikuin usein suosituilla Vanhankaupunginlahden ja Viikin lintualueilla. Niiltä ajoilta on jäänyt erityisesti mieleeni yksi Viikin tunnuslinnuista, keltavästäräkki. Sen jälkeen olen tavannut keltavästäräkkiä vain harvakseen. Tuore jälleennäkeminen tapahtui mökkiviikonvaihteessa elokuun lopulla Tammelan Heinämaantien oraspellolla lintujen syysmuuton aikaan. Paljain silmin en lintua muiden västäräkkien joukosta äkännyt, mutta kameran etsimen läpi tunnistin ilokseni vanhan tuttavani.

Kysyt varmaan kuvasinko keltavästäräkkiä ja sainko hyviä kuvia? Kuvasin kyllä, mutta olisi pitänyt kuvata vielä enemmän. Se paras kuva jäi pellolle – tai paremminkin lensi muuttajan mukana trooppiseen Afrikkaan. Toisaalta, keltavästäräkin kuvausympäristö oli hyvin haasteellinen: kuvauskohteeni ei noussut framille, multakasan päälle, ja lintu oli kohtalaisen kaukana. Kohdetta ei saanut suurella aukollakaan irrotettua pellon oraista ja muusta kasvustosta, mutta tarkemman kuvan olisin kyllä saanut käyttämällä jalustaa (jos sellainen olisi ollut mukana ja jos sellaisen olisi ehtinyt kameraan kiinnittää). Käytän Pentax K-3-rungossani automaattiasetusta TAV, jossa voin asettaa sekä aukon että sulkimen arvot; kamera määrittää näiden perusteella ISO-arvon. Kaikki hyvin, kunhan vain maltan tarkkailla, mitä kamera ilmoittaa valon riittävyydestä (tai ylivalottumisesta). Jos ISO-arvo nousee yli 3000:n, voi kuvaan odottaa jonkinasteista kohinaa. Ei se digiaikanakaan ole liian helppoa. Oma kuvaaminen sai tänä vuonna paljon lisäpotkua, kun sain hankituksi Pentaxin oman 300 mm:n kiinteän telen (suurin aukko 4). Sillä parjää jo monissa tilanteissa, ja hyvää piirtoa riittää muutamasta metristä aina kymmeniin metreihin. Loppukesästä, kun olin löytänyt hippiäisen metsikön ja olin tavoittelemassa maailman parhainta hippiäiskuvaa, jouduin toteamaan kuvauskalustoni ihan vääränlaiseksi. Ei värkeissä oikeastaan mitään vikaa ollut, mutta en vain päässyt tarkentamaan Euroopan pienimpään lintuun, joka tulikin kosketusetäisyydelle. Lintu tuli liian lähelle!

Kulunut vuosi on ollut itselleni hyvä ja opettavainen lintuvuosi. Harmi vain, että suomalainen metsikkö tyhjenee linnuista kovin nopeasti – jo heinä-elokuun taitteessa metsät alkavat hiljentyä. Ensin loppuu laulu, sitten loppuu liike. Näin sen ehkä tulee ollakin, koska kevät on suoranaista yltäkylläisyyden aikaa. Talvi taas on sitten ihan oma lukunsa. Silloin lintuihminen osaa arvostaa vähäisiäkin kohtaamisia; kävelylenkillä läheiseen pujopensaikkoon laskeutuva urpiaisten parvi on yksi sellaisista. Luulen, että keskimmäinen lastenlapsistammekin muistaa juuri tämän vuoden eräästä lintukokemuksestaan. Olimme lähdössä sunnuntaiaamun luontolenkille kaupungin länsipuolelle. Kun olimme astuneet ulos, katsoin jostakin syystä ylös taivaalle … Ihan talomme yläpuolella kaarteli kaksi kotkaa. Kotkaksi ne heti tunnistin, ja myöhemmin valokuvistani ne määrittyivät merikotkiksi! Vain kerran aikaisemmin maakrapu on tavannut merikotkan. Se tapahtui pari vuotta sitten talvipakkasilla Helsingin Kaivopuistossa. Silloinkin mukanani oli kamera pitkähköllä putkella, mutta olin niin kylmissäni ja kohmeessa, etten saanut edes kamerareppua selästäni. Kotka häipyi pian utuiseen horisonttiin – näytti suuntaavan kohti Harmajan majakkaa.

