Colias palaeno

Kun metsä ja tienvarren pusikot jo keskikesällä hiljenevät lintujen liikkeistä ja äänistä, tulee luonnontarkkailijalle hätiin perhoset, nuo kaikkien taiteilijoiden ja muotoilijoiden innoituksen lähteet. Ehkä tunnen lintumaailman paremmin omakseni, mutta tänä kesänä olen opiskellut myös perhosia ja yrittänyt päntätä päähäni kaikki parikymmentä sinisiipilajia ja saman määrän hopeatäpliä. Maastokäyntien ja valokuvieni hyvänä apuna tunnistamisessa on ollut Dick Forsmanin ja Olli Vesikon yhdessä tekemä ”Päiväperhoset Suomen luonnossa” -kirja sekä netistä valokuvaus- ja perhosharrastajien sivusto ”Suomen perhoset” . Jos haukkaa tai kotkaa saa seurata kohtalaisen läheltä ja onnistuu vieläpä tallentamaan tilanteen valokuvaksi, on se jonkinlainen lintupäivän täyttymys. Samat kutinat tulee myös komean haapaperhosen yllättävästä tapaamisesta metsätiellä, ja hetkestä, kun se laajojen kaarrostensa jälkeen laskeutuukin ihan lähellesi. Olit jo luullut sen ottavan lisää korkeutta ja lentäneen tavoittamattomiin.

Päiväperhosia voi tarkkailla, talvea lukuunottamatta, ympäri vuoden. Ensimmäisten sinivuokkojen ja leskenlehtien aikaan on jo hyvät mahdollisuudet nähdä ainakin sitruunaperhonen. Se talvehtii aikuisena, joten ensimmäiset kevätlämpimät saavat sen pian lentelemään pälvipaikoille. Tänä vuonna kirjasin oman ensimmäisen sitruunaperhoseni päiväyksellä 9.4. Kun paju aloittaa kukintansa, lisääntyy perhosten määrä nopeasti. Ruskeanharmaaseen kevään taustaväriin ilmestyy väriläikkiä, kun myös neito- ja nokkosperhonen sekä suruvaippa heräävät lentelemään. Ne kaikki talvehtivat aikuisina. Kasvillisuuden ja kukkien lisääntyessä saa pian pinkoa vikkelän auroraperhoskoiraan perässä, ja ihmetellä, milloin se malttaa pysähtyä, ja mihin? Kohta tulee mukaan karttaperhonen, usein hyvinkin runsaana, vaikka joutuukin kokemaan yhden muodonvaihdoksen ennen siivilleen nousemista – se kun talvehtii koteloasteella. Vähän juhannuksen jälkeen kävelin Hyvinkäällä syrjäisellä metsätiellä, joka kaartui runsaiden tienvarsikukintojen ja valoisien niittyjen läpi. Uskalsin toivoa näkeväni ohdakkeiden kukinnoilla ohdakeperhosen – ja kas, siinä se vain olikin! Perhonen oli menettänyt osan toisista siivistään, muuttomatkallako vai lintujen auhdistelemana? Seuraavana päivänä näin samoissa kukinnoissa taas ohdakeperhosen! Tämä oli eri yksilö, joka oli säilynyt pitkästä vaelluksestaan Suomeen ehjempänä.

Itse en ollut säilyä ehjänä eräällä perhosretkelläni. Kohteenani oli mökkimme lähellä oleva lampi ja sitä ympäröivä suo. Kävelin aluksi hyväkuntoisia pitkospuita ja tarkkailin suolammen ympäristössä lenteleviä hyönteisiä. Sinisiipiä ja sudenkorentoja vilahteli siellä täällä, mutta sitten näin kauempana jotakin keltaista. Se ei ollut sitruunaperhonen, vaan jokin muu? Sinne perään! Hyppäsin kamera laukaisuvalmiina pois pitkospuilta ja lähdin kiireellä tavoittelemaan sitä keltaista. Sitten tapahtui jotakin merkillistä! Huomasin yhtäkkiä olevani rähmälläni suolla vaivaiskoivujen ja hillanlehtien keskellä; toinen jalka oli uponnut nivusia myöten suohon ja toinen oli koukistunut linkkuun alleni. Sain kuin sainkin itseni kammettua ylös suomudasta. Kävely lähti vähitellen sujumaan, vaikka polveani aristi ja toista jalkaa painoi saapas, joka oli täynnä vettä ja suomutaa. Missä vaiheessa sain otettua kuvan siitä keltaisesta, en oikein muista. Suokeltaperhonen (Colias palaeno) oli kuitenkin piirtynyt kamerani kennolle, ja kamerakin oli ihme kyllä täysin ehjä ja kuiva. Lupasin vaimolleni olla enää menemättä soille tai koskille. Lupaus on melkein pitänyt. Olen ainakin pitänyt vastedes varani, luulen!

