Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘neitoperhonen’

Mökin biovessa tai kompostoiva vessa, miten vain, kuulostaa hyvin fiiniltä, mutta tosiasia on, että tämäkin laitos on joskus tyhjennettävä ja tuotos loppusijoitettava. Laitoksen tyhjennysluukku ei suinkaan ole ergonomisesti vyötärön korkeudella kuten asentajilla kaikki kohteet autokorjaamoissa, eikä tavara siirry kottikärryyn ihan itsestään. Voi olla, että käytin puuhassa vääriä ruumiinosiani, koska huomasin urakan jälkeen oikean jalan polveni kipeytyneen. Meniscus medialis tai vähintään Ligamentum collaterale fibulae lienee saanut siipeensä. Huonompi juttu. Näin keväällä pitäisi luontoihmisen olla kovassa iskussa ja jatkuvassa lähtövalmiudessa. Päivääkään ei saa missata, koska luonnossa tapahtuu nopeita muutoksia ja luonto tarvitsee innokasta havainnoijaa. Kokeilin aamulla kotonamme varovasti jalan pitoa … No, menettelee kun muistaa irvistää. Viestilappua keittiön pöydälle, kamppeet niskaan ja klenkaten vain luonnon helmaan. Aamupäivä olisi vielä poutainen, mutta sitten tulisivat sateet. Päivä oli palkitseva kirjoittajan vähintään yhdellä yllätyksellä, mitä en pikaisella aamupalallani vielä tiennyt.

Vaikka maanantaina 17.5. tunsin olevani täysin yksin ja ainoa luonnossa samoilija muutaman kilometrin päässä taajamasta, uskon kyllä, että me suomalaiset arvostamme luontoa ja haluamme monenlaisia luontokokemuksia. Paljon työtä on kuitenkin yhä tehtävä, ettei metsäluonto ole vain talousmetsää, ryteikköä eikä avohakkuita, eikä metsä pirstaloidu pikku saarekkeiksi vailla runsasta eläin- ja kasvilajistoa. Ilman luonnonsuojelulakia ja -alueita olisi luonnossa liikkuminen ja luonnosta nauttiminen varmaankin hyvin erilaista. Tuskin tätä blogiakaan silloin kirjoittaisin. Pari vuotta sitten hankin mökkimme takametsään suuriaukkoisen linnunpöntön. Mielessä oli kait saada lisää väriä ja useimpia lajeja pihapiiriin joko leppälinnusta tai jopa käenpiiasta. Jälkimmäisen olen tavannut vain kerran Porvoon edustalla Emäsalossa. Tämä luontoreissuni Emäsaloon alkoi vauhdikkaasti. Olin täynnä nuoruuden intoa ja käskytin menopeliäni kohti rannikkoa liian painavalla jalalla. Poliisi tuli vastaan ja pysäytti, tietenkin. Sain sakot, mutta harmitustani vähän lievensi se seikka, että toinen partioauton poliiseista oli myös lintuharrastaja! Meille syntyi vilkas keskustelu samalla kun toinen poliisi kirjoitti sakkolappua selvästi keskusteluamme hyväntuulisesti seuraten. Saattoi olla, että yhteinen harrastus toi lieventäviä asianhaaroja rikkomukseen? Vanhemmiten kaasujalka on tullut kevyemmäksi ja myös luonnossa liikkuminen rauhoittunut – varsinkin kun (tai jos) polvessa on Ruptura menisci!

Paatsamasinisiipi (Celastrina argiolus) äänestettiin Suomen kansallisperhoseksi v. 2017. Nyt juuri on paatsamasinisiiven aika! Se on hyvin pieni, mutta varsinkin koiras on heleän sininen. Sen erottaa kyllä, eikä muita sinisiipiä tähän aikaan vielä lennä. Päivän yllätyksiin kuului, että tapasin sinisiiven heti, kun jalkauduin metsätielle! Se ei siipiään avannut, mutta sain kohtuullisen lentokuvan. Yllättävää oli nähdä kaikkialla luonnon nopea herääminen: koivut eivät olleet enää vain hiirenkorvilla, kukkaan oli puhjennut niin kevätlinnunherne, monet orvokit kuin ahomansikkakin. Ja tietenkin tuomi oli avautunut aurinkoisilla rinteillä. Vaaleita päiväperhosia oli liikkeellä runsaasti, ja yksi niistä oli ärsyttävän vikkelä auroraperhonen (koiras), joka lentelee vimmassaan naaraita etsiessään, kuinkas muuten. En lähtenyt juoksemaan auroran perässä, vaan jatkoin matkaani kohti suolampea ja sitä ympäröivää vanhaa metsää. Siellä odotti päivän yllätys, se suurin. Olin kuullut, että täällä lahopuiden ja vanhojen kuusien metsässä asustelee harvinainen pikkusieppo. Parina vuonna olin sitä jo etsiskellyt, mutta ilman tulosta. Seison keskellä hämärää metsää, jonka pohjaa värittää juuri avautuneet käenkaalit ja vielä voimissaan oleva valkovuokko sekä pitkään jo kukkinut imikkä. Puro virtaa vierelläni kohti metsälampea. Kuulen monia pikkulintujen ääniä. Viimein yksi ääni kuuluu selvempänä, ja nyt näen itse linnunkin pihlajan oksalla. Se on pikkusieppo (Ficedula parva), komea vanha oranssirintainen koiras! Nostan kameraa varovasti, tarkennan kohti pikkusieppoa ja laukaisen. Se ei säikähdä kameran ääntä, vaan lennähtelee melko rauhallisesti ympärilläni paikkaansa vaihdellen ja kevätlauluaan päästellen. Jännittyneenä tarkistan kamerasta tilanteen ja huomaan, että sain useita kelvollisia kuvia. Olipa upea hetki – tuntuu, että joku lintukuvaajan (oik. lntuharrastajan) pikkudiplomi on nyt lakkarissa! Kevät on ihmisen parasta aikaa. Otetaan keväälle ne toisetkin!

