Näsiä kukkii, linnut tulevat ajallaan

Vuosi 2020 jää historiaan maailmanlaajuisen koronavirusepidemian takia. Kun eräs blogikirjoittaja vääntää juttuaan maaliskuun puolivälissä, ei virustautia ole Suomessa vielä julistettu epidemiaksi eikä se ole meillä saavuttanut huippuaan. Pandemiaksi virustauti kuitenkin julistettiin jo viikolla 11. Ilman koronavirustakin on tämä vuosi jäävä historiaan eteläisen Suomen osalta: täällä koettiin talvi, jota ei koskaan tullut. En ainakaan itse muista talvea, jolloin kotiovelta ei olisi päässyt sivakoimaan, tai ettei metsäjänis olisi voinut piiloutua valkeaan hankeen. En ole kyllä vuosiin sivakoinut, mutta aikaisimpina talvina se olisi aina onnistunut – no, siinä ja siinä, että Lauttasaaren Lahnaruohontien asunnolta olisi heti päässyt ladulle, kaikista muista asuinpaikoista kyllä (melkein). Luonnontilaisia eläimiä ei tämänhetkinen sairastumisvitsaus koske. Muuttolinnut eivät ole muuttaneet käyttäytymistään eivätkä reittejään; ne ovat alkaneet palata pohjoiseen pariutumaan ja lisääntymään –  jotakin on sentään lohdullisesti ennallaan. Elämän on jatkuttava.

Kevään ja lämpimien tuloa ei voi ennustaa lumettomuudesta; eikä myöskään siitä, että pähkinäpensas kukkii jo tammi–helmikuun vaihteessa! Keväällä on oikkunsa, se ottaa mieluusti askeleen eteen ja pari taakse, kuten oli kuviot myös Terhi Suorlahdella Putous-parodiassaan. Tuultakin kevät välillä pidättelee, välillä taas puhaltelee täysillä. Maaliskuun toisena viikonloppuna osuin kuitenkin oikeaan rakoon. Olin liikkeellä aikaisin sunnuntaiaamuna; aurinko alkoi vasta nousta pilvettömälle taivaalle, kun astuin tutulle peltotielle. Valo oli lämmintä, se värjäsi oranssilla länsisuunnan korkeimmat puut ja rinteet. Oli pientä pakkasta, mutta tyyntä, ja tienoo oli täysin hiljainen – siihen asti, kunnes yksinäinen laulujoutsen kaahasi suoraan ylitseni ja kuulutti omaa kevätriemuaan. Sinne tulvajokeen se näytti laskeutuvan muiden tulokkaiden joukkoon. Laulujoutsenten lisäksi oli jo muutakin seurattavaa: korkeuksista kuului kiurujen ääniä ja kas vain, töyhtöhyyppiäkin näkyi, pieni parvi ylitti vauhdilla peltoaukean. Sunnuntai antoi jo lupauksen vielä lämpimämmistä kevätpäivistä ja lajien runsastumisesta – talvikuukausien harmaat päivät, yöpakkasetkin, tulisivat pian päättymään.

Maaliskuun kolmannelle viikonlopulle 14.–15.3. oli Luonto-Liitto järjestänyt kevätseurannan, teemana perhoset. Oliko siis jo sitruunaperhosia? Tuskin sentään, mutta ruostesiiven karvaisia toukkia voisi hyvällä onnella metsäpolulta löytää. Luulenpa, että tämän hetken seuratuin asia on kuitenkin ihan jotain muuta kuin luonnon tapahtumat. Nyt seurataan hallituksen ja eri viranomaisten toimia koronavirukseen sairastumisen estämiseksi. COVID-19 puhuttaa missä tahansa ihmiset tapaavat toisiaan. Blogikirjoittaja arvostaa korkealle Suomen maltillista linjaa niin koronatiedottamisessa kuin erilaisissa suosituksissa. Hysteriaa tulee silti, kun ei vielä tiedetä enempää viruksen käyttäytymisestä. Kun toista lähellä ei saa olla, ostos- ja harrastuspaikat tyhjenevät ja ihmiset pakenevat metsien luontopoluille – päätyäkseen taukopaikan laavulle, joka on mustanaan vierekkäin kyhjöttävää reppukansaa! Liityin itsekin tähän reppukansaan, mutta pohjois-uusmaalaisena sain onnekkaasti valita pelto- tai metsätien, jolla saatoin ennemminkin tavata ketun kuin toisen kulkijan. Tulipa retkelläni vastaan myös ensimmäinen sinivuokko, kukkivia näsiäpensaita ja etelärinteen nuppuiset leskenlehdet!

Maaliskuun 2020 lumeton, autereinen aamu

Laulujoutsenet palaavat

Laulujoutsenet laskeutuvat tulvajokeen

Lisää tulijoita lännen suunnalta

Laulujoutsenten kevätriemua

Välillä vaihdetaan paikkaa

Nyt on muodostelma kunnossa

Pajunkissoja on näkynyt koko talven ajan

Tikat ovat olleet aktiivisia vuoden alusta lähtien. Kuvan pikkutikka (naaras) tammikuulta.

Pähkinäpensas kukkii helmikuun alussa

Kytäjärvi on ollut jäässä vain hetkittäin

Kiuru Hyvinkään peltojen yllä 7. maaliskuuta

Päivät kirkastuvat, joutsenia saapuu yhä vain lisää

Kohti sulaa vettä

Metsänreunan tulvajoki antaa linnuille suojan ja ravintoa

Töyhtöhyypät maaliskuun alussa

Sinivuokko nousee vielä routaisesta maasta

Ruostesiiven toukka keväthangella (kuvattu 25.3.2018)

Maaliskuun puolivälissä tulivat hanhet

Metsähanhien parvi

Tundrahanhia, metsähanhia ja kanadanhanhia

Kanadanhanhet lepäilevät

Leskenlehti punnertaa aurinkoon etelärinteestä

Näsiä kukkii maaliskuun alussa

Read Full Post »

Kummikatuni Tehtaankatu

Jokin outo lamaannus tai väsähtäminen hiipi hiljaa perheemme arkeen vuoden 2020 tammikuussa. Ei se kokonaan voinut johtua lumettomasta, harmaasta maisemasta. Se oli jotakin muuta, jotakin selittämätöntä – siihen asti, kunnes vaimoni antoi vinkin uutuuskirjasta ”Mika Waltarin Helsinki” (Juha Järvelä, 2019). Siinä se oli, Helsinki-sana mainittu! Marraskuinen Kallion retkeni ei siis pitkälle riittänyt, oli pian saatava uusi annos kantakaupungin mukulakiviä, massiivisia kivijalkoja, raskaita ulko-ovia, korkeita torneja, katujen yllä risteileviä ties-mitä-johtoja, hälinääkin. Siihen viidakkoon halusin taas työntyä, ja ihan vapaaehtoisesti. Vaimonikin heräsi kirjoittajamiehensä innostuksesta ja alkoi tsempata siippaansa tulevan retken valmisteluissa. Mutta mikä olisi blogimiehen seuraava kohde? Jokin kokonainen uusi kaupunginosa, vai mikä? Ei, nyt otetaan vain yksi katu, ja se on Ullanlinnan Tehtaankatu!

