Torronsuon kymppi

Hyvä ystäväni ja urheilukaverini Vikke oli puhunut pitkään toiveestaan lähteä vaeltamaan Torronsuolle Tammelaan. Vielä keväällä en ollut asiasta innostunut, kun vasen polveni yhä vihotteli ja odotin pääsyä operoitavaksi. Sama oli tilanne myös reissukaverillani, mutta eri syystä. Elokuun lopulla molempien paikat olivat kunnossa ja päätimme tehdä retken Torronsuolle. Sopiva päivä löytyi eläkeläispappojen allakoista, ja sitten vain toivomaan, ettei vaelluspäivänä sataisi. En vielä paljasta, miten lopulta kävi. Aloin tutustua kohteeseen lainaamalla kirjallisuutta ja lukemalla blogeja Torronsuon retkistä. Tutkin karttoja ja panin mieleeni, että pitempi lenkki kannattaa kiertää vastapäivään, ja tuosta sitten muistetaan kääntyä vasemmalle. Sitä ja tätä pientä oli hankittava – sitähän oikein odotti pitkospuille pääsyä!

Olimme jo lähellä Forssaa. Eikö sitä Someron viittaa jo näy? Tuossahan on Somerontie, mutta viitta osoittaa Häiviälle? Mennään siitä! Päädyimme siis oikotietä haluamallemme tielle Forssa–Somero no. 282, ja Torronsuon P-paikka olisi edessä muutaman kilometrin päässä. Se löytyi hetken kuluttua ongelmitta. Opasteet eivät näytä olevan suomalaisten intohimo missään päin armasta maatamme. Eikä missään nimessä suolla! Monessa blogikirjoituksessa on tuotu esille Torronsuon opasteiden puute, ja sen epäkohdan mekin haluamme tuoda esille. Alkuvaihe 10 km:n vaelluksestamme meni hyvin, mutta puolivälissä tuli ongelmia. Ohitimme näet metsikkötaipaleella keskivälin taukopaikkamme Idänpäänkallion! Kalliolla olisi ollut paikallisten ylläpitämä upea laavu ja normaalinkokoinen näköalatasanne muillekin kuin huimapäille. Idänpäänkallion laavu olisi myös antanut hyvän suojan kesken vaelluksemme alkaneelle sateelle. Niin, se sade – se alkoi kuitenkin juuri puolivälissä retkeämme! Hörppäsimme puolivälin kahvit Härksaaren louhoksella, nostimme kaulukset pystyyn ja jatkoimme matkaa. Olimme viimeinkin taas suolla.

Pitkospuut kiiltelivät, ja vesi tippui lakin lipasta. Suunta eteenpäin oli selvä, kohtalaisen hyväkuntoisia pitkospuita oli hyvä astella, eikä kukaan ampunut kovilla kohti. Eihän tässä siis mitään hätää. Sorkkaeläinten jälkiä näkyi siellä täällä, mutta ei yhtään näköhavaintoa suon eläimistä tai suolla viipyilevistä linnuista. Ei kurkia, riekkoa tai kapustarintaa, suopöllöstä puhumattakaan. Turhaan olin opiskellut, miten riekko ja kapustarinta ääntelevät. Riekoksi en nyt kuitenkaan rupea! Pitkospuut veivät jo kohti suon reunamaa ja korpimetsää – reissumme olisi pian päätöksessään. Polku alkoi nousta koivikossa kohti Kiljamon näkötornia. Torni nousi 17 metrin korkeuteen, ja sinne nousimme mekin. Alhaalla nuotiopaikalla joimme vielä lämmikkeeksi kahvin loput ja mietimme, minkä arvosanan annamme Torronsuon kierroksellemme. Ei se ihan täyttä kymppiä saanut, mutta tiesimme, että kokemuksena tämänkin kierroksen arvo nousee vuosien mittaan. Itse asiassa, nyt kun päätän blogikirjoitustani, olen ihan myyty Torronsuolle. Keväällä uusiksi, kun suopursu kukkii ja levittää huumaavaa tuoksuaan!

Torronsuon opastaulu. Vikke sihtailee kännykkäkamerallaan.

Matka alkaa pitkospuilla.

Kohti Torron kylää.

Suolla ollaan.

Lähestytään Torron kylää.

Hiekkatieltä toiselle. 

Metsätaivalta hiekkateiden jälkeen.

Torronsuon hylätty Härksaaren louhos.

Louhoksen kiviainesta tarvittiin Someron Åvikin lasitehtaalle 1700-luvulla.

Evästauko louhoksella.

Pitkospuissa pientä fiksattavaa.

Opasteet.

Suolla taas, ja sitten alkoi sade.

Varovasti märillä pitkospuilla.

Kaarteita suolla.

Tammelan Torronsuo

Vaivaiskoivu

Sade yllätti sittenkin

Vikke

Pekka

Karpalot kypsyvät

Suon värejä nämäkin

Kiljamon näkötorni

Vikke kiipeää.

Ylhäällä tornissa.

Se lenkki oli siinä.

Read Full Post »

Kannattaako satsata?

