Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘valkolehdokki’

Kesäkuun 2020 hellejakso loppui yhtä varkain kuin se alkoi. Eikä vain helle loppunut, kylkiäisenä tuli rajut, päiviä kestävät(?) sateet! Tuliko loppu myös maamme koronaepidemialle? Kansalainen ei oikein tiedä, mihin kaikkeen tarmonsa nyt suuntaisi. Terassikansan on vetäydyttävä sisätiloihin märiltä istuimiltaan ja totutettava käsivarren koukistajalihakset uusiin liikeratoihin. Kun koronariski on helpottunut, vähän vanhemmatkin voivat lähteä ulos köpöttelemään ja hakemaan kaupasta tuoretta leipää päiväsaikaan. Ehkä pieni matkakin olisi mahdollinen? Luonnonilmiöitä koko kevään ja kesän tarkkailleelle blogikirjoittajalle koittaa myös uusi vaihe, kun reissureppu asetellaan sadepäiviksi nurkkaan. Haahuilu metsäteillä, rämeillä ja kedoilla saa riittää, on ensin perattava koko valtava kuva-aineisto. Siellä niitä on; on hopeatäplää ja sinisiipeä, on hiirenvirnaa edestä ja takaa, aamun herkässä valossa ja illan jo hämärtyessä. Työhuoneessa alkaa olla sopivan viileää, kodin pikku askareet on tältä päivältä hoidettu – nyt on oikea aika kytkeä virta tietokoneeseen, kerrata kesäkuun highlightsit ja kehitellä tarinaa otsikoinnin mukaan. Otsikko on kyllä vähän kökkö, ja jotenkin rajaava? Parempi ja todellisempi se kuitenkin on kuin ”Yöperhosia ja päivävieraita”, joten annetaan olla – katsotaan, mihin se riittää! 

Mökkimme Tammelan Heinijärven rannalla on nähnyt monia kesä- ja yövieraita, enimmäkseen isäntäväen sukulaisia ja heidän ystäviään. Mökin varustustaso ei ollut alkuvuosina kovin kummoinen, mm. ruoka-aineita jouduttiin säilyttämään maakuopissa. Se taisi 80-luvulla olla hyvinkin tavallista. Vähitellen saimme kaasujääkaapin ja viimein sähköt sekä sähköjääkaapin. Kuumana alkukesänä 2020 olisi voinut olla tyytyminen vain kuivamuonaan, kuten kesän ensimmäisen kesävieraamme J-pojan Nico-koiran, jos olisimme säilyttäneet vanhan tyylin. Nyt maakuopat on peitetty, ja mitä tapahtui: ensin täytetty maakuoppa alkoi heti puskea ilmoille komeita orvokkeja – liiterin taakse kipatussa täyttömullassa olikin salaisuus!

Kesän toinen yövieras, kolmanneksi vanhin lapsenlapsemme J-tyttö otti mökillemme mukaan koulukaverinsa Kaisan. Ohjelmaa miettiessämme kerroin tytöille paikallisesta ”Rivierasta”, Saloistenjärven hiekkarannasta. Ei kestänyt kauan, kun olimme pölyisellä metsätiellä matkalla erämaajärvenrantaan, ja tytöt uimassa. Kirjoittaja jäi rannalle tärkeään henkivartijan tehtävään. Mm. Heinijärven Suojelu ja Jänijärven Seudun Suojeluyhdistys ovat olleet kunnostamassa vanhaa uimapaikkaa nykyiseen loistoonsa. Rantavahti viihdytti itseään ihailemalla kaislikon yllä liitelevää ritariperhosta ja rämpimällä rantavedessä kurjenjalan ja vuohennokan kukintoja kuvaamassa. Päivät ja illat kuluivat nopeasti, Suomi-tietopeli väsytti meidät kaikki leppeään uneen. Aina ei muistettu, että pelin kysymykset liittyivät Suomeen – vastaukseksi saattoi tulla Niagaraa tai Nigeriaa. Toisaalta, esim. Jerusalemi Ilomantsissa olisi kelvannut – jos sitä olisi kysytty!

