Kummikatuni Tehtaankatu

Jokin outo lamaannus tai väsähtäminen hiipi hiljaa perheemme arkeen vuoden 2020 tammikuussa. Ei se kokonaan voinut johtua lumettomasta, harmaasta maisemasta. Se oli jotakin muuta, jotakin selittämätöntä – siihen asti, kunnes vaimoni antoi vinkin uutuuskirjasta ”Mika Waltarin Helsinki” (Juha Järvelä, 2019). Siinä se oli, Helsinki-sana mainittu! Marraskuinen Kallion retkeni ei siis pitkälle riittänyt, oli pian saatava uusi annos kantakaupungin mukulakiviä, massiivisia kivijalkoja, raskaita ulko-ovia, korkeita torneja, katujen yllä risteileviä ties-mitä-johtoja, hälinääkin. Siihen viidakkoon halusin taas työntyä, ja ihan vapaaehtoisesti. Vaimonikin heräsi kirjoittajamiehensä innostuksesta ja alkoi tsempata siippaansa tulevan retken valmisteluissa. Mutta mikä olisi blogimiehen seuraava kohde? Jokin kokonainen uusi kaupunginosa, vai mikä? Ei, nyt otetaan vain yksi katu, ja se on Ullanlinnan Tehtaankatu!

Miksi juuri Tehtaankatu? En oikein tiedä, en ole vieraillut kaverillani, joka olisi asunut Tehtaankadulla, en ole saattanut tyttöä Schalinin talon opiskelijaboksiin, en ole sukua maamme ensimmäiselle presidentille K.J. Ståhlbergille, joka asui Ricardo Björnbergin suunnittelemassa ja v. 1901 valmistuneessa upeassa uusrenessanssitalossa Tehtaankatu 4:ssä, mutta olen kyllä saattanut kouluajan kesätöissä viedä elintarviketilauksen jakeluauton apumiehenä ravintola Sea Horseen (Tehtaankatu 9 – Kapteeninkatu 11), sillä läheisen Pietarinkadun perunatoimituksesta on selvä muistikuva. ”Tehtaankadun äänet” eivät nekään ole millään tavalla koskettaneet kirjoittajaa, tuiki tavallista, ei-poliittista kansalaista. Hakemalla hain oikeutusta liittää Tehtaankatu juttuni otsikkoon, ja löysin viimein tärkeän yhteyden. Tehtaanpuiston yhteiskoulu oli aikoinaan urheilukoulun maineessa. Monet sen oppilaista kuuluivat tunnettuun pesäpalloseuraan nimeltä HPL (Helsingin Pallonlyöjät). Kun seuran menestys aikuisten sarjassa alkoi hiipua 1960-luvun alussa, siirtyivät monet HPL:n pelaajat omaan seuraani Herttoniemen Urheilijoihin. Sen lisäksi muistan kovat oppikoulun pesäpallo-ottelut Tehtaanpuistoa vastaan. Ja se kovin oli vuonna 1963. Oma joukkueeni ja oma kouluni Kulosaaren yhteiskoulu sen voitti, mikä tiesi jatkoonpääsyä Helsingistä ja aikanaan loppuottelua Sotkamon koulua vastaan. Kuliksen pojat, kera oman torvisoittokunnan ja parin vaunullisen verran koulukavereitamme (+ rehtori ja useita opettajia), matkasivat junalla Sotkamoon. Siellä voiton vei Kulosaari, ja torvi soi! Tiesitkö, että Tehtaanpuiston yhteiskoulu ei sijaitsekaan Mikael Agricolan kirkkoa ympäröivässä Tehtaanpuistossa, vaan Eiran puolella Ehrensvärdintiellä? Tänä päivänä tyylikkäässä rakennuksessa vaikuttaa steinerkoulu Elias-koulu.

Kiipesin ylös Laivasillankatua ja olin valmis aloittamaan päivän urakkani. Läheisen Pyhän Henrikin katedraalin ovi oli auki. Kirkkosali oli autio, muttei hiljainen – vahva urkumusiikki täytti tilan. Istuin alas, hiljennyin ja kuuntelin. Urkuri ei voinut tietää, että saatteli soitollaan matkaan Tehtaankadun turistin mitä hienoimmalla tavalla. Päivän tavoite oli kävellä Tehtaankatu päästä päähän, katsella ja kuunnella, kurkkia sisäpihoille, nähdä yksityiskohtia, nautiskella. Kävellessäni eteenpäin karhean komea jugendrakennus seurasi toistaan, kortteli korttelilta. Niin, jugend-retkeksi se taas meni – Helsinki kun on yksi maailman upeimmista jugend-kaupungeista! Sen huomaavat parhaiten ehkä vain ulkomaalaiset, kuten Yhdysvaltain entisen suurlähettilään vaimo Cody Douglas Oreck, joka helsinkiläisen jugendin innoittamana kirjoitti tekstin kuvakirjaan ”Storybook Helsinki and beyond”. Ja Tehtaankatu, mitä kaikkea sen vierille onkaan noussut; arvotaloja, suurlähetystöjä, (melkein kadun varrella olevat) maineikas teatteri ja parikin perinteikästä ravintolaa, v. 1908 valmistunut ala-aste, puistoja, kaksi kirkkoa ja yksi satutalon näköinen sairaala. Tehtaita ei suunnitelmista huolimatta kadun varsille noussut Fazerin Mestaritaloa lukuunottamatta, mutta jo päätetty kadun nimi jäi pysyväksi.

Tehtaankadusta tuli kummikatuni! Miten aion uutta kummikohdettani hoitaa ja vaalia, sen aika näyttää. Kotimainen kummikatu tai kummikaupunki on varmasti myös Greta Thunbergin mieleen; ei tarvitse matkustella kauaksi eikä enää yhtään lisätä kasvihuonekaasuja ilmakehään. Omalla vähäpäästöisellä ”etelänmatkallani” oli lentokoneenani Google, baaritiskinäni kirja “Puhvelista Punatulkkuun” (Kaija Ollila, Kirsti Toppari) ja rantatuolinani oli huippusivusto korttelit.fi. No, vähän tarvittiin apua myös Ventoniemen Helsingin bussilta.

Matka käynnistyy Helsingin Eteläsatamasta, ja kahvilla Vanhassa Kauppahallissa.

Päivää alkaa vähitellen valjeta. Jo näkyy Valkosaari sekä Luoto.

Tehtaankadun alkupää. Vasemmalla Pyhän Henrikin katedraali (E.B. Lohrman, 1860), oikealla Tehtaankatu 1 (Armas Lindgren, 1914).

Tehtaankatu 4 (Ricardo Björnberg, 1901)

Tehtaankatu 4:n tunnettuja asukkaita: maame ensimmäinen presidentti K.J. Ståhlberg sekä Nobel-palkittu tutkijamme sekä fysiologi Ragnar Granit.

Tehtaankatu 16 ”Domus” (G.W. Nyberg, 1907)

Tehtaankatu 3:n yksityiskohta (Josef Stänbeck, 1902). Talon suunnittelija lienee tunnetumpi kirkkoarkkitehtinä.

Tehtaankatu 7 ”Sampsa” (Vilho Lekman ja J.W. Tikka, 1909). Talossa asui mm. Mika Waltari kouluikäisenä ja nuorena aikuisena vv. 1914–1930.