Vaimo on kantanut saunamökin rappusille lähes kaikki saunavedet; jätti sentään saunanlämmittäjälle parin vesiämpärin noutourakan. Valmista alkaa olla. Vielä kun asettelen iltanuotion puut paikoilleen, voin laittaa tulen saunan kiukaaseen. Lämpimänä loppukesän päivänä ei pienen saunan valmistuminen kauan kestä; taidetaan hyvin ehtiä uimaankin saunomisen päätteeksi ennen pimeää. Elokuusta on jäljellä enää runsas viikko –  nopeasti ovat valoisat kesäpäivät kuluneet. Huomaan yllättäen, että tänä kesänä en ole tuntenut samanlaista haikeutta kuin aiemmin. Juuri elokuu on ollut minulle vaikeaa, ei enää syys- tai lokakuu, jolloin syksy on jo tosiasia. Olisiko eläkeläinen viimein sopeutumassa uuteen elämänvaiheeseen, ja ymmärtää, että mökillehän voi vielä jäädä maanataiksi, tiistaiksikin, jos lämmin sää jatkuu viikonvaihteen yli. Työaikana oli nokka kohti kaupunkia hyvissä ajoin sunnuntai-iltapäivällä ja otsa vetäytyi rypyille viimeistään kello viisitoista tulevaa työviikkoa pohtiessa. Sitkeässä ovat asenteet ja opitut tavat.

Eipä kirjoittaja tiennyt, mikä riesa seurasi nuoruusvuosien seurakavereitten kanssa pelatusta juhannusviikon pesäpallo-ottelusta. Jo peliä edeltävissä harjoituksissa alkoi kipu tuntua molemmissa polvissa. Toinen jalka rauhottui aika nopeasti, mutta nyt elokuun lopulla vasen polvi kipuilee yhä. Ja tietenkin valvottaa öisin. Lähdin viimein tutkittavaksi paikalliseen terveyskeskukseen. Kaikki alkoi lupaavasti, mutta sitten tuntui, että potilas pian unohdettiin. Suunniteltu fysioterapiakin poistettiin, kunnes sitä uudelleen pyysin (tulossa elokuun lopulla). Olen muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hoidattanut vaivani julkisen terveydenhuollon puolella ja ollut tyytyväinen saamaani hoitoon. Nyt olen ihmeissäni. Onko tämä sitä resurssointia? Tuohon eläkeläispappaan ei enää kannata satsata? Selvää vastausta kivun aiheuttajasta en saanut (nivelside, kierukka, ruston oheneminen …), enkä myöskään vastausta siihen, tuleeko polvestani vielä kelvollinen. Tavallisissa röntgenkuvissa näkyi ”kulumaa”. No se tiedetään toki ilman kuvaustakin, mutta jäin kaipaamaan, miten tästä eteenpäin. Olen yrittänyt lukea Helena Mirandan kirjaa ”Kipu”, mutta kivuiltani en ole pystynyt kirjaan kunnolla keskittymään. Miranda on itse kokenut ja kokee yhä monenlaisia kipuja, hänen selviytymisoppejaan on vaimoni klenkkaavalle blogimiehelleen aika ajoin siteerannut. Luulen, että turvaan kohta suomalaiseen ikiaikaiseen perinnehoitoon, jonka tukipylväät ovat: sauna, terva ja viina. Kahta on jo kokeiltu, täytynee ottaa ohjelmaan kolmaskin?

Miranda toteaa kirjassaan mm. että hyvällä mielellä ollessa ei kipua välttämättä edes huomaa. Totta, ainakin lievissä tai keskivaikeissakin tapauksissa. Niinpä olen pyrkinyt viihdyttämään itseäni suosikkiympäristöissäni; olen kolunnut (oik. klenkannut) kivusta huolimatta suot ja rämeet, järvenrannat sekä luonnonpuistot, kiikaroinut ja kuvannut. Tähän vuodenaikaan vain ei metsässä juuri elämää ole eikä siivekkäiden ääniä. Sen totesin erään toisen ulkoilijan kanssa, jonka tapasin Sveitsin luonnonpuistossa Hyvinkäällä. Meille kehkeytyi vilkas keskustelu linnuista ja keväisistä ilmaiskonserteista, joita Sveitsinkin puiden oksilla järjestetään. Mutta sitten iski molemmille samanaikainen muistikatkos erään linnun nimestä. Se oli …. ei, ei tule nyt mieleen. Suuntasimme omille teillemme, ja kohta kuulin polulta kuusien lomasta loittonevan juttukaverini karjaisun: ”Se oli merimetso!” Hienoa. Edes toinen muisti linnun nimen. Eihän tässä sitten mitään hätää. Lähdin kiipeämään oman lenkkini viimeistä pätkää tyttäreni koiran Fitzin – ei kun Fonzien kanssa kohti autoa. Vai mökillekö meidän piti? Muistaisitko sinä Frazier?

Mökkisaunan ovi

Auringonlasku Tammelan Heinijärvellä

Metsäkatinlieko

Kantarelleja meillekin

Ja suppilovahveroita jo elokuussa

Mökkimetsissä törmäsin hömötiaisten parveen

Keisarinviitta, koiras. Komea, iso päiväperhonen Hyvinkäällä kahdesti tavattu.

Kesäinen elokuun päivä, Tammelan Heinijärvi

Vaimo innostui maalaamaan. Hyvä tulikin!

Mökin kurrekaveri

Syksyn merkit alkavat näkyä

Liikkuvainen pajulintu viihtyy vielä Hyvinkään metsissä

Loppukesän runsaslukuinen neitoperhonen

Loimijoki Forssan keskustassa. Taustalla vanhan kutomon rakennuksia

Loimijoen onkijat

Lenkkikaverini Fonzie

Fonzien kanssa

Sveitsin luonnonpuistoa, Hyvinkää

Read Full Post »

Tallipihalta Ronttismäelle

Tunti sitten olisi pitänyt jo lähteä. Vielä ehdimme, jos puolen tunnin kuluttua starttaamme. Odotan pihalla vaimoani auton vieressä ja katselen huolestuneena keittiömme ikkunan suuntaan. Sisällä palavat valot ja vaimoni kassi on yhä keittiön pöydällä. Parasta sanoa hyvästit rauhalliselle matkan teolle ja taukopaikoille – hyvä kun ehdimme ajoissa tavoitteeseemme. Lukijan ei pidä kuitenkaan tehdä hätäisiä johtopäätöksiä siitä, että toinen olisi onneton hermoilija ja toinen auttamaton kuppari. On tässä kehitystä tapahtunut vuosikymmenten aikana, on toki. Ja molemmissa osapuolissa. Muistelen aikaa yli 40 vuoden taakse. Silloin, vihkipäivänämme, oli allekirjoittaneen kannettava tuleva vaimoni pihalla odottavaan taksiin, jottemme olisi myöhästyneet omista häistämme. Varmaankin hän sylissäni pomppien vielä viimeisteli meikkiään. Ei tässä päivässä enää mitään hätää ole.

