Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘isoäiti’

Joku oli suututtanut säidenhaltijan. Toukokuu 2017 oli ollut ennätyskylmä, ja etelässäkin tupsahteli satunnaisia lumikuuroja aina kuun puoliväliin asti. Snellmaninpäivänä sää näytti viimein vähän lämpenevän, mikä tuskin kuitenkaan johtui 1800-luvulla vaikuttaneesta fennomaanista, kirjailijasta ja valtio- sekä finanssimiehestä. Ei, äidit olivat saaneet muutoksen aikaan – ei vain sopinut, että äitienpäivänä, kuun neljäntenä liputuspäivänä, enää puhaltaisi kylmät tuulet. Äitienpäivänä syödään makeita kakkuja patiolla, johon paistaa lämmin aurinko, ja tuulella on nopeutta enintään 2 m/s. Kun äitienpäivä on lähtöisin Yhdysvalloista, voisi ajatella, että meilläkin kaikki päivään liittyvä on suurta. Täällä kuitenkin eletään omalla tavallaan. Suuruutta toki löytyy – sitä edustaa kaikki maan äidit ja äitien uhrautuvaisuus, niidenkin äitien, jotka eivät ole koskaan saaneet kutsua presidentinlinnaan.

Lehdet avautuvat

Luonnon tapahtumien seuraaminen kiinnostaa suomalaisia. Toukokuussa, juuri äitienpäivän alla, tapahtuu luonnossa paljon. Moni muuttolinnuista on palannut tutuille reviireilleen; on alkanut tiivis parinetsintä- ja pesintävaihe. Nopeimmilla vesilinnuilla on jo poikaset, vuokot ovat nousseet kukkimaan ja puiden silmut kasvavat nopeasti aueten viimein kukinnoiksi tai hennoiksi lehtien aluiksi. Helsingin yliopiston entinen kansleri Risto Ihamuotila on eräs julkisuuden henkilö, joka seuraa aktiivisesti luonnon tapahtumia. Onpa hän tehnyt harrastuksestaan kirjankin ”300 kasvia Suomen luonnossa”. Niin hänelle kuin itsellenikin, on tullut tavaksi tarkkailla, milloin tuomi on kukassa. Vanhoissa koulukirjoissa tuomen sanotaan kukkivan toukokuun lopulla, mutta Ihamuotilan 50 vuoden kirjanpidon mukaan aikaisin kukinta on tapahtunut jo 4. toukokuuta. Tänä vuonna ei vielä äitienpäivänä saada nuuhkia tuomen hienoa tuoksua, kuten usein lämpiminä keväinä. Luontoäiti ei kiirehdi tänä keväänä.

Etelänkevätesikko, ensimmäisiä kukkijoita etelä-Suomessa.

Lanttuperhonen kevättaskuruohon kukinnolla

Peltokortteet

Punarinta

Ensimmäiset valkovuokot lämpimällä rinteellä

Mietin, mikä mahtoi olla oman äitini suhde luontoon? Entä isoäitieni? Rantasalmella syntynyt isänäitini asui suuren osan elämästään Helsingin Käpylässä paritalon puolikkaassa ja sai tuntumaa luonnon tapahtumiin sekä vuoden kiertokulkuun hyörimällä oman talonsa takapihan kasvimaalla ja puutarhassa. Me lapsenlapset taas saimme tuntumaa aina hyväntuulisen isoäitimme tiukkaan puoleen: ymmärsimme hyvin selvästi, ettei puutarhan vadelmiin saanut koskea. Ne, kaikkein kiinnostavimmat ja isoimmat marjat, oli määrä säästää juhlapäiviin! Kaikkea muuta sai syödä niin paljon kuin vatsa veti. Toinen mummoistani, nuorena leskeksi jäänyt äidinäitini oli kaupunkilainen; Helsingissä syntynyt ja kantakaupungissa suurimman osan elämäänsä asunut. Luulen, että Arkadiankatua pitkin kävellessään vakavanpuoleinen äidinäitini antoi välillä katseen nousta kadunvarren lehmuksiin ja tunnisti oksalla laulavan pikkulinnun. Ehkä äidinäitini kierteli paljonkin Mechelininkadun toisella puolella Väinämöisen puistossa, Hietaniemessä tai Lapinlahdessa ja oppi tuntemaan koko joukon puiden ja pensaiden siivekkäitä? Oma äitini ei saanut elää pitkää elämää, mutta tiedän hänen viihtyneen luonnossa. Kasvit, kasvienkeräys ja luonnonkukat olivat hänelle tärkeitä. Kun äidilläni vielä terveyttä riitti ja perhe oli yhteisillä lomilla vuokramökeillä ja maatiloilla Vihdissä, Saimaan rannalla tai Verlassa, ei häneltä varmaan mitään puuttunut. Tai no, kerran Vihdin täysihoitolalomamme pyöräretkellä äitini pyörästä puuttuivat jarrut. Istuin pyörän tarakalla ja tunsin, kuinka vauhti kiihtyy – parivaljakkoa vietiin hurjaa vauhtia kohti ojaa! Sillä kerralla jätimme luonnonkukkien keruun, keräsimme vain itsemme ojasta takaisin pölyiselle maantielle. Miten ihmeessä siitä rytäkästä selvittiinkään? Äideillä on se jokin – luontoa ainakin!

