Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘suppilovahvero’

Vaimo on kantanut saunamökin rappusille lähes kaikki saunavedet; jätti sentään saunanlämmittäjälle parin vesiämpärin noutourakan. Valmista alkaa olla. Vielä kun asettelen iltanuotion puut paikoilleen, voin laittaa tulen saunan kiukaaseen. Lämpimänä loppukesän päivänä ei pienen saunan valmistuminen kauan kestä; taidetaan hyvin ehtiä uimaankin saunomisen päätteeksi ennen pimeää. Elokuusta on jäljellä enää runsas viikko –  nopeasti ovat valoisat kesäpäivät kuluneet. Huomaan yllättäen, että tänä kesänä en ole tuntenut samanlaista haikeutta kuin aiemmin. Juuri elokuu on ollut minulle vaikeaa, ei enää syys- tai lokakuu, jolloin syksy on jo tosiasia. Olisiko eläkeläinen viimein sopeutumassa uuteen elämänvaiheeseen, ja ymmärtää, että mökillehän voi vielä jäädä maanataiksi, tiistaiksikin, jos lämmin sää jatkuu viikonvaihteen yli. Työaikana oli nokka kohti kaupunkia hyvissä ajoin sunnuntai-iltapäivällä ja otsa vetäytyi rypyille viimeistään kello viisitoista tulevaa työviikkoa pohtiessa. Sitkeässä ovat asenteet ja opitut tavat.

Eipä kirjoittaja tiennyt, mikä riesa seurasi nuoruusvuosien seurakavereitten kanssa pelatusta juhannusviikon pesäpallo-ottelusta. Jo peliä edeltävissä harjoituksissa alkoi kipu tuntua molemmissa polvissa. Toinen jalka rauhottui aika nopeasti, mutta nyt elokuun lopulla vasen polvi kipuilee yhä. Ja tietenkin valvottaa öisin. Lähdin viimein tutkittavaksi paikalliseen terveyskeskukseen. Kaikki alkoi lupaavasti, mutta sitten tuntui, että potilas pian unohdettiin. Suunniteltu fysioterapiakin poistettiin, kunnes sitä uudelleen pyysin (tulossa elokuun lopulla). Olen muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hoidattanut vaivani julkisen terveydenhuollon puolella ja ollut tyytyväinen saamaani hoitoon. Nyt olen ihmeissäni. Onko tämä sitä resurssointia? Tuohon eläkeläispappaan ei enää kannata satsata? Selvää vastausta kivun aiheuttajasta en saanut (nivelside, kierukka, ruston oheneminen …), enkä myöskään vastausta siihen, tuleeko polvestani vielä kelvollinen. Tavallisissa röntgenkuvissa näkyi ”kulumaa”. No se tiedetään toki ilman kuvaustakin, mutta jäin kaipaamaan, miten tästä eteenpäin. Olen yrittänyt lukea Helena Mirandan kirjaa ”Kipu”, mutta kivuiltani en ole pystynyt kirjaan kunnolla keskittymään. Miranda on itse kokenut ja kokee yhä monenlaisia kipuja, hänen selviytymisoppejaan on vaimoni klenkkaavalle blogimiehelleen aika ajoin siteerannut. Luulen, että turvaan kohta suomalaiseen ikiaikaiseen perinnehoitoon, jonka tukipylväät ovat: sauna, terva ja viina. Kahta on jo kokeiltu, täytynee ottaa ohjelmaan kolmaskin?

Miranda toteaa kirjassaan mm. että hyvällä mielellä ollessa ei kipua välttämättä edes huomaa. Totta, ainakin lievissä tai keskivaikeissakin tapauksissa. Niinpä olen pyrkinyt viihdyttämään itseäni suosikkiympäristöissäni; olen kolunnut (oik. klenkannut) kivusta huolimatta suot ja rämeet, järvenrannat sekä luonnonpuistot, kiikaroinut ja kuvannut. Tähän vuodenaikaan vain ei metsässä juuri elämää ole eikä siivekkäiden ääniä. Sen totesin erään toisen ulkoilijan kanssa, jonka tapasin Sveitsin luonnonpuistossa Hyvinkäällä. Meille kehkeytyi vilkas keskustelu linnuista ja keväisistä ilmaiskonserteista, joita Sveitsinkin puiden oksilla järjestetään. Mutta sitten iski molemmille samanaikainen muistikatkos erään linnun nimestä. Se oli …. ei, ei tule nyt mieleen. Suuntasimme omille teillemme, ja kohta kuulin polulta kuusien lomasta loittonevan juttukaverini karjaisun: ”Se oli merimetso!” Hienoa. Edes toinen muisti linnun nimen. Eihän tässä sitten mitään hätää. Lähdin kiipeämään oman lenkkini viimeistä pätkää tyttäreni koiran Fitzin – ei kun Fonzien kanssa kohti autoa. Vai mökillekö meidän piti? Muistaisitko sinä Frazier?