Finlaysonin Tallipihan alue Tampereella oli juuri sellainen pittoreski käyntikohde, kuin olin mielessäni ajatellut (me ehdimme sinne ennen sulkemisaikaa!). Paikka on aivan keskustan tuntumassa Finlaysonin vanhan Palatsirakennuksen vieressä. Vanhat hevostallin piharakennukset palvelevat nyt korujen ym. persoonallisten lahja- ja tuliaistavaroiden myyntipaikkoina. Jos innostut kiipeämään Tallipihan takana olevaa rinnettä ylös puistoalueen laelle, avautuu eteesi yllättäen Näsijärvi ja Särkänniemen huvipuisto. Katselimme välkehtivää ulappaa aikamme, mutta pian oli taas jatkettava matkaa. Uskottelimme kait olevamme lomalaisia, mutta todellisuudessa olimme työleiriläisiä, jotka olivat hetkeksi paossa väistämätöntä: tänä kesänä mökillämme myllättäisiin ja remontoitaisiin monin tavoin. Sinne tarvittiin meidänkin käsiä.

Tiesimme, että seuraavat kymmenen mökkilomapäiväämme olisivat rankkoja. Ohjelmassa oli mm. uuden puuseen maalaaminen päivittäisten askareitten ja puiden pilkkomisten lisäksi. Oli vielä eräs toinen asia. Olimme päättäneet liittää mökkimme paikalliseen sähköverkkoon. Sähkötolppa oli jo vuosia sitten tuotu houkuttimeksi kohtalaisen lähelle mökkiämme. Nyt oli aika saada sähköä hellaan, jääkaappiin, kattovaloihin, tukankihartimeen ja lukemattomien pikku laitteiden latureihin! Mutta miten ihmeessä kukaan pystyy tekemään tarvittavan kaivannon sähkötolpan ja mökin väliselle maakaapelille? Kuulema kaivuria ei tähän kivikkoiseen mäntyrinteeseen voisi tuoda. Tai jos sen toisi, ei mäntyrinnettä ja mustikanvarpuja enää olisi. Ratkaisu löytyi supermiehen kautta. Tämä ihmemies oli jo mökillämme pyörähdellyt – ja saanut hetkessä pystyyn uuden huussimme. Heräsimme Tallipihapäivän jälkeisena aamuna mökkimme ulkopuolelta kuuluuviin merkillisiin ääniin. Mitä ihmettä siellä tapahtuu? Ihme siellä tapahtuikin ja se ihme oli enää metrin päässä mökkimme seinästä. Supermies Manu oli tehnyt kaivannon ennen mökille tuloamme lähes valmiiksi! Sitä emme iltahämärässä huomanneet. Uskomaton juttu: 15 metriä pitkä ja 70 cm syvä kaivanto lapiolla ja kangella! Oma roolini oli sitten vain kaapelikaivannon peittäminen muutaman päivän päästä. Ei sitä kannattaisi edes mainita, vaikka kieltämättä hiki siinäkin puuhassa tuli helteisenä kesäpäivänä.

Kun mökkiläisellä on paljon puuhaa, silloin aurinko paistaa. Ja kun on vapaata ja haluaisit rentoutua laiturilla auringonpaisteessa, ovat synkät pilvet asettuneet jo aamulla vastarannan yläpuolelle vyöryäkseen sieltä pian järven päälle. Silloin on lähdettävä pikku reissulle. Miten olisi vaikka Iittalan Lasimäki tai Forssan linjat ja Ronttismäen tehtaalaismuseo? Se sopi vaimollenikin. Forssan vanhaa työläiskaupunginosaa kirkolta Tammelan suuntaan (11 kapeaa hiekkatietä, linjaa) on kunnostettu ja siistitty. Aluetta ei kovasti mainosteta, mutta linjat on hieno ja rauhoittava kävelyalue keskustahälinän, cittareiden ja prismojen vastapainoksi. Jasmikkeiden vielä huumaavasti tuoksuessa mietin paluuta kaupunkiin. Kuinka rentouttavaa onkin palata kaupunkiin. Vesikin virtaa ihan vain hanaa nostamalla. Oliko meillä toimistolla jotakin hommaa? Ei sen vähempää eikä enempää kuin toimistohuoneen tyhjentäminen ja siivoaminen, joka työ oli vasta päässyt alkuun. Tuohon nurkkaan kaatopaikan elektroniikkaroina, tuonne kierrätyskeskuksen tavarat, tuonne säilytettävät kirjat ja tuonne …

 

Finlaysonin kuusivooninkinen

Tallipiha 01

Tallipiha 02

Tallipiha 03

Tallipiha 04

Tallipiha 05

Tallipiha 06

Tampereen Rossossa

Uuden mökkihuussin rappusilta

Huussin päämaalari

Ulkoseiniä maalaamassa

Mökin iltavalot (Ritvan kuva)