Tehtaankatu 7:n yksityiskohta. Tehtaankadun rakennukset valmistuivat pääosin 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikana.

Tehtaankatu 20 ”Tammi” (Kaarlo Oila, 1907)

Tehtaankatu 22:n kivijalkamyymälä.

Kuvan keskellä ruskeanharmaa Schalinin talo, Tehtaankatu 9. Sokea pianonvirittäjä Herman Schalin oli myös etevä liikemies. Hän rakennutti kivitalon Kapteeninkadun ja Tehtaankadun kulmaukseen (Usko Nyström, 1902). Vasemmalla Tehtaankatu 11 (Lars Sonck, Matti Finell, 1929).

Schalinin talon ulko-ovessa jugend-aikakauden koristelua.

Schalinin talon v. 1934 perustettu ravintola Sea Horse on valmiina tämän päivän lounastarjoiluun.

Kapteeninpuistikko Tehtaankadun ja Kapteeninkadun kulmauksessa.

Tehtaankadun lapsia.

Tehtaankadun koulu, nykyisin Tehtaankadun ala-aste, Tehtaankatu 15–17 (Albert Nyberg, 1908).

Tehtaankatu 19, As. Oy Koivu (Paavo Björk, 1904)

Eiran sairaala (1905) ja punertava lisärakennus (1910), Tehtaankatu 28–30 (Lars Sonck). Taustalla kellertävä rakennus Tehtaankatu 26 (Mauritz Gripenberg, 1903).

Yksityiskohta Eiran sairaalasta.

Yksityiskohta Eiran sairaalasta.

Yksityiskohta Eiran sairaalasta.

Mikael Agricolan kirkko, Tehtaankatu 23 (Lars Sonck, Arvo Muroma, 1935)

Yksityiskohta Mikael Agricolan kirkon kirkkosalista.

Tehtaankadun loppupäätä Eiran sairaalan kohdalta länteen. Taustalla Hietalahden telakan nosturi.

Kahvitauolla pikku kahvilassa nimeltä Lilla Fabrik! Palvelu pelasi englanninkielellä. Tilasin kahvini pariksi korvapuustin selvällä suomenkielellä. Onnistui!

Tehtaankatu 34 c (Väinö Vähäkallio, 1911). Vasemmalla Irlannin suurlähetystön talot. Ne suunnitteli Armas Siitonen vuosina 1918–20 alunperin yksityisasunnoiksi. Klassinen rakennustyyli poikkeaa Tehtaankadun valtavirrasta, jugendtyylistä.

Ehrensvärdintien Elias-koulu, entinen Tehtaanpuiston yhteiskoulu. Kadulla tapaamani oppilaat tunsivat koulutalon historiaa, tiesivät ainakin koulun entisen nimen!

Tehtaankadun monilta poikkikaduilta on näkymä Kaivopuistoon, Meripuistoon – ja merelle.

 

Read Full Post »

Engelin helmiä

Minkä julkisen, helsinkiläisen rakennuksen piha-alueella on sekä Matti Pohdon hautamuistomerkki että keisari Aleksanteri I:n rintakuva? Ei ehkä ihan helppo kysymys, eikä kaikkein sopivin ”Haluatko miljonääriksi” -visailun aloituskysymykseksi. Kaverille kilauttelukaan ei välttämättä auttaisi? Ja täysin oikeassa vastauksessa on yksi suuri hankaluus; Aleksanteri I:n rintakuva kun on hiljan viety kyseisen rakennuksen pihanurmelta pois. Vielä joku vuosi sitten näin ei ollut. Suuriruhtinaskautemme ensimmäisen hallitsijan Aleksanteri I:n muistomerkki (tot. Ivan Martos) on seikkaillut niin Turussa kuin Helsingissäkin useissa eri paikoissa, mutta vielä keväällä 2013 se sijaitsi Kansalliskirjaston pihalla, eteläpuolen nurmialueella. Muistan itsekin ottaneeni muistomerkistä kuvan, mutta niin vain kävi, etten kovalla etsimiselläkään enää kuvaa arkistoistani löytänyt. Keisari oli hävinnyt sieltäkin!

Olin päättänyt palkita itseni käynnillä Kansalliskirjastoon samalla, kun muut syyt veivät miehen Helsinkiin. Palkkio tulisi siitä, jos kestäisin Kampin hammaslääkärikeskuksessa tehtävän ”pienen” etuhampaani fiksauksen (mikä ei kotikaupungissani ollut onnistunut). Se fiksaus olisi kyllä pitänyt tehdä jo noin v. 1963, jolloin sain harjoituksissa veljeni lyömän pesäpallon leukaani. Toisesta etuhampaastani irtosi silloin pikku siivu, mistä ei mitään kosmeettista haittaa kummempaa ilmennyt kuin vasta 54 vuotta myöhemmin. Säästän lukijan yksityiskohdilta, mutta viime heinäkuinen hammasjuuren särky oli jotakin….  Se säteili koko päähän, eikä kirjoittajasta ollut muuhun kuin särkytablettien ahmijaksi. Se oli se etuhampaan pieni nirhauma, sen olivat bakteerit viimein keksineet! Näin asiat ja tapahtumat risteilevät sekä polveilevat, ja pääsemme sujuvasti siirtymään kansallispelistämme Kansalliskirjastoon! Tätä käyntiä olin odottanut muutenkin jo pitkään; edellinen käyntikerta kun oli ollut joskus v. 1967. Talo oli kokenut taas kerran mittavan peruskorjauksen (2013–2015) – nyt oli hyvä aika käydä vierailulla. Valmistelin kirjastoon tutustumista paljon enemmän kuin aikoinaan nuorena matematiikan opiskelijana, ja juttuni lopuksi jaan muutaman vinkin, joita itse lueskelin ja joista ammensin tietoa retkeäni varten.

En tullut Kansalliskirjastoon etsimään jotakin tiettyä kirjaa, vaan kirjoittajaa kiinnosti tällä kerralla itse rakennus, sen tunnelma, lähes 200 vuoden takainen rakennustaide ja sen detaljit. Parasta olisi ollut päästä mukaan opastetulle kierrokselle, mutta ne eivät usein osu lääkärikäyntien kanssa yksiin. Oman, itsejohtoisen kierrokseni: kupolisali–eteläsali–pohjoissali–rotunda loppuvaiheessa huomasin vielä kertaalleen pysähtyväni keskelle kupolisalia ja keskustelevani vierelläni seisovan tuntemattoman miesvieraan kanssa monista kirjastoon liittyvistä kysymyksistä. Häneltä sain vinkin käydä lopuksi kellarikerroksen Galleriassa ”Sananvapaus”-näyttelyssä! Viimein hain ulko-oven viereisestä eteistilasta reppuni ja päällysvaatteeni ja astuin ulos. Suoraan vastapäätä, Unioninkadun toisella puolella, nousi korkeuksiin vielä mahtavampi luomus, Helsingin Tuomiokirkko – sekin Carl Ludvig Engelin käsialaa! Engelin uusklassista empiretyyliä näkyi senaatintorin kaikilla reunoilla! Kansalliskirjasto on ulkoapäin kohtalaisen vaatimaton, mutta kun astut sisälle, näet simpukan kuoren avautuvan – ja paljastavan kätketyn helmen! Engel ei ehtinyt nähdä rakasta työtään täysin valmiina; suunnattoman suuren työn suomalaiselle rakennustaiteelle tehnyt arkkitehti menehtyi toukokuussa 1840. Kansalliskirjasto avattiin yleisölle vain vähän myöhemmin.