 

(alla joitakin vuoden 2016 aikana ottamiani lintukuvia Etelä-Suomen alueelta. Kuvat jokseenkin aikajärjestyksessä)

Urpiainen, Kytäjä Hyvinkää

Laulujoutsenet, Nukari Nurmijärvi

Telkät, Heinijärvi Tammela

Töyhtöhyyppä, Ridasjärvi Hyvinkää

Keltasirkku, Kytäjä Hyvinkää

Kottarainen, Usmi Hyvinkää

Tukkasotkat, Vuosaari Helsinki

Kanadanhanhet, Vuosaari Helsinki

Kyhmyjoutsen, Vuosaari Helsinki

Kalalokit, Vuosaari Helsinki

Västäräkki, Kuumola Hyvinkää

Mustapääkerttu, Heinijärvi Tammela

Telkkä naaras, Heinijärvi Tammela

Kirjosiepot, Heinijärvi Tammela

Peippo, Heinijärvi Tammela

Närhi, Kytäjä Hyvinkää

Punakylkirastas, Kytäjä Hyvinkää

Punavarpuset, Kytäjä Hyvinkää

Sinitiainen, Kytäjä Hyvinkää

Harmaasieppo, Heinijärvi Tammela

Peipon poikanen, Kytäjä Hyvinkää

Telkkäpoikue, Heinijärvi Tammela

Rantasipi, Heinijärvi Tammela

Keltavästäräkki, Heinijärvi Tammela

Hippiäinen, Kytäjä Hyvinkää

Punarinta, Heinijärvi Tammela

Merikotka, Hakalanmäki Hyvinkää

Kivitasku, Kytäjä Hyvinkää

Hömötiainen, Usmi Hyvinkää

Rautiainen, Usmi Hyvinkää

Valkoposkihanhet, Kytäjä Hyvinkää

Varpuset, Hyyppärä Hyvinkää

Mustarastas, Hakalanmäki Hyvinkää

 

Read Full Post »

Arabian retki

Tuonne vain Kivistön tilausbussin perään, alas Katariina Saksilaisen katua ja viimein oikealle Pornaistenniemelle. Perillä oltiin. Mutta minne auto parkkiin? Kaikki merkityt paikat olivat jo täynnä. Jokunen auto oli pysäköity tervaleppien alle hiekka-alueen reunalle – sinne siis mekin, Vikke ja minä. Ehkä täällä ei kuitenkaan ollut niin viimeisenpäälle virkaintoisia pysäköinninvalvojia kuin Hyvinkäällä (minä) tai Riihimäellä (Vikke). Keväällä alkaneet retkemme saivat nyt jatkoa Helsingin Vanhankaupungin ja Arabian alueen kierroksellamme. Ranualla syntynyt ystäväni oli joskus ehdottanut tutustumisretkiä Helsinkiin, kun tiesi helsinkiläistaustani. Otin kai asian turhan kirjaimellisesti ja kronologisesti – päätimme aloittaa retkemme Helsingin synnyinsijoilta, Vanhankaupunginkoskelta.

Joimme eväskahvimme kosken partaalla ja lähdimme matkaan. Yksi viitta ohjasi meitä luontopolulle Lammassaareen. Sen kierroksen ja muuttolintujen aika tulisi ehkä joskus, mutta nyt halusimme katsastaa Arabianrannan, joka oli minullekin uusi tuttavuus. Sitä ennen jokunen sana Vanhankaupunginkoskesta. Eräät tahot haluaisivat purkaa kosken läntisen haaran padon. Ei mene minun ymmärrykseeni. Pato ja koko koskialue on kiistatta eräs Helsingin kaupungin vanhoista ikoneista. Sitä näkymää tulevat pitkin vuotta ihailemaan niin helsinkiläiset kuin massoittain turisteja, ulkomailta asti. Kosken itäistä haaraa nousee meritaimen ja taimenta on nähty Vantaanjoen pohjoisimmissa haaroissa aina Hausjärvellä asti. Eikö kaikki ole hyvin virkistyskalastajienkin kannalta? Helsingin Sanomien yleisökirjoituksissa joku leimasi padon purkamisen silkaksi päähänpistoksi. Kirjoittajan on helppo yhtyä tähän näkemykseen. Pikkupoikana kevät alkoi siitä, kun olimme kaveriporukalla pyöräilleet tai kävelleet Herttoniemestä, Viikin peltojen kautta padon vesimassoja ja vesien pauhua ihailemaan.