Miksi juuri Tehtaankatu? En oikein tiedä, en ole vieraillut kaverillani, joka olisi asunut Tehtaankadulla, en ole saattanut tyttöä Schalinin talon opiskelijaboksiin, en ole sukua maamme ensimmäiselle presidentille K.J. Ståhlbergille, joka asui Ricardo Björnbergin suunnittelemassa ja v. 1901 valmistuneessa upeassa uusrenessanssitalossa Tehtaankatu 4:ssä, mutta olen kyllä saattanut kouluajan kesätöissä viedä elintarviketilauksen jakeluauton apumiehenä ravintola Sea Horseen (Tehtaankatu 9 – Kapteeninkatu 11), sillä läheisen Pietarinkadun perunatoimituksesta on selvä muistikuva. ”Tehtaankadun äänet” eivät nekään ole millään tavalla koskettaneet kirjoittajaa, tuiki tavallista, ei-poliittista kansalaista. Hakemalla hain oikeutusta liittää Tehtaankatu juttuni otsikkoon, ja löysin viimein tärkeän yhteyden. Tehtaanpuiston yhteiskoulu oli aikoinaan urheilukoulun maineessa. Monet sen oppilaista kuuluivat tunnettuun pesäpalloseuraan nimeltä HPL (Helsingin Pallonlyöjät). Kun seuran menestys aikuisten sarjassa alkoi hiipua 1960-luvun alussa, siirtyivät monet HPL:n pelaajat omaan seuraani Herttoniemen Urheilijoihin. Sen lisäksi muistan kovat oppikoulun pesäpallo-ottelut Tehtaanpuistoa vastaan. Ja se kovin oli vuonna 1963. Oma joukkueeni ja oma kouluni Kulosaaren yhteiskoulu sen voitti, mikä tiesi jatkoonpääsyä Helsingistä ja aikanaan loppuottelua Sotkamon koulua vastaan. Kuliksen pojat, kera oman torvisoittokunnan ja parin vaunullisen verran koulukavereitamme (+ rehtori ja useita opettajia), matkasivat junalla Sotkamoon. Siellä voiton vei Kulosaari, ja torvi soi! Tiesitkö, että Tehtaanpuiston yhteiskoulu ei sijaitsekaan Mikael Agricolan kirkkoa ympäröivässä Tehtaanpuistossa, vaan Eiran puolella Ehrensvärdintiellä? Tänä päivänä tyylikkäässä rakennuksessa vaikuttaa steinerkoulu Elias-koulu.

Kiipesin ylös Laivasillankatua ja olin valmis aloittamaan päivän urakkani. Läheisen Pyhän Henrikin katedraalin ovi oli auki. Kirkkosali oli autio, muttei hiljainen – vahva urkumusiikki täytti tilan. Istuin alas, hiljennyin ja kuuntelin. Urkuri ei voinut tietää, että saatteli soitollaan matkaan Tehtaankadun turistin mitä hienoimmalla tavalla. Päivän tavoite oli kävellä Tehtaankatu päästä päähän, katsella ja kuunnella, kurkkia sisäpihoille, nähdä yksityiskohtia, nautiskella. Kävellessäni eteenpäin karhean komea jugendrakennus seurasi toistaan, kortteli korttelilta. Niin, jugend-retkeksi se taas meni – Helsinki kun on yksi maailman upeimmista jugend-kaupungeista! Sen huomaavat parhaiten ehkä vain ulkomaalaiset, kuten Yhdysvaltain entisen suurlähettilään vaimo Cody Douglas Oreck, joka helsinkiläisen jugendin innoittamana kirjoitti tekstin kuvakirjaan ”Storybook Helsinki and beyond”. Ja Tehtaankatu, mitä kaikkea sen vierille onkaan noussut; arvotaloja, suurlähetystöjä, (melkein kadun varrella olevat) maineikas teatteri ja parikin perinteikästä ravintolaa, v. 1908 valmistunut ala-aste, puistoja, kaksi kirkkoa ja yksi satutalon näköinen sairaala. Tehtaita ei suunnitelmista huolimatta kadun varsille noussut Fazerin Mestaritaloa lukuunottamatta, mutta jo päätetty kadun nimi jäi pysyväksi.

Tehtaankadusta tuli kummikatuni! Miten aion uutta kummikohdettani hoitaa ja vaalia, sen aika näyttää. Kotimainen kummikatu tai kummikaupunki on varmasti myös Greta Thunbergin mieleen; ei tarvitse matkustella kauaksi eikä enää yhtään lisätä kasvihuonekaasuja ilmakehään. Omalla vähäpäästöisellä ”etelänmatkallani” oli lentokoneenani Google, baaritiskinäni kirja “Puhvelista Punatulkkuun” (Kaija Ollila, Kirsti Toppari) ja rantatuolinani oli huippusivusto korttelit.fi. No, vähän tarvittiin apua myös Ventoniemen Helsingin bussilta.

Matka käynnistyy Helsingin Eteläsatamasta, ja kahvilla Vanhassa Kauppahallissa.

Päivää alkaa vähitellen valjeta. Jo näkyy Valkosaari sekä Luoto.

Tehtaankadun alkupää. Vasemmalla Pyhän Henrikin katedraali (E.B. Lohrman, 1860), oikealla Tehtaankatu 1 (Armas Lindgren, 1914).

Tehtaankatu 4 (Ricardo Björnberg, 1901)

Tehtaankatu 4:n tunnettuja asukkaita: maame ensimmäinen presidentti K.J. Ståhlberg sekä Nobel-palkittu tutkijamme sekä fysiologi Ragnar Granit.

Tehtaankatu 16 ”Domus” (G.W. Nyberg, 1907)

Tehtaankatu 3:n yksityiskohta (Josef Stänbeck, 1902). Talon suunnittelija lienee tunnetumpi kirkkoarkkitehtinä.

Tehtaankatu 7 ”Sampsa” (Vilho Lekman ja J.W. Tikka, 1909). Talossa asui mm. Mika Waltari kouluikäisenä ja nuorena aikuisena vv. 1914–1930.

Tehtaankatu 7:n yksityiskohta. Tehtaankadun rakennukset valmistuivat pääosin 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikana.

Tehtaankatu 20 ”Tammi” (Kaarlo Oila, 1907)

Tehtaankatu 22:n kivijalkamyymälä.

Kuvan keskellä ruskeanharmaa Schalinin talo, Tehtaankatu 9. Sokea pianonvirittäjä Herman Schalin oli myös etevä liikemies. Hän rakennutti kivitalon Kapteeninkadun ja Tehtaankadun kulmaukseen (Usko Nyström, 1902). Vasemmalla Tehtaankatu 11 (Lars Sonck, Matti Finell, 1929).