Read Full Post »

Yllättäen huomasin, että ihmisiä kurittavilla pandemioilla ja muuttolinnuilla on jotakin yhteistä. Molemmilla on syklinsä, ne vain sijoittuvat eri vuodenaikoihin. Virusepidemiat, kuten influenssat, voimistuvat talven tullen ja heikentyvät keväällä, kun taas muuttolintujen ryntäys sekä poistuminen maasta tapahtuu kevään ja talven välisenä aikana. Korona saattaa kuitenkin lopullisesti kadota rokotusten tai immuniteetin kautta samaan tapaan kuin 1900-luvun alun kammottava espanjantauti. Mutta tänään syntyvillä nuorilla voi olla aikuisina vastassaan taas jokin uusi, tuntematon muuntovirus. Luonnon heräämiseen ja muuttolintujen käyttäytymiseen harva kuitenkaan toivoo minkäänlaista muutosta – ehkä enintään keväisten päivien nopeampaa lämpenemistä. Se toive, tai pelko, voi karmealla tavalla joskus toteutuakin. Katsotaan nyt ensin kuitenkin vappusää. Räntäsade toukokuun ensimmäisenä palauttaa parhaiten uskoa normaaliin.

Blogikirjoittaja antaa ison peukun keväälle. Kun radiossa soi Juha Lehden ”Neiti kevät” tai Tavaramarkkinoiden ”Kevät” (Liisa Akimoff) on kirjoittajalla ollut henki päällä jo hyvän aikaa. En ole ollut kävelemässä Hakaniemen rannassa yksin tai vaimoni kanssa enkä ole ollut haaveilemassa Kallion kaduilla, vaan olen ollut kytiksessä hyvinkääläisen pellon reunalla ottamassa vastaan kevään ensimmäisiä muuttolintuja. Tämä tauti on paha. Se alkaa jo maaliskuussa, kun ensimmäiset laulujoutsenet tulevat, mutta kliimaksi osuu huhtikuun alkuun ja puoliväliin. Se ajoittuu hetkeen, jolloin kiuru on asettunut kotipellolleen, valtavat hanhiparvet vyöryvät etelästä Uudenmaan pelloille lepäämään ja punarinta soittaa haikeaa huiluaan aamu-auringon punaamassa koivussa. Tai se on hetki, jolloin korea koivutyttöperhonen laskeutuu jalkojesi juureen hiekkatiestä lämpöä keräämään. Vielä ei ole lehti puussa eikä paju kuki, mutta kuolleiden lehtien peittämästä harmaasta maasta nousee sinivuokkojen ryppäitä, ja leskenlehti värjää rinteet keltaisiksi. Kevät on tullut!

Huhtikuun loppupuoli on sitten yhtä kaaosta: uusia lintuja muuttaa pesimäalueilleen päivin öin, maassa näkyy jo vihreää, valkovuokko aloittaa pitkän kukintansa, ja milloin vain saattaa nähdä ensimmäisen sinisiiven. Kaikki on koettava, uudelleen ja uudelleen, vuodesta toiseen. Nuorempana oli helpompaa, ja kevät tarkoitti sitä, että sää vain lämpeni, ja sai vetäistä jalkoihinsa Jameksen farkut. Siitä sitten fillarilla Tammisalon kanavalle kavereitten kanssa kampelaa onkimaan. Vähän myöhemmin kevät vei askeleet juuri lumesta vapautuneille pesäpallokentille. Kaverit olivat taas koolla, pallo sai kyytiä, kun puumaila iskeytyi keltavihreään pesäpalloon. Kevääseen kuului myös koulun päättyminen kaikkine seremonioineen, suvivirsi ja rehtorin puhe sekä haikeat hyvästit koululle ja luokkakavereille. Aikuisena kevät on ollut myös piha- ja mökkiaskareita ja raukeaa oloa kuistilla saunomisten jälkeen, varsinkin kevään ensimmäisten. 