”Sommaren är kort”, myös suomalaisten mielestä. Pahoin pelkään, että vaimonikin hyväksymä ja yhdessä toteutettava luontoretki Somerolle Häntälän notkoihin siirtyy, kun mökillemme on vielä tulijoita. Pikkuapollo ehditään kohdata joskus myöhemmin, lohduttauduin. Kirjoittaja on kuitenkin jo saanut enemmän kuin osansa luontokokemuksista ja -havainnoista. Nähtävää on riittänyt lähiluonnossa, kun on askeltanut hitaasti ja mukana on ollut aikaa sekä kunnon eväät. Yksi kesäkuun kohokohta oli kuunnella luhtakerttusen laulua kesäaamuna, tyynen Kytäjärven rannalla. Pusikoissa piilotteleva mestarilaulaja suostui myös kuvattavaksi. En myöskään unohda juhannuspäivien ritariperhosia, enkä alkukesän paatsamasinisiipeä, joka oli monituntisen retkeni ainoa perhoshavainto. Pieni, heleänsininen kansallisperhosemme asettui aloilleen kuusenoksalle ja avasi yllättäen siipensä. Sai metsässä naureskellakin. Kun kävelin jo poispäin lenkiltä aika väsyneenä, hiekkatietä ylitti joku toinen helteen uuvuttama: supikoira löntysteli tien yli päätään roikottaen vain 5-7 metrin päässä kirjoittajasta. Ei se tiennyt lähellä olevasta ihmisestä mitään. Ojanpohjiakin on koluttu! Löysin sattumalta ”taikaojan”, joka kätki sisälleen kymmeniä maariankämmeköitä, isotalvikkeja, kissankäpäliä, käenkukkia ja muita tavallisempia luonnonkukkia – ja erikoisuutena vielä musta-apilan! Yllätyin, kun monella Facebookin luonnonkasvit-ryhmäläisellä on muistikuva musta-apilasta vain nuoruusvuosilta, kun kasveja vielä koulussa kerättiin ja prässättiin omaa kasviota varten. Saisiko sen perinteen takaisin? Niin, ja kaunokirjoituksen. Kuulitteko!
Natura necesse est, vivere non est necesse!

Toukokuu vaihtuu kesäkuuksi. On voikukkien aika.

Vielä löytyy Etelä-Suomesta lehmiä, ainakin Uudenmaan maaseutuopiston mailta Hyvinkäältä.

Raate kukkii piilossa suolammen reunamilla. Pian on suopursujen aika.

Kansallisperhosemme paatsamasinisiipi on kevään ensimmäisiä sinisiipiä. Kuvassa naaras.

Kevätlinnunherne kukkii melko pitkään kuten valkovuokkokin.

Kun lämpenee, nousee myös nurmitädyke kukkimaan.

Yksi mestarilaulajistamme luhtakerttunen piti aamuisin konserttiaan Kytäjärven rantapensaissa.

Tammelan Heinijärvi Kanta-Hämeessä.

Mökin isäntäpari vetää henkeä ja valmistautuu kesän ensimmäisiin vieraisiin.

Lähellä sijaitsee suolampi, jonka reunoilla kettu kävi lintupaistia yrittämässä.

Suolla lentää ja lisääntyy pursuhopeatäplä.

Tienvarren väriläiskä, mäkitervakko.

Aitovirna on vähän tuntemattomampi luonnonvarainen hernekasvi.

Metsäkurjenpolvella ruokaileva lanttuperhonen on alkukesän yleisimpiä vaaleita päiväperhosia.

Jaa jaa, kohta niitä saa, luonnostakin!

Hiekkatiellä, vähän Hyvinkään taajaman ulkopuolella käppäili helteen uuvuttama supikoira.

Hopeasinisiipi koiras niittynätkelmällä. Siipien alapintojen kuviointi yksilöi parhaiten lajin.

Angervohopeatäplällä on paksu musta vyö siipien takareunassa.

