Tallipihalta Ronttismäelle

Tunti sitten olisi pitänyt jo lähteä. Vielä ehdimme, jos puolen tunnin kuluttua starttaamme. Odotan pihalla vaimoani auton vieressä ja katselen huolestuneena keittiömme ikkunan suuntaan. Sisällä palavat valot ja vaimoni kassi on yhä keittiön pöydällä. Parasta sanoa hyvästit rauhalliselle matkan teolle ja taukopaikoille – hyvä kun ehdimme ajoissa tavoitteeseemme. Lukijan ei pidä kuitenkaan tehdä hätäisiä johtopäätöksiä siitä, että toinen olisi onneton hermoilija ja toinen auttamaton kuppari. On tässä kehitystä tapahtunut vuosikymmenten aikana, on toki. Ja molemmissa osapuolissa. Muistelen aikaa yli 40 vuoden taakse. Silloin, vihkipäivänämme, oli allekirjoittaneen kannettava tuleva vaimoni pihalla odottavaan taksiin, jottemme olisi myöhästyneet omista häistämme. Varmaankin hän sylissäni pomppien vielä viimeisteli meikkiään. Ei tässä päivässä enää mitään hätää ole.

Finlaysonin Tallipihan alue Tampereella oli juuri sellainen pittoreski käyntikohde, kuin olin mielessäni ajatellut (me ehdimme sinne ennen sulkemisaikaa!). Paikka on aivan keskustan tuntumassa Finlaysonin vanhan Palatsirakennuksen vieressä. Vanhat hevostallin piharakennukset palvelevat nyt korujen ym. persoonallisten lahja- ja tuliaistavaroiden myyntipaikkoina. Jos innostut kiipeämään Tallipihan takana olevaa rinnettä ylös puistoalueen laelle, avautuu eteesi yllättäen Näsijärvi ja Särkänniemen huvipuisto. Katselimme välkehtivää ulappaa aikamme, mutta pian oli taas jatkettava matkaa. Uskottelimme kait olevamme lomalaisia, mutta todellisuudessa olimme työleiriläisiä, jotka olivat hetkeksi paossa väistämätöntä: tänä kesänä mökillämme myllättäisiin ja remontoitaisiin monin tavoin. Sinne tarvittiin meidänkin käsiä.

Tiesimme, että seuraavat kymmenen mökkilomapäiväämme olisivat rankkoja. Ohjelmassa oli mm. uuden puuseen maalaaminen päivittäisten askareitten ja puiden pilkkomisten lisäksi. Oli vielä eräs toinen asia. Olimme päättäneet liittää mökkimme paikalliseen sähköverkkoon. Sähkötolppa oli jo vuosia sitten tuotu houkuttimeksi kohtalaisen lähelle mökkiämme. Nyt oli aika saada sähköä hellaan, jääkaappiin, kattovaloihin, tukankihartimeen ja lukemattomien pikku laitteiden latureihin! Mutta miten ihmeessä kukaan pystyy tekemään tarvittavan kaivannon sähkötolpan ja mökin väliselle maakaapelille? Kuulema kaivuria ei tähän kivikkoiseen mäntyrinteeseen voisi tuoda. Tai jos sen toisi, ei mäntyrinnettä ja mustikanvarpuja enää olisi. Ratkaisu löytyi supermiehen kautta. Tämä ihmemies oli jo mökillämme pyörähdellyt – ja saanut hetkessä pystyyn uuden huussimme. Heräsimme Tallipihapäivän jälkeisena aamuna mökkimme ulkopuolelta kuuluuviin merkillisiin ääniin. Mitä ihmettä siellä tapahtuu? Ihme siellä tapahtuikin ja se ihme oli enää metrin päässä mökkimme seinästä. Supermies Manu oli tehnyt kaivannon ennen mökille tuloamme lähes valmiiksi! Sitä emme iltahämärässä huomanneet. Uskomaton juttu: 15 metriä pitkä ja 70 cm syvä kaivanto lapiolla ja kangella! Oma roolini oli sitten vain kaapelikaivannon peittäminen muutaman päivän päästä. Ei sitä kannattaisi edes mainita, vaikka kieltämättä hiki siinäkin puuhassa tuli helteisenä kesäpäivänä.

Kun mökkiläisellä on paljon puuhaa, silloin aurinko paistaa. Ja kun on vapaata ja haluaisit rentoutua laiturilla auringonpaisteessa, ovat synkät pilvet asettuneet jo aamulla vastarannan yläpuolelle vyöryäkseen sieltä pian järven päälle. Silloin on lähdettävä pikku reissulle. Miten olisi vaikka Iittalan Lasimäki tai Forssan linjat ja Ronttismäen tehtaalaismuseo? Se sopi vaimollenikin. Forssan vanhaa työläiskaupunginosaa kirkolta Tammelan suuntaan (11 kapeaa hiekkatietä, linjaa) on kunnostettu ja siistitty. Aluetta ei kovasti mainosteta, mutta linjat on hieno ja rauhoittava kävelyalue keskustahälinän, cittareiden ja prismojen vastapainoksi. Jasmikkeiden vielä huumaavasti tuoksuessa mietin paluuta kaupunkiin. Kuinka rentouttavaa onkin palata kaupunkiin. Vesikin virtaa ihan vain hanaa nostamalla. Oliko meillä toimistolla jotakin hommaa? Ei sen vähempää eikä enempää kuin toimistohuoneen tyhjentäminen ja siivoaminen, joka työ oli vasta päässyt alkuun. Tuohon nurkkaan kaatopaikan elektroniikkaroina, tuonne kierrätyskeskuksen tavarat, tuonne säilytettävät kirjat ja tuonne …

 

Finlaysonin kuusivooninkinen

Tallipiha 01

Tallipiha 02

Tallipiha 03

Tallipiha 04

Tallipiha 05

Tallipiha 06

Tampereen Rossossa

Uuden mökkihuussin rappusilta

Huussin päämaalari

Ulkoseiniä maalaamassa

Mökin iltavalot (Ritvan kuva)