Viikko sitten kirjoittajakin sai koronarokotteensa – kevään ensimmäisen. Kaikki sujui hyvin sen jälkeen, kun olin löytänyt oikean rokotuspaikan. Paikka oli kyllä hallussa, mutta en tiennyt, että kaupunkimme sairaalalla on monta pääovea! En ollut ainoa, joka haahuili hetken sairaalan vanhassa osassa, vaikka olisi pitänyt astua sisään uuden H-sairaalan pääovesta (oma moka, mutta silti). Olin kuuliainen rokotettava, kysyinkin vasta jälkeenpäin, mitä rokotetta sain. Tästä tulee mieleeni tapahtuma 1950-luvun alusta, epidemiaan sekin liittyy. Sain 4-vuotiaana tulirokon (bakteerin aiheuttama), joka vaati ehdottomasti sairaalahoitoa. Muistan tapahtuman hyvin, ja kaikki alkoi siitä, kun potilasta tultiin hakemaan kotoa. Ei se niin vain käynyt! Mukanani oli vähällä siirtyä myös oma sänkyni, jonka jalasta pidin raivoisasti kiinni. Viimein pikkumies saatiin espoolaiseen sairaalaan karanteeniin. Silloinkin oli kevät, päivät kuluivat, pitkästyin ja olin vanhemmilleni suorastaan vihainen, kun he vain ulkoa potilaalle vilkuttivat eivätkä tulleet sisälle. Toivat kuitenkin paperia ja hienot värikynät. Jotakin niillä varmasti tuhersin, ehkä mallina oli ikkunaan lennähtänyt kirkkaankeltainen sitruunaperhonen. Se oli takuulla kevään ensimmäinen.

Read Full Post »

Ystäväni on aina harrastanut luontoa. Jo pikkupoikana hän tapasi kävellä pitkiä lenkkejä Vanhankaupunginlahden ympäristössä Helsingissä, ja joskus kaveriporukalla Viikin peltojen kautta Vanhankaupunginkoskelle. Siihen aikaan ei miehenalulla vielä roikkunut kaulalla kiikaria tai kameraa, mutta silmä kyllä löysi maastosta kaikkea mielenkiintoista. Jos miehemme olisi pysynyt nuoruutensa paikkakunnalla, olisi hän tänään todistamassa uljaan merikotkan pesintää hyvin lähellä kotiaan. Herttoniemen Majavatien kallioilta, ja vielä paremmin niiden alapuolelta Fastholman lintutornista olisi suora sihti kotkanpesälle! Katselin ystävääni vaivihkaa, yritin löytää hänen kasvoiltaan tunnetiloja, ehkä kaipausta nuoruutensa maisemiin ja kotkanpesälle? Ystäväni kasvot eivät kertoneet mitään, sen sijaan hän alkoi kertoa, miten on ottanut uusia kierroksia luontoharrastuksessaan. Kyllä, hän tuntui olevan aidosti innostunut teemasta. En saanut enää suunvuoroa, kun ystäväni vieritti ruudulle tuoreita kuvia aamuiselta retkeltään. Otin paremman asennon tuolissani ja aloin kuunnella.

Hyvältä ruudulta oli miellyttävä katsella ystäväni kuvia. Suuri osa oli lintukuvia, mutta oli joukossa ihan mallikkaita kasvi- ja perhoskuviakin. Tämä näytti olevan sitä uutta puolta? Aloin palautella mieliin kouluajan kasvienkeräämistä, mutta ystäväni ehti edelle. Hän kertoi, kuinka hänen kohdallaan kasvien kerääminen oppikoulussa oli ollut suorastaan mukavaa. Ja miksei olisi ollut, kun kasveja kerättiin koko perheen voimin! Hänen vanhemmiltaan oli sota keskeyttänyt koulunkäynnin, kuten niin monilta – ja nyt, nuorten vuorolla, innokkaimmat kerääjät olivatkin isä ja äiti. He myös tiesivät kasveista kaikenlaista ja muistivat monen kasvin tieteellisen nimen! Vanhempien innostus oli tarttunut ystävääni, ja kipinä oli saanut uutta hehkua nyt vanhempana. Anemone nemorosa, no sen tietää valkovuokoksi jokainen, mutta mitä tarkoittaa lajinimi nemorosa, kysyi ystäväni? Hän sanoi käyttäneensä viime talven vähän latinaakin tutkien ja lähdekirjoja lukien, ja tiesi kertoa, että nemorosa on yhtä kuin ”lehdossa kasvava”. Tunsin hetken aikaa olevani ihan sylvestris, mutta vain hetken. Onneksi ystäväni tunnusti suuren tietämättömyytensä toisessa kasvissa. Hän oli laittanut FB-ryhmään kuvan, jossa valkovuokkokuvassa näkyi myös hentonen, hänelle tuntematon heinä. Hän ei siis tuntenut hyvin yleistä tienvarsien ja metsänreunan kasvia kevätpiippoa (Luzula pilosa)! Eikä se ole mikään heinä, vaan vihviläkasvi, ojensi ystävääni luonnonkasvit-ryhmän valvoja!