(Seuraavat päiväperhoskuvat ja yksi mittari on kuvattu Hyvinkäällä ja Tammelassa touko–heinäkuussa v. 2018).

 

Auroraperhonen, koiras

Kangasperhonen

Karttaperhonen

Amiraali

Kesäinen peltomaisema Hyvinkään Kytäjällä

Suruvaippa

Neitoperhonen

Juolukkasinisiipi suokukalla

Hopeasinisiipi, naaras

Ketohopeatäplä

Lanttuperhonen

Sinisiipi ja horsmat

Loistokultasiipi

Loistokultasiipi

Mustatäplähiipijä, koiras

Eksoottisen näköinen nokimittari – ei päiväperhonen

Nokkosperhonen

Niittyhopeatäplä

Peurankellot

Ohdakeperhonen

Mesiangervot

Orvokkihopeatäplä

Täpläpapurikko

Tesmaperhonen. Yleinen, vikkelään liikkuva päiväperhonen

Metsänokiperhonen. Alkoi runsastua tänä vuonna vasta heinäkuun puolivälin jälkeen.

Kookas, aina säväyttävä ritari.

Pitkospuut

Suokeltaperhonen (Colias palaeno)

 

Read Full Post »

Torronsuon kymppi

Hyvä ystäväni ja urheilukaverini Vikke oli puhunut pitkään toiveestaan lähteä vaeltamaan Torronsuolle Tammelaan. Vielä keväällä en ollut asiasta innostunut, kun vasen polveni yhä vihotteli ja odotin pääsyä operoitavaksi. Sama oli tilanne myös reissukaverillani, mutta eri syystä. Elokuun lopulla molempien paikat olivat kunnossa ja päätimme tehdä retken Torronsuolle. Sopiva päivä löytyi eläkeläispappojen allakoista, ja sitten vain toivomaan, ettei vaelluspäivänä sataisi. En vielä paljasta, miten lopulta kävi. Aloin tutustua kohteeseen lainaamalla kirjallisuutta ja lukemalla blogeja Torronsuon retkistä. Tutkin karttoja ja panin mieleeni, että pitempi lenkki kannattaa kiertää vastapäivään, ja tuosta sitten muistetaan kääntyä vasemmalle. Sitä ja tätä pientä oli hankittava – sitähän oikein odotti pitkospuille pääsyä!

Olimme jo lähellä Forssaa. Eikö sitä Someron viittaa jo näy? Tuossahan on Somerontie, mutta viitta osoittaa Häiviälle? Mennään siitä! Päädyimme siis oikotietä haluamallemme tielle Forssa–Somero no. 282, ja Torronsuon P-paikka olisi edessä muutaman kilometrin päässä. Se löytyi hetken kuluttua ongelmitta. Opasteet eivät näytä olevan suomalaisten intohimo missään päin armasta maatamme. Eikä missään nimessä suolla! Monessa blogikirjoituksessa on tuotu esille Torronsuon opasteiden puute, ja sen epäkohdan mekin haluamme tuoda esille. Alkuvaihe 10 km:n vaelluksestamme meni hyvin, mutta puolivälissä tuli ongelmia. Ohitimme näet metsikkötaipaleella keskivälin taukopaikkamme Idänpäänkallion! Kalliolla olisi ollut paikallisten ylläpitämä upea laavu ja normaalinkokoinen näköalatasanne muillekin kuin huimapäille. Idänpäänkallion laavu olisi myös antanut hyvän suojan kesken vaelluksemme alkaneelle sateelle. Niin, se sade – se alkoi kuitenkin juuri puolivälissä retkeämme! Hörppäsimme puolivälin kahvit Härksaaren louhoksella, nostimme kaulukset pystyyn ja jatkoimme matkaa. Olimme viimeinkin taas suolla.