Mökin yövalot (Ritvan kuva)

Iittalan Lasimäki 01

Iittalan Lasimäki, lasimyymälä

Oiva Toikan lintuja

Manun manuaalivälineet

Kaapelikaivantoa

Sähköurakoitsija Pekka Kujanpää

Tolppakengät

Kaapelia laskemassa

Sähkökaappeli ja maakaapeli pian paikoillaan

Mökkivieraita

Vesiriemuja

Forssa, linjat 01

Forssa, linjat 02

Ronttismäen tehtaalaismuseon rakennuksia Forssan linjoilla

Mustikassa rentoutumassa kotikaupungissa

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Read Full Post »

Mökkiläinen lasinpuhaltajana

Odottelin vaimoani mökillä automme luona. Kaikki oli pakattu valmiiksi Iittalan käyntiä varten. Tein vielä kierroksen auton ympäri; katselin ettei mikään oksankarahka ollut jäänyt alustaan kiinni. Ja siinä se oli – taas kerran! Vänkärin puolen eturengas melkein tyhjä. No voi sun Koijärvi! (eilinen pikapyrähdyspaikkamme). Huikkasin jo mökkinaapurillemmekin, olisiko Sepolla ollut lainata jalkapumppua. Rengas ei ollut ihan tyhjä, mutta pienen neuvottelun jälkeen totesimme, että kannattaa ottaa vararengas käyttöön. Mökkirytkyt uudelleen päälle ja pultteja availemaan. Ei siinä aikaa tuhraantunut kovin paljon, mutta kuka saisi tuon tunkin suljettua takaisin monimutkaiseen muoviboksiinsa, joka piti sijoittaa renkaaseen, joka taas kiinnitettäisiin auton tavaratilan alapuolelle ja vinssattaisiin vaijerilla kiinni ulkopuolelle tavaratilan pohjaan (ne ranskalaiset)? Antaa olla, rengasliikkeen pojat sen kyllä hoitavat. Nyt matkaan!

Iittalan Lasimäki on meille aina ollut mieluinen kesäloman käyntikohde. Monia tuliaisia on tuotu kotiimme syksyn ja talven piristeeksi: lasia, posliinia, tauluja, Balissa ontosta puusta taidokkaasti valmistettu pikkukaappi. Nyt halusimme tutustua lasitehtaan toimintaan opastetulla kierroksella. Ryhmämme käveli oppaan perässä lasimuseolta kohti tehdasta; mukana oli myös muutama japanilainen vierailija. Tehdassalissa oli lämmintä, ei kuitenkaan tukalan kuumaa. Suuri osa tehtaan 200 työntekijästä oli lomalla, mutta jokunen puhaltaja oli paikalla esittelemässä meille taitojaan. Edessämme pöydälle oli aseteltu valmiita lasiesineitä mukaan otettaviksi; emme sitä heti hoksanneet ja niinpä nopeimmat putsasivat pöydän. Hei, oletkos koskaan puhaltanut lasia valmiiksi taide-esineeksi? Kirjoittaja on! Pääsin yhtenä vapaaehtoisena tekemään liki valmiin ”design-tuotteen”, mikä oli itselleni tehdaskäynnin huipennus. Upokkaasta tulikuumaa lasimassaa puhalluspillin päähän, pyörittelyä, jotta massa pysyy pillin päässä; massa muottiin ja sitten rauhallista puhallusta. Muotti auki ja yhä kuuma lasiesine mestarin jatkokäsittelyyn. Hieno kokemus, joka avasi silmiä. Katselin Lasimyymälän vanhoja lasinpuhaltajan puumuotteja nyt eri tavalla kuin ennen. Voin kuvitella hankaluudet ja työntekijöiden riemun, kun yksi esillä olevista puumuoteista on aikanaan tuottanut onnistuneen Aalto-maljakon.

Sääksmäen Visavuoren kohdalla käännyimme pois vanhalta Tampereen tieltä ja otimme suunnaksi kauppapaikkamme Toijalan. Matka meni hyvin mökille vararenkaallakin, ja lopulta saatiin auton varsinainen rengas paikatuksi Forssan First Stop -rengasliikkeessä. Haalaripukuinen huoltomies otti komennon käsiinsä ja löysi pian renkaasta kiven aiheuttaman reiän. Kohta paikattu rengas oli jo paikoillaan. Samanaikaisesti eräs toinen henkilö alkoi tutkia automme tunkkiboksia, sitä hankalaa tapausta. Vihdoin hän oivalsi, miten boksi saatiin kasattua. Osaavia poikia! Paitsi, että tunkkiboksimme parissa ahertanut mies oli tavallinen rengasliikkeen asiakas! Näin Forssassa. First Stop ei varmasti ollut meille last stop, mitä tulee kaikenlaisiin rengasongelmiin.

Pihataidetta Koijärven tiellä

Kesäpäivän ilta Heinijärvellä

Mökkinaapurimme pöllejä halkaisemassa

Matkalla Iittalan Lasitehtaaseen

Lasimäen oppaamme

Lasitehdas, etualalla Vihtori-uuni

Vierailijaryhmä

Heikki Ollitervon taidonnäyte

Vierailija puhaltaa

Kirjoittajan tuotos puolivalmiina

Lasimyymälässä vaimon kanssa

Aaltomaljakon muotti

Wolan kesätalli

Asta Pulkkisen keramiikkaa

Kultasuklaan myymälä

Kukot pihalla

Read Full Post »