Luulin, että kuvat olivat siinä, mutta ystäväni kaivoi esille vielä toisen kameransa, jossa oli kiinni melko tavallisen kokoinen objektiivi. Kamerasta ponnahti ulos 32 GB:n muistikortti, ja esitelmöinti jatkui. Hän kertoili, kuinka tunnettu luontotoimittaja Juha Laaksonen oli erään kirjansa esipuheessa todennut, että kasvien kuvaaminen on yllättävän vaikeaa. Ystäväni oli tullut samaan tulokseen. Kasvista tulee näkyä paljon, kukinto ja lehtiäkin, mutta taustan pitäisi kuitenkin olla epäterävä – siinä saa miettiä polttoväliä ja aukkoa pitkään, toisin kuin lintukuvaaja, joka tuntee vain suuret polttovälit ja lyhyet suljinajat. Erona on myös se, että lintukuvaaja saapuu retkiltään suht siistinä, mutta kuraisen kasvikuvaajan on tultava kotiin takaovesta, jos ollenkaan. Vielä kuulin ystävältäni, mitä merkitsee valo! Kirkkaalla auringonpaisteella kannattaa mennä enintään uimarannalle, unohda luontokuvaaminen, et saa sävyjä kuviisi! Ystäväni olisi vielä jatkanut pitempään. Hän ei näyttänyt väsyvän ollenkaan, koko olemus oli terveen oloinen ja iho kuin asfalttimiehellä! Kuulin toki siitäkin, että kuvausretkillä tulee helposti käveltyä 3–6 kilometriä, eikä selässä keikkuva reppu ole sen kevyempi kuin armeija-aikoina. Kovaa kuntoilua siis tuo luontoharrastus – ja ainakin erittäin hyväksyttyä toimintaa tänä ankeana korona-aikana. Virus ei viihdy pusikoissa. 

Kun istuntomme jälkeen pohdin kaikkea kuulemaani, minusta alkoi tuntua siltä, että ystävälläni ja kirjoittajalla on lopulta hyvin paljon yhteistä. Jutun kuvatkin sain häneltä käyttööni ilman sen kummempaa vonkaamista. 

 

(PS. Blogin kuvat on otettu tänä keväänä Hyvinkäältä mm. Sveitsin luonnonpuistosta ja sen lähiympäristöstä, suokuvat on Tammelasta)

 

Rauhallisessa metsäsaarekkeessa on jo valmistauduttu muuttolintujen tuloon. Kottarainen on jo asettunut taloksi.

Kevät on ollut oikullinen; harmaapäätikat eivät ehkä ole vielä saaneet pesintää käyntiin.

Ilman punarinnan iloisenhaikeaa liverrystä ei pääse kevättunnelmaan.

Vihervarpunen on karaistunut lintu; sekin iloitsee kevään etenemisestä ja lämmöstä.

Kahlaajia kaksittain: rantasipi (vas.) ja liro (oik.). Liro on yleinen pesijä pohjois-Suomessa.

Harmaasiepon tuntee viiruisesta päälaestaan. Tukka hyvin, kaikki hyvin!

Syvällä metsässä vihertyy nopeasti. Sinivuokon jälkeen innostuu moni muukin kasvi kukkimaan.

Pikkukäenrieska (Gagea minima) leviää yksittäisestä tuppaasta keltavihreäksi matoksi niittyjen reunoilla.

Valkovuokko (Anemone nemorosa) ilahduttaa yleensä juuri äitienpäivän aikaan.

Imikän (Pulmonaria obscura) löytää, kun osaa etsiä. Obscura = hämärä, pimeä, antaa vihjeen. Kasvupaikka on syvällä varjoisassa lehdossa.

Lehtoesikko (Primula elatior), myös etelänkevätesikko, eroaa jonkin verran Ahvenanmaan maakuntakukasta, voimakkaamman keltaisesta kevätesikosta.

Kevättaskuruoho (Noccaea caerulescens) on yleistynyt 1900-luvulla, ensin Uudellemaalle.

Kevätpiippo (Luzula pilosa). Hyvin yleinen, mutta matalana huomaamaton esim. tienvarsien kasvi, jonka kukat ovat hienot, kun malttaa kumartua katsomaan.

Kevätpiipon kukintoja.

Kevätlinnunsilmä (Chrysosplenium alternifolium). Ojanvarsien ja kosteikkojen väriläiskä.

Suo on herännyt talviunestaan. Vieläkö kasvit uinuvat?

Tupasvilla (Eriophorum vaginatum) on aloittamassa kukintaansa.

Myös variksenmarja (Empetrum nigrum) kukkii! Kuin helistimet nousevat heteet kukkapohjuksesta.

Toistuvat lumisateet viivyttävät luonnon kasvua, silti sitä tapahtuu – lähes säästä riippumatta.

Aikuisena talvehtiva nokkosperhonen herää lentämään heti, kun leskenlehti ja paju kukkii.

