Syysmietteitä ja sukujuttuja

Muutama viikko jo takana vapaaherrana oleilua. Pientä hakemista uuteen elämänvaiheeseen siirtyminen on ollut, kieltämättä. En kuitenkaan sanoisi, että pallo on ollut hukassa. Tuossa vieressä, ihan näkyvillä se pallo on, mutta ei oikein ole huvittanut palloa potkaista. Vetäisinkö tiukan kärkipotkun tai kenties hallitun heilautuspotkun sisäsyrjällä? Ja minne potkaisisin? Vaimollani kaikki on ehkä sujunut helpommin, mutta ongelmia on hänelle saattanut tuottaa aamupuurolle tullut ylimääräinen tyyppi. Mutta eiköhän kaikki ala vähitellen lutviintua ja taloon saadaan eläkepäiville uusi järjestys sekä harmonia. Vähäisenä en pitäisi sitä, että olen ihan pystyvä kahvinkeittäjä, osaan pedata sängyn, osaan hakea postin ja viedä roskat (melkein jo oma-alotteisesti) – resursseja on siis luvassa moniin vaativiin talousaskareisiin.

Mökkimatkamme Tammelaan viikko sitten oli sävyltään vähän erilainen kuin aiemmin. Ei, en viittaa kuskin ja kartturin kemioihin, vaan ihan muihin asioihin. Reittimme kulki loppumatkasta Hämeen härkätietä pitkin kohti Porrasta ja Tammelan isoja järviä Pyhäjärveä sekä Kuivajärveä. Tiesimme nyt, että täältä olivat kotoisin vaimoni isän isoisän puolison (Maria Hucht s. 1823) sukuhaara. Huchteja, Palmeja (ent. Palmroth), Timmejä oli asunut ainakin 1700-luvulla, kenties aiemminkin, Tammelan Mansikkaniemessä, Saaressa, Lunkaalla ja Huhtaan kylässä. Olimme ymmärtäneet, että vaimoni isän (Rosberg) esivanhemmat olisivat vaikuttaneet enimmäkseenTurun ympäristössä ja sen alapuolisilla rannikkoalueilla (Turku, Piikkiö, Kaarina, Särkisalo, Angelniemi, Halikko …). Näin olikin, ja Rosberg annettiin sukunimeksi 1700-luvun lopulla rakuuna Juho Erkinpojalle. Mutta sukuun oli siis tullut myös lounais-hämäläistä verta meille niin tutun mökkimatkamme kylistä! Kaiken tämän oli meille selvittänyt sukututkija Ari Kolehmainen, joka useita vuosia sitten oli ottanut minuun yhteyttä kertoessaan oman isäni isänpuolen historiasta. Nyt halusimme selvittää sukujamme enemmän ja saimme oppaaksemme aiemman tuttavuuden, todella innokkaan ja osaavan historiantutkijan Mikkelistä.

Olen aina tykännyt käydä Porvoossa kävely- ja kuvausmatkoilla, ihan omaksi ilokseni. Syksyn ruska ei ollut vielä parhaimmillaan, kun runsas viikko sitten kiipesin Näsinmäelle ihastelemaan Vanhan Porvoon puutaloidylliä ja vanhojen rakennusten värikudelmaa. Helsingin kaupunginarkistosta olin löytänyt tiedon, että äitini äidinäidin mies, siis isoisoisäni oli syntynyt Porvoossa v. 1875. HisKin kautta en löytänyt vahvistusta tiedolle enkä päässyt eteenpäin Rask-nimessä. Ajattelin kuitenkin mielelläni, että juuri Oskar Rask olisi astellut alas samaa jyrkkää Sillanmäkeä, kuin mitä itsekin tein aurinkoisena syyspäivänä vuonna 2014. Ei mennyt montakaan päivää, kun myös äitini suvusta saimme käsiimme Ari Kolehmaisen mittavan selvityksen. Raskit olivat todella asustaneet Porvoossa ja kaupunkikeskustan ulkopuolella: Kulloossa, Hinthaarassa ja Saksalan kylässä. 1700-luvun puolivälissä Oskarin eräs esi-isä Staffan Staffanson sai sotilaana sukunimekseen Rask, josta lähtien Rask-nimi siirtyi jälkipolville. Miten ja missä Porvoon suunnalta muuttanut ruotsinkielinen isoisoisäni Oskar oli tutustunut ja avioitunut Jämsästä kotoisin olleeseen suomenkieliseen isoisoäitiini Rosa-Alisaan, ei selviä varmaan koskaan. Luulen, että he ainakin tapasivat Helsingissä. Ehkä Stokkan kellon alla? Tai ehkä pikemminkin Kolmen sepän patsaan luona – olihan Oskar sentään seppä ammatiltaan!