Mökin yövalot (Ritvan kuva)

Iittalan Lasimäki 01

Iittalan Lasimäki, lasimyymälä

Oiva Toikan lintuja

Manun manuaalivälineet

Kaapelikaivantoa

Sähköurakoitsija Pekka Kujanpää

Tolppakengät

Kaapelia laskemassa

Sähkökaappeli ja maakaapeli pian paikoillaan

Mökkivieraita

Vesiriemuja

Forssa, linjat 01

Forssa, linjat 02

Ronttismäen tehtaalaismuseon rakennuksia Forssan linjoilla

Mustikassa rentoutumassa kotikaupungissa

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Read Full Post »

L-kanavan juhannus

Juhannuksen aatonaaton liikenne kantatiellä 54 oli yllättävän rauhallista – joukkoon mahtui hyvin, eikä Herajoentien risteyskään Kormussa ollut ruuhkainen. Puhelinliikenne oli sen sijaan vilkasta. Soittoja tuli matkan aikana niin vanhan tätini asioissa Pakilakodista kuin työasioissa tutulta kustannustoimittajalta. Viimeisen puhelun jälkeen pääsin heti iskemään hampaani Huhkajalammella vaimoni jo tilaamaan rekkamiehen annokseen. Eipä tarvinnut perillä mökillä heti ruveta kokkailemaan, kun taloksi asettuminen, sänkyjen avaaminen, pesuvesien lämmittäminen ym. vie aina oman aikansa. Juhannussäästä en nyt sano mitään. Parasta lähteä reissuun vähäisin odotuksin. Oikeastaan, Suomen juhannussäältä ei kannata odottaa yhtään mitään. Silti sitä odottaa.

Mökillämme ei ole televisiota. Juhannuksen mökkivieraamme, vikkelän Hiekkaharjun lapsenlapsemme touhut vastaavat hyvinkin parin tv-kanavan tarjontaa. L-kanavalla sattuu ja tapahtuu. Niin nytkin. Kun olin L-pojan kanssa aatonaattona vastaanottamassa isoa kivituhkakuormaa, kolautti L-poika päälakensa raskaan kuormurin lavanreunaan. Nahka repeytyi vertavuotavaksi haavaksi, mutta siitä selvittiin lyhyellä itkulla, haleilla ja haavan puhdistamisella (isällään oli samoja taipumuksia pikkumiehenä). Illan aikana oli vielä siirrettävä uuden vessarakennuksen pohjan alta pois valtaisa kivi. Olin yksin sitä yrittänyt kammeta, mutta tuloksetta. Sain naapurimökin Sepon avuksi kivijumppaan. Hikinen urakka tuotti tuloksen, kun vaimoni vielä näppärästi lisäili kuoppaan apukiviä kankien uusiksi tukipisteiksi. Neljä tuntia mökillä; oltiin vasta aatonaatossa ja nyt jo oli koettu verta, hikeä ja kyyneleitä. Olisiko se puoli ollut jo siinä? Ei ollut – juhannuspäivänä nähtiin vielä ruumis. Se tosin tuli eläinmaailmasta. Rastaan poikanen, onneton, syöksyi mökkimme ikkunaan, putosi siitä kuistin narumatolle ja hetken räpiköityään kaunis linnunalku valahti veltoksi ja oli kuollut.

Katselen maanataina juhannuksen aikana ottamiamme valokuvia. Oliko mökillä ollut aurinkoakin? Juhannusaattohan saatiin viettää ihan kohtuullisessa säässä! Voitiin olla ulkona ja hakea vihtatarpeet. Nautittiin aaton juhla-ateria ilman, että tornado olisi vienyt kattauksen mennessään. L-poika tutustui naapurimökin samanikäiseen Santtu-poikaan ja pelasi pitkään omaa MM-peliään hiekkatien pätkällä oikealla nahkapallolla. Aattosaunaa eivät raekuurot häirinneet, ja pikainen pulahdus järvessä löylyjen jälkeen oli mahdollista. Järvemme aattoillan perinteitä pyrkivät vaalimaan niin Kutterinlahden haitarivenekunta kuin naapurimökin karaokekuningaskin, mutta kummankaan esitykset eivät nousseet sille tasolle, jolle hellesää yleensä virtuoosit innoitti. Ynnäsimme juhannuspäivänä, mitä linnunääniä olimme viikonloppuna kuulleet. Peipponen vielä jaksoi, käki kukkui, kuului myös sirittäjän ääniä ja punarinnan tiksutusta. Ja tietenkin monien lokkien ääniä. Oli naurulokkia, kalalokkia ja harmaalokkia – ja mökin keittiönurkkauksesta lisättiin ehdokkaiden listaan myös viillokki!

L-kanava (ja myös hyvinkääläisten lastenlastemme vetämä J-kanava) avataan mökillämme uudelleen vähintään kerran tänä kesänä. Ei voi kun toivoa, että silloin kesä näyttäisi lempeämmät ja aurinkoiset kasvonsa. Koleana, viimaisena ja sateisena juhannuspäivänä lisäilin saunan kiukaaseen puita. Huomasin lähelläni hyppelevät pelottomat punarinnan poikaset. Luulen, että linnut kaipasivat saunamökin lattian alapuolelle säteilevää lämpöä. Kukapa ei olisi lämpöä kaivannut juhannuksena 2014. L-poika taisi pärjäillä parhaiten vikkeline kinttuineen.