Tuntui ihan lomalta

Raukaisi niin vietävästi. Ei auttanut, oli herättävä kahvinkeittoon; marjakaveri hakisi kohta lakkasuolle (tai hillasuolle, sanoisi Ranualla nuoruutensa viettänyt marjakaverini Vikke). Ensimmäinen kesälomaviikko alkoi olla takana päin; eihän enää pitäisi väsyttää? Niin kai. Poutainen kesä ei aina ole lomalaiselle ja mökkiläiselle siunaus – silloin hoidetaan kaikki mökin maalausurakat, jotka sateisten kesien takia ovat tälle aurinkokesälle kasautuneet. Pihakalusteet vaativat uuden maalipinnan, saunan ja mökin kuisteihin ja rappusiin molempiin uutta maalia, otsalauta hilseilee; sinnekin sutimaan. Ja mieletön rapsutus ja hiominen ennen kuin uutta maalia voi levittää. Voiton puolella onneksi jo ollaan. Eikä vaimoni ole näissä töissä pekkaa pahempi. Ahkerampi taitaa olla, mutta huilitauoista ei vääpelimme ole kuullut puhuttavankaan …

Mökkiläiseltäkin loppuu joskus jokin ruokatarvike tai kenties hiekkapaperi, jota on lähdettävä kaupungista hakemaan. Silloin saadaan punnerrukseen kaivattu tauko. Totta puhuen, teemme joka kesälomalla useita, ainakin päiväretkiä mökin lähialueille ja pitemmällekin. Kolmantena lomapäivänämme otimme suunnaksi Turun (kuten myös vuosi sitten). Tällä kerralla olimme tutkineet kartalta vain, mihin saisimme automme parkkiin, emme varsinaista käyntikohdetta. Aninkaistenmäen P-halli pitäisi huolta autostamme kaupunkikierroksemme aikana. Mukava ruokapaikkakin löytyi pienen etsiskelyn jälkeen ja annoksemme maistuivat. Tankattuina jaksoimme kierrellä keskustaa ja muiden lomalaisten mukana Aurajoen varsia. Ei se huono reissu ollut. Vähän liikaa vanhan toistoa tuttuine kahviloineen, eikä tuo Förillä matkustelu Turusta Åboon tainnut vaimolleni viihdykkeeksi riittää. Ei oikein itsellenikään, varsinkaan, kun emme nähneet Jussi Vareksen hahmoa poistuvan lautalta Uuden Apteekin suuntaan. Emme nähneet vilaustakaan Jussi Vareksesta.

Kun marjakaveri pyytää mukaansa vuosisadan lakka-apajille, silloin ei kieltäydytä. Vikke oli jo marjansa kerännyt, mutta halusi tehdä ystävänpalveluksen ja viedä kaverinsakin täkäläisittäin harvinaisen marjaisalle suolle. Kun olimme kaupungissa käymässä, aamuinen marjareissu sopi ohjelmaani, mutta sopiko se mökkitöissä rääkättyyn kroppaani? Vuosien takaa tuttu suo ja tutut tuoksut hiljaisella oranssien ja keltaisten marjojen täplittämällä rämeellä oli upea aamunavaus! Hiki tippui turpeeseen ja marjat ropsahtelivat ämpäriin. Marjareissun ja suihkun jälkeen oli käytävä työmaalla (niin myös vaimoni). Istahdin toimistotuolilleni hoitamaan lomani alussa kesken jääneen työn. Kytkin tietokoneen päälle, otin esille tarvittavat paperit ja palautin mieliini, mihin olinkaan viikko sitten jäänyt. Olipa mukava tuoli ja miellyttävä asento rasittuneelle selälle, ergonomiaa parhaimmillaan. Rästityön tekeminen ei tuntunut ollenkaan pahalta, ei sitten yhtään! Tuntui ihan lomalta.

Mökkiläinen, irrottaudu ja lähde reissuun

Forssan kautta eteenpäin

Turus ollaan

Kunnostettu vanha ravintola Pinella

Esposito, Aurajoen rannalla

Föri rantautuu

Ja taas matkaan

Vapaalla

Hilla, soiden herkku

Sitä riittää etelässäkin

Seurana sinisiivet

Ja marjakaverini Vikke

Tauon paikka

Read Full Post »

Melkein ennallaan

Kesämökkiympäristössä huomaa ajan kulun. Sen huomaa kesävieraista, jotka vaihtuvat toisiin. Ei ole nuotiolla enää samaa juhannusporukkaa kuin vuosia sitten. Tämän päivän vakiovieraamme, lastenlapsemme, kasvavat hekin kovalla kyydillä. Tuvan syöttötuoli on nostettu syrjään jo kauan sitten, pihalle nikkaroitu hiekkalaatikko joutaa kohta purettavaksi, isoäidin viereen tulee nukkumaan enää vain nuorimmat, saunassakaan ei käydä enää kaikki yhdessä. Ajan kulun huomaa myös talon rakenteissa. Mökki kaipaa uutta maalia ainakin rappusiin, ikkunanpuitteisiin ja otsalautoihin, huussi alkaa olla armottoman vanhanaikainen (saatiin sentään uusi istuinosa) eikä laiturikaan ole enää parhaimmillaan. Vasta äskenhän vaimoni kalttasi männynrungon, joka rantakivikkoon asetettuna kiinnitti laiturin yläosan tukevasti paikoilleen.

