Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘hömötiainen’

Vielä kerran lämpötila painuisi, ainakin yöllä, 15:een miinusasteeseen, mutta viikonvaihteen jälkeen pitäisi maahamme alkaa virrata lauhempaa ilmaa. Toivotaan niin, vaikka meteorologien ennustukset ovat usein olleet kuin vakioveikkaajan ”voittorivi ”– muuten hyvä, mutta varmat kohteet pettivät! Maaliskuun 17. päiväksi oli ennustettu aurinkoista säätä jo aamuksi, mutta kuinkas kävi, lunta tuli sakeanaan kuin tammikuun tuiskuissa. Eipä tuo sade blogikirjoittajan suunnitelmia mihinkään muuttanut. Olin päättänyt lähteä luontoreissulleni jokien varsille, jos sulapaikkoihin olisi jo saapunut jokunen uusi vesilintu. Aika hiljaista oli linturintamalla, muuttavia laulujoutseniakaan ei vielä näkynyt suuria määriä. Hain yläkerrasta edellisenä päivänä pakkaamani repun ja täydensin sitä pienillä reissueväillä. Pari päivää sitten haahuilin paikallisen luonnonpuiston kuusikoissa metsätiaisten perässä huonolla menestyksellä, joten nyt piti vaihtaa maisemaa. Muistan aina vuoden 2018 huhtikuun, kun Vantaanjoen Rantakulman sulassa tapasin uivelonaaraan. Sillä ei ollut mukanaan kumppania, mutta tuntui siltä kuin vierellä olevat sinisorsat ja laulujoutsenet olisivat ottaneet yksinäisen uivelon erityiseen suojelukseensa. Kyllä siellä Vantaanjoen sulassa nytkin jotain olisi!

Matkalla mietin maailman menoa, mietin mm. Keusoten (Keski-Uusimaan sote) onnetonta ajanvarausjärjestelmää ja lääkärin puheille pääsyä, mikä ainakin Hyvinkään terveyskeskuksessa ontuu pahasti. Mietin koronaa ja rokotteiden luotettavuutta, mietin valtakunnan koronarajoituksia ja tiedottamisen sekavuutta. Pitemmälle en päässyt, kun lähestyin kaupungin eteläisiä alueita ja huomasin sivutiellä suuret kasat viemäriputkia ja muuta kunnallisteknistä roipetta röykkiöittäin. Jaahas, kaupunki laajeneekin jo Vantaanjoelle. Noiden putkien luona oli kerran niitty, jolta tavoitin monet perhoslajit, keisarinviittojakin. En tavoita niitä täältä enää, enkä tiedä, mitä käsite lähiluonto kohta tarkoittaa. Lähiluonto siirtyy pientalovaltaisessa taajamassa aina vain kauemmaksi rakentamisen edetessä. Kaikella kasvulla on hintansa. Vastineeksi saisi kaupunki viimein rakentaa pyörätien Kytäjärven suuntaan, jotta luontolenkille länteen päin ei tarvitsisi lähteä autolla. Pyöräily kapealla Kytäjäntiellä sora- ja kivirekkojen seassa on todella vaarallista. Pienelläkin kaupungilla on ongelmansa, mutta kyllä täällä vielä läpi pääsee toisin kuin Jätkäsaaren sumpussa.

Käänsin kulkupelini nokan kohti Nurmijärveä ja lohduttauduin kevättalven aikana jo tapaamillani siivekkäillä, yksi niistä, valkoselkätikka, on jopa harvinainen ja toinen, hömötiainen, nykyään jo uhanalainen. Valkoselkätikkaa tapasin sille vieraassa ympäristössä; lintu pesii ja viihtyy yleensä lehtipuuvaltaisessa metsikössä, jossa on paljon lahopuuta. Nyt se viipyili ja etsi ravintoa kuusikossa, missä oli pystyynkuivaneita kuusia. Niistä löytyi ravintoa, mutta jos se täällä pesii, sen pesä voi olla kauempana suon laidan lahokoivussa. WWF:n mukaan valkoselän kanta on pudonnut 1950-luvulta lähtien jopa 90 prosenttia! Ajelin eteenpäin hiljaista paikallistietä, kun tulin kalliorinteen kohdalle. Olin vuosia sitten löytänyt kallion laelta hienon puolukkapaikan, mutta vain hetken sain keräillä marjoja omassa rauhassani. Jostakin ampaisi viereeni kiukkuinen huivipäänainen, joka ei selvästikään pitänyt taajamasta tulleesta miekkosesta. En nähnyt taloa missään, mutta olin tullut toisen reviirille. Sellaista ei suvaitse laulujoutsenetkaan, joiden valkoiset hahmot jo erottuivat joen sulapaikan eteläreunalla. Kävelin lähemmäksi hylätyn ladon luokse – ja täällä kulkija sekä suvaittiin että hyväksyttiin: laulujoutsenet alkoivat vähitellen lähestyä kameraa kaulalleen asettelevaa eläkeläistä. Kolme valkeaa aikuista. Melko varmaan nuoria aikuisia, eivät vielä sukukypsiä eivätkä vielä taistele reviireistään. Näinpä sulassa myös kevään ensimmäisen telkkäparin. Mutta telkillä on tunnetusti lyhyt pinna – lentoon, pois tästä ja pian. Pelästyä nyt vaaratonta vanhusta, joka oli pukeutunutkin kuin metsäläinen. Ehkä syy oli juuri siinä!

Nurmijärven Nukarinkoski ennen patoa maalikuussa 2021.