Juhannuksen villiruusu

Pellonreunan savusauna

Manun rannassa

L-poika vihtametsässä

Nurmitädyke

Lemmy ja Santtu 01

Lemmy ja Santtu 02

Juhannuksen aattoilta mökkijärvellä

Juhannuksen tyyppikukka vanamo

Juhannuksen tyyppikukka valkolehdokki

L-poika

Heinijärven juhannussoittajat

Juhannuspulahdus

Asetelma mökkipihalla

Pelargoniakin kärsii kylmyydestä

Tienvarrelta poimittuja

Lätäköt

Juhannuspäivän tyhjä laituri ja saderintama

L-poika kotiinlähdössä

Read Full Post »

Valekäki

Sää ei vaikuttanut kovin kesäiseltä, mutta emme tienneet, että pahempaa oli tulevalla juhannusviikolla luvassa: lumikuuroja 17.6.! Viikonvaihteeksi oli ennustettu sekä sadetta että poutaa. Lämpötila olisi kuitenkin enimmäkseen yli 15 astetta. J-tyttö istui mökkimatkan etupenkillä biopussi jo valmiiksi sylissään; ei ollut tyttö vielä päässyt eroon matkapahoinvoinnistaan. Reissu mökille meni kuitenkin ongelmitta. Perillä vain lämpöä tupaan, jääkaappi päälle ja kamppeet paikoilleen. Isovanhemmat vaalivat järjestystä kuin kasarmin rättivääpeli, muuten ahtaissa tiloissa joku sotkeentuisi sandaaleihinsa. Ilta kului nopeasti. Alkoi olla jo hämärä, mutta sähköttömässä mökissä makuukamarinkin lukija pärjäsi hyvin otsalampun avulla. Mökkieksotiikkaa jos mikä!

Olimme päättäneet vähitellen viedä mökin varustusta aivan uudelle tasolle (suora lainaus viihde-elektroniikan esitteestä). Paikallinen kirvesmies, Manu Andersson, oli luvannut pystyttää meille uuden puuceen ja asentaa sinne biokäymälän, kunhan vain kaiken tilaisimme itse. Puuceen haku tapahtuisi lauantaina Forssan Rautiasta. J-poika nukkui vielä makeasti muiden mukana, enkä raaskinut murkkua herättää rautakauppareissulle. Join rauhassa aamukahvit mökin kuistilla, kuuntelin vastarannan lokkien ääniä ja arvioin päivän säätä. Lähdin kohta lampsimaan mökkitielle, josta Manu ottaisi minut hakureissulle kyytiin. Kaikki sujui rautakaupassa rivakasti ja pian olimme mökkipihalla valtaisan kevythirsikuorman kanssa. Mietin, miten kukaan voi selvitä puuceen lautapalapelistä – se projekti oli ihan eri luokkaa kuin kaasugrillin kasaaminen. Omin voimin emme olisi edes yrittäneet

Luonto on juuri nyt vehreimmillään ja kukkeimmillaan. Tienvarsia ja niittyjä värittää leinikkien, metsäkurjenpolvien, eri putkien ja lupiinien komeat kukinnot. Pian joukkoon tulee myös päivänkakkara ja monet kellot. Metsä raikaa lintujen äänistä. Olen aina yrittänyt opettaa pikku mökkivieraitamme tunnistamaan eri kasveja ja lintujen ääniä. Mökkiympäristö on siihen omiaan, kun kilpailevia näkö- ja kuuloärsykkeitä on vähemmän kuin kaupungissa. Kuulitko peipposen? Entä sirittäjän? Nyt se kuuluu, tuolla! Olin juuri astumassa mökin rappusia alas kun havahduin käen kukuntaan. Se tuli ihan läheltä, mutta mistä? Kun nostin katseeni ylös puihin, kuulin viereltäni J-pojan ja vaimoni naurunrätkätyksen. Niinpä niin, nyt isoisää, sitä muka-luonnontuntijaa, höynäytettiin pahemman kerran. Käen kukunta tuli J-pojan puhelimesta, jonne viikari oli sen etukäteen tallettanut! Voihan keinokäki! Nauroin muiden mukana J-pojan tempaukselle. Muutaman viikon päästä aidot luonnon linnut vaikenevat, kun poikaset alkavat putoilla pesistään alas varvikkoon. Siinä uudessa hiljaisuudessa ja haikeudessa kuulisi mielihyvin vaikka valekäkeä J-pojan laitteesta. Play it again Sam!

Otsalampun valossa

J-pojan iltauinti

J-poika iltanuotiolla

Pihan uusi perenna neidonkurjenpolvi

Taashan me tavattiin, mökkinaapuri

Peräkärry vain tyhjäksi

Tuonne pinotaan!

J-tytön kantamus

Osaava kirvesmies Manu Andersson

Käskettiin siirtää tuo kivi!

Mökkirannan alkukesän vehreyttä

Mökillä on kivaa koleudesta huolimatta

Kyllä maalla on mukavaa!

J-tyttö ja J-poika

Näinköhän on?

Mökin hengetär

Taustalla uusi Ronaldo?

Kuin Noora Karma

J-tytön leikkipaikka

Riippukeinun rauhassa

Read Full Post »

Perunaa Pietarinkadulle

 

Elettiin 1960-luvun alkupuolta, kun hyppäsin kuorma-auton apumiehen paikalta Pietarinkadun jalkakäytävälle ja tartuin kiinni lavan valtaisaan perunasäkkiin. Elintarvikekuorma oli määrä viedä katutason ravintolaan tai ruokakauppaan. Nuorena lukiolaisena olin saanut kesätyöpestin Herttoniemessä sijaitsevaan tukkuliike Tuote-Välitykseen. Mikä oikein oli kohteemme, en tarkasti muista, mutta muistan hyvin kokeneen autokuskin ohjeen oikeasta pottusäkin kantotekniikasta. ”Ehei poika, ei noin, vaan kanna sitä säkkiä selälläsi, ei jaloilla. Selkä kumaraan!” Kymmeniä vuosia myöhemmin, seisoin Helsingin koleudessa Pietarinkadun ja Kapteeninkadun kulmauksessa. Olin varmaan vähän eksyneen näköinen, ja ohikulkijat saattoivat ajatella, että tuolla hepulla ei ole kaikki perunat säkissä. He erehtyivät, seikkailuni oli looginen jatkumo Kallion kaupunginosan kierrokselleni ”sukuni jäljillä” viisi viikkoa sitten.

