Lisää hyttysiä, kiitos!

Kun on kesä – sään puolesta vieläpä ihan kelvollinen – ei se tunnukaan kesältä. Mökkiverannan korituolikin painaa selkää. Tai eihän se selkää voi painaa, koska se ei tue alaselkää ollenkaan! Selkä kipeytyy aina, kun kuistilla iltaa istumme. Vastako nyt sen huomasin? Vaimoni mielestä korituolimme ovat nyt ja aina olleet tosi mukavia. Miten voi olla niin erilaisia näkemyksiä! Samassa perheessä. Lintuja pesii ja hyörii touhukkaina kolmessa mökkimme neljästä pöntöstä, mutta sehän on onnetonta – vaivalla ripustamani ja siivoamieni pönttöjen täyttöaste vain 75 %, jos oikein laskin. Miten kaikki oli ennen toisin! Nuo pihalaatatkin alkavat vaikuttaa ihan kulahtaneilta. Ei maistu halkojen hakkaaminen, ei kesäjuomakaan. Mistä oikein kiikastaa? Sanopa se hyvä lukijani. Kyllä kirjoittajakin jotakin ihmisluonnon päälle ymmärtää, kyllä vain. Mutta vie todella aikansa, ennen kuin kaiken oivaltaa ja alkaa olla valmis työelämän jälkeiselle ajanjaksolle, eläkeläisen pakolliseen downshifting-vaiheeseen  –  ja on jotakuinkin sinut myös vanhenevan kroppansa kanssa.

Mökillä huomaan yhä useammin hakeutuvani yksinäisille vaelluksilleni mökkitien ympäristöön, vaikka tiedän, että iso pino metrisiä koivuhalkoja odottaa pihallamme klapien tekijää. Tuskin alkuun päästy, vasta metrin verran pinoa liiterin järven puoleisella seinustalla. Sepeliäkin voisi poluille levittää, onhan tuo jäljellä oleva kasa vielä kohtalainen. Ei ole tarkoitettu, että kasa jäisi tonttimme reunaa koristamaan. Vedenhakupaikka vaatisi ehdottomasti rappuset, mutta kun ei ole niitä tarvikkeita. Saimme sentään hankittua paikallisesta rautakaupasta uutta maalia pihakalusteisiin, ja jostakin löysin tarmoa rapsuttaa pois vanhat maalit kahdesta penkistä ja pöydästä. Sitten astui kehiin maalarimestari (vaimoni), joka näytti tekemisen mallia. Ei hänelle riittänyt kalusteiden maalaus – samalla sudilla ja samalla vauhdilla vedettiin myös liiterin seinää ja betoniset, värinsä jo menettäneet kukkatolpat. Mikäs vaimon touhutessa, lähes kuusi vuotta miestään nuorempi. On hänelläkin liki kroonista käsisärkyä, mutta ei sitä aina esille tuoda, kuten eräät siinä vieressä. Nuorin lapsenlapsemme saatiin pari viikkoa sitten mökkiviikonloppuna seuraksemme – ja se todella ilahdutti, myös mökin vanhinta (alkoi jo melkein naureskella)!

Onko elämäni ollut jopa liian helppoa, ilman suuria vastoinkäymisiä? Ehkä osittain, mutta tiedän kyllä aikoinani ahkeroineenikin. Työn ohessa on kannettu aamulehteä, oltu sivutoimisena talonmiehenäkin (vaimo porrassiivoojana), kun ensimmäistä asuntoamme säästettiin. Moniko olisi tehnyt makuuhuoneestaan pimiön ja raahannut sinne naapurimiehen kanssa painavan reprokameran, kun lisätöitä hankittiin AV-tuotteilla alle nelikymppisenä? Sittemmin yrittäjänä vakiopaivän pituus oli vuosikymmenien ajan 10-11 tuntia. Ja lomat olivat, mitä olivat. Sehän tässä kai nyt kiikastaakin! Tarvitaan yhä – ja kaipaan yhä nuoruuden rääkkiä! Tarvitaan verta, hikeä sekä kyyneleitä, että elämä taas maistuu! Pitäisikö mökille saada myrskytuuli paikkoja myllertämään, ja kasapäin lisää hyttysiä pistelemään ihminen hereille? Muistan äkkiä tuoreen käyntini hyvinkääläisessä hoivakodissa. Asukkaat oli koottu istumaan rinkiin, ja hoitajaneitonen heitti Tuoville hernepussin. Pussi lähti varovaisilla heitoilla kiertämään ryppyisistä käsistä toisiin. Kaikki vanhukset olivat pian leikissä mukana, nekin, jotka yleensä vain tuoleissaan torkkuvat. Hernepussi herätti uneliaimmankin vanhuksen. Nyt tarvitsen pikaisesti oman hernepussini, joka herättää ja saa pistellä hyttysparven lailla. Kyllä se siitä taas lähtee. Jos, hyvä lukijani, olet malttanut pysyä mukanani, tahdon kiittää sinua seurasta ja vuodatukseni kuulemisesta. Minua kirjoittaminen helpotti. Kiitokseksi sinulle on alla jokunen valokuvani kotimaan alkukesästä – kesän parhaimmasta vaiheesta. Ja siitä luonnon kauneudesta, joka on tarjolla meille kaikille, vaikka vain pienen hetken.