Read Full Post »

Joulu ja joulunpyhät olivat takana, edessä uusi viikko. Maanantaille 28.12. oli ennustettu aurinkoista säätä ja pientä pakkasta – ei hassumpaa ulkoilua ajatellen. Ulkoilu oli ollut vaimoni kanssa ohjelmassa jo Tapaninpäivänä, jolloin kiersimme pitkän kaupunkilenkin kaupungin itäisiin osiin Pavinmäelle. Nyt oli aikomukseni tehdä oma luontolenkkini ja sukeltaa synkkään metsään Usmin suunnalla. Kytäjä-Usmin kallioinen ja rotkoinen maasto on korona-aikana tullut tutuksi monelle etelä-Suomen patikoijalle, mutta sen laajalta alueelta löytää vielä reittejä sekä soita ja lampia, joilla ei muita kulkijoita välttämättä tapaa. Ainoat jäljet lumen peittämillä poluilla olivat tänäänkin metsän omien asukkaiden jättämiä. Aurinko ei nyt näyttäytynyt ja luonto oli hiljainen, todella hiljainen. Alpo Noponen talletti tämän tunnelman Otto Kotilaisen joululauluun Kun joulu on sanoillaan ”ja metsä autio, lauluton”. Kun reittini nousi ylemmäksi, tuntui tuuli navakkana, mutta alempana suurten puiden suojassa tuulta ei huomannut. Jopas nyt kulkijaa laulattaa, kun tuulesta tuli mieleeni Finntrion tutuksi tekemä Bob Dylanin kappale Tuulelta vastauksen saan. Pysähdyin hetkeksi puupinon viereen, kallistelin oikein päätäni ja kuulostelin, vastaisiko tuuli minulle jotakin? Ei sieltä mitään vastausta tullut, ei tietenkään, kun joulusta vielä raukealla ihmisellä ei ollut mitään kysyttävääkään!

Miten erilainen onkaan metsä talvella, vuoden pimeimpänä aikana kuin huhti-toukokuussa, jolloin värien ja äänten runsaudella ei ole mitään rajaa. Kesällä vehreys myös siloittelee hakkuiden jälkiä. Vähälumisena talvena metsän aukot paljastuvat ja puuston yksipuolisuus näkyy selvästi. Lähestyin metsän kätkemää suolampea, joka oli saanut lumipeitteen ja alkoi vähitellen jäätyä, vaikka vuolas puro toi yhä lammelle vettä läheisestä pikku järvestä. Lammen reunamien suopursut nukkuivat talviuntaan, ja käkkärämännyn telkänpönttö oli vailla asukkaita. Istuin alas nuotiopaikan penkille ja hörppäsin termaristani kupposen kuumaa mehua. Kauempana äänteli korppi, ja lähellä rääkäisi närhi, kun jatkoin suolammelta eteenpäin. Muistin hyvin paikat, joissa olin kesällä nähnyt keisarinviitan, paatsamasinisiiven ja monet, monet muuttolinnut. Päiväperhosia on näillä seuduilla vielä entiseen malliin, mutta oliko linnuissa lajien kato jo hyvinkin näkyvää? Metsätiaisia olin maanantain retkelläni toivonut näkeväni, mutta tosiasia on, että reittini varrella tapaa hömö- tai töyhtötiaista enää harvoin kesälläkään. Kun katselen ympärilleni, ymmärrän syyn lajien huonoon tilaan: en juurikaan näe pesimiseen sopivia lahoja pökkelöpuita. Vilkkaamman tien viereinen hakattu metsäala tekee poikkeuksen – hakkuualueelle on jätetty useita lahopuita kaatamatta, ne on enintään katkaistu muutaman metrin korkeudelta! Onnistuuko kolopesijöiden houkuttelu uusiin pesäpuihinsa ja onnistuuko näin lajien runsastuminen?

Hiljainen, hämärä metsä voi olla ulkoilijalle yhtä antoisa kuin elämää ja ääniä täynnä oleva. Eikä ole vaaraa, että lähtisi säntäilemään umpimetsään jonkun etäisen äänen suuntaan tai seuraamaan kuusikkoon livahtanutta repolaista – ja samalla putoaisi kartalta! Kännykkä on hyvä olla mukana, jos liikkuu yksin, ja on hyvä muistaa pitää puhelimen sijaintitieto päällä. Tunnetko sovelluksen nimeltä Karttaselain? Itse opin sen vasta jokin aika sitten kunnolla ja huomasin sovelluksessa hienon ominaisuuden. Se ei ainoastaan osoita, missä päin olet, vaan sovellus myös näyttää, minne olet juuri nyt kulkemassa! Nerokasta! Voit astella rauhassa tiheään kuusikkoon tietäen, että tämä suunta vie perille. Tällainen kun olisi ollut mukana armeijan suunnistuskilpailussa Virolahden ryteiköissä vuonna oksa ja käpy, olisin takuulla voittanut koko kisan. Taisin jossakin vaiheessa olla jopa johdossa, mutta sitten meni jokin vikaan (mies meni), ja huomasin olevani viimeisiä, jotka iltahämärässä maaliin tulivat. Silloin oli enemmän kuntoa kuin malttia. Nyt en tarvinnut kännykkääni, mutta se heräsi yllättäen eloon ja näytti, että yksi viesti oli tullut. Tyttäreni ilmoitti, että huomiselle tarvittaisiin peräkärryä. Ei siinä mitään, peräkärryä vain vuokraamaan, kenelläkään muulla lähipiirissä kun ei ole vetokoukkua. Jostakin syystä ei vieläkään. Pieni metsäretkeni olikin sitten siinä.