Yrityksessämme oli melko rauhallinen jakso; luppoaika piti käyttää hyväksi. Päätin lähteä tutkailemaan eteläisen Helsingin katuja ja rakennuksia. Paitsi Pietarinkadusta, muistaisinko jotakin myös Albertinkatu 5:stä, jossa olivat asuneet niin äitini, äidinäitini kuin äidinäidinäitini? Talon sukulaisteni sukunimiä olivat Rask ja Pohjolainen. Olin kiivennyt 5 B:n portaita ehkä useitakin kertoja, tosin hyvin nuorena, alle kouluikäisenä. Seisoin jo talon kohdalla, kun paikalle tullut asukas availi sisäpihalle vievää rautaporttia. Huomasin tilaisuuteni, pyysin luvan ja sain tulla perässä sisäpihalle. Katselin ympärilleni kaikessa rauhassa, annoin aikaa vanhoille muistikuville. Olin varma, että olin nähnyt nuo seinät, portaikot ja takorautaiset parvekkeiden kaiteet ennenkin. Tutulta vaikutti. En huomannut enää Helsingin viimaa, kun kaarroin Pursimiehenkatua alas kohti läheistä Primulan kahvilaravintolaa. Tiettävästi tässä Viiskulman rakennuksessa Primulan tarina alkoi 1900-luvun alkupuolella. Yritystä palveli myös Linnea-isoäitini, yhtenä monista herkkujen tekijöistä. Perinteikäs ja maineikas Primula ajautui konkurssiin v. 2012, mutta toimii vielä omalla nimellään.

Tein matkaani varten ihan karttapiirroksen, askelmerkit, joita seuraisin perjantaisella vaelluksellani. Aloitin kruisailuni Kampista, Albertinkadun loppupään tietämiltä; ensimmäinen rastini oli ollut äitini viimeisen työpaikan, Suomen Kunnallisiiton kohdalla. Jos puhtia riittäisi, kävisin vielä Kaivopuiston rannassa ja sieltä Neitsytpolkua ja Kasarmikatua ylös takaisin keskustaan. Astelin Huvilakadun koukkauksen jälkeen Kapteeninkatua alas kohti Merisatamaa ja merta. Merenlahti oli vielä jäässä, kuten arvelin, mutta siellä täällä alkoi olla sulapaikkoja. Läheiseen Uunisaareen johtava kävelysilta houkutteli astelemaan eteenpäin. En muista, että nuoruusvuosinani Uunisaareen olisi mennyt ponttoonisiltaa? Reitiltä poikkeaminen kannatti: talvinenkin Uunisaari, minulle uusi tuttavuus, ilahdutti ja otti pauloihinsa luontoihmisen. Eteläisen Uunisaaren paljailta kallioilta avautui aava meri – mikä paikka myrskybongarille! Helsinki on hieno kaupunki ja Kaivopuiston ranta monine pikku saarineen yksi suosikeistani. Aloin jo odottaa seuraavaa Helsingin matkaani, mutta silloin saisi vihmoa ja myrskytä. Kuka lähtee mukaan? Sillä reissulla kävisin vielä kerran Pietarinkadulla, samaisella paikalla, jossa  lyhytnokkainen Bedford-kuormuri (”Petteri”) purki perunakuormansa kauan sitten. Merkkaisin sen paikan yhdellä perunalla, rosamundalla kenties.

Albertinkadun loppupää, Kamppi

Aleksanterin teatteri ja Suomen Kunnallisliiton rakennus, Albertinkadun ja Bulevardin risteyksessä

Tyylikäs sisäänkäynti, Albertinkatu 23

 

 

Albertinkatu 5, Punavuori

Albertinkatu 5, sisäpihalta

Sisäpihan portti, Albertinkatu 5

Primulan sisäänkäynti

Primulan talo, Viiskulma

Tauko Primulan kahvilaravintolassa

Tehtaankadun pariskunta

Tyylikäs Eiran sairaala

Pietarinkatua

Olemme kohteessa

Huvilakatu

Merikadun rakennuksia

Uunisaaren kalliolta

Penkki ja meri, Uunisaari

Vuorimiehenpuistikko, Ullanlinna

Ravintola Sea Horse, Kapteeninkatu

Charmantti stadilainen

Hillittyä tyyliä, Vuorimiehenpuistikko

Read Full Post »

Kevään kynnyksellä

Viikonlopun sääkartalla näkyi auringon kuva. Voisiko se olla totta? Saataisiinko säätyyppiin jo muutos: harmaisiin päiviin tulisi vihdoin valoa ja värejä? Vaikka maa oli lähes lumeton, ei maaliskuu vielä täydeksi kevääksi kääntyisi. Se olisi kuin liian aikaisin annettu syntymäpäivä- tai joululahja. Vielä koetaan Etelä-Suomessakin kunnon lumimyräkkä, ellei parikin ennen kuin lumikolat heitetään varaston nurkkaan, jäätelökioskit avaavat luukkunsa ja B-talon isäntä saa käynnistää Kawasakinsa. Kevään kynnyksellä kuitenkin ollaan, kun leppä jo kukkii ja levittää ilmaan siitepölyään. Huolestuttavaa on, että ilmassa on myös maailmanpolittista jännitystä. Ensin jännitettiin Sotshit, ja nyt seurataan aivan eriasteista trilleriä ei niin kovin kaukana talviolympiakylästä.