Schalinin talon ulko-ovessa jugend-aikakauden koristelua.

Schalinin talon v. 1934 perustettu ravintola Sea Horse on valmiina tämän päivän lounastarjoiluun.

Kapteeninpuistikko Tehtaankadun ja Kapteeninkadun kulmauksessa.

Tehtaankadun lapsia.

Tehtaankadun koulu, nykyisin Tehtaankadun ala-aste, Tehtaankatu 15–17 (Albert Nyberg, 1908).

Tehtaankatu 19, As. Oy Koivu (Paavo Björk, 1904)

Eiran sairaala (1905) ja punertava lisärakennus (1910), Tehtaankatu 28–30 (Lars Sonck). Taustalla kellertävä rakennus Tehtaankatu 26 (Mauritz Gripenberg, 1903).

Yksityiskohta Eiran sairaalasta.

Yksityiskohta Eiran sairaalasta.

Yksityiskohta Eiran sairaalasta.

Mikael Agricolan kirkko, Tehtaankatu 23 (Lars Sonck, Arvo Muroma, 1935)

Yksityiskohta Mikael Agricolan kirkon kirkkosalista.

Tehtaankadun loppupäätä Eiran sairaalan kohdalta länteen. Taustalla Hietalahden telakan nosturi.

Kahvitauolla pikku kahvilassa nimeltä Lilla Fabrik! Palvelu pelasi englanninkielellä. Tilasin kahvini pariksi korvapuustin selvällä suomenkielellä. Onnistui!

Tehtaankatu 34 c (Väinö Vähäkallio, 1911). Vasemmalla Irlannin suurlähetystön talot. Ne suunnitteli Armas Siitonen vuosina 1918–20 alunperin yksityisasunnoiksi. Klassinen rakennustyyli poikkeaa Tehtaankadun valtavirrasta, jugendtyylistä.

Ehrensvärdintien Elias-koulu, entinen Tehtaanpuiston yhteiskoulu. Kadulla tapaamani oppilaat tunsivat koulutalon historiaa, tiesivät ainakin koulun entisen nimen!

Tehtaankadun monilta poikkikaduilta on näkymä Kaivopuistoon, Meripuistoon – ja merelle.

 

Read Full Post »

Vain sata vuotta sitten

Musiikkitalon jykevän kolossin jälkeen, vähän etäämmällä Mannerheimintiestä tulee näkyville tyylikäs punertavaksi maalattu rakennus. Se on ollut paikoillaan aina 1840-luvulta lähtien – ja erottuu uusklassisilla piirteillään kaikista sitä ympäröivistä lukuisista monumentaalirakennuksista. Talo on Hakasalmen huvila. Se oli aikoinaan suuren hyväntekijän, Aurora Karamzinin vanhuudenkoti, mutta viime vuosisadan alusta lähtien talo on ollut osa Helsingin kaupunginmuseoverkostoa. Olin menossa Hakasalmen huvilan näyttelyyn ”Vihan kevät – Helsinki 1918”.

Sisällissodan aika keväällä 1918 oli järkyttävä ajanjakso Suomen historiassa. Ihmisiä tapettiin ja ihmisiä kuoli vankileireillä pienen kaupungin verran, yli 37000 henkeä. Helsinki ja helsinkiläiset kokivat sodan omalla tavallaan; Tampereen kaltaista yhteenottoa punaisten ja valkoisten välillä ei kaupungissa koskaan käyty. Helsinki oli punaisten määräysvallassa alkuvuoden 1918, ja vasta saksalaisten mukaantulo mursi punaisten ylivallan. Muu Suomi oli asteittain saatu valkoisten hallintaan. Jotkut saattoivat elää sisällissodan aikaisessa Helsingissä lähes normaalia elämää – ehkä niin tekivät äitini vanhemmat ja myös heidän vanhempansa, jotka olivat muuttaneet Helsinkiin 1800-luvun lopulla. Mutta aikaa leimasi levottomuuksien lisäksi myös pitkään jatkunut elintarvikepula. Työtön, entinen tehdastyöläinen saattoi liittyä punakaartiin vain saadakseen leipää itselleen ja perheelleen …

”Oli veljeään vastassa veli nyt
vaan he kumpikin kaatuivat puolesta maan
Lumi valkea peittona heillä vain on
ja kummankin hauta on tuntematon …”
(Laulusta ”Ruusu on punainen”, suom. sanat Sauvo Puhtila) 

Hakasalmen huvilan näyttelysalit olivat aamupäivällä melko tyhjät. Ruuhkia tulisi vasta myöhemmin päivällä. Salien hiljaisuudessa eläydyin nayttelytaulujen ihmisten kokemuksiin ja viime vuosisadan alun Helsinkiin. Näin Töölönlahden toisella puolella Työväen talon torniin syttyneen punaisen lyhdyn – ja näin taistelujen tauottua vangittujen jonot sekä saksalaisen tykkitulen jäljet rakennusten ja siltojen kupeissa. Oliko kaikesta vain sata vuotta? Astelin viimein ulos näyttelytilasta ja lähdin kävelemään Mannerheimintietä pohjoiseen, kohti Laakson sairaalaa tuttua tapaamaan. Nyt ei vastaani tullut saksalaisten joukkoja Huopalahden suunnalta, mutta jokin kolonna tästä oli kyllä hiljattain kulkenut: kevyenliikenteen väylällä Hotelli Scandian edustalla oli tuoreita kavioiden jälkiä – ja kasoittain hevosten jätöksiä! Vaarattomia liukumiinoja.

Hakasalmen huvila, Mannerheimintie, Helsinki

Hakasalmen huvila, Helsinki (E.B. Lohrmann)

Vihan kevät – Helsinki 1918 -näyttely

Vihan kevät -näyttely

Valkokaartilaisia, Helsingin kaupunginmuseo HKM

Helsinkiläiset naiset valmistavat patjoja ja tyynyjä valkokaartilaisille ja punaisten vangeille (HKM)

Valkokaartilaisia (HKM)

Punakaartilaisia (HKM)

Punakaartilaispariskunta (HKM)

Punakaartilaisia (HKM)

Helsingin Työväentalon torni on saanut osuman (HKM)

Sisällisodan aikainen Helsingin keskustan kartta, jossa mm. saksalaisten ja punakaartilaisten taistelupaikkoja (HKM)

Helsingin Pitkälläsillalla veneiden barrikaadi ja etualalla ruumisarkkuja (HKM)

Venäläisten aikainen Turun kasarmi Helsingissä on palanut. Nykyään kasarmin paikalla on Lasipalatsi (HKM)

Punaisten hautoja Helsingin Mäntymäellä (HKM)

Vangin sormus (HKM)

Read Full Post »