Kesäkuun kolmantena viikonloppuna oli J-pojan vuoro vierailla mökillämme. Koleahkona perjantaina ei sentään sadellut, mutta tuuli oli navakka ja viilensi ilman entisestään. Säästä huolimatta J-poikaa veti uimavesi puoleensa kuin magneetti. Sinne hyiseen veteen ja aallokkoon piti vain päästä polskuttamaan, otti vielä leikkikalukseen pikkuipanoitten uimarenkaan. Mestariuimari tuo J-poika. Samaa sarjaa on äitinsä ja isoäitinsä, mutta isosisä – no jaa, osaa kyllä uida muttei samalla hengittää … Lauantaista tuli ihan siedettävä kesäpäivä, kun pistäydyimme Forssassa. Pikkukaupungissa oli kaikki melkein ennallaan. Ihmetyksen aihe, kaksi suurta vierekkäin olevaa kauppakeskusta ei enää elänyt alkuaikojen huumaansa – toisessa oli jo iso liiketila tyhjillään. Ennallaan oli kuitenkin tuttu, juuri alkanut juoksutapahtuma Suvi-ilta, ja ennallaan oli myös kodikas, erinomaisten pizzojen Kotipizza. Sen pitää olla Frutti di Mare!

Mökillä huomaa myös asioita, jotka eivät muutu. Suomalaista kesäsäätä ei oteta tässä lukuun. Isäntäväkeen ei tietenkään ajan hammas pure. Myös järvi on ja pysyy. Vanamot nousevat samoille mättäille, kirjosiepot tulevat vuosi vuodelta samoihin pihapönttöihin, lokit pesivät aina vain samoille luodoille, aurinko nousee samojen männynlatvojen yläpuolelle kuin ennenkin ja jos järvellä tuulee, se tuulee aina länsilounaasta, päin mökkiämme kammeten ulko-ovea saranoiltaan. Tein pikku kävelyn sunnuntaina J-pojan kanssa samalla, kun vaimoni alkoi valmistella päiväateriaa. Otimme tavoitteeksi tienvarren kaivon. Aina vain kaupunkilaisnuoret ihmettelevät, voiko tuota kaivon vettä kayttää ja juoda! Sitähän piti kokeilla. Aaah, yhtä kirkasta ja kylmää kuin ennenkin. Paluumatkalla kerroin J-pojalle valkolehdokista, jonka pitäisi olla juuri nyt kukassa. Onnistuisimmeko löytämään sen mökkitien ruohikosta? Se löytyi – vakiopaikaltaan! Valkolehdokkia etsimme myös taannoisina juhannuksina Eijan joukon kanssa. Silloin raikasta kaivon vettä maistelivat Salla ja Saija. Ajat muuttuvat ja vieraat vaihtuvat, kesäilot jäävät.

Mökkipiha

Veden hiomia

Hirmu-uimari

Hupiin ja hätään

Laiturin vieressä

Hiekkalaatikko

Kesäkukkia

Suvi-illan juoksijoita 1

Suvi-illan juoksijoita 2

Kurjenmiekat ja valkolehdokki

Vähän harvinaisempi tähtitalvikki

Vanamot

Kaivolla

J-poika

Read Full Post »

Mökkiläisen mietteitä

Tänä kesänä en meteorologina näyttäytyisi yleisillä paikoilla. Helteitä ja poutaa on lupailtu ties montako kertaa, mutta ei – luvattu poutapäivä alkoi taas kerran pilvisenä ja tuulisena. Ulkomatot rullalle ja suojaan, saderintama oli jo järven toisella puolella. Ensi vuoden loppujen puiden pilkkominen siirtyi tuonnemmaksi kuten myös vaimon kovasti odottamat hetket laiturilla auringon hellimänä. Ei tullut mitään rakenteiden maalauksesta – no, eipä kaikkia maalejakaan ollut hankittu. Pensseleitä kyllä löytyi. Toki jotakin hyvää on sadepäivissäkin; on viimein aika kuitata tiiviin kevätkauden sekä viikonlopun synttärijuhlien ja -valmistelujen univelat, lukea Sinuhe egyptiläinen tai olla vain ja rentoutua. Jos osaa.

Mökillä kuulee ja näkee usein kaikkea yllättävää, kun vain pitää hoksottimet auki. En nyt puhu naapureista, vaan luonnonilmiöistä ja mökin ympäristön eliöistä. Karhu ei ole pihapiiriimme tullut, mutta kaikennäköisiä pienempiä otuksia mökkimme ympäristössä illan tunteita hiippailee. Eräänä vuonna minkki viipyili rantakivikossamme ja teki tuttavuutta vaimoni kanssa jopa päiväsaikaan. Kerran vieraaksemme tuli useaksi päiväksi jalorotuinen kissa, jonka ristimme Reidariksi. Kissa otti usein torkut sylissäni ennenkuin lähti taas teilleen yön pimeyteen. Laulujoutsen pesii järvellämme ja kurjen huudot kuuluvat vahvoina vastarannan takaiselta suolta illan tummetessa yöksi.

Tiistaina piipahdimme Forssassa tärkeillä hankinnoilla: kaarisahaan uusi terä ja huussiin lisää kuivikkeita. Kiertelin taas hetken ihailemani Kehräämön alueella uusia kuvakulmia etsien. Hiljaista oli ja harmaata, ravintolalaiva Jannukin oli kiinni. Näin sentään yhden ihmisen sisäpihan terassilla ehkä lomansa alkua juhlistamassa. Kiirettä ei pyörämiehellämme ollut. Nautimme lopuksi uskomattoman herkulliset ja edulliset burgerit vakiogrillissämme Hämeentiellä. Kylläisinä kaarsimme sateen kastuttamalle mökkitielle kohti piilopirttiämme. Vaimoni nukahti sohvalle naistenlehti silmillään ja blogikirjoittaja nukahti makuukammariin toppatakki päällä. Ihassama mitä ulkona tapahtui.

