Hyvä ystäväni ja urheilukaverini Vikke oli puhunut pitkään toiveestaan lähteä vaeltamaan Torronsuolle Tammelaan. Vielä keväällä en ollut asiasta innostunut, kun vasen polveni yhä vihotteli ja odotin pääsyä operoitavaksi. Sama oli tilanne myös reissukaverillani, mutta eri syystä. Elokuun lopulla molempien paikat olivat kunnossa ja päätimme tehdä retken Torronsuolle. Sopiva päivä löytyi eläkeläispappojen allakoista, ja sitten vain toivomaan, ettei vaelluspäivänä sataisi. En vielä paljasta, miten lopulta kävi. Aloin tutustua kohteeseen lainaamalla kirjallisuutta ja lukemalla blogeja Torronsuon retkistä. Tutkin karttoja ja panin mieleeni, että pitempi lenkki kannattaa kiertää vastapäivään, ja tuosta sitten muistetaan kääntyä vasemmalle. Sitä ja tätä pientä oli hankittava – sitähän oikein odotti pitkospuille pääsyä!
Olimme jo lähellä Forssaa. Eikö sitä Someron viittaa jo näy? Tuossahan on Somerontie, mutta viitta osoittaa Häiviälle? Mennään siitä! Päädyimme siis oikotietä haluamallemme tielle Forssa–Somero no. 282, ja Torronsuon P-paikka olisi edessä muutaman kilometrin päässä. Se löytyi hetken kuluttua ongelmitta. Opasteet eivät näytä olevan suomalaisten intohimo missään päin armasta maatamme. Eikä missään nimessä suolla! Monessa blogikirjoituksessa on tuotu esille Torronsuon opasteiden puute, ja sen epäkohdan mekin haluamme tuoda esille. Alkuvaihe 10 km:n vaelluksestamme meni hyvin, mutta puolivälissä tuli ongelmia. Ohitimme näet metsikkötaipaleella keskivälin taukopaikkamme Idänpäänkallion! Kalliolla olisi ollut paikallisten ylläpitämä upea laavu ja normaalinkokoinen näköalatasanne muillekin kuin huimapäille. Idänpäänkallion laavu olisi myös antanut hyvän suojan kesken vaelluksemme alkaneelle sateelle. Niin, se sade – se alkoi kuitenkin juuri puolivälissä retkeämme! Hörppäsimme puolivälin kahvit Härksaaren louhoksella, nostimme kaulukset pystyyn ja jatkoimme matkaa. Olimme viimeinkin taas suolla.
Pitkospuut kiiltelivät, ja vesi tippui lakin lipasta. Suunta eteenpäin oli selvä, kohtalaisen hyväkuntoisia pitkospuita oli hyvä astella, eikä kukaan ampunut kovilla kohti. Eihän tässä siis mitään hätää. Sorkkaeläinten jälkiä näkyi siellä täällä, mutta ei yhtään näköhavaintoa suon eläimistä tai suolla viipyilevistä linnuista. Ei kurkia, riekkoa tai kapustarintaa, suopöllöstä puhumattakaan. Turhaan olin opiskellut, miten riekko ja kapustarinta ääntelevät. Riekoksi en nyt kuitenkaan rupea! Pitkospuut veivät jo kohti suon reunamaa ja korpimetsää – reissumme olisi pian päätöksessään. Polku alkoi nousta koivikossa kohti Kiljamon näkötornia. Torni nousi 17 metrin korkeuteen, ja sinne nousimme mekin. Alhaalla nuotiopaikalla joimme vielä lämmikkeeksi kahvin loput ja mietimme, minkä arvosanan annamme Torronsuon kierroksellemme. Ei se ihan täyttä kymppiä saanut, mutta tiesimme, että kokemuksena tämänkin kierroksen arvo nousee vuosien mittaan. Itse asiassa, nyt kun päätän blogikirjoitustani, olen ihan myyty Torronsuolle. Keväällä uusiksi, kun suopursu kukkii ja levittää huumaavaa tuoksuaan!