Mökkisaunan ovi

Mökkisaunan ovi

Auringonlasku Tammelan Heinijärvellä

Auringonlasku Tammelan Heinijärvellä

Metsäkatinlieko

Metsäkatinlieko

Kantarelleja meillekin

Kantarelleja meillekin

Ja suppilovahveroita jo elokuussa

Ja suppilovahveroita jo elokuussa

Mökkimetsissä törmäsin hömötiaisten parveen

Mökkimetsissä törmäsin hömötiaisten parveen

Keisarinviitta, koiras. Komea, iso päiväperhonen Hyvinkäällä kahdesti tavattu.

Keisarinviitta, koiras. Komea, iso päiväperhonen Hyvinkäällä kahdesti tavattu.

Kesäinen elokuun päivä, Tammelan Heinijärvi

Kesäinen elokuun päivä, Tammelan Heinijärvi

Vaimo innostui maalaamaan. Hyvä tulikin!

Vaimo innostui maalaamaan. Hyvä tulikin!

Mökin kurrekaveri

Mökin kurrekaveri

Syksyn merkit alkavat näkyä

Syksyn merkit alkavat näkyä

Liikkuvainen pajulintu viihtyy vielä Hyvinkään metsissä

Liikkuvainen pajulintu viihtyy vielä Hyvinkään metsissä

Loppukesän runsaslukuinen neitoperhonen

Loppukesän runsaslukuinen neitoperhonen

Loimijoki Forssan keskustassa. Taustalla vanhan kutomon rakennuksia

Loimijoki Forssan keskustassa. Taustalla vanhan kutomon rakennuksia

Loimijoen onkijat

Loimijoen onkijat

Lenkkikaverini Fonzie

Lenkkikaverini Fonzie

Fonzien kanssa

Fonzien kanssa

Sveitsin luonnonpuistoa, Hyvinkää

Sveitsin luonnonpuistoa, Hyvinkää

Read Full Post »

Järveltä puhalsi reipas länsituuli, mutta lauantainen syyspäivä oli melko lämmin ja pitkästä aikaa sateeton. Mökillä oli vielä tehtävää, ennen kuin kesäpaikkamme oli valmis ottamaan vastaan talven viimat ja pakkaset. Laituritikkaat olivat vielä paikoillaan, puiden lehdissä riitti haravoimista ja poiskärräämistä, kukkalaatikot oli tyhjennettävä, kalusteet nostettava suojaan ja kattokin piti vielä kertaalleen putsata männynneulasista. Vaimo oli jo haravoimassa, kun vielä etsin laituritikkaiden pultteihin sopivia lenkki- ja kiintoavaimia. Kaikki löytyi omilta paikoiltaan liiterin hyllyltä ja kohta jo ähelsin kyljelläni kiinnityspulttien kimpussa aaltojen keinuttaessa työmaatani. Partio tiesi asiansa ja tehtävänsä vuosien rutiinilla.

Selvisin katon siivouksesta alas ehjin jaloin ja asettelin tikkaita paikoilleen mökin seinustalle. Jostakin syystä aloin katsella tarkemmin sammaleiden peittämää maata – ja siinä ne olivat. Suppiloita mökin nurkalla! Eikä vain pieni yksittäinen mätäs; vahveroiden lautta ulottui pitkälle mökin nurkalta poispäin. Hetki sitten olin surkutellut vaimolleni, ettemme olleet ehtineet tänä syksynä suppilovahveroita keräämään! Nyt seisoimme keskellä uutta sieniapajaamme, jota emme taatusti muille kerro. Mutta sinulle lukija, kerron mielihyvin kotikokkimme löytämän ja toteuttaman maukkaan suppilovahverokeiton reseptin. Ruusukaali on se jippo! Keiton ainekset ovat:

  • 0,5–1 l suppilovahveroita
  • iso sipuli
  • 1 l kasvisten keitinlientä tai kasvislientä kuutioista
  • noin 15 ruusukaalia
  • 3 rkl maizena-jauhoja
  • 1 dl kuohu- tai vispikermaa
  • suolaa, valkopippuria, kirveliä
  • hauduttamiseen ruokaöljyä.