Valkolehdokki tuoksuu huumaavasti juhannuksen aikaan.

Kesäilta Heinijärvellä. Juhannus on lähellä.

J-poika ja Nico-koira juhannusvieraanamme.

Kuka on kisan mestari, J-poika?

Komea ritariperhonen näyttäytyi juhannusviikonlopun kaikkina päivinä. Nopeana lentäjänä ei mikään helppo kuvattava.

Juhannuksen aikaan kukkivat myös eriväriset maariankämmekät.

Vanamot kuuluvat myös juhannukseen – ja niiden tuoksu!

Ketokultasiipi koiras näkyy voimakkaanvärisenä kauas.

Mökin uudet kesävieraat J-tyttö ja ystävänsä Kaisa.

Kovia uimareita molemmat.

Lähellä olevalle Saloistenjärvelle oli kunnostettu hieno uimaranta. Sekin oli koettava.

Saloistenjärvi syvenee rannalta loivasti.

Iltapalalla mökkipihalla.

Mökkimme viidestä pöntöstä oli kolmessa kirjosiepon pesye.

Kurjenjalan eksoottinen kukinto.

Harvinaistunut musta-apila ei ollut hävinnyt Tammelan eikä Hyvinkään tienvarren ojista.

Read Full Post »

Juhannuksen aatonaaton liikenne kantatiellä 54 oli yllättävän rauhallista – joukkoon mahtui hyvin, eikä Herajoentien risteyskään Kormussa ollut ruuhkainen. Puhelinliikenne oli sen sijaan vilkasta. Soittoja tuli matkan aikana niin vanhan tätini asioissa Pakilakodista kuin työasioissa tutulta kustannustoimittajalta. Viimeisen puhelun jälkeen pääsin heti iskemään hampaani Huhkajalammella vaimoni jo tilaamaan rekkamiehen annokseen. Eipä tarvinnut perillä mökillä heti ruveta kokkailemaan, kun taloksi asettuminen, sänkyjen avaaminen, pesuvesien lämmittäminen ym. vie aina oman aikansa. Juhannussäästä en nyt sano mitään. Parasta lähteä reissuun vähäisin odotuksin. Oikeastaan, Suomen juhannussäältä ei kannata odottaa yhtään mitään. Silti sitä odottaa.

Mökillämme ei ole televisiota. Juhannuksen mökkivieraamme, vikkelän Hiekkaharjun lapsenlapsemme touhut vastaavat hyvinkin parin tv-kanavan tarjontaa. L-kanavalla sattuu ja tapahtuu. Niin nytkin. Kun olin L-pojan kanssa aatonaattona vastaanottamassa isoa kivituhkakuormaa, kolautti L-poika päälakensa raskaan kuormurin lavanreunaan. Nahka repeytyi vertavuotavaksi haavaksi, mutta siitä selvittiin lyhyellä itkulla, haleilla ja haavan puhdistamisella (isällään oli samoja taipumuksia pikkumiehenä). Illan aikana oli vielä siirrettävä uuden vessarakennuksen pohjan alta pois valtaisa kivi. Olin yksin sitä yrittänyt kammeta, mutta tuloksetta. Sain naapurimökin Sepon avuksi kivijumppaan. Hikinen urakka tuotti tuloksen, kun vaimoni vielä näppärästi lisäili kuoppaan apukiviä kankien uusiksi tukipisteiksi. Neljä tuntia mökillä; oltiin vasta aatonaatossa ja nyt jo oli koettu verta, hikeä ja kyyneleitä. Olisiko se puoli ollut jo siinä? Ei ollut – juhannuspäivänä nähtiin vielä ruumis. Se tosin tuli eläinmaailmasta. Rastaan poikanen, onneton, syöksyi mökkimme ikkunaan, putosi siitä kuistin narumatolle ja hetken räpiköityään kaunis linnunalku valahti veltoksi ja oli kuollut.

