Blackbird, do sing for us!

”Minne viet sitä tuolia?”, huuteli vaimoni keittiöstä. ”No, tänne olohuoneen ikkunan viereen!”, vastailin ja kiinnitin samalla kameraani vastavalosuojaa. Ei näyttänyt vaimoni oikein ymmärtävän, mistä oli kysymys. Kaikkienhan se piti tietää: tänään oli viimeinen päivä antaa havaintoja Bird Lifen alkutalven Pihabongaus-tapahtumaan. Nyt istutaan tunti aloillaan ja kirjataan ylös siivekkäiden liikkeet takapihamme ilmatilassa. Ja jos hyvin kävisi, ehkä saisin myös otettua jokusen kuvankin päätähdistä, tuumailin ja keskityin iltapäivän tehtävääni. Mutta kovin hiljaista oli siellä ulkona. Tuleekohan tästä yhtään mitään? Päiväkin niin hämärä, ettei vastavalosuojaa teleobjektiivin päähän olisi välttämättä tarvittu. Vielä kuulin keittiön suunnalta epäilyjä siitä, miten maltan olla aloillani kokonaisen tunnin. Yksissä oltu yli 40 vuotta, ja toisella vielä epäilyksiä kumppaninsa sitkeydestä!

Kauan kesti, ennen kuin ensimmäinen tilastomerkintä piirtyi lehtiööni. Harakka tuli pelastamaan tilanteen, ja sain viimein vetäistä paperille vinoviivan havaintoni vakuudeksi. Tästä se lähtee! Nyt tuli vaimonikin tähystelemään ja ihmettelemään kanssani, missä kaikki lintumme oikein piilottelevat. Monina muina päivinä, tammikuussakin, pihamme lintulaudalta tai maasta sen alapuolelta hakee apetta hyvinkin kymmenkunta lajia: on tiaisia, varpusta, pikkuvarpusta, viherpeippoa, rastaita, kesykyyhkyjä, ja lisäksi käpytikkaa pihapihlajan oksassa roikkuvan talin kimpussa. Punarintakin viipyili pihapiirissämme vielä lokakuun lopulla ja peipot marraskuussa. ”Hei, katsopas tuonne aidanrakoon – mustarastas, tai kaksikin!”, huudahti vaimoni. Ja tuolla salavassa kolme tiaista! No niin, nyt tuli säpinää. Kiitoksia vain siippani. Mihinkäs sen kynäni oikein … Liikenne vilkastui ja lehtiööni alkoi nopeasti ilmestyä lisärivejä uusille lajeille ja lisää vinoviivoja. Kun tunti oli kulunut, lopulta istunnon tulos jäi kuitenkin melko vaisuksi: vain viisi lajia, ja kauempaa kuulunut käpytikan kimakka huuto, jota ei lasketa. No, ”Tornien taisto” on sitten eri juttu, nyt oltiin vain puolueettomana kirjurina ilman tulostavoitetta.

Kävin jo aamupäivällä virittäytymässä pihabongaukseen katsastamalla lähimetsien lintutilanteen, ja samalla vetäisemässä pienen ulkoilulenkin. Olisiko metsässä mitään elämää, saattaisinko kuulla hömötiaisen tai hippiäisen vienoa ääntelyä? Hiljaista oli. Kauempana puiden yläpuolella lenteli rauhallisin siiveniskuin joko korppi tai iso haukka. Siinä ainoa havaintoni. Kun ajelin kotiin päin, satuin kuulemaan radiosta Suomen Euroviisukilpailun (UMK-kilpailun) tulokset ja voittajakappaleen. Ei mutta sehän on kerrassaan upea! Sillä voisi jopa pärjätä! Kuuntelin esityksen sanoja … Sanoja pystyi hyvin kuuntelemaan, ja ne lausuttiin selvästi:

”Blackbird, blackbird, don’t sing to me
Don’t sing below my window
Fly somewhere else, don’t bother me
Don’t sing …
… Now you remind me of something I’ll never have
So blackbird …”
(kappaleesta ”Blackbird”, Norma John, 2017)

Surullista, mutta kaunista, ajattelin. Kun iltapäivällä pihallemme lennähti mustarastas ja sen puoliso, muistui mieleeni tuo voittajakappale. Vielä ei ole aika, kun pihamme mustarastaat aloittavat laulunsa, mutta se hetki ei ole enää kaukana. Harmaat päivät väistyvät – mustarastaan laulu aloittaa kevään. Blackbird, do sing for us!

