Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘pajulintu’

Mökin biovessa tai kompostoiva vessa, miten vain, kuulostaa hyvin fiiniltä, mutta tosiasia on, että tämäkin laitos on joskus tyhjennettävä ja tuotos loppusijoitettava. Laitoksen tyhjennysluukku ei suinkaan ole ergonomisesti vyötärön korkeudella kuten asentajilla kaikki kohteet autokorjaamoissa, eikä tavara siirry kottikärryyn ihan itsestään. Voi olla, että käytin puuhassa vääriä ruumiinosiani, koska huomasin urakan jälkeen oikean jalan polveni kipeytyneen. Meniscus medialis tai vähintään Ligamentum collaterale fibulae lienee saanut siipeensä. Huonompi juttu. Näin keväällä pitäisi luontoihmisen olla kovassa iskussa ja jatkuvassa lähtövalmiudessa. Päivääkään ei saa missata, koska luonnossa tapahtuu nopeita muutoksia ja luonto tarvitsee innokasta havainnoijaa. Kokeilin aamulla kotonamme varovasti jalan pitoa … No, menettelee kun muistaa irvistää. Viestilappua keittiön pöydälle, kamppeet niskaan ja klenkaten vain luonnon helmaan. Aamupäivä olisi vielä poutainen, mutta sitten tulisivat sateet. Päivä oli palkitseva kirjoittajan vähintään yhdellä yllätyksellä, mitä en pikaisella aamupalallani vielä tiennyt.

Vaikka maanantaina 17.5. tunsin olevani täysin yksin ja ainoa luonnossa samoilija muutaman kilometrin päässä taajamasta, uskon kyllä, että me suomalaiset arvostamme luontoa ja haluamme monenlaisia luontokokemuksia. Paljon työtä on kuitenkin yhä tehtävä, ettei metsäluonto ole vain talousmetsää, ryteikköä eikä avohakkuita, eikä metsä pirstaloidu pikku saarekkeiksi vailla runsasta eläin- ja kasvilajistoa. Ilman luonnonsuojelulakia ja -alueita olisi luonnossa liikkuminen ja luonnosta nauttiminen varmaankin hyvin erilaista. Tuskin tätä blogiakaan silloin kirjoittaisin. Pari vuotta sitten hankin mökkimme takametsään suuriaukkoisen linnunpöntön. Mielessä oli kait saada lisää väriä ja useimpia lajeja pihapiiriin joko leppälinnusta tai jopa käenpiiasta. Jälkimmäisen olen tavannut vain kerran Porvoon edustalla Emäsalossa. Tämä luontoreissuni Emäsaloon alkoi vauhdikkaasti. Olin täynnä nuoruuden intoa ja käskytin menopeliäni kohti rannikkoa liian painavalla jalalla. Poliisi tuli vastaan ja pysäytti, tietenkin. Sain sakot, mutta harmitustani vähän lievensi se seikka, että toinen partioauton poliiseista oli myös lintuharrastaja! Meille syntyi vilkas keskustelu samalla kun toinen poliisi kirjoitti sakkolappua selvästi keskusteluamme hyväntuulisesti seuraten. Saattoi olla, että yhteinen harrastus toi lieventäviä asianhaaroja rikkomukseen? Vanhemmiten kaasujalka on tullut kevyemmäksi ja myös luonnossa liikkuminen rauhoittunut – varsinkin kun (tai jos) polvessa on Ruptura menisci!

Paatsamasinisiipi (Celastrina argiolus) äänestettiin Suomen kansallisperhoseksi v. 2017. Nyt juuri on paatsamasinisiiven aika! Se on hyvin pieni, mutta varsinkin koiras on heleän sininen. Sen erottaa kyllä, eikä muita sinisiipiä tähän aikaan vielä lennä. Päivän yllätyksiin kuului, että tapasin sinisiiven heti, kun jalkauduin metsätielle! Se ei siipiään avannut, mutta sain kohtuullisen lentokuvan. Yllättävää oli nähdä kaikkialla luonnon nopea herääminen: koivut eivät olleet enää vain hiirenkorvilla, kukkaan oli puhjennut niin kevätlinnunherne, monet orvokit kuin ahomansikkakin. Ja tietenkin tuomi oli avautunut aurinkoisilla rinteillä. Vaaleita päiväperhosia oli liikkeellä runsaasti, ja yksi niistä oli ärsyttävän vikkelä auroraperhonen (koiras), joka lentelee vimmassaan naaraita etsiessään, kuinkas muuten. En lähtenyt juoksemaan auroran perässä, vaan jatkoin matkaani kohti suolampea ja sitä ympäröivää vanhaa metsää. Siellä odotti päivän yllätys, se suurin. Olin kuullut, että täällä lahopuiden ja vanhojen kuusien metsässä asustelee harvinainen pikkusieppo. Parina vuonna olin sitä jo etsiskellyt, mutta ilman tulosta. Seison keskellä hämärää metsää, jonka pohjaa värittää juuri avautuneet käenkaalit ja vielä voimissaan oleva valkovuokko sekä pitkään jo kukkinut imikkä. Puro virtaa vierelläni kohti metsälampea. Kuulen monia pikkulintujen ääniä. Viimein yksi ääni kuuluu selvempänä, ja nyt näen itse linnunkin pihlajan oksalla. Se on pikkusieppo (Ficedula parva), komea vanha oranssirintainen koiras! Nostan kameraa varovasti, tarkennan kohti pikkusieppoa ja laukaisen. Se ei säikähdä kameran ääntä, vaan lennähtelee melko rauhallisesti ympärilläni paikkaansa vaihdellen ja kevätlauluaan päästellen. Jännittyneenä tarkistan kamerasta tilanteen ja huomaan, että sain useita kelvollisia kuvia. Olipa upea hetki – tuntuu, että joku lintukuvaajan (oik. lntuharrastajan) pikkudiplomi on nyt lakkarissa! Kevät on ihmisen parasta aikaa. Otetaan keväälle ne toisetkin!