Alkukesän vehreyttä. Ilta Tammelan Heinijärvellä

J-tyttö ja isoäiti matkalla mökille

Metsätähdet

J-tyttö ja tikat

J-tyttö kutsuu peliin

Yhden pihapöntön kirjosieppo, koiras

Kirjosieppo, naaras

Laulurastaan poikanen (oletan)

Telkkäemo ja poikaset

Kukkopillit

Mökkipihaa

Punarinnan poikanen

Leinikit

Mies ja penkki

Maalarimestari

Syreenit

Pihan oravakaveri

Vanamot

Juhannusruusut

Read Full Post »

Vanhanaikaisella tavalla

Luulin, ettei flunssa tällä kerralla iskisi. Turha luulo, kyllä se iski blogikirjoittajaankin. Satunnaisten, lyhyiden juttujen rustaaminen ei siis ollut sellainen meriitti, että se olisi antanut immuniteettisuojan virusten ohjaamassa putousnäytelmässä. Ei saanut suojaa viruksilta vaimonikaan, joka flunssaisena urheasti hoiteli perheemme jouluvalmistelut ja viimein jouluaaton tarjoilun. Joulu ei ole vuoden helpoimpia juhlia, vaikka järjestäjät olisivat huippukunnossa. Vilinä ja vilske on nyt ohi. Katselen pukin tuomia lahjakirjoja, joista osa on pinottu makuuhuoneemme nojatuolin päälle. Kasan alta pilkistää vielä pari aiempaa lahjakirjaa ja jokunen pian uusittava tai palautettava kirjaston kirja. Voin nyt uppoutua muistelmiin, lähteä korppien lennättämänä luontoretkelle, jännittää rikosten selvittelyä, lukea arkkitehtien luomuksista tai olla istumassa näkymättömänä jäsenenä HOKin ja Elannon perustamiskokouksissa. Taidanpa tästä lähteä korppien matkaan … tai, jos sittenkin pukeutuisin parhaimpiini ja astuisin vaivihkaa vakavailmeisen osuustoimintaväen joukkoon? Näin tein, mutta kauhea meteli ja sikarinsavu täällä kabinetissa vain on, hyi sentään!

En vaimoni kanssa oikein ehtinyt vielä puhaltaa joulun paineita pois, kun jo saimme pyynnön ottaa pariksi päiväksi hoteisiimme keskimmäisen lastenlapsistamme. Minulle se kävi. Peukku nousi myös vaimoltani. L-poika avaisi mummolakauden 2016 tulemalla vieraaksemme uudenvuoden aattona. Mikäpä siinä. Vauhtia meidän uusiin vuosiin nykyään jo vähän kaivattiinkin. Nythän voisin hankkia pitkästä aikaa muutaman raketin! Aiemmat rakettikokemuksemme eivät tosin olleet olleet kovin rohkaisevia, kun kerran sattui niin, että isäntä asetti raketit lumihankeen väärin päin. Raketit kyllä syttyivät, mutta lentomatka jäi kovin lyhyeksi paksussa lumihangessa. Tällä kerralla onnistuin! No jaa, pari kertaa piti raketteja uudelleen sytytellä. L-pojan kanssa kaikki muu meni hienosti putkeen. Heti perään oli kotiimme tulossa toinen vuoro: nuorimman lapsemme lapset siellä pakkasessa jo kolkuttelivat ulko-ovea. Myös J-lasten kanssa aika riensi, ja pian oli tämäkin lomailu päätöksessään. Kun arkeologit joskus kaivavat tavaraa talomme raunioista, he varmaankin ihmettelevät oranssista muoviammetta. Esikoisemme aloitti siinä plutraamisen v. 1974, mutta yhä vain se on tallella ja nuorimpien lastenlastemme käytössä, kun on kylvyn aika. Siitä ei luovuta!

Eläkepäiviin alkaa jo tulla jotenkin jämäkkä ote. Alku oli kirjoittajalle hankalaa – aikaa oli liikaa, ei ollut päiväjärjestystä ja oli tarpeettomuuden tunnetta. Päivän rytmi aikanaan kuitenkin löytyi ja tekemistä on nykyisin ihan sopivassa suhteessa. Oikeastaan, ei sillä tekemiselläkään ole nyt niin hirveästi väliä. Unet mokomat tahtovat vielä muistuttaa vanhasta ajasta ja monenkirjavasta työelämästä. Viimeisimmässä unessa olin tiedotushommissa isossa yrityksessä. Mikään ei ollut tuttua, mutta minulle oli selvästi jätetty pöydälle hoidettava työ: julisteen uusiminen. En vain tiennyt, missä on työpisteeni ja tietokoneeni … Ja esimiehenikin oli sairaslomalla. Lisätietoja saisin kuulemma Katri-Helenalta. Hän meni juuri tuosta ovesta, sanoivat sihteerit. Vaimonikin tunnusti aina silloin tällöin täyttävänsä unissaan vuodenvaihteen verottajalomakkeita. Emme ole siis ihan vielä kuivilla ja täysin valmiita eläkekerholaisia.

Moni asia hoituu, päättyy tai alkaa vanhanaikaisella tavalla. Niin alkoi tämäkin vuosi vanhanaikaisilla paukkupakkasilla, ja niin päättyi nuorten kiekkoilijoidemme vastustajan rimpuilu vanhanaikaiseen. Vanhoista kannattaa pitää kiinni!

Perheemme joulukuusi mallia 2015

Jouluemo, jouluntekijä, …

Lahjakirjoja ja muitakin

Omia paukkuja, jeee!