Read Full Post »

Marraskuun viimeisenä sunnuntaina lähdin pitkästä aikaa ulkoilemaan paikallisen mahtikartanon, Kytäjän kartanon maisemiin. Siitä mahdista en kyllä oikein tiedä, kun tämän päivän kartanonomistajan mielenkiinto on suuntautunut kallionlouhintaan sekä maansa luovuttamiseen golfin jumalattarelle – ja paljon vähemmän perinteiseen tilanhoitoon. Kartanorakennus on ollut jo vuosia autiona; se on saanut rapistua kummitustaloksi kenenkään siihen puuttumatta. Linderin ja Vähäkallion ajoista 1800-luvun lopulta 1900-luvun alkupuolelle on vielä jotakin sentään jäljellä, ehkä arvokkaimpana Väinö Vähäkallion suunnittelema ja kyläläisten talkoovoimin pystyttämä kyläkirkko (valmistui v. 1939) sekä Rytkön koulutalo. Linderin suvusta (Constantin ja poikansa Hjalmar) on muistona ainakin Linderille nimetty tie ja tienviitta hevosaitauksen tuntumassa. Kartanoon  liittyy monia tragedioita, ja ulkoilija sai olla vähän varuillaan vielä kolmisenkymmentä vuotta sitten, kun työntyi reppuineen kartanon yksityistielle. Metsän eläimet ja monet siivekkäät sen sijaan eivät ole lupia kyselleet – ne löysivät kartanon metsistä paikkansa jo paljon ennen kuin kartanon salkoon nostettiin vuorollansa Flemingin, Armfeltin tai Linderin vaakunalippu. Sunnuntain retkelläni näkisin mielelläni metsän pieniä talvehtijoita, kun haukkasesonki alkoi tältä syksyltä olla lähes ohi.

Marraskuussa oli riittänyt harmaita päiviä, Black Friday on ollut kova sana myös monena maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona. Sunnuntaina aurinko kuitenkin pilkahteli ohuen pilviverhon läpi. Astelin ohi kartanon, tavoitin tienvarren mahtavat tammet ja niiden takana nousevan jyrkkäseinäisen kallion. Oliko tämä se kallio, jonne Constantin Linderin vaimo Marie Linder (os. Mussin-Puškin) mielellään kiipesi katselemaan Kytäjärveä, ehkä myös ikävöimään ja pohtimaan elämäänsä? Hän saattoi tämän päivän kulkijan tavoin pysähdellä päiväretkellään ja jäädä ihailemaan tienvarren pikkulintuja. Nyt oli hiljaista, ei näkynyt takiaisissa tiklejä eikä lepissä urpiaisia  – ei myöskään kartanonrouvaa. Jatkoin matkaani ja tulin kohta loivaan rinteeseen, jonka kuusikossa näin vuosia sitten elämäni toistaiseksi ainoan pohjantikan. Sen tapaaminen olisi mahdollista vieläkin, mutta pystyynkuivaneet kuuset, pohjantikan ruoka- ja pesäpuut, on hakattu maan tasalle maisemaa rumentamasta. Kartanontie kaartui nyt alemmaksi, oikealla kohosi vanha kuusikko. Ennen kuin pysähdyin kuulin jo äänet. Nyt olivat tiaiset liikkeellä. Yhdessä ainoassa isossa kuusessa hyörivät eri korkeuksilla ja sulassa sovussa niin tali- ja sinitiainen, kuusi- ja hömötiainen kuin hippiäinenkin! Ja tietenkin viereistä lehtipuuta kiipesi ylös vikkelä puukiipijä! Asetelma oli kuin oppikirjassa, liikkeellä oli tyypillinen tiaisten sekaparvi, johon oli lyöttäytynyt mukaan hippiäinen ja puukiipijä. Bingo! 

Aikaisemmin loppusyksynä oli tiaisten luetteloni täydentynyt myös pyrstötiaisella, mutta vielä puuttui töyhtötiainen. Tätä iloisesti ääntelevää ja tiaisten tapaan eläväistä lintua olen tavannut enemmänkin Tammelan suunnalla, mutta myös Hyvinkäällä. Töyhtötiainen on paikkalintu. Sen sanotaan elävän koko ikänsä valtaamassaan elinpiirissä. Nyt nokka kohti paikkaa, jossa olen viimeksi tavannut töyhtiksen. Se tapahtui pari vuotta sitten, kun ulkoilutin hoivakodissa Altzheimeria sairastavaa vaimoni siskonmiestä. Kiersimme omakotialuetta, joka rajautui kuusimetsikköön. Sieltä töyhtötiainen teki pistojaan omakotitalon lintulaudalle, mutta tällä kerralla en tiaista tavannut. Vietin paikalla hiljaisen hetken Matti-tuttavamme ja yhteisten kävelyretkiemme muistoksi. Kotona illemmalla tutkin lintukuva-arkistoani ja löysin lähes kaikista blogini linnuista melko mukavat kuvat. Voisin tietenkin tehdä uusia retkiä havaintopaikoille ja saada tuoretta kuva-aineistoa, mutta muutama päivä tulee nyt touhuamisessa taukoa ja pakollista saikkua. Jos muut toiminnot kirjoittajalla pelaisivatkin, niin jutun juonen kehittely voi olla vähän niin ja näin (ehkä se on nytkin?), kun täysin palvellutta poskihammasta revitään huomenna irti alaleuasta. Operaation jälkeen (ja troppien jälkeen) voi pää olla hetkittäin yhtä sekaisin kuin hömpällä ja hipillä yhteensä. Puukiipijäksi en kuitenkaan rupea, toivottavasti.

(PS. Uskomatonta! Hammas irtosi osaavan lääkärin komennuksessa todella helposti. Eikä juuri mitään jälkikipuja.)

Kytäjän kartanosta ja sen historiasta kiinnostuneille pari kirjavinkkiä:
– Katri Lehto: ”Kytäjän kreivitär; Marie Linderin elämä”
– Aake Pesonen: ”Kytäjä, kohtalon kartano”

 

Kytäjän kartanon vuosia tyhjillään ollut päärakennus loppuvuonna 2019.

Vanha viljamakasiini kartanon päärakennuksen tuntumassa (suunn. arkkit. Carl Albert Edelfelt v. 1867)

Kartanontie myötäilee Kytäjärven pohjoisreunaa ja vanhaa kapearaiteisen rautatien ratapenkkaa. Kirjoittajan suosikkireittejä.

Tiklejä tapaa usein kartanon mailla.

Tilhi on tullut nokkasemaan syksyn viimeisiä pihlajanmarjoja.

Metsäkauriit, kuten myös valkohäntäkauriit ja kuusipeurat viihtyvät Kytäjällä.

Marraskuinen päivä kirkastuu. Keskimmäinen keltainen rakennus oli aikoinaan kapearaiteisen rautatien Kytäjän asema. Nykyisin talo toimii kartanon toimistona.