Myös neitoperhonen on aikainen lentäjä ja talvehtii aikuisena.

Liuskaperhosta esiintyy samoihin aikoihin kuin muitakin aikuisena talvehtivia päiväperhosia.

Kangasperhonen talvehtii kotelona. Säiden lämmetessä se kuoriutuu ja lentelee sekin hyvin aikaisin keväällä.

Kansallisperhosemme, pieni paatsamasinisiipi, on kevään ja kesän ensimmäisiä sinisiipiä. Sekin talvehtii kotelona. Kuvassa koiras.

Takatalvi voi tulla monta kertaa. Luonto toipuu, toipuuko ihminen?

Sateiden ja pakkasten jälkeen vaahtera jatkaa kukkimistaan.

Västäräkki sai vierelleen keltavästäräkin. Usein sitä näkyy vain muuttoaikana etelä-Suomessa.

Kivitasku on saapunut rantakivikolle!

Sinisorsalla ja telkällä on poikasia viimeistään toukokuun puolivälissä.

Pajulintu on utelias, vikkelä ja aika peloton. Voit saada sen parin metrin päähän kurkkimaan.

Liro on tyypillisesti pohjoisen Suomen pesijä. Jääkö liropari pesimään eteläisen Suomen syrjäiselle lammelle?

 

Read Full Post »

Kun metsä ja tienvarren pusikot jo keskikesällä hiljenevät lintujen liikkeistä ja äänistä, tulee luonnontarkkailijalle hätiin perhoset, nuo kaikkien taiteilijoiden ja muotoilijoiden innoituksen lähteet. Ehkä tunnen lintumaailman paremmin omakseni, mutta tänä kesänä olen opiskellut myös perhosia ja yrittänyt päntätä päähäni kaikki parikymmentä sinisiipilajia ja saman määrän hopeatäpliä. Maastokäyntien ja valokuvieni hyvänä apuna tunnistamisessa on ollut Dick Forsmanin ja Olli Vesikon yhdessä tekemä ”Päiväperhoset Suomen luonnossa” -kirja sekä netistä valokuvaus- ja perhosharrastajien sivusto ”Suomen perhoset” . Jos haukkaa tai kotkaa saa seurata kohtalaisen läheltä ja onnistuu vieläpä tallentamaan tilanteen valokuvaksi, on se jonkinlainen lintupäivän täyttymys. Samat kutinat tulee myös komean haapaperhosen yllättävästä tapaamisesta metsätiellä, ja hetkestä, kun se laajojen kaarrostensa jälkeen laskeutuukin ihan lähellesi. Olit jo luullut sen ottavan lisää korkeutta ja lentäneen tavoittamattomiin.

Päiväperhosia voi tarkkailla, talvea lukuunottamatta, ympäri vuoden. Ensimmäisten sinivuokkojen ja leskenlehtien aikaan on jo hyvät mahdollisuudet nähdä ainakin sitruunaperhonen. Se talvehtii aikuisena, joten ensimmäiset kevätlämpimät saavat sen pian lentelemään pälvipaikoille. Tänä vuonna kirjasin oman ensimmäisen sitruunaperhoseni päiväyksellä 9.4. Kun paju aloittaa kukintansa, lisääntyy perhosten määrä nopeasti. Ruskeanharmaaseen kevään taustaväriin ilmestyy väriläikkiä, kun myös neito- ja nokkosperhonen sekä suruvaippa heräävät lentelemään. Ne kaikki talvehtivat aikuisina. Kasvillisuuden ja kukkien lisääntyessä saa pian pinkoa vikkelän auroraperhoskoiraan perässä, ja ihmetellä, milloin se malttaa pysähtyä, ja mihin? Kohta tulee mukaan karttaperhonen, usein hyvinkin runsaana, vaikka joutuukin kokemaan yhden muodonvaihdoksen ennen siivilleen nousemista – se kun talvehtii koteloasteella. Vähän juhannuksen jälkeen kävelin Hyvinkäällä syrjäisellä metsätiellä, joka kaartui runsaiden tienvarsikukintojen ja valoisien niittyjen läpi. Uskalsin toivoa näkeväni ohdakkeiden kukinnoilla ohdakeperhosen – ja kas, siinä se vain olikin! Perhonen oli menettänyt osan toisista siivistään, muuttomatkallako vai lintujen auhdistelemana? Seuraavana päivänä näin samoissa kukinnoissa taas ohdakeperhosen! Tämä oli eri yksilö, joka oli säilynyt pitkästä vaelluksestaan Suomeen ehjempänä.

