Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘eläkeläinen’

Vielä kerran lämpötila painuisi, ainakin yöllä, 15:een miinusasteeseen, mutta viikonvaihteen jälkeen pitäisi maahamme alkaa virrata lauhempaa ilmaa. Toivotaan niin, vaikka meteorologien ennustukset ovat usein olleet kuin vakioveikkaajan ”voittorivi ”– muuten hyvä, mutta varmat kohteet pettivät! Maaliskuun 17. päiväksi oli ennustettu aurinkoista säätä jo aamuksi, mutta kuinkas kävi, lunta tuli sakeanaan kuin tammikuun tuiskuissa. Eipä tuo sade blogikirjoittajan suunnitelmia mihinkään muuttanut. Olin päättänyt lähteä luontoreissulleni jokien varsille, jos sulapaikkoihin olisi jo saapunut jokunen uusi vesilintu. Aika hiljaista oli linturintamalla, muuttavia laulujoutseniakaan ei vielä näkynyt suuria määriä. Hain yläkerrasta edellisenä päivänä pakkaamani repun ja täydensin sitä pienillä reissueväillä. Pari päivää sitten haahuilin paikallisen luonnonpuiston kuusikoissa metsätiaisten perässä huonolla menestyksellä, joten nyt piti vaihtaa maisemaa. Muistan aina vuoden 2018 huhtikuun, kun Vantaanjoen Rantakulman sulassa tapasin uivelonaaraan. Sillä ei ollut mukanaan kumppania, mutta tuntui siltä kuin vierellä olevat sinisorsat ja laulujoutsenet olisivat ottaneet yksinäisen uivelon erityiseen suojelukseensa. Kyllä siellä Vantaanjoen sulassa nytkin jotain olisi!

Matkalla mietin maailman menoa, mietin mm. Keusoten (Keski-Uusimaan sote) onnetonta ajanvarausjärjestelmää ja lääkärin puheille pääsyä, mikä ainakin Hyvinkään terveyskeskuksessa ontuu pahasti. Mietin koronaa ja rokotteiden luotettavuutta, mietin valtakunnan koronarajoituksia ja tiedottamisen sekavuutta. Pitemmälle en päässyt, kun lähestyin kaupungin eteläisiä alueita ja huomasin sivutiellä suuret kasat viemäriputkia ja muuta kunnallisteknistä roipetta röykkiöittäin. Jaahas, kaupunki laajeneekin jo Vantaanjoelle. Noiden putkien luona oli kerran niitty, jolta tavoitin monet perhoslajit, keisarinviittojakin. En tavoita niitä täältä enää, enkä tiedä, mitä käsite lähiluonto kohta tarkoittaa. Lähiluonto siirtyy pientalovaltaisessa taajamassa aina vain kauemmaksi rakentamisen edetessä. Kaikella kasvulla on hintansa. Vastineeksi saisi kaupunki viimein rakentaa pyörätien Kytäjärven suuntaan, jotta luontolenkille länteen päin ei tarvitsisi lähteä autolla. Pyöräily kapealla Kytäjäntiellä sora- ja kivirekkojen seassa on todella vaarallista. Pienelläkin kaupungilla on ongelmansa, mutta kyllä täällä vielä läpi pääsee toisin kuin Jätkäsaaren sumpussa.

Käänsin kulkupelini nokan kohti Nurmijärveä ja lohduttauduin kevättalven aikana jo tapaamillani siivekkäillä, yksi niistä, valkoselkätikka, on jopa harvinainen ja toinen, hömötiainen, nykyään jo uhanalainen. Valkoselkätikkaa tapasin sille vieraassa ympäristössä; lintu pesii ja viihtyy yleensä lehtipuuvaltaisessa metsikössä, jossa on paljon lahopuuta. Nyt se viipyili ja etsi ravintoa kuusikossa, missä oli pystyynkuivaneita kuusia. Niistä löytyi ravintoa, mutta jos se täällä pesii, sen pesä voi olla kauempana suon laidan lahokoivussa. WWF:n mukaan valkoselän kanta on pudonnut 1950-luvulta lähtien jopa 90 prosenttia! Ajelin eteenpäin hiljaista paikallistietä, kun tulin kalliorinteen kohdalle. Olin vuosia sitten löytänyt kallion laelta hienon puolukkapaikan, mutta vain hetken sain keräillä marjoja omassa rauhassani. Jostakin ampaisi viereeni kiukkuinen huivipäänainen, joka ei selvästikään pitänyt taajamasta tulleesta miekkosesta. En nähnyt taloa missään, mutta olin tullut toisen reviirille. Sellaista ei suvaitse laulujoutsenetkaan, joiden valkoiset hahmot jo erottuivat joen sulapaikan eteläreunalla. Kävelin lähemmäksi hylätyn ladon luokse – ja täällä kulkija sekä suvaittiin että hyväksyttiin: laulujoutsenet alkoivat vähitellen lähestyä kameraa kaulalleen asettelevaa eläkeläistä. Kolme valkeaa aikuista. Melko varmaan nuoria aikuisia, eivät vielä sukukypsiä eivätkä vielä taistele reviireistään. Näinpä sulassa myös kevään ensimmäisen telkkäparin. Mutta telkillä on tunnetusti lyhyt pinna – lentoon, pois tästä ja pian. Pelästyä nyt vaaratonta vanhusta, joka oli pukeutunutkin kuin metsäläinen. Ehkä syy oli juuri siinä!

Nurmijärven Nukarinkoski ennen patoa maalikuussa 2021.

Read Full Post »

Kuvakirja, siinäpä lahjavinkki sinulle, mutta nyt taitaa jo tulla kiire? Kerronpa omia kokemuksiani. Olen tehnyt molemmista lapsistamme kuvakirjat, myös lastenlapsistamme tein yhteisen kuvakirjan, ja sellaisen tein myös vaimostani. Viimeisin oli hankalin, koska se piti tehdä salaa, ainakin melkein. Vaimoni kuvakirja tuli lahjaksi hänen merkkipäivänään. Jouduin kyllä joitakin kuvia hänelle näyttämään ja kyselemään, keitä kuvassa oikein on. Hän varmaan ymmärsi, mistä oli kysymys, mutta ei ihme kyllä udellut sen enempää. Jokaiseen kuvakirjaan tuli 40 sivua ja kuviin liitin tekstit parhaani mukaan. Sain olla luova: sijoitella kuvia vapaasti ilman tiettyä kaavaa, joskus vain yksi iso kuva ja rinnalle pari pientä, toiseen aukeamaan useita samankokoisia kuvia. Pitihän se osata, työkseni olin taittanut lukuisia esitteitä, yrityshistoriikkeja ja muita julkaisuja. Perheen ja lastenlasten kuvakirjojen tekeminen oli todella mukavaa, ensimmäiset kirjat tein jo yli kymmenen vuotta sitten. Kaikista on kotonamme tallella yksi kopio.