==================

Sukututkijan yhteystiedot:
FM, historiantutkija Ari Kolehmainen, Mikkeli
Sukututkimuksissa erityisosaamista 1500-1600-lukujen suvuissa
kolehmainen.ari(at)gmail.com

 

 

 

Mitä kertoo Hakkapeliittapatsas

Hakkapeliittapatsaan nimiä

Tammelan hautausmaalla

Tammelan hautausmaalta kirkolle päin

Sukujuurien jäljillä, Tammelan hautausmaa

Vanha Porvoo. Näkymä Näsinmäeltä

Ranta-aitat 01

Ranta-aitat 04

Ranta-aitat 02

Poijut ja vene

Simolin, Vanha Porvoo

Tuomiokirkko ja Runoilijakoti

Vastavaloon, Porvoonjoki

Fasaadit, Vanha Porvoo

Ikkunaluukut

Aukion kukat Lukiotalon edustalla

Omenainen kuja, Vanha Porvoo

Ralinginkuja, Vanha Porvoo

Piispantalo Sillanmäeltä

Sillanmäki, Vanha Porvoo

Read Full Post »

Sukua tutkimaan, osa 3

Suku on pahin, sanotaan. Vielä pahempaa on mielestäni se, ettei älyä aikanaan kysyä sukunsa vaiheista, kun ympärillä on vielä kertojia. Missä ovat juureni, millaisia esivanhempia sukuumme liittyy – kaikki tällainen alkaa yleensä jossakin vaiheessa kiinnostaa, mutta usein liian myöhään. Silloin on turvauduttava talletettuihin asiakirjoihin, edetään vaiheittain ja ehkä hyvinkin hitaasti, eikä dokumentit ikinä vastaa kysymyksiin, miksi Malviina-mummoa kammoksuttiin. Isäni puolen suku oli tullut aika hyvin kartoitetuksi (mm. HisKin avulla) ja nyt oli aika keskittyä äitini sukuun. Hänen esivanhempansa olivat tulleet Helsinkiin 1800-luvun lopulla ja asettuneet kaupunkiin. Olin vuosi sitten Kansallisarkiston käynnilläni saanut vihjeen eräältä kokeneelta sukututkijalta, että kannattaisi mennä katselemaan, mitä tietoja Helsingin kaupunginarkisto on tallettanut äitini suvusta. Päätin tehdä visiitin Kallion massiivisen virastotalon yhteydessä olevaan kaupunginarkistoon osoitteessa Eläintarhantie 3 F.

Aika paljon sain selville, mutta en tyhjentäviä vastauksia kysymyksiini, jotka liittyivät henkilöiden asuinpaikkoihin. Helsingin kaupunginarkistossa on talletettuna mikrofilmeille vuosina 1907–1973 Helsingissä asuneiden henkilöiden osoitetiedot (toki myös syntymä- ja kuolinaikoja, perhesuhteita ym.). Olisin luonnollisesti kaivannut tietoja myös 1800-luvun lopun vuosilta. Ja totta tämäkin, että joskus asiakirjoissa on suoranaisia virheitä tai ne ovat puutteellisia. Nyt on kuitenkin pienen kiitoksen paikka. Sain kaupunginarkistossa erinomaista opastusta jopa lukulaitteen käytössä, jonka jälkeen itse tiedon haku viime vuosisadan henkilötiedoista oli hyvin selväpiirteistä. Rasilan jälkeen jännittävää mikrofilmin rullausta, ja pian tuli laitteen näytölle nimi Rask, ja näin se meidän Oskar Raskikin löytyi. Sain huomata, että äitini äidinisä oli syntynyt Porvoossa vuonna 1875, ja 2. linja ja myöhemmin Albertinkatu sekä Pursimiehenkatu olivat olleet Oskarin sekä hänen Rosa Aliisansa asuinpaikkana Helsingissä. Hienoa! Tähän mennessä omassa kirjanpidossani Oskar Raskista ei ollut merkittynä yhtään mitään. Ei juuri Rosa Aliisastakaan, mutta hänestä sentään oli muistissa jotakin henkilökohtaista. Rosa-isomummoni oli ilmeisesti usein päivisin yksin kotona, ja häntä oli varoiteltu kaupustelijoista ja muista ventovieraista ovelle soittelijoista. Kun ovikello pirahti, huudahti isomummoni ovenrakoon tiukalla äänellä ”Vem e te?” Eiväthän ne kulkurit sentään ruotsia voineet ymmärtää – no ei sitä tosin Jämsän tyttökään ymmärtänyt, vaikka miehensä olikin ruotsinkieliseltä seudulta. Näin ne tunkeilijat torjuttiin.