Näkemiin, pihan synttärikukka

Halki poikki ja pinoon

Pyykkipojat

Täältä tullaan

Sadekuurojen välissä

Sauna

Yksinäinen lomailija

Puuvillamakasiini

Read Full Post »

Tehtävä Suomen suvessa

Se oli tärkeä tapaaminen. Vain lähipiiri tiesi asiasta; media oli pyritty pitämään visusti pimennossa. Tapaaminen järjestettäisiin saaressa Tammisaaren edustalla, jossa osa kokousväestä (ryhmä J) jo odotti Hyvinkäältä tulevaa toista puolijoukkuetta. Kaikki oli mennyt suunnitellusti ja viimeinen nerokas harhautustoimi oli Hyvinkään joukkion (kutsumme heitä ryhmä H:ksi) lähteminen matkaan vasta 11.22 ilmoitetun klo 10.00 sijaan. Kolme serkusta tulisivat tapaamaan toisensa Torsön saarella, aurinkoisena heinäkuisena torstaina!

Ryhmä H eteni vakuuttavasti kohti Tammisaarta. Peltipoliiseista ei ollut matkan hidastajiksi. Karjaalla ryhmä H piti ruokatauon ja osti tuliaiset saarelaisille, mutta harmin paikka, karjaanpiirakat unohtuivat. Mantereen ja Torsön välillä oli jo lossi odottamassa ryhmä H:ta. Mitään epäilyttävää ei näkynyt, vain yksi kalatiira lossin rakenteissa tutkaili ryhmää tarkkaavaisesti. Perillä serkkujen treffit sujuivat hienosti valppaiden turvamiesten ja -naisten suojeluksessa. Kaikesta huolimatta serkku L kaatui pepulleen levien liukastamalla rantakalliolla, mutta se oli vain harmiton pyllähdys. Kaikki loppuu aikanaan, niin tämäkin kesäinen summit. Ryhmä H:lla oli torstaille vielä paljon ohjelmaa, oli lähdettävä eteenpäin.

Päivän tavoitteena oli vielä Särkisalo (Finby) ja H-ryhmän turvanaisen sukujuurille pääseminen. Ehkä yhdelle päivälle vähän liikaa ohjelmaa, mutta niinhän ne suuret poliitikotkin ja TUPO-neuvottelijat päiviään venyttävät. Särkisalon hautausmaalla osa tavoitteista toteutuikin ystävällisten paikkakuntalaisten opastuksella – turvanainen löysi kuin löysikin eräiden sukulaistensa haudat upealta kirkkomaalta.

Oli jo myöhä; serkku L piti saada pian unten maille. Perniön ABC:n tuplahampurilaisilla ja kokiksilla (turvanaiselle light kokis, serkku L:lle ei juustoa, kurkut saivat jäädä) jaksoimme jatkaa matkaa ja Häntälän notkoista otettiin lisää vauhtia kohti Someroa. Vielä pikainen käynti pankkiautomaatilla, vilkku vasemmalle ja suunta kohti Forssaa. Mutta näkyikö perässämme auton valot? Seurattiinko meitä? Turvamies nostatti Pösön neulaa ja Torronsuon shikaaneissa valot takaa hävisivät.

Mökki saavutettiin viimein kesäyön pimeydessä. Sängyt olivat valmiiksi pedattuina H-ryhmälle, enää oli dokumentaation aika. Tehtävä Suomen suvessa oli täytetty. Päivän tapahtumat kirjattiin ylös ja julistettiin salaisiksi, kukaan ulkopuolinen ei tulisi niitä lukemaan.

Torsön lossi

Kalatiira valppaana

Turvamies

Serkusten kesäsummit (kuva: Ritva Könönen)

Keltamaksaruoho

Turvaajat

Serkukset

Särkisalon hautausmaa

Sukujuurien jäljillä

Iltatulet hiipuvat

Read Full Post »

Matka menneeseen

Seisoin vaimoni kanssa kaupungin keskustassa ja katselin Kauppakadun suuntaan. Oikealla oli Rautatienkadun viitta. Ilman nykyaikaisia autoja näkymä olisi voinut olla 1900-luvun alkupuoliskolta. Silloin kaupungissa oli myös rautatie, enää ei ollut. Oliko kaikki unta vai olimmeko hereillä? Pilviin verhoutunut heinäkuinen tummanharmaa taivas antoi ymmärtää, että hereillä oltiin. Kaikki oli totta, olimme keskellä Suomen vähälumista suvea. Kaksi lomailijaa oli lähtenyt mökiltä ihmisten ilmoille ja odotti nyt kesäihmettä pikkukaupungin keskustassa.

Lomailijan halpoja huveja ovat kirpparit. Vaimoni näyttää aidosti kirppareista pitävän ja hän todella tekee niistä uskomattomia löytöjä. Kerran olisin itsekin ostanut hyväkuntoisen puuvartisen pikkukirveen, mutta epäröin hankintaani pari päivää, ja sinä aikana kirves oli mennyt. Löysin sentään nyt öljyväripensselit – tyttäremme kun vei minun ainoani; hän oli innostunut taas maalaamaan. Tämä keskustan kirppari (Kirppis Kakstaso, Turuntie 1) on hyvin erikoinen. Eräs osa alakertaa on omistettu kaikelle vanhalle tavaralle ja ne ovat hyväkuntoisia. Vanhat radiot, laskukoneet, seinäkellot, puhelimet ja huonekalut tempasivat minut yhä syvemmälle menneeseen aikaan, kauas nykyhetkestä. Tämähän on …  taikapäivä!