Itse en ollut säilyä ehjänä eräällä perhosretkelläni. Kohteenani oli mökkimme lähellä oleva lampi ja sitä ympäröivä suo. Kävelin aluksi hyväkuntoisia pitkospuita ja tarkkailin suolammen ympäristössä lenteleviä hyönteisiä. Sinisiipiä ja sudenkorentoja vilahteli siellä täällä, mutta sitten näin kauempana jotakin keltaista. Se ei ollut sitruunaperhonen, vaan jokin muu? Sinne perään! Hyppäsin kamera laukaisuvalmiina pois pitkospuilta ja lähdin kiireellä tavoittelemaan sitä keltaista. Sitten tapahtui jotakin merkillistä! Huomasin yhtäkkiä olevani rähmälläni suolla vaivaiskoivujen ja hillanlehtien keskellä; toinen jalka oli uponnut nivusia myöten suohon ja toinen oli koukistunut linkkuun alleni. Sain kuin sainkin itseni kammettua ylös suomudasta. Kävely lähti vähitellen sujumaan, vaikka polveani aristi ja toista jalkaa painoi saapas, joka oli täynnä vettä ja suomutaa. Missä vaiheessa sain otettua kuvan siitä keltaisesta, en oikein muista. Suokeltaperhonen (Colias palaeno) oli kuitenkin piirtynyt kamerani kennolle, ja kamerakin oli ihme kyllä täysin ehjä ja kuiva. Lupasin vaimolleni olla enää menemättä soille tai koskille. Lupaus on melkein pitänyt. Olen ainakin pitänyt vastedes varani, luulen!

(Seuraavat päiväperhoskuvat ja yksi mittari on kuvattu Hyvinkäällä ja Tammelassa touko–heinäkuussa v. 2018).

 

Auroraperhonen, koiras

Kangasperhonen

Karttaperhonen

Amiraali

Kesäinen peltomaisema Hyvinkään Kytäjällä

Suruvaippa

Neitoperhonen

Juolukkasinisiipi suokukalla

Hopeasinisiipi, naaras

Ketohopeatäplä

Lanttuperhonen

Sinisiipi ja horsmat

Loistokultasiipi

Loistokultasiipi

Mustatäplähiipijä, koiras

Eksoottisen näköinen nokimittari – ei päiväperhonen

Nokkosperhonen

Niittyhopeatäplä

Peurankellot

Ohdakeperhonen

Mesiangervot

Orvokkihopeatäplä

Täpläpapurikko

Tesmaperhonen. Yleinen, vikkelään liikkuva päiväperhonen

Metsänokiperhonen. Alkoi runsastua tänä vuonna vasta heinäkuun puolivälin jälkeen.

Kookas, aina säväyttävä ritari.

Pitkospuut

Suokeltaperhonen (Colias palaeno)

 

Read Full Post »

Vaimo on kantanut saunamökin rappusille lähes kaikki saunavedet; jätti sentään saunanlämmittäjälle parin vesiämpärin noutourakan. Valmista alkaa olla. Vielä kun asettelen iltanuotion puut paikoilleen, voin laittaa tulen saunan kiukaaseen. Lämpimänä loppukesän päivänä ei pienen saunan valmistuminen kauan kestä; taidetaan hyvin ehtiä uimaankin saunomisen päätteeksi ennen pimeää. Elokuusta on jäljellä enää runsas viikko –  nopeasti ovat valoisat kesäpäivät kuluneet. Huomaan yllättäen, että tänä kesänä en ole tuntenut samanlaista haikeutta kuin aiemmin. Juuri elokuu on ollut minulle vaikeaa, ei enää syys- tai lokakuu, jolloin syksy on jo tosiasia. Olisiko eläkeläinen viimein sopeutumassa uuteen elämänvaiheeseen, ja ymmärtää, että mökillehän voi vielä jäädä maanataiksi, tiistaiksikin, jos lämmin sää jatkuu viikonvaihteen yli. Työaikana oli nokka kohti kaupunkia hyvissä ajoin sunnuntai-iltapäivällä ja otsa vetäytyi rypyille viimeistään kello viisitoista tulevaa työviikkoa pohtiessa. Sitkeässä ovat asenteet ja opitut tavat.

Eipä kirjoittaja tiennyt, mikä riesa seurasi nuoruusvuosien seurakavereitten kanssa pelatusta juhannusviikon pesäpallo-ottelusta. Jo peliä edeltävissä harjoituksissa alkoi kipu tuntua molemmissa polvissa. Toinen jalka rauhottui aika nopeasti, mutta nyt elokuun lopulla vasen polvi kipuilee yhä. Ja tietenkin valvottaa öisin. Lähdin viimein tutkittavaksi paikalliseen terveyskeskukseen. Kaikki alkoi lupaavasti, mutta sitten tuntui, että potilas pian unohdettiin. Suunniteltu fysioterapiakin poistettiin, kunnes sitä uudelleen pyysin (tulossa elokuun lopulla). Olen muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hoidattanut vaivani julkisen terveydenhuollon puolella ja ollut tyytyväinen saamaani hoitoon. Nyt olen ihmeissäni. Onko tämä sitä resurssointia? Tuohon eläkeläispappaan ei enää kannata satsata? Selvää vastausta kivun aiheuttajasta en saanut (nivelside, kierukka, ruston oheneminen …), enkä myöskään vastausta siihen, tuleeko polvestani vielä kelvollinen. Tavallisissa röntgenkuvissa näkyi ”kulumaa”. No se tiedetään toki ilman kuvaustakin, mutta jäin kaipaamaan, miten tästä eteenpäin. Olen yrittänyt lukea Helena Mirandan kirjaa ”Kipu”, mutta kivuiltani en ole pystynyt kirjaan kunnolla keskittymään. Miranda on itse kokenut ja kokee yhä monenlaisia kipuja, hänen selviytymisoppejaan on vaimoni klenkkaavalle blogimiehelleen aika ajoin siteerannut. Luulen, että turvaan kohta suomalaiseen ikiaikaiseen perinnehoitoon, jonka tukipylväät ovat: sauna, terva ja viina. Kahta on jo kokeiltu, täytynee ottaa ohjelmaan kolmaskin?