 

Bird Life Pihabongaus 2017

Harakka avaa pelin (kuvattu aiemmin tänä vuonna)

Talitiainen ilmottautuu

Kurrekin haluaa osallistua Pihabongaukseen

Nyt tiedetään, kuka vei rastaan omenat!

Sinitiainen

Mustarastas, 29.1.2017

Sinitiainen talin kimpussa

Peippo (lokakuu 2016)

Pikkuvarpuset (syksy 2016)

Punarinta (lokakuu 2016)

Räkättirastas (syksy 2016)

Talitiainen ja varpunen (syksy 2016)

Tilhi (syksy 2016)

 

Read Full Post »

Kotipesä haavassa

Niinä touko- ja kesäkuun aamuina, kun kävelin töihin kaupungin keskustaan, kuulin usein Viertolankadun loppupään lehtometsiköstä iloista, lähes keskeytymätöntä linnunlaulua. Se oli kuin puron solinaa. Enää ei ole työpaikkaa, jonne kävellä, ei ole myöskään sitä lehtometsää, josta linnunlaulu kuului. Näiden aamujen muisti- ja äänikuva on kuitenkin hyvin tallella. Työvuosina ei ollut mahdollisuuksia jäädä kuuntelemaan aamun laulajaa – saati, että olisin yrittänyt päästä näkemään minkälainen siivekäs ilmaisen aamukonsertin järjesti. Eläkeläisenä on aikaa pysähdellä ja ihmetellä. Tänään, vuosia myöhemmin, sain jälleen kuulla samaa laulajaa ja sain linnusta jonkinmoisen valokuvankin. Lehtokerttuhan tuo kiinnostukseni kohde oli. Mutta kovin on tuo varpuslintu liikkuvainen ja vikkelä. Aikaa kuluu, kun lintu viimein tulee näkyville, pysähtyy pieneksi hetkeksi ja tarrautuu oksaan kiinni. Ja jos pysähtyykin, keikkuu se oksallaan selkäpuoli alaspäin kuin kuvaajalle kiusaa tehdäkseen.

Lintujen tunnistaminen ja valokuvaaminen on alkanut uudestaan avautua ja kiinnostaa, kun plakkariin tulee uusia lajeja tai tapaa jälleen vuosien takaisia lintututtavuuksia. Yllättävän paljon sitä näkeekin, kun vain siirtää itsensä keskelle metsikköä tai puron varren lehtoon ja aloittaa työn – ja voi kerrankin kiireettömästi katsella ylös puiden oksistoihin. Kevään havainnointi- ja kuvausmetodini on ollut hyvin yksinkertainen. Pysähdyn ja kuuntelen. Jos kuulen lupaavan äänen ja koen, että tuon äänen haltija on mahdollisesti nähtävissä, alan astella hiljalleen ääntä kohti (muina miehinä). Vielä vähän lähemmäksi, ja nyt katse tarkkana. Heilahtiko tuo oksa? Siellä se piileksii. Ihan paikallaan vain. Älä nosta vielä kameraa. Yritä olla huomaamaton (kerrankin eduksi). Nyt varovasti kamera ylös; näet objektiivin läpi kohteesi vielä tarkemmin. Oletko jo tarkentanut tuolle etäisyydelle etukäteen? Tuolla liikutaan! Odota ja malta vielä vähän, lintu tulee kohta kokonaan esille. Nyt, rauhalliset liikkeet, tähtäys ja laukaisu. Taisi onnistua, vai kuinka?

En nyt ota ollenkaan kantaa pro-kuvaamiseen, armeijakuvioisiin piilokojuihin, en ekstrapitkiin teleobjektiiveihin, en jalustoihin, en itselaukaisimiin, en elämänpinnoihin. Vannomatta paras, voihan olla, että kirjoitan joskus blogiani piilokojusta Haminan ulkosaaressa naama noettuna ja jäsenet jäykkinä huonosti nukutun yön jälkeen. Kojun katolla aurinkokenno tuottaa virtaa kojun kymmeniin vempaimiin ja olen yhteydessä neljään viiteen bongarikaveriini. Kuuleeko kolmeykkönen? Ei, nyt riitti linnuista – ja kuvitelmista, koska blogini viimeiseen kappaleeseen tulee mahtua muutakin! Edes lyhyt mökkeilijän palsta, eikö vain? Kuinka sujui viikonloppu mökillä hirmutuulessa? Pelittikö vastahankittu moottorisaha? Ei taida ketään kiinnostaa. Juhannus on tulossa – siitä jotakin? Ei millään ehdi, nyt on h-hetki käsillä. On mentävä katsomaan, kuinka tikkaperhe jakselee takapihamme haapaan koverretussa pesässään. Palataan juhannukseen ja mökkeilyyn sitten myöhemmin, kun tuo tikkapoikue on lähtenyt kotipesästään. Vielä sieltä ääniä kuuluu …