Katselen maanataina juhannuksen aikana ottamiamme valokuvia. Oliko mökillä ollut aurinkoakin? Juhannusaattohan saatiin viettää ihan kohtuullisessa säässä! Voitiin olla ulkona ja hakea vihtatarpeet. Nautittiin aaton juhla-ateria ilman, että tornado olisi vienyt kattauksen mennessään. L-poika tutustui naapurimökin samanikäiseen Santtu-poikaan ja pelasi pitkään omaa MM-peliään hiekkatien pätkällä oikealla nahkapallolla. Aattosaunaa eivät raekuurot häirinneet, ja pikainen pulahdus järvessä löylyjen jälkeen oli mahdollista. Järvemme aattoillan perinteitä pyrkivät vaalimaan niin Kutterinlahden haitarivenekunta kuin naapurimökin karaokekuningaskin, mutta kummankaan esitykset eivät nousseet sille tasolle, jolle hellesää yleensä virtuoosit innoitti. Ynnäsimme juhannuspäivänä, mitä linnunääniä olimme viikonloppuna kuulleet. Peipponen vielä jaksoi, käki kukkui, kuului myös sirittäjän ääniä ja punarinnan tiksutusta. Ja tietenkin monien lokkien ääniä. Oli naurulokkia, kalalokkia ja harmaalokkia – ja mökin keittiönurkkauksesta lisättiin ehdokkaiden listaan myös viillokki!

L-kanava (ja myös hyvinkääläisten lastenlastemme vetämä J-kanava) avataan mökillämme uudelleen vähintään kerran tänä kesänä. Ei voi kun toivoa, että silloin kesä näyttäisi lempeämmät ja aurinkoiset kasvonsa. Koleana, viimaisena ja sateisena juhannuspäivänä lisäilin saunan kiukaaseen puita. Huomasin lähelläni hyppelevät pelottomat punarinnan poikaset. Luulen, että linnut kaipasivat saunamökin lattian alapuolelle säteilevää lämpöä. Kukapa ei olisi lämpöä kaivannut juhannuksena 2014. L-poika taisi pärjäillä parhaiten vikkeline kinttuineen.

Juhannuksen villiruusu

Juhannuksen villiruusu

Pellonreunan savusauna

Pellonreunan savusauna

Manun rannassa

Manun rannassa

L-poika vihtametsässä

L-poika vihtametsässä

Nurmitädyke

Nurmitädyke

Lemmy ja Santtu 01

Lemmy ja Santtu 01

Lemmy ja Santtu 02

Lemmy ja Santtu 02

Juhannuksen tyyppikukka vanamo

Juhannuksen aattoilta mökkijärvellä

07b Vanamot

Juhannuksen tyyppikukka vanamo

Juhannuksen tyyppikukka valkolehdokki

Juhannuksen tyyppikukka valkolehdokki

L-poika

L-poika

Heinijärven juhannussoittajat

Heinijärven juhannussoittajat

Juhannuspulahdus

Juhannuspulahdus

Asetelma mökkipihalla

Asetelma mökkipihalla

Pelargoniakin kärsii kylmyydestä

Pelargoniakin kärsii kylmyydestä

Tienvarrelta poimittuja

Tienvarrelta poimittuja

Lätäköt

Lätäköt

Juhannuspäivän tyhjä laituri ja saderintama

Juhannuspäivän tyhjä laituri ja saderintama

L-poika kotiinlähdössä

L-poika kotiinlähdössä

Read Full Post »

Kesämökkiympäristössä huomaa ajan kulun. Sen huomaa kesävieraista, jotka vaihtuvat toisiin. Ei ole nuotiolla enää samaa juhannusporukkaa kuin vuosia sitten. Tämän päivän vakiovieraamme, lastenlapsemme, kasvavat hekin kovalla kyydillä. Tuvan syöttötuoli on nostettu syrjään jo kauan sitten, pihalle nikkaroitu hiekkalaatikko joutaa kohta purettavaksi, isoäidin viereen tulee nukkumaan enää vain nuorimmat, saunassakaan ei käydä enää kaikki yhdessä. Ajan kulun huomaa myös talon rakenteissa. Mökki kaipaa uutta maalia ainakin rappusiin, ikkunanpuitteisiin ja otsalautoihin, huussi alkaa olla armottoman vanhanaikainen (saatiin sentään uusi istuinosa) eikä laiturikaan ole enää parhaimmillaan. Vasta äskenhän vaimoni kalttasi männynrungon, joka rantakivikkoon asetettuna kiinnitti laiturin yläosan tukevasti paikoilleen.