Read Full Post »

Ystäväni on aina harrastanut luontoa. Jo pikkupoikana hän tapasi kävellä pitkiä lenkkejä Vanhankaupunginlahden ympäristössä Helsingissä, ja joskus kaveriporukalla Viikin peltojen kautta Vanhankaupunginkoskelle. Siihen aikaan ei miehenalulla vielä roikkunut kaulalla kiikaria tai kameraa, mutta silmä kyllä löysi maastosta kaikkea mielenkiintoista. Jos miehemme olisi pysynyt nuoruutensa paikkakunnalla, olisi hän tänään todistamassa uljaan merikotkan pesintää hyvin lähellä kotiaan. Herttoniemen Majavatien kallioilta, ja vielä paremmin niiden alapuolelta Fastholman lintutornista olisi suora sihti kotkanpesälle! Katselin ystävääni vaivihkaa, yritin löytää hänen kasvoiltaan tunnetiloja, ehkä kaipausta nuoruutensa maisemiin ja kotkanpesälle? Ystäväni kasvot eivät kertoneet mitään, sen sijaan hän alkoi kertoa, miten on ottanut uusia kierroksia luontoharrastuksessaan. Kyllä, hän tuntui olevan aidosti innostunut teemasta. En saanut enää suunvuoroa, kun ystäväni vieritti ruudulle tuoreita kuvia aamuiselta retkeltään. Otin paremman asennon tuolissani ja aloin kuunnella.

Hyvältä ruudulta oli miellyttävä katsella ystäväni kuvia. Suuri osa oli lintukuvia, mutta oli joukossa ihan mallikkaita kasvi- ja perhoskuviakin. Tämä näytti olevan sitä uutta puolta? Aloin palautella mieliin kouluajan kasvienkeräämistä, mutta ystäväni ehti edelle. Hän kertoi, kuinka hänen kohdallaan kasvien kerääminen oppikoulussa oli ollut suorastaan mukavaa. Ja miksei olisi ollut, kun kasveja kerättiin koko perheen voimin! Hänen vanhemmiltaan oli sota keskeyttänyt koulunkäynnin, kuten niin monilta – ja nyt, nuorten vuorolla, innokkaimmat kerääjät olivatkin isä ja äiti. He myös tiesivät kasveista kaikenlaista ja muistivat monen kasvin tieteellisen nimen! Vanhempien innostus oli tarttunut ystävääni, ja kipinä oli saanut uutta hehkua nyt vanhempana. Anemone nemorosa, no sen tietää valkovuokoksi jokainen, mutta mitä tarkoittaa lajinimi nemorosa, kysyi ystäväni? Hän sanoi käyttäneensä viime talven vähän latinaakin tutkien ja lähdekirjoja lukien, ja tiesi kertoa, että nemorosa on yhtä kuin ”lehdossa kasvava”. Tunsin hetken aikaa olevani ihan sylvestris, mutta vain hetken. Onneksi ystäväni tunnusti suuren tietämättömyytensä toisessa kasvissa. Hän oli laittanut FB-ryhmään kuvan, jossa valkovuokkokuvassa näkyi myös hentonen, hänelle tuntematon heinä. Hän ei siis tuntenut hyvin yleistä tienvarsien ja metsänreunan kasvia kevätpiippoa (Luzula pilosa)! Eikä se ole mikään heinä, vaan vihviläkasvi, ojensi ystävääni luonnonkasvit-ryhmän valvoja!