Vielä on tekemättä yksi kuvakirja – itsestäni. Vaimoni on jo useasti minua siihen patistanut. En tiedä, mikä on, mutta kuvakirjan tekeminen omista kuvista, omasta elämästä (tai tähän asti koetusta) tuntuu oudolta ja vaikealta. Miksi? Enpä osaa sanoa, ainakaan lauseella tai parilla. Kuva-aineistoa on tarjolla vaikka kuinka, myös omasta lapsuudestani, koska isäni oli innokas valokuvaaja. Mikä siis mättää, anna palaa vaan ja aloita ekoista kuvistasi, niistä missä ryömit lapsuudenkotisi pihanurmella! Siitä vain skanneriin, sitten rajaamaan ja säätämään sävyjä. Kunpa se olisikin näin suoraviivaista. Ei se ole. Kun selaat perhealbumien kuvia, selaat samalla koko elämääsi. Tulet arvioineeksi itseäsi eri ikäisenä, eri elämänvaiheissa ja -tilanteissa. Kelpuutatko valintasi ja tekosi nyt, kun itselläsi on ikää ja arviointikykyä? Tähän väliin tarvittaisiin nyt kiireesti Hannele Törrösen tai Maaret Kallion, tai ehkä jopa Hannu Lauerman huojentava kommentti: et ole yksin, anna armoa äläkä kohtele itseäsi liian kriittisesti! No näin se varmaan on, ja voin sanoa lukijalleni, että melko hyvin olen kuitenkin oman kuvakirjani luonnostelun kanssa jo edennyt – taistellut läpi turvallisen lapsuuden, aika harmittoman teini-iän, ja lopulta urheilun sekä opiskelun värittämän nuoruuden kautta aikuisuuteen. 

Edes eläkeläinen ei voi olla kokopäiväinen kuvakirjan tekijä. Eräänä joulukuun aamuna vien taas kerran nuorinta lastenlastamme päiväkotiin. Tehtävä on ihan mieluinen. Pikku-T tuntuu viihtyvän seurassani ja ehdimme matkalla vähän rupatella niitä näitä sekä katsella kaupungin jouluvaloja. Jouluun on enää pari viikkoa, hui! Olemme kohta perillä, kävelemme loppumatkan käsi kädessä kohti päiväkodin valaistua ovea. Pikkumiehen lämpimän käden muisto tuntuu kädessäni vielä pitkään, kun olen tehtäväni hoitanut. Kuinka luonnollista onkaan pitää kiinni pienen lapsen kädestä. Väistämättä ajatukseni menevät omaan lapsuuteeni, monen vuosikymmenen päähän. Pitikö oma isäni minua kädestä kiinni, ottiko syliin muulloinkin kuin valokuvissa? Ei ainakaan usein, mutta ei sitä voinut vaatiakaan. Sodan kokeneet miehet kävivät omaa taisteluaan vielä pitkään – vielä silloinkin, kun ilmassa lentävät sirpaleet eivät enää raastaneet korvia ja hermoja, tuli viimein rauha ja heistä oli tullut perheenisiä. Harmaana joulukuun aamuna kysyn itseltäni: otinko sitten minä omia lapsiani syliin riittävästi? Poikkesinko tavoiltani juurikaan omasta isästäni? Oliko sotien arpia myös itsessäni – suurten ikäluokkien vesassa?

Jätän hetkeksi pohdinnat ja valitsen kuvakirjaani yhden lapsuuskuvistani Espoon Laajalahdelta. Olen siinä ihan hassun näköinen. Kun asetan sitä skanneriin, luulen ymmärtäneeni elämästä jotakin tärkeää – ja oivallukseni on vapauttava. Lisäksi oivallukseni säästää selvää rahaa, koska valkotakkisten ihmismielen tuntijoiden palveluja en tule tarvitsemaan; voin suunnata säästyneet eurot muualle, vaikka joululahjoihin! Tällä menolla ja luovimisella oman kuvakirjani tekeminen ei kylläkään edisty, eikä se ainakaan jouluksi valmistu. Huomaamattani sain kuitenkin aikaan jouluisen tarinan, vai oliko se ihan joulusatu?

Read Full Post »

Peruskeväänä, jollainen vuoden 2019 kevät kaiketi säiden puolesta on ollut, koetaan etelä-Suomen maaliskuussa jo jokunen lämminkin päivä. Järvien jäät alkavat haurastua, ja myöhemmin huhtikuun puolella, on rannoilta jää yhtäkkiä sulanut. Telkkä on kaiken hoksannut, mutta olisiko toinen aikainen vesilintu, isokoskelokin, jo löytänyt tänne? Kiikaroin Kytäjärven maapadolta kauempana olevia vesilintuja – ja siellä se koskelopariskuntakin näkyy telkkien kaverina! Kaikki siis hyvin. Koskeloa ennen on muuttajia tullut vaikka kuinka; on nähty valtavien hanhilauttojen saapuminen, laulujoutsenten määrän nopea lisääntyminen, kurkien tulo, ja pienten muuttajien etujoukkojen ilmaantuminen kosteikkoon, pensaisiin ja puiden oksistoon. Tutuilla paikoillaan ääntelevät niin peippo, västäräkki kuin vaikkapa pajusirkku. Jätinkö jotakin pois ensimmäisten tulijoiden joukosta? Aah, no niin, tietenkin, kiuru! Sehän on ihan ensimmäisiä tulijoita ja on ehtinyt laulaa peltojen yllä jo pari kolme viikkoa. Kiuru tai leivo – tai miksei: kivenpuottaja tai peltoleivonen!

Kun astelen peltoaukeita halkovalla hiekkatiellä Hyvinkään Kytäjällä ja kuuntelen kiurujen laulua, tiedän olevani merkittävällä paikalla. Täällä on kiuru laulanut siitä lähtien kun peltoja ja niittyjä on raivattu, ja täällä on myös vaikuttanut henkilö nimeltä Aleksanteri Rahkonen. Hän oli Viipurissa v. 1841 syntynyt runoilija, opettaja, kääntäjä ja toimittaja. Hän oli henkilö, joka teki sanat lauluun ”Miks’ leivo lennät Suomehen?”. Rahkonen toimi lyhyen ajan opettajana Kytäjän kartanon omistajan Constantin Linderin ja tämän puolison Marie Linderin perustamassa kyläkoulussa. Lähteet eivät kerro (en ainakaan löytänyt), milloin ja missä Rahkonen teki sanat runoonsa, johon Erkki Melartin teki sävelen. Sen uskotaan tapahtuneen Hyvinkäällä, mutta jos näin oli, ei runon mahdollisella tekohetkellä leivoa juuri näkynyt. Rahkonen aloitti opettajan työnsä syksyllä 1864 ja joutui eroamaan koulusta jo seuraavan vuoden helmikuussa! Syy ei ollut runoissa, vaan muissa seikoissa. Laulussa runoilija kysyy kahdesti leivolta miks’, ja saa kysymyksiinsä vastaukset. Myös blogikirjoittaja haluaa kysyä leivolta: miks’ äänes on niin sorea juuri näiden Kytäjän peltojen yllä – vai kuvittelenko vain? 

Sanotaan, että eläkeläiselle ja/tai vanhemmalle ihmiselle riittää päivän ohjelmaksi yksikin tehtävä. Luulen, etten itse ole ihan vielä tuossa seesteisyyden tilassa, mutta ainakin blogien kirjoitteluni on ollut tänä vuonna vähäisempää kuin ennen. Alkuvuotta tosin leimasi oikean silmäni ongelmat. Jouduin useasti käymään Helsingissä silmätutkimuksissa ja lopulta silmäleikkauksessa. Yksi käyntini melkein peruuntui, kun aamulla vaimoa hyvästellessäni pyörryin ja rojahdin lattialle! Ylös vain lasten lelujen seasta ja matkaan! Lelut säilyivät ehjinä, mieskin melkein, mutta lelujen säilytyslaatikot hajosivat lunastuskuntoon. Parin viikon päästä leikkauspäivänä aloin aamuyöllä kotona oksennella, mutta mahataudista huolimatta, ei kun jalkeille ja Ventoniemen bussiin. Onneni taisi olla, että sillä kerralla leikkaukseni peruttiin toisen kiireellisemmän potilaan takia. Maaliskuun puolella Hyks:n silmäkirurgi sai macula pucker -sairauteni (verkkokalvon ryppykalvo) viimein hoidettua. Kaikki taitaa olla hyvin, ainakin oikean silmän tarkkuus on parantunut. Nyt kuitenkin operoitu silmäni näkee monennäköisiä ja -kokoisia edestakaisin liikkuvia mustia pisteitä ja langanpätkiä (lasiaiskellujat). Yksi sellaisista on rusetinnäköinen, ja sen olen nimennyt töyhtöhyypäksi. Sehän blogin johdannosta puuttuikin! Ehkä ne mustat kellujat aikanaan poistuvat – kuten meidän monet muuttolintummekin, Rahkosen kirkasääninen leivokin muiden mukana.