Töölönlahden kierros

Joku voi saada paljon hullumpia päähänpistoja, joku taas paljon fiksumpia – itse en keksinyt muuta kuin lähteä Helsinkiin. Vaimo oli ollut näkevinään miehessään pientä alavirettä ja halusi tarjota tälle vapaan perjantaipäivän, vapautuksen kodin velvotteista. Vai oliko niin, että omaa siivousosaamistani ei niin kovin korkealle arvostettu, joten, ”olisi parasta pysyä pois jaloista siivouspäivänä – tää menee helpommin näin”. En pannut vaimoni ratkaisua ollenkaan pahakseni, mutta mitä tähän nyt yhtäkkiä keksisin … Kaivoin esille Helsinki-kansioni varasuunnitelmat, ja yksi niistä näytti Töölönlahdelle. Siis kiertämään Töölönlahtea. Mitä, eikö siinä ole kohdetta ja haastetta tarpeeksi? Äkkiähän tuon kierroksen kyllä heittää, mutta vitsi onkin siinä, että kierros tehdään rauhallisesti. Ja se on tehtävä pian, sillä uhkana on, että kaupunginvaltuuston nuoret voimat ennen pitkää päättävät täyttää Töölönlahden, kuten ennen muinoin täytettiin Kluuvinlahti, ja paaluttavat Töölönlahden pilvenpiirtäjille!

Kun ottaa äkkilähdön, ei voi valita päivän säätä. Alkumatkassa tihutti vain vähän, mutta Haagan jälkeen, Mannerheimintien loppupäässä bussin ikkunoista ei juuri muuta nähnyt kuin vesinoroja. Näillä kuitenkin mentiin, kuivatellaan vaatteita sitten sopivin välein. Näin tein myös Vikke-ystäväni kanssa kauan sitten, kun eräänä syksyisenä sunnuntaina kiersimme Kytäjän pitkähkön Suolijärven. Sää oli silloinkin sateinen. Parilla nuotiolla jouduimme vaatteita kuivattelemaan. Täällä ei nuotioita viriteltäisi, mutta olin varma, että paitsi kosteutta Helsingissä olisi myös melua. En olisi voinut olla pahemmin väärässä: Töölönlahdella oli viihtyisää ja Finlandia-talon paikkeilla suorastaan hiljaista! Sen sijaan kotikaupungissani, heti aamun valjettua, kaikki urut olivat auki: lehtipuhaltimet pörräsivät täysillä, puunkaataja revitti moottorisahaansa, roska-auton kuski toi soppaan mukaan basson rytmin paukuttelemalla suruttomasti roska-astioiden kansia – ja bussissa radion aamujuontajien pälätys maalasi äänimaisemaan omat raitansa. Helsingin bussin möreä dieselmoottori peitti onneksi pian alleen kaiken muun metelin.

Jotkut retket onnistuvat, joiltakin retkiltä taas palataan kotiin likomärkinä. Jos olisin kertonut satunnaiselle kuuntelijalle, että kävin Helsingissä kiertämässä Töölönlahden, ei sitä olisi uskottu. Paremmin olisi uskottu, jos olisin sanonut uineeni Töölönlahden ympäri. Sekään selitys ei olisi ollut uskottava, koska en ole mikään erinomainen uimari; en vain saa sammakkooni oikeaa rytmiä. Oppikoulun alaluokkien uintikilpailussa oli kerran käydä hassusti, kun voimani loppuivat radan puolivälissä. Hyvin alkanut krooli oli vaihdettava loppumetreillä koirauinniksi (erittäin noloa). Jotakin hyvää ja mukavaa jäi kuitenkin käteen myös tältä kostealta Helsingin reissulta. Aina niiltä jää. Olin suunnitellut käyväni kahvilla Linnunlaulun Sinisessä Huvilassa, mutta paikka olikin kiinni (nettisivut kertoivat toista). Sattumalta löysin viihtyisän kahvila Piritan Tokoinrannasta vähän matkan päästä. Oliko kahvila ollut paikoillaan jo 80-luvun alussa, kun olin töissä Kuntatalossa Toisella linjalla, en enää muista. Retkelläni sain myös nähdä ja kuvata harvinaisuuden: täysin valkean sinisorsan! Lajien harvinaisuuksia tosin löytyy meiltä kotoakin – sellainen asuu meillä. Se tuntee kumppaninsa mielenliikkeet, antaa löysää, kun toista puristaa. Se ymmärtää kumppaninsa some- ja blogihassutukset. Se päästää hymyillen mäntysuovan tuoksuiseen kotiinsa märän ja uupuneen kumppaninsa – kunhan tämä on ensin hokannut viedä roskapussin ja hakea postilaatikolta päivän postin.

Matka alkaa Kampin Narinkkatorilta

Sateinen Helsinki

Ensimmäinen tankkauspiste, Musiikkitalon kahvio

Töölönlahti. Taustalla Linnunlaulun puuhuviloita ja Linnanmäki

Finlandia-talo (Alvar Aalto) Töölönlahden eteläpäässä

Sateesta huolimatta Töölönlahden kävelijöitä riittää

Näkymä Pohjoisen Hesperiankadun alkupäähän

Oopperan käärme -taideteos (Ossi Somma, Reijo Paavilainen ja Pertti Mäkinen)

Linnunlaulun kirjailijatalo Villa Kivi

Töölönlahden vesilintuja

Valkoinen sinisorsa ja taaempana nokikana

Kahvila Töölönranta

Linnunlaulun Sininen huvila

Stadin varpunen Töölönlahdella

Linnunlauluntie

Aulis Junesin puuhuvila

Yksityislaituri

Kansallisooppera Töölönlahden länsirannalla

Linnunlaulunsillalta etelään

Linnunlaulunsillalta pohjoiseen

Ravintola Piritan ikkunasta Siltasaareen päin (Säästöpankinranta)

Tokoinrannan kahvila Piritta

Alvar Aallon katua

Keskustakirjaston pohjaa rakennetaan

Vielä lämmittelemään ja kuivattelemaan Sanomataloon

 

Read Full Post »

Vanhanaikaisella tavalla

Luulin, ettei flunssa tällä kerralla iskisi. Turha luulo, kyllä se iski blogikirjoittajaankin. Satunnaisten, lyhyiden juttujen rustaaminen ei siis ollut sellainen meriitti, että se olisi antanut immuniteettisuojan virusten ohjaamassa putousnäytelmässä. Ei saanut suojaa viruksilta vaimonikaan, joka flunssaisena urheasti hoiteli perheemme jouluvalmistelut ja viimein jouluaaton tarjoilun. Joulu ei ole vuoden helpoimpia juhlia, vaikka järjestäjät olisivat huippukunnossa. Vilinä ja vilske on nyt ohi. Katselen pukin tuomia lahjakirjoja, joista osa on pinottu makuuhuoneemme nojatuolin päälle. Kasan alta pilkistää vielä pari aiempaa lahjakirjaa ja jokunen pian uusittava tai palautettava kirjaston kirja. Voin nyt uppoutua muistelmiin, lähteä korppien lennättämänä luontoretkelle, jännittää rikosten selvittelyä, lukea arkkitehtien luomuksista tai olla istumassa näkymättömänä jäsenenä HOKin ja Elannon perustamiskokouksissa. Taidanpa tästä lähteä korppien matkaan … tai, jos sittenkin pukeutuisin parhaimpiini ja astuisin vaivihkaa vakavailmeisen osuustoimintaväen joukkoon? Näin tein, mutta kauhea meteli ja sikarinsavu täällä kabinetissa vain on, hyi sentään!