Joululoman ensimmäinen vieraamme L-poika

L-pojan kanssa syömässä ulkona

Papu ja Mumppa (L-pojan ottama kuva)

L-pojan kanssa ulkona viimassa vuoden 2016 ensimmäisenä päivänä

Järvi jäätyy vauhdilla

J-lapset kylässä

J-tyttö liukuportaissa

J-tytön kanssa kirjastossa

J-poika

Tammikuinen kalliorinne

Uuden vuoden kiehkurat

Read Full Post »

Mökkipiha

Kesämökin piha ja mökin ympäristö ei ole mökkeilyn vähäisin elementti. Kaikki suuret tapahtumat saavat näyttämönsä mökkipihasta. Pihalla leikitään, käydään kauppaa kävyillä ja leivotaan hiekkakakut. Pilkotaan myös seuraavan vuoden polttopuut, saadaan uudet perennat kukkimaan, juostaan saunasta järveen jalkapohjat hellinä, iloitaan, surraan, haaveillaan, hierotaan nuotionsavuja silmistä, vedetään sinappi väärään kurkkuun, tehdään kaikkea mahdollista ihmisolennon viihdyttämiseksi – jos vain sää sen sallii. Tänä kesänä on ollut arpapeliä, milloin osuisi poutapäivä vieraiden tulla tai milloin jättää pestyt matot yöksi ulos kuivumaan. Luonnossa on ollut paljon merkillistä: ei ole kuulunut käen kukuntaa (paitsi kerran L-pojan vierailulla), mustikka on vielä raakileina, päiväperhoset ja paarmat piilottelevat jossakin, eikä kirjosieppo saanut pesintää onnistumaan. Kun ensimmäinen lämmin päivä koitti 28.6, ja aurinko tuli esille pilvien takaa, keskeytyi mökkiläisten työ. Harava putosi maahan ja kirves lyötiin kiinni hakkuutukkiin. Punaisen mökin mies ja vaimo astelivat kuin unessa kohti rantanurmikon aurinkotuoleja. Sanoja ei tarvittu, ei niitä olisi hämmästykseltä löytynytkään; oli vain tämä hetki ja – lämpö.

Joskus mökkipihalta on irrottauduttava asioille, auringollakin. On saatava ruokatäydennystä tai haettava uusi sahanterä ynnä muuta tähdellistä. Joskus on päästävä Someron kirppikselle. Sieltä kenties Saloon ja aina Angelniemelle asti. Ihmisellä on oltava kesäharrastus. En usko, että meidän harrastuksemme on huonoimmasta päästä, kun etsimme esivanhempiemme juuria. Etsimme konkreettisiä jälkiä kirkkomailta, ja samalla näemme usein maamme kauneimpia rakennettuja ympäristöjä. Angelniemen punaisen puukirkon ja sitä ympäröivän hautausmaan sijainti sekä koko miljöö on yksi upeimmista. Paljon on vielä siltä saralta koettavaa, kun vaimoni isovanhemmat liikkuivat aikoinaan laajalla alueella. Varsinais-Suomen jälkeen ehkä siirrymme Savoon Leppävirralle ja Rantasalmelle – ehkä aikanaan myös rajan taakse Uudenkirkon tai Sortavalan maisemiin, kuka tietää. Olimme tehneet tämän päivän kierroksemme, suljimme hiljaa Angelniemen kirkkomaan rautaportin ja suuntasimme viimein kohti Kokkilan lossia ja kaupunkikotiamme.

Sää suosi sittenkin mökkikauden ensimmäisiä vierailijoitamme. Mökin takametsikön vanamot vielä kukkivat ja levittivät huumaavaa tuoksuaan, kun toisen erän lapsenlapsemme kantoivat reppunsa mökin kuistille. Järven vesi oli jo lämmennyt, vaikka vanhinta lastenlastamme, J-poikaa, ei kylmäkään vesi olisi pidätellyt. J-poika oli jo raameiltaan kuin aikamies. Viime kesänä en vielä saanut pojasta kaveria vanhan huussin purkajaksi, mutta kävisikö tänä vuonna kivituhkan levitys? Sehän onnistui jo muutaman kottikärryllisen panoksella! Mitä tapahtuukaan vuoden päästä, kun pojan tukka lainehtii vielä uljaammin ja varteen on tullut lisää mittaa? Hauikseen tarvittaneen silloin lisää paksuutta. ”Isoisä hei, mihin sitä hiekkaa pitikään kärrätä? Sopii mulle hyvin!” Mökkipiha on nähnyt paljon asioita, ja tulee vielä todistamaan monenlaista kasvamisen ihmettä.

L-poika isoäidin apuna

Mökkipiha 01

Mökkipihan kukkia (luonnonkukat ja neidonkurjenpolvi)

Mökkipiha 03

Kylmää, tai sitten kivaa! (L-poika)

Lopen Kalamyllyllä

Angelniemeen

Lossiranta Angelniemi

Kokkilan lossi

Angelniemen kirkkomaa

Angelniemen kirkko

Kirjoittaja ja tykki Salon jokivarren puistossa

Kettumuraali, Salo

Pihaleikit

Uimarit

Tikka lentää

Kesäpäivä

Kesäkukkia: vanamo ja harakankello

Pihan hyönteisiä: papurikko ja papintappaja

Mustarastaan pesään hylkäämät munat (mökkinaapurien rakennuksen seinustalla)

J-lapset

J-tyttö ja ulpukan kukka

J-poika auttaa kärräyshommissa

J-poika

Kesävieraat ovat lähteneet

Mökkiläinen irrottelee ja sovittelee

Read Full Post »

Reipas avaus

Aikuiset lapsemme kumppaneineen olivat päättäneet tavata toisensa, ja isovanhemmat olivat lupautuneet ottamaan mökille mukaan J-tytön ja J-perheen Fonzie-koiran. Tämä Fonzie, melkein puolitoistavuotias labbisuros, on, kuinka sen nyt sanoisi, hmmm, hieman erikoisempi tapaus. Tai oikeastaan ei mitenkään erikoinen – vähän vain vilkkaanpuoleinen. Väittävät, että labbis asettuu noin 2-vuotiaana. Antaas kattoo kuinka käy. Tavarat olivat autossa paikoillaan, enää kyydistä puuttuivat labbis ja J-tyttö. Pääsimme matkaan ja perillä nostelimme tavaroita auton takakontista. Jokin ei nyt oikein stemmannut. Olin laittanut molemmat vesikanisterit täyteen vettä, mutta toisessa, 16 litran kanisterissa oli jäljellä vain tilkka! Pian selvisi, mihin vesi oli kadonnut. Se oli kadonnut kasseihin ja pestyihin sekä silitettyihin mökki- ja liinavaatteisiin – ja tietenkin takakontin verhoiluun! Sillä lailla. Uuden kanisterityypin painettava hana oli alkanut vuotaa omia aikojaan. Ihan reipas avaus mökkiviikonvaihteelle. Onneksi pyykkinarut olivat valmiiksi viritetyt  ja päivät olivat aurinkoisia. Kaikki vaatteet sekä kassit kuivuivat kesäauringossa seuraavana päivänä.