Arabianrannan modernit rakennukset olivat sopivan etäällä rantaviivasta. Väliin jäi upea ulkoilualue, hyvin hoidettuine nurmikoineen ja kavelyteineen. Meren tuoksu tuntui voimakkaana ja Vanhankaupunginlahden vastarannalla näkyi lapsuudesta ja nuoruudesta tutut Herttoniemen kalliot; Mäyrätien kerrostalot erottuivat selvimpinä syyskuun lopun hienossa auringonpaisteessa. Täällähän voisi asua ja viihtyä! En ollut mielipiteitteni kanssa yksin: satamäärin valkoposkihanhia lensi pian ylitsemme ja asettui laiduntamaan ihailemillemme nurmikentille! Ei siinä mitään. Kyllä me satunnaiset kulkijat hanhien kanssa pärjäilimme, mutta miten on paikallisten asukkaiden? Jotakin kyllä tarttis tehdä. Hanhia oli paljon eivätkä ne siirtyneet seuraavaan paikkaan jättämättä käyntikorttejaan. Brysselinkatu, Lontoonkatu, Birger Kaipiaisen katu? Missä oikein olimme? Olimme vanhan, perinteikkään Arabiantehtaan ytimessä. Ehdimme katsastaa vain osan alueen lukuisista taideteoksista – ja samalla surra keramiikkateollisuuden tuotannon mahdollista päättymistä Arabiassa, uuden omistajan Fiskarsin toimesta. Ajat muuttuvat. Liian nopeasti. Tehdas, vaikka tarjoaa usein kovaa työtä, voi tarjota turvallisuutta, vakautta ja jatkumoa elämälle. Arabian retki tuntui jaloissa mutta myös mielessä, monen muiston ja perinteen katoamisen varjossa.

Vanhankaupunginkosken pato, 01

Vanhankaupunginkosken pato, 02

Katariina Saksilainen (Hannu Konttinen)

Päiväkotilapset menossa Matinsillalle

Kalastajat

Vikke sihtailee

Arabianrantaa

Valkoposkihanhet valtaavat Arabianrannan

Valkoposkihanhet

Toinen reissumies

Arabian tehdas, Hämeentie, Helsinki

Arabiakeskus, kuvakulma

Tapio Wirkkalan puisto (Robert Wilson), 01

Tapio Wirkkalan puisto, 02

Uloke, Arabianranta

AV-viestinnän laitos, Arabianranta

Rihla (Tiina Rytkönen)

Tuulenpesä (Markku Hakuri)

Viikintien uutta asutusta

Kosken itäinen haara, syyskuu 2015

Vanhankaupunginkoski

 

 

Read Full Post »

Tähtihetkiä

Merkillinen kevät ja kesän alku. Maalis–huhtikuussa oli tavanomaistakin koleampaa, eikä toukokuun alkukaan luvannut lämpimiä. Ne karttoivat Suomea aina toukokuun viimeisille viikoille, kunnes osui takaressuun! Kaikkialla Suomessa aina Lappia myöten iloittiin lämmöstä ja hikoiltiin; vähän jo tuskailtiinkin. Ja taas myytiin tuulettimet loppuun. Samalla Keski-Euroopan maissa oli koleaa ja riesana mahdottomat kevättulvat ihmisuhreineen. En ole yleensä keväisin päässyt irrottautumaan työpöytäni ääreltä paitsi viikonloppuisin, mutta nyt oli toisin. Oli kerrankin aikaa käydä katselemassa luonnon tapahtumia ennen kuin alkukesän väriloisto lakastuisi ja hiipuisi pois. Sinne vain heinikkoon ryömimään!