Kytäjärven jääpeite alkaa sulaa maalis–huhtikuussa

Kytäjärven jääpeite alkaa sulaa maalis–huhtikuussa.

Paikkalintu harakka tietää, että kohta saadaan seuraa.

Töyhtöhyyppä on yksi ensimmäisistä tulijoista.

Peippokin on jo tullut. Jotakin ruokapuolta pitäisi kynnöspellolta löytää.

Kurkien tulon kuulee kauas.

Laulujoutsenia tulee päivittäin lisää. Osa tosin talvehtii etelä-Suomessa.

Kanadanhanhet ovat komeita lintuja. Usein joku yksilö voi lentää joutsenten mukana.

Valtava joukko hanhia pysähtyy muuttomatkallaan Uudellamaalla, josta ravintoa on hyvin saatavana.

Kiurun laulu kuuluu kevääseen. Kiuru, tai leivo, enemmänkin kuuluu kuin näkyy.

Västäräkki saapuu usein jo maaliskuussa. Huhtikuussa on jo helpompaa, kun rantavedet ja -maa on sulana.

Laulujoutsenet ja töyhtöhyypät tulvapellolla. Suurta tulvaa ei v. 2019 etelä-Suomeen tullut.

Mahtuuko tänne vielä?

Merikotka alkaa olla melko tavallinen näky Uudenmaan aukeiden ja kosteikkojen yllä. Kuvassa vanha merikotka Hyvinkäällä.

Rusakolla on kiire piiloutua! Taivaalla kaartelee uhkaava peto.

Kaikki lumi ei ole vielä Uudellamaalla sulanut huhtikuun puolessa välissä.

Leskenlehdet nousevat kukkimaan aurinkoisilla rinteillä.

Hyvinkäällä on vahva kuusipeurojen populaatio.

Pienikokoisia metsäkauriita näkee päivittäin peltojen reunamilla, parhaiten aamu- ja iltahämärässä.

Kiurujen pellolla kaartelee myös komea ruskosuohaukkakoiras.

Mies on nähnyt sinisuohaukkakoiraan! Niin olen minäkin. Vielä kun se olisi kaartanut vähän lähemmäksi …

Sinisuohaukka, koiras.

Ei se kevät kurjemmalta tunnu!

Kytäjärven sula on laajentunut huhtikuun puolessa välissä.

Kyllä siellä jotakin on … Ainakin telkkä ja isokoskelo.

Koiras- ja naarastelkkä.

Naaras- ja koirasisokoskelo.

Pajusirkkukin on tullut vesistön tuntumaan. Se on myös aikaisia muuttajia.

Elämä on laiffii, varsinkin kun on kunnon räpylät!

Read Full Post »

Joskus saa kaikkea ihan liikaa ja liian lyhyessä ajassa. Esimerkkejä löytyy. Näin voi käydä lapselle, joka hukutetaan jouluaattona valtavaan lahjapakettivuoreen. Tiedämme tapauksia myös firman pikkujouluista, joissa tarjoilu pelaa ylitsevuotavasti ja huomattavasti paremmin kuin osastopäällikön jalat. Voi tulla myös sellainen toukokuu, joka rikkoo kaikki lämpöennätykset ja saa hetkessä luonnon valmiiksi – liian pian. Tänä keväänä on todella pitänyt kiirettä, jos on yrittänyt kirjata ylös, mikä kasvi on kulloinkin puhjennut kukkaan tai mikä muuttolintu on liittynyt siivekkäiden sekakuoroon. Jos kuumuus jo ahdistaa, kannattaa muistella vuoden 2017 toukokuuta. Se oli vuosituhannen kylmin toukokuu! Mutta vielä paremmaksi pantiin vuonna 1966, jolloin esim. Lahdessa toukokuun keskilämpötila oli 6,5°C! Kirjoittaja suoritti silloin varusmiespalveluaan Haminassa, ja muistaa hyvin, että vapun tienoilla vielä hiihdeltiin Haminan–Virolahden metsissä! Ja tottakai vedettiin raskasta ahkiota, joka aina alamäissä pyrki menemään omille teilleen – mäen ainoan kuusennäreen tai kannon väärältä puolelta, tietenkin!

Kun eläkeläisellä on aikaa, ja liike on lääke, olen ottanut tavakseni lähes päivittäin lähteä monituntisille kävelyilleni lähiluontoon. Olalle heittämäni reppu on täynnä tavaraa, ihan kuin armeijan aikoina. Selvyyden vuoksi sanottakoon, että elämääni kuuluu kyllä paljon muutakin, kuten lasten ja lastenlasten auttamista, kirjastossa ja kaupassa käymistä, sängyn petaamista ja muitakin kotitöitä. Nyt on kuitenkin kiireesti mentävä, koska eilen olin ollut kuulevinani punavarpusen laulua vanhan sähkölaitoksen jokilehdosta: ”Nice to meet you!”. Niinhän se lintu tervehtii ja tulee esille pusikosta melko ujostelematta. Alueella pyörähtelevät myös jo tutuksi tullut sirittäjä sekä piilotteleva punarinta. Ne löytyvät joka kevät samoista paikoista, jopa samojen puiden samoilta oksilta. Kun eräänä aamuna lähestyin lehtoaluetta, huomasin kauempana hiekkatiellä jonkin hahmon. Mikä se oli? Katsoin kameran etsimen läpi ja näin nuoren ketun lähestyvän. Ketulla oli silmät lähes kiinni ja jokin keppi suussaan? Annoin sen vielä tulla lähemmäksi, mutta viimein repolainen kuuli kameran äänen ja sai jalat alleen. Ei taida helle ja kuivuus olla ketunkaan mieleen. Kanalinnun tilalla oli roikotettavana vain kuivunut keppi!