Helsingin Malmin hautausmaalla yhdessä vaimoni kanssa. Äidit ja isoäidit saavat ruusunsa.

Ruusut maassa vanhempieni haudalla

Helsingin Malmin hautausmaata

Äidinäitini haudan skillat saavat seurakseen valkoisen ruusun

Hautausmaan naaraspeippo

Hautojen mustarastaat

Mustarastas ja orvokit

Alastomat rungot ja oksat

Helvi-äitini 1950-luvun alussa kotimme takapihalla Espoon Leppävaarassa

Vasemmassa kuvassa isänäitini Bertta (vas. hlö) näyttelyharrastuksensa parissa mahdollisesti Savonlinnassa, todennäköisesti 1910-luvun alussa. Oikeassa kuvassa äidinäitini Linnea miehensä Eino Davidin kanssa 1920-luvun paikkeilla.

Mainokset

Read Full Post »

Retkikassi pullotti kynttilöitä, niitä oli varmasti riittävästi. Vaimoni siskolla oli varattuna vähintään sama määrä viemisiä. Pyhäinpäivän retkeläisillä oli tavoitteenaan neljä hautausmaata ja kymmenen hautapaikkaa niin Hyvinkäällä kuin Riihimäellä – aivan kuten aiempina kolmena vuotena. Kiireetön perinnevaelluksemme vainajien muistopäivänä sujui leppeässä säässä, joskin lyhyt sadekuuro sattui päällemme Rauhannummen hautausmaalla. Omaiset saivat muistokynttilänsä kukin vuorollaan Rauhannummella, Rautatieläisten hautausmaalla, Puolimatkan hautausmaalla ja Riihimäellä. Laskin oman kynttiläni Rauhannummen hautausmaan kiitoskivelle.

Elämä on suuri mysteeri, ja sitä on myös kuolema. Sanotaan, että ihminen ei ole kuollut, jos hänet muistetaan. Ihminen voidaan muistaa monesta syystä, hyvästä tai pahasta. Me muistamme valtion päämiehet ja kärkipoliitikot, tiukat neuvottelijatyypit; saatamme muistaa äyritilastojen ykkösnimet tai maailmanennätyksen haltijan. Yhtä hyvin, ehkä paremminkin, muistamme ihmisen ja läheisen, joka on ollut turvana, keneltä on kuultu lohdutuksen tai viisauden sanat, kuka on kannustanut ja ohjannut omalla tavallaan. Kun vien vaimoni kanssa Linnea-mummoni Malmin haudalle kesäkukat ja syksyllä kanervat, muistan aina topakan, mutta oikeamielisen isoäitini. Muistan, kun isoäitini antoi vähistä rahoistaan lapsenlapsensa vanhaan kuplavolkkariin talvirengasrahat – mutta vielä paremmin muistan isoäitini häärivän jauhoisessa esiliinassaan keittiössämme ja kumartumassa ottamaan uunista itsetekemiään karjalanpiirakoita. Sellainen kuva ei koskaan haalistu. Sen pikseleissä on juuri oikeat sävyt ja värikylläisyys, vaikka jauhonpölyähän ja pyykintuoksua tässä kuvassa on edelleenkin.