En vaimoni kanssa oikein ehtinyt vielä puhaltaa joulun paineita pois, kun jo saimme pyynnön ottaa pariksi päiväksi hoteisiimme keskimmäisen lastenlapsistamme. Minulle se kävi. Peukku nousi myös vaimoltani. L-poika avaisi mummolakauden 2016 tulemalla vieraaksemme uudenvuoden aattona. Mikäpä siinä. Vauhtia meidän uusiin vuosiin nykyään jo vähän kaivattiinkin. Nythän voisin hankkia pitkästä aikaa muutaman raketin! Aiemmat rakettikokemuksemme eivät tosin olleet olleet kovin rohkaisevia, kun kerran sattui niin, että isäntä asetti raketit lumihankeen väärin päin. Raketit kyllä syttyivät, mutta lentomatka jäi kovin lyhyeksi paksussa lumihangessa. Tällä kerralla onnistuin! No jaa, pari kertaa piti raketteja uudelleen sytytellä. L-pojan kanssa kaikki muu meni hienosti putkeen. Heti perään oli kotiimme tulossa toinen vuoro: nuorimman lapsemme lapset siellä pakkasessa jo kolkuttelivat ulko-ovea. Myös J-lasten kanssa aika riensi, ja pian oli tämäkin lomailu päätöksessään. Kun arkeologit joskus kaivavat tavaraa talomme raunioista, he varmaankin ihmettelevät oranssista muoviammetta. Esikoisemme aloitti siinä plutraamisen v. 1974, mutta yhä vain se on tallella ja nuorimpien lastenlastemme käytössä, kun on kylvyn aika. Siitä ei luovuta!

Eläkepäiviin alkaa jo tulla jotenkin jämäkkä ote. Alku oli kirjoittajalle hankalaa – aikaa oli liikaa, ei ollut päiväjärjestystä ja oli tarpeettomuuden tunnetta. Päivän rytmi aikanaan kuitenkin löytyi ja tekemistä on nykyisin ihan sopivassa suhteessa. Oikeastaan, ei sillä tekemiselläkään ole nyt niin hirveästi väliä. Unet mokomat tahtovat vielä muistuttaa vanhasta ajasta ja monenkirjavasta työelämästä. Viimeisimmässä unessa olin tiedotushommissa isossa yrityksessä. Mikään ei ollut tuttua, mutta minulle oli selvästi jätetty pöydälle hoidettava työ: julisteen uusiminen. En vain tiennyt, missä on työpisteeni ja tietokoneeni … Ja esimiehenikin oli sairaslomalla. Lisätietoja saisin kuulemma Katri-Helenalta. Hän meni juuri tuosta ovesta, sanoivat sihteerit. Vaimonikin tunnusti aina silloin tällöin täyttävänsä unissaan vuodenvaihteen verottajalomakkeita. Emme ole siis ihan vielä kuivilla ja täysin valmiita eläkekerholaisia.

Moni asia hoituu, päättyy tai alkaa vanhanaikaisella tavalla. Niin alkoi tämäkin vuosi vanhanaikaisilla paukkupakkasilla, ja niin päättyi nuorten kiekkoilijoidemme vastustajan rimpuilu vanhanaikaiseen. Vanhoista kannattaa pitää kiinni!

Perheemme joulukuusi mallia 2015

Jouluemo, jouluntekijä, …

Lahjakirjoja ja muitakin

Omia paukkuja, jeee!

Joululoman ensimmäinen vieraamme L-poika

L-pojan kanssa syömässä ulkona

Papu ja Mumppa (L-pojan ottama kuva)

L-pojan kanssa ulkona viimassa vuoden 2016 ensimmäisenä päivänä

Järvi jäätyy vauhdilla

J-lapset kylässä

J-tyttö liukuportaissa

J-tytön kanssa kirjastossa

J-poika

Tammikuinen kalliorinne

Uuden vuoden kiehkurat

Read Full Post »

Taidetta ja huoltotöitä

Olin lupautunut käyttämään lapsenlapsemme, J-pojan kännykän huollossa Helsingissä. Kallis vekotin ei enää ottanut latausvirtaa vastaan. Kuvaruudun lasikin oli yläosastaan rikki, mutta toimeksiantooni, niin ymmärsin, kuului vain latausportin ongelmien hoitaminen. Käyn mielelläni entisessä kotikaupungissani milloin milläkin asialla, ja nythän kirjoittajalla oli oikein annettu tehtävä hoidettavanaan. Bussimatka pääkaupunkiin ei ole kohtuuttoman pitkä ja harvoin bussimatkat ovat yksitoikkoisia. Tällä kerralla sain ihmetellä käytävän toisella puolella istuvan nuoren naisen kännykänkäyttötaitoa. Se oli jotakin maagista. Bussistamme lähti tekstiä maailmalle, mutta millä nopeudella ja tekniikalla! Tekstiä syntyi molempien käsien peukaloiden nopeilla liikkeillä ja hallituilla painalluksilla. Irrotin viimein katseeni kännykkätaiturista, mutta vielä ehdin nähdä, kun selfie vilahti ruudulla; omakuva oli hetkessä tekstin joukossa ja koko setti oli valmis lähetettäväksi. Ihmeiden aika ei ole ohi. Pian halusin myös nähdä sellaisen ihmeen, kun helsinkiläinen huoltoyritys korjaa lapsenlapseni kännykän odottaessa (näin luvattiin).

Huoltotyön ajaksi olin suunnitellut käynnin Sinebrychoffin taidemuseoon. Jossakin vaiheessa harrastin vaimoni kanssa kohtalaisen paljon taidenäyttelyitä, mutta Sinebrychoffin taidemuseossa en ollut ennen käynyt. Sinebrychoffin puistokin oli jäänyt näkemättä ja kokematta. Vuosikymmeniä sitten olin opiskelukavereitteni kanssa laskiaisen aikoihin laskettelmassa Kaivopuiston mäkiä, ja joku sai päähänsä, että pyrittäisiin pulkat kainalossa Kaivohuoneelle! Eihän se tietenkään onnistunut (ei kovin hyvä päähänpisto). Silloin olisi pitänyt ottaa kurssi Punavuoren reunamille Sinebrychoffin puistoon – siellä meidät olisi ongelmitta hyväksytty muiden laskettelijoiden joukkoon. Nyt ei ollut temput mielessä, vaan asiallinen käynti Bulevardilla sijaitsevaan tyylikkääseen taidemuseorakennukseen. Olin hiljattain lukenut kirjan ”Venäläiset kauppiaat Helsingin historiassa”. Kirja antoi hyvät pohjatiedot Sinebrychoffien taustoihin ja noususta Helsingin panimo- ja yrityseliittiin. Tiesin enemmän myös Sinebrychoffien taideharrastuksesta ja taiteenkeräilystä. Näyttely ja taidekotiin tutustuminen oli succee. Suosittelen.