Kansalliskirjasto, Helsinki

Kansalliskirjasto ja Helsingin Tuomiokirkko

Kansalliskirjaston myöhempi lisäys, Rotunda-rakennus (Gustaf Nyström)

Rotundan pilastereiden koristereliefit (Walter Runeberg)

Merkittävän kirjankeräilijän ja kirjalahjoittajan Matti Pohdon muistomerkki Kansalliskirjaston eteläisellä pihanurmikolla

Kansalliskirjaston kupolisali

Kansalliskirjaston kupolisalin katto. Lintuaiheiset hyveiden kuvat (valppaus, viisaus, laulu ja voima) suunnitteli arkkitehti Frans Sjöman ja toteutti koristemaalari Carlsson.

Kansalliskirjaston eteläsali 01

Kansalliskirjaston eteläsali 02

Kansalliskirjaston eteläsali 03

Kansalliskirjaston eteläsali 04

Kupolisalin esittelyruudulta poimittua 01

Kupolisalin esittelyruudulta poimittua 02

Kansalliskirjaston pohjoissali

Pohjoissalin länsipäädyn lunettimaalaus ”Kulta-aika” (Magnus Enckell)

Rotundan katto sisältä

Rotundan lukunurkkaus

Kahvilakerroksen näyttely, teemana Ilmari Krohn

Galleria-tilan näyttely teemana sananvapaus

Kansalliskirjaston ikkunasta

Valtioneuvoston linna senaatintorin itälaidalla (Engel)

Bockin talo (kesk.) senaatintorin etelälaidalla (Engelin ensimmäisiä muutostöitä: kauppiaan talosta kenraalikuvernöörin virka-asunnoksi)

Helsingin yliopiston päärakennus senaatintorin länsilaidalla (Engel)

Kansalliskirjasto senaatintorilta

Talvipäivän valo osuu Kansalliskirjaston kupolisalin ikkunoihin

 

Lähteitä:

”Tiedon valtakunnassa, Helsingin yliopiston kirjasto – Kansalliskirjasto 1640–2010 (Rainer Knapas)

Peruskorjausta edeltävä rakennushistoriaselvitys:

Click to access Rakennushistoriaselvitys_220911.pdf

Read Full Post »

Vanhoille hyville ajoille

Tammikuun lopun Helsingin kierrokseni aloittaisin Kaisaniemenkadulta ja mielenkiintoisesta Kaisa-talosta, joka upeine kaarevine muotoineen oli vuonna 2012 noussut perinteikkään Kauppakeskus Pukevan paikalle. Koko Kaisaniemenkatu oli kovasti muuttunut sitten 1900-luvun loppupuoliskon. Moniin vuosiin ei hyvinkääläinen vaimonikaan ollut enää hypännyt Helsingin junaan ja käynyt vaateostoksilla Helsingin ”Carnaby Streetillä”. Poissa Kaisaniemenkadulta olivat sellaiset vaatettajat kuin Minkki, Teinitalo, Lollo, Halonen, Vestio, Valioasu ja Seppälä (tuliko kaikki?). Ja Kaisaniemenkadun leffateatteri! Sellainen on yhä vanhalla paikallaan, mutta ei se ole enää Metropol (myöh. Boston ja Formia) – vaan Kinopalatsi! Muistan hyvin, kun veljeni kanssa joskus 1960-luvun alkupuolella jännitimme Metropolin permantopaikoilla John Waynen selviytymistä selkäänpuukottajien keskellä. Maailma muuttuu, mutta eläväinen Kaisaniemenkatu olisi saanut pysyä ennallaan! Tiesitkö muuten, että Kaisaniemenkatu syntyi raivaamalla aukko Mikonkadun kortteleihin. Näin saatiin parempi yhteys rautatientorilta Hakaniemen suuntaan. Uusi väylä oli aluksi Murtokatu ja vasta vähän myöhemmin Kaisaniemenkatu.

Kaisa-talo on Helsingin yliopiston rakennus, ja suurin osa talosta on omistettu yliopiston pääkirjastolle sekä eri tiedekuntien kirjastopalveluille. Talon toisesta kerroksesta löytyy myös kodikas kahvio, jonne kirjoittaja hetimmiten suuntasi ja alkoi aamupalaansa nauttien tarkentaa päivän reittisuunnitelmaa. Pidin kovasti Kaisan arkkitehtuurista ja eri kerrosten taideteoksista. Puitteet nykyopiskelijoille ja tiedonhankinnalle ovat loistavat! Omana opiskeluaikanani yliopiston kirjastopalvelut sijaitsivat Leppäsuon Domus Academican ylimpien kerrosten hämärissä saleissa. Aika harvoin matikanlukijat kirjastopalveluja kuitenkaan tarvitsivat. Tieto löytyi olemassaolevista kirjoista, usein englanninkielisistä tosin, tai – liitutaululta, jolta proffan tuotokset oli omaan luentovihkoon kirjoitettava (ja joita raapustuksia luennoilta poissaolleet kaverit sitten kiireessä kopioivat). Vanhoja miettiessäni, tajusin että yliopisto-opiskeluni pääpaikka Porthania-rakennus on aivan vieressä. Pitäisikö mennä ihan käymään? Vieläkö tavoittaisin vuosikymenten takaista tunnelmaa, kun astun Porthanian pyöröovista sisälle rakennukseen? On kai se sallittua? Ainakin ilmoitustaulu, jolla tiedekuntiin päässeet opiskelijat ilmoitettiin, oli täsmälleen samalla paikalla kuin 50 vuotta sitten! Mutta missä ovat kaikki tutut opiskelukaverit?

Kolmannessa ja viimeisessä blogini kappaleessa siirrän mahdollisen lukijan toiseen helsinkiläiseen kirjastoon, joka varmaankin paremmin stemmaa kirjoittajan ikästatukseen. Siirrymme Rikhardinkadulle, Helsingin vanhaan, vielä toiminnassa olevaan yleiseen kirjastoon. Jos Kaisa-kirjasto on ultramoderni, on Rikhardinkadun kirjasto ihan toisesta maailmasta, kuin vanhanajan olohuone, rauhallisine lukusoppeineen ja tyylikalusteineen. Kiipesin rakennuksen kerroksiin ja ihailin kaikkea näkemääni. Katsoin vielä tulokerroksen kokoushuoneessa esitettävän Henna Lainisen ajatuksia herättävän videoteoksen ”Ihmisen tarina” ja jatkoin matkaani Merisataman suuntaan. Aloin jo oppia uudelleen tuntemaan vanhaa kotikaupunkiani! Viiskulmassa huomasin pettymyksekseni Primulan perinteikkään kahvion siirtyneen pois vakiopaikaltaan; kulmapaikan oli vallanut uusi ravintolayrittäjä. Jotakin Viiskulmassa oli silti ennallaan: Digelius Music kauppasi yhä vuonna 1971 perustetun musiikkiliikkeensä tiloissa mm. vanhaa jazzia LP- tai CD-levyillä. Hyvästelin Digeliuksen vetäjän Emu Lehtisen ja koin, että nyt oli tauon ja kahvin paikka. Mutta sitä ennen – pannaan Ellington soimaan! Vanhoille hyville ajoille.