Vaimoni siskon koti on paikka, johon voi aina tulla. Kahvit kiehautetaan ja vieraiden kanssa on aina aikaa rupatella. Nyt oli meidän vuoromme tarjota kahvit retkeläisille monen tunnin vaelluksemme jälkeen. Kahvin ja vaimoni tekemien leivonnaisten jälkeen siirryimme olohuoneen puolelle ja kuulimme, kun oveemme koputettiin. ”Karkki vai kepponen”, kuului ulko-ovelta! Kolme nuorta Halloween-juhlijaa sieltä pimeydestä kuikuili asuntoomme. Kepposille emme antautuneet, vaan suostuimme lepakkonuorten vaatimuksiin. Nykyaika on nopeatempoista: saman päivän aikana koimme pyhäinpäivän perinteet, kekrinkin, ja illan pimetessä meidät tempaistiin Halloween-nuorten rinkiin. Lisätään perinteiden listaan!

Pyhäinpäivän aikaan

Pyhäinpäivän aikaan

Rauhannummi 01

Rauhannummi 01

Rauhannummi 02

Rauhannummi 02

Retkeläiset

Retkeläiset

Puolimatka 01

Puolimatka 01

Puolimatka 02

Puolimatka 02

Puolimatka 03

Puolimatka 03

Puolimatka 04

Puolimatka 04

Puolimatka 06

Puolimatka 06

Puolimatka 05

Puolimatka 05

Riihimäen hautausmaa 02

Riihimäen hautausmaa 02

Riihimäen hautausmaa 05

Riihimäen hautausmaa 05

Riihimäen hautausmaa 04

Riihimäen hautausmaa 04

Halloween-nuoret

Halloween-nuoret

Read Full Post »

Kesämökkiympäristössä huomaa ajan kulun. Sen huomaa kesävieraista, jotka vaihtuvat toisiin. Ei ole nuotiolla enää samaa juhannusporukkaa kuin vuosia sitten. Tämän päivän vakiovieraamme, lastenlapsemme, kasvavat hekin kovalla kyydillä. Tuvan syöttötuoli on nostettu syrjään jo kauan sitten, pihalle nikkaroitu hiekkalaatikko joutaa kohta purettavaksi, isoäidin viereen tulee nukkumaan enää vain nuorimmat, saunassakaan ei käydä enää kaikki yhdessä. Ajan kulun huomaa myös talon rakenteissa. Mökki kaipaa uutta maalia ainakin rappusiin, ikkunanpuitteisiin ja otsalautoihin, huussi alkaa olla armottoman vanhanaikainen (saatiin sentään uusi istuinosa) eikä laiturikaan ole enää parhaimmillaan. Vasta äskenhän vaimoni kalttasi männynrungon, joka rantakivikkoon asetettuna kiinnitti laiturin yläosan tukevasti paikoilleen.

Kesäkuun kolmantena viikonloppuna oli J-pojan vuoro vierailla mökillämme. Koleahkona perjantaina ei sentään sadellut, mutta tuuli oli navakka ja viilensi ilman entisestään. Säästä huolimatta J-poikaa veti uimavesi puoleensa kuin magneetti. Sinne hyiseen veteen ja aallokkoon piti vain päästä polskuttamaan, otti vielä leikkikalukseen pikkuipanoitten uimarenkaan. Mestariuimari tuo J-poika. Samaa sarjaa on äitinsä ja isoäitinsä, mutta isosisä – no jaa, osaa kyllä uida muttei samalla hengittää … Lauantaista tuli ihan siedettävä kesäpäivä, kun pistäydyimme Forssassa. Pikkukaupungissa oli kaikki melkein ennallaan. Ihmetyksen aihe, kaksi suurta vierekkäin olevaa kauppakeskusta ei enää elänyt alkuaikojen huumaansa – toisessa oli jo iso liiketila tyhjillään. Ennallaan oli kuitenkin tuttu, juuri alkanut juoksutapahtuma Suvi-ilta, ja ennallaan oli myös kodikas, erinomaisten pizzojen Kotipizza. Sen pitää olla Frutti di Mare!

Mökillä huomaa myös asioita, jotka eivät muutu. Suomalaista kesäsäätä ei oteta tässä lukuun. Isäntäväkeen ei tietenkään ajan hammas pure. Myös järvi on ja pysyy. Vanamot nousevat samoille mättäille, kirjosiepot tulevat vuosi vuodelta samoihin pihapönttöihin, lokit pesivät aina vain samoille luodoille, aurinko nousee samojen männynlatvojen yläpuolelle kuin ennenkin ja jos järvellä tuulee, se tuulee aina länsilounaasta, päin mökkiämme kammeten ulko-ovea saranoiltaan. Tein pikku kävelyn sunnuntaina J-pojan kanssa samalla, kun vaimoni alkoi valmistella päiväateriaa. Otimme tavoitteeksi tienvarren kaivon. Aina vain kaupunkilaisnuoret ihmettelevät, voiko tuota kaivon vettä kayttää ja juoda! Sitähän piti kokeilla. Aaah, yhtä kirkasta ja kylmää kuin ennenkin. Paluumatkalla kerroin J-pojalle valkolehdokista, jonka pitäisi olla juuri nyt kukassa. Onnistuisimmeko löytämään sen mökkitien ruohikosta? Se löytyi – vakiopaikaltaan! Valkolehdokkia etsimme myös taannoisina juhannuksina Eijan joukon kanssa. Silloin raikasta kaivon vettä maistelivat Salla ja Saija. Ajat muuttuvat ja vieraat vaihtuvat, kesäilot jäävät.