Eräänä päivänä päätin ottaa luontoharrastukseni rauhallisemmin enkä lähtisi säntäilemään metsiin kaupungin ulkopuolelle. Miksen voisi tarkkailla luontoa kotipihaltamme – kuulostella sieltä sieppoa ja punarintaa? Vein kahvikupposen ja aamulehden takapihalle ja rentouduin. Tämähän on mukavaa, mutta sitten … Naapuri alkoi kohta leikata nurmikkoaan (käsipelillä kylläkin), ja pian kuului myös moottorileikkurin möreä ääni, kun huoltoyhtiön pojat aloittivat päivänsä. Mitähän ääniä seuraavaksi? No tietenkin, olin unohtanut taloyhtiömme julkisivukorjaajat; naulapyssyllä uusia lautoja kiinni yläkolmioon eikä yhtään kauempana kuin oman asuntomme ulkoseinällä! Myös roska-auto tuli kierrokselleen juuri tänä aamuna, enkä voinut olla taustalta kuulematta junan kolketta ja lentokoneen kumua. Aamukonserttini loppufanfaarin vetäisi naapuriyhtiön puunkaataja. Husse käyntiin ja kierrokset tappiin! Tämä riitti, reppu kuntoon, loput kahvit mukaan ja oikopäätä täältä pois, rauhallisempiin maisemiin! Kytäjärven maapadolla sain seurakseni säksättävän ruokokerttusen. Tyynessä säässä kerttunen tikkasi kuin telavikainen offsetkone – se ei juuri Hussen pärinälle hävinnyt! Toukokuu on armoton kuukausi. Ei riitä, että se olisi ollut vain kuiva, meluisa ja kuuma. Pian vapun jälkeen tehtiin hyppy suoraan keskikesään. Tuntui samalta kuin lehteillessäni rakkaalta vaimolta saamaani tuoretta lahjakirjaa ”Koko perheen värikasvio” (Juha Laaksonen). Kirjassa ei ollut sisällystä eikä johdantoa – kirja alkoi suoraan sivulta 34!

(Ps. Sain vaihdetuksi Laaksosen kirjan asianmukaiseen, ”kokonaiseen” kappaleeseen. Se oli hyllyn viimeinen.)

Tuulihaukka on palannut pesimäalueelleen jo huhtikuun lopulla.

Kaverini tuulihaukka. Halusi tervehtiä ihan lähietäisyydeltä.

Vapun aikoihin sinivuokot runsastuivat.

Pölyttäjät ovat aloittaneet tärkeän työnsä.

Peippo on laskeutunut vielä lehdettömälle puulle.

Hanhet viipyvät vielä hetken ennen pitkää matkaansa pohjoisemmaksi.

Hanhet lähtevät.

Kytäjärvi toukokuun alkupäivinä.

Pajusirkku, yksi järven rantaruoikon kesäasukeista.

Nurmijärven Nukarinkoskella jo vihertää.

Nurmijärven Nukarinkoski

Valkovuokot runsaimmillaan äitienpäivän aikoihin.

Sepelkyyhky antoi lähestyä melkein kosketusetäisyydelle.

Kosteikkojen kevätlinnunsilmä.

Kalatiira kuuluttaa kevään tulleen.

Karttaperhonen

Ketunleipä

Vilkas auroraperhonen ei kovin usein pysähtele.

Kartanontien uninen kettu

Nyt silmät auki! Tiellä on muitakin.

Kuikkien soidinmenoja Tammelan Heinijärvellä

Kuikka ilta-auringossa

Punakylkirastas

Pienen odottelun jälkeen punavarpunen tuli näkyville.

Peloton sirittäjä. Se antoi kuvata itseään rauhassa, mutta eräänä päivänä sen laulua ei kuulunut. Haudonta oli alkanut?

Telkkätytöt.

Voikukat

Nurmitädykekin jo kukassa!

Naarassieppo antaa huutia urossiepolle. Syytä emme tiedä.

Metsäkurjenpolvi.

Kesä on tullut. Kytäjän kartanontie.

 

Read Full Post »

Pääsiäisen aika on merkinnyt kirjoittajalle jo vuosien ajan tervetullutta vapaata ja rauhoittumista arjen askareista sekä velvotteista. Työvuosina pääsiäistauko oli vielä merkityksellisempi kuin nyt eläkeläisenä, kun kukaan ei ammattiosaamistasi kaipaa eikä viikonpäivissä ole mitään eroja. Ilman seinäkalenterin päiväyksiä ei tietäisi missä mennään, ja itse päiväohjelmat ovat kuin luovuutensa hukanneen ohjelmatoimiston ideapankista. Olisi edes … Huomaan vaimoni tulleen katselemaan, miten kirjoitukseni etenee ja kuulen tuoreen kommentin: ”Eipäs nyt ruveta kyynisiksi!”. Minäkö kyyninen, yritin vain huumorilla aloittaa? Asiaan sitten. Rauhoittuminen ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö voisi ja saisi yhä luonnossa käydä ja ruumiinkuntoa hoitaa – semminkin kun se ohjelmatoimisto ei tähän hätään muuta pystynyt keksimään. Kyllä se minulle sopii, luonnossa remuaminen, mutta välillä itsekin aprikoin, voisiko sen tilalla, tai rinnalla, olla jotain muutakin? Taisin unohtaa kysymyksen yhtä nopeasti kuin sen esitin.

Luontoihmisen sopii hyvin asua Hyvinkään tapaisessa pikkukaupungissa, jossa metsäpolut odottavat vain lyhyen pyöräily- tai automatkan päässä taajamasta. Laajat peltoaukeat avautuvat nekin heti kaupunkia sivuavan moottoritien länsipuolella. Näistä Usmin ja Kytäjän pelloista on viime vuosina tullut isojen muuttolintujen suosimia levähdyspaikkoja – nähtävää on riittänyt alkukevään moniksi viikoiksi. Koleasta säästä huolimatta kevät on vaivihkaa edennyt ja pohdin, olisiko Kytäjärvi jo jäistä vapaa? Silloin olisi luontoharrastajilla vesilintujen paikka! Kun ensimmäisenä pääsiäispäivänä astelin Kytäjärven maapadolle, järvi todella lainehti vapaana, ja ympärilläni lenteli satoja sorsalintuja: sinisorsia, haapanoita, taveja, jouhi- ja lapasorsia. Vesilintujen keväinen lentonäytös oli täydessä vauhdissaan taustakulissien vaihtuessa auringonpaisteesta tummiin pilviin ja lumikuuroihin. Toinen pääsiäispäivä oli aurinkoisempi, mutta lintuja tuntui olevan vähemmän kuin edellisenä päivänä. Joko osa altaan vesilinnuista jatkoi matkaansa pohjoisemmaksi, lopullisille pesimäalueilleen? Hei, tuolta kaukaa lähestyy parvi lintuja. Mitä ne oikein ovat? Kuoveja! Monikymmenpäinen kuoviparvi järjesti aamun yllätyksen ja hoiti päivän avausnumeron tyylikkäällä ylilennollaan.

Pääsiäispäivien lämpötila nousi juuri ja juuri plussan puolelle. Padolla kävi yhä ankarampi viima. Olin passipaikalla yksin pitkät tovit; joitakin lenkkeileviä pariskuntia ohitti kuvaajan kiireellä ja nopeasti tervehtien. Lopulta sain kaveriksini tuoreen Facebook-tuttavani Jounin, joka tuli myös kuvaamaan runsaslajista vesilintujoukkoa. Maiseman avaruus, auringossa välkehtivä järvi, sininen taivas, jylhät kalliot etäämpänä, joita vasten kaartelevien vesilintujen kirkkaat värit korostuivat … Hiljaisuus. Tunnelma oli hetkittäin kuin kaukaa vaarojen maisemasta, Lapistakin.

Oi, oppi ottakaatte joutsenista!
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
On meidän rannoillamme rauhallista
ja turvaisa on rinne tunturin.