Pikkutikkaa näkee vielä kartanon mailla, vaikka kallion louhiminen hävittää tieltään pikkutikan lehti- ja lahopuita.

Valkoselkätikka saattaa pesiä jo vakituisesti Kytäjän alueella.

Kartanon rantarakennus

Laulujoutsenet viipyilevät vielä Kytäjärvellä.

Kytäjärvi alkaa jäätyä.

Ison kuusen kätköissä vilahti kuusitiainen – ja lopulta esille tulivat myös monet muut tiaiset.

Kuusitiainen ja tunnusomainen valkea niskalaikku.

Hömötiainen.

Hömötiainen on huolestuttavasti vähentynyt. Lintu tarvitsee lahopuita, joihin se nävertää oman pesäkolonsa.

Talitiainen ei tee ruokavarastoja, vaikka etsiikin ravintoa kuusien oksilta. Se on talvella paljolti riippuvainen ruokinnasta.

Sinitiainen.

Hippiäinen. Koko Euroopan pienikokoisin lintu. Kova talvi verottaa kantaa.

Töyhtötiainen. Paikkalintu, jonka oppii helposti tunnistamaan omaperäisestä lauluäänestään; on kuin vesipilliin puhaltaisi.

Pyrstötiainen. Liikkuu erittäin nopeasti puusta toiseen. Kuvaajalla pitää kiirettä.

Puukiipijä lyöttäytyy mielellään tiaisten sekaparveen. Sen tapa kiivetä puita tyvestä ylöspäin ravintoa etsiessään on ihan omanlaisensa.

Hiljaisessa metsässä punatulkun ääni kuuluu kauas.

Kytäjärvi on loppusyksyllä monen vesilinnun levähdyspaikka. Laulujoutsenet saattavat viipyä järvellä sen jäätymiseen asti.

Kartanon mailla talvehtii usein hiirihaukka.

Hiirihaukkaa karaistuneempi piekana on melko varma talvehtija Kytäjän peltoalueella.

Suolijärven ja Kytäjärven välisen vesiuoman rantalaituri.

 

Read Full Post »

Muuttuuko suhde mökkiin ja mökkeilyyn, kun ihminen vanhenee? Säilyykö työleirin askareet yhtä rankkoina vuodesta toiseen, vaikka ikämittarin viisari lähestyy jo punaista? Eikö ole säädetty mitään koetta tai tutkintoa, jolla todistettaisiin ikääntyneen kykeneväisyys mökin lukuisiin koordinaatiota, raakaa voimaakin ja kognitiivis-behavioraalisia avuja edellyttäviin tehtäviin? Ja jos saunan tulipesä pitäisi sytyttää ylhäältä päin, niin en enää oikein tiedä! Alkuvuonna, mökkikauden lähestyessä olen alkanut pohtia mökkeilyn mielekkyyttä ja kuulostelen, miten tulisi suhtautua alkavaan uuteen mökkikauteen. Vaimoni ei näytä käyvän samanlaista itsetutkiskelua mökin suhteen kuin kirjoittaja – hän on jo helmikuussa pakannut ensimmäisen mökkikassimme, jossa on ainakin uudet pussilakanat, tuikkukynttilöitä ja … uusia mausteitakin näyttäisi olevan. Lukijan ei pidä kuitenkaan luulla, että olisin jotenkin haluton suuntaamaan hiirenkorvien aikaan kesäpaikkaamme, ja että olisimme luopumassa pian 30 vuotta jatkuneesta kesänviettotavastamme. Kirjoittaja nyt kyseenalaistaa monia muitakin asioita – no, kuten biokäymälän erinomaisuuden verrattuna ikiaikaiseen ja nerokkaaseen yhden pytyn makkijärjestelmään.

Jokin sattuma ohjasi nuoren perheen vuonna 1989 Tammelan kuntaan, pienehkön idyllisen Heinijärven rantaan. Järven rannalle pystytettyjen kahden hirsirakennuksen silloiset omistajat halusivat myydä mökkinsä. Kaupat tehtiin Harri Holkerin hallituskaudella. Vuodet vierivät, ja mökin säännöllisiä käyttäjiä olivat enää perheen vanhemmat, ja lapset tai lapsenlapset tulivat mökkivieraiksemme. Vuodet vierivät edelleen. Mökin pihaa kunnostettiin, pihakalusteita rakennettiin, kattoa uusittiin, mökkiä maalattiin, saunan lattia uusittiin, laituri no. 3 valmistui, hirsiä vaihdettiin saunamökkiin, sepeliä ja hiekkaa kärrättiin mökkipoluille – ja viimein, sähköistyksen myötä, saatiin mökille aivan uusi mukavuus- sekä turvallisuustaso. Kaasukamina sai siirtyä takavasemmalle ja sen mukana myös pelot kaasuonnettomuudesta. Kyllä maalla on mukavaa, kun tarpeen tullen on tarjolla paikallisia rakennusammattilaisia, on Reiskaa ja Manua osaavine käsineen. Pitkään jurnuttanut saunan ovi toimii nyt hienosti, ja saunaan voi kulkea taas normaaliasennossa. Ihan koko painollaan saa astua korjatun kuistin lankuille. Alkaneelle kesäkaudelle on luotu tukeva pohja.