Aika lensi taiteen parissa nopeasti, pian hakisin J-pojan kännykän huollosta. Ehdin sitä ennen nauttia lämpimän ja maittavan ruoka-annoksen läheisessä Hietalahden kauppahallissa. Huoltoliike iTapsa Eerikinkadulla oli tehnyt sen, minkä oli luvannut: kännykkä oli kunnossa ja valmistui muutamassa tunnissa. Plussaa oli myös erittäin hyvä palvelu. Tietenkin, pieni kauneusvirhehän tuo yläosastaan rikkoutunut lasi on, ei sille voi mitään. J-pojan mukaan hänen kaverinsa isä osaa vaihtaa kännykän lasin, kunhan sellainen vain ensin tilataan. Mistä se tilataan, ja milloin se tulee? Ei, nyt tuli tehtyä rimanalitus – sen kuulin myös kotijoukoiltani. Lasi olisi pitänyt vaihdattaa samalla kerralla! Hyvä on, otetaan uusi huoltokäynti ensi viikolla.  Töppäyksiä tulee vanhoillekin.  Ars longa, vita brevis!

Sinebrychoffin taidemuseon sisäänkäynti, Bulevardi 40, Helsinki

Seurustelusali toisessa kerroksessa

Fanny ja Paul Sinebrychoff

Kynttilälampetti

Kustavilainen sali

Amor ja Psykhe (Johan Tobias Sergel, 1789)

Muotokuva äidistä tyttärensä kanssa (Henri François Riesener, 1816-1823)

Paulin työhuone

Tyyliä ja tunnelmaa

Vielä kurkistus saliin

Alakerran näyttelytilat

Livio Ceschin

Hitaasti lehtien kupari tippuu puista (Livio Ceschin, 2008)

Museon seminaaritilat

Sinebrychoffin puistoa

Jotain vielä jäljellä vanhoista tuotantolaitoksista

Hietalahden kauppahalli

Etelä-Korealaiseen tapaan

 

Read Full Post »

Arabian retki

Tuonne vain Kivistön tilausbussin perään, alas Katariina Saksilaisen katua ja viimein oikealle Pornaistenniemelle. Perillä oltiin. Mutta minne auto parkkiin? Kaikki merkityt paikat olivat jo täynnä. Jokunen auto oli pysäköity tervaleppien alle hiekka-alueen reunalle – sinne siis mekin, Vikke ja minä. Ehkä täällä ei kuitenkaan ollut niin viimeisenpäälle virkaintoisia pysäköinninvalvojia kuin Hyvinkäällä (minä) tai Riihimäellä (Vikke). Keväällä alkaneet retkemme saivat nyt jatkoa Helsingin Vanhankaupungin ja Arabian alueen kierroksellamme. Ranualla syntynyt ystäväni oli joskus ehdottanut tutustumisretkiä Helsinkiin, kun tiesi helsinkiläistaustani. Otin kai asian turhan kirjaimellisesti ja kronologisesti – päätimme aloittaa retkemme Helsingin synnyinsijoilta, Vanhankaupunginkoskelta.

Joimme eväskahvimme kosken partaalla ja lähdimme matkaan. Yksi viitta ohjasi meitä luontopolulle Lammassaareen. Sen kierroksen ja muuttolintujen aika tulisi ehkä joskus, mutta nyt halusimme katsastaa Arabianrannan, joka oli minullekin uusi tuttavuus. Sitä ennen jokunen sana Vanhankaupunginkoskesta. Eräät tahot haluaisivat purkaa kosken läntisen haaran padon. Ei mene minun ymmärrykseeni. Pato ja koko koskialue on kiistatta eräs Helsingin kaupungin vanhoista ikoneista. Sitä näkymää tulevat pitkin vuotta ihailemaan niin helsinkiläiset kuin massoittain turisteja, ulkomailta asti. Kosken itäistä haaraa nousee meritaimen ja taimenta on nähty Vantaanjoen pohjoisimmissa haaroissa aina Hausjärvellä asti. Eikö kaikki ole hyvin virkistyskalastajienkin kannalta? Helsingin Sanomien yleisökirjoituksissa joku leimasi padon purkamisen silkaksi päähänpistoksi. Kirjoittajan on helppo yhtyä tähän näkemykseen. Pikkupoikana kevät alkoi siitä, kun olimme kaveriporukalla pyöräilleet tai kävelleet Herttoniemestä, Viikin peltojen kautta padon vesimassoja ja vesien pauhua ihailemaan.

Arabianrannan modernit rakennukset olivat sopivan etäällä rantaviivasta. Väliin jäi upea ulkoilualue, hyvin hoidettuine nurmikoineen ja kavelyteineen. Meren tuoksu tuntui voimakkaana ja Vanhankaupunginlahden vastarannalla näkyi lapsuudesta ja nuoruudesta tutut Herttoniemen kalliot; Mäyrätien kerrostalot erottuivat selvimpinä syyskuun lopun hienossa auringonpaisteessa. Täällähän voisi asua ja viihtyä! En ollut mielipiteitteni kanssa yksin: satamäärin valkoposkihanhia lensi pian ylitsemme ja asettui laiduntamaan ihailemillemme nurmikentille! Ei siinä mitään. Kyllä me satunnaiset kulkijat hanhien kanssa pärjäilimme, mutta miten on paikallisten asukkaiden? Jotakin kyllä tarttis tehdä. Hanhia oli paljon eivätkä ne siirtyneet seuraavaan paikkaan jättämättä käyntikorttejaan. Brysselinkatu, Lontoonkatu, Birger Kaipiaisen katu? Missä oikein olimme? Olimme vanhan, perinteikkään Arabiantehtaan ytimessä. Ehdimme katsastaa vain osan alueen lukuisista taideteoksista – ja samalla surra keramiikkateollisuuden tuotannon mahdollista päättymistä Arabiassa, uuden omistajan Fiskarsin toimesta. Ajat muuttuvat. Liian nopeasti. Tehdas, vaikka tarjoaa usein kovaa työtä, voi tarjota turvallisuutta, vakautta ja jatkumoa elämälle. Arabian retki tuntui jaloissa mutta myös mielessä, monen muiston ja perinteen katoamisen varjossa.