Mökkipiha

Mökkipiha

Veden hiomia

Veden hiomia

Hirmu-uimari

Hirmu-uimari

Hupiin ja hätään

Hupiin ja hätään

Laiturin vieressä

Laiturin vieressä

Hiekkalaatikko

Hiekkalaatikko

Kesäkukkia

Kesäkukkia

Suvi-illan juoksijoita 1

Suvi-illan juoksijoita 1

Suvi-illan juoksijoita 2

Suvi-illan juoksijoita 2

Kurjenmiekat ja valkolehdokki

Kurjenmiekat ja valkolehdokki

Vähän harvinaisempi tähtitalvikki

Vähän harvinaisempi tähtitalvikki

Vanamot

Vanamot

Kaivolla

Kaivolla

J-poika

J-poika

Read Full Post »

Tiskiharja putosi koukustaan teräksisen altaan pohjalle. Mökin aamupalan laittaja tupeksi ja pelkäsi, että vielä makeasti unten mailla olevat L-poika ja isoäiti heräisivät paukkeeseen. Eivät tainneet herätä? Päivän aikana oli ehdittävä paljon, joten otin varaslähdön aamukahvin kanssa silmät vielä puoliummessa. Sunnuntain paluumatkaankin oli varattava aikaa, kun pienin mökkiläinen oli vietävä omaan kotiinsa Hiekkaharjuun.Tuosta vielä tomaatinlohkot ja leipäjuustot suolaisten ja leipien seuraksi – eiköhän näillä saada puhtia uuteen kesäpäivään. Tomaatista ja juustosta muistan aina vaimoni tädin tilan Paimiossa. Ne kuuluivat aamun vakioeväisiin, kun heinäpellolle menijöitä heräteltiin töihin vuosia sitten. Ehkä lastenlapsemmekin muistelevat aikanaan isoäitinsä ruokia ja ainakin mökkiräiskäleitä – miksei hyvällä tuurilla myös isosisänsä aamupaloja. Vai muistuuko aamuista mieliin vain tiskiharjan kolahdus?

Kesä alkoi tänä vuonna kuin varkain. Hyvä sää on tuonut mökillemme niin viimeisetkin muuttolinnut kuin vierailevat lastenlapsemme. Molempien touhuja on mukava seurata. Siivekkäitä vain katsellaan, mutta ihmislapsia: eskari- ja ekaluokkaisia on myös pidettävä silmällä. Seitsemänvuotiaan jalka vielä niin helposti ja arvaamatta osuu kiveen tai juurakkoon, horjahtaa laiturilta tai saa ikävännäköisen palovamman kiukaan kyljestä. Pikku haaveri meillä kävikin, kun rapsuttelin vanhaa maalia mökin rappusista. L-poika tuli kurkkimaan isoisänsä puuhia, istahti ylimmälle rappuselle, mutta yhtäkkiä kieri hyrränä rappusia, putosi päälleen alas viereeni ja löi poskipäänsä jykevään alarappuseen. Kaikki kävi uskomattoman nopeasti. Itkuhan siinä tuli ja ainakin viikoksi verinaarmuinen turvonnut poskipää.

Kohta on pientä väkeä oksat ja pusikot täynnä; ei kestä kauan, kun muuttolintujen poikasia alkaa kuoriutua. Pientä väkeä on tullut lisää myös tyttäremme perheeseen – tällä kerralla sellainen musta, hellyttävä ja isotassuinen labbiksen pentu. Kun kuulimme koiran tulosta, luulen, että vaimoni ehti jo hyvästellä ainakin mökin kukkapenkit ja pohtia, miten järjestys säilyisi ja tuhoilta vältyttäisiin. Olemme nyt saaneet jo vähän tuntumaa uuteen tulokkaaseen, ja kummasti vain ne asenteet muuttuvat ja pelot häipyvät. Koirahan käyttäytyy hienosti. Ei ne perennat nyt niin arvokkaita ole? Sinne vain kukkien sekaan makoilemaan. Musta koiranpentu punaisten sammalleimujen seassa – upeaa, järvinäkymäkin jää kakkoseksi!