(Runosta Lapin kesä, Eino Leino, Kangastuksia, 1902)

Takatalven uhkaa Kytäjärvellä

Haapanat ja tavit

Laulujoutsenet

Joutsenet laskeutuvat

Kartanon rantaa

Vesilintuja

Tavit

Jouhisorsat

Sinisorsat lumipyryssä

Kytäjärvi 2. pääsiäispäivänä 2017

Yön aikana järvi jäätyy uudelleen

Kuovit

Padon vartija

Kurjet järven yllä

Haapanat

Lintukaverini Jouni sihtailee joelle

Lapasorsat ja alimpana tavit

Laulujoutsenet

Laulujoutsen ohittaa läheltä

Naurulokki patoaltaan yllä

Lumikuuro tavoittaa pian Kytäjärven

Read Full Post »

Vaimo on kantanut saunamökin rappusille lähes kaikki saunavedet; jätti sentään saunanlämmittäjälle parin vesiämpärin noutourakan. Valmista alkaa olla. Vielä kun asettelen iltanuotion puut paikoilleen, voin laittaa tulen saunan kiukaaseen. Lämpimänä loppukesän päivänä ei pienen saunan valmistuminen kauan kestä; taidetaan hyvin ehtiä uimaankin saunomisen päätteeksi ennen pimeää. Elokuusta on jäljellä enää runsas viikko –  nopeasti ovat valoisat kesäpäivät kuluneet. Huomaan yllättäen, että tänä kesänä en ole tuntenut samanlaista haikeutta kuin aiemmin. Juuri elokuu on ollut minulle vaikeaa, ei enää syys- tai lokakuu, jolloin syksy on jo tosiasia. Olisiko eläkeläinen viimein sopeutumassa uuteen elämänvaiheeseen, ja ymmärtää, että mökillehän voi vielä jäädä maanataiksi, tiistaiksikin, jos lämmin sää jatkuu viikonvaihteen yli. Työaikana oli nokka kohti kaupunkia hyvissä ajoin sunnuntai-iltapäivällä ja otsa vetäytyi rypyille viimeistään kello viisitoista tulevaa työviikkoa pohtiessa. Sitkeässä ovat asenteet ja opitut tavat.

Eipä kirjoittaja tiennyt, mikä riesa seurasi nuoruusvuosien seurakavereitten kanssa pelatusta juhannusviikon pesäpallo-ottelusta. Jo peliä edeltävissä harjoituksissa alkoi kipu tuntua molemmissa polvissa. Toinen jalka rauhottui aika nopeasti, mutta nyt elokuun lopulla vasen polvi kipuilee yhä. Ja tietenkin valvottaa öisin. Lähdin viimein tutkittavaksi paikalliseen terveyskeskukseen. Kaikki alkoi lupaavasti, mutta sitten tuntui, että potilas pian unohdettiin. Suunniteltu fysioterapiakin poistettiin, kunnes sitä uudelleen pyysin (tulossa elokuun lopulla). Olen muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hoidattanut vaivani julkisen terveydenhuollon puolella ja ollut tyytyväinen saamaani hoitoon. Nyt olen ihmeissäni. Onko tämä sitä resurssointia? Tuohon eläkeläispappaan ei enää kannata satsata? Selvää vastausta kivun aiheuttajasta en saanut (nivelside, kierukka, ruston oheneminen …), enkä myöskään vastausta siihen, tuleeko polvestani vielä kelvollinen. Tavallisissa röntgenkuvissa näkyi ”kulumaa”. No se tiedetään toki ilman kuvaustakin, mutta jäin kaipaamaan, miten tästä eteenpäin. Olen yrittänyt lukea Helena Mirandan kirjaa ”Kipu”, mutta kivuiltani en ole pystynyt kirjaan kunnolla keskittymään. Miranda on itse kokenut ja kokee yhä monenlaisia kipuja, hänen selviytymisoppejaan on vaimoni klenkkaavalle blogimiehelleen aika ajoin siteerannut. Luulen, että turvaan kohta suomalaiseen ikiaikaiseen perinnehoitoon, jonka tukipylväät ovat: sauna, terva ja viina. Kahta on jo kokeiltu, täytynee ottaa ohjelmaan kolmaskin?

Miranda toteaa kirjassaan mm. että hyvällä mielellä ollessa ei kipua välttämättä edes huomaa. Totta, ainakin lievissä tai keskivaikeissakin tapauksissa. Niinpä olen pyrkinyt viihdyttämään itseäni suosikkiympäristöissäni; olen kolunnut (oik. klenkannut) kivusta huolimatta suot ja rämeet, järvenrannat sekä luonnonpuistot, kiikaroinut ja kuvannut. Tähän vuodenaikaan vain ei metsässä juuri elämää ole eikä siivekkäiden ääniä. Sen totesin erään toisen ulkoilijan kanssa, jonka tapasin Sveitsin luonnonpuistossa Hyvinkäällä. Meille kehkeytyi vilkas keskustelu linnuista ja keväisistä ilmaiskonserteista, joita Sveitsinkin puiden oksilla järjestetään. Mutta sitten iski molemmille samanaikainen muistikatkos erään linnun nimestä. Se oli …. ei, ei tule nyt mieleen. Suuntasimme omille teillemme, ja kohta kuulin polulta kuusien lomasta loittonevan juttukaverini karjaisun: ”Se oli merimetso!” Hienoa. Edes toinen muisti linnun nimen. Eihän tässä sitten mitään hätää. Lähdin kiipeämään oman lenkkini viimeistä pätkää tyttäreni koiran Fitzin – ei kun Fonzien kanssa kohti autoa. Vai mökillekö meidän piti? Muistaisitko sinä Frazier?

Mökkisaunan ovi

Mökkisaunan ovi

Auringonlasku Tammelan Heinijärvellä

Auringonlasku Tammelan Heinijärvellä

Metsäkatinlieko

Metsäkatinlieko

Kantarelleja meillekin

Kantarelleja meillekin

Ja suppilovahveroita jo elokuussa

Ja suppilovahveroita jo elokuussa

Mökkimetsissä törmäsin hömötiaisten parveen

Mökkimetsissä törmäsin hömötiaisten parveen

Keisarinviitta, koiras. Komea, iso päiväperhonen Hyvinkäällä kahdesti tavattu.

Keisarinviitta, koiras. Komea, iso päiväperhonen Hyvinkäällä kahdesti tavattu.

Kesäinen elokuun päivä, Tammelan Heinijärvi

Kesäinen elokuun päivä, Tammelan Heinijärvi

Vaimo innostui maalaamaan. Hyvä tulikin!

Vaimo innostui maalaamaan. Hyvä tulikin!

Mökin kurrekaveri

Mökin kurrekaveri

Syksyn merkit alkavat näkyä

Syksyn merkit alkavat näkyä

Liikkuvainen pajulintu viihtyy vielä Hyvinkään metsissä

Liikkuvainen pajulintu viihtyy vielä Hyvinkään metsissä

Loppukesän runsaslukuinen neitoperhonen

Loppukesän runsaslukuinen neitoperhonen

Loimijoki Forssan keskustassa. Taustalla vanhan kutomon rakennuksia

Loimijoki Forssan keskustassa. Taustalla vanhan kutomon rakennuksia

Loimijoen onkijat

Loimijoen onkijat

Lenkkikaverini Fonzie

Lenkkikaverini Fonzie

Fonzien kanssa

Fonzien kanssa

Sveitsin luonnonpuistoa, Hyvinkää

Sveitsin luonnonpuistoa, Hyvinkää

Read Full Post »

Kun on kesä – sään puolesta vieläpä ihan kelvollinen – ei se tunnukaan kesältä. Mökkiverannan korituolikin painaa selkää. Tai eihän se selkää voi painaa, koska se ei tue alaselkää ollenkaan! Selkä kipeytyy aina, kun kuistilla iltaa istumme. Vastako nyt sen huomasin? Vaimoni mielestä korituolimme ovat nyt ja aina olleet tosi mukavia. Miten voi olla niin erilaisia näkemyksiä! Samassa perheessä. Lintuja pesii ja hyörii touhukkaina kolmessa mökkimme neljästä pöntöstä, mutta sehän on onnetonta – vaivalla ripustamani ja siivoamieni pönttöjen täyttöaste vain 75 %, jos oikein laskin. Miten kaikki oli ennen toisin! Nuo pihalaatatkin alkavat vaikuttaa ihan kulahtaneilta. Ei maistu halkojen hakkaaminen, ei kesäjuomakaan. Mistä oikein kiikastaa? Sanopa se hyvä lukijani. Kyllä kirjoittajakin jotakin ihmisluonnon päälle ymmärtää, kyllä vain. Mutta vie todella aikansa, ennen kuin kaiken oivaltaa ja alkaa olla valmis työelämän jälkeiselle ajanjaksolle, eläkeläisen pakolliseen downshifting-vaiheeseen  –  ja on jotakuinkin sinut myös vanhenevan kroppansa kanssa.