Mistä olen saanut kiinnostukseni luontoon ja ehkä erityisesti kasveihin? Vastaus on selvä, vaikka en ole sitä aina ymmärtänyt: vanhempani opettivat minut ja veljeni tuntemaan tavallisimmat kasvit – ja vielä paljon enemmän: monista kasveista kuulimme pieniä tarinoita ja taustoja. Muistan hyvin, että yhteiset kasvinkeräysmatkamme olivat  onnellisia hetkiä. Niitä tehtiin kotimme lähialueilla Vanhankaupunginlahdella ja lomamatkoilla Vihdissä, Karjalohjalla, Mikkelissä … Minä ja veljeni saimme vanhemmiltamme vetoapua koulukasvistomme täydentymisessä ja vanhempamme taas saivat retkillä palata omiin kouluvuosiinsa ja nuoruuteensa, joka vaihe heiltä äkisti katkesi Suomen viimeisiin sotiin. He saivat myös loistaa latinankielisillä kasvinimillä. Heidän kouluaikanaan piti muistaa kasvit myös latinaksi, meidän nuorempien tuli osata vain kasviheimojen latinankieliset nimet. Siinäkin oli tekemistä. Fragaria vesca, Anemone nemorosa, Viola tricolor …

Eräs isämme kanssa tehty retki oli aika merkillinen. Olimme kerran melkeinpä aamuyöllä katselemassa erikoista kasvia nykyisen Itäväylän paikkeilla. Se kasvi oli pukinparta. Erikoista on, että kasvi avaa kukkansa vain aamuvarhaisella, ja vain muutamaksi tunniksi! Kaikkein erikoisinta jutussa oli kuitenkin se, kuinka isämme sai teinipoikansa nousemaan aikaiselle kävelyretkelle kauas kodistamme keltaisen, pitkävartisen rohdoskasvin äärelle! Jotakin lahjontaa siinä oli käytetty, mutta mitä? Joka tapauksessa retki jäi mieleeni ja pystyisin vieläkin osoittamaan pukinparran kasvupaikan Itäväylän uloimman kaistan kohdalla. Sanotaan, että ihmisen näkö heikkenee ikääntyessä. Vanhempana voi jotakin nähdä paremmin – voi  nähdä elämänsä tähtihetkiä; niitä nousee muistoista kuin pukinparta Itäväylän kovasta asfaltista.

Koiranputket

Lehtometsä

Salomailla (noin 5 km kaupungin keskustasta)

Niittyleinikit

Koivut

Unohdettu talovanhus

Metsäkurjenpolvet

Nurmitädyke

Perheemme pyöräretkellä Helsingin Kivinokassa 1955

Kauppareissu tehty, Mikkeli 1955 (kirjoittajan tunnistaa otsatukasta, nykyään ei)

.

Read Full Post »

Maaliskuinen Vantaanjoki

Viikon viimeisen työpäivän jälkeen ennen kotiin menoa päätin pistäytyä Kittelän sillalla katsomassa Vantaanjokea. Arvelin, etten mitään erityistä näkisi, en ainakaan keväisen tulvivaa Vantaanjokea. Ja arvasin oikein; Kittelän sillan pohjoispuolella Vantaanjoki nukkui täyttä talviuntaan, heti sillan eteläpuolella oli kuitenkin vapaata, aika vuolaastikin virtaavaa vettä. Tänä vuonna kevät tulisi tavallista myöhempään, yöpakkaset olivat yhä samoissa lukemissa kuin Espanjan Aurinkorannikon päivälämpötilat. Lintubongareilla (ja myös -harrastajilla) oli tuskan päivät – ei edes pulmusparvia voinut nähdä peltojen yllä kaartelemassa ruokapaikkaa hakien, kuten usein tähän aikaan vuodesta. Pellot olivat vielä paksun hangen peitossa.