Eläkeläispari viettää paljon aikaa yhdessä, varsinkin mökkiympäristössä. Miten kullekin järjestää tärkeää omaakin aikaa? Mökillä en voi suunnata kunnan kirjastoon antaakseni vaimolleni hänen kaipaamansa aamurauhan, vaan, kohtalaisen uutena keksintönä(!), lähden reppu selässä ja kamera kaulalla maantiesuolalle ja metsän aromeille tuoksuvalle mökkitielle omille tiedusteluretkilleni. Sopii minulle ja teen lenkkini hyvillä mielin, kun mökkituvan pöydällä odottaa vaimoa itse valmistamani, kohtalaisen monipuolinen aamuateria. Aamulenkeilläni tapaan paljon uusia ystäviä. Eivät ne tule hiekkatiellä vastaan, vaan pysyttelevät enimmäkseen tien vierustan puissa: lepissä, koivuissa ja pihlajien oksilla. Tiedän aika tarkalleen, mistä alkaa kuulua lehtokertun tai mustapääkertun laulu, missä lahopuussa on hömötiaisen pesä, missä lennähtelevät rastaat tai missä viherpeipot ja -varpuset. Ruokokerttusen kanssa meillä on vielä tekemistä luottamuksen rakentamisessa – lintu ei halua näyttäytyä, vaan lähettää reppumiehelle kiukkuisia säksätyksiään pajupusikon suojasta. Viime viikonvaihteessa oli mökkiläisillä kaikki planeettojen asennot kohdallaan, ja sääkin yllätti – mökkitiellä oli suorastaan kuuma. Tiellä luikerteli komea vaskitsa, jota pysähdyin toisten mökkiläisten kanssa katselemaan. Harmittomiahan nuo liskot ovat; niitä emme pelkää, mutta myrkkykäärmeet ovat eri juttu. Älkää vain luikerrelko paratiisiimme – mökin ihmemaahan!

Keväiset rantapuun lehdet

Kesäkuinen aamu mökillä

Veden välke ja naapurin laituri

Metsätähdet

Mökkitien punainen tupa

Punaisen tuvan omenapuu kukkii

Pesä pesän päällä; taloudellista asumista. Ylimpänä hautoo räkättirastas.

Räkättirastaan poikaset ovat kuoriutuneet. Nälkä on kova!

Mustapääkerttu (vas.) ja lehtokerttu. Saman purolehdon lintuja.

Suo-orvokki

Pyydys

Heinijärven pohjoispään rantaa, ruokokerttusen aluetta.

Hopeatäplä (vas.) ja metsänokiperhonen

Tyynen järven suppaaja

Lokkikivet

Mesimarja kukkii

Mökkitien varren vihervarpunen, naaras

Hömötiainen pesäkelonsa lähellä

Nyt on kiire ruoanhakuun

Laulurastas piilottelee

Mustarastaat

Mustarastas vetää parastaan

Tienvarren lemmikit

Manun savusauna lämpiää launtain iltapäivällä

Metsäkurjenpolvi. Vieläkö kukkii juhannuksena?

Mökkitien vaskitsa

Puntarpäät

Pihapönttömme vakiovuokralainen kirjosieppo

Järvellä pesivä laulujoutsen iltakierroksellaan

Heinijärven kesäilta

 

Read Full Post »

”Minne viet sitä tuolia?”, huuteli vaimoni keittiöstä. ”No, tänne olohuoneen ikkunan viereen!”, vastailin ja kiinnitin samalla kameraani vastavalosuojaa. Ei näyttänyt vaimoni oikein ymmärtävän, mistä oli kysymys. Kaikkienhan se piti tietää: tänään oli viimeinen päivä antaa havaintoja Bird Lifen alkutalven Pihabongaus-tapahtumaan. Nyt istutaan tunti aloillaan ja kirjataan ylös siivekkäiden liikkeet takapihamme ilmatilassa. Ja jos hyvin kävisi, ehkä saisin myös otettua jokusen kuvankin päätähdistä, tuumailin ja keskityin iltapäivän tehtävääni. Mutta kovin hiljaista oli siellä ulkona. Tuleekohan tästä yhtään mitään? Päiväkin niin hämärä, ettei vastavalosuojaa teleobjektiivin päähän olisi välttämättä tarvittu. Vielä kuulin keittiön suunnalta epäilyjä siitä, miten maltan olla aloillani kokonaisen tunnin. Yksissä oltu yli 40 vuotta, ja toisella vielä epäilyksiä kumppaninsa sitkeydestä!

Kauan kesti, ennen kuin ensimmäinen tilastomerkintä piirtyi lehtiööni. Harakka tuli pelastamaan tilanteen, ja sain viimein vetäistä paperille vinoviivan havaintoni vakuudeksi. Tästä se lähtee! Nyt tuli vaimonikin tähystelemään ja ihmettelemään kanssani, missä kaikki lintumme oikein piilottelevat. Monina muina päivinä, tammikuussakin, pihamme lintulaudalta tai maasta sen alapuolelta hakee apetta hyvinkin kymmenkunta lajia: on tiaisia, varpusta, pikkuvarpusta, viherpeippoa, rastaita, kesykyyhkyjä, ja lisäksi käpytikkaa pihapihlajan oksassa roikkuvan talin kimpussa. Punarintakin viipyili pihapiirissämme vielä lokakuun lopulla ja peipot marraskuussa. ”Hei, katsopas tuonne aidanrakoon – mustarastas, tai kaksikin!”, huudahti vaimoni. Ja tuolla salavassa kolme tiaista! No niin, nyt tuli säpinää. Kiitoksia vain siippani. Mihinkäs sen kynäni oikein … Liikenne vilkastui ja lehtiööni alkoi nopeasti ilmestyä lisärivejä uusille lajeille ja lisää vinoviivoja. Kun tunti oli kulunut, lopulta istunnon tulos jäi kuitenkin melko vaisuksi: vain viisi lajia, ja kauempaa kuulunut käpytikan kimakka huuto, jota ei lasketa. No, ”Tornien taisto” on sitten eri juttu, nyt oltiin vain puolueettomana kirjurina ilman tulostavoitetta.