Vanhankaupunginkosken pato, 01

Vanhankaupunginkosken pato, 02

Katariina Saksilainen (Hannu Konttinen)

Päiväkotilapset menossa Matinsillalle

Kalastajat

Vikke sihtailee

Arabianrantaa

Valkoposkihanhet valtaavat Arabianrannan

Valkoposkihanhet

Toinen reissumies

Arabian tehdas, Hämeentie, Helsinki

Arabiakeskus, kuvakulma

Tapio Wirkkalan puisto (Robert Wilson), 01

Tapio Wirkkalan puisto, 02

Uloke, Arabianranta

AV-viestinnän laitos, Arabianranta

Rihla (Tiina Rytkönen)

Tuulenpesä (Markku Hakuri)

Viikintien uutta asutusta

Kosken itäinen haara, syyskuu 2015

Vanhankaupunginkoski

 

 

Read Full Post »

Yhteinen hyvä

Lyhyeltä kesä tuntui, vaikka olisi voinut kuvitella toisin. Odottavan aikahan on pitkä, ja mitäpä muuta suomalainen teki kuin odotti kesää kaksi kuukautta: kesä–heinäkuun. Lämpimät ja helteet tulivat sieltä sittenkin – tosin vain lyhyeksi aikaa. Katselen nuorimman lastenlapsemme iloista olemusta ja liikehdintää Anderssonin Manun laiturilla (kutsuimme ja luulimme paikkaa alkuvuosina yleiseksi rannaksi). J-tyttö sai kesän viimeisille mökkipäivilleen upeat säät. Istuskelin rantakivellä J-tytön lähellä ja pohdin kaikkea mahdollista: syksyä, Suomen taloutta ja työttömyyttä, veropakolaisia, Lähi-Idän ja Afrikan maiden pakolaisvirtoja … Ei, ei vielä liian vakavia aikuisten asioita. Katse aurinkoon – tai mieluummin tuonne kaislikkoon, jonka yllä lentelee komeita sudenkorentoja. Joitakin kuvia sain napsittua, vaikka mahdottoman nopealiikkeisiä ja kiireisiä nuo sudenkorennot. Ehkä niilläkin on tunne, että kesä tulee pian päättymään – nyt kaikki peliin!

Elokuun lopulla alkaa luonto olla hyvin hiljainen. Perhosia näkee päivä päivältä vähemmän, tyyppiperhonen ja pian ainoa päiväperhonen näyttää olevan metsänokiperhonen. Lintujen laulua ei kuule juuri ollenkaan. Pitkään jatkunut kasvukausi ja kukinta-aika päättyi nopeasti elokuun helteisiin – nyt voi metsässä saada vain suun täydeltä lentäviä ohdakkeiden haituvatuppoja. Mutta mökin pihapiirissä majailee vielä muutama uskollinen siivekäs tarkkaillen isäntäväkeä milloin pikku kuusen oksilta, milloin rohkeammin, kuistin läheiseltä isolta kiveltä. Jossakin mökkimme tuntumassa nuo punarinnan poikaset ovat syntyneet ja täällä ne viipyilevät aina syysmuuttoon asti. Mökkeilymme alkuvuosina vapautin kerran ansaan joutuneet neljä punarinnan poikasta liiterin taakse tuomastani katiskasta, jonka suuaukko oli jäänyt kunnolla lukitsematta. Oma virhe, mutta ei ole toistunut sen jälkeen. Toivottavasti nuokin tämän vuoden poikaset, Tiku ja Taku, palaavat taas ensi keväänä synnyinsijoilleen.

J-tyttö oli innostunut pelaamaan korttia isovanhempiensa kanssa. Ihan kelpo seurapeli siinä kuin mikä muu hyvänsä. Voitto ei ollut pelissämme kenellekään tärkeä. Ei ollut tavoitteena nousta toisten yläpuolelle ja tuulettaa loistavaa peliään. Tässä pelissä ei ollut klikkejä, joilla oli omat etunsa puolustettavaan. J-tytön pohtiessa seuraavaa siirtoaan ajatukseni luiskahti valtakunnan poliittiseen peliin ja maamme tämän hetken ongelmiin. On vaikea kuvitella yhteispeliä, jossa jokin joukko tai yksittäinen ihminen ajaa vain omaa etuaan. Yhteinen hyvä tulisi asettaa Suomessakin tärkeimmäksi asiaksi, ei talouden kasvu eikä kilpailukyky. Oliko virhe, kun useita valtion laitoksia yksityistettiin, posti yhtenä esimerkkinä? Voittoa taitaa tulla, kun toimintoja siirretään mm. Viroon, mutta samalla työttömyys Suomessa entisestään kasvaa – ja myös työttömyyskorvaukset. Onko tässä mitään järkeä? Näinhän on ollut jo pitkään, vähintään niistä ajoista, kun paperityöntekijät ja heidän liittonsa saivat vaatimuksillaan palkat ylös, mutta – pian myös koneet ja työpaikat ulos, vieraille maille. ”Hei Papu, sinun vuorosi!” Ai niin, juu. Taisin uppoutua ajatuksiini, anteeksi. Punarintakin katseli kuusennäreestä kirjoittajaa isoilla nappisilmillään. Tiksautti ja niiasi kerran – ja tuntui sanovan: ”Älä välitä kirjoittaja. On asioita, joille ei oikein voi mitään. Mekin tästä kohta Portugaliin päin. Nähdään taas!”

Uskollinen pelargonia liiterin seinustalla

J-tyttö kokeilee marjanpoimuria

J-tyttö Manun laiturilla

J-tyttö

Tytönkorento

J-tyttö pelaa

Karmeen punaista

Kivinen mökkiranta. Uusi aamu

Ensi kesän polttopuut pinossa

Kurki korkeuksissa

Isäntä ja emäntä

Vaimon asetelma 01

Vaimon asetelma 02

Kesän viimeisiä päiväperhosia (lanttuperhonen ja metsänokiperhonen)

Syksyn lehti

Punarinnan poikanen kasvaa

Matkalla kotiin. Tammelan Pyhäjärvi, Venesilta

Tammelan Venesillan katoksessa

Read Full Post »

Riemuylioppilaita Kulosaaressa

Punatiilinen koulurakennus on tuttu, Itäväylän ali johtava kävelytie on paikallaan, kaikki täsmää. Mutta urheilukenttä, jolle autot kehotettiin jättämään, on kutistunut. Ei siinä enää juosta satasen suoraa. Pallopelit vielä menisivät jotenkuten, ja talvella jääkiekko, jos vain Loukis lainaisi sitä kiekkoa muillekin eikä vain itse peippailisi (teki sen tosin mallikkaasti). Koulun nimi on ennallaan: Kulosaaren yhteiskoulu (Ksyk), hyvä! Pihalla on enimmäkseen juhlavaatteisiin pukeutuneita nuoria ja heidän vanhempiaan, mutta tuolla on jokin merkillinen ihmisryhmä. Eivät ne kovin nuorilta näytä ja valkolakitkin on jo päähän laitettuina. Kauempaa en tunnista heistä yhtäkään. Nyt kun tarkennan, eikös tuolla ole Raija? Ja tuolla, taitaa olla Ile ja Ykä! Astelin lähemmäksi ja taas sain uutta arvailtavaa: Karihan se siinä! Olin tullut oikeaan paikkaan. Me riemuylioppilaat olimme kaikki muuttuneet, kuka enemmän kuka vähemmän, mutta viidenkymmenen vuoden takainen Kuliksen henki laskeutui pölypilvenä yllemme, karkoitti lievän jännityksen ja käynnisti puhemyllyt – olimme taas yhtä. Nyt mars sisälle, nuorten juhlat alkavat!

