Onneksi tyttäremme pani tuumasta toimeen, ja tilaa vielä löytyi: äidit pääsevät sittenkin nauttimaan äitienpäivän juhla-aterian valmiiseen pöytään ja me kaikki muut siinä siivellä. Liian vähän on perhepiirissämme tapana kokoontua yhteen hyvän ruuan merkeissä kotiin, mökille tai ravintolaan punavalkoisten ruutuliinojen äärelle. En ehtinyt pitemmälle menetettyjen mahdollisuuksien ajatuskuvioissani, kun huomasin, että ulkona paistaa aurinko ja aikaa ateriaamme on vielä monta tuntia. Huomasin käteni jo tarrautuneen kameralaukun remmiin, huomasin jalkani askeltavan kohti tuulikaapin savisia saappaita ja kuulin äänihuuleni muodostavan sanat ”tulen ihan pian!”. Oli tsekattava luonnon status – mitä kaikkea oli metsissä ja pelloilla tapahtunut kahdessa viikossa, jonka ajan olin ollut pois havaintopaikaltani. Keväisin olen mitä suurimmassa määrin tarkkailija. Nyt osat olivat vaihtuneet – lääkärit ja hoitohenkilökunta tarkkailivat minua kirurgisen operaation jälkeen.
Oli kait ihan normaali keväinen mökkiviikonloppu, kevään toinen yöpymiskerta. Tulimme kotiin, ruokailimme ja laittelimme mökkitavaroita omille paikoilleen. Aloin lueskella viikonvaihteen päivälehtiä. Silloin iski rintaan kova kipu. Se ei vaimentunut, vaikka asetuin makuulle. Päätimme hetken kuluttua, että vaimo soittaa hätänumeroon. Sen jälkeen kaikki tapahtui nopeasti. Ensihoidon ambulanssi tuli pihaamme, osaavat ammattilaiset marssivat olohuoneeseemme, tutkivat potilaan, ottivat sydänfilmin, konsultoivat Hyksin päivystävän kirurgin kanssa ja totesivat, että potilas on saatava nopeasti pallolaajennukseen. Sitä ennen vaimoni oli ymmärtänyt antaa miehelleen ensilääkkeeksi aspirinin, mistä tuli tunnustusta. Hoitotoimenpide pääsi alkuun ilman viiveitä, kaikki sujui ongelmitta ja pääsin jo leikkausta seuraavan päivän illalla jatkohoitoon Hyvinkäälle. En tiedä, olenko oikein vieläkään tajunnut, kuinka vaarallinen tilanteeni oli – kuinka läheltä liippasi. Koin olevani turvassa ja hyvissä käsissä kaiken aikaa, niin Meilahdessa kuin Hyvinkäällä. Pääsin kotiin vappuaattona mukanani kassi, jossa oli vaimoni sairaalaan tuomat parranajokone, hammasharja ja -tahnaa, hammastikkuja, kännykän laturi ja kampa (kampa oli varmaan potilaan piristykseksi, ei niinkään tarpeeseen). Toipuminen käynnistyi kotona hyvin – kunhan olin ensin selvinnyt sairaalasta tuomastani vatsataudista korkeine kuumeineen.
Lusikoimme verkalleen juhla-ateriamme jälkiruokien rippeitä. Taisimme kaikki nauttia omista ateriavalinnoistamme ja toistemme seurasta. J-pojalla oli vaikeuksia pysyä aloillaan ja olla kanssamme aterian loppuun asti. Tietenkin piti päästä iltaa viettämään kavereitten kanssa, kuinkas muuten. Vähän malttia ja respektiä kuitenkin! Vapautimme viimein seurueen murkun ja jäimme odottelemaan tarjoilijan laskua. Seurueemme oli hyvällä tuulella, ei ollut kiire minnekään. Joukossa oli yksi vanhempi, sydäninfarktista toipuva siipirikko ja yksi kroonista sairautta kantava nuori äiti. MS-tautia sairastava tyttäremme hymyili kuitenkin kaikkein eniten.
JK. Lisäys blogiin 5 vuoden jälkeen (v. 2020). Kirjoittaja toipui erinomaisesti vaativasta sydänoperaatiosta – eikä voi kylliksi kiittää niin vaimoaan, ensihoitohenkilöstöä, sydänkirurgeja, muita lääkäreitä kuin monia eri hoitajia sekä Meilahdessa että Hyvinkäällä. Myös tyttäremme MS-tauti on pysynyt lääkityksellä hyvin kurissa.
Hyvää äitien päivää! J-tytön grafiikkaa
Äitienpäivän lehtometsää
Valkovuokot
Hiirenkorvat
Kottarainen
Leskenlehdet
Kytäjän peltomaisemaa
Kuovi
Peltokorte
Punarinta (taas kerran)
Rentukat
Sinisiipi (kansallisperhosemme paatsamasinisiipi, koiras)
J-poika
Isoäiti ja J-tyttö
Isä ja tytär
Kuvista ja muita kuulumisia 