Selailin kaupunginarkiston lukulaitetta kolmisen tuntia, jona aikana monet aukkopaikat henkilöiden historiassa täyttyivät. Vielä oli päivän ohjelmassa maastotutkimus. Kiertelin ja kuvasin niin toiset kuin kolmannet linjat ja isäni ensimmäisen Helsingin asuintalon Fleminginkadulla (ja aika paljon muutakin: yliopiston eräs opiskelupaikkani Kalliossa, Kurvin kulmat, yleiset saunat ym.). Sieltä kipaisin Helsingin lumipöpperöisillä jalkakäytävillä toiselle puolelle kaupunkia Yrjönkadulle, jossa on yhä olemassa äitini kouluaikainen hieno Kirkkopuiston tyttökoulun rakennus – nyt tosin ihan muussa käytössä. Jaksaisinko vielä kaartaa Punavuoreen? Sielä olivat asuneet niin äitini ja hänen omaisiaan että lyhyen aikaa myös vaimoni äiti? Ei, tämä riitti tällä kerralla. Otan seuraavalla kerralla mukaan vaimoni – ja annan hänen kokea samaa iloa, kun lukulaitteelta löytyy tuttu nimi, osoitteita ja päivämääriä – ja kenties jotakin yllättävää, mistä kukaan ei ollut koskaan puhunut?

Matka alkaa Kampista

Mannerheimintie (oikealla keskellä Hufvudstadsbladetin talo)

Kaisaniemi, taustalla uusi KEVAn rakennus

Merihaka Pitkältäsillalta

Hakaniemi, taustalla Arenan talo

Helsingin kaupunginarkisto, Eläintarhantie 3 F

Kaupunginarkiston lukulaite

Hakaniemen hallissa

Kallion pleikkamies

Karhupuiston ympäristöä

Fleminginkatu 18 (Helsinginkatu 21)

Kotiharjun sauna

Alli Tryggin puistoa Kaikukujan ja Ässänrinteen välissä Hämeentien varrella

Elannon vanha päärakennus Hämeentiellä

Antikvariaatti Mustan kanin kolo

Aleksis Kivi vahtii luistelijoita Rautatientorilla

Entinen Kirkkopuiston tyttökoulun rakennus

Matka päättyy Kampin kappeliin

Read Full Post »

Sukua tutkimaan, osa 2

Noin vuosi sitten aloin vaimoni kanssa selvitellä sukujuuriamme. Emme asettaneet rimaa kovin korkealle; riitti kun saisimme selvyyttä isoisovanhempiemme elämään. Pääsimme melko pitkälle vaimoni sukuhaaroissa ja myös isäni puolen historiassa. Vaimoni puolelta Karjalan kannakselta emme saaneet vain torjuntavoittoja, vaan todellisia läpimurtoja: löysimme mm. henkilöitä, joista jälkipolvi ei tiennyt mitään. HisKiin talletettu tieto ja työni kautta tutuksi tulleen vanhemman sukututkijan neuvot ja selvittelyt antoivat ratkaisuja moniin kysymyksiimme. Mutta omasta äidistäni minulla oli tallessa hyvin vähän dokumentteja, ja hänen vanhemmistaan saati isovanhemmistaan ei juuri mitään – paras tietolähde oli hänen Koululaisen muistikirjansa. Oli hyvä aika paneutua uudelleen sukututkimukseen ja selvitellä nyt äitini taustoja. Päätin lähteä Kansallisarkistoon (aik. Valtionarkisto) mikrofilmejä lukemaan oikean tutkijan tapaan.