Kuliksen ylioppilasjuhla v. 2015 olikin vaikuttava; ja hyvin, hyvin erilainen verrattuna vuoteen 1965. Kyllä me vanhatkin mukana pysyimme, ymmärsimme rehtorin englanninkielisen puheen ja kaikki sen hulvattomat heitot. Elimme uudelleen oman päättäjäispäivämme, koimme uudelleen todistusten jaon ja opettajien kättelemiset. Tempauduimme mukaan lukuisiin musiikkiesityksiin ja puheisiin.  Nuoret olivat todella panostaneet esityksiinsä: vahvoja, ujostelemattomia esityksiä! Toki meille vanhoillekin annettiin puheenvuoro; Martti Nurmisalo sai kolmiminuuttiseen juhlapuheeseensa mahtumaan kaiken oleellisen – tyylikkäästi hoidettu! Lopuksi sitten perinteisempää: saimme laulaa niin Gaudeamuksen kuin suvivirrenkin. Virallinen osuus oli päättynyt.

Kaikkia riemuylioppilaita ei sitten lopulta saatu yhteiskuvaan. Osa oli jäänyt rehtorin vetämälle koulun tutustumiskierrokselle, osa oli jo karannut muualle. Joka tapauksessa, kiitos Kulis ja rehtori Lauri Halla hienosta päivästä! Kiitos kaikki luokkakaverit v:lta 1965!

(Ps. tulosta tai talleta vapaasti blogin kuvia)

Ksyk 01

Ksyk 02

Ksyk 02b

Ksyk 03

Ksyk 04

Ksyk 05

Ksyk 06

Ksyk 07

Ksyk 08

Ksyk 09

Ksyk 10

Ksyk 11

Ksyk 12

Ksyk 13

Ksyk 14

Ksyk 15

Ksyk 16

Ksyk 17

Ksyk 18

Ksyk 19

Read Full Post »

Jotakin rajaa

Helppohan tuon kaverin oli edetä; väkevää kroppaa liikutti kaksi jalkaparia. Toisin oli taluttajalla; vain kaksi rimppakinttua ja raskas reppu selässä. Painoimme molemmat hartiamme kyyryyn raa’an kevättuulen puhaltaessa vastaisesti lähes myrskyn voimalla. Räntääkin heitteli aina silloin tällöin. Matka kuitenkin taittui Kytäjän kirkolta Kytäjä Golfin alueelle. Kävelemistä tuli yhteen kyytiin kaksi tuntia, mitä nyt kääntöpisteessä vähän eväitä nautimme pahimman sadekuuron aikana. Tyttäremme labbis oli majoittunut meille pariksi päiväksi, ja pitkällä lenkillä oli hyvä aloittaa Fonzien täysihoito. Mutta minne katosi maaliskuun lämpö ja aurinko? Tuleeko tästä keväästä ja kesästä sittenkin koleanpuoleinen; kuten jokin aikaisempi 2000-luvun kesäkuu? Vaimoni erityisesti muistaa katselleensa mökkimatkoilla auton ulkolämpömittaria – eikä se katselemalla yhtään noussut alle 10 asteen lukemista.

Mökkeilijää odottaa paratiisissaan monet muutkin arvoitukset kuin sää. Onko laituri kestänyt talven rasitukset? Onko jättimänty kaatunut juuri rakennetun uuden huussin päälle? Päätimme jättää yllätysten katsomiset tässä viikonvaihteessa väliin, mutta se jo tiedettiin, että itserakentamamme laituri ei ollut ihan vaaterissa. Yksi tynnyri oli päässyt luiskahtamaan pois paikoiltaan, mutta onneksi ystävällinen Mika-naapurimme oli nostanut rantavedessä kelluvan tynnyrin maalle ja laittoi meille pikku hankaluudesta vielä viestiä! Päätin unohtaa mökkiharmit ja lähteä lauantaisen, melko hyvän sään aikana omalle metsälenkille. Kytäjärven rantamaastot ovat jo vuosia olleet mielimaisemaani. Viime vuosina on järven pohjoisreunan puustoa ja pensaikkoa harvennettu syystä, jota en voi ymmärtää. Tehdäänkö se retkeilijöiden iloksi? Aiotaanko järven pohjoisreunakin rakentaa? Joka tapauksessa, kun harvennusta on tehty, avararuutta lisätty ja kulkemista helpotettu, on samalla alue alkanut myös roskaantua! Monet lahopuita tarvitsevat linnut ovat kadonneet ja alue muutenkin köyhtynyt; perhosetkin tarvitsevat kukkivia pensaikkoja. Korkealta kalliolta kuului matala huu-ääni. Se toistui monta kertaa pienen tauon jälkeen. Pöllön huhuilu oli musiikkia korville – se oli paljon enemmänkin.

Tänään sunnuntaina saa Suomi uudet kansanedustajansa, ja pian uuden hallituksen. Vaaliväittelyt on käyty, on hymyilty lehtien palstoilla ja tienvarsien ulkomainoksissa. On vakuuteltu äänestäjiä erinomaisilla argumentoinneilla. Jos ehdokas oikein kovasti hymyilee tai on nauravainen kuvassaan, tulee mieleen, mille hän oikein nauraa? Ettei vain nauraisi juuri minulle, äänestäjälle? Toivottavasti uudet edustajat ja ministerit saavat vihdoin sote-vyyhdin auki ja saavat tehtyä ratkaisuja monissa muissakin tärkeissä poliittisissa kysymyksissä. Katselin aamun lehdestä vielä kerran kaikkien ehdokkaiden nimiä. Olisi kovin mukava antaa ääni vaikkapa Isokoskelolle Nurmijärven Klaukkalasta. Sellaista nimeä en kuitenkaan listoilta löytänyt. Löytyi kyllä kananen, lintula ja harakka. Toiveunta oli etsiä sellaisia nimiä kuin Haarahaukka tai Punarinta – jotakin rajaa sentään!

Puun alle suojaan, Fonzie!

Saderintama Kytäjä Golfin päällä

Sinisorsa

Kevätlinnunsilmä

Veneranta

Kolo- ja kelopuut joutavat pois, minne?

Metsätontun lakki

Kolean huhtikuun sinivuokot

Kytäjärvi ja metsätie

Pöllön lammella

Isokoskelo

Silta

Jo näkyy vihreääkin

Punarintoja oli jo kaikkialla (kuva parin vuoden takaa)

Read Full Post »