Kuinka menisi ensimmäinen yö koiran kanssa levottoman mökilletulon jälkeen? Fonzie ja minä asetuimme makuukamariin, jonka ovi saatiin suljettua, muut nukkuisivat tuvan puolella. Makuuhuoneen oven lukon kieli ei ollut aikoihin joutunut tositoimiin, niinpä emme tienneet, että ovi avautuisi kevyestä tönäisystä. Ja sitä oveahan availtiin. Ennen pitkää totesimme, että ovia paukutteleva ja pusuja jakeleva koira sekä isäntä lähtisivät yöksi saunamökkiin. Ei ollut rauhallista sielläkään – koiralla oli pian suussaan löylyveden hajustepullo tai Omo-paketti. Ei tullut mitään. Vein koiran mökin kuistille ja itse yritin jatkaa uniani saunamökissä. Taisin torkahtaa vähäksi aikaa, mutta kun valo ulkona lisääntyi, päätin herätä. Nousin mökin rappusia hakeakseni kuistilla odottavan labbiksen pitkälle aamulenkille. Kuistilla näytti kaikki olevan … ei sittenkään – tuo narumatto! Voi ei, se oli sen maton tarina. Vielä eilen ehjää narumattoa ei tämän yön jälkeen kannattaisi levittää “kaunis terassimme” -kilpailukuistin lattialle. Joku voisi raiskatussa narukasassa nähdä uuden tyylin nerokkaan taideinstallaation, mutta omassa päässäni takoi vain ajataus, että tästä on nyt suoriuduttava pitkälle aamulenkille; hyvin pitkälle ja hyvin nopeasti!

Olisi se mökkikäynti hauskempikin voinut olla. Paluumatkalla J-tyttö vielä alkoi voida pahoin ja oksensi autossa juuri ennen Hyvinkäälle saapumista. Mietin kotonani reissun jälkeen meidän neljän viikonvaihdettamme. Tiesin, ettei se tulisi olemaan ihan ongelmaton. Jäikö mitään hyvää muistoksi? Jäi toki. J-tyttö oli kaiken aikaa aurinkoinen ja iloinen. Teki nokkelia kysymyksiä ja oli tasavertainen kortinpelaaja. Fonzien kanssa tehdyt aikaiset aamulenkit olivat myös luksusta. Lenkillä menee Fonzien kanssa aina hienosti. Mikä hiljaisuus hiekkaisilla, maantiesuolan kovettamilla kyläteillä ja mitkä aamun tuoksut! Tien varren lehdoista kuului vielä myöhäisten muuttolintujen liverrystä. Huomasin myös, että kun olin ensimmäiselle aamulenkille unohtanut ottaa mukaan kameran, nautin näkemästäni paljon enemmän kuin kamera kaulassa. Automme takakontin verhoilukin kuivaa kyllä aikanaan. Niin häipyy taivaan tuuliin myös tämän viikonvaihteen kaikki ikävä – muistoihin jää vain aurinko, iloinen lapsenlapsemme, mesiangervon huumaava tuoksu, isoäidin herkulliset lihapullat ja jääkaapin kaasun loppuminen keskellä yötä.

 

Poutapilvet Heinämaan kohdalla

J-tyttö

Kaikki märkinä

Uusi pihakukka

Tulopäivän ilta

Tule jo

Tienvarren huopaohdake

Aamulenkillä 01

Aamulenkillä 02

Kesäaamun varjot

Tienvarren isoukonkello

Fonzien aamuvilvoittelu

Noutaja tuloo

Kesäheinät

Vanha aitta

Mesiangervojen aikaan

Bestikset

 

 

 

 

 

Read Full Post »

L-kanavan juhannus

Juhannuksen aatonaaton liikenne kantatiellä 54 oli yllättävän rauhallista – joukkoon mahtui hyvin, eikä Herajoentien risteyskään Kormussa ollut ruuhkainen. Puhelinliikenne oli sen sijaan vilkasta. Soittoja tuli matkan aikana niin vanhan tätini asioissa Pakilakodista kuin työasioissa tutulta kustannustoimittajalta. Viimeisen puhelun jälkeen pääsin heti iskemään hampaani Huhkajalammella vaimoni jo tilaamaan rekkamiehen annokseen. Eipä tarvinnut perillä mökillä heti ruveta kokkailemaan, kun taloksi asettuminen, sänkyjen avaaminen, pesuvesien lämmittäminen ym. vie aina oman aikansa. Juhannussäästä en nyt sano mitään. Parasta lähteä reissuun vähäisin odotuksin. Oikeastaan, Suomen juhannussäältä ei kannata odottaa yhtään mitään. Silti sitä odottaa.