Tarkemmat tiedot jämsänkoskelaisen Tanja Salmisen mainiosta reseptistä kirjasta ”Hyvää ruokahalua”, toim. Anna-Maija Tanttu, kust. Suuri Suomalainen Kirjakerho Oy, 1997.

Olimme viime vuonna jokseenkin samoina aikoina samoissa puuhissa samalla porukalla saman mökkimme syystöissä, kuinkas muuten. Onko elämämme mennyt tylsäksi rutiinipuuhasteluksi? Ettekö te todella keksi mitään muuta? Kuka niin kysyy ja millä oikeutuksella? Rutiinithan ne vasta tuovat ryhtiä elämään, ainakin minun mielestäni! Vaimostani en sittenkään tiedä. Koska olen viimeksi vienyt vaimoni matkalle tai edes hotelliin niin, että olisimme laittautuneet vähän fiinimmeiksi? Miten sellaiseen ehtisi, kun on yrityksen ja kodin työt, lapset ja heidän perheensä ja tietenkin lastenlapset. Ja ensi viikolla J-piltit taas tulevat. Viideksi päiväksi. Samalla ovenavauksella tulee porukkaan myös J-lasten syyslomaileva L-serkku Vantaalta. Olisiko siinä aineksia rutiinien rikkoutumiselle? Ensi viikko on kova viikko ja talo täynnä elämää. Viikko on vielä kovempi, jos en keksi itselleni lattiaa kummempaa nukkumapaikkaa …

Syksyn värejä

Suppilovahveroita mökin nurkalta

Tuulet nousevat

Sadepilvet Humppilan suunnalla

Haavanlehdet

Ahkeruus on ilomme

Tuumaustauko

Iloisia värejä

Viimeisiä kukintoja

Read Full Post »

Kirjoittajan elämä on muuttunut kesän jälkeen kiireiseksi. Ei tunnu hyvältä. Töissä on paineita, liian monia samanaikaisia toimeksiantoja. On tietenkin imartelevaa, että vanhempaa herraa vielä viedään ja tarvitaan, mutta aikaa on jäätävä vapaa-ajalle, kirjoittamiseen ja kuvaamiseen – ja yleiseen löysäilyyn. Nyt panen asiat järjestykseen ja aloitan vyyhdin purkamisen tuosta kohdasta, siitä helpoimmasta ja selkeimmästä!

Lauantaina pääsin vaimoni kanssa mökille kahden viikon tauon jälkeen. Samalla oli määrä laittaa mökki lähes talvikuntoon. Menomatkalla poikkesimme tuttuun metsärinteeseen katsomaan löytyisikö suppilovahveroita. Niitä tarvittaisiin herkulliseen ruusukaali–suppilovahverokeittoon, sitten joskus syksymmällä. Ei ollut turha käynti, sammalrinteessä oli runsaasti hyvin erottuvia vahveromättäitä! Ja kun kunnon apaja löytyy, sienestäjän saa siirrettyä sijoiltaaan vain kauhakuormaajalla. Rajun sadekuuron herättämänä ymmärsimme viimein lopettaa keräämisen ja ottaa suunnaksi mökin, jossa odottivat monet askareet ja nopeasti laskeutuva pimeys.

Kaikkea sattuu, kun on stressaantunut. Selvisimme mökkireissusta sentään hengissä, mutta monenlaista kolhua ja naarmua olimme pintaamme saaneet. Aloitin tupeksinnan kompuroimalla vedenhakumatkalla. Olin ottanut tavaksi hakea saunavedet eräältä laakakiveltä, jonne jouduin hyppäämään rantakiviltä. Kolmannella hakukerralla se sitten tapahtui. En päässytkään laakakiveltä takaisin rantakivelle täysine ämpäreineni – saappani lipesivät märällä kivellä ja mies mätkähti haarojaan myöten rantaveteen. Ei kun kuivaa ylle ja uusiin seikkailuihin! Sitä ennen vaimoni määräsi kirjoittajan hetkeksi lepäämään. Paljon muutakin illan mittaan tapahtui. Pahimmillaan kirjoittaja olisi voinut lentää taivaan tuuliin horjahtaessaan nestekaasupullon kanssa pimeällä mökkipolulla.