Luulin, että kuvat olivat siinä, mutta ystäväni kaivoi esille vielä toisen kameransa, jossa oli kiinni melko tavallisen kokoinen objektiivi. Kamerasta ponnahti ulos 32 GB:n muistikortti, ja esitelmöinti jatkui. Hän kertoili, kuinka tunnettu luontotoimittaja Juha Laaksonen oli erään kirjansa esipuheessa todennut, että kasvien kuvaaminen on yllättävän vaikeaa. Ystäväni oli tullut samaan tulokseen. Kasvista tulee näkyä paljon, kukinto ja lehtiäkin, mutta taustan pitäisi kuitenkin olla epäterävä – siinä saa miettiä polttoväliä ja aukkoa pitkään, toisin kuin lintukuvaaja, joka tuntee vain suuret polttovälit ja lyhyet suljinajat. Erona on myös se, että lintukuvaaja saapuu retkiltään suht siistinä, mutta kuraisen kasvikuvaajan on tultava kotiin takaovesta, jos ollenkaan. Vielä kuulin ystävältäni, mitä merkitsee valo! Kirkkaalla auringonpaisteella kannattaa mennä enintään uimarannalle, unohda luontokuvaaminen, et saa sävyjä kuviisi! Ystäväni olisi vielä jatkanut pitempään. Hän ei näyttänyt väsyvän ollenkaan, koko olemus oli terveen oloinen ja iho kuin asfalttimiehellä! Kuulin toki siitäkin, että kuvausretkillä tulee helposti käveltyä 3–6 kilometriä, eikä selässä keikkuva reppu ole sen kevyempi kuin armeija-aikoina. Kovaa kuntoilua siis tuo luontoharrastus – ja ainakin erittäin hyväksyttyä toimintaa tänä ankeana korona-aikana. Virus ei viihdy pusikoissa. 

Kun istuntomme jälkeen pohdin kaikkea kuulemaani, minusta alkoi tuntua siltä, että ystävälläni ja kirjoittajalla on lopulta hyvin paljon yhteistä. Jutun kuvatkin sain häneltä käyttööni ilman sen kummempaa vonkaamista. 

 

(PS. Blogin kuvat on otettu tänä keväänä Hyvinkäältä mm. Sveitsin luonnonpuistosta ja sen lähiympäristöstä, suokuvat on Tammelasta)

 

Rauhallisessa metsäsaarekkeessa on jo valmistauduttu muuttolintujen tuloon. Kottarainen on jo asettunut taloksi.

Kevät on ollut oikullinen; harmaapäätikat eivät ehkä ole vielä saaneet pesintää käyntiin.

Ilman punarinnan iloisenhaikeaa liverrystä ei pääse kevättunnelmaan.

Vihervarpunen on karaistunut lintu; sekin iloitsee kevään etenemisestä ja lämmöstä.

Kahlaajia kaksittain: rantasipi (vas.) ja liro (oik.). Liro on yleinen pesijä pohjois-Suomessa.

Harmaasiepon tuntee viiruisesta päälaestaan. Tukka hyvin, kaikki hyvin!

Syvällä metsässä vihertyy nopeasti. Sinivuokon jälkeen innostuu moni muukin kasvi kukkimaan.

Pikkukäenrieska (Gagea minima) leviää yksittäisestä tuppaasta keltavihreäksi matoksi niittyjen reunoilla.

Valkovuokko (Anemone nemorosa) ilahduttaa yleensä juuri äitienpäivän aikaan.

Imikän (Pulmonaria obscura) löytää, kun osaa etsiä. Obscura = hämärä, pimeä, antaa vihjeen. Kasvupaikka on syvällä varjoisassa lehdossa.

Lehtoesikko (Primula elatior), myös etelänkevätesikko, eroaa jonkin verran Ahvenanmaan maakuntakukasta, voimakkaamman keltaisesta kevätesikosta.

Kevättaskuruoho (Noccaea caerulescens) on yleistynyt 1900-luvulla, ensin Uudellemaalle.

Kevätpiippo (Luzula pilosa). Hyvin yleinen, mutta matalana huomaamaton esim. tienvarsien kasvi, jonka kukat ovat hienot, kun malttaa kumartua katsomaan.

Kevätpiipon kukintoja.

Kevätlinnunsilmä (Chrysosplenium alternifolium). Ojanvarsien ja kosteikkojen väriläiskä.

Suo on herännyt talviunestaan. Vieläkö kasvit uinuvat?

Tupasvilla (Eriophorum vaginatum) on aloittamassa kukintaansa.

Myös variksenmarja (Empetrum nigrum) kukkii! Kuin helistimet nousevat heteet kukkapohjuksesta.

Toistuvat lumisateet viivyttävät luonnon kasvua, silti sitä tapahtuu – lähes säästä riippumatta.

Aikuisena talvehtiva nokkosperhonen herää lentämään heti, kun leskenlehti ja paju kukkii.

Myös neitoperhonen on aikainen lentäjä ja talvehtii aikuisena.

Liuskaperhosta esiintyy samoihin aikoihin kuin muitakin aikuisena talvehtivia päiväperhosia.

Kangasperhonen talvehtii kotelona. Säiden lämmetessä se kuoriutuu ja lentelee sekin hyvin aikaisin keväällä.

Kansallisperhosemme, pieni paatsamasinisiipi, on kevään ja kesän ensimmäisiä sinisiipiä. Sekin talvehtii kotelona. Kuvassa koiras.