Mökillämme ei ole televisiota. Juhannuksen mökkivieraamme, vikkelän Hiekkaharjun lapsenlapsemme touhut vastaavat hyvinkin parin tv-kanavan tarjontaa. L-kanavalla sattuu ja tapahtuu. Niin nytkin. Kun olin L-pojan kanssa aatonaattona vastaanottamassa isoa kivituhkakuormaa, kolautti L-poika päälakensa raskaan kuormurin lavanreunaan. Nahka repeytyi vertavuotavaksi haavaksi, mutta siitä selvittiin lyhyellä itkulla, haleilla ja haavan puhdistamisella (isällään oli samoja taipumuksia pikkumiehenä). Illan aikana oli vielä siirrettävä uuden vessarakennuksen pohjan alta pois valtaisa kivi. Olin yksin sitä yrittänyt kammeta, mutta tuloksetta. Sain naapurimökin Sepon avuksi kivijumppaan. Hikinen urakka tuotti tuloksen, kun vaimoni vielä näppärästi lisäili kuoppaan apukiviä kankien uusiksi tukipisteiksi. Neljä tuntia mökillä; oltiin vasta aatonaatossa ja nyt jo oli koettu verta, hikeä ja kyyneleitä. Olisiko se puoli ollut jo siinä? Ei ollut – juhannuspäivänä nähtiin vielä ruumis. Se tosin tuli eläinmaailmasta. Rastaan poikanen, onneton, syöksyi mökkimme ikkunaan, putosi siitä kuistin narumatolle ja hetken räpiköityään kaunis linnunalku valahti veltoksi ja oli kuollut.

Katselen maanataina juhannuksen aikana ottamiamme valokuvia. Oliko mökillä ollut aurinkoakin? Juhannusaattohan saatiin viettää ihan kohtuullisessa säässä! Voitiin olla ulkona ja hakea vihtatarpeet. Nautittiin aaton juhla-ateria ilman, että tornado olisi vienyt kattauksen mennessään. L-poika tutustui naapurimökin samanikäiseen Santtu-poikaan ja pelasi pitkään omaa MM-peliään hiekkatien pätkällä oikealla nahkapallolla. Aattosaunaa eivät raekuurot häirinneet, ja pikainen pulahdus järvessä löylyjen jälkeen oli mahdollista. Järvemme aattoillan perinteitä pyrkivät vaalimaan niin Kutterinlahden haitarivenekunta kuin naapurimökin karaokekuningaskin, mutta kummankaan esitykset eivät nousseet sille tasolle, jolle hellesää yleensä virtuoosit innoitti. Ynnäsimme juhannuspäivänä, mitä linnunääniä olimme viikonloppuna kuulleet. Peipponen vielä jaksoi, käki kukkui, kuului myös sirittäjän ääniä ja punarinnan tiksutusta. Ja tietenkin monien lokkien ääniä. Oli naurulokkia, kalalokkia ja harmaalokkia – ja mökin keittiönurkkauksesta lisättiin ehdokkaiden listaan myös viillokki!

L-kanava (ja myös hyvinkääläisten lastenlastemme vetämä J-kanava) avataan mökillämme uudelleen vähintään kerran tänä kesänä. Ei voi kun toivoa, että silloin kesä näyttäisi lempeämmät ja aurinkoiset kasvonsa. Koleana, viimaisena ja sateisena juhannuspäivänä lisäilin saunan kiukaaseen puita. Huomasin lähelläni hyppelevät pelottomat punarinnan poikaset. Luulen, että linnut kaipasivat saunamökin lattian alapuolelle säteilevää lämpöä. Kukapa ei olisi lämpöä kaivannut juhannuksena 2014. L-poika taisi pärjäillä parhaiten vikkeline kinttuineen.

Juhannuksen villiruusu

Pellonreunan savusauna

Manun rannassa

L-poika vihtametsässä

Nurmitädyke

Lemmy ja Santtu 01

Lemmy ja Santtu 02

Juhannuksen aattoilta mökkijärvellä

Juhannuksen tyyppikukka vanamo

Juhannuksen tyyppikukka valkolehdokki

L-poika

Heinijärven juhannussoittajat

Juhannuspulahdus

Asetelma mökkipihalla

Pelargoniakin kärsii kylmyydestä

Tienvarrelta poimittuja

Lätäköt

Juhannuspäivän tyhjä laituri ja saderintama

L-poika kotiinlähdössä

Read Full Post »

Kevään kynnyksellä

Viikonlopun sääkartalla näkyi auringon kuva. Voisiko se olla totta? Saataisiinko säätyyppiin jo muutos: harmaisiin päiviin tulisi vihdoin valoa ja värejä? Vaikka maa oli lähes lumeton, ei maaliskuu vielä täydeksi kevääksi kääntyisi. Se olisi kuin liian aikaisin annettu syntymäpäivä- tai joululahja. Vielä koetaan Etelä-Suomessakin kunnon lumimyräkkä, ellei parikin ennen kuin lumikolat heitetään varaston nurkkaan, jäätelökioskit avaavat luukkunsa ja B-talon isäntä saa käynnistää Kawasakinsa. Kevään kynnyksellä kuitenkin ollaan, kun leppä jo kukkii ja levittää ilmaan siitepölyään. Huolestuttavaa on, että ilmassa on myös maailmanpolittista jännitystä. Ensin jännitettiin Sotshit, ja nyt seurataan aivan eriasteista trilleriä ei niin kovin kaukana talviolympiakylästä.