Kesäkuun kolmantena viikonloppuna oli J-pojan vuoro vierailla mökillämme. Koleahkona perjantaina ei sentään sadellut, mutta tuuli oli navakka ja viilensi ilman entisestään. Säästä huolimatta J-poikaa veti uimavesi puoleensa kuin magneetti. Sinne hyiseen veteen ja aallokkoon piti vain päästä polskuttamaan, otti vielä leikkikalukseen pikkuipanoitten uimarenkaan. Mestariuimari tuo J-poika. Samaa sarjaa on äitinsä ja isoäitinsä, mutta isosisä – no jaa, osaa kyllä uida muttei samalla hengittää … Lauantaista tuli ihan siedettävä kesäpäivä, kun pistäydyimme Forssassa. Pikkukaupungissa oli kaikki melkein ennallaan. Ihmetyksen aihe, kaksi suurta vierekkäin olevaa kauppakeskusta ei enää elänyt alkuaikojen huumaansa – toisessa oli jo iso liiketila tyhjillään. Ennallaan oli kuitenkin tuttu, juuri alkanut juoksutapahtuma Suvi-ilta, ja ennallaan oli myös kodikas, erinomaisten pizzojen Kotipizza. Sen pitää olla Frutti di Mare!

Mökillä huomaa myös asioita, jotka eivät muutu. Suomalaista kesäsäätä ei oteta tässä lukuun. Isäntäväkeen ei tietenkään ajan hammas pure. Myös järvi on ja pysyy. Vanamot nousevat samoille mättäille, kirjosiepot tulevat vuosi vuodelta samoihin pihapönttöihin, lokit pesivät aina vain samoille luodoille, aurinko nousee samojen männynlatvojen yläpuolelle kuin ennenkin ja jos järvellä tuulee, se tuulee aina länsilounaasta, päin mökkiämme kammeten ulko-ovea saranoiltaan. Tein pikku kävelyn sunnuntaina J-pojan kanssa samalla, kun vaimoni alkoi valmistella päiväateriaa. Otimme tavoitteeksi tienvarren kaivon. Aina vain kaupunkilaisnuoret ihmettelevät, voiko tuota kaivon vettä kayttää ja juoda! Sitähän piti kokeilla. Aaah, yhtä kirkasta ja kylmää kuin ennenkin. Paluumatkalla kerroin J-pojalle valkolehdokista, jonka pitäisi olla juuri nyt kukassa. Onnistuisimmeko löytämään sen mökkitien ruohikosta? Se löytyi – vakiopaikaltaan! Valkolehdokkia etsimme myös taannoisina juhannuksina Eijan joukon kanssa. Silloin raikasta kaivon vettä maistelivat Salla ja Saija. Ajat muuttuvat ja vieraat vaihtuvat, kesäilot jäävät.

Mökkipiha

Mökkipiha

Veden hiomia

Veden hiomia

Hirmu-uimari

Hirmu-uimari

Hupiin ja hätään

Hupiin ja hätään

Laiturin vieressä

Laiturin vieressä

Hiekkalaatikko

Hiekkalaatikko

Kesäkukkia

Kesäkukkia

Suvi-illan juoksijoita 1

Suvi-illan juoksijoita 1

Suvi-illan juoksijoita 2

Suvi-illan juoksijoita 2

Kurjenmiekat ja valkolehdokki

Kurjenmiekat ja valkolehdokki

Vähän harvinaisempi tähtitalvikki

Vähän harvinaisempi tähtitalvikki

Vanamot

Vanamot

Kaivolla

Kaivolla

J-poika

J-poika

Read Full Post »