Takatalvi voi tulla monta kertaa. Luonto toipuu, toipuuko ihminen?

Sateiden ja pakkasten jälkeen vaahtera jatkaa kukkimistaan.

Västäräkki sai vierelleen keltavästäräkin. Usein sitä näkyy vain muuttoaikana etelä-Suomessa.

Kivitasku on saapunut rantakivikolle!

Sinisorsalla ja telkällä on poikasia viimeistään toukokuun puolivälissä.

Pajulintu on utelias, vikkelä ja aika peloton. Voit saada sen parin metrin päähän kurkkimaan.

Liro on tyypillisesti pohjoisen Suomen pesijä. Jääkö liropari pesimään eteläisen Suomen syrjäiselle lammelle?

 

Read Full Post »

Vantaanjoen päähaara ei ole kovin kummoinen virta, kun se saavuttaa Hyvinkään. Vähäsateisena keväänä veden korkeus on pudonnut rajusti kevättalven tilanteesta, eikä joen yläjuoksulta juuri koskentapaisia löydä. Joki on kuitenkin synnyttänyt varsilleen monenlaista puustoa, reheviä pensaikkoja ja muuta kasvillisuutta. Kauempaa ei arvaisikaan, että joki tuolla virtaa – eikä myöskään sitä, että jokivarren lehdossa on runsaasti elämää. Lehto ja sen viereiset pellot ja niityt tulivat tutuiksi, kun työvuosina kävin silloin tällöin puhaltamassa yrittäjän paineita pois pienellä keskipäivän happihyppelyllä kiikarit kaulassa. Pensastaskun touhuja hetken tarkkailtuani jaksoin lähteä toimistolle uudella innolla ja saada päivän urakka päätökseen taskun viserrystä tapaillen.

Vuoden 2019 toukokuussa löysin lehtoalueen uudelleen. Alkukeväänä olin kolunnut Kytäjän aukeat ja juossut hanhien, kurkien sekä haukkojen perässä. Päivien lämmettyä siirryin Sveitsin luonnonpuistoon, jonne olivat jo ehtineet ensimmäiset metsälinnut. Sveitsin luonnonpuisto on eläin- ja lintulajistoltaan melko runsas, mutta siellä alkoi olla ruuhkaista. Lintuharrastaja, ja varsinkin lintukuvaaja, on yksinpuurtaja. Jos satunnainen ulkoilija pysähtyy kohdallesi ja aloittaa kiikaroinnistasi huolimatta monologinsa sekä kertoo kaikki omat lintukokemuksensa pikkuvekara-ajoista lähtien, alkaa päivän linturetkesi odotukset olla laihanlaiset. Ja kun olet juuri sihtailemassa harvemmin näyttäytyvää rautiaista, tämä vierelläsi oleva tuntematon intoutuu matkimaan sepelkyyhkyn huutelua. Ääninäyte on kertakaikkisen hyvä – ja kova, mutta rautiainen ei siitä perusta; se on hetkessä kadonnut tiheään kuusikkoon. Tiedän nyt, miksi oikeat lintukuvaajat pukeutuvat maastopukuun? He haluavat piiloutua – ei linnuilta, vaan satunnaisilta ohikulkijoilta!

Jokivarren lehdossa sain olla rauhassa ja keskittyä yhteen tämän hetken mukavimmista harrastuksistani, lintujen tarkkailuun ja kuvaamiseen. Yhdistän harrastuksessani monia hallituksen suosiossa olevia asioita. Usean tunnin lintulenkeilläni pidän kilot kurissa ja verenkiertoelimet kunnossa. En tarvitse reissuilleni punaista lihaa enkä pikavippejä. Pääsen lähellä oleviin kohteisiini pyörällä, tai jos menenkin autolla, en pölläyttele ilmoille suuria saastemääriä. Ja mitä kaikki tämä ponnistus ja lintulajien jatkuva opiskelu tekeekään aivotoiminnalle, kognitiiviselle puolelle? Toukokuun puolivälissä lehdon lukuisat tuomet availivat kukkanuppujaan ja levittivät ympärilleen huumaavaa tuoksuaan. Suurin osa alueen pesimälinnuista oli jo asettunut paikoilleen, vain jokunen laulajamestari, kuten satakieli, puuttui joukosta. Kun 22.5. kävin tavoittelemassa vähän parempaa kuvaa pensastaskusta, kuulin jo kaukaa, että lehdon ykkössolisti oli vihdoin saapunut. Sen naputukset, huilut ja säksätykset ylittivät jopa läheisen moottoritien pauhun ja rekkojen kolkkeen – kuulin vain mestarin katkeamatonta laulua!

Punavarpuskoiraat viivähtivät lehdossa hetken toukokuun alussa.

Lehdon viereinen pelto oraalla.

Tuomi avaa ensimmäisiä kukkiaan.