J-tyttö oli halunnut tulla meille yökylään. Hetki sitten olimme majoittaneet pariksi yöksi L-pojan, Hiekkaharjun lapsenlapsemme. Sellainen kävi meille mainiosti. Mutta lauantaiaamun aurinko teki talon isännän levottomaksi. Kun J-tyttö ja vaimoni näkivät blogimiehen kutinan ja rauhattomien käsien hiplaavan kameralaukun remmejä, antoivat he luvan piipahtaa pikaisesti Kytäjän pelloilla. Lehdissä oli ollut jo uutisia sisämaahan ehtineistä kiuruista ja töyhtöhyypistä. Tahdoin paraatipaikalle ja heti! Raaka viima puhalsi alastomilla pelloilla, ei siellä vielä mitään liikettä ollut. En bongannut ensimmäistäkään muuttolintua, mutta bongasin aika monta muuta lintubongaria! Parin ammattilaisen kanssa tuli juttuakin, enkä voinut kuin ihaillen kuunnella heidän havaintojaan piekanoista, hiiripöllöistä, jopa merikotkasta Järvenpään taivaalla. Kiitos pojille juttutuokiosta – luontokokemus se oli tämäkin!

Matkatessani kotiinpäin, tuli jostakin mieleeni koulu- ja opiskeluajat kauan sitten. Meillä oli neljän kaverin ryhmä, tuttuja jo lukioluokilta. Opiskelimme samoja aineita, pelasimme tennistä Domus Academican ylimmässä kerroksessa ja paransimme maailmaa milloin luentojen väliajoilla milloin iltaisin Bottalla tai Hämiksellä. Yksi porukkamme kavereista oli oivaltanut, että raha on kaiken pahan alku. Hän saattoi kimpaantua tulisesti, kun jokin asia taas muistutti rahasta, sen välttämättömyydestä tai sen puutteesta. Emme aavistaneet, että tilanne oli niin paha. Hän oli ensimmäinen meistä, joka meni naimisiin – avioitui varakkaan perheen tyttären kanssa. Voihan olla, että luonnonvoimillakin oli osuutensa tälle liitolle. Tai sitten – valat vannottiin pitkän talven jälkeen, kevään kynnyksellä, ensimmäisenä aurinkoisena päivänä muuttolintujen suihkiessa sinitaivaalla kohti pohjoisia pesimäalueita.

Koivukuja ja kavioura

Maaliskuun ranta

Kytäjärven pilkkijät

Bongarituttavuus Jari Mattila

Jari on nähnyt jotakin

Padolla

Pajunkissat

Jääkerros antaa tilaa kasvulle

Koskikara vielä kerran

Pienet kylävieraat

Maaliskuun pelto

Read Full Post »

Revanssin paikka

Ukkonen jyrähteli kaupungilla, kun olimme Lemmyn kanssa matkalla vaateostoksille keskustaan. Ensimmäinen ostospaikka oli ukonilman pimentämä, ja seuraava paikka kauppakeskuskin vaikutti pimeältä ja hiljaiselta. Nyt oli älypuhelimelle käyttöä – tarkoitan tietenkin sen lamppua, kun pyörähtelimme ostoskeskuksen pimeällä vaateosastolla. Pojanpoikamme oli kaupunkivisiitillä luonamme, mutta myöhemmin kesällä poika saisi laskea päiväperhosia mökillämme Haarankorventiellä.

Lemmy

Ostoksilla

Tuleva viikonloppu oli varattu Juliukselle. Sääennuste ei lupaillut kovin hyvää, mutta toiveikkaina suuntasimme Lounais-Hämeen maisemiin. Olimme jo pitkällä, kun saimme soiton, ettei J-pojan kapsäkki ollut tullut mukaan. Ympäri vain ja reppua hakemaan. Perillä mökillä päätimme irroitella ja nauttia kesästä koleudesta huolimatta. Pumppasimme tuolin alle unohtuneen Ericssonin rantapallon, otimme käyttöön taiteilijanimet (sen verran on katsottu EM-jalkapalloa) ja lämpimiksemme sekä löimme palloa että potkimme palloa. Pitkästä aikaa kuulin Miloun taas nauravan.

”Menettekö Finnderbyyn?”, tenttasi Forssan keskustassa pankkiautomaatilla viereemme tullut skootterimies. Sekin olisi ollut mahdollinen kohde, mutta lauantaina meille riitti kirppis, sählymailan hankinta, käynti upealla kehräämön alueella ja päälle päätteeksi maittavat pizzat Forssan Kotipizzassa. Mutta Taika-Jimillä oli yhä hikka. Sitä oli jo jatkunut kolme tuntia, eikä edes Kotipizzan lukuisat kokislasilliset saaneet hikkaa asettumaan. Prisman urheiluosastolla hikka taisi viimein loppua; olisiko johtunut sählymailojen korkeista hinnoista – niidenhän piti maksaa vain joitakin euroja. Kassalla meitä taidettiin vähän katsella, ostokset kun olivat sählymaila ja -pallo sekä kaksi pulloa mäntysuopaa.

Sunnuntaina Meikä-Manne kävi Taika-Jimin kanssa etsimässä naapuriemme mainostamaa Rivieraa Saloistenjärven rannalla. Emme löytäneet Rivieraa, mutta löysimme jotakin muuta. Menetin sydämeni peukaloisen poikaselle, joka synkässä aarniometsässä pyrähti viereemme kulkijoita katselemaan. Valo tuli pikku peukaloiseen hankalassa kulmassa ja liian kovana, en saanut pelkäämättömästä ystävästämme kunnon valokuvaa – sitä vuoden otosta. Mutta mieleeni tuo pörhöpallo jäi pysyvästi.

Taika-Jimin mielestä mökkimme on maailman paras paikka. Hienoa kuulla tällaista lapsenlapsen suusta. Tuskin nytkään paikassa mitään vikaa oli, vika oli vain suomalaisessa kesäsäässä. Ja kuten monta kertaa aiemmin, lähtöhetkillä tuuli tyyntyi ja aurinko paistoi mitä lämpimimmin. Haluamme revanssin!