J-tyttö oli halunnut tulla meille yökylään. Hetki sitten olimme majoittaneet pariksi yöksi L-pojan, Hiekkaharjun lapsenlapsemme. Sellainen kävi meille mainiosti. Mutta lauantaiaamun aurinko teki talon isännän levottomaksi. Kun J-tyttö ja vaimoni näkivät blogimiehen kutinan ja rauhattomien käsien hiplaavan kameralaukun remmejä, antoivat he luvan piipahtaa pikaisesti Kytäjän pelloilla. Lehdissä oli ollut jo uutisia sisämaahan ehtineistä kiuruista ja töyhtöhyypistä. Tahdoin paraatipaikalle ja heti! Raaka viima puhalsi alastomilla pelloilla, ei siellä vielä mitään liikettä ollut. En bongannut ensimmäistäkään muuttolintua, mutta bongasin aika monta muuta lintubongaria! Parin ammattilaisen kanssa tuli juttuakin, enkä voinut kuin ihaillen kuunnella heidän havaintojaan piekanoista, hiiripöllöistä, jopa merikotkasta Järvenpään taivaalla. Kiitos pojille juttutuokiosta – luontokokemus se oli tämäkin!

Matkatessani kotiinpäin, tuli jostakin mieleeni koulu- ja opiskeluajat kauan sitten. Meillä oli neljän kaverin ryhmä, tuttuja jo lukioluokilta. Opiskelimme samoja aineita, pelasimme tennistä Domus Academican ylimmässä kerroksessa ja paransimme maailmaa milloin luentojen väliajoilla milloin iltaisin Bottalla tai Hämiksellä. Yksi porukkamme kavereista oli oivaltanut, että raha on kaiken pahan alku. Hän saattoi kimpaantua tulisesti, kun jokin asia taas muistutti rahasta, sen välttämättömyydestä tai sen puutteesta. Emme aavistaneet, että tilanne oli niin paha. Hän oli ensimmäinen meistä, joka meni naimisiin – avioitui varakkaan perheen tyttären kanssa. Voihan olla, että luonnonvoimillakin oli osuutensa tälle liitolle. Tai sitten – valat vannottiin pitkän talven jälkeen, kevään kynnyksellä, ensimmäisenä aurinkoisena päivänä muuttolintujen suihkiessa sinitaivaalla kohti pohjoisia pesimäalueita.

Koivukuja ja kavioura

Maaliskuun ranta

Kytäjärven pilkkijät

Bongarituttavuus Jari Mattila

Jari on nähnyt jotakin

Padolla

Pajunkissat

Jääkerros antaa tilaa kasvulle

Koskikara vielä kerran

Pienet kylävieraat

Maaliskuun pelto

Read Full Post »

Loppiaisena

Vihdoinkin loppiainen. On viimein aikaa levätä ja toipua joulusta sekä uudesta vuodesta. Juhlavalmistelujen lisäksi palkkatyötä riitti kaikille arkipäiville – haaveilemani joululoma jäi yritykseksi. Vaimoni ei päässyt yhtään helpommalla, päinvastoin. Nautimme vielä hetken talomme joulun tunnelmasta ja hiljaisuudesta; kuusi on yhä paikoillaan, kuusenkynttilät valaisevat hämärää nurkkaa, joulukukat levittävät huoneeseen tuttua tuoksuaan. Pala lahjapaketin nauhaa pilkottaa vielä sohvan alta. Muistelemme kaikkia jouluvieraitamme ja yhdessä vietettyä mukavaa aikaa. Ulkona on jo täysin pimeää, on hyvä hetki käydä pitkäkseen ja ottaa kirja käteen.

Pukki (pukit) oli taas kerran osannut valita mieluisia kirjalahjoja. Tuli dekkaria ja tuli tietokirjaa. Kotikirjastoomme tuli myös hyvä jatkumo Helsinki-aiheisia kirjoja. Viime loppiaisena kiertelin kirjailijoiden kapakoissa (”Kirjailijoiden Helsinki”), mutta nyt pääsin Helsinki-kaipuutani lievittämään Helsingin kahviloihin kirjassa ”Kahvintuoksuinen Helsinki, Historiaa ja tarinoita kahviloista”. Jossakin Cafe Jugendin kohdalla päätin pitää tauon makeasta ja siirryin saaristolaisten seuraan Finlandia-palkitun Ulla-Lena Lundbergin kuljettamana lainakirjassa ”Jää”, jonka olin aloittanut jo ennen joulua. Upeaa kerrontaa, palkintonsa ansainnut. Itselleni ei tuota mitään ongelmaa lukea samanaikaisesti useaa kirjaa – niinpä sain vapaillani päätökseen myös Markku Saihan hienon kuvakirjan ”Itämeren rannoilla”. Tai oikeastaan – eihän hyvää kirjaa koskaan saa ”päätökseen”: sellaisen kirjan tunnelmiin palataan uudelleen. Saariston väen ja tyrskyissä heittelehtivien kalastajien ankarien vaiheiden uuvuttamana oli helpotus tulla takaisin kahvintuoksuiseen pääkaupunkiin: Hakasalmen huvilan kahvilassa oli tarjolla tattarista valmistettuja karjalanpiirakoita ja päälle päätteeksi Ellen Svinhufvud -kakkua.

Pian alkaa taas arkinen aherrus. Pyhien aikana talon joulukoristeet riisutaan, kyntteliköt sammutetaan ja nostetaan komeron ylähyllylle, kuusi puretaan ja keittiön ruokapöydän jatkolevy käännetään omalle paikalleen. Vuodenvaihteen juhlien aika on ohi. Minkäläinen on maailma ja Suomi vuonna 2014? Jatkuuko lauha sää yhä vain? Hiihdetäänkö Joutsassa juhannushiihdot? Nouseeko eläkeikä 85 vuoteen tai kielletäänkö vanheneminen kokonaan? Pakkoliitetäänkö kuntasi Artjärveen, vai jääkö maahamme vain kolme suurkuntaa? Ja mihin nousee uusi kunnallisvero? Ei! En halua kuulla enempää! Otimme takaisin ylähyllylle laitetun punaisen perinnekynttelikön oikeilla kynttilöillä, sytytimme kynttilät ja sammutimme sähkövalot, ripustimme takaisin himmelikoristeet ja keitimme vahvat riisipuurot. Olimme valmiit uuteen vuoteen ja uuteen aikakauteen.