Sinitiainen on jokivarsilehdon pysyväisasukki.

Niittykirvinen ja pensastasku löytyy usein vanhojen adanseipäiden nokasta. Tänä keväänä niittykirvinen tuli ensimmäisenä.

Pajusirkulla on pesintä jo pitkällä.

Lehtoalueella on pari lampea. Siellä viihtyvät niin telkkä kuin sinisorsakin.

Lehtoalue sai osansa keväisestä arktikasta. Valkoposkihanhet matkalla pohjoiseen.

Pajulintu on aikainen muuttaja ja melko helppo kuvattava.

Pajulintu ja pensaskerttu jakavat saman pensaikon.

Pensaskerttu suosii jokivarren lehtoaluetta.

Sinisorsapariskunta päiväkävelyllä.

Joenreunan rentukat.

Västäräkit tulevat aikaisin, mutta vielä riittää virtaa.

Lehto voi odottaa pian uusia västäräkkejä.

Hemppokin viihtyy lehdossa ja sen viereisellä joutomaalla.

Rusakko ei oikein tiedä, miten suhtautua kuvaajaan.

Alkukeväästä lehdon puissa viipyili paljon naakkoja ja variksia.

Sepelkyyhkylläkin lienee pesänsä lehdon isommissa puissa.

Kimalainen peltokanankaalin kukinnolla.

Vihervarpunen on melko peloton lintu.

Tuomi ja voikukat.

Pensastasku, yksi kuvaajan suosikkilinnuista. Lintu piti nyt etäisyyttä.

Tikliä näkee usein lehtoalueen laitamilla.

Kiuru on myös löytänyt vanhat aidanseipäät tarkkailupaikoikseen.

Read Full Post »

Juhannuksen sää oli mitä oli. Ei kai siitä sen enempää. Jos perheen teinejä ei saa nyky-Suomessa enää houkuteltua mökkeilemään, ei kolea, tuulinen ja sateinen sää asiaa yhtään paranna. Tiukkaa tekee vanhemmillakin impivaarassa hääräily, jos jo matkalla ulkohuussiin märkä kuusenoksa lyö swingin otsaasi ja uusi kesähattusi singahtaa kosteaan heinikkoon. Sinne meni silmälasitkin, muuten! Mutta sitten taas toisaalta … Kuvitellaan, että aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta; se on jo kaartanut parhaaseen positioon etelänsuunnan kuusikon takaa ja paistaa täysillä uusien määräysten mukaisille rantalaiturin höylälaudoille. Aamukahvit on juotu ja tiskit tiskattu. Kesähittiä tapaillen availlaan makuualustoja leppeässä, lämpimässä tuulessa keinahtelevalle laiturille; pajulintu visertelee (sekin) rantalepän latvuksissa ja pankkitilillä on kaikki okei. Ehkä se silloin menisi. Toivonko liikaa? Voi olla – vähempikin kyllä riittäisi, vaikka vain se aurinko ja lämpö!

Monet asiat ”on pienestä kii”. Kesäkuussa on ollut lämpimiäkin päiviä, mutta sellaisia ei nyt vain saatu juhannukseksi. Entä kuka vielä muistaa kolean kevään? Sitä se todella oli, ja jäljet näkyvät luonnossa. Tammelan kunnan metsäteitä kävellessäni en juhannuksen aikana nähnyt yhtään päiväperhosta, metsälintujakin näin vain muutamia ja koin sellaisenkin ihmeen, että valkovuokko oli vielä paikoin voimissaan juuri kukkimistaan aloittavien vanamoiden kanssa. Syrjäisellä ja hiljaisella metsätiellä oli sen sijaan muuta elämää. Ensin ohitseni pyyhälsi nuori nainen juoksutrikoissaan, ja ehti ihmetykseltään huikata ”onks täällä muitakin?”. Hetken päästä kuulin taas ääniä takaani. Ei, se ei ollut kehrääjä eikä kiitäjäperhonen, vaan maastopyörällään vinhasti polkeva nuori mies. Ohitti kirjoittajan eleettömästi, mutta vauhdilla. Takaisin mökille astellessani oli tiellä jo ruuhkaa: kolme neitokaista käveli kohti kepeästi rupatellen ja kohdallani iloisesti tervehtien. En tiettävästi ollut tehnyt minkäänlaisia juhannustaikoja, olin vain tullut metsän rauhaan, metsän aromeja haistelemaan ja juhannuksen kasvitilannetta päivittämään.