Kävin jo aamupäivällä virittäytymässä pihabongaukseen katsastamalla lähimetsien lintutilanteen, ja samalla vetäisemässä pienen ulkoilulenkin. Olisiko metsässä mitään elämää, saattaisinko kuulla hömötiaisen tai hippiäisen vienoa ääntelyä? Hiljaista oli. Kauempana puiden yläpuolella lenteli rauhallisin siiveniskuin joko korppi tai iso haukka. Siinä ainoa havaintoni. Kun ajelin kotiin päin, satuin kuulemaan radiosta Suomen Euroviisukilpailun (UMK-kilpailun) tulokset ja voittajakappaleen. Ei mutta sehän on kerrassaan upea! Sillä voisi jopa pärjätä! Kuuntelin esityksen sanoja … Sanoja pystyi hyvin kuuntelemaan, ja ne lausuttiin selvästi:

”Blackbird, blackbird, don’t sing to me
Don’t sing below my window
Fly somewhere else, don’t bother me
Don’t sing …
… Now you remind me of something I’ll never have
So blackbird …”
(kappaleesta ”Blackbird”, Norma John, 2017)

Surullista, mutta kaunista, ajattelin. Kun iltapäivällä pihallemme lennähti mustarastas ja sen puoliso, muistui mieleeni tuo voittajakappale. Vielä ei ole aika, kun pihamme mustarastaat aloittavat laulunsa, mutta se hetki ei ole enää kaukana. Harmaat päivät väistyvät – mustarastaan laulu aloittaa kevään. Blackbird, do sing for us!

 

Bird Life Pihabongaus 2017

Bird Life Pihabongaus 2017

Harakka avaa pelin (kuvattu aiemmin tänä vuonna)

Harakka avaa pelin (kuvattu aiemmin tänä vuonna)

Talitiainen ilmottautuu

Talitiainen ilmottautuu

Kurrekin haluaa osallistua Pihabongaukseen

Kurrekin haluaa osallistua Pihabongaukseen

Nyt tiedetään, kuka vei rastaan omenat!

Nyt tiedetään, kuka vei rastaan omenat!

Sinitiainen

Sinitiainen

Mustarastas, 29.1.2017

Mustarastas, 29.1.2017

Sinitiainen talin kimpussa

Sinitiainen talin kimpussa

Peippo (lokakuu 2016)

Peippo (lokakuu 2016)

Pikkuvarpuset (syksy 2016)

Pikkuvarpuset (syksy 2016)

Punarinta (lokakuu 2016)

Punarinta (lokakuu 2016)

Räkättirastas (syksy 2016)

Räkättirastas (syksy 2016)

Talitiainen ja varpunen (syksy 2016)

Talitiainen ja varpunen (syksy 2016)

Tilhi (syksy 2016)

Tilhi (syksy 2016)

 

Read Full Post »

On eläkkeellä olemisessa puolensa; palkkatyö ei enää sido miestä natisevaan toimistotuoliin, ei puhelimen vahtimiseen eikä tietokoneruudun välkkeeseen kuten vielä pari vuotta sitten. Aikaa jää nyt yllin kyllin harrastustoiminnalle. Huomaan vuosien aikana päässeeni tilanteeseen, jossa tärkeimmästä harrastuksestani on tullut perhepiirissä täysin hyväksyttyä toimintaa. Kukaan ei enää yritä vastustella, jos livahdan aamuhämärässä lähimetsään reppuni ja kamerani kanssa. Siellä on määrä tapailla uuden elämänvaiheeni uusia neuvottelukumppaneita – siivekkäitä sellaisia. Nuorempana Helsingissä asuessani en edes kiikaroinut lintuja, mutta liikuin usein suosituilla Vanhankaupunginlahden ja Viikin lintualueilla. Niiltä ajoilta on jäänyt erityisesti mieleeni yksi Viikin tunnuslinnuista, keltavästäräkki. Sen jälkeen olen tavannut keltavästäräkkiä vain harvakseen. Tuore jälleennäkeminen tapahtui mökkiviikonvaihteessa elokuun lopulla Tammelan Heinämaantien oraspellolla lintujen syysmuuton aikaan. Paljain silmin en lintua muiden västäräkkien joukosta äkännyt, mutta kameran etsimen läpi tunnistin ilokseni vanhan tuttavani.

Kysyt varmaan kuvasinko keltavästäräkkiä ja sainko hyviä kuvia? Kuvasin kyllä, mutta olisi pitänyt kuvata vielä enemmän. Se paras kuva jäi pellolle – tai paremminkin lensi muuttajan mukana trooppiseen Afrikkaan. Toisaalta, keltavästäräkin kuvausympäristö oli hyvin haasteellinen: kuvauskohteeni ei noussut framille, multakasan päälle, ja lintu oli kohtalaisen kaukana. Kohdetta ei saanut suurella aukollakaan irrotettua pellon oraista ja muusta kasvustosta, mutta tarkemman kuvan olisin kyllä saanut käyttämällä jalustaa (jos sellainen olisi ollut mukana ja jos sellaisen olisi ehtinyt kameraan kiinnittää). Käytän Pentax K-3-rungossani automaattiasetusta TAV, jossa voin asettaa sekä aukon että sulkimen arvot; kamera määrittää näiden perusteella ISO-arvon. Kaikki hyvin, kunhan vain maltan tarkkailla, mitä kamera ilmoittaa valon riittävyydestä (tai ylivalottumisesta). Jos ISO-arvo nousee yli 3000:n, voi kuvaan odottaa jonkinasteista kohinaa. Ei se digiaikanakaan ole liian helppoa. Oma kuvaaminen sai tänä vuonna paljon lisäpotkua, kun sain hankituksi Pentaxin oman 300 mm:n kiinteän telen (suurin aukko 4). Sillä parjää jo monissa tilanteissa, ja hyvää piirtoa riittää muutamasta metristä aina kymmeniin metreihin. Loppukesästä, kun olin löytänyt hippiäisen metsikön ja olin tavoittelemassa maailman parhainta hippiäiskuvaa, jouduin toteamaan kuvauskalustoni ihan vääränlaiseksi. Ei värkeissä oikeastaan mitään vikaa ollut, mutta en vain päässyt tarkentamaan Euroopan pienimpään lintuun, joka tulikin kosketusetäisyydelle. Lintu tuli liian lähelle!