Mökkijärven alkukesä

Mökkipihan kukkia

Leppäkerttu laiturikorjaajan apulaisena

Kelopuun kimpussa

Kantoapua

Pihan metsätähdet

Mökkipihan kirjosiepot

Koiras ruokahuoltajana

Polttopuutäydennystä Reiskalta

Reiska tarkkana

Uusi huussi metsän keskellä

Yöksi poutaantuu

Padon kesä

Västäräkillä ruokintakiireitä

Leinikit

Punavarpunen

Lehtokerttu

Metsäkurjenpolvi

 

 

 

Read Full Post »

Pääsiäinen linssin läpi

Auringonpaisteesta huolimatta lämpötilat pysyttelivät päivästä toiseen vain muutamassa lämpöasteessa. Yöt olivat yhä kylmiä, lumi suli hitaasti, lämpimät tuulet eivät yltäneet Pohjolaan. Oliko sää ihan poikkeuksellinen? Tuskinpa vain, on tällaista ollut ennenkin. Muistelen, että armeijavuotenani 1966 oli juuri samanlainen kevättalvi. Hiihtelimme Haminan metsissä vielä huhtikuun lopulla vähän ennen kotiuttamistamme. Ryhmä eteni työläästi ryteikköisen metsärinteen upottavassa hangessa. Kamina poukkoili ahkiossa, jonon vauhti kiihtyi ja edempänä jonkun suksi tarttui näreeseen. Törmäys oli väistämätön; hiihtäjät lakosivat rinteeseen ja kamina lensi ahkiosta suoraan … Hupsista, taisin eksyä harhaladuille? Ehkä niistä reissuista joskus toiste?

Pääsiäisen ajan piti olla perheellemme rauhallinen jakso kaiken kiireen ja touhun keskellä. Toisin oli päätetty. Kotiimme majoittui parikin pientä pelimiestä, toinen kolmeksi päiväksi ja toinen vajaaksi kahdeksi päiväksi. Eipä siinä mitään; serkkupoikia vietäisiin nyt raikkaaseen kevättalviseen luontoon isoisänsä kanssa. Emme vielä näkisi muuttolintuja, mutta tarpoessamme lumisia metsäteitä ja koskien reunamia hankkisimme taatusti hyvät yöunet. J-pojan kanssa availimme silmiämme Nurmijärven Myllykoskella, ja L-poikaa pyörittelin seuraavana päivänä Vantaan yläjuoksulla Hyvinkäällä. Myllykoski on parhaimmillaan vaikuttava näky, vielä ei kuitenkaan ollut kevätkuohujen aika. Paikka on helppo löytää Siippoontien varrelta Hämeenlinnan moottoritien tuntumasta. Itselleni käynti Myllykoskella oli ensimmäinen, mutta tuskinpa viimeinen – koski on nähtävä uudelleen myöhemmin keväällä.

”No nyt on jo vähän sinne päin”, hihkuin riemuissani, kun katselin ensimmäisiä, uudella teleobjektiivilla ottamiani kuvia! Kuvauskalustoni ei ole digiaikana ollut koskaan mikään kovin kaksinen, mutta uusi hankintani oli yllätys. Tamronin edullinen 70-300 mm:n tele (AF 70-300 mm Di LD Macro) antaa luontoihmiselle työkalun, jolla viimeinkin saa kotiinviemisinä kohtuullisia eläin- ja lintukuvia – ja makroasetuksella hienoja kasvikuvia. Putki sopii erinomaisesti myös muotokuviin, joihin halutaan epäterävä tausta. Eläväisen L-pojan pääsiäisjumppaa aurinkoisella keväthangella oli ilo kuvata. Putki toimi ja tarkensi hienosti Pentax K-5:n kumppanina. Ei se vielä mikään prolinssi ole, mutta omat tarpeeni tyydyttää oikein hyvin. Mutta kuvaajan ruokahalu kasvaa kaiken aikaa. Eniten kaipaan nyt putkea, jonka päässä lämpö väreilisi, putken reunoilla saisi olla vähän vääristymiäkin, kunhan värit olisivat helakanvihreitä ja keltaisia, nurmi viheriöisi, koivut olisivat hiirenkorvilla – ja putkesta kuuluisi: tsirp, tsirp, tsirp! Voisi olla kevään hittiputki.