Mökillä huomaan yhä useammin hakeutuvani yksinäisille vaelluksilleni mökkitien ympäristöön, vaikka tiedän, että iso pino metrisiä koivuhalkoja odottaa pihallamme klapien tekijää. Tuskin alkuun päästy, vasta metrin verran pinoa liiterin järven puoleisella seinustalla. Sepeliäkin voisi poluille levittää, onhan tuo jäljellä oleva kasa vielä kohtalainen. Ei ole tarkoitettu, että kasa jäisi tonttimme reunaa koristamaan. Vedenhakupaikka vaatisi ehdottomasti rappuset, mutta kun ei ole niitä tarvikkeita. Saimme sentään hankittua paikallisesta rautakaupasta uutta maalia pihakalusteisiin, ja jostakin löysin tarmoa rapsuttaa pois vanhat maalit kahdesta penkistä ja pöydästä. Sitten astui kehiin maalarimestari (vaimoni), joka näytti tekemisen mallia. Ei hänelle riittänyt kalusteiden maalaus – samalla sudilla ja samalla vauhdilla vedettiin myös liiterin seinää ja betoniset, värinsä jo menettäneet kukkatolpat. Mikäs vaimon touhutessa, lähes kuusi vuotta miestään nuorempi. On hänelläkin liki kroonista käsisärkyä, mutta ei sitä aina esille tuoda, kuten eräät siinä vieressä. Nuorin lapsenlapsemme saatiin pari viikkoa sitten mökkiviikonloppuna seuraksemme – ja se todella ilahdutti, myös mökin vanhinta (alkoi jo melkein naureskella)!

Onko elämäni ollut jopa liian helppoa, ilman suuria vastoinkäymisiä? Ehkä osittain, mutta tiedän kyllä aikoinani ahkeroineenikin. Työn ohessa on kannettu aamulehteä, oltu sivutoimisena talonmiehenäkin (vaimo porrassiivoojana), kun ensimmäistä asuntoamme säästettiin. Moniko olisi tehnyt makuuhuoneestaan pimiön ja raahannut sinne naapurimiehen kanssa painavan reprokameran, kun lisätöitä hankittiin AV-tuotteilla alle nelikymppisenä? Sittemmin yrittäjänä vakiopaivän pituus oli vuosikymmenien ajan 10-11 tuntia. Ja lomat olivat, mitä olivat. Sehän tässä kai nyt kiikastaakin! Tarvitaan yhä – ja kaipaan yhä nuoruuden rääkkiä! Tarvitaan verta, hikeä sekä kyyneleitä, että elämä taas maistuu! Pitäisikö mökille saada myrskytuuli paikkoja myllertämään, ja kasapäin lisää hyttysiä pistelemään ihminen hereille? Muistan äkkiä tuoreen käyntini hyvinkääläisessä hoivakodissa. Asukkaat oli koottu istumaan rinkiin, ja hoitajaneitonen heitti Tuoville hernepussin. Pussi lähti varovaisilla heitoilla kiertämään ryppyisistä käsistä toisiin. Kaikki vanhukset olivat pian leikissä mukana, nekin, jotka yleensä vain tuoleissaan torkkuvat. Hernepussi herätti uneliaimmankin vanhuksen. Nyt tarvitsen pikaisesti oman hernepussini, joka herättää ja saa pistellä hyttysparven lailla. Kyllä se siitä taas lähtee. Jos, hyvä lukijani, olet malttanut pysyä mukanani, tahdon kiittää sinua seurasta ja vuodatukseni kuulemisesta. Minua kirjoittaminen helpotti. Kiitokseksi sinulle on alla jokunen valokuvani kotimaan alkukesästä – kesän parhaimmasta vaiheesta. Ja siitä luonnon kauneudesta, joka on tarjolla meille kaikille, vaikka vain pienen hetken.

Alkukesän vehreyttä. Ilta Tammelan Heinijärvellä

Alkukesän vehreyttä. Ilta Tammelan Heinijärvellä

J-tyttö ja isoäiti matkalla mökille

J-tyttö ja isoäiti matkalla mökille

Metsätähdet

Metsätähdet

J-tyttö ja tikat

J-tyttö ja tikat

J-tyttö kutsuu peliin

J-tyttö kutsuu peliin

Yhden pihapöntön kirjosieppo, koiras

Yhden pihapöntön kirjosieppo, koiras

Kirjosieppo, naaras

Kirjosieppo, naaras

Laulurastaan poikanen (oletan)

Laulurastaan poikanen (oletan)

Telkkäemo ja poikaset

Telkkäemo ja poikaset

Kukkopillit

Kukkopillit

Mökkipihaa

Mökkipihaa

Punarinnan poikanen

Punarinnan poikanen

Leinikit

Leinikit

Mies ja penkki

Mies ja penkki

Maalarimestari

Maalarimestari

Syreenit

Syreenit

Pihan oravakaveri

Pihan oravakaveri

Vanamot

Vanamot

Juhannusruusut

Juhannusruusut

Read Full Post »

Siitä oli puhuttu jo vuodenpäivät: me kaverukset Vikke ja minä tekisimme päiväretken Vuosaareen. Itse olin pitkään toivonut löytäväni Helsingin seudulta paikan, jossa voisi rauhassa ihailla merta; ja Vikke halusi nähdä talon, joka oli toiminut hänen ensimmäisenä kortteerinaan muutettuaan Ranualta Etelä-Suomeen. Ne kaksi toivetta voisivat toteutua Helsingin Vuosaaressa, näin uskoimme. Omaan kohteeseeni kuvittelin sinisenä välkkyvän meren, rantakiviä, rannalle vanhoja tervaleppiä, jotka levittäisivät oksansa tuulessa huojuvien rantakaislojen ylle, ja aavalle merelle sijoittelin vähintään telkkä- ja joutsenparin. Ei rantakivillä koikkelehtiva meriharakkakaan pahaa tekisi. Viken tavoite ainakin toteutui. Kaarsimme ongelmitta vanhemman Vuosaaren ytimeen ja löysimme ystäväni asuintalon, jossa hän uutena etelänihmisenä vietti ensimmäisen puolivuotensa. Vetäydyin vähän syrjempään ja annoin ystäväni totuttautua näkemäänsä. Tuttujen paikkojen kohtaaminen yli 40 vuoden jälkeen voi olla tunteikas. Jos ei kameran säädöt mene heti kohdalleen, ei mikään ihme.