Viikko sitten olin käynyt kävelemässä Palkkisillantiellä kohti Keihäsjokea, joka on yksi, melko suuri Kytäjokeen laskeva joki ja sitä kautta myös Vantaanjoen vesistöön kuuluva haara. Vain jäniksenjäljet elävoittivät myöhemmin keväällä tulvivan Keihäsjoen jäistä ja lumista kantta. Ei sulapaikkaa edes sillan alapuolella. Lähes yhtä tukossa oli Vantaanjoki Vaiveron Myllytilan paikkeilla. Entisen myllyn kohdalla oli sentään virta vapaana, mutta virtauksen määrä oli hyvin vaatimatonta. Joku toinen, ehkä myöskin luontoharrastaja, oli tehnyt valmiin jotoksen joen ylittävälle puiselle sillalle. Luonto oli hiljainen; kevät- ja luontoihmisen oli nyt vain tyytyminen lehteilemään luontokirjoja, puhdistelemaan kiikarin linssejä ja odottamaan pakkasten väistymistä. Kyllä ne kiurutkin vielä lentelisivät ja livertelisivät lumesta vapautuvien sänkipeltojen yllä!

Vantaanjoki tuo mieleeni monia muistoja. Nuorempana asuin Helsingissä Vanhankaupunginlahden tuntumassa ja Vanhankaupunginkoski – Vantaan määränpää –  oli usein nähtävä keväisin. Kosken putousta jaksoi katsella loputtomiin. Kerran 1960-luvun lopulla tein koskelle retken opiskelukavereitteni kanssa. Reissukavereitani olivat Lasse Lindroos ja Timo Laukkonen sekä veljeni Esa. Poikaporukallamme oli tapana tehdä pitkiä kävelyretkiä sunnuntaisin, kun halusimme tuulettua tiiviiden opiskelujen ja ehkä myös opiskeluillanviettojen jälkeen. Yksi niistä retkistä vei keväiselle Vanhankaupunginkoskelle Viikin peltojen kautta. Vantaanjoen alkulähteiltä tulee toinen kaukainen muistikuva. Vantaanjoki alkaa Erkylänjärvestä Hausjärveltä. Erkylänjärven maisemissa järjestettiin 1970-luvun lopun vuosina erittäin suosittu taidetapahtuma Erkylän Ometta (1976–1983). Vanhempani olivat kerran nuoren perheeni vieraina Ometan käynnillämme. Omettaa ei enää ole – eikä myöskään nuoruudenystäviäni Lassea ja Timoa.

Pääsiäiseen on aikaa kaksi viikkoa. Olisiko kevät jo silloin lähes aikataulussaan ja yöpakkaset väistyneet, pihat olisivat yhtä kuravelliä ja krookukset työntyisivät varovasti hangesta? Pääsisinkö kyläilevien lastenlastemme kanssa silloin katsomaan tulvivaa Vantaanjokea? Niin, yksin en taida päästä koskireissuille, en ainakaan Nukarinkoskelle – sehän oli viedä blogikirjoittajan mennessään, kirjaimellisesti, pudottuani viime keväänä jäiseltä kiveltä kosken pyörteisiin. Mutta jos pienten siivellä pääsisin taas kokemaan keväisen kosken pauhun ja veden myllerryksen? Ja onhan Vantaassa muitakin koskia kuin Nukarinkoski. Olen jo rastittanut karttaan sekä Nurmijärven Myllykosken että Vantaan Vantaankosken. Myllykoskihan olisi tuossa ihan lähellä. Laitetaanko reppu jo kuntoon?

Talvinen Vantaanjoki, Kittelä Hyvinkäänkylä

Vantaanjoki, Kittelän sillan eteläpuoli

Vaiveron Myllytilan päärakennus

Uinuva Vantaanjoki Vaiveron Myllytilan lähellä

Kytäjoen alku Kytäjärven padon luona

Täysi talvi Kytäjärven rantamilla

Kytäjän kirkko

Tila ja rankakasa Palkkisillantiellä

Koskikara Vantaanjoen sulassa Rantakulmalla

Ent. Hyvinkään Maatalousopisto Hyvinkäänkylässä Vantaanjoen tuntumassa (nyk. Hyria)

Kaverukset matkalla Vanhankaupunginkoskelle v. 1967 (kirjoittaja vasemmalla)