Vielä joulun tunnelmissa. Johanneksen kirkko joulun alla.

Joulupuu

Joulun tähdet

Tontut vielä valvovat

Lahjakirja ”Kahvintuoksuinen Helsinki”

Vantaanjoki loppiaisena 2014, Kittelä

Koiratuttavuus Kittelässä

Nukarinkoski 1, loppiainen 2014

Nukarinkoski 2, loppiainen 2014

Nukarinkoski 3

Nukarinkoski 5

Nukarinkoski 6

Valokuvaajatuttavuus Timo Rasimus

Read Full Post »

Tuunaillen kohti joulua, luukku 14

Tämän viikonlopun jälkeen enää yksi viikonvaihde ennen joulua. Huh, ja paljon on vielä tekemättä ennen kuin aatto koittaa. Eilinen perjantai oli puuhakas paketointi-ilta – pilteille ja aikuisillekin alkoi valmistua toivottavasti mieluisia joululahjoja. Fonziekin sai pakettiinsa ison koiranluun. Vaatekaapin ylähyllylle piiloon laitettu luu olikin jo syytä paketoida, kun kaapin vaatteemme alkoivat jo haiskahtaa sanonko mille. Pidin vaimoni kanssa keittiötämme pukin pajana ja samalla kuuntelimme ”juutuubista” kaikkea mahdollista joulumusiikkia. Vuosia sitten työmatkalla Pukkilaan kuulin Petran laulamana kappaleen ”Tulkoon joulu” (säv. ja sanat Pekka Simojoki). Upea laulu ja entisen Tiktak-yhtyeen solistin herkkä tulkinta! Myös eilen lahjapaketin naruja kähertäessämme kappale säväytti. Kuka oli kappaleen sovittaja, sitä tietoa en löytänyt. Voin kuvitella tästä melodiasta monia ja toisistaan poikkeavia sovituksia, myös puhtaasti instrumenttikappaleita joulun tunnelmaa nostamaan.

Pian edessä oleva ja kontolleni annettu tärkeä joulutehtävä on kuusen haku. Se on stressin paikka, ei käy kieltäminen. Vaimoni toiveena on saada kotiimme kapea latvakuusi tai joka tapauksessa kapea ja säännöllinen puu. Hän varmaan muistelee aikoja, kun nuorempana hain lähimetsän kaadetuista ja sinne unohdetuista puista vankkaoksaisen latvakuusen. Eivät ne kuuset täydellisiä olleet, mutta vuosien saatossa alkavat siltä tuntua. Viime vuosina olen pitänyt perinteenä hankkia joulupuu samalta, Sebastian Lindholmin näköiseltä kuusenmyyjältä lähikauppamme parkkipaikalta. Rantakulman metsien luonnonkuusi on lopulta aina kelvannut ja saanut koristeltuna jopa ihailevia katseita. Mutta usein joulupuumme on vaatinut tuunaamista: nuo oksat lyhemmiksi, ja vielä vähän tuoltakin; ja käännetäänpäs kuusi sittenkin noin päin. Kuinkahan käy tänä vuonna? Oksasakset on jo esillä – poraa tuskin tarvitaan.

Tänä vuonna näyttää tulevan lumeton joulu Etelä-Suomeen. Siltä alkaa vaikuttaa. Kukapa ei toivoisi valkeaa lumipeitettä, joka koristelisi jouluiseksi mustan maan. Sitä toivoo myös jokainen valokuvausta harrastava – kun se paras talvikuva ikinä on vielä ottamatta. Olen joulukuussa kierrellyt metsiä ja peltoja kameroineni, mutta aika vaatimattomia talvikuvia on kamerani kennoon piirtynyt hämärän ja lumettoman maan takia. Mutta jos tumma metsä on suomalaiselle tuttuakin tutumpi, onko se sitä myös ranskalaiselle? Mitä jos vähän tuunaan niitä kuvia? Joulukuun alkupuolen kuvissa oli onneksi vähän lunta – Pohjolan valkean joulun illuusiosta on pidettävä kiinni.  Avasin luukun 14 – kamerani muistikortin luukun – siirsin bitit tietokoneeseeni ja ryhdyin puuhaan. Sitä ennen haluan toivottaa kaikille lukijoilleni ja satunnaisille vierailijoilleni Oikein Hyvää Joulua 2013!

Hyvää joulua!

God Jul!

Häid Jõule!

Fröhliche Weihnachten!

Joyeux Noël!

Feliz Navidad!

Merry Christmas!

Read Full Post »

Jouluvalmisteluja, ensimmäinen luukku

Kas vain, olinkin nukkunut adventtisunnuntaina pitempään kuin tavallisesti, ihan jopa puoli yhdeksään. Kun arkena herää viiden-kuuden maissa, ei unirytmiä niin vain muuteta. Nyt se onnistui. Syynä oli varmaan joulukuun ensimmäisen päivän aamuinen lumisade, joka piti päivän harmaana eikä aamun valonkajoa päässyt makuuhuoneeseen. Tai sitten raukeus tuli lauantai-illan joulukorttien kirjoittamisesta, jossa aikaa kyllä vierähtää ja kirjoittaja väsähtää viimeistään kahdennenkymmenennenseitsemännen kortin paikkeilla. Vain muutamasta kortista puuttui enää tiedot, sitten oli sekin jouluvalmistelu hoidettu. Vaimoni oli tehnyt jo monet kuivat kakut ja osan tortuista. Syrjäsilmällä huomasin, että valmisteilla oleva englantilainen hedelmäkakku sai oikein konjakkiterästyksen – ja kun on oikeassa paikassa oikeaan aikaan voi itsekin päästä terästyksestä osille.