Eläkeläisten etäpäivä oli päässyt hyvään alkuun. Etäällä kodeistamme olimme, mutta oliko tämä etätyötä vai etäviihdettä, se oli vielä arvoitus. Seuraava etappi oli oma toiveeni: käynti läheisellä Kallahdenniemellä. Sinnekin harmaapartaukot suunnistivat ongelmitta ja keksivät hyvän parkkipaikan kulttuurikeskus Sofian luota. Nuoruudessani Vuosaari oli tunnettu Sasekan tehtaasta ja Kallvik-nimi tuli eri yhteyksistä tutuksi. Mereltä, lännen suunnalta kävi armoton puhuri, kun lähdimme vaeltamaan kohti niemen kärkeä. Vastaamme tuli jokunen maastopukuinen kulkija, ja jokaisella oli jalustaan kiinnitetty kaukoputki kantamuksenaan. Jotakin jännää siellä edessä varmaan odottaisi? Niemen kärkeen ei tuuli enää yltänyt, aurinko paistoi lämpimästi ja nautiskelimme miellyttävästä kevätpäivästä juuri sellaisen maiseman äärellä, jonka olin mielikuviini maalaillut. Viihteeksi kaikki muuttui viimeistään silloin, kun saimme ihailla kahta läheisellä kallioluodolla lepäilevää kanadanhanhea. Samanaikaisesti lahden yllä harjoitteli matalalentoa upea kyhmyjoutsen. Ja totta kai – juuri täällä oli paikallaan tavata kevään ensimmäinen västäräkki!

Päivän kolmas osio kului uutta Vuosaarta kierrellessä sekä Suomen korkeinta asuintaloa Vuosaaren Cirrusta ihmetellessä. Ruokapaikka, ravintola Fregatti löytyi kauppakeskus Columbuksesta. Tämähän oli tuttu paikka jo vuosien takaa! Sitä en muistanut, että paikan lounas oli niin maistuva. Sillä välin toisaalla, vaimoni oli saanut kotipihallamme oman lintunäytelmänsä: hänelle esittäytyivät niin parvi punatulkkuja, kaksi mustarastasta kuin jo tutuksi tullut lähes valkoinen kyyhkynen. Itsekin pääsin vielä näkemään pihlajamme yläoksille asettautuneet ja taajamissa melko harvinaiset punatulkut. Päivän aikana haikailin monessa tilanteessa vajaa viikko sitten tilaamaani, pidempää teleobjektiivia. Posti oli ilmoittanut lähetyksen saapuvan perille keskiviikon aikana. Putkea ei kuulunut vielä perjantainakaan, reissupäivänä! Ei elämä, eikä yksi päivä ole yhdestä putkesta kiinni, yritin lohduttautua. Keväistä lämpöputkea on odoteltu vielä enemmän – sitä putkea ei saa kadottaa eikä panna poikki!

Vikke laiturilla

Vikke laiturilla

Naurulokki

Naurulokki

Tukkasotkat vedessä

Tukkasotkat vedessä

Tukkasotkat lennossa

Tukkasotkat lennossa

Kallalhdenniemeltä Vuosaaren Aurinkolahdelle

Kallahdenniemeltä Vuosaaren Aurinkolahdelle

Merinäkymä 01

Merinäkymä 01

Kanadanhanhet 01

Kanadanhanhet 01

Kanadanhanhet 02

Kanadanhanhet 02

Kirjoittaja fundeeraa

Kirjoittaja fundeeraa

Kyhmyjoutsen

Kyhmyjoutsen

Merinäkymä 02

Merinäkymä 02

Vikke 02

Vikke 02

Kalalokit

Kalalokit

Kalamies

Kalamies

Västäräkin aamujumppa

Västäräkin aamujumppa

Merinäkymä 04

Merinäkymä 04

Uutta Vuosaarta 01

Uutta Vuosaarta 01

Vuosaaren Cirrus (26 asuinkerrosta)

Vuosaaren Cirrus (26 asuinkerrosta)

Uutta Vuosaarta 02

Uutta Vuosaarta 02

Kotipihan punatulkut

Kotipihan punatulkut

Read Full Post »

Pääsiäiseksi povattiin lämpimämpiä säitä, aurinkoakin. Keskiviikkona näytti jo niin hyvältä, että päätin ottaa varaslähdön pääsiäisviikon luontoon. Arvelin, että ainakin telkkiä tulisin virtapaikoilla näkemään – sekin riittäisi hyvin yhdelle päivälle. Ajattelin eläkeläisenä nykyisin niin, että päivässä on riittämiin ohjelmaa, kun on edessä yksikin käynti jonnekin, jokin tehtävä suoritettavana. Sama koskee myös luontohavaintoja: yksikin riittää päivää kohti. Kun perheessämme oli vuosia sitten mäyräkoira Allu, aloin silloin tällöin kirjoitella ylös Allun kanssa tekemäni tai vaimoni ja koiran kanssa tekemiemme retkien vaiheita. Kevään ensimmäiset telkät ja joutsenet tulivat kirjattua muistiin jo koirakaverimme aikoina. Nyt on käytössäni vähän teknisemmät ja paremmat muistiinpanovälineet ja vähän parempi kuvauskalusto, mutta samoja koskipaikkoja, tulva-alueita ja muuttolintujen havaintopaikkoja yhä kiertelen – taidanpa kirjoitellakin samoja juttujani yhä uudelleen. Kuvissani sentään huomaan jotakin kehitystä. Jos näin on, salaisuus piilee siinä, että eläkeläisellä on aikaa. On aikaa odottaa, että koskikara viimein pyrähtää sille jokivarren kivelle, jolle olen jo valmiiksi objektiivini tarkentanut. Nuorempana olisin jo luovuttanut.

Siellä ne telkät olivat, tosin melko kaukana joenmutkassa. Hyvää kuvaa en etääntyvästä telkkäparista saisi. Laulujoutsenet olivat vallanneet joen leveimmän kohdan, ja niitä oli paljon. Pieniä yhteenottojakin tuli ruuhkassa. Väistämättä tulee mieleen, onko laulujoutsenia Suomen luonnossa jo liikaa? Löytävätkö kaikki pesimäpaikkansa ja omat reviirinsä, ja onko ihmisen tehtävä alkaa säädellä joutsenkantaa? Ei ollut vieressäni BirdLifen edustajaa, jolta olisin kuullut enemmän. Samalla olisin kuullut myös päivitetyn muuttolintutilanteen, joka pääsiäisenä takuulla muuttuisi viime viikkojen tilanteesta. Hanhia ei vielä Uudenmaan pelloilla näkynyt, mutta kun maltoin pysähtyä, kuulin sieltä täältä töyhtöhyypän naukumista ja kas, kottarainenkin näkyi lepäävän koivun latvassa pitkän muuttomatkansa jälkeen. On muuten harmi, kun sähkö- ja puhelinpylväitä sekä lankoja poistetaan maakaapeleiden tieltä – poissa ovat myös lankoja täyttävät muuttolintujen rivistöt!