Juhannusaatosta tuli harvinaisen kaunis ja lämmin. Aamupalan jälkeen oli miehen puuhana lähteä hakemaan vihtatarpeita. Hain vihta-ainekset metsästä, joka oli vielä jokunen vuosi sitten hakkuuaukeana. Sen jälkeen alue alkoi kasvaa vatukkoa ja myöhemmin tiheää koivikkoa, jota pitäisi nyt kiireesti harventaa. Oma vihtaoksien katkomiseni ei siis ollut rike, vaan metsänhoidollinen toimenpide. Rikkeenä en pidä myöskään sitä, että vihta sidotaan narulla eikä vitsaksella. Mutta hyvä on, lupaan, ensi vuonna vihtamme sidotaankin koivuvitsaksella!

Mökkijärvemme eräs juhannusperinne on venehanuristin ”ohimarssi”. Viime vuonna missasimme tapahtuman, mutta tänä vuonna emme päästäisi venekuntaa livahtamaan ohitsemme. Saunaa lämmittäessäni taisin jo kuulla hanurin soittoa niemen takaa. Kyllä, sieltä soittajat tulevat. Tyynessä, aurikoisessa juhannusaaton illassa kesäiset sävelet virittävät rannoille kerääntyneet mökkiläiset leppoisaan juhannustunnelmaan. Keskikesän juhla ei voi kuitenkaan jatkua loputtomiin, raukeus tulee saunomisen jälkeen ja on siirryttävä yöpuulle. Aattoilta vaihtuu kohta juhannuspäiväksi – vanamojen tuoksu oli blogikirjoittajan viimeinen aistimus ennen nukahtamista hirsimökin makuukamariin.

Juhannuspäivänä, vaimoni vielä levätessä, lähdin aamulenkille mökkitielle kohti järven pohjoispäätä. Löytäisinkö kukkivan valkolehdokin, tuon upean ja hienoaromisen kesäillan ja -yön kukan? Sen halusimme aina löytää, kun vaimoni siskontytär Eija oli perheineen juhannusta kanssamme viettämässä. Myös vanhempani tunsivat hyvin valkolehdokin ja opettivat jo varhain tunnistamaan sen. En löytänyt valkolehdokkia, mutta lenkkini oli kuin matka menneisiin vuosikymmeniin. Hiekkatien tuoksu oli täsmälleen sama kuin niillä kyläteillä, joita pikkupoikana kävelin perheemme kesälomilla Verlan kylässä tai Mikkelin lähettyvillä Saimaan rannalla. Astelin verkkaisesti ja tarkkailin mökkimme lähiympäristön vanhoja rakennuksia. Näin myös metsään hylätyn ikivanhan, hevosvetoisen karhin, jota jäin kuvaamaan ja ihailemaan (naapurimme Seppo auttoi kaupunkilaispoikaa vanhan koneen tunnistamisessa …). Katsopas, rannan savusaunakin oli pantu lämpiämään.

Nostalgiahetkeni päättyi äkisti, kun tien mutkaan kaasutteli paikallinen maanviljelijä valtavalla traktorillaan. Tuorerehukärry poukkoili traktorin perässä, meteli oli kauhea, kivet sinkoilivat ja pöly peitti tienoon. Onko Heinämaankulma saanut oman Rambonsa? Parasta vain siirtyä takaisin turvalliseen pihapiiriin; siellä juhannusrauhaa häiritsevät vain itikat sekä siepot ja sinitiaiset, jotka eivät vieläkään ole ratkaisseet parhaan pihapönttömme herruutta. Viereisen ihmismökin herruudet ja kaapin paikat on sovittu jo kauan sitten – nyt on aikaa nauttia kesästä ja juhannuksesta.

Metsäkurjenpolvet

Aaton aamuöinen usva

Vihta

Metsän väripilkut

Järven sini – Heinijärvi parhaimmillaan

Naapurit

Vanamot

Järvisoittajat

Mökkitie

Lemisen eksoottiset, upeat puuveistokset

Lato

Vanhoja koneita

Read Full Post »