Pitkospuut kiiltelivät, ja vesi tippui lakin lipasta. Suunta eteenpäin oli selvä, kohtalaisen hyväkuntoisia pitkospuita oli hyvä astella, eikä kukaan ampunut kovilla kohti. Eihän tässä siis mitään hätää. Sorkkaeläinten jälkiä näkyi siellä täällä, mutta ei yhtään näköhavaintoa suon eläimistä tai suolla viipyilevistä linnuista. Ei kurkia, riekkoa tai kapustarintaa, suopöllöstä puhumattakaan. Turhaan olin opiskellut, miten riekko ja kapustarinta ääntelevät. Riekoksi en nyt kuitenkaan rupea! Pitkospuut veivät jo kohti suon reunamaa ja korpimetsää – reissumme olisi pian päätöksessään. Polku alkoi nousta koivikossa kohti Kiljamon näkötornia. Torni nousi 17 metrin korkeuteen, ja sinne nousimme mekin. Alhaalla nuotiopaikalla joimme vielä lämmikkeeksi kahvin loput ja mietimme, minkä arvosanan annamme Torronsuon kierroksellemme. Ei se ihan täyttä kymppiä saanut, mutta tiesimme, että kokemuksena tämänkin kierroksen arvo nousee vuosien mittaan. Itse asiassa, nyt kun päätän blogikirjoitustani, olen ihan myyty Torronsuolle. Keväällä uusiksi, kun suopursu kukkii ja levittää huumaavaa tuoksuaan!

Torronsuon opastaulu. Vikke sihtailee kännykkäkamerallaan.

Matka alkaa pitkospuilla.

Kohti Torron kylää.

Suolla ollaan.

Lähestytään Torron kylää.

Hiekkatieltä toiselle. 

Metsätaivalta hiekkateiden jälkeen.

Torronsuon hylätty Härksaaren louhos.

Louhoksen kiviainesta tarvittiin Someron Åvikin lasitehtaalle 1700-luvulla.

Evästauko louhoksella.

Pitkospuissa pientä fiksattavaa.

Opasteet.

Suolla taas, ja sitten alkoi sade.

Varovasti märillä pitkospuilla.

Kaarteita suolla.

Tammelan Torronsuo

Vaivaiskoivu

Sade yllätti sittenkin

Vikke

Pekka

Karpalot kypsyvät

Suon värejä nämäkin

Kiljamon näkötorni

Vikke kiipeää.

Ylhäällä tornissa.

Se lenkki oli siinä.

Read Full Post »

Oivallus suolla

Juhannuksen sää oli mitä oli. Ei kai siitä sen enempää. Jos perheen teinejä ei saa nyky-Suomessa enää houkuteltua mökkeilemään, ei kolea, tuulinen ja sateinen sää asiaa yhtään paranna. Tiukkaa tekee vanhemmillakin impivaarassa hääräily, jos jo matkalla ulkohuussiin märkä kuusenoksa lyö swingin otsaasi ja uusi kesähattusi singahtaa kosteaan heinikkoon. Sinne meni silmälasitkin, muuten! Mutta sitten taas toisaalta … Kuvitellaan, että aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta; se on jo kaartanut parhaaseen positioon etelänsuunnan kuusikon takaa ja paistaa täysillä uusien määräysten mukaisille rantalaiturin höylälaudoille. Aamukahvit on juotu ja tiskit tiskattu. Kesähittiä tapaillen availlaan makuualustoja leppeässä, lämpimässä tuulessa keinahtelevalle laiturille; pajulintu visertelee (sekin) rantalepän latvuksissa ja pankkitilillä on kaikki okei. Ehkä se silloin menisi. Toivonko liikaa? Voi olla – vähempikin kyllä riittäisi, vaikka vain se aurinko ja lämpö!