Taika-Jim

Milou

Milou ja Meikä-Manne

Forssan kehräämö, kuva 1

Forssan kehräämö, kuva 2

Forssan kehräämö, kuva 4

Forssan Kotipizza

Saloistenjärvi

Rohkea peukaloisen poikanen

Peukaloisen metsä

Revanssin paikka

Read Full Post »

Sanellen vai neuvotellen

Viikonloppuna ja sitä seuraavalla viikolla ei ollut tekemisestä pulaa. Yhdeksän päivän aikana olimme kolmelle lastenlapsellemme varavanhempia, kavereita, taksikuskeja, muonittajia, kylvettäjiä ja vaikka mitä. Ensin talossamme kyläili L-poika Korsosta ja sunnuntaista seuraavaan lauantaihin otimme vastuun Hyvinkään J-lapsenlapsistamme. Sunnuntaina, vaihtopäivänä, serkukset tapasivat toisensa pitkästä aikaa – ja pienen ujostelun jälkeen oltiin kuin vanhoja kavereita.

Hoitojakso oli nyt lopuillaan. Kaikki oli mennyt yllättävän hyvin. Omat flunssamme ja kirjoittajan yksi kiireisimmistä työviikoista eivät olleet juuri haitanneet hoitourakkaa. Maltoin kerrankin nukkua pitkät yöunet, kun aloitin työpäiväni vasta pilttien kouluun ja päiväkotiin kuljettamisen jälkeen. Pienten hoitamisesta seuraa kaikkea kivaa – jos sen vain oikein oivaltaa. Saa itsekin vaimoni ekstrahyviä pannareita (jopa kahdesti), saa katsella vauhdikkaan Myrsky-dvd:n ainakin kymmenen kertaa (hieno perhe-dvd, ohjaus: Kaisa Rastimo, pääosissa: Ronja Arolammi, Laura Malmivaara, Janne Virtanen, Sara Tammela ja Antti Väre), voi pistäytyä Villen Viidakossa 6-vuotissynttäreillä, ja ennen kaikkea – voi elää lastenlasten elämää kuin aikoinaan nuorena vanhempana omien lasten kanssa. Tarjosimme puolestamme pienille vieraillemme yllätyksen, kun katselimme vanhan ”videon”, jossa pääsimme kurkistamaan kotipihamme talkoopäivään n. 30 vuoden päähän. Videolle oli ikuistettu L-pojan ja J-lasten vanhempien liikkeet ja äänet 5- ja 8-vuotiaina asuntoyhtiömme miesten samalla kolkutellessa uutta liukumäkeä perustuksista harjakaisiin asti.

Kaikessa tohinassa ehdimme toki seurata uutisia ja maailman menoa. Kovasti vain säästetään ja karsitaan, lomautetaan ja irtisanotaan, ikään kuin maailmasta ja kotimaasta olisivat rahat aivan loppu. Ehkä ne rahat vain ovat menneet vääriin kohteisiin ja harvojen taskuihin? ”Lempiaiheekseni” alkaa tulla tuo kuntauudistus ja sen edistymisen seuraaminen. Peli pitäisi viheltää vähäksi aikaa poikki ja miettiä todella kunnolla – ja ehkä aivan uudestaan – kuntien vastuut ja tehtävät. Näin pohtii myös jokunen yleisönosastonkirjoittaja (HeSa, 18.2. Päivi Vauhkonen ja Petri Mirala). Miksi Suomessa on niin tavallista asioiden valmistelu pienellä klikillä, sanelupolitiikka ja asioiden nopea runnominen eteenpäin? Päättäjien tulisi kait olla vähän iäkkäämpiä, luulen. Nuorena sitä ollaan niin polleeta, pystyviä ja ehdottomia, mutta vasta vanhemmiten tulee elämään perspektiiviä ja eri näkökulmia. Osaa jopa sovittelun ja neuvottelun mekanismit, kuten tarinan isovanhemmat, jotka antoivat periksi J-lasten vaatimukselle nukkua viimeinen yö samassa sängyssä. Kaksi pientä haki turvaa toisistaan, vapaaehtoisesti.

Pelaajat

J-tyttö piirtää

Kurkistus

Välipala

Hanki

Keravanjokea Hyvinkään Ridasjärvellä

Serkukset

Read Full Post »

Mökkilomailijan onni

Kesälomalta odotetaan joskus mahdottomia, niin ihmissuhteiden kuin säidenkin suhteen. Mökkilomailija kaipaa ainakin joitakin lämpimiä kesäpäiviä. Ei kuitenkaan välttämättä pitkiä hellejaksoja, jolloin maito ei enää suostu tulemaan purkista ulos. Tänä kesänä on säiden haltija tarjonnut ihan koko arsenaalinsa, mutta valitettavasti säästellyt sitä parastaan. En muuten tiennyt, että vaimossani on sprintterin vikaa. Kyllä vain! Kun salama paukahti mökkimme lähellä, hän oli juuri tulossa pikkulasta, mutta millä vauhdilla – voi jee!

Lomamme ainoa hellejakso (tähän asti) sattui silloin, kun lapsenlapsemme Lemmy tuli mökillemme neljäksi päiväksi. Päivät kuluivat pitkälti pojan ehdoilla, mutta eipä siinä mitään, todella mukavaa vaihtelua toi 5-vuotias perhosten ihailija. Itse muistan varmaan pitkään ne aamuiset kävelymatkat mökkitiellä, kun isosisä ja lapsenlapsi olivat ottaneet tavaksi viedä roskapussin yhteiseen keräyspisteeseemme. Samalla laskimme ja ihailimme monia perhosia heinäkuun helteessä. Mukavia hetkiä!