Kaverukset matkalla, veljeni Esa oikealla

Read Full Post »

Hyppyrimäen juurella

Hyvinkään yksi maamerkki, Sveitsin luonnonpuiston vanha puurakenteinen hyppyrimäki aiotaan viimein purkaa. Vähän haikealta tuntuu, mutta minkäs teet, mäki lienee huonokuntoisena jo turvallisuusriski alueella liikkuville. Kun muutin Hyvinkäälle 1970-luvun alussa ja totuttelin uuteen asuinympäristöön, oli hyppyrimäellä paikkansa kirjoittajan kotoutumisessa – olin lähtenyt ”maailmalle” Helsingin Herttoniemestä, juuri samanlaisen hyppyrimäen tuntumasta. Itse en ollut mäestä hypännyt, mutta pikkupoikana tavallisilla järvisillä alamäen kyllä laskenut. No, notkossa mentiin nurin, mutta en laskustani tyylipisteitä odottanutkaan. Ne saivat Hemmo Silvennoinen, Eino Kirjonen, Veikko Kankkonen ja monet muut sen ajan idolit …

Herttoniemen (ensimmäinen) hyppyrimäki oli rakennettu mahtavalle paikalle. Alamäkeen ei kummoisia tukirakenteita tarvittu; jyrkkä kalliorinne määritti mäen paikan ja profiilin. Kallion päältä avautuu näkymä Vanhankaupunginlahdelle, ja lahden takana erottuvat Kallion, Vallilan ja Arabian rakennukset, Kallion kirkon torni selvimpänä. Jyrkässä kallioseinämässä oli (ja on varmaan yhä) kaikenlaisia onkaloita ja luolia, joihin tietenkin kymmenvuotiaat ipanat mielellään nokkansa pistivät, henkensä kaupalla. Näitä lapsuus- ja nuoruusvuosien ”sankaritekoja” muistelen ja ihmettelen usein. Aina silloin tällöin tuo hyppyrimäen kalliorinne ja hieno näköala on käytävä vaimoni kanssa tarkistamassa Helsingin reissullamme. Kerron silloin myös, kuinka luokkakaverini Aitolan Yrjön kanssa lennättelimme balsapuusta askartelemiamme lennokkeja hyppyrimäen tornista. Talvisin mäessä oli yhtenään kilpailuja ja muita yleisötapahtumia. Kaikki palautuu kirkkaana mieliin kuin Saunalahden luonnonjää, johon vedin ensimmäiset luistimen jälkeni 1950-luvulla.

Nuoruuteni hyppyrimäki Herttoniemessä purettiin 1976. Hyvinkään Sveitsin hyppyrimäki on vielä pystyssä. Paksut tukihirret kannattelevat yhä korkealle nousevaa ylämäkeä, jonka rakentaminen 1930-luvulla on ollut kova ponnistus. Kuka on tehnyt mäen piirustukset ja lujuuslaskelmat? Missä on valettu järeät pultit, jotka liittävät yhteen kantavat tukipuut? Kuka hurjapää on vääntänyt kiinni ylimmän mutterin? Nyt rakenteista on irronnut kasoittain lautoja, ylämäessä on suuria aukkoja. Jarmo Suni ei kotimäestään enää leiskauta yli kuusikymppistään. Syksy on tullut Sveitsin luonnonpuistoon – laskeva aurinko heittää vielä hetkeksi mäen varjon motellin parkkialueelle. Tornit ja varjot katoavat, muistot jäävät.

Herttoniemen kallioilta v. 2012

Tutuilla kallioilla

Nuoruuden ajan kotini, Susitie 29 (Hups, tarkkaan ottaen kuva onkin identtisestä Ahmatien talosta)

Herttoniemen kansakoulu Ahmatieltä kuvattuna

Kettutien ”tornitaloja”

Hyvinkään Sveitsin hyppyrimäki, loppukesällä 2012

Hyvinkään Sveitsin hyppyrin ylämäki

Syksyn värejä Kytäjällä

Autumn leaves

Herttoniemen hyppyrimäki (Majavatie). Kuvannut Hugo Sundström 1949–1950 (HKM).

Read Full Post »