Kaisa-talo, Kaisaniemenkatu Helsinki (Anttinen Oiva Arkkitehdit Oy)

Sisäänkäynti yliopiston kirjastoon (seinällä taideteos ”Pienet maailmat 2012”, Terhi Ekebom ja Jenni Rope)

Helsingin yliopiston pääkirjasto 01

Helsingin yliopiston pääkirjasto 02

Helsingin yliopiston Porthania-rakennus

Porthanian sisääntuloaula

Rikhardinkadun kirjasto

Rikhardinkadun kirjaston sisäänkäynti

Rikhardinkadun kirjasto 02

Rikhardinkadun kirjasto 03

Rikhardinkadun kirjasto 04

Rikhardinkadun kirjasto 05

Näyteikkuna Oriental Art & Antique, Korkeavuorenkatu

Merikadun varis

Eiran lähetystörakennuksia

Muuttunut Primulan kulma, Viiskulma

Digelius Jazz (Digelius Music, Laivurinrinne 2)

Emu Lehtinen, Digelius Music

Merimiehenkadun puurakennus vuodelta 1888

Kahvila Plootu, Fredrikinkatu (kahvilassa myynnissä huonekaluja ja sisustustarvikkeita)

Kahvila Plootun ikkuna

Read Full Post »

Taidetta ja huoltotöitä

Olin lupautunut käyttämään lapsenlapsemme, J-pojan kännykän huollossa Helsingissä. Kallis vekotin ei enää ottanut latausvirtaa vastaan. Kuvaruudun lasikin oli yläosastaan rikki, mutta toimeksiantooni, niin ymmärsin, kuului vain latausportin ongelmien hoitaminen. Käyn mielelläni entisessä kotikaupungissani milloin milläkin asialla, ja nythän kirjoittajalla oli oikein annettu tehtävä hoidettavanaan. Bussimatka pääkaupunkiin ei ole kohtuuttoman pitkä ja harvoin bussimatkat ovat yksitoikkoisia. Tällä kerralla sain ihmetellä käytävän toisella puolella istuvan nuoren naisen kännykänkäyttötaitoa. Se oli jotakin maagista. Bussistamme lähti tekstiä maailmalle, mutta millä nopeudella ja tekniikalla! Tekstiä syntyi molempien käsien peukaloiden nopeilla liikkeillä ja hallituilla painalluksilla. Irrotin viimein katseeni kännykkätaiturista, mutta vielä ehdin nähdä, kun selfie vilahti ruudulla; omakuva oli hetkessä tekstin joukossa ja koko setti oli valmis lähetettäväksi. Ihmeiden aika ei ole ohi. Pian halusin myös nähdä sellaisen ihmeen, kun helsinkiläinen huoltoyritys korjaa lapsenlapseni kännykän odottaessa (näin luvattiin).

Huoltotyön ajaksi olin suunnitellut käynnin Sinebrychoffin taidemuseoon. Jossakin vaiheessa harrastin vaimoni kanssa kohtalaisen paljon taidenäyttelyitä, mutta Sinebrychoffin taidemuseossa en ollut ennen käynyt. Sinebrychoffin puistokin oli jäänyt näkemättä ja kokematta. Vuosikymmeniä sitten olin opiskelukavereitteni kanssa laskiaisen aikoihin laskettelmassa Kaivopuiston mäkiä, ja joku sai päähänsä, että pyrittäisiin pulkat kainalossa Kaivohuoneelle! Eihän se tietenkään onnistunut (ei kovin hyvä päähänpisto). Silloin olisi pitänyt ottaa kurssi Punavuoren reunamille Sinebrychoffin puistoon – siellä meidät olisi ongelmitta hyväksytty muiden laskettelijoiden joukkoon. Nyt ei ollut temput mielessä, vaan asiallinen käynti Bulevardilla sijaitsevaan tyylikkääseen taidemuseorakennukseen. Olin hiljattain lukenut kirjan ”Venäläiset kauppiaat Helsingin historiassa”. Kirja antoi hyvät pohjatiedot Sinebrychoffien taustoihin ja noususta Helsingin panimo- ja yrityseliittiin. Tiesin enemmän myös Sinebrychoffien taideharrastuksesta ja taiteenkeräilystä. Näyttely ja taidekotiin tutustuminen oli succee. Suosittelen.

Aika lensi taiteen parissa nopeasti, pian hakisin J-pojan kännykän huollosta. Ehdin sitä ennen nauttia lämpimän ja maittavan ruoka-annoksen läheisessä Hietalahden kauppahallissa. Huoltoliike iTapsa Eerikinkadulla oli tehnyt sen, minkä oli luvannut: kännykkä oli kunnossa ja valmistui muutamassa tunnissa. Plussaa oli myös erittäin hyvä palvelu. Tietenkin, pieni kauneusvirhehän tuo yläosastaan rikkoutunut lasi on, ei sille voi mitään. J-pojan mukaan hänen kaverinsa isä osaa vaihtaa kännykän lasin, kunhan sellainen vain ensin tilataan. Mistä se tilataan, ja milloin se tulee? Ei, nyt tuli tehtyä rimanalitus – sen kuulin myös kotijoukoiltani. Lasi olisi pitänyt vaihdattaa samalla kerralla! Hyvä on, otetaan uusi huoltokäynti ensi viikolla.  Töppäyksiä tulee vanhoillekin.  Ars longa, vita brevis!

Sinebrychoffin taidemuseon sisäänkäynti, Bulevardi 40, Helsinki

Seurustelusali toisessa kerroksessa

Fanny ja Paul Sinebrychoff

Kynttilälampetti

Kustavilainen sali

Amor ja Psykhe (Johan Tobias Sergel, 1789)

Muotokuva äidistä tyttärensä kanssa (Henri François Riesener, 1816-1823)

Paulin työhuone

Tyyliä ja tunnelmaa

Vielä kurkistus saliin

Alakerran näyttelytilat

Livio Ceschin

Hitaasti lehtien kupari tippuu puista (Livio Ceschin, 2008)

Museon seminaaritilat

Sinebrychoffin puistoa

Jotain vielä jäljellä vanhoista tuotantolaitoksista

Hietalahden kauppahalli

Etelä-Korealaiseen tapaan

 

Read Full Post »

Oksasenkadulta oikealle

Helsinkiläistaustainen eläkeläisretkeilijä oli päättänyt puolenpäivän soolopyrähdyksellä tehdä selkoa ja verestää muistoja Helsingin Etu-Töölöstä. Katselin pöydälle levittämääni Helsingin karttaa, tuumailin tulevan matkani reittiä ja sijoittelin nuppineuloja paikkoihin, joissa olin tässä kaupunginosassa joskus käynyt. Tuttuja kohteita tulikin yllättävän paljon. Äidinäitini oli pitkään asustanut Arkadiankadun loppupäässä; siellä olin tietenkin vieraillut kymmeniä kertoja. Yliopiston tietojenkäsittelyä opiskeltiin Töölönkadulla ja illanviettoja opiskeltiin useinmiten Bottalla Museokadulla. Mutta junnuiässä tutuimmaksi tullut paikka oli helsinkiläisten (ja myös meidän perheemme) takavuosien pesäpallopyhättö: Hesperian kenttä. Kentän paikalle oli sittemmin noussut Finlandiatalo – siellä pelasivat nykyään aivan eri ihmiset, eikä kenttämestarin kalkki enää pöllähdellyt kakkospesän rajaviivalla. Piikkarit olivat vaihtuneet lakeerikenkiin, maila vaihtunut mikrofoniin. Etu-Töölö on kompakti mutta melko laaja alue, aina Töölönlahdelta Taivallahteen, Pohjoiselta Rautatiekadulta Pohjoiselle Hesperiankadulle. Kiirettä pitää, jos ehtisin kiertää koko alueen, kaikki sen muistomerkit ja sen monet ikoniset rakennukset. Oli keskityttävä muutamaan kohteeseen. Paljon kritiikkiä aikoinaan saanut Temppeliaukion kirkko oli sisältä näkemättä. Aloitetaan siitä!