Vaimoni kävi kurkkaamassa, mitä miehensä työhuoneessamme kirjoittaa. Kuinka paljon tulee kirjoitusvirheitä ja säilyykö jutussa punainen lanka. Parahiksi hän tulikin olkani taakse kuikuilemaan, kun samalla antoi jutulleni mukavan päätöksen. Hän muistutti eräästä pääsiäisestä kymmenien vuosien takaa, kun osa perheestämme oli kotona ja osa muualla. Oikeastaan, yksi osa perhettämme oli vasta syntynyt! Olimme saaneet terveen pääsiäistytön 21.3. Silloin, vuonna 1978, oli pääsiäinen samaan aikaan maaliskuun lopuilla kuin nytkin. Lunta oli vielä paljon, niinpä 3,5-vuotiaan esikoispoikamme kanssa teimme pulkalla matkoja sairaalaan perheen äitiä ja juuri syntynyttä kuopusta katsomaan. Kovia mäkiä matkalla laskettiin!  Kun vaimoni ja tyttäremme pääsi viimein pääsiäispyhiksi kotiin, oli joku kotona yllättäen siivonnut ja pannut pöydän koreaksi oikein täytekakun kera. Tätä vaimoni lämmöllä aina muistelee ja antaa tunnustuksen kotimiehilleen. Näin oli päässyt käymään, enkä kiellä, etteikö olisi asiasta välillä mukava kuulla. Joskus sitä kait tekee jotakin oikein; fokus oli siellä, missä pitikin!

Laulujoutsenet 01

Laulujoutsenet 01

Sulassa sovussa

Sulassa sovussa

Tähystyspaikalleni saapui myös viereisen maatilan koira Koola

Tähystyspaikalleni saapui myös viereisen maatilan koira Koola

Sateinen lankalauantai

Sateinen lankalauantai

Kotipihan mustarastas

Kotipihan mustarastas

Keltasirkku

Keltasirkku

Keltasirkku antoi uusia kuvansa seuraavana päivänä: paremmassa valossa, täsmälleen samalla paikalla!

Keltasirkku antoi uusia kuvansa seuraavana päivänä: paremmassa valossa, täsmälleen saman puupinon päällä!

Maaliskuun pelto

Maaliskuun pelto

Kaksi aikuista ja nuori

Kaksi aikuista ja nuori

Laulujoutsenet 02

Laulujoutsenet 02

Veteen kaatunut haapa

Veteen kaatunut haapa

Rannan jäätä

Rannan jäätä

Koskikara kivellä

Koskikara kivellä

Laulujoutsenet 03

Laulujoutsenet 03

Sopiiko joukkoon?

Sopiiko joukkoon?

Rantakulman pääsiäisinstallaatio

Rantakulman pääsiäisinstallaatio

Ikoni

Ikoni

Pääsiäinen

Pääsiäinen

Read Full Post »

Niinä touko- ja kesäkuun aamuina, kun kävelin töihin kaupungin keskustaan, kuulin usein Viertolankadun loppupään lehtometsiköstä iloista, lähes keskeytymätöntä linnunlaulua. Se oli kuin puron solinaa. Enää ei ole työpaikkaa, jonne kävellä, ei ole myöskään sitä lehtometsää, josta linnunlaulu kuului. Näiden aamujen muisti- ja äänikuva on kuitenkin hyvin tallella. Työvuosina ei ollut mahdollisuuksia jäädä kuuntelemaan aamun laulajaa – saati, että olisin yrittänyt päästä näkemään minkälainen siivekäs ilmaisen aamukonsertin järjesti. Eläkeläisenä on aikaa pysähdellä ja ihmetellä. Tänään, vuosia myöhemmin, sain jälleen kuulla samaa laulajaa ja sain linnusta jonkinmoisen valokuvankin. Lehtokerttuhan tuo kiinnostukseni kohde oli. Mutta kovin on tuo varpuslintu liikkuvainen ja vikkelä. Aikaa kuluu, kun lintu viimein tulee näkyville, pysähtyy pieneksi hetkeksi ja tarrautuu oksaan kiinni. Ja jos pysähtyykin, keikkuu se oksallaan selkäpuoli alaspäin kuin kuvaajalle kiusaa tehdäkseen.

Lintujen tunnistaminen ja valokuvaaminen on alkanut uudestaan avautua ja kiinnostaa, kun plakkariin tulee uusia lajeja tai tapaa jälleen vuosien takaisia lintututtavuuksia. Yllättävän paljon sitä näkeekin, kun vain siirtää itsensä keskelle metsikköä tai puron varren lehtoon ja aloittaa työn – ja voi kerrankin kiireettömästi katsella ylös puiden oksistoihin. Kevään havainnointi- ja kuvausmetodini on ollut hyvin yksinkertainen. Pysähdyn ja kuuntelen. Jos kuulen lupaavan äänen ja koen, että tuon äänen haltija on mahdollisesti nähtävissä, alan astella hiljalleen ääntä kohti (muina miehinä). Vielä vähän lähemmäksi, ja nyt katse tarkkana. Heilahtiko tuo oksa? Siellä se piileksii. Ihan paikallaan vain. Älä nosta vielä kameraa. Yritä olla huomaamaton (kerrankin eduksi). Nyt varovasti kamera ylös; näet objektiivin läpi kohteesi vielä tarkemmin. Oletko jo tarkentanut tuolle etäisyydelle etukäteen? Tuolla liikutaan! Odota ja malta vielä vähän, lintu tulee kohta kokonaan esille. Nyt, rauhalliset liikkeet, tähtäys ja laukaisu. Taisi onnistua, vai kuinka?

En nyt ota ollenkaan kantaa pro-kuvaamiseen, armeijakuvioisiin piilokojuihin, en ekstrapitkiin teleobjektiiveihin, en jalustoihin, en itselaukaisimiin, en elämänpinnoihin. Vannomatta paras, voihan olla, että kirjoitan joskus blogiani piilokojusta Haminan ulkosaaressa naama noettuna ja jäsenet jäykkinä huonosti nukutun yön jälkeen. Kojun katolla aurinkokenno tuottaa virtaa kojun kymmeniin vempaimiin ja olen yhteydessä neljään viiteen bongarikaveriini. Kuuleeko kolmeykkönen? Ei, nyt riitti linnuista – ja kuvitelmista, koska blogini viimeiseen kappaleeseen tulee mahtua muutakin! Edes lyhyt mökkeilijän palsta, eikö vain? Kuinka sujui viikonloppu mökillä hirmutuulessa? Pelittikö vastahankittu moottorisaha? Ei taida ketään kiinnostaa. Juhannus on tulossa – siitä jotakin? Ei millään ehdi, nyt on h-hetki käsillä. On mentävä katsomaan, kuinka tikkaperhe jakselee takapihamme haapaan koverretussa pesässään. Palataan juhannukseen ja mökkeilyyn sitten myöhemmin, kun tuo tikkapoikue on lähtenyt kotipesästään. Vielä sieltä ääniä kuuluu …

Mökkijärven alkukesä

Mökkijärven alkukesä

Mökkipihan kukkia

Mökkipihan kukkia

Leppäkerttu laiturikorjaajan apulaisena

Leppäkerttu laiturikorjaajan apulaisena

Kelopuun kimpussa

Kelopuun kimpussa

Kantoapua

Kantoapua

Pihan metsätähdet

Pihan metsätähdet

Mökkipihan kirjosiepot

Mökkipihan kirjosiepot

Koiras ruokahuoltajana

Koiras ruokahuoltajana

Polttopuutäydennystä Reiskalta

Polttopuutäydennystä Reiskalta

Reiska tarkkana

Reiska tarkkana

Uusi huussi metsän keskellä

Uusi huussi metsän keskellä

Yöksi poutaantuu

Yöksi poutaantuu

Padon kesä

Padon kesä

Västäräkillä ruokintakiireitä

Västäräkillä ruokintakiireitä

Leinikit

Leinikit

Punavarpunen

Punavarpunen

Lehtokerttu

Lehtokerttu

Metsäkurjenpolvi

Metsäkurjenpolvi

 

 

 

Read Full Post »

Older Posts »