Miltähän näyttää kotikaupunkimme keskusta ensimmäisenä adventtina? Tänään en lähtisi  tarpomaan metsiköihin, vaan ottaisin kohteeksi kaupungin. Hiljaisena sunnuntaiaamuna kotikaupunkia voi kuvata kaikessa rauhassa ja sitä voi katsella kiireettömästi, uusin silmin. Hyvinkään keskustan ilme on viime vuosina muuttunut kovasti uuden kauppakeskuksen ja uusien kerrostalojen myötä. Eikä yhtään huonoon suuntaan. Joulun aikaan huomaan kuitenkin kaipaavani keskusta-alueelta jotakin nostattavaa, jotakin kansainvälistä, jotakin .… Niin juuri – joulutori! Pieniä kojuja ja pieniä punaposkisia myyjiä, lyhtyjä, tuoksuja, hälinää ja naurua. Sitä olen kaivannut! Keksin heti useita paikkoja joulutorille. Paras paikka olisi kirjastoaukio, onhan siellä jo komea joulukuusi. Keski-Euroopan vanhojen kaupunkien tunnelmallisia joulutoreja voisi rakennella myös Rautatiemuseon tai entisen Villatehtaan alueelle. Mutta ei, säästää kai pitää tässäkin asiassa, vakiotorimme saa riittää. Jos kuitenkin Hitsaajat-patsaan tuntumaan muutama koju, joista saisi ainakin kuumaa mehua ja kotiinviemisinä jättisuuren kauralyhteen pihan keltasirkuille?

Adventtisunnuntain illaksi oli ennustettu kovaa tuulta, jopa myrskyä. Iltapäivällä ei tuulista ollut tietoakaan, kun ulkoilutin tyttäremme perheen koiraa Vaiveron myllytilan alueella. Yön aikana satanut lumi näytti sulavan pois, mutta hiljaisessa, valkeassa maisemassa oli kuitenkin aavistus tulevaa joulua. Fonzie-koira käyttäytyi hienosti, vain kerran  pieni näykkäisy kädenselkään, mutta sitä en muistanut pahalla, kun menomatkalla olin saanut takapenkin labbikselta monet pusut. Palautin lenkkikaverini tyhjään taloon, isäntäväki oli lähtenyt ulkoilumme aikana kyläreissulle, kuten oli sovittu. Adventtikalenterini ensimmäinen luukku oli avattu – ja suljettukin, kun laitoin kiinni Fonzien luukun ja jätin koiran omaan aitaukseensa odottamaan muuta perhettä. Itse kiiruhdin kotiimme ottamaan osaa vaimoni jouluvalmisteluihin. Jotakin yllättävää voi mestarikokilta  jäädä yli tälläkin kerralla.

Aamun sini

Kirjastoaukion kuusi

Villatehtaan aluetta

Villatehtaan museon torni

Ikkunakynttilät

Uutta ja vanhaa Hyvinkäätä

Hyvinkään uusi kirkko adventtisunnuntaina

Sunnuntaisirkus, Pirkko Nukarin pronssiveistos

Rautatiemuseo

Rautatiemuseo, Hyvinkää

Rautatiemuseon rakennuksia

Hanko-radan vanha asemarakennus, Rautatiemuseo

Hanko-radan asemarakennus 2

Rautatiemuseon piha-aluetta

Vaiveron myllytilan luontoa

Lenkkikaverina Fonzie

Read Full Post »

Kynttilöitä ja lepakkopaitoja

Retkikassi pullotti kynttilöitä, niitä oli varmasti riittävästi. Vaimoni siskolla oli varattuna vähintään sama määrä viemisiä. Pyhäinpäivän retkeläisillä oli tavoitteenaan neljä hautausmaata ja kymmenen hautapaikkaa niin Hyvinkäällä kuin Riihimäellä – aivan kuten aiempina kolmena vuotena. Kiireetön perinnevaelluksemme vainajien muistopäivänä sujui leppeässä säässä, joskin lyhyt sadekuuro sattui päällemme Rauhannummen hautausmaalla. Omaiset saivat muistokynttilänsä kukin vuorollaan Rauhannummella, Rautatieläisten hautausmaalla, Puolimatkan hautausmaalla ja Riihimäellä. Laskin oman kynttiläni Rauhannummen hautausmaan kiitoskivelle.

Elämä on suuri mysteeri, ja sitä on myös kuolema. Sanotaan, että ihminen ei ole kuollut, jos hänet muistetaan. Ihminen voidaan muistaa monesta syystä, hyvästä tai pahasta. Me muistamme valtion päämiehet ja kärkipoliitikot, tiukat neuvottelijatyypit; saatamme muistaa äyritilastojen ykkösnimet tai maailmanennätyksen haltijan. Yhtä hyvin, ehkä paremminkin, muistamme ihmisen ja läheisen, joka on ollut turvana, keneltä on kuultu lohdutuksen tai viisauden sanat, kuka on kannustanut ja ohjannut omalla tavallaan. Kun vien vaimoni kanssa Linnea-mummoni Malmin haudalle kesäkukat ja syksyllä kanervat, muistan aina topakan, mutta oikeamielisen isoäitini. Muistan, kun isoäitini antoi vähistä rahoistaan lapsenlapsensa vanhaan kuplavolkkariin talvirengasrahat – mutta vielä paremmin muistan isoäitini häärivän jauhoisessa esiliinassaan keittiössämme ja kumartumassa ottamaan uunista itsetekemiään karjalanpiirakoita. Sellainen kuva ei koskaan haalistu. Sen pikseleissä on juuri oikeat sävyt ja värikylläisyys, vaikka jauhonpölyähän ja pyykintuoksua tässä kuvassa on edelleenkin.