Miranda toteaa kirjassaan mm. että hyvällä mielellä ollessa ei kipua välttämättä edes huomaa. Totta, ainakin lievissä tai keskivaikeissakin tapauksissa. Niinpä olen pyrkinyt viihdyttämään itseäni suosikkiympäristöissäni; olen kolunnut (oik. klenkannut) kivusta huolimatta suot ja rämeet, järvenrannat sekä luonnonpuistot, kiikaroinut ja kuvannut. Tähän vuodenaikaan vain ei metsässä juuri elämää ole eikä siivekkäiden ääniä. Sen totesin erään toisen ulkoilijan kanssa, jonka tapasin Sveitsin luonnonpuistossa Hyvinkäällä. Meille kehkeytyi vilkas keskustelu linnuista ja keväisistä ilmaiskonserteista, joita Sveitsinkin puiden oksilla järjestetään. Mutta sitten iski molemmille samanaikainen muistikatkos erään linnun nimestä. Se oli …. ei, ei tule nyt mieleen. Suuntasimme omille teillemme, ja kohta kuulin polulta kuusien lomasta loittonevan juttukaverini karjaisun: ”Se oli merimetso!” Hienoa. Edes toinen muisti linnun nimen. Eihän tässä sitten mitään hätää. Lähdin kiipeämään oman lenkkini viimeistä pätkää tyttäreni koiran Fitzin – ei kun Fonzien kanssa kohti autoa. Vai mökillekö meidän piti? Muistaisitko sinä Frazier?

Mökkisaunan ovi

Mökkisaunan ovi

Auringonlasku Tammelan Heinijärvellä

Auringonlasku Tammelan Heinijärvellä

Metsäkatinlieko

Metsäkatinlieko

Kantarelleja meillekin

Kantarelleja meillekin

Ja suppilovahveroita jo elokuussa

Ja suppilovahveroita jo elokuussa

Mökkimetsissä törmäsin hömötiaisten parveen

Mökkimetsissä törmäsin hömötiaisten parveen

Keisarinviitta, koiras. Komea, iso päiväperhonen Hyvinkäällä kahdesti tavattu.

Keisarinviitta, koiras. Komea, iso päiväperhonen Hyvinkäällä kahdesti tavattu.

Kesäinen elokuun päivä, Tammelan Heinijärvi

Kesäinen elokuun päivä, Tammelan Heinijärvi

Vaimo innostui maalaamaan. Hyvä tulikin!

Vaimo innostui maalaamaan. Hyvä tulikin!

Mökin kurrekaveri

Mökin kurrekaveri

Syksyn merkit alkavat näkyä

Syksyn merkit alkavat näkyä

Liikkuvainen pajulintu viihtyy vielä Hyvinkään metsissä

Liikkuvainen pajulintu viihtyy vielä Hyvinkään metsissä

Loppukesän runsaslukuinen neitoperhonen

Loppukesän runsaslukuinen neitoperhonen

Loimijoki Forssan keskustassa. Taustalla vanhan kutomon rakennuksia

Loimijoki Forssan keskustassa. Taustalla vanhan kutomon rakennuksia

Loimijoen onkijat

Loimijoen onkijat

Lenkkikaverini Fonzie

Lenkkikaverini Fonzie

Fonzien kanssa

Fonzien kanssa

Sveitsin luonnonpuistoa, Hyvinkää

Sveitsin luonnonpuistoa, Hyvinkää

Read Full Post »