Ei ihan heti uskoisi, että Temppeliaukion kirkko on yksi turistien kaikkein eniten käymistä kohteista Helsingin alueella. Ulkoapäin kirkkorakennus ja sen sisäänkäynti ovat lähes huomaamattomia. Juju onkin kirkon sisätiloissa, ja varmasti myös akustiikassa. Fredrikinkadun loppupäässä vastaan tuli laumoittain turisteja; touhukkaita turisteja hyppeli myös kirkon yläpuolisella kalliolla selfiekeppeineen. Sisällä odotti yllätys. Kuin tilauksesta Kaartin soittokunta piti salissa harjoitustaan illan esiintymistä varten. Istuin alas, kuuntelin ja rauhoituin. Hyvin kuului salin perällekin herkkä huilusoolo, ja kun kapellimestari Atso Almilan johdolla mentiin forte fortissimoon, havahduin, otin reppuni pois selästä ja aloin viritellä kameraani kuvauskuntoon. Arkkitehtiveljesten Timo ja Tuomo Suomalaisen luomus on kiistatta erikoinen ja karun tyylikäs. Jos kirkko on myös muusikoiden ja laulajien suosiossa, ei kai siinä voi olla moitteen sijaa? Ehkä joku päättäjä oli kaukaaviisaasti osannut nähdä tulevan kirkkorakennuksen yleisen kiinnostuksen ja taloudellisen puolen, mene tiedä?

Temppelikatua astellessani kohti Mika Waltarin puistoa, sain juttuseurakseni ikäiseni koiranulkoiluttajan. Kerroin tietenkin oman vaellukseni taustoista, lievästä Helsinki-kaihostani, ja sain mieheltä arvokkaan vinkin. Löytäisin kaipaamiani Helsinki-kirjoja läheisestä antikvariaatista. Ja niin todella tapahtui. Kirjastosta moneen kertaan lainaamani ns. ”Helsingin korttelikirjat” löytyivät kaikki Runebergin Antikvariaatista! Kirjat olivat aikoinaan koottu Helsingin Sanomien artikkeleista, joissa kuvattiin viime vuosisadan aikaista, osin jo mennyttäkin Helsinkiä (tekijöinä kolmessa ensimmäisessä julkaisussa: Kaija Ollila, Kirsti Toppari, Kaija Nenonen ja Kaija Hackzell). Helsinki-päiväni Etu-Töölössä oli ollut antoisa, yllätyksiäkin täynnä. Sain varmaan onnenpotkun matkaani aamuisesta kahviateriasta Huvilan Kahvilassa, Hakasalmen huvilan kupeessa. Vetäisinköhän vielä uuden kierroksen tuosta Oksasenkadulta oikealle ja Tunturikatua alas Runeberginkadulle? Ei, kyllä tämä riittää. Olin valmis ottamaan suunnan Kampin bussiterminaaliin ja astumaan tutun liikennöitsijän kermanväriseen bussiin. Tuliaisinani oli mukanani toivottavasti onnistuneita valokuvia, kolme kiloa vanhoja kirjoja ja helsinkiläisen Keisari-leipomon herkullinen juustokakku. Näillä eväillä hyppäsin viiden euron Happy Hour -vuoroon kohti Hyvinkäätä.

PS. kiitokset Kaartin soittokunnan tiedottaja Markus Virtalalle luvasta käyttää blogissani Kaartin soittokunnasta ottamiani henkilökuvia.

Huputettu ja väritetty Eduskuntatalo (lokakuu 2015)

Hakasalmen huvila

Huvilan kahvilan ikkunasta

Aurorankadun ja Nervanderinkadun risteys

Ulko-ovi

Temppeliaukion kirkon kattokupoli

Temppeliaukion kirkko. Kaartin soittokunnan harjoitus kapellimestari Atso Almilan johdolla

Kaartin soittokunta, kuva 01

Katsojat/kuuntelijat

Kaartin soittokunta, kuva 02

Kaartin soittokunta, kuva 03

Temppelikadun kerrostalo

Runebergin antikvariaatti

Runebergin antikvariaatti, Andrew Eriksson

Mika Waltarin muistomerkki Kuningasajatus (Veikko Hirvimäki)

Valomainos jäljellä maineikkaasta elokuvateatterista

Risto Rydin muistomerkki (Veikko Myller)

Kristus Kyrkan, Vänrikki Stoolin katu

Museokatua

Runeberginkadun ratikkapysäkki

Arkadiankatu 33 (rakennus, jossa äidinäitini asui pitkään)

Caloniuksenkadun sisäpihalla, 01

Caloniuksenkadun sisäpihalla, 02

Read Full Post »

Sukua tutkimaan, osa 3

Suku on pahin, sanotaan. Vielä pahempaa on mielestäni se, ettei älyä aikanaan kysyä sukunsa vaiheista, kun ympärillä on vielä kertojia. Missä ovat juureni, millaisia esivanhempia sukuumme liittyy – kaikki tällainen alkaa yleensä jossakin vaiheessa kiinnostaa, mutta usein liian myöhään. Silloin on turvauduttava talletettuihin asiakirjoihin, edetään vaiheittain ja ehkä hyvinkin hitaasti, eikä dokumentit ikinä vastaa kysymyksiin, miksi Malviina-mummoa kammoksuttiin. Isäni puolen suku oli tullut aika hyvin kartoitetuksi (mm. HisKin avulla) ja nyt oli aika keskittyä äitini sukuun. Hänen esivanhempansa olivat tulleet Helsinkiin 1800-luvun lopulla ja asettuneet kaupunkiin. Olin vuosi sitten Kansallisarkiston käynnilläni saanut vihjeen eräältä kokeneelta sukututkijalta, että kannattaisi mennä katselemaan, mitä tietoja Helsingin kaupunginarkisto on tallettanut äitini suvusta. Päätin tehdä visiitin Kallion massiivisen virastotalon yhteydessä olevaan kaupunginarkistoon osoitteessa Eläintarhantie 3 F.