Vaimoni siskon koti on paikka, johon voi aina tulla. Kahvit kiehautetaan ja vieraiden kanssa on aina aikaa rupatella. Nyt oli meidän vuoromme tarjota kahvit retkeläisille monen tunnin vaelluksemme jälkeen. Kahvin ja vaimoni tekemien leivonnaisten jälkeen siirryimme olohuoneen puolelle ja kuulimme, kun oveemme koputettiin. ”Karkki vai kepponen”, kuului ulko-ovelta! Kolme nuorta Halloween-juhlijaa sieltä pimeydestä kuikuili asuntoomme. Kepposille emme antautuneet, vaan suostuimme lepakkonuorten vaatimuksiin. Nykyaika on nopeatempoista: saman päivän aikana koimme pyhäinpäivän perinteet, kekrinkin, ja illan pimetessä meidät tempaistiin Halloween-nuorten rinkiin. Lisätään perinteiden listaan!

Pyhäinpäivän aikaan

Rauhannummi 01

Rauhannummi 02

Retkeläiset

Puolimatka 01

Puolimatka 02

Puolimatka 03

Puolimatka 04

Puolimatka 06

Puolimatka 05

Riihimäen hautausmaa 02

Riihimäen hautausmaa 05

Riihimäen hautausmaa 04

Halloween-nuoret

Read Full Post »

Fonzie goes Kytäjä

Isot koirantassut iskeytyivät sänkyni reunaan keskellä yötä. Nytkö jo asialle ulos? Hyvä on, mennään sitten. Nostin kaksikymmentäkiloisen labbiksen pennun syliini ja laskeuduimme varovasti rappuset alas (pentukoira ei ollut vielä tottunut kulkemaan portaita). Tempaisin eteisestä takin päälleni ja sitten vain viemään koiraa aidan taakse tarpeille. Turha reissu ja väärä hälytys. Puoli viisi tuli seuraava herätys, samat rutiinit, samat kaksikymmentäkiloa sylissäni alas ja ulos pimeyteen. Nyt onnistui ja päästiin vielä hetkeksi lepäämään ennen kuin muu talonväki heräisi. Ihme, ettei ollut jo herännyt, kun kompuroin ja kolistelin koiran kanssa pimeässä asunnossa. Tuulikaapissa viimeistään hiljaisuus rikkoutui horjahdellessani kenkien, saappaiden ja aamun lehtien seassa. Kolme päivää J-lasten ja Fonzie-koiran kanssa ei tulisi olemaan helppo keikka.

Fonzie, se juukeli, vajaa puolivuotias voimanpesä, piti itseään oman talonsa ja kyläpaikankin pomona, ja teki joskus tarpeensa miten sattui. Tyttäremme käy Fonziensa kanssa koirakoulussa, mutta ei Fonzie vielä oppejaan ainakaan kyläpaikkaan asti ollut tuonut. Monenlaista vihjettä oli tarjolla, miten pomottavalta koiralta otetaan luulot pois. Olimme kokeilleet joitakin konsteja, ja kunnon painimatsikin oli koiran kanssa käyty. Voitin selätyksellä, mutta ongelmaa se ei poistanut: hampaat iskeytyivät aina vain ranteeseeni, kun Fonziella oli se vaihe päällä. Parasta oli viedä koira ulos pitkälle lenkille, siellä kyllä pärjättiin; koira käyttäytyi normaalisti ja sai purettua ääretöntä energiaansa. Hienoa, että J-poikakin halusi lähteä mukaani aikaiselle lenkille. Keitin pojalle ja itselleni perinteiset kuumat mehut termariin ja Fonzielle otin mukaan pullollisen vettä; kohta olimme matkalla Kytäjän peltoaukeiden rauhallisille pikkuteille. Valitsin aamulenkin paikaksi saman peltotien, jolla aikoinaan olimme kuntouttaneet omaa halvaantunutta Allu-koiraamme. Kytäjän reissu onnistui, ainakin piilosilla olleella J-pojalla oli hauskaa, kun Fonzie yritti etsiä kohdetta pyöröpaalien labyrintissa.

Labbis tykkää uida ja telmiä vedessä. Sen turkki on jalostunut hyvin vettä hylkiväksi ja pitää loitolla kylmän tunnetta. Kun tein lauantaina toisen lenkkini Fonzien kanssa samoissa maisemissa, ei mennyt ihan niin kuin Anni Sinnemäen sanoituksessa ”kiersit vesilammikot ja arvaan, ettet murehdi tätä eroa …” Päinvastoin, ei mitään lammikoiden kiertelyä, vähänkin isompi lätäkkö kelpasi koiralle ilotteluun ja irrotteluun. Enkä edes yrittänyt estellä. Itsekin nautin syksyisestä kävelyretkestämme, vaikka en lätäköihin hyppinytkään. Nautin kesäisestä lämmöstä, alkavan syksyn väreistä, myöhäisten golfinpelaajien riemunkiljahduksista ja muuttomatkalla olevista lintuparvista. Fonzie, kohta me eroamme, sinut viedään taas omaan kotiin. Sinnemäki on väärässä – kaikista puremahaavoista huolimatta taidan kuitenkin murehtia tätä eroa. Ehkä sinäkin, Fonzie?

Uusissa ulkoilumaisemissa

J-poika ja Fonzie 01

J-poika ja Fonzie 02

J-poika Hyvinkäältä

J-poika ja Fonzie 03

J-poika ja Fonzie 04

Hei, me lennetään!

Ei pure!

Minäkö muka purin?

Syksyn värejä Kytäjällä

Vielä Kytäjällä golfataan

Ja sitten seuraavalle reiälle

Tule jo!

Olen labbis ja tykkään vedestä

Syksyn ensi merkit

Kottaraisia langoilla – kuin ennen vanhaan

Auringonkukat

Fonzie

Read Full Post »