Monet asiat ”on pienestä kii”. Kesäkuussa on ollut lämpimiäkin päiviä, mutta sellaisia ei nyt vain saatu juhannukseksi. Entä kuka vielä muistaa kolean kevään? Sitä se todella oli, ja jäljet näkyvät luonnossa. Tammelan kunnan metsäteitä kävellessäni en juhannuksen aikana nähnyt yhtään päiväperhosta, metsälintujakin näin vain muutamia ja koin sellaisenkin ihmeen, että valkovuokko oli vielä paikoin voimissaan juuri kukkimistaan aloittavien vanamoiden kanssa. Syrjäisellä ja hiljaisella metsätiellä oli sen sijaan muuta elämää. Ensin ohitseni pyyhälsi nuori nainen juoksutrikoissaan, ja ehti ihmetykseltään huikata ”onks täällä muitakin?”. Hetken päästä kuulin taas ääniä takaani. Ei, se ei ollut kehrääjä eikä kiitäjäperhonen, vaan maastopyörällään vinhasti polkeva nuori mies. Ohitti kirjoittajan eleettömästi, mutta vauhdilla. Takaisin mökille astellessani oli tiellä jo ruuhkaa: kolme neitokaista käveli kohti kepeästi rupatellen ja kohdallani iloisesti tervehtien. En tiettävästi ollut tehnyt minkäänlaisia juhannustaikoja, olin vain tullut metsän rauhaan, metsän aromeja haistelemaan ja juhannuksen kasvitilannetta päivittämään.

Metsätiellä voi (häiriötekijöistä huolimatta) fundeerata kaikenlaista. Työelämästä pois hypänneenä ja ns. täysin palvelleena on kirjoittajalla yhä hetkittäin vaikeuksia sopeutua uuteen elämäntilanteeseensa. Tauti on kyllä jo vähän hellittänyt. Eläkkeelle siirtymisen kynnyksellä lueskelin monia elämäntaito- ja elämäntapaoppaita, jotka pyrkivät valmentamaan ihmistä leppoisiin eläkepäiviin. Yksikään näistä kirjoista ei oikein puhutellut – eikä antanut räätälöityjä ohjeita. Erään oppaan kirjoittaja jopa kertoi suoraan, että hän kirjoittaa ja luennoi eläkkeelle siirtymisestä vielä vuosia, kun ei oikein tiedä, mitä itse tekisi siirtyessään eläkkeelle! Siinä sitä ollaan. Näitä miettiessäni hyppäsin hetkeksi pois suolammelle meneviltä pitkospuilta, kait kuvaamaan vielä kukkivia suopursuja. Sitten se tapahtui. Hups! Saappaani meni koko mitaltaan upottavaan kohtaan, ja oli kova työ saada sekä jalka että saapas pois turpeen otteesta. Onnistuin lopulta – ja samalla sain päähäni oivallisen elämänohjeen (lainan kylläkin), joka toimii niin eläkeläisellä, työn uuvuttaneella kuin nuoremmallakin – riittää, kun selviydytään!

Kesäniitty

Niittykirvinen

Nuokkuhelmikkä

Niittyhopeatäplä (10.6. Tammela)

Lato ja lupiinit

Metsäkurjenpolvi, juhannuskukka

Karttaperhonen (19.6. Hyvinkää)

Punaisen talon räkättirastas hautoo. Teki pesän ikkunan lipalle melko myöhään.

Summer dream

Juhannusaaton kuikkapari

Vuorikaunokki. Ehkä siirtynyt puutarhan perennapenkistä tienviereen.

Vihervarpunen, koiras. Vuosi 2017 ollut hyvä vihervarpusille.

Ritariperhonen (17.6.Tammela)

Vanamoja! Ne ensimmäiset juuri juhannukseksi.

Juhannuspäivän saniainen

Kellot alkavat kukkia (harakankello).

Pajulintu tervehtii ohikulkijoitaan.

Juhannuspäivänä suolla

Karhunsammal

Kukkiva lakka

Suopursut

Suolammen männyt

Read Full Post »