Aika paljon sain selville, mutta en tyhjentäviä vastauksia kysymyksiini, jotka liittyivät henkilöiden asuinpaikkoihin. Helsingin kaupunginarkistossa on talletettuna mikrofilmeille vuosina 1907–1973 Helsingissä asuneiden henkilöiden osoitetiedot (toki myös syntymä- ja kuolinaikoja, perhesuhteita ym.). Olisin luonnollisesti kaivannut tietoja myös 1800-luvun lopun vuosilta. Ja totta tämäkin, että joskus asiakirjoissa on suoranaisia virheitä tai ne ovat puutteellisia. Nyt on kuitenkin pienen kiitoksen paikka. Sain kaupunginarkistossa erinomaista opastusta jopa lukulaitteen käytössä, jonka jälkeen itse tiedon haku viime vuosisadan henkilötiedoista oli hyvin selväpiirteistä. Rasilan jälkeen jännittävää mikrofilmin rullausta, ja pian tuli laitteen näytölle nimi Rask, ja näin se meidän Oskar Raskikin löytyi. Sain huomata, että äitini äidinisä oli syntynyt Porvoossa vuonna 1875, ja 2. linja ja myöhemmin Albertinkatu sekä Pursimiehenkatu olivat olleet Oskarin sekä hänen Rosa Aliisansa asuinpaikkana Helsingissä. Hienoa! Tähän mennessä omassa kirjanpidossani Oskar Raskista ei ollut merkittynä yhtään mitään. Ei juuri Rosa Aliisastakaan, mutta hänestä sentään oli muistissa jotakin henkilökohtaista. Rosa-isomummoni oli ilmeisesti usein päivisin yksin kotona, ja häntä oli varoiteltu kaupustelijoista ja muista ventovieraista ovelle soittelijoista. Kun ovikello pirahti, huudahti isomummoni ovenrakoon tiukalla äänellä ”Vem e te?” Eiväthän ne kulkurit sentään ruotsia voineet ymmärtää – no ei sitä tosin Jämsän tyttökään ymmärtänyt, vaikka miehensä olikin ruotsinkieliseltä seudulta. Näin ne tunkeilijat torjuttiin.

Selailin kaupunginarkiston lukulaitetta kolmisen tuntia, jona aikana monet aukkopaikat henkilöiden historiassa täyttyivät. Vielä oli päivän ohjelmassa maastotutkimus. Kiertelin ja kuvasin niin toiset kuin kolmannet linjat ja isäni ensimmäisen Helsingin asuintalon Fleminginkadulla (ja aika paljon muutakin: yliopiston eräs opiskelupaikkani Kalliossa, Kurvin kulmat, yleiset saunat ym.). Sieltä kipaisin Helsingin lumipöpperöisillä jalkakäytävillä toiselle puolelle kaupunkia Yrjönkadulle, jossa on yhä olemassa äitini kouluaikainen hieno Kirkkopuiston tyttökoulun rakennus – nyt tosin ihan muussa käytössä. Jaksaisinko vielä kaartaa Punavuoreen? Sielä olivat asuneet niin äitini ja hänen omaisiaan että lyhyen aikaa myös vaimoni äiti? Ei, tämä riitti tällä kerralla. Otan seuraavalla kerralla mukaan vaimoni – ja annan hänen kokea samaa iloa, kun lukulaitteelta löytyy tuttu nimi, osoitteita ja päivämääriä – ja kenties jotakin yllättävää, mistä kukaan ei ollut koskaan puhunut?

Matka alkaa Kampista

Mannerheimintie (oikealla keskellä Hufvudstadsbladetin talo)

Kaisaniemi, taustalla uusi KEVAn rakennus

Merihaka Pitkältäsillalta

Hakaniemi, taustalla Arenan talo

Helsingin kaupunginarkisto, Eläintarhantie 3 F

Kaupunginarkiston lukulaite

Hakaniemen hallissa

Kallion pleikkamies

Karhupuiston ympäristöä

Fleminginkatu 18 (Helsinginkatu 21)

Kotiharjun sauna

Alli Tryggin puistoa Kaikukujan ja Ässänrinteen välissä Hämeentien varrella

Elannon vanha päärakennus Hämeentiellä

Antikvariaatti Mustan kanin kolo

Aleksis Kivi vahtii luistelijoita Rautatientorilla

Entinen Kirkkopuiston tyttökoulun rakennus

Matka päättyy Kampin kappeliin

Read Full Post »

Matka menneeseen

Seisoin vaimoni kanssa kaupungin keskustassa ja katselin Kauppakadun suuntaan. Oikealla oli Rautatienkadun viitta. Ilman nykyaikaisia autoja näkymä olisi voinut olla 1900-luvun alkupuoliskolta. Silloin kaupungissa oli myös rautatie, enää ei ollut. Oliko kaikki unta vai olimmeko hereillä? Pilviin verhoutunut heinäkuinen tummanharmaa taivas antoi ymmärtää, että hereillä oltiin. Kaikki oli totta, olimme keskellä Suomen vähälumista suvea. Kaksi lomailijaa oli lähtenyt mökiltä ihmisten ilmoille ja odotti nyt kesäihmettä pikkukaupungin keskustassa.

Lomailijan halpoja huveja ovat kirpparit. Vaimoni näyttää aidosti kirppareista pitävän ja hän todella tekee niistä uskomattomia löytöjä. Kerran olisin itsekin ostanut hyväkuntoisen puuvartisen pikkukirveen, mutta epäröin hankintaani pari päivää, ja sinä aikana kirves oli mennyt. Löysin sentään nyt öljyväripensselit – tyttäremme kun vei minun ainoani; hän oli innostunut taas maalaamaan. Tämä keskustan kirppari (Kirppis Kakstaso, Turuntie 1) on hyvin erikoinen. Eräs osa alakertaa on omistettu kaikelle vanhalle tavaralle ja ne ovat hyväkuntoisia. Vanhat radiot, laskukoneet, seinäkellot, puhelimet ja huonekalut tempasivat minut yhä syvemmälle menneeseen aikaan, kauas nykyhetkestä. Tämähän on …  taikapäivä!

Jatkoimme itsemme viihdyttämistä päivän teemalla – yksi auki oleva kirppis piti vielä tarkistaa. Vaimoni huomasi tuskani ja antoi vapauden käydä sillä välillä jossakin muualla. Ja minähän kävin ja löysin itseni taas menneestä ajasta. Olin löytänyt heinäpellolle, jossa heinä oli kuivumassa heinäseipäillä! Missä sellaista enää tapaa? Kiertelin peltotilkkua, huumaannuin kedon kukkien ja kuivuvan heinän tuoksusta ja vasta nyt huomasin puiden taakse kätkeytyvät vanhat puutalot ja idyllisen pihapiirin. Heinäpelto ja talot olivat yhtä. Ja tottakai tömäsin myös puiden alle vietyyn, vanhaan hevosvetoiseen haravakoneeseen! Olen jo mestari vanhojen maatalouskoneiden löytäjänä. Muistan tarkalleen haravakoneen kirskunat ja kolahtelut, kun noin kymmenvuotiaana sain kymenlaaksolaisella heinäpellolla ohjastaa tuollaista vanhanajan ”yhdistelmäajoneuvoa”. Se tuntui polleelta; kirjaimellisesti.

Myöhemmin Paimiossa, vaimoni tädin tilalla, sain jatkaa tutustumista haravakoneen toimintaan useina hienoina ja aurinkoisina kesinä, nyt tosin traktorin pukilla istuen. Tahdon takaisin haravakoneet, talkootunnelman ja hevoset! Tahdon kuumille heinäpelloille, joilla kotikalja laitettiin sarkojen ojiin jäähtymään ja pystykorva Peni juoksenteli heinäväen ympärillä laskeakseen viimein lämpimän kylkensä kaupunkilaispoikaan kiinni evästauon aikaan. Matka menneeseen saisi olla tottakin!