Metsätiellä voi (häiriötekijöistä huolimatta) fundeerata kaikenlaista. Työelämästä pois hypänneenä ja ns. täysin palvelleena on kirjoittajalla yhä hetkittäin vaikeuksia sopeutua uuteen elämäntilanteeseensa. Tauti on kyllä jo vähän hellittänyt. Eläkkeelle siirtymisen kynnyksellä lueskelin monia elämäntaito- ja elämäntapaoppaita, jotka pyrkivät valmentamaan ihmistä leppoisiin eläkepäiviin. Yksikään näistä kirjoista ei oikein puhutellut – eikä antanut räätälöityjä ohjeita. Erään oppaan kirjoittaja jopa kertoi suoraan, että hän kirjoittaa ja luennoi eläkkeelle siirtymisestä vielä vuosia, kun ei oikein tiedä, mitä itse tekisi siirtyessään eläkkeelle! Siinä sitä ollaan. Näitä miettiessäni hyppäsin hetkeksi pois suolammelle meneviltä pitkospuilta, kait kuvaamaan vielä kukkivia suopursuja. Sitten se tapahtui. Hups! Saappaani meni koko mitaltaan upottavaan kohtaan, ja oli kova työ saada sekä jalka että saapas pois turpeen otteesta. Onnistuin lopulta – ja samalla sain päähäni oivallisen elämänohjeen (lainan kylläkin), joka toimii niin eläkeläisellä, työn uuvuttaneella kuin nuoremmallakin – riittää, kun selviydytään!

Kesäniitty

Niittykirvinen, poikanen

Nuokkuhelmikkä

Niittyhopeatäplä (10.6. Tammela)

Lato ja lupiinit

Metsäkurjenpolvi, juhannuskukka

Karttaperhonen (19.6. Hyvinkää)

Punaisen talon räkättirastas hautoo. Teki pesän ikkunan lipalle melko myöhään.

Summer dream

Juhannusaaton kuikkapari

Vuorikaunokki. Ehkä siirtynyt puutarhan perennapenkistä tienviereen.

Vihervarpunen, koiras. Vuosi 2017 ollut hyvä vihervarpusille.

Ritariperhonen (17.6.Tammela)

Vanamoja! Ne ensimmäiset juuri juhannukseksi.

Juhannuspäivän saniainen

Kellot alkavat kukkia (harakankello).

Pajulintu tervehtii ohikulkijoitaan.

Vielä kukkii valkovuokko

Juhannuspäivänä suolla

Karhunsammal

Kukkiva lakka

Suopursut

Tupasvilla

Suolammen männyt

Read Full Post »

Vaimo on kantanut saunamökin rappusille lähes kaikki saunavedet; jätti sentään saunanlämmittäjälle parin vesiämpärin noutourakan. Valmista alkaa olla. Vielä kun asettelen iltanuotion puut paikoilleen, voin laittaa tulen saunan kiukaaseen. Lämpimänä loppukesän päivänä ei pienen saunan valmistuminen kauan kestä; taidetaan hyvin ehtiä uimaankin saunomisen päätteeksi ennen pimeää. Elokuusta on jäljellä enää runsas viikko –  nopeasti ovat valoisat kesäpäivät kuluneet. Huomaan yllättäen, että tänä kesänä en ole tuntenut samanlaista haikeutta kuin aiemmin. Juuri elokuu on ollut minulle vaikeaa, ei enää syys- tai lokakuu, jolloin syksy on jo tosiasia. Olisiko eläkeläinen viimein sopeutumassa uuteen elämänvaiheeseen, ja ymmärtää, että mökillehän voi vielä jäädä maanataiksi, tiistaiksikin, jos lämmin sää jatkuu viikonvaihteen yli. Työaikana oli nokka kohti kaupunkia hyvissä ajoin sunnuntai-iltapäivällä ja otsa vetäytyi rypyille viimeistään kello viisitoista tulevaa työviikkoa pohtiessa. Sitkeässä ovat asenteet ja opitut tavat.

Eipä kirjoittaja tiennyt, mikä riesa seurasi nuoruusvuosien seurakavereitten kanssa pelatusta juhannusviikon pesäpallo-ottelusta. Jo peliä edeltävissä harjoituksissa alkoi kipu tuntua molemmissa polvissa. Toinen jalka rauhottui aika nopeasti, mutta nyt elokuun lopulla vasen polvi kipuilee yhä. Ja tietenkin valvottaa öisin. Lähdin viimein tutkittavaksi paikalliseen terveyskeskukseen. Kaikki alkoi lupaavasti, mutta sitten tuntui, että potilas pian unohdettiin. Suunniteltu fysioterapiakin poistettiin, kunnes sitä uudelleen pyysin (tulossa elokuun lopulla). Olen muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hoidattanut vaivani julkisen terveydenhuollon puolella ja ollut tyytyväinen saamaani hoitoon. Nyt olen ihmeissäni. Onko tämä sitä resurssointia? Tuohon eläkeläispappaan ei enää kannata satsata? Selvää vastausta kivun aiheuttajasta en saanut (nivelside, kierukka, ruston oheneminen …), enkä myöskään vastausta siihen, tuleeko polvestani vielä kelvollinen. Tavallisissa röntgenkuvissa näkyi ”kulumaa”. No se tiedetään toki ilman kuvaustakin, mutta jäin kaipaamaan, miten tästä eteenpäin. Olen yrittänyt lukea Helena Mirandan kirjaa ”Kipu”, mutta kivuiltani en ole pystynyt kirjaan kunnolla keskittymään. Miranda on itse kokenut ja kokee yhä monenlaisia kipuja, hänen selviytymisoppejaan on vaimoni klenkkaavalle blogimiehelleen aika ajoin siteerannut. Luulen, että turvaan kohta suomalaiseen ikiaikaiseen perinnehoitoon, jonka tukipylväät ovat: sauna, terva ja viina. Kahta on jo kokeiltu, täytynee ottaa ohjelmaan kolmaskin?