Täyteen pakattu auto odotti sunnuntaina lähtijöitä mökin parkkipaikalla. Talven alta oli otettu mukaan kaikki, mikä saattaisi kosteassa mökissä pilaantua. Yksi amppelikukka oli vielä niin runsas ja hyväkuntoinen, että se vietiin kaupunkiasunnolle. Hattuhyllyllä päällimmäisinä olivat kävelysauvat ja varrellinen ikkunanpesin. Lasten pottakin oli pakattu. Niin, ja olihan siellä myös yhdet kuivumaan menevät märät kumisaappaat. Vielä tulisimme haravointikäynneille, muttemme enää yöpyisi.

Lähtöhetkellä kävelin vielä rantakivikolle. Vastarannan metsikön päällä lenteli jonossa viisi joutsenta. Nyt jo muuttomatkalla? Ehkä lintujen joukossa oli joku riskialtis tapaus, joka oli saatava pian turvaan, pois viilenevästä ja pimenevästä Pohjolasta. Hyvissä ajoin, ettei sattuisi haavereita.

Suppilovahverot

Mesisieniä

Ilta mökkijärvellä

Read Full Post »

Sateita seuraa pouta, ja jos sienestäjä seuraa säitä, on nyt ampaistava apajille. Kyllä kannattaa, sillä metsä on nyt sopivan kostea ja nostattaa runsaasti sieniä. Itse sienestän mielelläni kotikaupunkini ulkopuolen eräällä melko pienellä harjualueella, jolla ei juuri muita sienestäjiä tapaa. Ei, en ollenkaan vierasta sosiaalisia tilanteita, mutta nyt on tultu keräämään sieniä!

Harjuinen kangasmetsä tarjoaa lähes kaiken mahdollisen: on haperoa, tattia (melko vähän, tosin), kehnäsientä ja tuolla alempana koivikossa kantarellejakin. Koppani täyttyy nopeasti pannulla kokoon kiehautettavista sienilajeista – myöhemmin on sitten rouskujen, lampaankääpien, orakkaiden ja suppilovahveroiden vuoro. Kerään lähes kaikkia haperoita (kangashapero mieluisin), mutta aivan kirkkaanpunaiset jätän nykyään pois. Niissä voi olla kirpeitä, vatsaa korventavia yllätyksiä, kuten tulipunahapero. Haperoista ei tiedetä kuitenkaan yhdenkään olevan myrkyllinen.

Tatit ovat suosikkejani – ja ehdoton suosikkini on virheetön herkkutatti. Kyllä, se menee kantarellinkin ohitse. Siinä sienessä on näköä, kokoa, mieto hienostunut maku ja sieni on helppo putsata pannulle. Kovin isokokoiset tatit ja muutkin isokokoiset, vanhat sienet eivät yleensä enää ole käyttökelpoisia. Kun sienisaalis on pannussa kutistettu pienemmäksi, siirtyy meillä jatkojalostus vaimoni vastuulle. Hän valmistaa erinomaiset sienimuhennokset, -keitot, -munakkaat – ja tietenkin joulupöytään upean sienisalaatin kangasrouskuista! Vähän kirpeää, mutta niin pitää ollakin.

Sienestäjän on lupa pitää silmät auki ja aistit avoinna kaikelle muullekin metsässä tapahtuvalle ja näkyvälle. Mustikkaa olisi vieläkin kerättäväksi, ja maku on yhä kesäisen täyteläinen. Pieniä ja suuria luonnon taideteoksia on kaikkialla, tuokin kelohonka tuossa. Kerran sienimetsällä, tyynellä kauniilla säällä säikähdin melkoisesti, kun ympärillä räsähti ja paukkui. Pystyyn kuivunut isohko mänty rojahti viereeni parin metrin päähän. Olen sen jälkeen katsellut metsässä myös ylöspäin. Kulkija voi näyttää vähän ylpeältä nokka ylöspäin hipsiessään, mutta varjelee vain henkeään.

Herkkutatti

Kehnäsieniä

Samettijalka - ei ruokasieni

Isohaperot

Kantarelli

Riidenlieko

Metsän oma tulilatva

Read Full Post »