Yksi reissuni motiivi oli tutustua myös itse Kansallisarkiston uusrenesanssityylin juhlavaan rakennukseen. Se sijaitsee Helsingin Kruununhaassa Snellmaninkadun ja Rauhankadun kulmauksessa, osoitteessa Rauhankatu 17. Viereisessä korttelissa on Suomen Pankin rakennus ja vinottain vastapäätä Säätytalo. Vanhan, Rauhankadun varrella sijaitsevan Kansallisarkiston osan on suunnitellut professori Gustaf Nyström; rakennustyöt tehtiin vuosina 1886–1890. Saavuin paikalle tasan yhdeksältä, jolloin ovet yleisölle avautuvat. Vaatteet naulakkoon, reppu sisääntuloaulan lukittavaan lokerikkoon ja sitten vain sisälle pyhimpään, jossa nimet vieraskirjaan ja aulaneuvojan saamilla ohjeilla mikrofilmihuoneeseen. Mukaan sai ottaa vain muistiinpanovälineet ja kameran. Kynän jouduin lainaamaan neuvonnasta(!), vaikka olin käynyt Kansallisarkiston tavaroitteni tsekkilistan läpi pariinkin kertaan. Kynä oli unohtunut.

Miten arkistokäyntini sujui? Mitä opin ja mitä löysin? Opin sen, että tärkeintä on tietää mitä etsii – ja tietää myös, olenko oikeassa paikassa sitä tietoa etsimässä? (Kansallisarkiston aineisto) Mikrofilmilukulaitteen valonapin löysin kohtalaisen helposti, mutta filmien katseluun tarvitsinkin jo opastusta. Mikrofilmimappeja löysin arkistohyllyistä, mutta en ollut ollenkaan varma, oliko käsissäni oikea mappi, josta kannatti tietoa etsiä. Keskityin käyntini aikana Tampereen seurakuntaan muuttaneisiin ja poismuuttaneisiin 1800-luvun lopulla ja aivan 1900-luvun alussa. Summa summarum, odotin ehkä enemmän henkilökohtaista ohjausta kaipaamani tiedon lähteille – sellaiseen ei talon henkilökunnalla kuitenkaan ole mahdollisuuksia. Tulen varmasti käymään Kansallisarkistossa uudelleen, mutta silloin valmistaudun käyntiini paremmin. Ilahduttavaa oli, että mikrofilmeille tallennettujen kirkonkirjojen lukeminen kävi varsinaisella lukulaitteella joutuisammin ja paremmin, kuin jos samaa aineistoa selaisi tietokoneen ruudulla. Nimet olivat paljon helpommin luettavissa. Ilahduttavaa oli myös se, että eräs salin kokeneempi tutkija huomasi umpikujani ja alkoi innolla opastaa minua. Sain mm. arvokkaita vinkkejä muista arkistonpitäjistä, joita omassa tutkimuksessani ovat paikalliset arkistot kuten Helsingin kaupunginarkisto ja mahdollisesti myös Tampereen kaupunginarkisto. Ei käyntini turha ollut – ensi kesän lomareissujen kohteet alkoivat taas hahmottua, ja meistä tuli oppaani Kallen kanssa oikein hyvät kaverit!

(ks. myös sukututkimusblogini 1. osa)

Snellmaninkatu, taaempana Kansallisarkisto

Kansallisarkisto Helsingin Rauhankadulla

Nimilaatta

Kansallisarkiston sisäänkäynti

Neuvonta ja sisäänkirjautuminen

Vanha tutkijasali

Mapit mikrofilmeille

Tutkijan työpiste

Näkymä Kansallisarkiston rappusilta etelään

Read Full Post »

Loppui loma ja irvistys

Heinäkuun viimeisen ehjän viikon puolivälissä lomailijan usko kesään oli jo mennyt. Vai voisiko kesä vielä löytyä lännempää Suomesta? Jokin pieni päivämatka tarvittiin lomailijan psyykelle nyt välttämättä. Ei kun Turkuun – olihan sinne matkaa vain 100 km ja kymppitie kuin viivoittimella piirretty. Turun opastuspisteessä (pieni stoppi ja orientoituminen) taisi jo pilvien raosta aurinkokin näyttäytyä (!), mutta infotaulun karttaboksi keljuili – ei antanut meille tarpeellista kaupunkikarttaa. Mitä suotta enää, viime vuonnahan Turku juhli ja oli Euroopan kulttuuripääkaupunki.