Miranda toteaa kirjassaan mm. että hyvällä mielellä ollessa ei kipua välttämättä edes huomaa. Totta, ainakin lievissä tai keskivaikeissakin tapauksissa. Niinpä olen pyrkinyt viihdyttämään itseäni suosikkiympäristöissäni; olen kolunnut (oik. klenkannut) kivusta huolimatta suot ja rämeet, järvenrannat sekä luonnonpuistot, kiikaroinut ja kuvannut. Tähän vuodenaikaan vain ei metsässä juuri elämää ole eikä siivekkäiden ääniä. Sen totesin erään toisen ulkoilijan kanssa, jonka tapasin Sveitsin luonnonpuistossa Hyvinkäällä. Meille kehkeytyi vilkas keskustelu linnuista ja keväisistä ilmaiskonserteista, joita Sveitsinkin puiden oksilla järjestetään. Mutta sitten iski molemmille samanaikainen muistikatkos erään linnun nimestä. Se oli …. ei, ei tule nyt mieleen. Suuntasimme omille teillemme, ja kohta kuulin polulta kuusien lomasta loittonevan juttukaverini karjaisun: ”Se oli merimetso!” Hienoa. Edes toinen muisti linnun nimen. Eihän tässä sitten mitään hätää. Lähdin kiipeämään oman lenkkini viimeistä pätkää tyttäreni koiran Fitzin – ei kun Fonzien kanssa kohti autoa. Vai mökillekö meidän piti? Muistaisitko sinä Frazier?

Mökkisaunan ovi

Mökkisaunan ovi

Auringonlasku Tammelan Heinijärvellä

Auringonlasku Tammelan Heinijärvellä

Metsäkatinlieko

Metsäkatinlieko

Kantarelleja meillekin

Kantarelleja meillekin

Ja suppilovahveroita jo elokuussa

Ja suppilovahveroita jo elokuussa

Mökkimetsissä törmäsin hömötiaisten parveen

Mökkimetsissä törmäsin hömötiaisten parveen

Keisarinviitta, koiras. Komea, iso päiväperhonen Hyvinkäällä kahdesti tavattu.

Keisarinviitta, koiras. Komea, iso päiväperhonen Hyvinkäällä kahdesti tavattu.

Kesäinen elokuun päivä, Tammelan Heinijärvi

Kesäinen elokuun päivä, Tammelan Heinijärvi

Vaimo innostui maalaamaan. Hyvä tulikin!

Vaimo innostui maalaamaan. Hyvä tulikin!

Mökin kurrekaveri

Mökin kurrekaveri

Syksyn merkit alkavat näkyä

Syksyn merkit alkavat näkyä

Liikkuvainen pajulintu viihtyy vielä Hyvinkään metsissä

Liikkuvainen pajulintu viihtyy vielä Hyvinkään metsissä

Loppukesän runsaslukuinen neitoperhonen

Loppukesän runsaslukuinen neitoperhonen

Loimijoki Forssan keskustassa. Taustalla vanhan kutomon rakennuksia

Loimijoki Forssan keskustassa. Taustalla vanhan kutomon rakennuksia

Loimijoen onkijat

Loimijoen onkijat

Lenkkikaverini Fonzie

Lenkkikaverini Fonzie

Fonzien kanssa

Fonzien kanssa

Sveitsin luonnonpuistoa, Hyvinkää

Sveitsin luonnonpuistoa, Hyvinkää

Read Full Post »

Märkiä nuolaisuja alkoi sadella molemmille poskilleni jo aamuviideltä, oikeastaan jo vähän ennen viittä. Nukkumisesta ei tulisi enää mitään; huonetoverikseni määrätty labbis näytti määräävän tahdin. Tyttäremme Fonzie saattoi kotonaan uinailla pitkälle aamupäivään, mutta kylässä oli toinen tyyli: nyt isäntä ylös, ulos ja lenkille! Ehkä lenkki ei ollut koiran mielessä tärkeimpänä, vaan aamun ruoka. Koirahan taktikoi samoin kuin Esa-veljeni, kun asuimme pikkumiehinä isovanhempiemme talon yläkerrassa Helsingin Käpylässä. Veljeni hakkasi aamuisin nyrkillään yläkerran ovea ja huuteli alas: ”Mummo, puuoo!” Olihan se ovi avattava ja poika päästettävä mummon luokse alakertaan. Puuro ei nyt kuitenkaan ollut se juttu, vaan tärkeää oli päästä alakerrassa nukkuvan Theo-serkun kanssa leikkimään. Kaikki ei ole ollenkaan aina sitä, miltä näyttää – ja vahvempien tai äänekkäimpien mukaan on mentävä.