Aamulenkin käpytikka

J-poika Nurmijärven Myllykoskella

Myllykosken opastaulu

Myllykoski vielä talviunessa

Yksi Myllykosken kävelysilloista

Kirjoittaja J-pojan kuvaamana

Rantakulman koskikara

Vantaanjoki, Rantakulma

Pajunkissat

L-poika kiikaroimassa

L-pojan pääsiäisjumppa

Jumppa on kivaa

Tulppaanit ja vaimon rahkapiirakka

Read Full Post »

Yhdeksän kevään merkkiä

Luulin, että seitsemän viikkoa kestänyt flunssani alkaisi jo asettua, mutta kaikkea muuta: nenä oli yhä tukkoinen ja vielä loppuvaiheessa toinen silmäni heittäytyi araksi ja punertavaksi. Vaimollani oli lähes sama tilanne, mutta hän oli kärsinyt flunssaa viikon vähemmän. Kaikesta huolimatta olin päättänyt vapaana viikonloppuna lähteä lähiluontoon kevään merkkejä etsimään. Mikä olisi tilanne Nukarinkoskella? Sehän täytyisi tsekata. Ja paluumatkan kotiin tekisin Vantaanjokea myötäillen Rantakulman virtapaikan kautta. Ehkä voisin sulassa nähdä kevään ensimmäisen telkän.

Nukarinkoski oli vielä kovin talvinen. Koskea ja sen yläpuolista virtaa peittivät paksut lumi- ja jäämassat. Virta oli jo jääkansia kovertanut, mutta kestäisi vielä useita päiviä, ennen kuin jäät irtoaisivat, metsien ja peltojen lumet sulaisivat ja kosken vesimäärä kasvaisi huippuunsa. Silloin koskikanjonin möyrinä ja jäiden törmäily kuuluisi kauaksi – läheisen Hämeentien moottorimelu olisi vienoa hurinaa kosken pauhun rinnalla. Elämä on ihmisen parasta aikaa, mutta minulle kevät on se kaikkein paras. Paitsi silloin, kun Nukarinkosken hienoilla ulkoilupoluilla astuu vetelään koiran läjään! Kanjonin poluilla ei sääntöjä näköjään tunneta eikä sääliä anneta. Pari iloisesti sirkuttavaa pyrstötiaista sai kirjoittajan unohtamaan harminsa ja palautti taas uskon elämään.

Nautin pikkutermoksestani kupillisen kuumaa ja aloin tehdä lähtöä Vantaanjokea ylöspäin, Rantakulman suuntaan. Sulapaikka oli pian näkyvillä – ja kappas vain, ei mikään turha reittivalinta: kymmenkunta laulujoutsenta piti joella taukoa! Joutsenet erottuivat kookkaina, valkeina lintuina kauas aamun usvassa. Hieno kohtaaminen maaliskuun koleudessa. Siinä oli kirjoittajalle kevään merkki! Tarkkaan ottaen kevään merkkejä oli yhdeksän. Kun lähestyin joutsenia lumihangessa kahlaten, tulivat linnut levottomiksi. Kolme harmaata nuorukaista lähti pian sulasta lentoon. Valkoiset aikuiset joutsenet sen sijaan antoivat tulla sopivalle kuvausetäisyydelle. Olen jo pitkään harkinnut oikean lintuharrastajan kameran hankintaa, mutta nyt sain taas sen todeta: paras teleobjektiivi on terveet jalat ja pitkävartiset Nokian kumisaappaat!

Kotona kurkkuni tuntui taas karhealta ja taisi silmäkin uudelleen punottaa. Olin reissuuni kuitenkin tyytyväinen. Viis kunnon yöunista ja aamun rauhasta kahvikupin ja aamulehden parissa. Kevätkausi oli avattu ja kevään ensimmäiset merkit kerätty. Flunssakin häipyy varmaan ennen pitkää, mutta kevät on elettävä ja koettava juuri nyt. Lauantain kauppareissunkin kestän kuin mies. Ja voisihan sitä ostoksilla samalla vilkaista Canoneita, Nikoneja tai Pentaxeja – ja sitä pitkää putkea!

Nukarinkoski, Nurmijärvi

Jääkannet

Vauhti kiihtyy

Ruokapuu

Lahottajat

Kyltti

Lepän kävyt ja kukinnot

Nukarinkosken laavu

Kansallislintu

Aikuiset

Virran vahti

Aikuiset, toinen

Read Full Post »