Kruisailumme alkoi kesän teeman mukaisesti Turun hautausmaalta, jossa taas kerran vaimoni puolen sukujuuria etsimme, nyt ilman mitään koordinaatteja. Huomasimme kiertelymme laajalla ja hyvin hoidetulla hautausmaalla pian tuloksettomaksi ja suuntasimme kohti keskustaa. Toisin kuin Tampereelle Turusta löytyy maksuttomia parkkipaikkoja, ja aivan keskustan tuntumasta! Kovasti oli kaupungissa hulinaa ja ohi viuhtovia puolialastomia pyöräilijöitä, siinä oli mökkiläinen ihmeissään. Maailman suurimmat pizzatkin nautimme, kun tunnettu pizzapaikka hollile osui. Pizzapaikan tytöt eivät muuten tienneet opastaa yhteenkään Jussi Vareksen (kirj. Reijo Mäki) kuppilaan! Pitäisi tietää – aiheesta on tehty jopa kirjakin.

Päivästä tuli lopulta lähes helteinen – se kesä löytyi sittenkin Aurajoen rannalta, jossa valmisteltiin Down By The Laituri -tapahtumaa. Tyylikäs Samppalinnan kesäravintolakin oli lähtenyt meteliin mukaan ja soitteli omaa musaansa täysillä – käännytti näin oveltaan kaksi huili- ja kahvihetkeä etsivää vaeltajaa. Kahvit sai meille tarjota toispuol jokke oleva viihtyisä, rauhallinen ja palkittu Cafe Art Läntisellä Rantakadulla joen tuntumassa. Vieläkö jaksamme katsastaa Tuomiokirkon? Olihan se jaksettava, kun aivan vieressä maisemaa hallitsi ja piti oviaan auki kaikelle kansalla. Perillä mökillä myöhemmin illalla kertasimme päivän tapahtumia, annoimme Turulle ten points ja pulahdimme lopuksi tyyneen mökkijärveen. Ympäröivä hiljaisuus oli täydellinen, kun viimeiset vesipisarat olivat uimareista laiturille kopsahdelleet.

Päätin vihdoin hakeutua lääkärille jo kolme kuukautta kestäneen käsisärkyni takia. Olin saanut ajan ensimmäiselle arkipäivälle lomani jälkeen. Särky oli jo vähän lievempää kuin aiemmin, mutta ei kädellä vieläkään suuria liikekaaria voinut tehdä. Puiden sahaaminen ei tänä vuonna kovasti innostanut. Hyvinkään terveyskeskuksessa, Lars Sonckin piirtämässä vanhassa parantolarakennuksessa, oli hiljaista, kun nousin sen leveitä portaita neljänteen kerrokseen. Täsmällisesti sovittuna aikana vastaanottohuoneen ovi aukeni ja minut kutsuttiin sisälle. Omalääkärini sijainen, nuori naislääkäri hoiti asiansa reippaasti ja osaavasti. Piikki lyötiin blogimiehen olkapäähän ja kehotettiin ottamaan pari päivää levon kannalta. Kuulostelin piikin jälkeen oloani – ja peijjooni, viikkojen jomotus alkoi parin tunnin jälkeen hellittää. Loppui viimein irvistys (diagnoosi: olkapään pinneoireyhtymä). Pää oli vähän turtana, mutta katsoin olotilan olevan juuri sopivan uudelle blogikirjoitukselle! Eihän lääkäri sellaista kieltänyt?

Aurajoki

Luokanopettajan hauta, Turun hautausmaa

Turun vanhoja puutaloja Uudenmaankadun poikkikadulla

Aurajoen ravintolalaivoja

Soulmies

Samppalinnan kesäravintola

Cafe Art, Turku

Turun kauppahalli

Keskustan tyyliä

Turun tuomiokirkko, kuva 1

Turun tuomiokirkko, kuva 2

Turun tuomiokirkko, kuva 3

Kuu laskee – loma päättyy

Read Full Post »

Tehtävä Suomen suvessa

Se oli tärkeä tapaaminen. Vain lähipiiri tiesi asiasta; media oli pyritty pitämään visusti pimennossa. Tapaaminen järjestettäisiin saaressa Tammisaaren edustalla, jossa osa kokousväestä (ryhmä J) jo odotti Hyvinkäältä tulevaa toista puolijoukkuetta. Kaikki oli mennyt suunnitellusti ja viimeinen nerokas harhautustoimi oli Hyvinkään joukkion (kutsumme heitä ryhmä H:ksi) lähteminen matkaan vasta 11.22 ilmoitetun klo 10.00 sijaan. Kolme serkusta tulisivat tapaamaan toisensa Torsön saarella, aurinkoisena heinäkuisena torstaina!