Olipa tiukka alkuviikko. Siihen kuului taloyhtiön mullanlevitystä talkootyönä, vaimoni siskon piharoskien poiskuljettamista, vähän hoivakodin vapaaehtoistyötä ja kovimpana fyysisenä ponnistuksena oman rivitaloasuntomme etupihan reunakivien uusimista. Vanhat reunakivet olivat pahasti sammaloituneet. Ei niitä harjaamalla enää puhtaaksi saanut, ja totta puhuen, ei se kivien asettelu alunperinkään ollut mennyt kuten esitteissä hehkutettiin. Naapurit yrittivät vielä kannustaa harjaamaan ja säilyttämään vanhat kivet, mutta aloin kallistua vaimoni kannalle – uusitaan kaikki. Perusteellisten suunnitelmien ja piirrosten jälkeen sitten vain kiviä hakemaan ja paikoilleen latomaan. Kun alkuun päästiin, vähä vähältä reunakivivalli alkoi olla viimeistä päätykiveä vaille. Minusta kaikki näytti hienolta! Ei enää muuta kuin loppusiivous, lapiot ja haravat varastoon, ja työntekijät huilaamaan. Ennen nukahtamista kuulin vaimoni huokailevan jotakin kivien väristä ja jopa värivirheestä … Hänen mielestään kivien väri vaihteli liian paljon. Olinko ottanut kiviä väärästä lavasta? Katselin yläkerran ikkunasta vielä reunakiviä, ja minusta missään ei ollut mitään vikaa. Ei, nyt tarvitaan unta ja huomiselle jotakin ihan muuta ohjelmaa. Ei sanaakaan reunakivistä tai niiden värisävyistä!

Sanotaan, että vihreä väri on rauhoittava ja sopusointuinen. Se lisää viisautta, ymmärrystä ja harmoniaa. Sanotaan, että vihreä on sydämen väri, tasapainoinen, tervehdyttävä ja virkistävä (lainaus Marika Borgilta). Vihreää tunsin nyt tarvitsevani, ja sitä kevät juuri tällä hetkellä tarjoaa yllin kyllin. Ei kun mielimetsääni kuljeksimaan ja unohtamaan reunakivet ja kaikki elämän pikku murheet. Olin jo alkuviikolla käynyt katsastamassa tutun rantalehdon ja sinne muuttaneita siivekkäitä. Aiemmin tapaamani yksijalkainen västäräkki pärjäsi ihan hyvin, ja peloton peippokoiras antoi taas kuvata itseään vain muutaman metrin päästä. Tänään toivoin näkeväni viime vuosien uuden löydön, punavarpusen. Sen laulu on mainio. Se menee näin: ”Nice to meet you, nice to meet you!” Ja huom. paino sanalla ”meet”. Kuulostelin, joko punavarpunen olisi rantalehtoon tullut. Se oli – ei tosin ihan viimevuotisille oksille, ja lauluakin oli vähän muunnellut. Nyt kuulin tuomen oksalta ”Nice to meet you, there!”. Juha Laaksonen kuvailee hienosti lintujen käyttäytymistä ja elinympäristöjään uudessa kirjassaan ”1000 ilmiötä Suomen luonnosta”. Kirja oli raikas uutuus luonto- ja lintukirjojen sarjassa, enkä yhtään pane pahakseni, vaikka punavarpunen mainittiin vain tekstissä sivulla 57. Sen opin, että punavarpunen, metsän väriläiskä, kuuluu säelaulajiin peipon, pajulinnun ja useimpien sirkkujen ohella.

Jotakin maalaajaa saatetaan kutsua viiden värin taiteilijaksi. Näin valistuttiin eräänä vuonna vaimoni kanssa Iittalan Lasimäen taidenäyttelyssä. Omat blogikirjoitukseni asettuvat samaan kaavaan, kuitenkin niin, että kynästäni syntyy useimmiten vain ja tasan kolme kappaletta. Miksi näin? Luulen, että kolme kappaletta on juuri sopiva määrä lukijan kannalta. Kaksi kappaletta tuntuu pihtaamiselta, neljää kappaletta ei malta kukaan lukea. Mutta nyt on pienen juhlan paikka. Edellisen blogini kohdalla huomasin, että se oli järjestyksessään 200. blogikirjoitukseni. Tähän on tultu. En tiedä, mistä ideasta tai ajatuksesta blogikirjoitteluni alunperin lähti liikkeelle vuonna 2010 – ja vielä vähemmän tiedän, mihin tarinaan blogini aikanaan päättyy. Lisää vauhtia ja väriä tuleviin blogeihini? Enpä tiedä – näillä mennään eteenpäin, hillitysti perusväreillä.

Kastehelmet

Kastehelmet

Lanttuperhonen

Lanttuperhonen

Neitoperhonen

Neitoperhonen

Rantaleppä

Rantaleppä

Rantasipi 01

Rantasipi 01

Rantasipi 02

Rantasipi 02

Voikukat ja leinikit

Voikukat ja leinikit

Punakylkirastas

Punakylkirastas

Nurmitädyke

Kevät on aikaisessa – nurmitädykekin nousee jo.

Sinitiainen

Sinitiainen

Yksijalkainen västäräkki

Yksijalkainen västäräkki

Koirasvästäräkki

Koirasvästäräkki

Tuomi ja tiiliseinä

Tuomi ja tiiliseinä

Vielä ne kukkivat

Vielä valkovuokot kukkivat

Närhi

Närhi

Peippo, koiras

Peippo, koiras

Pian on kielon aika

Pian on kielon aika

Peurat

Peurat

Rentukka

Rentukka

Tiltaltti

Tiltaltti

Punavarpunen

Punavarpunen, koiras. Yksi metsän väriläiskistä.

Read Full Post »