Pyrimme vaimoni kanssa tekemään pieniä ajomatkoja sateisina tai pilvisinä päivinä, ja matkoja tulikin aika paljon. Iittalan Lasimäki Kalvolassa on ollut kesälomamme vakiokohde. Päätimme katsastaa Lasimäen myös tänä kesänä. Käynti olikin mukava, vaikka vanhan kertaus ei aina maistu samalta kuin ensi kerroilla. Putiikkien pitäjiä oli vaihtunut ja uutta tarjontaa oli saatavilla. Soilin Käsityötarvikkeesta teimme jänniä löytöjä (Cypressin pinotut kahvikupit ja neljät lautaset) ja rupattelimme yrittäjän kanssa kaikesta mahdollisesta. Paluumatkalla halusimme jotakin extremejä ja valitsimme meille oudon reitin. Kartanlukijani osasi asiansa, emmekä jääneet harhailemaan Pirttikosken korpiin. Uusi reitti oli jopa nopeampi kuin perinteinen. Sillä lailla, sanoisi Niilo Tarvajärvi!

Eräänä päivänä kirjoitin paperille kaikkien niiden lintujen nimet, joita olin mökkimme läheisyydessä kesän aikana nähnyt tai joiden äänet varmuudella tunnistin. Lajeja löytyi 31! Ei varmaan huono? Vaimoni ”kätilöi” kirjosieppojen poikaset ulos pöntöstään ja oma juttuni oli rantasipin poikasen tapaaminen rantakivellä. Satuin muuten vain astelemaan järvelle päin ja näin pienen höyhenkasan isoine nokkineen kivellä iltaa ihmettelemässä. Mietin, ehtisinkö hakea kameran ja ikuistaa söpöläisen. Se onnistui, poikanen päästi vielä hyvin läheltä kuvaamaan itseään. Jälkeenpäin en muistanut, että päivä oli ollut pilvinen ja koleahko  – pieni hetki pienen poikasen kanssa voi antaa suuren ilon.

Matkalla mökille - Kormun kesäilta

Herkkuja ostamassa

Forssaa Loimijoelta

Rantatie

Lasten suosikki: TuxPaint-piirto-ohjelma

Rannan lobeliapata

Metsänokiperhonen

Ukkonen nousee

Pakollinen lukupäivä

Päivä paistaa taas

Rantasipin poikanen

Lampaat taivaan

Iittalan Lasimäkeä

Mustikka - tärkeä metsämarja

Kulhot täyteen

Read Full Post »

Koskikara ja Runeberg

Mitä yhteistä on koskikaralla ja Runebergin päivällä? Ei välttämättä mitään muuta kuin että sattuivat samalle päivälle. Lauantaina oli määrä käydä katsastamassa mökkimme tila ja pudotella katoilta liiat lumet, mutta vaimoni flunssan paheneminen esti mökkimatkan. Itselläni riitti vielä virtaa ja ajattelin käydä katsomassa koskikaraa kartanon padolla.

Varustauduin pitkävartisilla kumisaappailla, koska tiesin joutuvani rämpimään umpihangessa. Halusin kuvata karaa eikä kuvaaminen onnistuisi ilman maastossa möyrimistä. Lähestyessäni karan aluetta huomasin jo kaukaa  pienen liikkuvan pisteen virran jään reunalla – siellä kaverini on. Ja niitä on varmasti vähintään kaksi, mahdollisesti pesivätkin täällä ”etelässä”. Otin kuvia virtapaikan ympäristöstä, liikuin maltillisesti ääniä pitämättä – ajattelin, että pääsisin linnun suosioon hillityllä käytökselläni. Kovin kaukaa jouduin kuvaamaan ja sain vain epätarkkoja otoksia. Mutta aivan lopuksi (niin siinä joskus käy) pääsin  lähelle kohdettani ja sain siedettäviä kuvia karasta. Pelkkä kävely padolle, sen eri näkymien tarkastelu, lähes erämaatunnelman kokeminen korkeiden kallioiden suojassa ja lauantaipäivän kiirettömyys olivat arvokkaita asioita, mutta kaiken tietenkin kruunasi kohtuulliset valokuvat koskikarasta ja sen touhujen tarkkailu. No, kuvauskalustoni on aika vaatimaton, mutta riittää minulle – toistaiseksi.

Samassa paikassa pari vuotta sitten koimme Juliuksen kanssa erikoisen näytelmän. Se alkoi koiran vimmatusta haukunnasta vähän etäämmältä. Pian kuulimme  sulasta virrasta kahlaamisen ääniä. Isokokoinen valkohäntäkauris komeine sarvineen (ennen peura) pakeni koiraa matalan joen pohjaa pitkin ja lähestyi meitä. Se huomasi vihdoin meidät, pelästyi ja hyppäsi sulasta jään päälle. Mutta voi, sorkat eivät pitäneet eläintä pystyssä liukkaalla jäällä, vaan se lensi mätkähtäen kyljelleen. Nopeasti kauris ”kokosi itsensä” ja oli jo pian kiipeämässä joen törmää ylöspäin metsän suojaan, koiran ja sen isännän ulottumattomiin. Olimme molemmat hämmästyksestä hiljaa ja haltioissamme. Harvoin isoisä saa esitellä lapsenlapselleen tällaisen näytelmän. Jos nuori seuralaiseni vanhempana viihtyy luonnossa ja arvostaa luontoa, uskon että tämä kokemus on yksi, jolla on saattanut ollut vaikutusta.

Lähdin kavelemään poispäin patoalueelta. Laitoin kotona odottavalle potilaalleni viestin ja sain kuulla, että kuume oli noussut. Lupasin tulla pian avuksi ja tueksi. Luontokokemukseni oli taas kerran ollut erittäin miellyttävä. Kun kevättalvi etenee, olisiko myöhemmin blogiotsikkoni nimi ja nimipari silloin vaikkapa … ”Kiuru ja Minna Canth”, kuka tietää.

Pato

Virta

Suojassa

Pariskunta

Read Full Post »