Ryhmä H eteni vakuuttavasti kohti Tammisaarta. Peltipoliiseista ei ollut matkan hidastajiksi. Karjaalla ryhmä H piti ruokatauon ja osti tuliaiset saarelaisille, mutta harmin paikka, karjaanpiirakat unohtuivat. Mantereen ja Torsön välillä oli jo lossi odottamassa ryhmä H:ta. Mitään epäilyttävää ei näkynyt, vain yksi kalatiira lossin rakenteissa tutkaili ryhmää tarkkaavaisesti. Perillä serkkujen treffit sujuivat hienosti valppaiden turvamiesten ja -naisten suojeluksessa. Kaikesta huolimatta serkku L kaatui pepulleen levien liukastamalla rantakalliolla, mutta se oli vain harmiton pyllähdys. Kaikki loppuu aikanaan, niin tämäkin kesäinen summit. Ryhmä H:lla oli torstaille vielä paljon ohjelmaa, oli lähdettävä eteenpäin.

Päivän tavoitteena oli vielä Särkisalo (Finby) ja H-ryhmän turvanaisen sukujuurille pääseminen. Ehkä yhdelle päivälle vähän liikaa ohjelmaa, mutta niinhän ne suuret poliitikotkin ja TUPO-neuvottelijat päiviään venyttävät. Särkisalon hautausmaalla osa tavoitteista toteutuikin ystävällisten paikkakuntalaisten opastuksella – turvanainen löysi kuin löysikin eräiden sukulaistensa haudat upealta kirkkomaalta.

Oli jo myöhä; serkku L piti saada pian unten maille. Perniön ABC:n tuplahampurilaisilla ja kokiksilla (turvanaiselle light kokis, serkku L:lle ei juustoa, kurkut saivat jäädä) jaksoimme jatkaa matkaa ja Häntälän notkoista otettiin lisää vauhtia kohti Someroa. Vielä pikainen käynti pankkiautomaatilla, vilkku vasemmalle ja suunta kohti Forssaa. Mutta näkyikö perässämme auton valot? Seurattiinko meitä? Turvamies nostatti Pösön neulaa ja Torronsuon shikaaneissa valot takaa hävisivät.

Mökki saavutettiin viimein kesäyön pimeydessä. Sängyt olivat valmiiksi pedattuina H-ryhmälle, enää oli dokumentaation aika. Tehtävä Suomen suvessa oli täytetty. Päivän tapahtumat kirjattiin ylös ja julistettiin salaisiksi, kukaan ulkopuolinen ei tulisi niitä lukemaan.

Torsön lossi

Kalatiira valppaana

Turvamies

Serkusten kesäsummit (kuva: Ritva Könönen)

Keltamaksaruoho

Turvaajat

Serkukset

Särkisalon hautausmaa

Sukujuurien jäljillä

Iltatulet hiipuvat

Read Full Post »

Sukututkimuksen alkutaipaleella

Tapasin isänisääni Petter Wilhelmiä useita kertoja hänen elinaikanaan. Isoisäni varhaisen kuoleman takia en muutaman vuoden ikäisenä ehtinyt saada hänestä elävää ja kestävää muistikuvaa. Hän kuoli 61-vuotiaana Marian sairaalassa Helsingissä melko tavallisen leikkauksen jälkikomplikaatioihin. Kuka siis olit Petter Wilhelm? Haluaisin tietää sinusta muutakin kuin, että olit ilmeisen arvostettu kirjansitoja, joka toit perheesi Savonlinnan ja Sortavalan kautta Helsinkiin. Ensin asuitte Vallilassa Fleminginkadulla (”Flemarilla”) ahtaissa tiloissa esikoisenne (isäni) kanssa, mutta vähän myöhemmin omassa paritalon puolikkaassanne Käpylän Marjatantiellä. Olit silloin Valtioneuvoston palkkalistoilla ja kutsusi viimeiseen työpaikkaasi oli allekirjoittanut itse tasavallan presidentti Urho Kekkonen. Keitä ja minkälaisia olivat sinun vanhempasi ja isovanhempasi? Sekin kiinnostaisi.