Forssan Kauppakatua

Keskustan kirppis

Kappa, lyhdyt ja vaaka

Haravakone

Vanha piha

Loimijoen idylli

Kehräämön rakennus Loimijoen rannalla

Kalamiehet

Mykkäelokuvafestivaalit

Read Full Post »

Kaksi kameraani

Pääsiäisenä koskessa ”uittamani” uusi ultrazoomikamerani oli valmis tapaus – huolto nosti kastuneen kameran edessä kätensä pystyyn. Fujifilmin Finepix HS20 EXR oli tehnyt minuun kuitenkin niin hyvän vaikutuksen, että halusin samanlaisen tilalle siitä huolimatta, ettei mikään vakuutukseni tai takuu vahinkoa korvannut, eipä tietenkään. Harvemmin käy niin, että hankkimani kamera on tuntunut hyvältä valinnalta heti ensimmäisistä laukauksista. Useimmiten kamerat vaativat sisäänajoa ja totuttelua, ennen kuin käyttäjä alkaa saada mieleisiään kuvia. Finepix-ultrazoomi oli poikkeus – kamerasta sai hyvän otteen, se oli selkeä toiminnoiltaan ja kevään telkkäkuvat olivat lupaavia. Nyt repussani kulkee kaksi kameraa: runsaan vuoden ikäinen, pienikokoinen Olympus XZ-1 ja suurempi, ”metsäkamerani” Finepix HS30 EXR (malli 20 oli ehtinyt loppua varastosta koskiseikkailuni jälkeen).

Olympus XZ-1 luokitellaan kompaktikameroihin, mutta luokittelu ei paljon kerro kameran ominaisuuksista ja mahdollisuuksista. Vastaavia kompaktikameroita kohtalaisella zoomilla on nyt alkanut ilmaantua useilta valmistajilta. Olympus ja Panasonic olivat kaiketi tässä uudessa luokassa ensimmäisiä. Olympus XZ-1 on erinomainen, valovoimainen yleiskamera ja matkakamera, jolla olen ottanut taittamaani asiakaslehteen niin kansikuvat kuin juttuihin liittyviä kuvia. Hämärässä korjaushallissa tai neuvottelutilassa kamera antaa (riittävän) hienoja, kohinattomia kuvia ilman salamaa. Metsässä en ole koskaan kuvannut yhtä näyttäviä kasvikuvia kuin Olympuksellani. Useissa valokuva-alan luonnehdinnoissa XZ-1:ä pidetään jopa maailman parhaana kompaktikamerana!

Olympus XZ-1

Sinivuokot

Huoltohalli syksyn aamuhämärässä

Mutta etäisiä kohteita ei XZ-1:llä juuri kuvata – siksi halusin luontoretkilleni mukaan toisen kameran, nykyaikaisen zoomikameran, jos se vappuaatonaaton metsäjänis tulisi vastaan joskus uudelleen. Toiveissani oli myös jokin järjestelmäkamera pitkällä putkella, esim. Pentax K5, mutta hintaa tälle hienolle digijärkkärille olisi tullut mielestäni liikaa. Valintani oli koskihaverin jälkeenkin edullinen ja monipuolinen Finepix HS-sarjan ultrazoomi. En aivan vielä tunne HS30:n kaikkia ominaisuuksia, mutta opettelen ne varmasti. Nykykameroiden automatiikka on toisaalta niin kehittynyttä, että kuvaajan tärkeimmäksi tehtäväksi jää tarkentaminen ja laukaisu: kamerat esim. vaihtavat  ”lennossa”  makrotilaan, kun objektiivi viedään hyvin lähelle kohdetta.

Fujifilm Finepix HS30 EXR

Urostelkkä (Finepix HS20EXR, kuva käsittelemätön, vain rajattu. Käsivaralta otettu)

Käenrieska

Kanadanhanhet

Kytäjä Golf

Valkovuokot

Kevätkylvö

Nykyaikaiset digijärjestelmät ovat upeita laitteita, mutta harrastelijalle on siis tarjolla muitakin vaihtoehtoja. Myös isäni kuvasi mielellään vapaa-aikanaan ja oli epäilemättä hyvä kuvaaja. Hän kuvasi paljon venäläisellä kaksisilmäisellä peilikameralla, jonka joskus myöhemmin vaihtoi nykyaikaiseen kinofilmikameraan. Mistä ja miten hän hankki peilikameransa aika pian sotien jälkeen, ei ole jäänyt muistiini. Joskus lapsuudenajan kuvaustilanteet olivat pikkumiehelle rasittavia – kuvattavien tuli olla juuri siinä asennossa ja sillä paikalla, minne isäni henkilöt asettivat. Kevätaurinko paistoi silmiini, mutta siinä kivellä vain oli nojailtava perheen tai naapurintytön kanssa. Iskä kuvaa nyt! Eikä ensimmäinen otos suinkaan aina onnistunut. Taas uusi muodostelma ja iloista ilmettä naamalle. Oli siinä ja siinä, ettei valokuvaaminen pudonnut omalla top ten -listallani sinne alimmaksi. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt.

Aika muuttaa kuvaamista ja kuvauskalustoja. Filmit ja suuret filmiä valmistavat yhtiöt ovat jäämässä historiaan. Ennen kuvat liimattiin albumeihin ja valkoisella tushilla kirjoitettiin kuvatekstit albumin tummakartonkisille sivuille. Nyt voimme tilata netistä painettuja tai tulostettuja kuvakirjoja omista kuvistamme. Isälläni oli aikoinaan käytössään yksi kaksisilmäinen kamera, ja nyt pojallaan on reissussa kaksi yksisilmäistä kameraa. Nuoriso on aina tehnyt kaiken eri tavalla!

Kaksisilmäinen peilikamera (ei kuitenkaan jutussa viitattu malli)

Read Full Post »

Sukututkimuksen alkutaipaleella

Tapasin isänisääni Petter Wilhelmiä useita kertoja hänen elinaikanaan. Isoisäni varhaisen kuoleman takia en muutaman vuoden ikäisenä ehtinyt saada hänestä elävää ja kestävää muistikuvaa. Hän kuoli 61-vuotiaana Marian sairaalassa Helsingissä melko tavallisen leikkauksen jälkikomplikaatioihin. Kuka siis olit Petter Wilhelm? Haluaisin tietää sinusta muutakin kuin, että olit ilmeisen arvostettu kirjansitoja, joka toit perheesi Savonlinnan ja Sortavalan kautta Helsinkiin. Ensin asuitte Vallilassa Fleminginkadulla (”Flemarilla”) ahtaissa tiloissa esikoisenne (isäni) kanssa, mutta vähän myöhemmin omassa paritalon puolikkaassanne Käpylän Marjatantiellä. Olit silloin Valtioneuvoston palkkalistoilla ja kutsusi viimeiseen työpaikkaasi oli allekirjoittanut itse tasavallan presidentti Urho Kekkonen. Keitä ja minkälaisia olivat sinun vanhempasi ja isovanhempasi? Sekin kiinnostaisi.