Järvellä on kesä

Järvellä on kesä

Edellisen viikonvaihteen vieraamme leinikkiniityllä

Edellisen viikonvaihteen vieraamme leinikkiniityllä

Iltanuotiolla

J-tyttö iltanuotiolla

Puntarpäät

Puntarpäät

Uusi mökkivieras kahvitellaan

Uusi mökkivieras kahvitellaan, isänsä tuojana.

Kukkien kastelijat

Kukkien kastelijat

Sammalleimu

Sammalleimu

Metsän poika

Metsän poika

Savusaunan rannassa

Savusaunan rannassa

L-poika

L-poika

Riippukeinu, kaikkien suosikki

Riippukeinu, kaikkien suosikki

Pellon reunassa savusauna

Pellon reunassa savusauna

Uuteen kotiin

Uuteen kotiin

Hei, älä putoa

Hei, älä putoa

Fonzie

Fonzie

Read Full Post »

Siitä joulusta jäi mukavat muistot. Oli valkea joulu ja hanget korkeat nietokset, kuten ennen vanhaan. Pukkikin toimi kuten ennen vanhaan; ei ollut Korvatunturille kantautunut lamaviestejä, lahjoja riitti jokaiselle yllin kyllin. Yksi mieluisista ja yllättävimmistä lahjakirjoistani oli pukin (vaimoni) antama kirja ”Kirjailijoiden Helsinki”, kirjoittanut oman ikäluokkani Eino Leino. Kirjan henkilöt veivät lukijaa pitkin Helsinkiä, ja istuin seurana milloin Kämpissä, Kappelissa, Elitessä, milloin Kosmoksessa tai Sea Horsessa – tietenkin. Kirja avasi lukijalle myös 1800-luvun Helsinkiä, josta olen lukenut aika vähän. Sattumalta kuvasin viime Helsingin käynnilläni erään krunikalaisen empiretyylin rakennuksen, josta olisi ollut mukava tietää enemmän. Talon kuva oli myös Eino Leinon kirjassa – rakennus on nykyisin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjamyymälä (aiemmin rakennus oli Vanha tulli- ja pakkahuone).

Muistelin kirjaa lukiessani omia Helsingin vaiheitani ja tutuksi tulleita paikkoja. Niitä löytyikin paljon, vaikka itse en ole koskaan kantakaupungissa asunut. Kruununhakaan merkitsin monta omaa ”nuppineulaa”. Olin saanut noin viisitoistavuotiaana äidinäidiltäni lahjaksi akustisen kitaran ja isoäitini lupautui myös kustantamaan soittotunteja. La Paloman tahteja yritti istuttaa päähäni (ja sormiini) sen ajan tunnettu konserttikitaristi Mauri Mustonen Liisankadun kodissaan. En tiedä kummalle oppitunnit olivat enemmän tuskaa, opettajalle vai oppilaalle – oppi ei oikein mennyt perille Jaakko Noson kitaraa sormeilevalle soittajanalulle. Mieleeni jäi enemmänkin opettajan tunnetilojen vaihtelut, opettajan kaupunkiasunto ja talon rappuset, joista ehkä ainakin ylimmät olivat puiset(?). Ei tullut pojasta kitaristia. Kitaramusiikkia ja Kruununhakaa monine muistoineen en ole kuitenkaan koskaan unohtanut.

Pian vaihtuu vuosi – mitähän uusi vuosi tuo tullessaan? Välipäivinä oli sopiva tauko käydä kävelemässä metsäluonnon rauhassa ja pohtimassa kaikenmaailman asioita. Harmittelin, kun en ollut löytänyt kunnollisia pitkävartisia talvisaappaita mistään. Opiskeluaikoinani jalassani oli saappaat, jotka ostaisin heti, jos sellaisia vielä löytyisi. Olin saanut saappaat tätini miesystävältä, joka oli poliisi. Tuttavapoliisimme jalka varmaan vielä kasvoi virantoimituksessa, ja minä olin saanut kunnian astua pieniksi käyneisiin tyylikkäisiin saappaisiin. Silloin oli flaksia! Tänä talvena lienee kohtalona tyytyä Kuoma-saappaisiin! Tuo Kuoma taitaa ollakin harvoja brändejä, joka yhdistää lapset ja iäkkäämmät tallaajat. Muitakin, lähinnä vauvoja ja vaareja yhdistäviä vaateparsia keksin kävellessäni, mutta niiden sovittamiseen on onneksi vielä matkaa. Tehdään ensin nyt kotimatka, ja nautiskellaan vielä joulun rääppiäisistä. Taidanpa aloittaa vaimoni valkosipulisilakoista. Niitä jäi vielä, ja jäi vielä yksi lukematon lahjakirjakin.