Kulunut vuosi on ollut itselleni hyvä ja opettavainen lintuvuosi. Harmi vain, että suomalainen metsikkö tyhjenee linnuista kovin nopeasti – jo heinä-elokuun taitteessa metsät alkavat hiljentyä. Ensin loppuu laulu, sitten loppuu liike. Näin sen ehkä tulee ollakin, koska kevät on suoranaista yltäkylläisyyden aikaa. Talvi taas on sitten ihan oma lukunsa. Silloin lintuihminen osaa arvostaa vähäisiäkin kohtaamisia; kävelylenkillä läheiseen pujopensaikkoon laskeutuva urpiaisten parvi on yksi sellaisista. Luulen, että keskimmäinen lastenlapsistammekin muistaa juuri tämän vuoden eräästä lintukokemuksestaan. Olimme lähdössä sunnuntaiaamun luontolenkille kaupungin länsipuolelle. Kun olimme astuneet ulos, katsoin jostakin syystä ylös taivaalle … Ihan talomme yläpuolella kaarteli kaksi kotkaa. Kotkaksi ne heti tunnistin, ja myöhemmin valokuvistani ne määrittyivät merikotkiksi! Vain kerran aikaisemmin maakrapu on tavannut merikotkan. Se tapahtui pari vuotta sitten talvipakkasilla Helsingin Kaivopuistossa. Silloinkin mukanani oli kamera pitkähköllä putkella, mutta olin niin kylmissäni ja kohmeessa, etten saanut edes kamerareppua selästäni. Kotka häipyi pian utuiseen horisonttiin – näytti suuntaavan kohti Harmajan majakkaa.

 

(alla joitakin vuoden 2016 aikana ottamiani lintukuvia Etelä-Suomen alueelta. Kuvat jokseenkin aikajärjestyksessä)

Urpiainen, Hyvinkää

Urpiainen, Kytäjä Hyvinkää

Laulujoutsenet, Nukari Nurmijärvi

Laulujoutsenet, Nukari Nurmijärvi

Telkät, Heinijärvi Tammela

Telkät, Heinijärvi Tammela

Töyhtöhyyppä, Ridasjärvi Hyvinkää

Töyhtöhyyppä, Ridasjärvi Hyvinkää

Keltasirkku, Kytäjä Hyvinkää

Keltasirkku, Kytäjä Hyvinkää

Kottarainen, Usmi Hyvinkää

Kottarainen, Usmi Hyvinkää

Tukkasotka, Vuosaari Helsinki

Tukkasotkat, Vuosaari Helsinki

Kanadanhanhet, Vuosaari Helsinki

Kanadanhanhet, Vuosaari Helsinki

Kyhmyjoutsen, Vuosaari Helsinki

Kyhmyjoutsen, Vuosaari Helsinki

Kalalokit, Vuosaari Helsinki

Kalalokit, Vuosaari Helsinki

Västäräkki, Kuumola Hyvinkää

Västäräkki, Kuumola Hyvinkää

Mustapääkerttu, Heinijärvi Tammela

Mustapääkerttu, Heinijärvi Tammela

Telkkä naaras, Heinijärvi Tammela

Telkkä naaras, Heinijärvi Tammela

Kirjosiepot, Heiinijärvi Tammela

Kirjosiepot, Heinijärvi Tammela

Peippo, Heinijärvi Tammela

Peippo, Heinijärvi Tammela

Närhi, Kytäjä Hyvinkää

Närhi, Kytäjä Hyvinkää

Punakylkirastas, Kytäjä Hyvinkää

Punakylkirastas, Kytäjä Hyvinkää

Punavarpuset, Kytäjä Hyvinkää

Punavarpuset, Kytäjä Hyvinkää

Sinitiainen, Kytäjä Hyvinkää

Sinitiainen, Kytäjä Hyvinkää

Harmaasieppo, Heinijärvi Tammela

Harmaasieppo, Heinijärvi Tammela

Peipon poikanen, Kytäjä Hyvinkää

Peipon poikanen, Kytäjä Hyvinkää

Telkkäpoikue, Heinijärvi Tammela

Telkkäpoikue, Heinijärvi Tammela

Rantasipi, Heinijärvi Tammela

Rantasipi, Heinijärvi Tammela

Keltavästäräkki, Heinijärvi Tammela

Keltavästäräkki, Heinijärvi Tammela

Hippiäinen, Kytäjä Hyvinkää

Hippiäinen, Kytäjä Hyvinkää

Punarinta, Heinijärvi Tammela

Punarinta, Heinijärvi Tammela

Merikotka, Hakalanmäki Hyvinkää

Merikotka, Hakalanmäki Hyvinkää

Kivitasku, Kytäjä Hyvinkää

Kivitasku, Kytäjä Hyvinkää

Hömötiainen, Usmi Hyvinkää

Hömötiainen, Usmi Hyvinkää

Rautiainen, Usmi Hyvinkää

Rautiainen, Usmi Hyvinkää

Valkoposkihanhet, Kytäjä Hyvinkää

Valkoposkihanhet, Kytäjä Hyvinkää

Varpuset, Hyyppärä Hyvinkää

Varpuset, Hyyppärä Hyvinkää

Mustarastas, Hakalanmäki Hyvinkää

Mustarastas, Hakalanmäki Hyvinkää

 

Read Full Post »

Vaimo on kantanut saunamökin rappusille lähes kaikki saunavedet; jätti sentään saunanlämmittäjälle parin vesiämpärin noutourakan. Valmista alkaa olla. Vielä kun asettelen iltanuotion puut paikoilleen, voin laittaa tulen saunan kiukaaseen. Lämpimänä loppukesän päivänä ei pienen saunan valmistuminen kauan kestä; taidetaan hyvin ehtiä uimaankin saunomisen päätteeksi ennen pimeää. Elokuusta on jäljellä enää runsas viikko –  nopeasti ovat valoisat kesäpäivät kuluneet. Huomaan yllättäen, että tänä kesänä en ole tuntenut samanlaista haikeutta kuin aiemmin. Juuri elokuu on ollut minulle vaikeaa, ei enää syys- tai lokakuu, jolloin syksy on jo tosiasia. Olisiko eläkeläinen viimein sopeutumassa uuteen elämänvaiheeseen, ja ymmärtää, että mökillehän voi vielä jäädä maanataiksi, tiistaiksikin, jos lämmin sää jatkuu viikonvaihteen yli. Työaikana oli nokka kohti kaupunkia hyvissä ajoin sunnuntai-iltapäivällä ja otsa vetäytyi rypyille viimeistään kello viisitoista tulevaa työviikkoa pohtiessa. Sitkeässä ovat asenteet ja opitut tavat.