Isänisäni Petter Wilhelm (2. vasemmalta), v:n 1910 paikkeilla

Päätimme vaimoni kanssa aloittaa sukujemme tutkimisen niin, että molempien puolelta ainakin isoisovanhempamme (yhteensä siis 16 henkilöä) olisivat jotenkin “selvitettyjä”: missä he syntyivät ja elivät, kenen kanssa avioituivat ja millaisen perheen perustivat  – ja milloin he kuolivat. Numerotietouden lisäksi olisi tietenkin hienoa saada selville jotakin henkilökohtaista jokaisesta tutkittavasta. Ei mahdoton tehtävä, mutta ei aivan helppokaan. Kummankin puolelta on suvusta tallessa vaihtelevasti dokumentteja tai mieliin jääneitä, kerrottuja asioita – toisista paljon, toisista ei juuri mitään. Vaimoni ja omien vanhempieni jäljiltä vain isästäni on tallessa lapsuuden ja nuoruuden aikaisia valokuvia. Liian vähän kyselimme esivanhemmistamme silloin, kun kertojia olisi vielä ollut.

Suvun vanhoja dokumentteja

Palanen isänäitini työtodistusta

Eilen illalla selasin taas kertaalleen – nyt paljon tarkemmin – isäni tallettamia ja minulle annettuja sukumme vanhoja koulutodistuksia ja muita asiapapereita. Flunssainen oloni kohentui huomattavasti, kun aloin selailla erästä pientä kirjasta ja päädyin sivulle 12. Äitini ”Koululaisen muistikirjasta” (toim. Yrjö Karilas, 1934–35) löysin tärkeän äitini sukuun liittyvän tiedon: sivulla 12 oli nuoren tytön käsialalla upeasti kirjattu äitini vanhempien ja heidän vanhempiensa täydelliset nimet sekä syntymäpaikat –  ja vieläpä vaimojen tyttönimet. Jos liikkuisimme dekkarimaailmassa, tätä löytöä voisi tutkija kutsua läpimurroksi!

Äitini kansakoulunaikainen muistikirja (toim. Yrjö Karilas)

Tiedämme jo hieman, mitä mahdollisuuksia on tutkia sukua netin kautta. Hyvällä onnella ja sitkeydellä voi sukututkimuksessa päästä eteenpäin käyttämällä Suomen Sukutukimusseuran HisKi-hakuohjelmaa  tai tutkimalla Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen digitoituja kirkonkirjoja  tai arkistolaitoksen digitaaliarkistoa . Myös antamalla erilaisia hakusanoja netin yleisiin hakuohjelmiin, kuten Googleen, voi päästä sukuhaaroissa eteenpäin. Näin tapahtuikin isänäitini kohdalla. Annoin Googleen hakusanaksi Bertta Teittinen (os.), ja kävipäs melkoinen tuuri – Bertta löytyi yhtenä nimenä laajasta Hiismäen Ruuskasten sukuselvityksestä! Isoätini oli yksi kymmenestä Wilhelmiina Ruuskasen ja Juho Teodor Teittisen lapsista.

Isänäitini Bertta (vas.) näytelmän promokuvassa, n. vuoden 1910 tienoilla

Olemme vasta sukututkimuksen alkutaipaleella, mutta päivä päivältä tietämyksemme karttuu. Tietokone ja netti eivät varmasti avaa meille kaikkia salaisuuksia – niin hyvään onneen emme usko. Joidenkin henkilöiden kohdalla on saatava lisätietoa viranomaispyynnöillä tai jalkauduttava esivanhepiemme synnyin- ja asuinpaikoille. Kun vaimoni kanssa löysimme Petter Wilhelmin äidin hautapaikan Keikyällä muutama vuosi sitten, oli siinä hetkessä jotakin erityistä, juhlavaa ja harrastakin – paljon konkreettisempaa kuin tehdä vastaavantapainen löytö verkossa. Luulen, että löytöretkeilymme jatkuu ensi kesänä. Taidamme silloin ottaa suunnan Särkisaloon vaimoni isän synnyinmaisemiin. Tankki täyteen, kartat esille ja kamerat lataukseen – täältä tullaan Finby!

Vanhempiemme ja isovanhempiemme kuvia

Read Full Post »