Aaton tuikut

Aaton tuikut

Kirjalahja

Kirjalahja

Pipareita seuraksi

Pipareita seuraksi

SKS:n kirjamyymäjä, Mariankatu 3

SKS:n kirjamyymälä, ent. Vanha tulli- ja pakkahuone, Mariankatu 3

Kauppatorin varikset

Kauppatorin varikset

Kauppatorin ranta vapaana

Kauppatorin ranta vapaana

Vuosi vaihtuu Senaatintorilla

Vuosi vaihtuu Senaatintorilla

Vuosi vaihtuu Porvoossa

Vuosi vaihtuu Porvoossa

Vuosi vaihtuu padolla

Vuosi vaihtuu padolla

Vuosi vaihtuu Rantakulmalla

Vuosi vaihtuu Rantakulmalla

Read Full Post »

Mökkimme kivikkoinen ranta ei ole pikkuväen ranta. Viikonlopun mökkireissulla olimme luvanneet J-pojalle ja J-tytölle hakeutua parempaan uintipaikkaan, jos vain sää suosisi. Lauantaiksi oli ennustettu pilvistä, ehkä vähän sadetta ja ukkostakin, mutta päivästä tuli mitä upein, lähes helteinen kesäpäivä. Uintiretki voitaisiin toteuttaa. Valitsimme paikaksi melko lähellä sijaitsevan “yleisen rannan”, jossa on pieni alue matalaa, hyväpohjaista hiekkarantaa. Rannalla on laituri, muutama soutuvene ja rannalle vievän polun päässä savusauna. Sauna lämpiää aina silloin tällöin, jolloin saunan ulkopuolen rahilla, tauolla istuvat hyväntuuliset, höyryävät kylänmiehet tervehtivät tiellä kulkijoita paikallisilla (yleismaailmallisilla) heitoillaan.

Nyt oli J-pojan ja J-tytön vuoro ottaa ranta haltuun. J-poika halusi näyttää, kuinka menee koirat, sammakot ja kroolaukset – sukeltamista unohtamatta. J-tytölle riitti kahlaaminen lämpimässä rantavedessä tai istuminen laiturilla isoäidin vieressä. Isoisä tietenkin kuvasi ja tallensi kaiken riemun katsottavaksi syksyn pimeinä iltoina. Kohta oli aika kuivatella, syodä vähän rantapusikon vadelmia ja lähteä askeltamaan uimarannalta mökin suuntaan.  Eihän tuo ranta ihan Riviera ollut, mutta lapset varmasti ajattelivat ja kokivat toisin. Voin kuvitella, että iloiset vesileikit kauniina heinäkuisena päivänä, vaatimattomassa hiekkapohjaisessa järvenpoukamassa, muuttuvat lasten mielissä myöhemmin aina vain merkittävimmiksi. Paljon suuremmaksi kokemukseksi, kuin ehkä osaamme arvatakaan.

Viikonlopun hieman haikeissa lähtötunnelmissa mökkimme pihapiiriin leijaili upea perhonen. Se asettui milloin kukille, milloin mökin portaille, vaimoni housuille tai selkääni. Kiven päälle se rauhoittui pitemmäksi ajaksi ja sain sen viimein kuvatuksi. Mahdottoman hieno amiraaliperhonen – yksi kookkaimmista päiväperhosistamme – oli tullut hyvästelemään lähtijät ja toivottamaan hyvää kotimatkaa. Se menikin mukavasti, kunnes puolivälissä matkaa J-tyttö purskautti autoon kunnon Dominokeksioksennukset (ja toiset vähän myöhemmin). Elämä on käänteitä täynnä.

Yleinen ranta

Kivaa

Sehän sujuu

Poseeraus

Vastuu painaa

Hellehattu

Kesämuoti tarttuu

Kesän lakkimuoti, kyllä vain!

amiraaliperhonen

Read Full Post »