En pannut pahakseni aikaista ylösnousua. Olin sellaiseen varautunut, kun koira ja nuorimman lapsemme lapset olivat viikonlopun kanssamme, ja jälkeenpäin ajateltuina nuo kaksi aikaista aamulenkkiä Fonzien kanssa olivat ihan virkistäviä. Olin miettinyt aamun ohjelmat ja reitit niin, että lenkkimme olisivat riittävän pitkät, jotta muu väki: vaimoni ja J-lapset saisivat nukkua aamun rauhassa. Otetaanko Fonzie ensiksi Kytäjä? Ja seuraavana päivänä Ridasjärvi? Vastaväitteitä ei kuulunut, joten suuntasimme läpi uinuvan kaupungin ja läpi tiheiden aamusumujen kohti Rytkön ja KytäjäGolfin maisemia. Tietenkin mukanani oli kamera ja siinä kiinni melko valovoimainen 250 mm:n tele. Onnistuisiko kuvaaminen, kun assistenttina touhuilee musta, karkeakarvainen lintukoira? Näytti se toimivan. Fonzie oli vierelläni hiljaa, kävi ihan istumaan, kun sihtailin kamerallani ylös puiden oksistoon. Kytäjä-lenkin tuloksena oli jopa yksi ihan uusi lintututtavuus: niittykirvinen! Hyvä Fonzie! Ja kas vain, rantasipi, vanha ystävämme, tuli rantakivelle meitä tarkkailemaan ja antoi pillistään parit vihellykset kotimatkamme merkiksi.

Seuraava aamu oli vanhan toistoa: noin klo 5 koiran antama herätys aamupusuineen, sitten hätäinen kahvinjuonti ja reppu matkakuntoon. Fonzie oli omissa aterioinneissaan vieläkin nopeampi. Nyt teimme aamulenkkiä Ridasjärventien viereisellä pyörätiellä. Hiljaista oli, vain pari autoa taisi mennä ohitsemme varhaisena sunnuntaiaamuna. Yllättäen jouduimme pian ison mekkalan todistajiksi ja rauhoittajiksi. Pellolla, tien toisella puolella oli selvästi jotakin meneillään ja joku oli hätää kärsimässä. Töyhtöhyyppä tai hyyppävanhemmat joutuivat puolustautumaan naakkoja vastaan pelastaakseen poikasensa, näin oletan. Luulen, että me tulimme Fonzien kanssa paikalle kreivin aikaan. Kun lähestyimme pellolla naakkaparvea, saivat mustakaavut siivet alleen ja jättivät töyhtöhyypät rauhaan. Kuinka asia lopulta päättyi, en uskalla arvailla. Fonzie, päivän lenkki ja päivän hyvä työ taisi olla sitten siinä, voimme palata kaupunkiin! Sunnuntai-iltana, koiran palautushetkellä, oli noutajaystävältämme veto pois. Vakuutin koiralle, että kesällä on hankittava peruskunto, kaikki voitava on tehtävä, kun talvella on edessä rajut frisbeekiekon jahtaamiset. Koira loi valmentajaansa tiukan, syyttävän katseen. Kuului murahduskin – vai oliko se sittenkin ukkonen Jokelan suunnalla?

Aamu-usva Kytäjärvellä

Aamu-usva Kytäjärvellä

Fonzie 01

Fonzie 01

Harakankellot

Harakankellot

Niittykirvinen

Niittykirvinen

Ohdakkeet

Ohdakkeet

Fonzie 02

Fonzie 02

Pajulinnut

Pajulinnut

Mesiangervot

Mesiangervot

Rantasipi

Rantasipi

Kytäjärvi ja KytäjäGolfin viheriötä

Kytäjärvi ja KytäjäGolfin viheriötä

Kytäjän kirkko

Kytäjän kirkko

Ridasjärvi lintutornista

Ridasjärvi lintutornista

Jättipalsami lintutornin luona

Jättipalsami lintutornin luona

Fonzie ja hauen pää

Fonzie ja hauen pää

Vieläkö saa kuntoon. Vene Ridasjärven rannalla

Vieläkö saa kuntoon? Vene Ridasjärven rannalla

Lumme

Lumme

Ridasjärventien talon yksityiskohta

Ridasjärventien talon yksityiskohta

Ridasjärven maalaismaisemaa

Ridasjärven maalaismaisemaa

Ridasjärventie vie halki kylän

Ridasjärventie vie halki kylän

Fonzie, lenkkikaveri

Fonzie, lenkkikaveri

Pikkuvarpusen poikanen, Ridasjärvi, hyvinkää

Pikkuvarpusen poikanen, Ridasjärvi, Hyvinkää

Read Full Post »