Eipä kirjoittaja tiennyt, mikä riesa seurasi nuoruusvuosien seurakavereitten kanssa pelatusta juhannusviikon pesäpallo-ottelusta. Jo peliä edeltävissä harjoituksissa alkoi kipu tuntua molemmissa polvissa. Toinen jalka rauhottui aika nopeasti, mutta nyt elokuun lopulla vasen polvi kipuilee yhä. Ja tietenkin valvottaa öisin. Lähdin viimein tutkittavaksi paikalliseen terveyskeskukseen. Kaikki alkoi lupaavasti, mutta sitten tuntui, että potilas pian unohdettiin. Suunniteltu fysioterapiakin poistettiin, kunnes sitä uudelleen pyysin (tulossa elokuun lopulla). Olen muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hoidattanut vaivani julkisen terveydenhuollon puolella ja ollut tyytyväinen saamaani hoitoon. Nyt olen ihmeissäni. Onko tämä sitä resurssointia? Tuohon eläkeläispappaan ei enää kannata satsata? Selvää vastausta kivun aiheuttajasta en saanut (nivelside, kierukka, ruston oheneminen …), enkä myöskään vastausta siihen, tuleeko polvestani vielä kelvollinen. Tavallisissa röntgenkuvissa näkyi ”kulumaa”. No se tiedetään toki ilman kuvaustakin, mutta jäin kaipaamaan, miten tästä eteenpäin. Olen yrittänyt lukea Helena Mirandan kirjaa ”Kipu”, mutta kivuiltani en ole pystynyt kirjaan kunnolla keskittymään. Miranda on itse kokenut ja kokee yhä monenlaisia kipuja, hänen selviytymisoppejaan on vaimoni klenkkaavalle blogimiehelleen aika ajoin siteerannut. Luulen, että turvaan kohta suomalaiseen ikiaikaiseen perinnehoitoon, jonka tukipylväät ovat: sauna, terva ja viina. Kahta on jo kokeiltu, täytynee ottaa ohjelmaan kolmaskin?

Miranda toteaa kirjassaan mm. että hyvällä mielellä ollessa ei kipua välttämättä edes huomaa. Totta, ainakin lievissä tai keskivaikeissakin tapauksissa. Niinpä olen pyrkinyt viihdyttämään itseäni suosikkiympäristöissäni; olen kolunnut (oik. klenkannut) kivusta huolimatta suot ja rämeet, järvenrannat sekä luonnonpuistot, kiikaroinut ja kuvannut. Tähän vuodenaikaan vain ei metsässä juuri elämää ole eikä siivekkäiden ääniä. Sen totesin erään toisen ulkoilijan kanssa, jonka tapasin Sveitsin luonnonpuistossa Hyvinkäällä. Meille kehkeytyi vilkas keskustelu linnuista ja keväisistä ilmaiskonserteista, joita Sveitsinkin puiden oksilla järjestetään. Mutta sitten iski molemmille samanaikainen muistikatkos erään linnun nimestä. Se oli …. ei, ei tule nyt mieleen. Suuntasimme omille teillemme, ja kohta kuulin polulta kuusien lomasta loittonevan juttukaverini karjaisun: ”Se oli merimetso!” Hienoa. Edes toinen muisti linnun nimen. Eihän tässä sitten mitään hätää. Lähdin kiipeämään oman lenkkini viimeistä pätkää tyttäreni koiran Fitzin – ei kun Fonzien kanssa kohti autoa. Vai mökillekö meidän piti? Muistaisitko sinä Frazier?

Mökkisaunan ovi

Mökkisaunan ovi

Auringonlasku Tammelan Heinijärvellä

Auringonlasku Tammelan Heinijärvellä

Metsäkatinlieko

Metsäkatinlieko

Kantarelleja meillekin

Kantarelleja meillekin

Ja suppilovahveroita jo elokuussa

Ja suppilovahveroita jo elokuussa

Mökkimetsissä törmäsin hömötiaisten parveen

Mökkimetsissä törmäsin hömötiaisten parveen

Keisarinviitta, koiras. Komea, iso päiväperhonen Hyvinkäällä kahdesti tavattu.

Keisarinviitta, koiras. Komea, iso päiväperhonen Hyvinkäällä kahdesti tavattu.

Kesäinen elokuun päivä, Tammelan Heinijärvi

Kesäinen elokuun päivä, Tammelan Heinijärvi

Vaimo innostui maalaamaan. Hyvä tulikin!

Vaimo innostui maalaamaan. Hyvä tulikin!

Mökin kurrekaveri

Mökin kurrekaveri

Syksyn merkit alkavat näkyä

Syksyn merkit alkavat näkyä

Liikkuvainen pajulintu viihtyy vielä Hyvinkään metsissä

Liikkuvainen pajulintu viihtyy vielä Hyvinkään metsissä

Loppukesän runsaslukuinen neitoperhonen

Loppukesän runsaslukuinen neitoperhonen

Loimijoki Forssan keskustassa. Taustalla vanhan kutomon rakennuksia

Loimijoki Forssan keskustassa. Taustalla vanhan kutomon rakennuksia

Loimijoen onkijat

Loimijoen onkijat

Lenkkikaverini Fonzie

Lenkkikaverini Fonzie

Fonzien kanssa

Fonzien kanssa

Sveitsin luonnonpuistoa, Hyvinkää

Sveitsin luonnonpuistoa, Hyvinkää

Read Full Post »