Jatkoimme itsemme viihdyttämistä päivän teemalla – yksi auki oleva kirppis piti vielä tarkistaa. Vaimoni huomasi tuskani ja antoi vapauden käydä sillä välillä jossakin muualla. Ja minähän kävin ja löysin itseni taas menneestä ajasta. Olin löytänyt heinäpellolle, jossa heinä oli kuivumassa heinäseipäillä! Missä sellaista enää tapaa? Kiertelin peltotilkkua, huumaannuin kedon kukkien ja kuivuvan heinän tuoksusta ja vasta nyt huomasin puiden taakse kätkeytyvät vanhat puutalot ja idyllisen pihapiirin. Heinäpelto ja talot olivat yhtä. Ja tottakai tömäsin myös puiden alle vietyyn, vanhaan hevosvetoiseen haravakoneeseen! Olen jo mestari vanhojen maatalouskoneiden löytäjänä. Muistan tarkalleen haravakoneen kirskunat ja kolahtelut, kun noin kymmenvuotiaana sain kymenlaaksolaisella heinäpellolla ohjastaa tuollaista vanhanajan ”yhdistelmäajoneuvoa”. Se tuntui polleelta; kirjaimellisesti.

Myöhemmin Paimiossa, vaimoni tädin tilalla, sain jatkaa tutustumista haravakoneen toimintaan useina hienoina ja aurinkoisina kesinä, nyt tosin traktorin pukilla istuen. Tahdon takaisin haravakoneet, talkootunnelman ja hevoset! Tahdon kuumille heinäpelloille, joilla kotikalja laitettiin sarkojen ojiin jäähtymään ja pystykorva Peni juoksenteli heinäväen ympärillä laskeakseen viimein lämpimän kylkensä kaupunkilaispoikaan kiinni evästauon aikaan. Matka menneeseen saisi olla tottakin!

Forssan Kauppakatua

Keskustan kirppis

Kappa, lyhdyt ja vaaka

Haravakone

Vanha piha

Loimijoen idylli

Kehräämön rakennus Loimijoen rannalla

Kalamiehet

Mykkäelokuvafestivaalit

Read Full Post »

Revanssin paikka

Ukkonen jyrähteli kaupungilla, kun olimme Lemmyn kanssa matkalla vaateostoksille keskustaan. Ensimmäinen ostospaikka oli ukonilman pimentämä, ja seuraava paikka kauppakeskuskin vaikutti pimeältä ja hiljaiselta. Nyt oli älypuhelimelle käyttöä – tarkoitan tietenkin sen lamppua, kun pyörähtelimme ostoskeskuksen pimeällä vaateosastolla. Pojanpoikamme oli kaupunkivisiitillä luonamme, mutta myöhemmin kesällä poika saisi laskea päiväperhosia mökillämme Haarankorventiellä.

Lemmy

Ostoksilla

Tuleva viikonloppu oli varattu Juliukselle. Sääennuste ei lupaillut kovin hyvää, mutta toiveikkaina suuntasimme Lounais-Hämeen maisemiin. Olimme jo pitkällä, kun saimme soiton, ettei J-pojan kapsäkki ollut tullut mukaan. Ympäri vain ja reppua hakemaan. Perillä mökillä päätimme irroitella ja nauttia kesästä koleudesta huolimatta. Pumppasimme tuolin alle unohtuneen Ericssonin rantapallon, otimme käyttöön taiteilijanimet (sen verran on katsottu EM-jalkapalloa) ja lämpimiksemme sekä löimme palloa että potkimme palloa. Pitkästä aikaa kuulin Miloun taas nauravan.

”Menettekö Finnderbyyn?”, tenttasi Forssan keskustassa pankkiautomaatilla viereemme tullut skootterimies. Sekin olisi ollut mahdollinen kohde, mutta lauantaina meille riitti kirppis, sählymailan hankinta, käynti upealla kehräämön alueella ja päälle päätteeksi maittavat pizzat Forssan Kotipizzassa. Mutta Taika-Jimillä oli yhä hikka. Sitä oli jo jatkunut kolme tuntia, eikä edes Kotipizzan lukuisat kokislasilliset saaneet hikkaa asettumaan. Prisman urheiluosastolla hikka taisi viimein loppua; olisiko johtunut sählymailojen korkeista hinnoista – niidenhän piti maksaa vain joitakin euroja. Kassalla meitä taidettiin vähän katsella, ostokset kun olivat sählymaila ja -pallo sekä kaksi pulloa mäntysuopaa.

Sunnuntaina Meikä-Manne kävi Taika-Jimin kanssa etsimässä naapuriemme mainostamaa Rivieraa Saloistenjärven rannalla. Emme löytäneet Rivieraa, mutta löysimme jotakin muuta. Menetin sydämeni peukaloisen poikaselle, joka synkässä aarniometsässä pyrähti viereemme kulkijoita katselemaan. Valo tuli pikku peukaloiseen hankalassa kulmassa ja liian kovana, en saanut pelkäämättömästä ystävästämme kunnon valokuvaa – sitä vuoden otosta. Mutta mieleeni tuo pörhöpallo jäi pysyvästi.

Taika-Jimin mielestä mökkimme on maailman paras paikka. Hienoa kuulla tällaista lapsenlapsen suusta. Tuskin nytkään paikassa mitään vikaa oli, vika oli vain suomalaisessa kesäsäässä. Ja kuten monta kertaa aiemmin, lähtöhetkillä tuuli tyyntyi ja aurinko paistoi mitä lämpimimmin. Haluamme revanssin!

Taika-Jim

Milou

Milou ja Meikä-Manne

Forssan kehräämö, kuva 1

Forssan kehräämö, kuva 2

Forssan kehräämö, kuva 4

Forssan Kotipizza

Saloistenjärvi

Rohkea peukaloisen poikanen

Peukaloisen metsä

Revanssin paikka

Read Full Post »