Isänisäni Petter Wilhelm (2. vasemmalta), v:n 1910 paikkeilla

Päätimme vaimoni kanssa aloittaa sukujemme tutkimisen niin, että molempien puolelta ainakin isoisovanhempamme (yhteensä siis 16 henkilöä) olisivat jotenkin “selvitettyjä”: missä he syntyivät ja elivät, kenen kanssa avioituivat ja millaisen perheen perustivat  – ja milloin he kuolivat. Numerotietouden lisäksi olisi tietenkin hienoa saada selville jotakin henkilökohtaista jokaisesta tutkittavasta. Ei mahdoton tehtävä, mutta ei aivan helppokaan. Kummankin puolelta on suvusta tallessa vaihtelevasti dokumentteja tai mieliin jääneitä, kerrottuja asioita – toisista paljon, toisista ei juuri mitään. Vaimoni ja omien vanhempieni jäljiltä vain isästäni on tallessa lapsuuden ja nuoruuden aikaisia valokuvia. Liian vähän kyselimme esivanhemmistamme silloin, kun kertojia olisi vielä ollut.

Suvun vanhoja dokumentteja

Palanen isänäitini työtodistusta

Eilen illalla selasin taas kertaalleen – nyt paljon tarkemmin – isäni tallettamia ja minulle annettuja sukumme vanhoja koulutodistuksia ja muita asiapapereita. Flunssainen oloni kohentui huomattavasti, kun aloin selailla erästä pientä kirjasta ja päädyin sivulle 12. Äitini ”Koululaisen muistikirjasta” (toim. Yrjö Karilas, 1934–35) löysin tärkeän äitini sukuun liittyvän tiedon: sivulla 12 oli nuoren tytön käsialalla upeasti kirjattu äitini vanhempien ja heidän vanhempiensa täydelliset nimet sekä syntymäpaikat –  ja vieläpä vaimojen tyttönimet. Jos liikkuisimme dekkarimaailmassa, tätä löytöä voisi tutkija kutsua läpimurroksi!

Äitini kansakoulunaikainen muistikirja (toim. Yrjö Karilas)

Tiedämme jo hieman, mitä mahdollisuuksia on tutkia sukua netin kautta. Hyvällä onnella ja sitkeydellä voi sukututkimuksessa päästä eteenpäin käyttämällä Suomen Sukutukimusseuran HisKi-hakuohjelmaa  tai tutkimalla Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen digitoituja kirkonkirjoja  tai arkistolaitoksen digitaaliarkistoa . Myös antamalla erilaisia hakusanoja netin yleisiin hakuohjelmiin, kuten Googleen, voi päästä sukuhaaroissa eteenpäin. Näin tapahtuikin isänäitini kohdalla. Annoin Googleen hakusanaksi Bertta Teittinen (os.), ja kävipäs melkoinen tuuri – Bertta löytyi yhtenä nimenä laajasta Hiismäen Ruuskasten sukuselvityksestä! Isoätini oli yksi kymmenestä Wilhelmiina Ruuskasen ja Juho Teodor Teittisen lapsista.

Isänäitini Bertta (vas.) näytelmän promokuvassa, n. vuoden 1910 tienoilla

Olemme vasta sukututkimuksen alkutaipaleella, mutta päivä päivältä tietämyksemme karttuu. Tietokone ja netti eivät varmasti avaa meille kaikkia salaisuuksia – niin hyvään onneen emme usko. Joidenkin henkilöiden kohdalla on saatava lisätietoa viranomaispyynnöillä tai jalkauduttava esivanhepiemme synnyin- ja asuinpaikoille. Kun vaimoni kanssa löysimme Petter Wilhelmin äidin hautapaikan Keikyällä muutama vuosi sitten, oli siinä hetkessä jotakin erityistä, juhlavaa ja harrastakin – paljon konkreettisempaa kuin tehdä vastaavantapainen löytö verkossa. Luulen, että löytöretkeilymme jatkuu ensi kesänä. Taidamme silloin ottaa suunnan Särkisaloon vaimoni isän synnyinmaisemiin. Tankki täyteen, kartat esille ja kamerat lataukseen – täältä tullaan Finby!

Vanhempiemme ja isovanhempiemme kuvia

Read Full Post »

Hetkeksi Helsinkiin

Ei tämä ollut ”sellainen etelänmatka”, vaikka suunta oli etelään, bussissa oli leppoisa tunnelma ja erittäin kuuma. Kirjoittajan etelänmatka vei lyhyelle työasialle pääkaupunkiin. Tapaisin asiakkaani edustajan, erään kustannustoimittajan, samassa juhlavassa rakennuksessa, jonka ovet ovat avautuneet Tervoille ja muille julkkiksille. Aamun bussivuoro oli perillä, ja myöhässä aikataulustaan vain viitisen minuuttia. Nousin bussiterminaalin uumenista kirkkaaseen päivänpaisteeseen ja lähdin askeltamaan määränpäähäni.

Kävelin rivakasti kohti Bulevardia ja samalla kurkistelin korkeuksiin Annankadun tyylikkäiden rakennusten yksityiskohtiin. Kavelyreittini varrella oli myös se Lönnrotinkadun rakennus, jossa hampaitani paikattiin ensimmäisiä kertoja vuosikymmeniä sitten. Tuttuja kulmia ja upeita rakennuksia, joiden rakennustaiteellisia arvoja ei pieni mies voinut silloin ymmärtää. Piti kai itsestään selvänä ja asiaankuuluvana. Palaverimme Bulevardille oli nopeasti ohi. Asioista sovittiin hyvässä hengessä ja laukussani oli nippu uuden toimeksiannon papereita. Joimme vielä toimittajien kanssa pikaiset kahvit ja vieras oli valmis lähtemään.

Vanha kirkkopuisto ja sitä ympäröivät kadut: Annankatu, Bulevardi, Yrjönkatu ja Lönnrotinkatu rakennuksineen on mielestäni pala kauneinta Helsinkiä. Vanha kirkko rakennettiin väliaikaiseksi kirkoksi, mutta onneksi kirkko ja sitä ympäröivä puisto (entinen hautausmaa) ovat yhä paikallaan. Kaupunki ja kaupunkilaiset tarvitsevat tiiviit korttelinsa, mutta myös puistikkonsa ja torinsa – aukeat huilipaikkansa. Arvostan monia asioita nykyisessä kotikaupungissani Hyvinkäässä, mutta välillä on ikävä sinne entiseen: Hertsikan kaduille ja kallioille, lyömään palloa Haapaniemen kentälle Kallion kundien ja friidujen kanssa, luentojen väliajoille Porthaniaan …   Kun kova Helsinki-ikävä yllättää, otan kirjahyllystämme käsiini vaimolta saamani mahdottoman hienon lahjakirjan ”Hetki Helsingissä” (Wenzel Hagelstam, Katja Hagelstam, Roosa Toivonen). Kirjan ja sen kuvien mukana vaellan läpi koko Helsingin, Kalliosta Eiraan ja sieltä Bottan ohi Töölöön ja Huopalahteen, pitemmällekin. Seutulippua ei tarvita tälle matkalle eivätkä ratikat ja bussit ole koskaan myöhässä.

Kustannustalo

Porraskäytävässä

Porraskäytävän ikkunasta

Annankatua

Annankadun vaijerileikki

Lönnrotin patsas ja Lönnrotinpuistikko

Vanhan kirkon puistoa

Kalevankatua

Kiva logo Simonkadulla

Haapaniemen kentällä pesäpallo-ottelussa vastakkain Herttoniemen Urheilijoiden ja Pallo-Tovereiden juniorit, v.1957 (Kuva: Unto Könönen)

Haapaniemen kenttä (nyk. Väinö Tannerin kenttä) v. 1957. Lukkarina veljeni Esa Könönen. Kuva: Unto Könönen

Read Full Post »